Koetan muistaa tämän yön jokaisen hetken.
Yhdentoista aikana Julien, jolla aina on erään luostarinportin avain, tuli hiljaisin askelin. Odotin häntä. Huone oli kuten tavallisesti vilpoisa ja hiljainen, hieman hämärä; kynttilä paloi. Nousin tuolilta, jolla istuin, mutta Julien vei minut sille takaisin ja polvistui eteeni, nojautuen minuun.
Katselin häntä. Hän oli kalpea ja tyyni, ja hänessä oli tuo liikuttava heikkous, joka häntä melkein rohkaisee.
Ja minä ajattelin: "Minulla on valta valita rakkauteni ja uhrini välillä". Olimme kauvan sillä tavoin, ja minä tunsin, ettei minulla olisi ikinä voimia, etten milloinkaan voisi sanoa hänelle: "Näemme toisemme viimeistä kertaa".
Olin murtunut, toivoin saavani kuolla, ja samalla tunsin itseni tylsäksi ja kovaksi.
Julien puhui olkapääni yli. En juuri kuullut hänen sanojaan, tunsin ne kuin olisivat ne olleet jotakin pehmeätä ja lämmintä, joka haihtuu pois.
Ja sitten hän sanoi katsomatta minuun, jotta hän ei näkisi, mitä silmäni vastasivat:
— Tule; eikö totta? sinä tulet…
Ensiksi en vastannut mitään.
Olin välinpitämätön itsestäni, onnettomuudestani ja elämästäni; olin sivultakatsoja, joka ajatteli: "Nyt, nyt…"
Sitten sanoin: "Unohda minut". Mutta heti tunsin syvää tuskaa siitä, että olin sanonut jotakin niin hullua ja ajattelematonta, sillä hän katsoi minuun äärettömän tuskaisana ja hän kysyi monta kertaa:
— Etkö sinä minua rakasta?…
Mutta katsoin häneen niin lohduttomasti, että hänen säälistä täytyi sanoa: "Näen että kärsit aivan liian paljon, tahdon surmata sinut ja kuolla kanssasi".
Mutta hän toisti:
— Sinä et minua rakasta, ajattele mitä olet tehnyt, olet pitänyt elämääni niin kauvan kuin se sinua on huvittanut. Olet antanut intohimoni kasvaa; ja, pitäessäsi minua tässä luostarissa kiinni, oletko tuntenut omantunnontuskaa, oletko ollut levoton sisarkunnastasi, jota häpäiset? Toivoit että elämä jatkuisi täten, rauhasi ja hauskuutesi tähden. Oletko milloinkaan ajatellut, että minulla on omaisia, velvollisuuksia, tulevaisuus, ja että mies ei vuosikausia voi elää luostarikäytävissä hulluuteen saakka rakastuneena nuoreen omituiseen naiseen, joka enemmän ajattelee rukouksiaan, jumaliaan, keijukaissatujaan…
Tällaiset sanat koskivat minuun niin kipeästi, että lempeästi pyysin:
— Julien, mene pois…
Mutta hän ei tahtonut kuunnella eikä kuullut ääntäni, vaan jatkoi:
— Oi! jos olisit mitä ensin toivoin, ystävällinen hiljainen nunna, jonka luona olisi ollut hauska jutella illan ratoksi, joka aina olisi pelännyt, ja joka ei milloinkaan olisi mitään antanut — silloin voisin tänäpäivänä rauhallisesti sanoa hyvästi. Mutta sinä…
Keskeytin hänet ja rukoilin häntä peläten:
— Mene toki! Mene…
Mutta hän jatkoi matalalla, kiihkeällä äänellä:
— En mene, eikä sinun huutosi minua säikytä; sinä, sisareni, pelkäät siksi että tiedät, että jos tahdon, joka kerta kuin tahdon, käännät kasvosi Jumalasta, varmuudestasi ja rauhastasi ja käännät minuun silmäsi, jotka avautuvat katsomaan onnea, epävarmuutta…
Ja minä vastasin hänelle:
— Etkö lainkaan muista että kymmenen kuukautta sitten tunkeuduit tänne kuten heittiö, kuten varas…
Silloin hän tuli aivan luokseni, hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja hän painoi suunsa hiuksiani vastaan ja sanoi:
