Ja isäntä kutsui Jussi Petterin oikein kamarinpuolelle. Jussi Petter arvasi asian ja sanoi:
"Saisiko talosta lauantaiksi hevosta?"
"Mitä sinä hevosella?"
"Olisi kirkolla käyntiä."
"Vai kirkolla."
"Kirkolla."
"Elähän, ettäkö muka asiaakin olisi?"
"Sen tapaista. Olisi tuon Leenakaisan kanssa käyty pappia tervehtimässä."
"Ähää, vai pappia."
"Pappia."
"Heitä pois ne vehkeet, poika."
"Ei heitetä. Ja jos isäntä niinkuin puhemieheksi tahtoisi —"
"Vai puhe — jotta puhemieheksi oikein — joo, eipä muka muuta puutukaan kuin puhe — puhemies — joo. Se isäsi, se Pekka Ratinen se tässä pyyteli, että jos katsastaisit, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt."
"Enpä minä isälle sitä —"
"Etpä isälle, se on tietty. Mutta, sanopas, mitä sillä itsekään teet?"
"Vaimonpuolellako — vai?"
"Sehän se — vaan kuulepas, jos odottaisit?"
"Mitä hyvää, ei se sen autuaammaksi."
"Jospa nuorempia, kun näkyy se vaimon tarve olevan — ottaisit, ottaisit nuorempia."
"Ei niistä nuoremmista."
"Niinhän se. Vaan kun, mitä ne sanoivat, sanoivat sen neljissäkyrnmenissä muka olevan."
"Pilaakos se ikä? Eikö työhön pysty, vai?"
"Pystyy, eipä siltä."
"Sitä minäkin, jotta pystyy se."
"Pystyy, pystyy se Leenakaisa siihen työhön."
"Piti sen pystyä."
"Vaanpa kun on noita lapsia hankkinut."
"Niitä pyrkii tulemaan ihmiselle, se on nyt seikka se, jotta tulee niitä. Kun se on järjestys ja meininki, jotta lapsesta muka ihmisen kasvaa. Hulluhan se on meininki, vaan ei tuo liene ihminen oma tekemänsä, Luojan tekemäksi ne sitä panettelevat — vai mitä?"
"Niinhän sitä."
"Sitä niinkuin isäntämiehetkin kun siihen syntiin lankee, niin mitä sitten palvelusväki."
"No, niinhän se. Onhan se niinkin."
"Niin se on. Jotta mitäs siinä?"
"Mitäs siinä. Vaanpa se isäsi, se kun —"
"Liekö tuo isä työssä hionnut minun tähteni, vai mitä?"
"Ei tuo liene."
"Ei. Ja jos kuka on nähnyt, niin sanokoon."
Kukapa sitä oli nähnyt, että Pekka Ratinen olisi työssä hionnut.No, mitäpä siinä, kun sitä ei oltu nähty. Niin jotta, mitäpä sillePetterille enää pystyi sanomaan, kun se näytti noin koulunkäynyt olevan.
Ja siihen se isännältä jäi. Sanoihan sitten pihamaalla, kun näkiLeenakaisan:
"No, oikeinko sitä naimaan?"
"Mitäs."
"Kun tuota olet tuon näköinenkin."
"Mitäpä kukaan näölleen. Lukihan se isäntä Jumalan sanasta viime sunnuntaina, että taitaako joku enää äitinsä kohtuun takaisin mennä ja sieltä jälleen ulos tulla — että minkäs minä tälle näöllekään."
"Mitä tuosta maitoparrasta on sinulle mieheksi."
"Toverin minä siitä, en minä miestä. Miehiä on ollut ja saa aina."
"Mitä sitä toverilla maaton?"
"Lapsia on ruttoisampi yhtenä elätellä. Ja siitä se Petter miehistyy, kun minä sitä syötän. Ja syötetään vielä Pekka Ratinenkin, sanokaa se vain sille."
"Jokohan syöttäisitte?"
"Syötetäänhän pappaa toki."
Minkäpä niille taitaa, arveli isäntä, päänsä ne pitävät. Ja sanoi isäntä Pekka Ratiselle, että pankoon esteet, kun poika on alaikäinen. Vaan ei Pekka Ratinen sanonut uskaltavansa, jos ikänsä Petter-poika siitä vihoja kantaa ja hänet jättää avustamatta. Mitäpä sitä Jussi Petterille enää, kun ei isäntä itsekään sanonut mitään tainneensa. Leenakaisaa koetteli hän vielä kielitellä.
