Taivaanrannan taa.
Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun Curly palasi laakson toisesta päästä tuoden mukanaan erään naisen, joka vapauttaisi rouva Baldwinin taloushommista, ja Helen arveli nyt voivansa palata Reidien luo.
»Minä käsken Patchesin saattamaan teitä kärryillä», sanoi Rovasti. »Olitte hyvin ystävällinen jäädessänne tänne, te olette ollut meille korvaamattomaksi avuksi.»
»Älkää puhuko mitään kärryistä, herra Baldwin. Käveleminen tekisi minulle varmasti hyvää. Mutta olisin todellakin iloinen, jos Patches tulisi saattamaan minua — tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi», lisäsi hän nauraen.
Rouva Baldwin nukkui, ja Kitty istui sairasvuoteen vieressä Helenin lähtiessä kartanosta, mutta Rovasti itse saattoi häntä ja Patchesia hiukan matkaa. Sanottuaan hyvästi Rovastille ja luvattuaan palata huomenna Helen sanoi seuralaiselleen: »Oi, Larry, minä olen iloinen tästä tilaisuudesta, tahdoin välttämättä tavata sinua kahdenkesken, enkä ymmärtänyt, miten se kävisi laatuun. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Larry, jotakin, joka minun täytyy sanoa sinulle, ja sinun on oltava hyvin kärsivällinen kuunnellessasi.»
»Sinähän näit, mitä tänä aamuna tapahtui. En löydä sanoja, joilla voisin sinua kiittää!» sanoi mies vakavasti.
»Se oli kauheata — kauheata, Larry! Miksi et sanonut heille, kuka olet?Miksi annoit heidän —» Hän ei saattanut lopettaa lausettaan.
Mies naurahti lyhyesti. »Sehän olisi ollut turhaa sanojen haaskausta. Luuletko, että he niissä olosuhteissa olisivat ottaneet uskoakseen sellaisia juttua?»
Hetkisen he kulkivat vaieten. Sitten Patches kysyi: »Jim Reidin epäluulojenko takia sinä tahdoit tavata minua, Helen?»
»En, Larry, vaan Kittyn tähden», vastasi Helen.
»Kittyn?»
»Kitty kertoi kaiken minulle tänään», jatkoi Helen. »Lapsiraukka on miltei suunniltaan.»
Mies ei vastannut. Helen katsoi häneen äidillisesti.
»Rakastatko sinä häntä niin suuresti, Larry? Sano minulle rehellisesti, onko niin?»
Patches ei saattanut — ei uskaltanut — katsoa häneen.
»Sano minulle, Larry», intti Helen. »Minun täytyy saada tietää se.Rakastatko sinä Kittyä, niin kuin miehen tulee rakastaa vaimoaan?»
Nyt Patches vastasi ääni liikutuksesta väristen. »Miksi kysyt minulta sellaista? Sinähän tiedät vastauksen. Mitä oikeutta sinulla on pakottaa minut sanomaan sinulle se, minkä jo tiedät — että minä rakastan sinua — toisen miehen vaimoa?»
Helen kalpeni. Tahtoessaan auttaa Kittyä ei hän lainkaan ollut tullut ajatelleeksi, mihin tilanteeseen hän tällä kysymyksellä oli saattanut itsensä.
»Larry!» hän sanoi ankarasti.
»Niin», vastasi tämä intohimoisesti, »sinähän vaadit minua sanomaan totuuden.»
»Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden Kittystä», vastasi Helen.
»Ja sen sinä nyt tiedät», vastasi mies nopeasti.
»Oi, Larry», huudahti tyttö, »kuinka sinä saatoit — kuinka sinä saatoit pyytää vaimoksesi naista, jota et rakasta? Kuinka sinä saatoit, Larry? Ja juuri kun minä olin niin ylpeä sinusta, niin iloinen siitä, että vihdoin olit löytänyt oman itsesi, että sinä olit niin kelpo mies!»
»Kitty ja minä olemme hyvät ystävät», vastasi Patches matalalla, synkällä äänellä, »ja hyvät toverit. Viime vuonna olen oppinut pitämään hänestä hyvin paljon — meillä on niin paljon yhteistä. Minä voin antaa hänelle sen elämän, jota hän kaipaa — elämän, johon hänet on luotu. Minä teen hänet onnelliseksi, minä olen hänelle uskollinen, minä tarjoan hänelle kaiken, mitä mies voi tarjota vaimolleen.»
»Ei, Larry», sanoi Helen hellästi miehen äänen avuttomuuden liikuttamana, sillä Patches oli puhunut aivan kuin itsekin olisi ollut selvillä siitä, että hänen yrityksensä puolustaa kihlaustaan Kittyn kanssa olivat turhia. »Ei, Larry, sinä et voi tarjota Kittylle kaikkea, mitä miehen tulee tarjota vaimolleen. Ilman rakkautta et voi olla hänen miehensä.»
Jälleen he kulkivat äänettöminä kappaleen matkaa. Sitten Helen kysyi: »Ja oletko varma siitä, että Kitty rakastaa sinua — niinkuin naisen tulee rakastaa, tarkoitan.»
»En olisi pyytänyt häntä vaimokseni, jollen olisi uskonut sitä», vastasi Patches hiukan innokkaammin.
»Et tietenkään», virkkoi Helen hilpeämmin, »eikä Kitty olisi voinut sanoa 'kyllä', jollei hän olisi uskonut sinun rakastavan häntä!»
