— Opiskeletko mitään?
— Tuota — on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat. Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee. Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.
— Mitä sinä sitten teet?
— Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein vakavasti antautua teatterialalle.
— Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.
— Niin, miksikäs en! Jos minun todella täytyy ruveta työhön, eikö se ole yhtä hyvä toimi kuin kaikki muutkin?
— Ei, jollei ole enemmän lahjoja kuin arvelen sinulla olevan. Jos todella on kykyjä, voi tehdä mitä tahansa, mutta ellei niitä ole, on paras pysyä poissa näyttämöltä.
— Macilla ei ole hitustakaan taipumusta mihinkään, ja kuitenkin sinä ihailet hänen aikomustaan tulla lääkäriksi, huudahti Charlie hiukan ärtyneenä.
— Se on joka tapauksessa kunnioitettavaa, ja ennemmin minä olisin keskinkertainen lääkäri kuin keskinkertainen näyttelijä. Mutta tiedän ihan hyvin, ettet sinä sellaista aiokaan, puhut vain minun kiusakseni.
— Juuri niin. Lyön tuon valtin pöytään heti kun joku rupeaa läksyttämään minua, ja se saa ihmeitä aikaan. Mac-setä kalpenee ja tädit kohottavat kätensä pyhän kauhun vallassa. Sitten minä jalomielisesti lupaan olla häpäisemättä sukua, ja ensimmäisessä kiitollisuuden puuskassa nuo kunnon sielut suostuvat kaikkeen mitä tahdon. Niin palaa rauha maahan ja minä jatkan ilonpitoa.
— Ihan samalla tavalla uhkailit ennen karata merille, kun äitisi vastusti oikkujasi. Siinä suhteessa et ole muuttunut, vaikka muuten oletkin. Sinulla oli suuria suunnitelmia aikoinasi, mutta nyt näytät tyytyvän tyhjäntoimittajan osaan.
— Poikamaisia haaveita! Kun vanhenee niin viisastuu, enkä käsitä miksi minun pitäisi kahlehtia itseni yhteen ainoaan tehtävään ja raataa siinä vuodet läpeensä. Ihmiset joilla on vain yksi ajatus, tulevat niin riivatun ahdasmielisiksi ja kesyiksi, etten voi sietää sellaisia. Pitää saada yleissivistystä. Kun liikkuu lavealti, sitä saa helpoimmin.
Tämän selityksen jälkeen Charlien otsa silisi; hän risti kätensä päänsä päälle ja nojautuen taaksepäin hyräili hiljaa muuatta ylioppilaslaulua, ikään kuin se ilmaisisi hänen käsityksensä elämästä paremmin kuin hän itse osasi:
"Ruusut kun hehkuvat kevättään kulmilla nuoren ja polttavan pään, silloin, ah, aika on juhlien; maljojen ääressä vietämme sen."
— Muutamilla näistä pyhimyksistä oli vain yksi johtava ajatus, ja vaikka heillä ei ollutkaan elämässään paljon menestystä, niin kuoltuaan heidän osakseen tuli kaikkien rakkaus ja pyhimyksen arvo, sanoi Rose selaillen pöydällä olevaa kuvakasaa, josta löysi suosikkinsa Franciscus Assisilaisen.
— Tämä on paremmin minun makuuni. Nuo luurankomaiset haamut saavat minut synkkämieliseksi, mutta tämä on oikea herrasmies-pyhimys, joka ottaa asiat kepeältä kannalta eikä ulise omia syntejään tai pahoita muiden mieltä moittimalla heidän pahuuttaan. Ja Charlie asetti ruskeakaapuisen munkin viereen kauniin Pyhän Martin.
Rose katseli molempia ja käsitti kyllä, miksi serkku piti enemmän sotilaasta kuin munkista ja hänen ristiinnaulitun kuvastaan. Toinen ratsasti maailman halki pukeutuneena purppuraan ja hienoon pellavaan, jäljessään koirat ja aseenkantajat; toinen rukoili sairashuoneessa kuolleiden ja kuolevien puolesta. Vastakohta oli räikeä, ja tytön silmät viipyivät kauemmin ritarissa, vaikka hän sanoi miettivästi:
— Sinun pyhimyksesi on tietenkin miellyttävämpi, mutta en muista kuulleeni hänen koskaan tehneen muuta hyvää tekoa kuin jakaneen viittansa kerjäläisen kanssa. Minun Franciscukseni sen sijaan antautui laupeudentyöhön juuri kun elämä oli houkuttelevimmillaan ja oli vuosikausia Jumalan työssä palkkaa saamatta. Hän on vanha ja köyhä ja eli kurjassa ympäristössä, mutta minä en luovu hänestä. Sinä saat iloisen Martin jos tahdot.
— Kiitoksia vain, pyhimykset eivät ole minun miehiäni, mutta tuon kultatukkaisen sinipukuisen enkelin otan mielelläni, jos annat. Olkoon hän minun madonnani, minä palvon häntä kuin hyvä katolilainen, vastasi Charlie kääntyen katsomaan hentoa, tummasilmäistä olentoa, joka piteli liljoja kädessään.
— Mielelläni minä sen annan ja muitakin, jos vain haluat. Valitse muutamia äidillesi ja vie tuliaisiksi minulta.
Charlie istui siinä pitkän aikaa Rosen kanssa jutellen ja kuvia katsellen. Mutta jos joku heidän mentyään lounaalle olisi pannut merkille vähäisen mutta merkitsevän pikkuseikan, hän olisi nähnyt kelpo Franciscuksen makaavan kasvot lattiaa vasten sohvan takana, kun taas Pyhä Martti komeili takanreunustalla.
3
Sillä aikaa kun matkalta palanneet purkavat arkkujaan, me voimme ohimennen nostaa tarinamme kudelman pudonneet silmukat.
Neljä vuotta oli kulunut siitä toukokuun päivästä, jolloin Rose teki valintansa. Hänen elämänsä oli näinä vuosina ollut toimekasta mutta hiljaista.
Kun Rose täytti seitsemäntoista, Alec-setä oli aikonut toteuttaa suunnitelmansa ja viedä hänet matkalle maailman ympäri, sillä hän uskoi tytön tällaisella matkalla oppivan enemmän kuin parhaassakaan koulussa. Mutta juuri silloin Peace-täti alkoi heiketä ja siirtyi pian pois kohdatakseen rakastettunsa, jota oli niin kauan odottanut.
Kun hautajaiset olivat ohi, Plenty-tädin elämä näytti niin autiolta, ettei Alec-tohtori hennonut jättää häntä yksin. Mutta vanha neiti, joka oli koko ikänsä elänyt muiden hyväksi, rupesi pian kapinoimaan uhrautumista vastaan. Hän löysi voimaa ja lohtua vilpittömästä uskostaan, iloisesta puuhailusta ja Myra-tädin hoitelemisesta. Tämä olikin vallan erinomainen potilas, sillä hän ei ottanut kuollakseen eikä parantuakseen.
Tuli vihdoin hetki, jolloin matkailijat kevein mielin saattoivat lähteä, ja kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Rose purjehti Alec-tohtorin ja uskollisen Febensä seurassa näkemään ja tutkimaan suurta maailmaa.
Febe ryhtyi opiskelemaan musiikkia, ja sillä välin kun hän kehitti kaunista ääntään, Rose teki setänsä kanssa matkan maailman ympäri, kunnes kaksi vuotta oli kulunut kuin uni ja kotiväki alkoi vaatia heitä palaamaan.