— Matkustan, mutta kerran sinä pyydät minua palaamaan; matkustan, mutta annan sinulle osoitteeni siinä kaupungissa johon lähden, ja tulen saamaan kirjeitä, jotka ovat onnettomampia kuin ne, jotka eräs portugalialainen nunna kirjoitti sata vuotta sitten… Minä matkustan, mutta jätän sinulle, oma armaani, kaikki äänensoinnut, kaikki katseet, kaiken tulen, jonka sinulle olen antanut. Päätäsi tulee polttamaan iltasin kun ajattelet minua, niin että sinun täytyy nojautua kammiosi muuria vastaan ja kylmiin ikkunaruutuihin, ettet kaatuisi. Viattomuus, oikea puhtaus on kuuro ja sokea, mutta sinä olet täynnä valoa ja sointuja. Et ole tietävä mitä tehdä sielullasi kesäkuun öinä. Sielusi, rakkautesi tähtiin, sinun kaipuusi, jota tunsit syreenien tuoksussa, ne sinä tyydytät suuteloilla, kyynelillä, toivottomuudellasi ja syntituskallasi…
Hän pidätti itseään, sitten hän jatkoi kiihkoisasti:
— Et ole koskaan ollut kuin nunna; ensi kerran, kun sinut näin, olit minulle kuin yksi niistä hunnuilla peitetyistä turkkilaisnaisista, jotka istuvat Scutarin kirkkomaalla… Sinä koettaisit tehdä parannusta ja uhrauksia! Elävänä ja kuolleena kuulut sinä onnelle, sinä kuulut sille kuin onneton, kuten sidottu orja…
Minä huokasin väsymyksestä, tuskasta ja äärettömästä surusta hänen puhuessaan.
Pidin hellästi hänen kättään, ainoan ystäväni kättä.
— Oi Julien, anna minun sanoa sinulle, että sinun noin puhuessasi en ole ollut vihainen sinulle ainoatakaan kertaa; miehen suuresta vääryydestä naista kohden en sinua soimaa, sillä on syvin juurensa intohimossa.
Julien jatkoi:
— Rakastan sinua, minun oma armaani, eikä kukaan sinua rakasta kuten minä, joka olen hengittänyt pelkoasi, juonut kyyneleittesi katkeruuden ja suudellut tuskan hien ohimoiltasi. Käsivarteni ovat raskaasti ja tiukasti kiedotut ympärillesi, niinkuin kerran synkkä ruumiskirstusi sinut sisäänsä sulkee. Minä kiusaan sinua ja vihaan sinua, mutta himoitsen sinua, kaipaan sinua, ja se kaipuu on pohjaton kuilu, rajaton orjuus…
Oli kuin vähemmin olisin kuullut hänen sanojaan, enemmän näin niitten liekkien lailla vapisevan silmieni edessä.
Raskas kylmyys jäädytti jalkojani ja käsiäni; tunsin että olin pyörtymäisilläni. Pidin Julienin kättä, hänen lämmintä kättään, joka minulle vielä oli rauhan satama, lepo, hyvyys, ainoa ihana paikka maailmassa. Olin tyytyväinen ja tunsin itseni viimein niin heikoksi, että sanoin:
— Pelkään pyörtyväni…
Silloin Julien tehden viimeisen ponnistuksen kysyi minulta äkkiä ikäänkuin käyttäen hyödykseen heikkouttani:
— Tahdotko tulla? Tänäpäivänä, huomenna, milloin haluat? Mutta vanno että seuraat minua?
Ja minä itkin, sillä se tuntui minusta mahdottomalta, sillä pääni, ajatukseni ei voinut käsittää tätä tekoa, siksi etten voi, siksi että on helpompi kuolla…
Julien nousi äkkiä ja sanoi:
— Minä jätän sinut, hyvästi. Vielä kaksi viikkoa odotan sinua, odotan kirjeitäsi tässä kaupungissa. Ja sitten matkustan Pariisiin missä voit minut löytää kodistani Condén kadun varrelta. Sinun täytyy tehdä valintasi, sinun täytyy olla vapaa ja kokonaan minun. Hyvästi, hyvästi…
Hän meni, minä varmaankin pyörryin.
Nyt aamulla voin vielä hyvin pahoin. Miten olen voinut tämän kaiken kirjoittaa?