»Tarkoitatko luulevasi, ettei Kitty rakasta minua, Helen?»
»Minä tiedän, että hän rakastaa Phil Actonia, Larry. Minä luin sen hänen kasvoistaan, kun hän ensin kuuli onnettomuustapauksesta. Hän on aina rakastanut häntä, Larry, siitä saakka, kun he lapsina leikkivät yhdessä. Kitty on koettanut tukahduttaa sydämensä tunteen — hän on koettanut voittaa rakkautensa, mutta nyt hän tietää, että se on mahdotonta. Olipa onni teille molemmille, että hän huomasi rakastavansa Actonia, ennen kuin oli ehtinyt pilata sekä omansa että sinun elämäsi.»
»Mutta kuinka hän saattoi lupautua vaimokseni, jos hän rakasti Philiä?» kysyi Patches.
»Mutta kuinka sinä saatoit pyytää häntä vaimoksesi, vaikka —», vastasi Helen nopeasti lainkaan ajattelematta itseään. Sitten hän jatkoi urheasti syrjäyttäen itsensä: »Sinä johdatit hänet suureen kiusaukseen, Larry. Sinä et kenties tarkoittanut sitä, mutta sinä teit sen joka tapauksessa. Sinä houkuttelit häntä rikkaudellasi — kaikella sillä ylellisyydellä ja loistolla ja hienoudella, mitä saatoit hänelle tarjota. Sinä sait hänet vaihtamaan rakkauden kaikkeen tähän. Minä tiedän, Larry — minä tiedän, sillä minäkin olin kerran samassa kiusauksessa.»
Patches teki eleen kuin väittääkseen vastaan, mutta Helen ei antanut hänen keskeyttää. »Sinä et tiennyt sitä, mutta vain muisto isävainajani opetuksista pelasti minut tekemästä hirveätä erehdystä. Nyt sinä olet mies, Larry. Sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan muu mies maailmassa paitsi yhtä, ja enemmän kuin ainoatakaan muuta miestä — paitsi tuota yhtä — minä kunnioitan ja ihailen sinua saavuttamasi miehuuden takia. Mutta Larry, etkö ymmärrä: kun mies on mies, on olemassa asia, jota hän ei koskaan voi tehdä — hän ei koskaan voi käyttää hyväkseen naisen heikkoutta. Hän ei voi johdattaa häntä kiusaukseen, joka on suurempi kuin hänen voimansa. Hänen täytyy olla voimakas sekä omasta että hänen puolestaan. Hänen täytyy pelastaa hänet hänestä itsestään huolimatta.»
Patches kohotti päänsä ja loi katseensa kauas Granite Mountainia kohden. Kerran ennen oli tämä nainen herättänyt hänessä uinuvan miehuuden, ja nyt hän jälleen vetosi siihen, mikä hänen sisimmässään oli hienointa ja parhainta.
»Sinä olet aina oikeassa, Helen», hän sanoi miltei nöyrästi.
»Ei, Larry», vastasi Helen nopeasti, »mutta sinä tiedät minun tällä kertaa olevan oikeassa.»
»Minä vapautan heti Kittyn hänen lupauksestaan», virkkoi Patches ikäänkuin päättääkseen keskustelun.
Mutta Helen vastasi nopeasti: »Juuri sitä sinä et saa tehdä.»
Mies hämmästyi. »Miksi — mutta minä luulin — mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat?»
Helen nauroi onnellista naurua vastatessaan: »Tuhma Larry, etkö ymmärrä? Sinun täytyy saada Kitty itse antamaan sinulle rukkaset. Sinun on pelastettava hänen itsekunnioituksensa. Etkö käsitä, kuinka se nöyryyttäisi häntä, jos hän hetkenkään kuvittelisi, että sinä et rakastakaan häntä? Ajattelehan, mitä hän kärsisi tietäessään, että sinä olit yksinkertaisesti vain yrittänyt ostaa hänet rikkauksillasi ja kaikella, minkä omistat?»
Patches-raukan vastaväitteet kaikuivat jälleen kuuroille korville.
»Juuri sitä sinun kosintasi oli, Larry. Ja Kittyn kaltainen tyttö, jos hän tietäisi, mitä itse asiassa on tehnyt, pitäisi sen jälkeen varmasti itseään arvottomana ottamaan vastaan onneaan silloinkin, kun se todellakin kolkuttaa hänen ovelleen. Sinun täytyy saada hänet ylpeänä ja iloisena antamaan kätensä miehelle, jota hän rakastaa.»
»Mutta — mitä voin tehdä?» kysyi Patches alakuloisena.
»Sitä minä en tiedä, Larry. Mutta sinun täytyy yrittää — Kittyn tähden sinun täytyy.»
»Jollette sinä ja Rovasti aamulla olisi sekaantuneet asiaan, olisi kaikki ollut paljon yksinkertaisempaa!» arveli Patches, ja Helen huomasi hänen taas nauravan itselleen.
»Sinä et saa sanoa noin — et saa, Larry!» huudahti hän.
Tämä katsahti kysyvästi Heleniin. »Tahdotko minun valehtelevan hänelle — suorastaan valehtelevan?» kysyi hän.
Helen vastasi rauhallisesti: »En luule, että ottaisin sitä huomioon, jos olisin sinun sijassasi, Larry — näissä olosuhteissa.»
Matkalla Risti-Kolmioon päätti Patches käydä käsiksi vaikeaan tehtäväänsä niin pian kuin mahdollista.