Kotiin he tulivatkin, ja perijättären oli valmistauduttava ottamaan vastaan tuleva paikkansa, sillä yksikolmattavuotiaana hänestä tulisi suuren omaisuuden haltija. Hän hautoi mielessään monia suunnitelmia, sillä vaikka hän oli yhtä antelias kuin ennenkin, aika oli tuonut mukanaan viisautta ja hän huomannut, että järkevintä hyväntekeväisyyttä on auttaa ihmisiä tulemaan toimeen omin neuvoin.
Alec-tohtorin oli hiukan vaikea hillitä nuoren ihmisystävän intoa, kun tämä heti paikalla tahtoi perustaa sairaaloita, rakentaa koteja, ottaa hoiviinsa turvattomia lapsia ja auttaa koko ihmiskuntaa.
— Katsele vähän aikaa ympärillesi, sillä tähänastinen maailmasi on ollut paljon mutkattomampi ja luotettavampi kuin se, johon nyt joudut. Kokeile hiukan itse nähdäksesi ovatko vanhat keinot sittenkin parhaat. Sinä olet jo kyllin vanha ratkaisemaan itse asiasi, hän sanoi valmistautuen päästämään linnun koettelemaan omia siipiään.
— Voi, setä, minä pelkään että petyt vielä minun suhteeni, vastasi Rose epäilevästi. — Sinä haluat, että olen aina rehellinen, ja olen tottunut kertomaan sinulle kaikki hupsutkin ajatukseni. Puhun siis suoraan, mutta jos toivomukseni on sinun mielestäsi tyhmä ja mieletön, sano pois, sillä vaikka olenkin täysikasvuinen, en tahtoisi jäädä aivan oman onneni nojaan. Sinä neuvot minua odottamaan, tutkiskelemaan itseäni ja koettelemaan vanhoja hyviä keinoja. Niin tahtoisinkin tehdä. Eikö se käy parhaiten päinsä, jos elän vähän aikaa aivan samalla tavalla kuin muutkin tytöt, huvittelen ja pidän hauskaa, hän lisäsi, kun sedän kasvot kävivät vakaviksi.
Setä oli pettynyt, mutta hän tajusi heti, että kokeesta saattaisi olla hyötyäkin. Sittenkin hän pelkäsi sitä, sillä hän oli aikonut huolellisesti valita Rosen seurapiirin ja halusi muiden kasvattajien ja holhoojien tavoin varjella tyttöä niin kauan kuin suinkin.
— Hyvä on, kultaseni, tee niin kuin tahdot, mutta pidä huolta terveydestäsi; ole kohtuullinen ja koeta mieluummin hyötyä kuin hävitä, hän lisäsi puoliääneen koettaen puhua iloisesti ja peittää levottomuuttaan.
— Se on ihan typerää, mutta tahtoisin olla vähän aikaa oikea perhonen ja koettaa, miltä se tuntuu. Minähän näin aika paljon hienoston elämää ulkomailla, vaikkemme me ottaneetkaan siihen osaa, ja täällä tytöt kertovat kaikenlaista hauskoista tilaisuuksista, joita tulee talven mittaan. Niin että jollet kovasti halveksi minua, tahtoisin koettaa.
— Kuinka kauan sinä kokeilet?
— Olisiko kolme kuukautta liikaa? Uusi vuosi on sopiva aika uusille päätöksille. Kaikki toivottavat minut tervetulleeksi, ja siksi minun täytyy olla iloinen, muuten vaikutan hirveän kiittämättömältä ja nyrpeältä, sanoi Rose mielissään, kun keksi niin mainion syyn kokeiluihinsa.
— Ehkä pidätkin siitä niin paljon, että kuukausista tulee vuosia.Nuorena huvittelu on suloista.
— Luuletko että huumaannun siitä?
— Saamme nähdä, tyttöseni.
— Saammepa kyllä! Ja Rose asteli pois, sen näköisenä kuin olisi antanut lupauksen ja päättänyt pitää sen.
Kaikki tunsivat suurta helpotusta, kun saatiin kuulla, että neiti Campbell vihdoinkin astuisi seuraelämään, ja kutsu Plenty-tädin juhliin otettiin halukkaasti vastaan. Clara-täti oli hyvin pettynyt, sillä hän oli suunnitellut suuria tanssiaisia. Mutta Rose piti päänsä, ja Plenty-täti teki hänen mielensä mukaan joka asiassa.
Niinpä ystävät kokoontuivat toivottamaan kotiin palanneet tervetulleiksi. Pidettiin oikeat vanhanajan sydämelliset ja koruttomat tuliaiskestit. Feben suhteen oltiin aika uteliaita, ja paljon tuona iltana viuhkojen suojassa puhuttiinkin, sillä oli vaikea yhdistää vuosien takaista pienen sisäkön kuvaa tuohon kauniiseen nuoreen naiseen, joka esiintyi tyynen arvokkaasti ja hurmasi kaikki kauniilla äänellään. Rose nautti tavattomasti tästä hämmästyksestä, sillä hän oli saanut taistella aika lailla Febensä puolesta siitä pitäen, kun tyttö tuli heidän luokseen.
Neiti Campbell itse oli kaikkien huomion kohteena ja hääri niin miellyttävästi emäntänä, että neiti Blisskin antoi anteeksi pariisilaismuodin halveksimisen, vaikka pudistelikin päätään nähdessään ystävättärillä aivan samanlaiset valkoiset puvut, Febellä vain oli punaiset ja Rosella siniset koristeet.
Tytöt parveilivat innoissaan vastapalanneen ystävänsä ympärillä, sillä Rose oli ennen matkaansa ollut kaikkien suosikki. Nuoret miehet arvioivat keskenään Feben kauniimmaksi — mutta eihän hänellä ollut sukua eikä rahoja, joten häntä ei kannattanut ottaa huomioon. Siksi Febeä ihailtiin kuin taloon kuuluvaa koriste-esinettä ja hänet jätettiin kunnioittavasti yksin.
Mutta suloinen Rose oli 'niin kuin pitää', kuten nuorukaiset tuumivat. Vaaleakiharaista päätä seurattiin tarkkaan, kun se lennähteli huoneissa, se oli kuin vaikeasti voitettava Kultainen talja, jota uljaat sukulaiset suojelivat ja tädit vartioivat.
Ei ihme, että tytön mielestä tämä uusi maailma oli viehättävä ja että ensimmäinen ilonsiemaus kihahti hänelle päähän, sillä jokainen toivotti hänet tervetulleeksi, hymyili hänelle, ja imarteli häntä. Hänen korvaani kuiskutettiin ennustuksia, ja monet kohteliaisuudet saivat Rosen tuntemaan, että hän oli muuttunut äkkiä vallan ihmeolennoksi.
— Tämä on ihanaa, setä, enkä ole varma, vaikka pyytäisin vielä kolme kuukautta lisää, kun nämä ovat kuluneet, Rose kuiskasi tohtorille tämän katsellessa tanssia, jota Rose Charlien kanssa johti suuressa salissa illallisen jälkeen.
— Maltahan, tyttöseni, malta; muista ettet ole oikea perhonen, vaan ihmislapsi, jonka päätä huomenna kivistää, setä vastasi katsellen edessään hehkuvia hymyileviä kasvoja.
— Toivoisinpa melkein, ettei huomista tulisikaan, vaan että tätä iltaa jatkuisi aina. On niin hauskaa ja kaikki ovat niin ystävällisiä, Rose sanoi onnesta huokaisten kootessaan hulmuavaa hamettaan kuin valkoinen lintu, joka sukii höyheniä valmistautuessaan lentoon.
— Odotas, kysyn kahden aikaan aamulla miltä tuntuu, sanoi setä varoittavasti nyökäten.
