— No nythän tuo puurokin maistuu, — tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.
Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta, jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.
* * * * *
Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse, omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme omilla jaloillamme.
Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia. Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti. Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee, että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut, vapauden ansainnut kansa.
Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä. Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut. Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.
Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä kuriin ja järjestykseen tulee.
Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä tunnustaa ketään käskijäkseen — ominaisuus, joka aikojen aamuna on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.
Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa. Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia, röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi, vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.
Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä. Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.
Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista, asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt armeijamme ole ehtinyt saada.
Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.
Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.
Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme. Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole muuta kuin korea sana.
Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia, valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan, saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki, joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.
Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua, sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas, avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.
Ja vielä yksi asia. Niin jöröä ja harvasanaista kansaa kuin meidän sanotaan olevankin, olemme me sentään, ainakin silloin kuin ei tarvittaisi, suuria lavertelijoita ja ylen taipuvaisia poliittiseen kannunvalantaan ja suunpieksäntään. Tämä tauti vaivaa sangen tuntuvasti sotilaitammekin. Nyt taistelujen lakattua on joutava politikoiminen ja suunpieksäntä saanut yhä enemmän sijaa armeijassa. Se on vahingollista ja se on omiaan höllentämään kurin siteitä. Siinäkin suhteessa on hunningolle joutunut Venäjän armeija varottavana esimerkkinä.
Ottakaamme tämäkin asia keskinäiseen kasvatusohjelmaamme. Olkaamme aina valmiit antamaan säälimätön potku sellaisille politikoitsijoille, jotka pyrkivät meidän armeijalaisten keskuudessa kiihotustyötään harjottamaan. Politikoiminen pois, se ei kuulu sotilaalle, hänen tehtävänänsä on yksinomaan isänmaan vartioiminen.
Pois myöskin turhanaikainen ja vahingollinen päällikköjen ja heidän toimenpiteidensä arvosteleminen, mihin me olemme niin kärkkäitä. Muistakaamme ja terottakaamme toisillemme, että sotilaan velvollisuus on totella päälliköltään, totella vastaan mukisematta ja kaikissa oloissa.
Sotilastoverit! Armeijaton valtio on kuin mies ilman selkärankaa. Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan. Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen, että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun sanat:
"Ollos huoleton, poikas valveill' on."
Jokelan Antti makasi selällään, lakki silmillä tuvan ovisängyssä. Isä varustausi työpaikalleen lähtemään, kaivoi piippuaan ja heitti aina väliin happamen katseen ovisänkyyn.
— Kehtaakin siinä aikamies lojottaa, — sanoi hän viimein. — Ja äläpäs tässä pätöasia, josta mies sairaaksi heittäytyy. Olihan tuo ennen miehillä, minkä minullakin, kolmen vuoden reissu edessä eikä siitä oltu millänsäkään. Nyt kun pitäisi kahdeksi vuodeksi sotaväkeen, niin mies on aivan rujona. Mutta kyllä se sinulle hyvää tekee. Kun ei sinusta kuitenkaan kotona näy miestä tulevan, niin katsotaan, mitä ne kasarmissa saavat sinusta aikaan. Ainakin ne tuon hulikaanimerkin, otsatukan, sinulta siellä leikkaavat.
Isä kopisti piipunperät suuhunsa ja painui ulos. Antti kirosi lakkinsa alta ja sanoi, että hän ei huoli päälleen kruunun takkia.
— Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, — huokasi neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.
— Enkä mene! — äsähti Antti. — Minä karkaan Ruotsiin ja sieltäAmeriikaan.
Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi. Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne oli lähdettävä alkusyksystä.
Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta, hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä mustelmia.
Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen, sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita. Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua. Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.
Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa. Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin, jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.
Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi, täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset. Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.
Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä, tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: — ylös! ylös! Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa. Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen kimpussaan. — Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä korpraali torumassa ja neuvomassa. — Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla, mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.
Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.
— Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, — huusi hän. — Tekee paikalla uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.
— Tee itse, p—le! — pääsi jo Antilta.