Illallisen jälkeen hänen onnistui puhutella Kittyä, kun kukaan muu ei ollut lähellä.
»Minun täytyy saada tavata sinua kahdenkesken tänä iltana», hän kuiskasi kiireisesti. »Niin pian kuin mahdollista. Minä odotan sinua puiden alla hevosuittamon rannalla. Tule sinne heti, kun tulee pimeä ja sinä pääset pujahtamaan talosta kenenkään näkemättä.»
Tyttö hämmästyi hänen ilmeestään. Hän puhui nopeasti ja näytti hermostuneelta.
»Mutta Patches —»
»Sinun täytyy!» keskeytti mies katsahtaen Rovastiin, joka lähestyi heitä. »Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, jotakin, joka minun täytyy sanoa tänä iltana.»
Hän kääntyi puhumaan Rovastin kanssa; ja Kitty lähti pois. Tuntia myöhemmin, kun oli tullut pimeä, meni hän Patchesin mainitsemalle paikalle, jossa tämä jo odotti häntä.
»Kuulehan, Kitty», alkoi tämä viivyttelemättä, ja äänestään ja ilmeestään päättäen hän oli suuren levottomuuden vallassa. »Minun täytyy lähteä pois täältä. En uskalla enää jäädä tänne päiväksikään, minun täytyy lähteä vielä tänä iltana.»
»Mitä, Patches?» sanoi Kitty pakottautuen puhumaan tyynesti häntä rauhoittaakseen. »Mikä nyt on hätänä?»
»Sinähän tiedät, mitä he aikoivat tehdä minulle tänä aamuna.»
Kitty oli hämmästynyt. Oli totta, että hän ei voinut rakastaa tätä miestä niin kuin hän rakasti Philiä, mutta hän oli pitänyt häntä parhaana ystävänään ja kunnioittanut ja ihaillut häntä. Hänestä tuntui pahalta nähdä hänet tällaisena — arkana ja pelästyneenä. Hän ei voinut ymmärtää.
»Mutta Patches», hän sanoi vakavasti, »sehän on nyt ohitse, — sitä ei enää uudelleen voi tapahtua.»
»Sinä et tiedä», vastasi tämä, »silloin et olisi niin varma siitä. Phil saattaisi —», hän vaikeni, ikäänkuin ei olisi uskaltanut päättää lausettaan.
Kitty arvasi nyt, että hänen pelollaan mahtoi olla syvemmät syyt kuin hän oli luullutkaan.
»Mutta ethän sinä ole karjavaras», väitti hän. »Sinun tarvitsee vain selittää kuka olet. Kukaan ei luulisi hetkeäkään Lawrence Knightiä varkaaksi. On naurettavaa ajatellakaan sellaista.»
»Sinä et ymmärrä», virkkoi Patches jälleen. »On kysymys aivan muusta kuin varkaudesta.»
Kitty hämmästyi. »Ethän sinä voi tarkoittaa, Patches — ethän tarkoita, että Phil —», sopersi hän.
»Kyllä, minä tarkoitan Philiä», kuiskasi Patches. »Minä — me olimme riidassa — minä kiivastuin. Hyvä Jumala — tyttö, etkö ymmärrä, että minun täytyy lähteä täältä? Minä en uskalla jäädä tänne. Kuule nyt, Kitty! Se on kaikkein parasta. Kunhan vain pääsen pois täältä ja voin jälleen ottaa oman nimeni, niin olen turvassa. Myöhemmin sinä voit tulla luokseni. Tulethan sinä, etkö tulekin, rakkaani? Sinä tiedät, kuinka minä ikävöin sinua. Tämä ei millään lailla muuta suunnitelmiamme. Jos rakastat minua, niin sinä —»
Kitty keskeytti hänet hiljaa huudahtaen. »Ja sinä — sinäkö siis teit sen?»
»Mutta minähän sanoin sinulle, että me olimme riidassa», yritti Patches selittää.
»Ja sinä luulet, että minä nyt lähtisin kanssasi?» Tyttö vapisi suuttumuksesta. »Oh, sinä erehdyt suuresti! Ja minä luulen itsekin erehtyneeni. En voinut koskaan kuvitella, että sinä! Ei mikään, mitä ikinä tekisitkin, voisi saada minua unohtamaan sitä, minkä juuri kerroit minulle. Sinä saat lähteä.»
»Tarkoitatko, ettet tahdo seurata minua?» sopersi Patches.
»Luuletko minun voivan tehdä sitä?» kysyi Kitty.
»Mutta Kitty, ajatko sinä näin minut pois? Ethän sinä voi hylätä minua?»
»Se on ainoa, mitä saatan tehdä», vastasi tyttö kylmästi. »Kuolisin häpeästä, jos joku saisi tietää, että aioin kerran olla sinulle enemmän kuin tähän saakka olen ollut. Mutta sinun on välttämättä lähdettävä tänä iltana.»
Ja näin sanoen Kitty juoksi takaisin kartanoon jättäen Patchesin seisomaan paikalleen.
Mutta yksinään pimeässä hymyili Patches itsekseen.
Aamun koittaessa joutui koko Risti-Kolmion-Kartano kuohuksiinsa. Patches oli hävinnyt. Ja lisäksi oli paras Rovastin hevosista — suuri täpläotsainen ori — myöskin poissa.