— Vastaan rehellisesti. Muuta Rose ei ehtinyt sanoa, sillä Charlie vei hänet tanssijoiden värikkääseen pilveen.
— Siinä sitä ollaan, Alec. Kasvattipa tyttöä kuinka viisaasti tahansa, aikanaan hän kuitenkin riistäytyy irti ja heittäytyy suin päin huvituksiin, sillä luonto se tikanpojan puuhun vetää, arveli Alec-setä lyöden tahtia sen näköisenä kuin olisi itsekin mielellään pyörähdellyt mukana.
— Maistakoon ja koettakoon Rose vain, mutta taidanpa erehtyä, ellei hän saa jo vähästä tarpeekseen, vastasi tohtori toiveikas hymy huulillaan, mutta silmissään levoton katse.
— Kyllä hänestä hyvä tulee, anna hänen vain nauttia nuoruuden iloista ja huvitella, kunnes on aika tasaantua. Olisivatpa kaikkien nuoruudenhaihattelut yhtä viattomia ja vaarattomia kuin hänen, jatkoi Mac-setä pudistaen päätään, kun katseli muutamia nuorukaisia tanssin pyörteessä.
— Eihän sinun pojissasi ole valittamista.
— Ei, Luojan kiitos! Tähän asti heistä ei ole ollut paljon huolta, vaikka Mac onkin hiukan omalaatuinen ja Steve aikamoinen keikari. En minä moiti, pohjimmaltaan he ovat hyviä poikia, se on heidän äitinsä ansiota. Mutta Claran poika on vaarassa, Clara hemmottelee Charlien pilalle, ellei isä puutu asiaan.
— Kerroin Stephen-veljelle Charliesta ollessani Kalkuttassa viime vuonna ja hän kirjoitti pojalle, mutta Claralla on pää täynnä jos minkälaisia tuumia ja hän tahtoi välttämättä pitää Charlien vielä vuoden, vaikka isä kutsui pojan Intiaan, vastasi tohtori heidän mennessään pois.
— On myöhäistä enää käskeä, Charlie on jo mies ja Stephen huomaa vielä pitäneensä ohjakset liian höllällä näinä vuosina. Miesparka, vaikeata hänen on ollut ja yhä vaikeammaksi taitaa käydä, ellei hän palaa kotiin ja rupea panemaan asioita kohdalleen.
— Ei hän palaa ellei ole pakko, sillä hän on menettänyt Intian ilmanalassa kaiken tarmonsa, ja työlästä olisi koettaa saada turhamaista naista ja itsepäistä poikaa oikealle tolalle.
— Parasta olisi toimittaa poika naimisiin ja saada hänet vakiintumaan niin pian kuin suinkin.
— Hyvä veli, hänhän on vasta kolmenkolmatta, aloitti tohtori, jonka mielestä ajatus oli nurinkurinen; sitten hänen ilmeensä äkkiä muuttui, kun hän lisäsi surumielisesti hymyillen: — Olen melkein unohtanut miten paljon voi toivoa ja kärsiä jo kolmenkolmatta ikäisenä.
— Se tekee vain hyvää, jos sen rohkeasti kestää, sanoi Mac-setä käsi veljensä olalla ja mitä vilpittömin kunnioitus äänessään. Sitten hän käänsi puheen ystävällisesti takaisin nuorisoon ja kysyi: — Et kai kannata Claran aikeita?
— Ehdottomasti en. Tahdon tytölleni kaikkein parhaan, ja Claran kasvatus pilaisi enkelinkin, vastasi tohtori nopeasti.
— Mutta olisi ankeata päästää pikku Rosea pois suvusta. Miten Archie sopisi? Hän on erinomainen poika.
Veljekset olivat vetäytyneet kirjastoon ja olivat nyt kahden.
— Tiedät etten pidä serkusten välisistä avioliitoista, ja siksi olen pahassa pulassa, sillä en tahtoisi luovuttaa tyttöä kenellekään, ellen täysin tunne miestä ja voi ehdottomasti luottaa häneen. Meidän on turha suunnitella, sillä Rose ratkaisee itse asiansa, mutta toivon tosiaan, että voisimme pitää hänet suvussa.
— Niin, älä sinä takerru periaatteisiisi. Kukaan pojistamme ei ole vielä ankkuroitunut mihinkään suuntaan, ja vaikka he ovat vielä nuoria, ei koskaan tiedä, milloin hetki tulee. Totta totisesti, nuoren väen parissa on nykyään kuin ruutitehtaassa. Kaikki näyttää ihan tyyneltä, mutta äkkiä kipinä saa aikaan räjähdyksen, ja taivas tietää, mistä sen jälkeen itsensä löytää.
Ja Mac-setä istuutui mukavasti harkitsemaan Rosen tulevaisuutta, mutta tohtori mitteli huonetta nykien partaansa ja rypistäen otsaansa, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea selvittää mikä oli parasta.
— Niin, onhan Archie kelpo veikko, hän sanoi vastaten kysymykseen, jota ei äsken ollut kuulevinaan. — Suora, lujaluonteinen ja älykäs poika. Hänestä tulee erinomainen perheenisä, jos hän joskus vain keksii, että hänelläkin on sydän. Olen kai vanha höperö, mutta sittenkin tahtoisin, että nuoressa miehessä olisi hiukan enemmän romantiikkaa kuin hänessä näyttää olevan, hiukan lämpöä ja elämänintoa, tarkoitan. On siinä mies! Hän voisi olla vaikka nelikymmenvuotias, niin järkevä, tyyni ja viileä hän on. Minäkin voisin kulkea kosiskelemassa kuin Romeo, jos minulla vain olisi rakkautta tarjottavana jollekin naiselle.
Tohtori näytti hieman nololta puhuessaan ja hänen veljensä puhkesi nauramaan.
— Ei, kuule, Alec, on vahinko että sinun romantiikkasi jää ihan käyttämättä; näytä sinä nuorille miehille esimerkkiä ja lähde itse kosimaan. Jessie on ihmetellyt, kuinka olet voinut olla rakastumatta Febeen tänä aikana, ja Clara on ihan varma, että olet vain odottanut, kunnes tyttö pääsee Plenty-tädin siipien suojaan, ja kosit sitten vanhaan hyvään tapaan.
— Minäkö? Tohtori ällistyi moista ajatustakin, sitten hän huoahti alistuvasti. — Jospa nuo kunnon naiset jättäisivät minut rauhaan. Taivaan tähden, Mac, saata heidät järkiinsä, tai tyttöraukka paiskataan minulle ja hänen rauhansa rikotaan. Hän on erinomainen tyttö ja ansaitsee paremman kohtalon kuin tulla sidotuksi tällaiseen ukkorähjään, jonka ainoa ansio on uskollisuus.
— Kuten haluat, minä vain laskin leikkiä, Mac-setä vaihtoi puheenaihetta tuntien salaista helpotusta, sillä rouvien viittailut olivat saaneet hänet ihan huolestuneeksi. Hetken vaitiolon jälkeen hän palasi entiseen keskustelunaiheeseen.
— Sinä et ole täysin oikeudenmukainen Archieta kohtaan. Sinä et tunne häntä yhtä hyvin kuin minä, mutta tulet kyllä huomaamaan, että hänellä viileästä levollisuudestaan huolimatta on sydän paikallaan. Minä olen ruvennut pitämään hänestä kovin. Olisi viisainta Roseakin kohtaan antaa tyttö Archielle.
— Jos hän suostuu, sanoi tohtori hymyillen veljensä liikemiesmäiselle tavalle järjestää nuorten asioita.