— Jaha, vai sillä tavalla, — sanoi korpraali tyynesti ja lähti vääpelin puheille.
Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki karkaamispäätöksiä.
Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten, hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.
Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen, vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi kuin koskaan ennen.
Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa, sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan, tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti häränsilmää sinnepäin.
Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen. Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.
Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä, siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa puoli vuotta vankeutta.
Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen. Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: — äläpäs mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.
— Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! — varottivat he lopuksi.
Nyt oli Antti siis päällikköjen lisäksi saanut toveritkin vastaansa. Hän oli täydellisessä umpikujassa, jossa ei auttanut muu kuin alistuminen ja mukautuminen.
Mutta monta työlästä asiaa hänen oli vielä sulatettava. Mitä kaikkea siellä kasarmilla päntättiinkään ihmisen päähän! Kun kenttäharjotuksista pääsi, joutui valistusupseerin kouriin. Sai istua kuin koulupoika penkillä. Siellä opetettiin isänmaan historiaa, maantietoa, yhteiskuntaoppia ja ties mitä kaikkea. Yksinpä puutarhanhoitoakin. Kasarmin viereen oli raivattu laaja puutarha-ala, joka oli jaettu pieniin ruutuihin. Kukin mies sai hoidettavakseen yhden ruudun ja työssä opasti heitä erityinen puutarha-aliupseeri. Kunkin tuotteet asetettiin syksyisin näytteille ja parhaimmin onnistuneet saivat palkintoja. Tuotteensa sai itsekukin myödä pataljoonan muonitusmestarille.
Valistusupseeri oli taitava mies ja osasi kiihottaa miesten opiskeluhalua. Kasarmin suurta kirjastoa ja lukusaleja käytettiinkin ahkerasti. Edistyneimmät saivat julkisia kiitoksia ja palveluksesta päästessään sai jokainen todistuksen, jossa oli mainittu hänen edistyksensä kaikissa aineissa, mitä kasarmilla opetettiin.
Lopulta heräsi Antissakin oppimisen halu. Ja kun hän luonnostaan ei ollut mikään huonopäinen eikä lahjaton, alkoi hän ennen pitkää edistyä hyvin. Sitä mukaa kuin hänen tapansa muuttuivat, huomasi hän toverien ja vallankin esimiesten käyvän itselleen suopeammiksi. Ympäristö ei sentään ollutkaan niin paha kuin hän aluksi oli luulotellut. Se oli aivan sen mukaan, miten siihen itse suhtautui.
Kun uusia miehiä ensi kerran laskettiin kotona käymään, ei Antti päässyt niiden mukana. Hänen syntirekisterinsä oli ehtinyt paisua siksi huomattavaksi. Hän nieli hiljaisuudessa katkeruutensa ja jatkoi ponnistuksiaan, voittaakseen esimiestensä suosion. Hän ponnisteli rehellisesti ja hikoili itsestään ulos hulikaanitartunnan.
Kun hän viimeisten mukana pääsi lomalle ja tuli kotiin, tarkasteli isä syrjästä hänen käytöstään ja olemustaan, lausuen illalla tyytyväisenä äidille:
— Näkyypä pojassa tapahtuneen muutos. Oli se siunattu asia, että se joutui sinne sotaväkeen. Kyllä siellä ennenkin tehtiin melko värkistä mies.
Ja silmiin pistävä muutos Antissa oli tapahtunutkin. Hänen puhetapansa oli muuttunut toisenlaiseksi, kasvojen ilme oli käynyt avonaisemmaksi ja tuttavia tervehtiessä kolahtivat kantapäät kuin itsestään yhteen. Koko miehen ryhti oli oijennut ja käynti somistunut.
Kun entiset toverit tulivat häntä tapaamaan ja tahtoivat niihin tavallisiin rynttytansseihin, ei hän lähtenyt. Hänestä tuntui kuin olisi hän arvossa noussut, joten hänen ei sopinut enää sellaisiin ottaa osaa. Ja muutenkin osotti hän vierovansa entisiä tovereitaan, mistä nämä saivat aiheen moittia häntä ylpistyneeksi.