Tämä uutinen levisi nopeasti koko laaksoon etäisimpiä karjakartanoita myöten. Ja moni viisas pää nyökkäsi ymmärtävänä, ja monet huulet virkkoivat: »Minähän tiesin sen.» Mies, joka niin salaperäisellä tavalla oli ilmestynyt heidän keskuuteensa ja joka vuoden ajan oli ollut koko seudun puheenaiheena, oli viimeinkin ilmaissut oikean luonteensa. Mutta karjanhoitajat tiesivät Rovastin päättävästä esiintymisestä heidän kokouksessaan, että asia nyt oli jätettävä hänen hoidettavakseen. He tarjosivat hänelle apuaan ja neuvojaan. He laskivat leikkiä hevosen hinnasta, mutta Rovasti nauroi heidän leikinlaskulleen, kuunteli heidän neuvojaan ja sanoi sitten aikovansa antaa asian Yavapai Countyn sheriffin huostaan.
Helen oli ainoa, jolle Kitty kertoi viimeisestä keskustelustaanPatchesin kanssa. Ja hämmästyneenä ja liikutettuna siitä uhrista, jollaPatches oli ostanut Kittyn vapauden ja mielenrauhan, Helen pyysi tyttöäunohtamaan ja olemaan onnellinen.
Kun vaara oli ohitse ja Philin terveys alkoi tulla entiselleen, palasi Kitty kotiinsa, mutta joka päivä hän tuli Helenin kanssa sairaskäynnille Risti-Kolmioon. Sitten eräänä päivänä sanoi Helen hyvästi Williamson Valleylle ja ystävilleen muuttaakseen kotiin, jonka Stanford oli hänelle valmistanut. Ja hänen lähdettyään vietti Kitty vielä suuremman osan ajastaan ystäviensä luona.
Näinä viikkoina, Philin vähitellen saavuttaessa jälleen entiset voimansa ja hilpeytensä, oppi Kitty tuntemaan hänet syvemmin kuin koskaan ennen oli aavistanutkaan. Päivä päivältä, heidän istuessaan yhdessä pähkinäpuiden alla tai hiljalleen kävellessään pihamaalla, avautui Kittylle kokonainen uusi maailma. Kun Phil, ensin arasti, mutta vähitellen yhä auliimmin ja rohkeammin avasi oven sisimpäänsä ja puhui hänelle niin kuin oli puhunut Patchesille kirjoista, joita oli lukenut, huomioistaan ja ajatuksistaan luonnosta ja maailman tapahtumista, huomasi Kitty hämmästyksekseen, että vaikka hänen elämänsä ensi sijassa vaatikin mitä suurinta ruumiillisia voimaa ja jäntevyyttä, oli hänen sielunelämänsäkin harvinaisen rikas, virkeä ja voimakas.
Mutta oppiessaan näin päivä päivällä yhä paremmin ymmärtämään toisiaan he eivät puhuneet kenellekään rakkaudestaan. Tietäen hyvin, millä mielin hänen isänsä ottaisi vastaan tiedon hänen kihlauksestaan paimenen kanssa, Kitty siirsi tämän hetken yhä tuonnemmaksi, tahtoen säilyttää nämä yhdessäolon hetket häiriintymättöminä.
Kun Phil oli kyllin terve noustakseen ratsaille, tuli Kitty usein Midnightillaan noutamaan häntä, ja yhdessä he risteilivät kartanon ympärillä sijaitsevilla laitumilla ja kukkuloilla. Niin tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänäkin. Herra ja rouva Reid olivat poikineen tulleet vieraisilla Baldwinien luo, ja Phil ja Kitty ratsastivat niillä seuduin, missä Kitty ensi kerran oli tavannut Patchesin.
He istuivat parhaillaan erään setripuun varjossa lähellä juoksuaidan veräjää, kun Phil näki kolmen ratsastajan lähestyvän aidan toiselta puolen. Ratsastajien saavuttua veräjälle tunsi Phil heidät Yavapai Joeksi, Nick Cambertiksi ja Honourable Patchesiksi. Nyt oli Kittykin jo tuntenut ratsastajat ja huudahtaen aikonut hypätä seisaalleen.
Mutta Phil pidätti häntä: »Odota, Kitty! Seurue näyttää minusta aika omituiselta.»
Miehet ratsastivat jonossa, ensin Yavapai Joe, sitten Nick ja viimeksi Patches, eivätkä he muuttaneet järjestystään edes Yavapai Joen avatessa veräjän satulasta laskeutumatta. Kun Patches pysähtyi sulkemaan veräjää, huomasi Phil, mikä pakotti heidät liikkumaan niin tasaisesti ja järjestystä muuttamatta ja miksi Nick Cambertin asento oli niin jäykkä ja luonnoton. Nickin kädet oli sidottu selän taakse ja hänen jalkansa oli köytetty yhteen hevosen vatsan alitse. Hänen hevosensa suitsista lähti vahva köysi, joka oli kiinnitetty Joen satulannuppiin.
Patches huomasi setrin alla istuvat tullessaan veräjästä, mutta hän ei pienimmälläkään eleellä osoittanut nähneensä heitä. Kun kulkue lähestyi heitä, katsahtivat Phil ja Kitty sanaakaan sanomatta toisiinsa, mutta heidän jälleen kääntyessään katsomaan lähestyviä ratsastajia tarttui Kitty vaistomaisesti Philin käsivarteen. Istuen näin setripuun alla he mahtoivat muodostaa herttaisen kuvan. Ainakin näytti Nick Cambertin takana ratsastava mies arvelevan siten, sillä hän yritti hymyillä.