— Sinun mieliksesi hän tekee vaikka mitä, sanoi Mac-veli vilpittömästi, sillä varsin arkipäiväisen vaimon seura oli viidenkolmatta vuoden aikana hävittänyt hänestä melkein tyystin romantiikan.
— Minä en aio puuttua asiaan kuin enintään neuvonantajana, mutta jos minun pitäisi valita joku pojista, valitsisin ehkä mieluimmin kummipoikani, vastasi tohtori vakavasti.
— Mitä ihmettä, minun ruman ankanpoikaseni! huudahti Mac-setä ihmeissään.
— Rumasta ankanpoikasesta tuli joutsen, etkö muista? Olen aina pitänyt Macista. Hän on vielä kypsymätön kuin omenanraakile, mutta ydin on terve ja hän tarvitsee vain aikaa kypsyäkseen.
— Paljon kiitoksia, Alec; mutta se ei toki käy päinsä. Mac on hyvä poika ja saamme ehkä vielä olla ylpeitä hänestä, mutta hän ei sovi kumppaniksi Roselle. Tyttö tarvitsee jonkun, joka voi hoitaa hänen omaisuuttaan sitten kun me olemme poissa, ja Archie on juuri omiaan siihen, luota vain minuun.
— Peijakkaan omaisuus! huusi tohtori äkäisesti. — Minä tahdon, että Rose tulee onnelliseksi; vähät siitä, kuinka pian hän pääsee eroon rahoistaan, jos niistä uhkaa tulla myllynkivi hänen kaulaansa. Luojan kiitos, ettei minulla ole useampia tyttäriä huolenani!
— No, no, älähän nyt hermostu; ota Archie, niin kaikki käy mainion rauhallisesti. Se on minun neuvoni, ja saatpa nähdä, että siinä on järkeä, vastasi vanhempi salaliittolainen kuin puhuen omasta kokemuksestaan.
— Minä mietin asiaa, mutta muistakin, Mac, ei sanaakaan naisväelle tästä. Me olemme vanhoja houkkia, kun heti rupeamme naittamishommiin, mutta minä huomaan mitä on tulossa ja helpottaa, kun saa purkaa mieltään jollekin.
— Niinhän se on. Luota minuun, en hiiskahda edes Janelle, vastasi Mac-setä puristaen sydämellisesti kättä ja taputtaen toista myötätuntoisesti olalle.
— Mitäs hirveitä ja pimeitä salaisuuksia täällä punotaan? Onko täällä vapaamuurarikunta ja nuo niitä salaperäisiä merkkejä? ihmetteli iloinen ääni ovelta ja sieltä tuli hymyilevä Rose katsellen setiään, jotka seisoivat salaperäisesti kuiskaillen ja nyökyttäen.
He hätkähtivät kuin koulupojat pahanteosta tavattuina ja olivat niin syyllisen näköisiä, että Rosen tuli heitä sääli, sillä hän luuli, että hauska tilaisuus oli saanut veljekset hiukan tunteellisiksi. Siksi hän lisäsi nopeasti viitaten kädellään kynnyksen takaa:
— Naisilta pääsy kielletty tietysti, mutta teitä molempia tarvitaan juuri nyt. Plenty-täti pyytää, että tanssisimme vanhanaikaista menuettia ja minun pitäisi johtaa Mac-sedän kanssa. Minä valitsin sinut siksi, että sinä osaat niin hienosti 'kyyhkynsiivet' ja kaiken. Tule nyt, ole kiltti; ja Febe odottaa sinua, Alec-setä. On hauskaa, jos pidät hänestä vähän huolta.
— Kiitoksia, kiitoksia! huudahtivat molemmat herrat hilpeinä. Aavistamatta mitään veljesten äskeisestä neuvonpidosta Rose nautti menuetista täysin rinnoin, sillä 'kyyhkynsiivet' menivät mainiosti ja hänen parinsa johdatteli häntä erehtymättä läpi tanssin kierteiden kulkien keskustan poikki ryhti komeampana kuin koskaan. Kun he olivat päässeet onnellisesti loppuun, Rose antoi toverinsa hiukan hengähtää, lihava Mac-setä oli nimittäin päättänyt tanssia osansa vaikka henki menköön ja olisi valittamatta tanssinut kengänpohjansa puhki, jos Rose olisi sitä pyytänyt.
Mac nuorempi, joka oli kunnioittavasti hämmästellen katsellut isänsä pyörähtelyä, seisoi seinään nojaten, hiukset silmillä ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.
— Tule tanssiin, poika. Rose on virkeä kuin peipponen, mutta me vanhat saamme pian tarpeeksemme. Saat minun paikkani, sanoi isä pyyhkien kasvojaan, jotka paistoivat kuin korea pioni.
— Ei kiitoksia, tuollaista minä en voi kestää. Pyöritän mielelläni sinua pitkin kuistia, mutta tällainen pätsi on liikaa minulle, vastasi Mac epäkohteliaasti peräytyen avoimen ikkunan luo ja oli tyytyväinen, kun keksi hyvän syyn puikkia tiehensä.
— Voi poikaparka, älä odota minua. Minä en voi jättää vieraitani ja juoksennella kuutamossa, vaikka vielä uskaltaisinkin tällaisella pakkasella ohuessa puvussa, vastasi Rose närkästymättä Macin kieltäytymisestä, sillä hän tunsi serkun tavat.
— Ei se olisi läheskään niin hirveätä kuin tämä tomu, katku, kuumuus ja hälinä. Mitä luulet sen tekevän keuhkoille? kysyi Mac tuossa paikassa valmiina keskusteluun.
— Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.
— Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista,Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.
— Kai kolmisen kuukautta.
— Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen taakse.
— Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa, puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.
— Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani, että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.
— Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton, jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen mielestään sopi oikein hyvin.
— Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.
— Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin usein.
— Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.
4
Jonkin aikaa kaikki kului tasaisesti ja Rose oli onnellinen. Maailma tuntui ihanalta ja ystävälliseltä; päivästä toiseen se näytti täyttävän kaikki hänen unelmansa. Mutta tällainen pilvilinnaelämä ei tietysti voinut jatkua pitkään, ja Rosen ystävät odottivat levottomina pettymyksen hetkeä.
Tähän asti Rose oli ollut niin syventynyt opintoihin, matkoihin ja kotiaskareisiin, ettei hän tiennyt paljon seuraelämän vaaroista ja kiusauksista. Mutta Rosen asemassa oleva tyttö ei voinut ajan mittaan välttyä niiltä. Tohtori tiesi sen, mutta koska kokemus oli hänen mielestään paras opettaja, hän jätti viisaasti tytön yksin oppimaan tätä kuten monta muutakin asiaa ja toivoi vain hartaasti, ettei läksy olisi kovin vaikea.
Lokakuu ja marraskuu kuluivat nopeasti ja joulu iloisine salaisuuksineen, kotikesteineen ja tervehdyksineen oli ovella.
Rose istui omassa pikku kammiossaan salin takana valmistellen lahjoja ystävilleen. Hänen lipastonsa avoimista laatikoista pilkisteli sieviä pikkuesineitä, joita hän kääri pakettiin ja solmi värillisin nauhoin.
Nuoren tytön kasvot ovat tuollaisena hetkenä tavallisesti iloiset, mutta Rose oli työssään totinen ja heitti silloin tällöin käärön laatikkoon niin välinpitämättömästi, kuin lahjaan ei olisi liittynyt vähääkään tunteita. Tytön ilme oli niin vieras, että se kummastutti tohtoria hänen tullessaan huoneeseen.