Lomalta lähtiessä antoi isä hänelle hyväsesti taskurahoja ja äiti varusti hänet oivallisilla eväillä. Sen johdosta tunsi hän mielensä liikutetuksi ja lämpimäksi ja täynnä hyviä päätöksiä palasi hän kasarmille.
Sinne meno ei tuntunut enää vastenmieliseltä ja pelottavalta. Olipa hänellä hieman ikäväkin tovereitaan ja muutamia päälliköitään.
Nopeasti kului kaksivuotinen palvelusaika loppuun. Ja kun hän, pätevä kansalaistodistus taskussaan, palasi kotiin, tunsi hän ruumiillisesti vaurastuneensa ja henkisesti rikastuneensa. Ennen kaikkea hän oli oppinut tekemään työtä, noudattamaan järjestystä ja olemaan täsmällinen. Tyytyväisenä pani sen isä joka päivä merkille ja Jokelan talon työpaikat todistivat ennen pitkää, mikä muutos nuoressa isännässä oli tapahtunut.
Kun Antin nuorempi veli jonkun ajan kuluttua joutui myöskin vakinaiseen palvelukseen ja sen johdosta palasi nenä nyrpöllään kutsuntatilaisuudesta, sanoi Antti hänelle:
— Elä veikkonen sure omaa hyvääsi. Sotapalvelus se on minustakin miehen tehnyt, ilman sitä minä olisin varmastikin jo vankilan asukas.
* * * * *
Tuollaiseksi pääpiirteissään kuvittelen uuden suomalaisen sotaväen tulevat kasarmit. Ne olisivat pakollisia kansalaisopistoja, joissa saatu opetus olisi monipuolisempi ja lujempi kuin mitä esim. kansanopistoissa ehditään antaa.
Miksi sotapalvelus ja kasarmielämä väkisinkin tahdotaan kuvitella synkäksi, ilottomaksi ja kuolettavaksi? Kun viime kesänä julkisuudessa keskusteltiin kotimaisen sotalaitoksen uudelleen luomisesta, kävi muutamankin Uuteen Suomettareen kirjottajan ajatuksen juoksusta selville, että hänen mielessään häämötti jonkunlainen Nikolai ensimäisen aikainen tai vielä sitäkin vanhempi kasarmimuoto, jossa pamppu ja raa'at tavat olivat vallalla. Se on samanlaista ennakkoluuloa kuin mitä monetkin monarkian vastustajat ovat osottaneet, heidän mielikuvituksessaan kun ovat selvästikin häämöttäneet keskiaikaiset hallitusmuodot mielivaltaisine ruhtinaineen, joiden toimintaa eivät juuri minkäänlaiset perustuslait rajottaneet.
Muistan hyvin entisen kotimaisen sotaväen kasarmit, sillä koulupoika-aikana oleilin usein sunnuntaisin kasarmilla tuttuja kotipuolen sotilaita tapaamassa. Kasarmi ei tehnyt lainkaan kolkkoa vankilavaikutusta. Joukko siistejä rakennuksia istutusten keskellä ja sotilaiden asuinhuoneet avarat, valoisat ja ilmavat. Lainakirjastot oli olemassa ja sotilaat saivat melkoisessa määrin henkistäkin opetusta. Moni on sotapalveluksessa ollessaan oppinut kirjottamaan sekä saanut laskutaidon alkeet. Entä ruumiillinen harjotus ja kurin juurruttaminen? Vielä nytkin tuntee ryhdistä ja käytöksestä ne, jotka aikoinaan ovat suorittaneet vakinaisen sotapalveluksen. Useimpien heistä olen kuullut siunaavan sitä aikaa, niin vastenmieliseltä kuin meno sinne tuntuikin. Yhden ja toisen olen kuullut myöskin sanovan, että sotapalveluksessa heistä vasta mies tehtiin, muutoin olisi vankila heidät perinyt.