Kun ratsastajat olivat miltei äänenkantomatkan päässä puun alla istuvista, pysähtyi kulkue, ja Kitty ja Phil näkivät Joen kääntävän kasvonsa Patchesiin päin ja sitten katsovan heihin. Nick Cambert ei kohottanut päätään. Patches yksinään tuli heitä kohden.
Huomatessaan, että hänen tarkoituksensa oli tulla puhumaan, he nousivat Kittyn pitäessä yhä kättään Philin käsivarrella. Ja nähdessään edessään miehen, joka oli ollut heidän ystävänsä, vaihtoivat Phil ja Kitty ihmettelevän katseen. Tämä ei ollut se Honourable Patches, jonka he niin hyvin olivat tunteneet. Hänen vaatteensa olivat lian ryvettämät ja siellä täällä repaleisetkin. Hänen komea vartalonsa oli kumara uupumuksesta, hänen ajelemattomat, tummat ja hikiset kasvonsa näyttivät laihoilta ja vanhoilta, ja hänen silmänsä verestivät aivan kuin monen unettoman yön jäljiltä. Hänen huulensa vetäytyivät vaivoin hymyyn hänen laskeutuessaan jäykkänä satulasta ja vilkuttaessaan kohteliaasti tullessaan tervehtimään heitä.
»Tiedän, etten ole vierailukunnossa», hän sanoi äänellä, joka oli yhtä vanha ja väsynyt kuin hänen ulkomuotonsa. »Mutta en voinut vastustaa kiusausta tulla tervehtimään teitä. Mutta kenties minun tulisi esittää itseni», hän lisäsi kuin tahtoen antaa heille aikaa tointua hämmästyksestä. »Nimeni on Lawrence Knight. Olen tämän piirikunnan sheriffin apulainen.» Puhuessaan hän aukaisi takkinsa, ja he näkivät sheriffin virkamerkin. »Olen virantoimituksessa matkalla viemään erästä vankia Prescottiin.»
Phil tointui ensiksi ja tarttui hänen käteensä niin lujasti, että se sanoi enemmän kuin kaunopuheisimmat sanat.
Kitty oli paljastaa salaisuutensa sopertaessaan: »Mutta sinä — sinähän sanoit —»
Patches pelasti hänet kylmäverisyydellään. »Että nimeni on Patches? Tiedän, että oli väärin petkuttaa teitä, ja olen kovin pahoillani, kun minun oli pakko valehdella niin julkeasti, mutta asiat vaativat sitä. Ja minä toivon sinun asian selvittyä antavan minulle anteeksi, että olin kaikkien edun vuoksi pakotettu esittämään sellaista osaa.»
Kitty ymmärsi hänen sanojensa merkityksen, ja hänen silmistään loisti kiitollisuus, jota hän ei voinut pukea sanoiksi.
»Kesken kaiken», jatkoi Patches, »en suinkaan erehdy, jos onnittelen teitä?»
He nauroivat onnellisina.
»Emme ole vielä julkaisseet», selitti Phil, »mutta sinä näytät olevan selvillä kaikesta.»
»Niin olen, ja sanon kaikesta sydämestäni: Jumala siunatkoon teitä, lapset. Te saatte minut tuntemaan itseni oikein vanhaksi.» Sitten hän lisäsi hullunkuriseen lapaansa: »Mutta kenties se johtuukin vain siitä, että olen saanut niin monta päivää yhtä mittaa elää ja nukkua täysin pukeutuneena. Antaisin kuningaskunnan kylvystä, parturista ja puhtaasta paidasta. Rupesin jo luulemaan, ettei vanha ystävämme Nick enää varastaisi ainoatakaan vasikkaa. Phil, kenties sinua kiinnostaa kuulla, että Nick on mies, jota itse asiassa saat kiiltää onnestasi.»
»Kuinka niin?» kysyi Phil.
»No, hän ampui laukauksen, joka sai Kittyn taas järkiinsä. Toverini tässä, Yavapai Joe, näki hänen tekevän sen. Jos tahdotte kiittää vankiani, niin suon teille kernaasti sen huvin.»
Heidän päätettyään kieltäytyä tästä nautinnosta sanoi Patches: »En ihmettele sitä. Hän on hiukan häijy ja pahantuulinen olento. Mutta siitä muistankin, että minun täytyy kiiruhtaa Prescottiin ennen illan tuloa. Aion pysähtyä Risti-Kolmioon ja pyytää Rovastilta lainaksi kärryjä ja parivaljakkoa», lisäsi hän kiivetessään vaivalloisesti satulaan. »Näkemiin, lapset. Älkää olko liian myöhään ulkona!»
Käsi kädessä he katselivat, kun mies seuralaisineen hävisi näkyvistä.
Rovasti ja rouva Baldwin istuivat ystävineen Risti-Kolmion pihamaalla viettäen kaikessa rauhassa sunnuntai-iltapäivää, kun pikku Billy ja Reidin pojat yht'äkkiä kovalla touhulla törmäsivät pihalle. Rynnäten täyttä vauhtia pähkinäpuiden alla istuvaa rauhallista ryhmää kohti keskeyttivät pojat vanhempiensa keskustelun huutaen täyttä kurkkua: »Patches on tullut takaisin! Patches on tullut takaisin! Nick Cambert on hänen kanssaan — ja Yavapai Joe!»