— Voitko uhrata muutaman minuutin pistääksesi pari pistoa hansikkaaseeni? hän kysyi lähestyen pöytää, jolla oli nauhoja, pitsejä ja kirjavia papereita.
— Voin toki enemmänkin.
Päivänpaiste kirkasti äkkiä Rosen kasvot, molemmat kädet ojentuivat nukkavierua ratsastushansikasta kohti ja äänessä oli auliutta, joka saa pienenkin palveluksen tuntumaan mieluisalta.
— Neiti Antelias näkyy olevan kovassa työssä. Voinko auttaa jollakin tavoin? setä kysyi katsellen edessään olevia tavaroita.
— Kiitos, et oikeastaan, paitsi jos saat lietsotuksi työhöni entistä intoa ja iloa. Eikö sinustakin ole hirveän ikävää valmistaa lahjoja muille kuin niille, joita rakastaa ja joilta myös saa rakkautta? Rosen ääni värähti hiukan viimeisten sanojen kohdalla.
— En yleensä annakaan lahjoja sellaisille, joista en välitä. Jos kaikki nämä pikkuesineet ovat ystäviäsi varten, niin onpa sinulla heitä aika runsaasti.
— Luulin heitä ystävikseni, mutta nyt tiedän, etteivät he olekaan.
— Kerropas minulle kaikki, kultaseni, ja heitä pois tuo vanha hansikas, sanoi setä myötätuntoisesti ja istuutui Rosen viereen.
Mutta Rose piti kiinni hansikkaasta ja sanoi innokkaasti: — Ei, ei, korjaan tämän mielelläni! Ja minusta tuntuu, etten voisi katsoa sinua silmiin, kun kerron miten paha ja epäluuloinen olen, hän lisäsi katsoen tiukasti työhönsä.
— Hyvä on, minä olen valmis kuulemaan millaisia tunnustuksia tahansa. Olen viime aikoina ollut näkevinäni pilven tyttöseni silmissä. Oletko saanut katkeran pisaran maljaasi, joka ensin tuntui niin makealta, Rose?
— Olen, setä. Koetin ajatella, ettei se olisi totta, mutta se on, enkä pidä siitä.
Hän oli hetken hiljaa ja ompeli nopeasti. Sitten hänen huolensa purkautui tyttömäisen surun ja murheen ryöppynä.
— Useimmat niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ystävällisiä, eivät välitä hitustakaan minusta, he välittävät vain siitä mitä voin antaa heille. Ja minä olen onneton, sillä iloitsin ja olin ylpeä, kun minusta pidettiin. Jos minulla ei olisi penniäkään omaisuutta, silloin näkisin, ketkä todella ovat ystäviäni.
— Tyttörukka, alat huomata, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, ja pilvilinnat alkavat hälvetä, sanoi tohtori kuin itsekseen ja lisäsi ääneen: — Ja nyt et voi iloita lahjoistasi, ja koko joulu on pilalla?
— Ei toki. On entistäkin hauskempaa tehdä lahjoja niille muutamille, jotka ovat todellisia ystäviäni. Tiedän että olivatpa lahjani kuinka vaatimattomia tahansa, ne ovat tervetulleita sinulle, Plenty-tädille, Jessie-tädille, Febelle ja pojille.
Rose avasi laatikon ja veti esiin joukon sieviä lahjoja, jotka oli itse valmistanut, kosketti niitä hymyillen ja silitti erään pullean käärön päällä olevaa sinistä merimiessolmua. — Mutta nämä ovat ostettuja ja annan ne vain siksi, että niitä odotetaan, hän sanoi vetäen auki toisen laatikon ja pöyhi sen kirjavaa sisällystä. — Nuo ihmiset odottavat vain kallisarvoisia lahjoja, antajasta he eivät välitä hiukkaakaan, panettelevat häntä vain selän takana, jos hän ei ole niin antelias kuin he toivovat. Kuinka voisin nauttia sellaisesta?
— Et voikaan, mutta teet ehkä toisille vääryyttä. Oletko varma, ettei kukaan noista tytöistä välitä sinusta? setä kysyi lukien sieltä täältä kääröissä olevia nimiä.
— No, ainakin melkein varma. Kuulin vahingossa eräänä iltana muutamien tyttöjen juttelevan keskenään Annabelin luona. Melkein kaikki arvailivat mitä antaisin heille ja toivoivat saavansa jotain oikein hienoa. "Minä olen viikkokausia ihan palvonut häntä, toivottavasti hän ei unohda sitä", sanoi eräs. "Hän on ilkeä, ellei anna minulle hansikasparia. Hänellä on niitä kasoittain, ja minä koetin piloillani yhtä paria näyttääkseni kuinka hyvin ne sopivat, niin että hänellä oli tilaisuus ottaa onkeensa", sanoi toinen. Ja minä otin onkeeni, näetkös. Rose avasi laatikon, jossa oli muutama pari hänen parhaita hansikkaitaan, niin moninappisia, että vaativimmankin piti olla tyytyväinen.
— Siinä käärössä on hopeapaperia ja hajuvettä, mutta ei juuri rakkautta. Tohtori ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kiusaantuneen liikkeen, jolla Rose työnsi laatikon syrjään.
— Ei hitustakaan, eikä näissä muissakaan. Minusta on hirveätä ajatella, että kaikki se hyväntahtoisuus ja ystävyys, josta olen iloinnut, onkin ollut teeskentelyä ja laskelmointia.
— Sen kyllä uskon. Mutta koeta löytää jyvät akanoiden joukosta, sillä niitäkin on, kunhan osaat etsiä. Ovatko kaikki huolesi siinä?
— Ei setä, se oli vasta alkua. Pettymykseni tyttöjen suhteen menee pian ohi ja minä koetan neuvosi mukaan antaa heille sen arvon, joka heille kuuluu, mutta kokemani pettymys saa minut epäluuloiseksi muitakin kohtaan, ja se on inhottavaa. Ellen voi luottaa ihmisiin, on parempi, että pysyttelen yksin. Minä vihaan temppuilemista ja salajuonia ja laskelmointia!
Rose puhui tuimasti ja kiersi silkkilankaa kunnes se katkesi; hänen mielipahansa tuntui vaihtuvan suuttumukseen.
— Taitaa olla toinenkin piikki pistämässä. Vedetään se pois, ihan niin kuin ennen kun kiskoin tikkuja sormistasi, joita nyt niin armottomasti pistelet, sanoi tohtori.
Rose nauroi, mutta puna hänen poskillaan tummeni, kun hän vastasi tyttömäisen ujosti, mutta luontevan suoraan.
— Clara-täti varoittaa aivan tuskastuttavasti minua melkein jokaisesta tapaamastani nuoresta miehestä ja vakuuttaa, että he tahtovat vain rahojani. Se on kauheata enkä tahdo kuulla semmoista, mutta en voi toisinaan olla ajattelematta sitä; he ovat kovin ystävällisiä minulle, enkä ole niin turhamainen, että luulisin heidän ihailevan kauneuttani. Tietysti olen hupsu, mutta minusta on hauska ajatella, että olen muutakin kuin perijätär.
Rosen ääni värisi taas hiukan, ja tohtori huokasi katsellessaan tytön maahan luotuja kasvoja. Hän oli odottanut tätä ja tiesi, että sen, mikä Roselle nyt alkoi valjeta, olivat kokeneemmat jo kauan sitten tienneet. Useimmat tytön tapaamat nuoret miehet, kunnollisetkin, tunsivat vetovoimaa vain perijätärtä kohtaan. Heidät oli kasvatettu siihen käsitykseen, että tytöt joilla on kauneutta tai rahoja, tuodaan markkinoille vain myytäviksi tai ostettaviksi.