Jos jo entisissä, Venäjän vallan aikuisissa kasarmeissamme annettiin henkistäkin opetusta, niin mikä estää tätä puolta tulevissa kasarmeissamme suuresti laajentamasta? Niin että ne ovat todellisia kasvatuslaitoksia, kansalaisopistoja, joissa nuoriin miehiimme juurrutetaan kuri ja järjestys ja joista he lähtevät avokatseisina, suoraryhtisinä, ruumiillisesti ja henkisesti vaurastuneina kansalaisina. Entä mitä merkitsee rikkinäistä kansaamme jakavien kuilujen poistamisessa se seikka, että sotapalveluksessa joutuvat eri yhteiskuntakerroksista ja erilaisilta sivistystasoilta lähteneet nuorukaiset jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa, elämään muutaman vuoden samoissa oloissa, saman pakon alaisina? Eikö se ole omiaan hälventämään kansalaisryhmiä toisistaan erottavia ennakkoluuloja, laajentamaan elämänkäsitystä niin puolella kuin toisellakin ja hiomaan suomalaisen luonteen haitallista särmikkäisyyttä?
Kurin on oltava luja ja tinkimätön ja ruumiillisten harjotusten ankarat, hikeä vaativat. Muutoin ei norjene se könsikkämäisyys eikä häviä se käytöksen epämiellyttävyys, mikä on niin yleistä nykyisessä maalaisnuorisossamme. Katsokaahan vain sitä tyyppiä, joka viime vuosina on ilmestynyt kyliemme teille ja julkisille paikoille. Vanha kansallinen naapukka samoinkuin hattukin ovat hävinneet käytännöstä ja otsatukkaista päätä verhoo nyt niin kesällä kuin talvellakin epäjalo automobiililakki. Liivin aukeamasta paistaa rinta paljaana — svabodakesänä käytäntöön tullut muoti — ja puukko on entisellä sijaltaan kupeella ylennetty liivin ylätaskun reunassa roikkumaan. Siinähän se on näkyvällä paikalla ja ikäänkuin sanomassa: — Elä tule liian lähelle, perrr… Kun nyt kolmekin tällaista sankaria, hartiat kyyryssä, paperossit suunpielessä ja kädet housuntaskuissa kävelee rinnan maantietä, ottavat he huostaansa koko tien leveyden, niin että vastaantulijan, olkoonpa vaikka vanha, sauvaan nojaava mummo, täytyy siirtyä äärimmäiselle tiensyrjälle, ellei kokonaan tieltä pois.
Kun vapaussota puhkesi, katosi tämä tyyppi hetkeksi näkyvistä. Mutta nyt se on palannut takaisin ja rehenteleikse teillä, kahviloissa ja pensaikoissa korttipakan ja tenttupullon seurassa aivankuin ennenkin. Kirjottaessani tätä myöhäisenä sunnuntaiehtoona kuuluu ulkoa kiljuntaa, räähkää laulunrenkutusta ja portinpauketta — vääntävät luultavasti taas koko portin sijoiltaan, kuten monesti ennenkin. Ne ovat tansseista palaajia. Siellä on tuolla parin kilometrin päässä metsässä kenttä, jonne joka ikinen sunnuntai vaeltaa sankat joukot nuorisoa. Hanurin räikkyessä siellä tanssitaan, maistellaan väkeviä ja pelataan korttia. Ja kun sieltä sitten puoliyön lähetessä palataan, muistuttaa se taisteluun hyökkäävän intiaanilauman vaellusta.
Kykeneekö nuorisoseuraliike tässä suhteessa parannusta aikaan saamaan? Abstraktisine ohjelmineen ja vetisine aatteellisuuksineen on se siihen aivan liian häiveröinen. Ja on jo alun pitäin ollut sitä.