Jim Reid hypähti seisaalleen. Mutta Rovasti jäi rauhallisena istumaan ja vilkaisten ystäväänsä veitikka silmäkulmassaan hän sanoi pojille muka toruen: »Mitä lorua te puhutte, lapset! Ettekö tiedä, että hevosvaras Patches varmasti varoo näyttäytymästä Williamson Valleyssa! Te olette nähneet unta — siinä kaikki. Tai kenties te yritätte puijata meitä!»
»Ihan totta, se on Patches, Will-setä», huusi pikku Billy.
»Me näimme hänen tulevan aitauksesta», sanoi Jimmy Reid.
»Minä näin hänet ensin», huusi toinen pojista.
»Minä myöskin», säesti nuorin.
Jim Reid seisoi katsellen aitausta kohden. »He ovat oikeassa, Will», sanoi hän hiljaa. »Tuolla he tulevat.»
Ratsastajien saapuessa pihamaalle mutisi Jim Reid jotakin partaansa, jaRovasti hymyili itsekseen.
Jono pysähtyi hevosten osoittaessa vastenmielisyyttään Reidin autoa kohtaan, joka seisoi pihamaalla, ja Patches laskeutui jäykästi hevosen selästä. Nostaen kohteliaasti hattuaan hän sanoi Rovastille: »Tulin tuomaan takaisin teidän hevosenne. Olen teille hyvin kiitollinen. Toivottavasti huomaatte sen olevan hyvässä kunnossa.»
Jim Reid toisti sen, minkä äsken oli mutissut partaansa.
Rovasti nauroi. »Jim», sanoi hän naapurilleen, »saanko esittää sinulle ystäväni, herra Lawrence Knightin, sheriffi Gordonin luottamusmiehen ja apulaisen. Hän näyttää olleen hommassa Tailholt Mountainin mailla.»
Miehet puristivat ääneti toistensa kättä. Rouva Reid tervehti Patchesia sydämellisesti ja rouva Baldwin osoitti Rovastin suureksi mielihyväksi iloaan aito äidillisellä tavalla.
»Will Baldwin!» hän huusi Patchesin seistessä hänen vieressään hiukan hämillään hellästä tervehdyksestä, »nyt sietäisit saada selkääsi! Sinä olet tiennyt sen koko ajan, ja koetit uskotella minulle, että luulit hänen karanneen ja varastaneen parhaan hevosesi!»
Oli varmaan ylpein hetki Rovastin elämässä, kun hän myönsi Patchesin tunnustaneen hänelle koko jutun sinä aamuna, jolloin he myöhästyivät aamiaiselta, ja miten hän oli käsittänyt, että Patchesin pako ja hevosen häviäminen oli vain sotajuoni muiden eksyttämiseksi. Kunnon Rovasti ei aavistanut, että Patchesilla oli vielä paljon muita sotajuonia, joista hänellä ei ollut aavistustakaan!
»Herra Baldwin», virkkoi Patches, »voisitteko lainata minulle parivaljakon ja kärryt? Minun olisi vielä tänä iltana vietävä vankini Prescottiin, ja» — hän nauroi lyhyesti — »minä panisin tosiaan suuren arvon mukavalle istuimelle.»
»Tietysti, poika, saat vaikka kaikki Risti-Kolmion ajoneuvot, jos vain tahdot», vastasi Rovasti. »Mutta odotahan hetkinen.» Hän kääntyi veitikkamaisesti naapurinsa puoleen. »Jimillähän on hyvä auto eikä hänellä nyt liene mitään kiireellistä ajoa.»
Jim Reid vastasi sydämellisesti ja siekailematta. »Tietysti, vien teidät kernaasti kaupunkiin autollani, jos vain tahdotte.»
»Kiitos», vastasi Patches. »Minä olen heti valmis.»
»Mutta ensin teidän pitää syödä jotakin», huudahti rouva Baldwin.»Lyönpä vetoa, että olette aivan nälkiintynyt, siltä te näytätte.»
Patches pudisti päätään. »Älkää kiusatko minua, äiti, minä en nyt voi viipyä.»
»Mutta palaatteko varmasti kotiin yöksi; lupaatteko sen?»
»Teen sen kernaasti», vastasi Patches. »Ja saanko tuoda erään ystävän mukanani?»
»Teidän ystävänne ovat meidän ystäviämme», vastasi rouva Baldwin.
»Tietysti hän palaa illalla», huusi Rovasti. »Mihin muualle hän menisi?»
Nyt Patches meni vankinsa luo, irroitti kahleen Nickin vasemmasta ranteesta ja kiinnitti sen Nickin oikean ranteen ja oman vasemman ranteensa ympärille, siten kahlehtien vangin itseensä. Sitten hän antoi määräyksen Joelle, ja tämä irroitti köyden, jolla Nickin jalat oli sidottu. Kun Nick oli maassa, tulivat kaikki kolme autoa kohden.
»Minun täytyy pyytää teitä antamaan jonkun pitää huolta hevosista», sanoi Patches Rovastille.
»Kyllä huolehdin niistä», vastasi Rovasti. »Älä vain unohda palata illalla. Jim tuo sinut takaisin.»
Auton luona virkkoi Jim Reid Patchesille: »Otatteko molemmat vankinne takaistuimelle kanssanne, vai otanko minä toisen heistä eteen viereeni?»
Patches katsoi häntä suoraan silmiin laskien kätensä Joen olalle. Kaikki kuulivat hänen vastaavan painokkaasti: »Minulla on vain yksi vanki, herra Reid. Tämä mies on minun ystäväni. Hän istuutuu siihen, mihin itse haluaa!»