"Kuule", sanoi hän, "nuorihan se on Jussi Petter sinulle".
"Nuorihan se on. Saisihan se olla vaikka parisenkymmentäkin vuotta vanhempi, ei ikä pahaa tekisi."
"Luovu sinä siitä."
"Luopuisinhan minä, vaan kun se pitää hameen helmasta kiinni, ei tuo liene ihmistä ennen nähnytkään kuin tällaista."
"Lienet viekoitellut?"
"Alaikäistä. Johan siitä pystyisi lakikin rankaisemaan."
"Sitä lapsillesiko sinä sitä isää?"
"Niillehän sitä, mitäpä minä isällä itse enää. Niillehän sitä. Ne kun syövätkin kuin sudet."
"Sattuipa tuo toki työntekijä."
"Sattui. Enpä minä miestä pärevakassa pidettäväksi otakaan. Villat minä vakassa pidän."
"Lieneekö ikää tällä morsiamella, kun on suu niin pieni?"
"Ei kuin puolisataa vuotta. Sitä jo jaloilla silloin juoksin, kun pappaRatinen oli paratiisissa ja siivillä vielä lensi."
"Näyt olevan koulut käynyt."
"Muut, pait en laiskain koulua. Siinä jos ahkera on ja tarkan työn tekee, ei syömään jouda, ellei muut suuhun pistä. Vaan pistetään se Pekka Ratiselle, elkää hätäilkö, ei teiltä leipä puutu."
Leenakaisa nyökkäsi päällään ja silmät läikähtelivät, kun se nauroi, kieppasi hameen helmat ylös ja humppasi töilleen.
Mitäpä sitä auttoi enää itsensä Pekka Ratisen muuta kuin koetella pysyä suosiossa. Ja siksi toisekseen, mitäpä hän sotkeutumaan toisten asioihin. Hulluhan hän olikin. Johan tuo näkyi Jussi Petter miehistyneen, niin että tottapahan tiesi mitä teki. Eikä se hullumpi ollut Leenakaisakaan, kun tarkalleen otti. Ihminenhän tuo oli tuokin ja kunnon ihmiseltähän tuo näytti. Jospa tuo oli onneksi hyvinkin tuo naiminen.
Jopa pyrkivät tulemaan Pekka Ratiselle haaveet mieleen. Sinne kun olisi päästä vielä sinne entiselle mökille, sinne Töllinmäen aholle. Sinne jos Jussi Petter nyt Leenakaisan kanssa lähtisi. Laajentaisi sitä alaa siinä vaikka, vaikkapa sitten koko mökin hirsistä rakentaisi. No, vielä se tuo Leenakaisa sen Petterin kanssa sen rakentaakin. Sattui niin roimakka ja hyvä ihminen se Leenakaisa. Ainahan he sen kanssa toimeen tulivat. Ja totta puhuen, siinä omalla mökillä ne olivat lystimmät päivät olleetkin. Kesäaikana etenkin, siinä aholla kun vain kohotteli, niin aurinko kun paahtoi kivien kupeita ja selkää, niin että sekaisin ne siinä ajanlaskut nukkuessa menivät. Oli se siunattua. Siunattua se oli se elämä. Ja siinä sitä mansikkaakin kun ennen kasvoi, ihan punanaan hohti. Jo oli Luojan viljaa. Olisi vain ollut poimijoita. No nyt, nythän ne Leenakaisan lapset, nehän ne nyt poimivat. Eikös vain tarpeen olleet nekin. Tyhjäänpä melusi tässä hänkin. Niin se oli, että jos mitä teki, tyhmästi teki. Jouti siis olla tekemättä. Ei elämässä vikaa, siunattua se oli, se oli vain tuo ihmisen luonto niin härski ja häijy, että sotkeudupas vain ehdoin tahdoin toisten, kunnon ihmisten asioihin.