— Jos meillä olisi koko ajan ollut kotimainen sotapalvelus käytännössä, niin ei noita hulikaaneja olisi niin paljon, — olen kuullut monen vanhemman ihmisen sanovan. Ja siinä on varmaankin paljon totta. Ainoastaan pakollinen sotapalvelus, tai sanokaamme, ettei rauhan ystäväin tarvitse sanaan "sotapalvelus" kompastua: pakollinen kasvatus voi kieroon kasvaneet oikaista ja tehdä villiintyneistä nuorukaisista kunnollisia yhteiskunnan jäseniä.
Helatorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten pohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi Suomenlahden rannalle.
Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä lisätä. Suuri ja aistikas työväentalo — Suomen komeimpia — on sulloen täynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista. Niitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin. Vartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten suojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä mukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono. Vangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat vartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta kaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat vangit, että kurssi on muuttunut.
Minkä augias-tallin muodostaakaan työväentalo! Suunnattoman törky- ja likapaljouden keskellä oljentelee siellä tuhantinen vankijoukko. Suuri juhlasali, näyttämö ja lukuisat syrjähuoneet ovat heitä täynnä. Mikä kirjava, hölmistynyt, tylsään välinpitämättömyyteen vajonnut joukko! Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä, mutta joukossa on myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen jättäviä työmiehiä. Eräskin Helsinginpitäjäläinen on juuri lyijykynällä kirjottanut kirjeen vaimolleen, joka ei tiedä mitään hänen kohtalostaan. Kirje yksinkertaisuudessaan on varsin liikuttava. Olematta omain sanainsa mukaan mikään aktiivinen punainen on mies parka, joka tekee rehdin ja uskottavan vaikutuksen, virran mukana solunut tähän nuotanperukkaan. Kaiken kurjuuden lisäksi on hänen kaartilaispalkkansa täällä vankilassa varastettu takin povitaskusta. Nyt hänellä ei ole niin paljoa, että kirjeensä saisi postiin.
Vanhojen, ryssän sinelliä kantavain maankiertäjäin rinnalla tapaa alaikäisiä poikasia, jotka elävistä kuvista saadun seikkailunakin kiihottamina ovat varmaankin mukaan lähteneet — poikia, jotka ansaitsisivat vain hyvänlaisesti piiskoja ja sitten kunnon perheeseen kasvatettaviksi.
Työskentelemme useampina osastoina, merkiten kirjoihin vangit ja heidän omaisuutensa, takavarikoiden samalla kaiken sellaisen, mitä vankien ei ole sovelias pitää. Samalla merkitsemme pöytäkirjaan lyhyesti muutkin heidän osuuttaan kapinaan koskevat seikat. Varsinkin päälliköistä koetamme saada tarkan selon. Näitä viime mainittuja ei ole paljon nimeksikään vankien joukossa. Ne ovat ajoissa livistäneet turvallisemmille maille. Harmistuneina kertovatkin monet vangit, kuinka lopputingassa, kun perikato alkoi olla jo aivan ilmeinen, johtajia ei löytynyt mistään. Sellaisia sankareita ne ovat sosialistipomomme olleet miltei järkiään. Varsinaisten rivimiesten joukossa on sen sijaan ollut varsin runsaasti oikeata sankariainestakin. Vahinko vain, että he ovat uhranneet verensä niin kurjan asian palveluksessa, saaden palkakseen vain maankavaltajan nimen.
Ryöstösaalista on työväentalollekin kertynyt mitä kirjavin paljous. Lähtien sillitynnyreistä aina hienoihin pitsikääryihin saakka. Ryhtyessämme inventoimaan meitä ihan painostaa edessä oleva työn paljous. Sitten siellä on kaikenlaista ryssiltä saatua kamaa suuret kasat: selkäreppuja, sääryksiä, patruunavöitä ja -koteloita, kaskia, kaasunaamareita…
Pölyä ja likaa on kaikkialla niin että hirvittää. Sitä on ihan luokoina lattialla ja ilma on sakeata ja raskasta. Kun on tunninverran siellä työskennellyt, tuntee itsensä pölyiseksi kuin riihimies. Tärkeimmistä järjestelytöistä päästyämme panemmekin toimeen suursiivouksen. Mutta vastenmielisesti ja kyräten suostuvat vangit huoneita siivoamaan ja tuulettamaan. Ja onhan se psykologisesti ymmärrettävääkin, että ihminen siinä mielentilassa, missä kapinavangit elävät, on kokonaan välinpitämätön sellaisiin asioihin kuin puhtauteen nähden ja haluaa mieluummin painua likakerrosten alle ikäänkuin piiloon koko maailmalta.