Yavapai Joe kiipesi takaistuimelle Patchesin ja hänen vankinsa viereen.
Oli jo pimeä, kun herra Reid palasi kartanoon mukanaan Patches ja Joe.
»Teidän huoneenne on kunnossa, poika», sanoi rouva Baldwin, »ja kylpyhuoneessa on riittävästi lämmintä vettä molemmille. Joe voi nukkua ylimääräisessä vuoteessa Curlyn huoneessa. Näyttäkää hänelle hänen vuoteensa. Minä tuon illallisen pöytään heti, kun olette kunnossa.»
Patches oli vähällä nukahtaa pöytään. Heti kun he olivat lopettaneet illallisensa, meni hän vuoteeseen, jossa hän Philin ilmoituksen mukaan seuraavana aamupäivänä »nukkui kuin kivi» päivälliseen saakka. Iltapäivällä he keräytyivät pähkinäpuiden alle — Rovastin perhe ja naapurikartanon väki — kuulemaan Patchesin kertomusta, miten hän yöllä oli lähtenyt kartanosta ja ratsastanut suoraan ystävänsä Stanford Manningin luo, miten Manning oli lähtenyt hänen kanssaan sheriffin luo ja miten hän Manningin suositusten ja Rovastin hänelle antaman kirjeen nojalla oli päässyt sheriffin apulaiseksi. Ja hänen kertoessaan heille, lyhyesti yksinäisistä päivistään ja öistään he ymmärsivät ilman suuria sanoja, mitä ne olivat hänelle merkinneet.
»Ei ollut vaikeata saada Nick tunnustamaan syyllisyytensä», selitti Patches. »Pelkäsin paljon enemmän, että minun yötä päivää vaaniessani Nickiä saattaisi joku paimen sattua tielleni ja ampua minut omin lupinsa. Ei silti, että minä olisin siitä niin suuria välittänyt», hän lisäsi hullunkuriseen tapaansa, »mutta ottaen huomioon aikeeni olisi se sentään ollut hiukan surkea loppu.»
»Ja miten Yavapai Joen laita on?» kysyi Phil.
Patches hymyili. »Missä Joe on? Mitä hän on tehnyt koko päivän?»
Rovasti vastasi: »Hän on kuljeksinut pitkin maita. Koetin puhua hänen kanssaan, mutta hän sanoi, että herra Knight saa selittää kaiken.»
»Billy», virkkoi Patches, »mene hakemaan Joe ja sano hänelle, että minä pyydän häntä tulemaan tänne?»
Kun pikku Billy ylpeänä hänelle uskotusta tehtävästä oli lähtenyt Reidin poikain kanssa sitä suorittamaan, sanoi Patches: »Muodollisesti Joe tietysti on minun vankini siksi kunnes tuomio on langetettu, mutta pyydän, ettette anna hänen tuntea sitä. Hän on tärkein todistaja oikeudenkäynnissä.»
Kun Yavapai Joe oli saapunut paikalle hämillään ja häpeissään, sanoi Patches kohteliaasti kuin olisi esittänyt vertaisensa: »Joe, minä tahtoisin ystävieni saavan tietää sinun oikean nimesi. Maailmassa ei ole parempaa paikkaa sen tehtävän alkamiseksi, josta me puhuimme. Sinähän muistat, kuinka kerroin sinulle itsekin alkaneeni täällä.»
Yavapai Joe kohotti päätään ja seisoi suorempana kuin koskaan ennen ystävänsä rinnalla, ja hänen äänessään oli uusi sointu hänen vastatessaan: »Kuten tahdotte, herra Knight.»
Patches hymyili. »Ystävät, tämä on herra Joseph Parkhill, teidän tuntemanne professori Parkhillin ainoa poika.»
Jos Patches oli päättänyt hämmästyttää ystäviään, saattoi hän olla varsin tyytyväinen sanojensa vaikutukseen.
Hetken kuluttua, Joen livahdettua tiehensä, kertoi Patches, miten hän oli saanut selville professorin elämäkerran kirjoittamalla itään ystävilleen.
»Se ei itse asiassa ollut professorin syy», sanoi hän. »Hän näyttää syntyneen sellaiseksi. Jo lapsena häntä pidettiin maailman kahdeksantena ihmeenä — oikeana rodun loistotuotteena, ymmärrättehän. Hänen isänsä, joka myöskin oli jonkinlainen professori, kuoli hänen ollessaan aivan nuori. Hänen äitinsä omisti kaikeksi onnettomuudeksi niin paljon, ettei Everard Charlesin tarvinnut päivääkään tehdä kunnollista työtä elääkseen. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän päätti yliopisto-opintonsa, täytettyään kaksikymmentäyksi hän meni naimisiin — tai pikemminkin joutui naimisiin — kartanonsa emännöitsijän tyttären kanssa. Tämä piti varmaan suurena kunniana joutumistaan niihin korkeampiin seurapiireihin, joihin professori kuului. Yksityisseikkoja en tiedä tarkasti. Mutta kun heidän ainoa poikansa, Joe, oli kuuden vuoden vanha, karkasi äiti puusepän kanssa, joka oli ollut muutamia viikkoja talossa työssä. Eräs naimaton viisikymmenvuotias täti tuli sen jälkeen hoitamaan heidän talouttaan ja kasvattamaan Joe-raukkaa.