Olipa Luoja luonut tämän maailman ihanaisen, eipä parempata tarvinnut. Oli järvet tuolla Esalanmäen alla, kalaa läksi sieltä kun nostit, oli metsät vanhat ja suuret kuin parhaat pilaristot, jotka taivasta kohti kohosivat, ja rannoilla rehevät ja leppoisat lehdot. Ja tässä keskellä, tässä mäen viettämillä niityt uhkeat ja uhkeat pellot. Ei kuin käänsi maata ja siementä vähän rippasi, niin se viljan kasvoi.
Oli, rakentajapa oli ollut, joka tämän maailmankin rakensi. Pitipä sanoa, että kaikki se kohdallensa laittoi. Mikä sitten asustaessa näillä asuinsijoilla, puutettakaan kun ei mistään ollut.
Mistäpä sitä puutetta, kun vain työtä teki, tahi muuta elämänhäiriötä, kun vain sopuisuutta itsellä riitti.
Ja riittihän sitä, kun vain syntiä vastaan taisteli. Ja mikä oli taistellessa näin kesäisin etenkin.
Kummastipa tuo hellitti aurinko nytkin. Kirkas oli taivas, ei kuin jokunen pilvenlonkare köllehti laiskana siellä täällä. Hellittipä, hellittipä maata nyt tuo aurinko kerran.
Oli ruis kypsää jo siinä. Ei kuin ota ja leikkaa, leikkaa Luojan parasta viljaa.
Esaias Huttunen seisautti hevosensa siinä mäen rinteellä kesantopeltoa kyntäessään, pyyhkäisi hikeä otsaltansa ja katsahti kartanolleen päin.
Peltojen keskellä, mäen nyppylällä heloittivat punaiseksi maalatut rakennukset. Ne olivat hänen. Toisella mäellä, aivan rajatusten, oli veli Petterin talo.
Eivät sattuneet sille veli Petterille pellotkaan aivan samat.Kivikompaa oli jo maa.
Huttunen kiirehti hevostansa, ei sitä joutanut tässä seisottelemaan. Kynti taas rinnettä ylös, rinnettä alas. Maa kääntyi, tuoksusikin se tuo voimakas multa ja väkevyyttään ihan uhkui.
Eivät, eivät sattuneet veli Petterille pellot aivan samat.
Vaikka olivatkin heidän maansa niin rajatusten, että peräpellot toisissaan ihan kiinni. Pieni notkelma oli talojen välillä, mutta samaa tilustahan nämä olivat isävainajan ja heidänkin aikana olleet.
Ja olisivat vieläkin, ellei se Petter olisi nainut sitä Serahviinaa. Se Serahviina sehän se oli syynä siihen, että heille Petterin kanssa ero tuli. Nainenhan se sen eripuraisuuden maailmaan tuotti, se oli tietty.
Seisautti Esaias taas hevosensa eikä voinut olla silmäilemättäPekkalanmäkeä.
Samoin peltojen keskellä, omalla mäennyppylällään ne heloittivat senkin Petterin punaiseksi maalatut rakennukset. Tupa lämpisi sielläkin, savukiemura kohosi tuvan piipusta, totta ne leipää nyt leipoivat kuten Esalanmäelläkin. Serahviina näkyy kantavan maitopyttyä aitasta tupaan, totta ne rieskovatkin.
Lapsia teuhasi siellä pihalla ja kanat kaakottivat. Hyvä sillä oliSerahviinalla tuo kukko. Piti Sohvillekin sellainen saada.
Kuului tuo elämä hänenkin mäeltään, jos Pekankin. Mitähän ne nyt siellä? Lapsiako se Sohvi siellä nyt taas torui?
Yhtäkkiä kuului sieltä julma huuto:
"Esaias, Esaii-aas."
"Mikä hätänä", huusi hän vastaan.
"Pekkalan siat ovat meidän potaattimaassa."
Esaias heitti ruunan keskelle vakoa, kohotti piikkohousujansa ja juosta hynttäsi kyntövitsa kourassa pehmeätä peltoa pitkin pihamaalleen. Siellä potaatissa olivat Sohvi ja lapset sikoja hösittämässä.
"Sikojako ne, kun toisten viljelyksissä."
"Ässh, menettekö, pakanat."
Sohvi hösitti niitä leipälapiolla. Hänen kätensä olivat kyynäspäitä myöten taikinassa. Hyllähteli vain, kun hän, lihava ihminen, juoksenteli siinä pään ympärillä leivontahuivi, piikkopaita ja punainen alushame päällään, juoksi väkyyksensä niiden sikain, pakanoiden perässä.