Tämä seikka on jäänyt kokonaan huomioon ottamatta niiltä "oikeistososialisteilta", jotka ovat pitäneet ääntä kapinavankien terveydellisistä oloista. Että vangit muuallakin on saatu vain väkipakolla siivoamaan huoneensa ja ottamaan kylpyjä, siitä olen myöhemmin kuullut monenkin vankileirissä toimineen sotilaan kertovan. Ja ihan samaahan kertoi eräs Suomenlinnasta vapautettu kapinavankikin, joka hra Hakkilan "paljastusten" johdosta kirjotti asiasta Helsingin Sanomiin. Hrat Hakkila, Tanner, Ryömä y.m. "oikeistososialistit" olisivat onnettomille aatetovereilleen tehneet paljon suuremman palveluksen, nousemalla ajoissa miehekkäästi ja kuuluvasti vastustamaan sitä suuntaa, joka työväestömme on turmioon syössyt. Muutoin, jos sosialistiherrat tahtovat väittää, että he ovat puhtaista ihmisyyssyistä nousseet kapinavankien puolesta puhumaan, on täysi syy kysyä, mikseivät he kapinan aikana pitäneet ääntä valkoisten vankien puolesta? — Mutta onhan "oikeistososialistiemme" ryhdyttävä jo ajoissa keräämään laumaa, jonka harteille ryömien sopii taas tilaisuuden tullen kiivetä valtasijoille.
* * * * *
Pölyisen päivätyön jälkeen istumme seurahuoneella kahvikupin ääressä. Puoliyön lähetessä ilmottaa vahtipäällikkönä toimiva upseeri, että hänen on lähdettävä tarkastuskierrolle kaupungille ja kutsuu meitä toisia mukaan pienelle automobiiliajelulle. Lähden rykmentin lääkärin kanssa hänen matkaansa.
— Töf-töf-töf! Auto kiitää keväisessä yössä pitkin autioita katuja, joilla kumahtelevat vain vahtisotilasten raskaat askeleet.
Kaarramme parin nurkan ympäri ja auto pysähtyy venäläisen kansakoulun portille. Se on ollut punaisten sairaalana ja on edelleenkin. Sairaita vaalivat heidän omat hoitajattarensa, joilta on pääsy sairaalan piiristä kielletty ja jotka siis toistaiseksi ovat vankeja. Pihalla seisova vartia ilmottaa, että mitään erinomaista ei ole tapahtunut.