»Mutta poika näytti tuottavan tädille liikaa huolta, sillä kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin kouluun tänne länteen muka hyvän ilmaston takia. Sanottiin, että pojan harvinaisten älyllisten lahjojensa vuoksi tuli saada työskennellä mahdollisimman edullisissa olosuhteissa. Mutta poika karkasi sopivan tilaisuuden sattuessa koulusta ja joutui ensin Drydenin ja sitten Nick Cambertin kasvatettavaksi.»
»Ja mitä hänestä nyt tulee?» kysyi Rovasti.
Patches hymyili. »Poika on nyt kaksikymmentäyksi-vuolias, ja me olemme päättäneet, että hänen on vähitellen aika miehistyä. Minä voin kenties hiukan auttaa häntä — sitähän jo silloin tällöin viime vuonnakin koetin tehdä. Mutta olosuhteet eivät olleet yrityksille erikoisen suotuisat. Nyt se varmaan käy helpommaksi.»
* * * * *
Niinä viikkoina, jotka kuluivat ennen Nickin tuomitsemista, solmivat Phil ja Patches uudelleen ystävyyden, joka oli heitä ensi hetkestä alkaen yhdistänyt. Sitten tuli ilta, jolloin Phil ratsasti Jim Reidin luo pyytämään Kittyn kättä.
Karjanomistaja silmäili nuorta naapuriaan jäätävin katsein.
»Siitä ei tule mitään, Phil», hän sanoi viimein. »Minä olen Kittyn isä, ja minun on katsottava hänen parastaan. Sinä tiedät minun kouluttaneen hänet parempaa elämää varten kuin minkä sinä voit hänelle tarjota. Kenties hän nyt luulee kernaasti luopuvansa kaikesta siitä, mutta minä tiedän paremmin. Kerran tulee aika, jolloin hän katkerasti katuisi sitä. Kittyn on saatava parempi mies kuin tavallinen karjanhoitaja, Phil, se on totinen tosi.»
Paimen ei väittänyt vastaan. »Onko minun ymmärrettävä, että teidän kieltonne johtuu yksinomaan minun toimialastani?» kysyi hän tyynesti.
Jim naurahti. »Teidän toimialastanne? Niinpä niin! Jos teillä olisi oma kartano ja omaa karjaa ja voisitte tarjota Kittylle kaiken sen, mitä hänen kasvatuksensa oikeuttaa hänet vaatimaan, en sanoisi mitään. Minä tiedän, että te olette kunnon mies, se on totta, mutta te olette siitä huolimatta vain tavallinen köyhä karjanhoitaja. Minä katson nyt teidän omaa parastanne yhtä paljon kuin Kittynkin», lisäsi hän yrittäen vaikuttaa ystävälliseltä.
»Siis jos minulla olisi kartano, olisi asia toisin?»
»Kyllä, poikani, tietysti aivan toisin.»
»Kiitos», sanoi paimen rauhallisesti ojentaessaan herra Reidille viralliselta näyttävän kirjekuoren. »Minä satun nimittäin omistamaan puolet tästä kartanosta ja sen karjasta. Kun lisään siihen oman pienen karjani, niin tuntuu se minusta sievoiselta omaisuudelta minun ikäiselleni miehelle. Liikekumppanini, herra Lawrence Knight, on jättänyt tilan hoidon kokonaan minun huostaani, ja hänellä on riittävästi varoja sekä karjamme että maittemme lisäämiseksi mielemme mukaan.»
Reid katsoi papereista nuoreen mieheen ja hänestä takaisin papereihin. Sitten levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän sanoi: »Minä myönnyn — te olette voittanut pelin. Te pojat olette sellaisia vekkuleita, ettei teitä ole helppo vastustaa.» Kovemmalla äänellä hän huusi sitten: »Kitty — Kitty hoi!»
Tyttö ilmestyi oviaukkoon.
»Tule ottamaan hänet», sanoi Reid. »Eiköhän hän kuulune sinulle.»
* * * * *
Helen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne hän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä hän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa epäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava vuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien suuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan kotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä suurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä milloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.
Hän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta ikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä alas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin jälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja viheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa kauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden kopse hänen huomiotaan.
Patches ja Yavapai Joe ratsastivat rinnettä ylös.
He pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuliPatches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.
»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään ja keskusteltuaan hetkisen.
»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin Stanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut täällä.»
»Mutta mihin aiot lähteä?» kysyi Helen.
Hymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan taa, Helen.»
»Mutta Larry, kai sinä palaat? Emme suinkaan kokonaan kadota sinua?»
»Kenties — kerran», vastasi hän.
»Ja kuka on sinun kanssasi?»
»Ystävä, joka seuraa minua. Stan kertoo siitä sinulle.»
»Oi Larry, Larry! Minkälainen mies sinä oletkaan!» huudahti nuori nainen miehen seistessä hänen edessään ojennetuin käsin.
»Olen iloinen, että sanot niin, Helen», vastasi tämä ja kääntyi poispäin.
Niin Helen näki hänen lähtevän. Istuen kotiportailla hän näki miehen ratsastavan kiemurtelevaa tietä. Nyt hän näkyi selvästi kallionlohkareella — nyt hän hävisi tienkäänteen taakse — jälleen hän näki vilahduksen hänestä puiden lomasta — ja uudelleen hän hävisi vuoren varjoon. Vihdoin hän seisoi hetkisen selänteen huipulla korkeana kaareutuva taivas takanaan — sitten hän hävisi näkyvistä — taivaanrannan taa, kuten oli sanonut.