Siat vinkuivat ja öhkivät, Esaias ja Sohvi öhkivät ja ähkivät, lapset kiljuivat ilosta ja jännityksestä hyppiessään paitasillaan potaattipenkkien välissä ja hösiessään niitä suuria sian juntsikoita.
Saivat ne piiritykseen. Mutta ei niitä talosta pois ajettu. Hösitettiin vain navettaan ja sinne teljettiin.
"Olkaapa nyt siellä, pekanmäkeläiset", sanoi Esaias telkeä asettaessaan.
"Ja pysykää siellä, että opitte vasta vierasten mailla liikkumaan", sanoi Sohvi.
"Pitäähän ihmistenkin tietää, mitä rauhaan sopii, saati sitten sikojen", sanoi Esaias housujaan nostellen.
"Rapsauta sinä nyt, Esaias, niitä pekkalaisia."
"Rapsun sietävät."
"Lähetä piika Tiina viemään sanaa sinne."
"Kuules, Tiina", sanoi Esaias Tiinalle, joka hiilikoukku kädessä seisoi tuvan ovella, "juoksutapas Pekkalaan sana nyt."
Tiina viskasi hiilikoukun kädestänsä.
"Juoksuta se sana Petterille, että jollei tule hakemaan sikojansaEsalanmäeltä ja maksa hyvällä niiden syönnöksiä, niin rapsun saavat."
"Ja kysy", sanoi Sohvi, "eikö siellä ole kissoja nähty."
Esaias oli hyvillään noista sioista. Sietikin se Petter jo muistutuksen taas.
Pistäytyi siitä maitoaittaan, kun kerran kartanolla oli, ja ryyppäsi piimän sintua puolisen tuoppia.
Ja pulskalta tuntui olo, kun kynnöksilleen palasi. Ne nämä kesäiset päivät tällaiset, ne vasta päiviä olivat. Auringonpaiste kuin valmis kulta valui maahan ja rikkautta tuotti. Olikin tuota hyvyyttä antanut jo heidän osalleen, ei sitä voinut kieltää.
Olihan sitä Pekkalassakin, vaikkei ihan niin paljon. Silmäilytti se Esaiasta taas sinne Pekkalanmäelle päin ja hän näki sieltä Tiinan tulevan.
Saapahan nähdä, mitä se Petter nyt. Eiköhän sitä sapettane. Siellä se pihalla näkyi tepastelevan. Jopa tiuskasi lapsilleen. Ähää, taisipa se suututtaa.
Näki Esaias siinä kyntäessään, kuinka Pekkalan isäntä kohta asteli heille päin. Sovintoa kai se hieromaan.
Ei Esaias ollut tietävinäänkään, kynti kynnöksensä loppuun eikä kiirehtinyt. Joutipahan Petterkin odottaa.
Esaiaksen pihamaalle tultua alkoi Petter hieroa sovintoa, lupasi kaksi kappaa sovittajaisia.
Mutta Esaias ei suostunut niin vähästä sikoja antamaan, vaati neljää kappaa.
Se oli Petteristä kuitenkin kohtuutonta. Hän tinki edes kolmeen, muttaEsaias ei peruuttanut.
Kun sovintoa ei tullut, meni Esaias tupaan eikä ollut Petteristä enää tietävinäänkään.
Petter istuutui kaivon kannelle, tupakoi ja odotti. Eipä ollut kiirettä, kun iltapuolella oli jo päivä. Kun saunaan illaksi ehti, vähätpähän muusta.
Kohosikin savu jo sieltä Pekkalanmäen saunasta, kohosihan tuo Esalankin. Molemmat saunat olivat loivien mäkien alla lähetysten saman lahden rannalla. Kohosi sieltä kaksi värisevää savukiemuraa ja haihtui tuulettomalle taivaalle.
Pekka odotti Esaiasta, mutta Esaiasta ei vain kuulunut. Joutipa olla, istuu tässä nyt, vuosiapa tuosta oli vierinyt, kun hän oli kotitalollaan käynyt. Tuskinpa olisi nytkään viitsinyt, vaan se Serahviina houkutteli, että sopii pois hyvällä ja toimittaa samalla omaakin asiaansa. Niin, parastahan se on olla nöyrä, kun tarvis vaatii, ja näyttää ylpeyttään taas toisessa paikassa.