Poikkeamme ensin muutamaan siipirakennukseen. Ensimäisessä huoneessa, johon tulemme, on levolle asettuneena pari punaisten sanitääriä. Ne kavahtavat ylös ja osottavat palvelushaluaan. Emme heitä kuitenkaan tarvitse, vaan jatkamme matkaa seuraavaan huoneeseen. Siellä on yksi ainoa potilas. Se on nuori nainen, joka on kadottanut järkensä, tullut aivan raivohulluksi. Nyt makaa se jonkunlaiseen unenhoureeseen vaipuneena ja vuoteen vieressä istuva sisar pitelee hänen käsiään omissaan. Vallitsee kolkko hiljaisuus, jota häiritsee vain sairaan levoton hengitys ja himmeästi palavan lampun sillinä. Kuiskatessamme muutaman sanan hoitajattaren kanssa havahtuu sairas. Nähdessään lattialla seisomassa joukon outoja miehiä, parkasee hän niin sydäntä viiltävästi, että jokainen meistä hätkähtää, parkasee ja takertuu samalla suonenvetoisesti hoitajattareensa. Kietoen kätensä hänen ympärilleen ja hellästi puhellen saa tämä sairaan vähitellen tyyntymään. Hiljaa poistuessamme tuijottaa hoitajattaren käsivarren alatse jälkeemme kaksi laajentunutta, kuumeisesti kiiluvaa, rajatonta kauhua kuvastavaa silmää…
Mitä kauhunnäytöksiä lieneekään kokenut tyttöparka, joka näytti vielä niin nuorelta ja jonka kasvoilla ei huomannut vielä syvemmän turmeltuneisuuden jälkiä? Ryöstöjä, murhia, yöllisiä tulipaloja, raakain miesten alituisia lähentelyjä… sitä kaikkea hän punakaartin matkassa kulkiessaan on varmastikin saanut nähdä ja kokea. Sitten hurja pako hajoamistilassa olevan, huutavan ja kiroilevan lauman keskellä, ei lepoa päivällä eikä yöllä, tilanne hetki hetkeltä yhä epätoivoisempi, kurjempi, ja niin on hennolta tyttöpoloiselta järjenvalo yhtäkkiä sammunut. Ylenmäärin ärtyneissä hermoissaan elää hän nyt yhä uudelleen kuluneiden viikkojen kauhunnäytökset ja näkee silmissään verisiä näkyjä…
Päärakennuksen puolella on vastassamme kaksi hoitajatarta. Toinen heistä, vaikka supisuomalainen nainen, on venäläisen (tietysti!) sairaanhoitajattaren asussa. Kummankin katse on arka ja kaihtiva. Toisen harvinaisen jalopiirteiset kasvot kiinnittävät huomiotani. Puhetavastaan päättäen on hän sivistynyt nainen. Vahtipäällikön tiedusteluun vastaa hän lähteneensä mukaan sairaanhoitajattareksi vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakotusta. Sitä sanoessaan koettaa hän pakottaa katseensa rohkeaksi ja katsoa meitä suoraan silmiin. Kaikesta päättäen yksi niitä rehellisiä, naivin ihanteellisia sieluja, jotka kaiken ikänsä pysyvät vieraina elämän todellisuudelle ja jommoisia punaisten joukossa on toiminut paljonkin.
Hän opastaa meitä läpi koulusalien, joissa kaikissa makaa kymmenittäin potilaita. Mikä kolkko, raskas inferno-tunnelma lyökään meitä vastaan jokaisesta huoneesta. Tämä ei ole mikään tavallinen sairaala, vaan täällä makaa joukko epätoivoisia, kaikkensa menettäneitä miehiä. Tilapäisillä lavereilla ja pitkin lattioita, vieri vierekkäin heitä makaa, kellä pää kääreessä, kellä taas käsi tai jalka siteissä. Hiljaista valittelua, ähkynää ja huokauksia kuuluu tuolta ja täältä. Ilma on raskas ja ummehtunut. Kuumeisesti kiiluvat silmäparit tuijottavat unettomina kattoon, hitaasti kuluvat yön hetket ja turtuneet aivot hapuilevat turhaan vastausta kysymykseen, miksi näin on käynyt. Lähdettiinhän liikkeelle niin voitonvarmoina ja sittenkin sorruttiin tähän epätoivon kuiluun…
Toiset ovat vaipuneet unenhorrokseen, mutta liikahtelevat levottomasti ja havahtuvat pienimmästäkin risahduksesta. Päät kääntyvät kuumenneilla tyynyillä ja epätoivoisia, anovia katseita takertuu meihin joka puolelta. Annan katseeni solua pitkin makaavia miesrivejä ja jälleen valtaa minut sama hämmästys kuin aina ennenkin, nähdessäni edessäni suuremman joukon punakaartilaisia: ovatko nämä todellakin suomalaisia vai enkö minä yhtäkkiä ole joutunut vieraan kansan, vieraan rodun keskelle? Siihen määrään on se henkinen sairaus, jonka vallassa he ovat taistelleet omaa isänmaataan vastaan, painanut leimansa heidän kasvoihinsa.