Roselle ei ollut opetettu, että naisen elämän ainoa tarkoitus ja päämäärä oli joutua hyviin naimisiin, ja hän sai hämmästyksekseen huomata, että omaisuus oli hänen tärkein viehätysvoimansa. Hänen oli mahdotonta olla näkemättä, kuulematta ja arvaamatta sitä milloin merkitsevästä katseesta, milloin jostakin ohimenevästä sanasta tai kevyestä viittauksesta; ja hän vaistosi — vaikkei vielä ymmärtänyt — tuon itsekkyyden, joka viilensi useat ystävyyssuhteet heti alkuunsa. Monet seikat saivat hänet ymmälle, ja joskus epäillessään kaikkea, mihin siihen asti oli uskonut ja luottanut, hän tunsi olevansa kuin merellä ilman kompassia, sillä uusi maailma oli aivan erilainen kuin se, jossa hän siihen asti oli elänyt.
Tohtori ymmärsi tytön mielentilan ja koetti olla pahoittamatta liiaksi hänen mieltään.
— Sinä oletkin muuta kuin perijätär niille, jotka tuntevat sinut ja rakastavat sinua. Ole vain rohkea, tyttöseni, ja kavahda kaikkea, mikä ei mielestäsi tunnu oikealta. Minä uskon, että omatunto, vaisto ja kokemus varjelevat sinua pahoista erehdyksistä.
Hetken vaitiolon jälkeen Rose vastasi hymy suupielissään, samalla kun iso hansikas kohosi peittämään hänen punastuvia poskiaan:
— Setä, jos minulla pitää olla kosijoita, niin toivoisin hartaasti, että he olisivat vähän hauskempia. Kuinka voisin pitää miehistä tai kunnioittaa heitä, kun he käyttäytyvät niin kuin muutamat näistä sankareista? Heidän mielestään naisen on pidettävä suurena kunniana, kun he tarjoavat hänelle kätensä; sydänhän on poissa muodista, niin että siitä ei kannata puhuakaan.
— Siinäkö se huoli olikin! Nyt tullaan varsin arkaluontoisiin ikävyyksiin, sanoi tohtori helpottuneena uudesta puheenaiheesta.
Rose laski kädestään hansikkaan ja katsoi setäänsä hullunkurisesti, mielissään ja samalla nyrpeästi. — Se on ihan typerää! Olisin tahtonut kertoa sinulle jo aikaisemmin, mutta minua nolotti, sillä nuo jutut ovat niin päättömiä, ettei niistä oikein kannata puhuakaan. Mutta tietysti minun on pidettävä sinut ajan tasalla, sillä jos sinä määräät minut hyviin naimisiin, minun on kai toteltava, Rose lisäsi koettaen näyttää alistuvalta.
— Kerro kaikin mokomin. Olenhan minä aina antanut sinulle hyviä neuvoja niin kuin mallikelpoisen holhoojan sopiikin. Sinä tarvitset uskottua, ja mistäpä saisit paremman, setä kysyi lyöden rohkaisevasti rintaansa.
— En mistään ja siksi kerron kaikki paitsi nimet. Tiedäthän, että meillä on vanhanaikaiset käsitykset; siksi en odottanut miesten kosivan joka hetki ja joka paikassa ilman sen kummempia valmisteluja kuin pari hymyä ja muutama hellä sana. Eräs mieletön poika kosi, kun olimme tavanneet tuskin viisi kuusi kertaa. Mutta hän oli hirveästi velkaantunut, niin että se kai selittää asian. Rose pyyhki sormiaan kuin olisi tahrinut ne.
— Tunnen kyllä hänet ja tiesin hänen kosivan, huomautti tohtori olkapäitään kohauttaen.
— Sinä näet ja tiedät kaiken, tuskin minun tarvitseekaan jatkaa.
— Jatka pois vaan! Keitä muita? En yritäkään arvata.
— No niin, eräs heittäytyi polvilleen rouva Vanin kasvihuoneessa ja vuodatti uljaasti ilmoille intohimoisen rakkautensa, vaikka muhkea kaktus pisti häntä koko ajan. Kitty yllätti hänet polvillaan, ja oli mahdotonta pysyä totisena; miespoloinen onkin vihannut minua siitä pitäen.
Tohtori nauroi sydämensä pohjasta, ja Rose yhtyi iloon, näihin juttuihin oli mahdotonta suhtautua vakavasti.
— Eräs lähetti minulle kasoittain runoja ja rupesi niin byronmaiseksi, että ihan hirvitti. Poltin kaikki runot, ja poika parka koettaa nyt saada lohdutusta Emmalta. Mutta pahin kaikista oli se, joka kosi kesken tanssin. Tanssin harvoin useampia kertoja muiden kuin meidän poikien kanssa, mutta sinä iltana tanssin, kun tytöt kiusoittelivat minua tekokainoudesta. Sanokoot tästä lähtien mitä tahansa, minä huomasin olleeni oikeassa ja ansaitsin kohtaloni.
— Siinäkö kaikki? kysyi setä 'julmistuneena', kuten Rose oli arvannutkin, suutuksissaan siitä, että hänen tyttönsä oli ollut pakko kuunnella rakkaudentunnustuksia tanssin pyörteessä kosijan käsi vyötäisillään.
— Sitten on vielä yksi, mutta hänestä en kerro, sillä tiedän että hän oli tosissaan ja todella kärsi, vaikka koetin olla niin lempeä kuin suinkin. Olen vielä nuori tällaisiin asioihin, ja minun tuli sääli häntä.
Rosen ääni aleni melkein kuiskaukseksi lopussa, ja tohtori kumartui, kuin huomaamattaan tervehtien kohtalotoveria. Sitten hän nousi, katseli tarkasti Rosen kasvoja tarttuessaan tyttöä leuasta.
— Tahdotko vielä toiset kolme kuukautta?
— Uudenvuodenpäivänä sanon.
— Hyvä on, pysy oikeassa suunnassa, pikku kapteeni, ja jos rajuilma näyttää olevan tulossa, kutsu perämies avuksi.
— Kutsun kyllä, painan mieleeni sen.
5
Vanha hansikas virui unohdettuna lattialla, ja Rose istui mietteissään, kunnes eteishallista kuului nopeita askelia ja lähestyi laulunhyräily:
"Ja poika se katuja kaupungin niin reimasti kulki kun näki ikkunasta hän neitosen, joka rinnan sai hehkuhun."
Kun laulu taukosi ja ovelta kuului naputusta, lauloi Rose:
"Niin nopsasti nousi hän portaita ja kolkutti ovea hän. Ah, tarvis ei kahdesti kolkuttaa: pääs luokse hän ystävän."
— Hyvää huomenta, Rosamunda. Tässä ovat kirjeesi ja tässä nöyrin palvelijasi valmiina mihin ikinä tarvitset, tervehti Charlie astuessaan sisään hyväntuulisena kuten tavallisesti.
— Kiitoksia, mutta minulla ei ole mitään toimitettavaa, paitsi jos pistät vastaukset postiin, mikäli niin tarvitaan. Saanhan lukea nämä heti? Rose ryhtyikin avaamaan kirjeitä, joita Prinssi heitti hänen syliinsä kouran täyden.
— Haa, mi näky silmissäni kirveltää? huudahti Charlie osoittaen hansikasta; kuten useat taitavat harrastelijanäyttelijät hänkin sirotteli kernaasti dramaattisia kohtauksia jokapäiväiseen elämänmenoonsa.
— Setä jätti sen tänne.