Pääni menee pyörälle, luulen että vaivun uneen.
6 p:nä joulukuuta.
Olen ollut kovin sairas, olen houraillut, luullakseni kolme viikkoa. Voin nyt paremmin, mutta olen heikko ja kuten kuollut. Tämä ei ole tuskallista. Makaan tässä, ja vieressäni on vadillinen appelsiinia ja viinirypäleitä. Joskus tulee joku sisarista tänne luokseni, istuen ikkunan ääreen neulomaan.
Kun äiti prioritar tulee, koettaa hän näyttää hymyilevältä. Hän koettaa valtasuonta käskevin ilmein, ja hänen kasvojensa levoton ilme on hellempi minua kohtaan kuin hän luulee… mutta en voi kirjoittaa pitemmälti.
Mitä ääntä sieltä kuuluu?… Se on Marthe-sisar, joka hiljaa kiillottaa oveni lukkoa…
10 p:nä joulukuuta.
Minun rakkaani, olen jo ollut sairaana kauvemmin kuin kolme viikkoa. Minulle ei anneta sinun kirjeitäsi, ja jos kirjoittaisin, ei niitä lähetettäsi sinulle.
Minä olen nyt aivan voimaton, toivon kovasti saavani kuolla. Joskus näen sinut, kuin olisit hyvin kaukana, tuskin enää kuulen ääntäsikään, ja toisilla kerroilla täyttää sinun kuvasi minut kokonaan ja riipii rikki surunpainaman sydämeni. En tiedä, pelkäänkö vai toivonko että haihtuisit mielestäni.
Olen kärsinyt kaikki mitä kärsiä voi, olen luullut että raukeisin tyhjiin tuskasta ja vihasta, mutta nyt suruni on lempeä ja ääretön, ja tämä hiljainen suru koskee kipeämmästi, sillä ajattelen sinua hellyydellä, joka surmaa minut.
Lepään tässä sisar Marthen lähellä; hän neuloo. Ja ikkunan läpi näen sinisen talvitaivaan.
Jos olisin tuntenut ainoastaan sinun ja minun intohimoni, niin tänäpäivänä, kun olen näin sairas, voisin unhottaa, mutta, armaani, olen kokenut hyvyyttäsi.
Olen tuntenut hellyytesi minua kohtaan, ja siihen verrattuna on äiti priorittaren hellyys köyhää ja loukkaavaa ja sisarten myötätunto kurjaa.
Olet antanut äärettömän ihania hetkiä minulle niin paljon, että kaikkien muiden pienet tunteet eivät voi muuta kuin loukata minua. Puhtautta, täydellistä ystävyyttä olemme tunteneet hetkinä, jolloin epäluulotta, mitään peittämättä, todellakin olimme yksi sielu ja yksi katse.
Olkoot ystävät varuillansa, olkoot huomaavaisia, veljet ja sukulaiset varokoot itseään ja pelätkööt loukkaavansa, mutta me, — mitä meidän sitä tarvitsisi pelätä, kun sielumme oli yksi.
Muistan, että olit raskaalla mielellä sinä yönä, jona minut jätit.
Oi, en ole voinut seurata murhettasi. Millainen olit kun tulit kotiin, huoneeseesi, kun käsivartesi riippuivat velttoina, kun onnettomana istuuduit, sillä miehet kummastelevat surun saapumista, eikö totta?
Rakkaani, tästä surumielisyydestä, jonka lempeys koskee niin kipeästi, en voi itseäni vapauttaa, se painaa sydäntäni ja tukehduttaa minut, kuten tekevät kauniit, lämpöiset, villit kissat, jotka öisin laskeutuvat lepäämään pienten lasten rinnoille.
Näen lapsuuteni ja elämäni, ja kaikki olet sinä. Sinä olet se kumpu, jolla lapsena leikin syksyisin kuivilla oksilla, joita tuuli taitteli puista, pistelevien kastanjien ja loistavien apiloitten seassa. Sinä olet kevään ensimmäinen puu, jonka alle istuin, nähdäkseni lehtien välitse sinistä, kirkasta, tummansinistä taivasta.