Siivollahan sitä aluksi elettiin ennen, ei se Esaiaksen vaimokaan niitä helmasyntejään ennen näytellyt, ennenkuin Petter nai Serahviinan. Sitä näillä vaimoilla kun oli eri ajatukset elämästä, Sohvi piti kissoista ja Serahviina ei kissoja sietänyt.
Oli näet se Sohvin kissankoirikas päässyt Serahviinan maitoaittaan ja syönyt piimivästä pytystä kerman ja kaatanut toisen pytyn lattialle, että jo oli näky, kun Serahviina aukaisee aamusilla oven.
Tietenkin se Serahviinaa suututti. Ja sisukas kun oli, toimitutti hän salaa kissan pois päiviltä. Siitä se alkoi.
Sohvi siitä äkämystyi, ja kun tiesi milloin Serahviinan olevan nukkumassa aitassaan, sohoi pitkällä hangolla aitan alle ja huusi: kiss-kiss.
Rauha oli lopussa, alituista riitaa syntyi, niin että sitä ei kestänyt mikään. Kun eukot suuttuvat, ei niiltä kekseliäisyys lopu. Sohvi ei sanonut Pekkaakaan enää muuksi kuin Ärrä-Petteriksi, Petter kun, Luojan tahtohan se tietenkin oli, ei osannut ärrää sanoa. Ja Sohvin lapsetkaan Petterin pihamaalla kulkiessa eivät muuta kuin hyrräsivät ärrää kuin kehräävät rukit.
Poishan sitä piti lähteä Pekan matkueen ja siihen Pekkalanmäelle pesivät.
Tuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin vierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen päivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen. Ja niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen alapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei kummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin toistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt työtänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten rajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas olisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin portin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.
Mutta kalat kuljeksivat järvissä sekaisin. Ja eräänä keväänä tapasi pekanmäkeläinen rysänsä kuivalta maalta. Seuraavana päivänä olivat esanmäkeläisen merrat korkeimman kuusen latvassa ja risuja pullallaan. Sitten tarkastutti Esa oikein lautamiehenä kaurahalmeensa, jonka Petterin lampaat olivat haaskanneet, ja putosipa Petteriltä kokonainen hehto sovittajaisia.
Ja nyt tämä uusi jykkeli. Vaati vielä neljä kappaa, vaikkeivät siat olleet vielä kiven kuvettakaan tongaisseet, saati sitten suurusta suuhunsa saaneet.
Jos olisi muistuttaa Esaiakselle iäisistä asioista. Mitähän se, eiköhän se sitä suututtaisi.
Esaias oli näet kerran ennen sairastaessaan alkanut sulatella sydäntään, kun pelkäsi kuolevansa. Oli Sohvi kutsuttanut papin ja pappikin oli vakuuttanut, että lähtö se nyt tulee. Esaias itse ei ollut vielä uskonut, oli vain tinkinyt vastaan. Vaan pappi oli tiukannut ja käskenyt Esaiasta aikanaan katumaan ja muistelemaan syntejään. Esaias ei ollut sanonut mitään erityisempiä muistavansa, vaan Sohvi oli tullut väliin ja ruvennut luettelemaan ne rysäjutut ja muut. Oli Esaiaksen pitänyt luvata papille, että hän pyytää anteeksi pekkalanmäkeläisiltä. Niin kutsuttiin sitten Petter ja Serahviina Esalanmäelle ja Esan kamariin, jossa Esa teki sitä kuolemata ja katumista. Vaimot itkivät tämän lihan heikkoutta ja ihmismielen turmelusta, ja Esa pyysi anteeksi ja pyysi, etteivät pahalla muistaisi häntä, onhan sitä tullut riidelleeksi, vaan sopuhan se olisi ollut paras alun perin.
"Sopuhan se olisi ollut paras", arveli Petterkin.
"Kun sen olisi vain tiennyt", sanoi Esa.
"Eihän sitä mistä tiennyt", jatkoi Petter. "Vaan kun sinä olisit ollut sen raja-aidan tekemättä. Hullutushan siitä tuli. Nytkin viime viikolla katosi meiltä yksi emälammas. Sitäkös etsittiin ja haikailtiin. Ja eivätkös eilen löydä sitä kuolleena sieltä aitojen välistä."