— Hyv' on; jo luulin kilpailijan täällä käyneen. Charlie nosti hansikkaan lattialta ja pisti sen huvikseen uunin reunustaa koristavan Psykhe-patsaan päähän hyräillen jatkoa äskeiseen lauluun:
"Ja neidon hän istutti polvelleen tuo reima ja rohkea mies: miten tyttöjä tapa on miellyttää, hyvin seikan sen hän ties."
Rose luki kirjeitään, mutta ajatteli koko ajan sedän kanssa käymäänsä keskustelua ja muutakin, jonka vastatullut toi hänen mieleensä.
Näinä kolmena kuukautena kotiintulon jälkeen oli tämä serkku enemmän kuin muut ollut hänen lähettyvillään, sillä hän näytti olevan ainoa, jolla oli aikaa 'leikkiä Rosen kanssa', kuten ennen vanhaan sanottiin. Muut pojat olivat kaikki töissään, jopa pikku Jamiekin; suuri osa hänen leikkihetkistään kului nyt urhokkaissa taisteluissa latinan kieliopin kanssa, joka oli hänen nuoren elämänsä kiusanhenki. Tohtorilla oli paljon asioita huolehdittavanaan pitkän poissaolon jälkeen; Febe ahersi musiikin maailmoissa ja Plenty-täti johti pontevasti taloudenhoitoa. Siksi lankesi vallan luonnostaan, että Charlie toi Rosen kirjeet, toimitti hänen asioitaan, kertoili pikku uutisia ja tarinoi hänen kanssaan. Charlie opetti Rosea piirustamaan, ratsasti ja lauloi hänen kanssaan ja vei hänet kutsuihin kuin se olisi ollut luonnostaan lankeavaa. Clara-täti oli joka paikassa 'esiliinana'.
Jonkin aikaa se oli oikein hauskaa, mutta vähitellen Rose alkoi toivoa, että Charlie ryhtyisi vakavasti johonkin eikä pitäisi elämäntehtävänään vetelehtimistä hänen seurassaan. Suku oli tottunut Charlien tapoihin ja pojatkin elivät sen herttaisen harhaluulon vallassa, että Prinssillä oli oikeus aina saada paras osa kaikesta; heille hän oli yhä Prinssi, serkussarjan kukka, joka kerran tuottaisi perheen nimelle kunniaa. Ei kukaan tiennyt oikein millä tavoin, sillä vaikka hän oli hyvin lahjakas, ei hänellä ollut mitään erikoistaipumuksia.
Rose oivalsi sen ja hänellä oli palava halu innostaa etevää serkkua johonkin mielekkääseen puuhaan, jolla tämä saavuttaisi sekä kunnioitusta että ihailua. Mutta Rose sai todeta sen peräti vaikeaksi, sillä vaikka Charlie kuunteli moitteita hyväntuulisesti ja tunnusti laiminlyöntinsä ihailtavan vilpittömästi, hänellä oli aina valmiina jokin vastaväite, syy tai puolustelu, jolla hän viidessä minuutissa kumosi Rosen puheet.
Viime aikoina Rose oli huomannut, että Charlie oli alkanut pitää hänen aikaansa ja ajatuksiaan yksityisomaisuutenaan. Tämä kiusasi tyttöä, ja hänen mieleensä johtui, että Charlie kenties käsitti väärin hänen mielenkiintonsa. Ehkä Clara-tätikin esitti asiat väärässä valossa ja laskelmoi sen varaan, että oli pyytänyt Rosea käyttämään vaikutusvaltaansa Charliehen. Rosea huoletti tämä, hän tunsi olevansa kuin satimessa, sillä vaikka hän itselleen tunnustikin, että Charlie oli miellyttävin serkuista, hän ei toki halunnut tällä tavoin alistua toisen hallittavaksi.
Tällaiset ajatukset häilyivät hänen mielessään, kun hän luki kirjeitä, ja hänen tahtomattaan ne sävyttivät heidän keskusteluaan.
— Nämä ovat vain kutsukirjeitä enkä voi nyt ruveta vastaamaan niihin, muuten en saa tätä työtä ikinä valmiiksi, hän sanoi jatkaen joululahjojen paketoimista.
— Anna minun auttaa. Sinä teet paketit ja minä kirjoitan osoitteet.Käytä sihteeriä, niin näet miten paljon apua siitä on, ehdotteliCharlie.
— Tämän teen kyllä itse, mutta voit vastata kirjeisiin jos haluat. Kohtelias kielto kaikille paitsi parille kolmelle. Lue nimet ääneen, niin sanon kenelle.
— Sinun sanasi on minun lakini. Kuka voisi nyt sanoa minua joutavaksi tyhjäntoimittajaksi? Charlie istui ilomielin kirjoituspöydän ääreen. — Järjestys on ilo silmälle, mutta en näe missään kirjepaperia, hän lisäsi avaten pöydän kannen ja tarkasteli sen sisällystä kiinnostuneena.
— Oikeanpuoleisessa laatikossa on; tavallisiin kirjeisiin sinipunertavaa, jossa on nimikirjaimet, ja liikekirjeisiin tavallista paperia, vastasi Rose koettaen ratkaista antaisiko pitsinenäliinan Emmalle vai Annabelille.
— Sinä luottavainen sielu! Entä jos avaan väärän laatikon ja tutkin nuoren sydämesi salaisuudet? jatkoi uusi sihteeri penkoen hienoa kirjepaperia miesten tavoin vähääkään välittämättä järjestyksestä.
— Ei minulla niitä olekaan, vastasi Rose vakavasti.
— Mitä kummaa, etteikö mitään epätoivon töherryksiä, ei yhtään rakasta kuvaa, ei kuihtunutta kukkasta tai muuta sellaista. Sitä en voi uskoa, serkkuseni, ja Charlie ravisti epäillen päätään.
— Jos olisikin, en ainakaan näyttäisi niitä sinulle, senkin nenäkäs poika! Joitakin pieniä muistoja on tuon pöydän laatikossa, mutta ei mitään kovin tunteellista tai mielenkiintoista.
— Katselisinpa niitä mielelläni! Mutta enhän uskalla edes pyytää, sanoi Charlie tirkistellen puoliavoimen kannen takaa kovin suostutellen.
— Saat toki jos tahdot, mutta koet pettymyksen, herra Pitkänokka.Vedä auki vasen alalaatikko, jossa on avain suulla.
— "Oi suuri hetki, sua väristen ma kaihoon." Ja lausuen muuatta näytelmää Charlie avasi lukon ja veti laatikon auki suurellisin elein.
— Seitsemän hiuskiharaa laatikossa, kaikki vaaleita, tässä oljenkarvainen, tässä ruskeanpunertava, tässä kullankellervä ja tässä ihana keltainen, ihan kuin Shakespearen näytelmissä. Ne ovat hyvin tutunnäköisiä ja luulenpa tuntevani päätkin, joita ne ovat kattaneet.
— Niin, te annoitte kukin kiharan hiuksistanne kun lähdin matkalle, ja minä kuljetin niitä ympäri maailmaa juuri tuossa rasiassa.
— Olisit ottanut päätkin mukaan! Tässä on reipas merenvahainen jumalankuva, jolla on kultainen rengas selässään ja sulotuoksuinen hengitys, jatkoi Charlie vetäen syvään henkeään hajuvesipullo nenän edessä.
— Setä toi sen minulle kauan sitten, ja minä pidän siitä kovasti.
— Tämä vasta on epäilyttävän näköinen: miehen sormus, jonka kiveen on hiottu lootuskukka, ja kirje vieressä. Minua vapisuttaa kysyä: kuka, milloin ja missä?