Ajattelen pähkinäpuu-käytävää, joka kätki auringonsäteitä, lokakuun kastehelmistä kiiltäviä begonioita, raikkaita ja vilpoisia kuten kellon-ääni päivänkoitteessa; sinua…
Ajattelen myöskin, oma rakkaani, sitä etten milloinkaan ole ollut sinulle sydämessäni suuttunut.
Jos joskus olen vastustellut, kun olet ollut ärtyisä ja kärsimätön, jos olen äkkinäisesti vastannut moitteisiisi, niin älä usko minua, silloinkin on vaistoni minua vaatinut hyväilemään kättäsi. Emme teitä tuomitse; intohimon, jota meitä kohtaan tunnette ja johon me vastaamme, otamme vastaan kuin suuren kohtalon, jossa kaikki on salaperäistä ja välttämätöntä.
Tiedät hyvin, etten ollut kapinallinen. Ymmärsin aivan heti, että nainen ja mies eivät ole samanlaisia rakkaudessa.
Muistan hellän ja lempeän ivasi, kun kasvoistani luit sen silmänräpäyksen tulleen, jolloin nunnan rinnassa kiusaus voittaa omantunnon varoitukset.
En ole sinulle siitä vihainen. Emme voi moittia rakkauden vääryyttä emmekä sen pahuutta, vaan ainoastaan sen vähenemistä.
Olet rakastanut ja vihannut, moittinut ja ylistänyt minua; olet täyttänyt minut sielullasi, olet minulle kaikki antanut.
Sitä usein ajattelin, silloin — muistathan — kun lepäsin vasemmalla sivullani, molemmat käteni yhteenliitettyinä poskeni alla, ja puhumatta katsoin sinua, sellaisella sydämen hellyydellä, jota ei milloinkaan voi saada tietää…
Juuri tällä hetkellä lankee Marthe sisaren sormille ja työlle auringon säde.
Minä katselen.
Pelkään mitä vielä saan kärsiä, kun kauniit ilmat taas tulevat.
Ajattele, oma armaani, mitä on kesä! — sinitaivas! — Kesällä, jolloin aamusta alkaen kaikki rauhaiset luostarin ikkunat kimmeltävät valosta, kun ilmassa on pitkällistä kuumetta ja kaihoavaista sykintää, kun auringon säteissä loistavat viljalyhteet hajoavat ikäänkuin sanoen: "Miksi pelkäätte? hengittäkää syvästi, tahdomme täyttää suunne onnella…"
Sisar Marthe kysyy mitä kirjoitan. Vastaan: "En mitään, kirjoitanpa vaan vihkooni."
Katso, miten minua pidetään silmällä.
Ja kun olen heikko ja väsynyt, epäilen hieman koko maailmaa, pelkään.
En ollut koskaan peloissani sinun kanssasi…
20 p:nä joulukuuta.
Melkein joka aamu tulee äiti prioritar luokseni kirje kädessä ja sanoo minulle:
— Kas tässä kirje; pyydän teitä, pieni rakas tyttöni, pyydän teitä ettette avaa sitä. Antakaa sen jäädä minulle, niin hävitän sen…
Olen heikko, olen vuoteenomana, ja priorittaren katse vallitsee minua kokonaan, saa minut tekemään uhrauksen. Vastaan, samalla kuin sieluni murtuu ja kuolee:
— Äitini, tehkää miten tahdotte…
Ja tartun kiinni hänen käsivarteensa molemmilla kylmillä käsilläni.Painan pääni alas, itken, ja hän suutelee hiuksiani…
4 p:nä tammikuuta.
Elämä vaihtelee, on olemassa onnettomuuksia, jotka ovat vielä suurempia kuin minun.
Näen priorittaren sellaisena jollainen hän oli tänä iltana, istuessaan sänkyni vieressä. Hiljaisuus ja hirveä kouristus kuvastui hänen kasvoillaan, en mielelläni utele, mutta kuitenkin sanoin:
— Mikä teidän on?
Hän vastasi:
Sain juuri uutisen ystävän kuolemasta, ystävän jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen.
Sitten hän lisäsi hiljaisella äänellä ja kuin tahtoen näissä sanoissa nauttia koko tuskaansa:
— Se mies, jota olen rakastanut, on kuollut…
Äitini, hän on kuollut; mies, jota olette rakastanut, on kuollut.