"Ka, senkös pirkkulin vuoksi jätitte porttinne auki. — Vai raja-aidan tekemättä! Ähää! Vai minä muka sillä lampaanne. — En minä ole kissaakaan vielä toiselta tappanut, saati sitten lammasta."
"Ähäs", sähähti Serahviina. "Onpa siinä kuoleva."
"En minä mikään kuoleva ole, kuka sitä on sanonut." Esa kohosi tilaltaan ylös.
Poishan pekanmäkeläisten piti mennä. Ja turhaa se oli koko anteeksipyyntö, sen papin hullutusta kaikki. Mutta nauroi sille Pekka ja se Esaa suututti.
* * * * *
Pekka istui ja poltteli yhä piippuaan, mutta Esaa ei vain kuulunut.Sohvi kulkea humppasi jo rainta kädessä eikä ollut näkevinäänkäänPetteriä. Lehmikujaan teki Tiina jo savuja ja lehmän ammuntaa kuuluikujalta.
Jopa nousi lehmisavu sieltä Pekkalastakin. Näkyi Serahviina jo lypsyllä liikkuvan ja lapset juoksentelivat sen perässä.
Sattui lautamies tulemaan siihen Esalanmäelle ja tervehti Petteriä.
"Mitenkä sitä sinä täällä", kysyi lautamies.
"Nuo siat mistä aitojen yli lienevät kulkeneet."
"Anna rapsu."
"Ne meidän siat, näet."
"Ahaa."
"Se kun liikoja syönnöksistä tahtoo, pysyhän tässä vierassamiessä."
Jo Esaiaskin oli nähnyt lautamiehen ja tuli tervehtimään.
"Sitä rapsuja juoksutat?"
"Niitähän sitä. Sivu tästä kulin."
"Kun tähän satuit, niin rapsautapas tätä Petteriä, tämän siat, näet."
"Maksanhan minä sovinnolla."
"Jos maksanet?"
"Sen kolmisen kappaa."
"Ei kuin neljä."
"Olkoon menneeksi. Maksetaan hyvällä. Lähetä Tiina vaikka paikalla hakemaan, niin potaatit saat."
"Kuules Sohvi", huusi Esaias hyvillään lehmikujaan, "lähetäpäs Tiina hakemaan Pekkalasta neljä kappaa potaatteja. Keittääpä, keittääpä vaikka potaattipuuron illalliseksi."
"Ja siat sinä lasket."
"Ka, lasken."
"Tämä lautamies kuulkoon sen", sanoi Petter. "Ja tämän saman vieraanmiehen kuullen sanon minä, että ellet maksa viittä markkaa ruunastasi, joka naapurimaan kautta kiersi meidän halmeeseen, niin rapsauta, lautamies, tätä Esaiasta."
"No, pirkkuli."
Mutta nyt naurahti Petter, pani tupakkaa piippuunsa ja veteli sitä niin, että nenä notkui, eikä ollut Esaiasta enää näkevinäänkään. Esa ruopi korvallistaan, syljeksi ja töpeksi. Nytpä se harmin paikan teki.
"Nuo elukat", ähki hän.
"Ne elukat, ne ovat rasituksia", ivaili Petter.
"Hä?"
"Kun tuo Esalan kissankoirikas juoksee raja-aidankin yli toisten kissojen luo."
Harmitti se Esaa vielä enemmän, kun Petter siinä pistelemään rupesi. Ja hän sanoi:
"Nuo Pekkalan varikset ne kun meidän ohrapellossa yökaudet ärriä särkevät, niin että tärisee — häh?"
"Eipähän omantuntosi tärinä untasi estäne."
"Hä?"
"Vaikka se kerta tärisi niin, että anteeksi pyysit."
"Kuulkaapa vierasmieskin tämän juttusia. Minäkö anteeksi pekkalanmäkeläisiltä — mitä! Eiköön tuota rapsua tuollaisesta valheesta saisi — mitä?"
Sähisi se Esa, vaan Petter kohosi jo lähteäkseen, kun oli saanut asiansa loppuun. Läksi siitä se Petter kotiinsa päin.
Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen kotiaan kohti.
Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta iltataivasta vasten.
Rauhaisa oli luonto, äänettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.