— Täällä te poloiset makaatte, — virkkaa meistä joku, — mutta johtajat, jotka teidät ovat näille jälille usuttaneet, ne ovat nyt turvassa Venäjällä ja viettävät hyviä päiviä niiden suurten rahasummain avulla, jotka he Suomen valtiolta ovat rosvonneet.
Suuttumuksen ja katkeran vihan murinaa entisiä johtajia kohtaan kuuluu joka puolelta ja joskin se toisilla on ehkä teeskenneltyä, on se useimmilla selvästikin vilpitöntä.
— Maatkaa nyt vain kaikessa rauhassa ja tulkaa terveiksi, sitte taas jatketaan taistelua, mutta rauhan aseilla ja pannaan elämä uuteen käyntiin, — puhelee vahtipäällikkö sairaille.
Monet kolkosti tuijottavat silmät saavat hetkeksi eloa ja tavassa, millä he asentojaan kohentavat, välähtää toivonsäde. Suuria, herkkämielisiä luonnonlapsia heistä useimmat ovat.
Inferno, manala! jylähtää täällä mieleen joka askeleella. Pimeään infernon kuiluun on suuri osa Suomen työväestöä syöksynyt. Kuka taluttaa sen sieltä jälleen esiin, päivänpaisteeseen, yhteiseen työhön yhteisen isänmaan kamaralla? "Oikeistososialistimmeko?" En ole huomannut heidän joukossaan ainuttakaan, joka olisi mies ja luonne yhtään suuremmassa määrin kuin Venäjälle paenneet johtajatkaan. Meidän sosialidemokraattiemme keskuudesta ei ole vielä esiin astunut ainuttakaan, josta voisi sanoa, kuten saksalaisten sosialistien johtajasta Bebelistä, että hän on "totuuden kiivailija" ja "itse rehellisyys". Liiaksi näyttävät ne, jotka meillä nyt yrittelevät hajalleen lyötyjä laumoja uudelleen kerätä, perehtyneen vanhaan siltasaarelaisreseptiin: kaksimielinen sanontatapa ja luihu salakiihotus näkyvät "Työmiehestä" periytyneen sen seuraajaan. Avoimiksi joutuneille johtajanpaikoille pyrkijät näyttävät olevan liiaksi kääpiöitä, päästäkseen Valpas-Hännisen lumoista. Astukoon tuntemattomuudesta, jossa hän vielä elää, esille se mies, joka vie sosialidemokratiamme kokonaan uudelle pohjalle, joka kirkastaa puoluelaisilleen hämmentyneen isänmaa-käsitteen ja joka opastaa heidät sovinnolliseen, rakentavaan työhön yhdessä toisten kansanluokkien kanssa! Sellaisen miehen on löydyttävä ja astuttava esiin.
Siihen saakka:caveant consules!Valtiovallan on pidettävä lujin käsin huoli siitä, että uusi myrkytys ei pääse yhteiskuntaruumistamme saastuttamaan. Puhdistus on tapahtunut, konnat on syösty vaikutusvaltaisilta sijoiltaan. Estettäköön uusia samanlaisia esiin kiipeämästä.
Työhön, työhön, työhön! kutsuu tämä aika kaikkia kansalaisia. Pois saastainen mammonanpalvelus ja kaikki epäitsekkääseen työhön, että myrkytys kaikkoaisi kansaruumiistamme, että yhteiskuntaluokkia erottavat kuilut täyttyisivät, että taistelun jäljet painuisivat unhoon ja että parhaillaan sarastava rauhanpäivä tapaisi vasta luodun Suomen kuningaskunnan kansalaiset todellisen työilon elähyttäminä korjaamassa ja rakentamassa yhteistä pesäänsä, jota niin monet vihurit ovat repelöineet, mutta joka silti on lopullisesta tuhosta säästynyt uutta aikakautta varten.