Aivomme sitä ei vielä käsitä, ei voi ymmärtää sitä, se ei vielä ole totuutta meille, onnettomuuden ymmärtäminen vie aikaa, se ei ole selvä samassa, mutta hän on kuollut.
Hän kuoli kaksi tuntia sitten, kohta siitä on kaksitoista tuntia, ja sitten kaksikymmentä neljä tuntia, ja viimein päiviä; hän on ainiaaksi kuollut, huomenna hän on vielä enemmän kuollut kuin tänäpäivänä, ja vuoden kuluttua vielä enemmän.
Olento, jota rakastamme, on kuollut. Ne ovat tavallisia ja yksinkertaisia sanoja, mutta sanoja, jotka eivät milloinkaan taukoa kaikumasta korvissamme…
* * * * *
Se mies, jota rakastan, elää, hän hengittää, hän on jossakin osassa maailmaa, hän puhuu, hän nauraa, hän suuttuu, hänellä on ajatuksia, tottumuksia, toivoja, suunnitteluja, kuvailuita. Hän syö, hän nousee ylös, laskeutuu levolle, nukkuu. Hän nauttii vedestä, ilmasta, hyvistä tuoksuista. Hän elää. Kun päivä paistaa, niin hän on iloisempi, ja joskus häntä ikävystyttää, hän on vaihteleva, kärsimätön, kiivas.
Hän ajattelee vielä minua, mutta sitten hän ei enää ajattele, hän ajattelee toisia naisia, hän rakastaa niitä…
Elä, hellästi rakastettuni, ympäröiköön elämä sinua, kylvettäköön, hyväilköön, loistakoon sielussasi ja hiuksillasi, olkoon sitä kätesi ympärillä, jalkojesi alla ja pääsi ympärillä…
Ajattelen korvia jotka eivät enää kuule; jos huutaa niiden kuultaviksi nimen, niin ne eivät kuule. Se on kuoleman kamalaa itsepäisyyttä ja hiljaisuutta…
16 p:nä helmikuuta.
Prioritar ja minä emme puhu paljoa. Mitäpä me voisimme sanoa! Mutta sydämemme ilmoittavat tilansa toinen toisellensa koko ajan. Unenikin valvoo hänen ylitsensä.
Minusta tuntuu siltä kuin ilma hänen ympärillään olisi tunteellista ja surunvoittoista. Kun joku puhuu, kun joku liikkuu, pelkään että häneen koskee kipeästi. Oi äitini, missä olette? Pimeys, pimeys on ympärillämme. Kaikki tuntematon painaa teitä ja tekee teidät kumaraksi. Joskus hymyätte, kasvoillanne kamala autuuden ilme. Ette enää koskaan ole keskuudessamme, olette kuolleen miehen kuollut puoliso!
26 p:nä helmikuuta.
Ei mitään, aika kuluu tyyneesti.
28 p:nä helmikuuta.
Sentään, Jumalani, en voi kärsiä sitä ajatusta että hän olisi onneton…
Oi, rakastaako hän minua vielä? kärsiikö hän tähteni? ovatko hänen kätensä kylmät? Mutta maailmassa on naisia. Ehkä nainen on hänen luonaan! Kaikki naiset ovat kaiketi miehille samoja, köyhiä ja ihania. Nainen pitäköön hänen kättään, hyväilköön sitä; vetäköön hänet pehmeästi puoleensa, ja olkoot he kaksi olentoa jotka lämmittävät toisiaan, jotka uneksivat, jotka värisevät, jotka ovat itsepäisiä ja katkeria, jotka unohtavat, oma armaani unohtavat kaiken maailman tuskan…
16 p:nä maaliskuuta.
Tulin huoneeseeni, pysähdyin hämmästyneenä; tunsin että joku oli vaaleassa huoneessa; ja maaliskuun hämärähän se oli kotiutuneena siellä, näytti istuvan tuolilla, niin lempeänä.
1 p:nä toukokuuta.
Pyhä neitsyt Maria, minä uhraan sinulle toukokuun, toukokuun, jolloin kyyhkyset kuhertavat ja ihanat yöt palavat kuten valkoiset kynttilät, jolloin kaikkein nuorten naisten sydämet särkyvät, jolloin jasmiinien tuoksu avonaisten ikkunain luona on väkevämpi kuin koko heidän rohkeutensa…