— Muuan herrasmies syntymäpäivänäni Kalkuttassa.
— Uskallan taas hengittää, hän oli taattoni.
— Älä ole noin mieletön! Tietenkin hän. Stephen-setä piristi parhaansa mukaan vierailuani. Sinun pitäisi mennä kuuliaisena poikana tervehtimään häntä eikä laiskotella täällä.
— Tuota samaa Mac-setä aina jauhaa minulle, mutta minäpäs en aio antaa torumisella pelotella itseäni orjantyöhön, ennen kuin olen ensin nauttinut vapaudestani, mutisi Charlie uhmaavasti.
— Sinä saatat mennä vapaudessa niin pitkälle, ettet osaa enää takaisin, vastasi Rose vakavasti.
— Ei hätää mitään, kun sinä huolehdit minusta, niin kuin näyt luvanneen tehdä tässä kirjeessä saamistasi kiitoksista päätellen. Isäntäparka! Olisi tosiaan hauska tavata häntä, siitä on jo neljä vuotta kun hän viimeksi kävi kotona, ja hän on tainnut rikastua aika lailla.
Jo aikoja sitten Rose oli huomannut, että vaimon kiintymys seuraelämään teki kodin Stephen-sedälle niin vastenmieliseksi, että hän mieluummin pysytteli maanpaossa perustellen jatkuvaa poissaoloaan liikeasioilla. Tyttö ajatteli tätä katsellessaan Charlieta, kun tämä käänteli sormusta kasvoillaan vakava ilme, joka sopi hänelle, ja pitäen hetkeä soveliaana Rose virkkoi:
— Kyllä hän on menestynyt hyvin. Charlie, ajattele tässä asiassa enemmän velvollisuuksiasi kuin huviasi, sitä et koskaan kadu.
— Tahdotko sinä että lähden? Prinssi kysyi nopeasti.
— Minun mielestäni sinun pitäisi mennä.
— Ja minun mielestäni sinä olisit vielä paljon viehättävämpi, ellet aina hätäilisi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin! Alec-setä on syöttänyt sinut täyteen noita merkillisiä käsityksiään.
— Ja siitä olen iloinen! huudahti Rose lämpimästi; mutta sitten hän hillitsi itsensä ja sanoi alistuvasti huoaten: — Tiedäthän: nainen toivoo aina, että mies josta hän pitää olisi kunnollinen. Siksi naiset tahtomattaankin koettavat kasvattaa miehiä.
— Niin, ja meidän pitäisi olla oikeata enkelijoukkoa. Mutta varmasti nuo rakkaat sielut eivät pitäisi meistä muutoksen jälkeen läheskään yhtä paljon, vai mitä arvelet? kysyi Charlie kiusoittavasti hymyillen.
— Ehkäpä eivät. Mutta sinä et pysy asiassa. Etkö aio matkustaa? ahdisti Rose taitamattomasti.
— En, en aio.
Se oli kyllin selvä vastaus, ja sitä seurasi kiusallinen vaitiolo, jonka aikana Rose veti solmun turhan kireälle ja Charlie penkoi pöytälaatikkoa turhan pontevasti.
— Kas, täällä on vanha esine, jonka annoin sinulle aikoja sitten! hän huudahti mielissään näyttäen haalistuneessa nauhassa riippuvaa pientä akaattisydäntä. — Annatko takaisin tämän kivisen sydämen, niin annan sinulle elävän? hän kysyi puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan; tuo pieni koriste herätti liikuttavia muistoja.
— En huoli, vastasi Rose töykeästi suuttuneena kysymyksen loukkaavasta ja julkeasta sävystä.
Charlie nolostui hetkeksi, mutta hänen oli helppo saattaa luontaisella hilpeydellään toiset ja itsensä hyvälle tuulelle.
— Nyt olemme kuitit; jätetään se asia ja puhutaan muusta, hän sanoi vastustamattoman sävyisästi, pistäen tyynesti pienen sydämen taskuunsa ja aikoen sulkea laatikon. Mutta jokin pisti hänen silmäänsä ja hän huudahti: — Mikäs tämä on? siepaten valokuvan, joka pisti esiin ulkomaalaisin postimerkein varustetun kirjepinon alta.
— Voi, en muistanut, että se oli siellä, sanoi Rose hätäisesti.
— Kuka tämä mies on? tiukkasi Charlie silmäillen otsa rypyssä kuvankauniita kasvoja.
— Se on lordi Gilbert Murry, joka matkusti pitkin Niiliä meidän kanssamme; hän oli mainio metsästäjä ja ampui krokotiileja ja muita pieniä eläimiä, kuten kerroin kirjeissäni, vastasi Rose hilpeästi, vaikka kuvan löytyminen sillä hetkellä olikin kiusallista, sillä tämä oli juuri niitä töin tuskin vältettyjä.
— Eivätkä ne vielä ole syöneet häntä, ainakaan tuosta kirjepinosta päätellen, tuumi Charlie kateellisesti.
— Toivottavasti eivät. Hänen sisarensa ei ainakaan maininnut sellaista viime kirjeessään.
— Ahaa, hänkö sinulle kirjoittaa? Sisaret ovat joskus hyvin vaarallisia. Ja Charlie silmäili kirjepinoa epäluuloisesti.
— Tämä on ainakin hyvin mukava, sillä hän kertoo niin tarkkaan veljensä häistä, ettei kukaan muu viitsisi nähdä moista vaivaa.
— Vai niin, jos tuo mies on naimisissa, veisaan viis hänestä. Luulin jo keksineeni, miksi sinä olet niin kovasydäminen. Mutta ellei sinulla olekaan ketään salaista epäjumalaa, olen taas yhtä ymmällä. Ja Charlie työnsi takaisin laatikkoon kuvan, joka ei enää kiinnostanut häntä.
— Minä olen kovasydäminen siksi, että olen vaativainen, enkä ole toistaiseksi löytänyt ketään mieleistäni.
— Etkö ainoatakaan?
— En ainoatakaan. Rose lisäsi totuudenmukaisesti: — Minun sankarini ovat vanhanaikaisia, näetkös.
— Tekopyhiä miehiä — tiedän kyllä tyypin, josta te kiltit tytöt pidätte, ivaili Charlie.
— Sitten minä en olekaan kiltti tyttö, sillä minä en pidä tekopyhistä miehistä. Minä tahdon todellisen herrasmiehen sanan parhaassa merkityksessä, ja voin kyllä odottaa, sillä olen nähnyt yhden sellaisen ja tiedän että muitakin on.
— Älä hiidessä! Tunnenko minä hänet? kysyi Charlie.
— Taidatpa tuntea, vastasi Rose pahankurinen pilkahdus silmissään.
— Lyönpä vetoa, että se on Pem. Hän on hienoin mies, jonka tunnen.
— Kaikkea vielä! Paljon parempi kuin herra Pemberton ja monta vuotta vanhempi! sanoi Rose niin kunnioittavasti, että Charlie oli yhtä ällistynyt kuin levoton.
— Varmaan joku hengenmies. Te hurskaat ihmiset ihailette aina mielellänne pappeja. Mutta kaikki tutut ovat naimisissa.
— Hän ei ole.
— Sano toki hänen nimensä! Minä kärsin odotuksen tuskia!
— Alexander Campbell.
— Setäkö? Voi himskatti, se oli suuri helpotus. Jos siis löydät hänenlaisensa nuoren pyhimyksen, niin aiot ottaa hänet? tiukkasi Charlie huvittuneena.
— Jos löydän miehen, joka on puoleksikaan niin rehti ja hyvä kuin setä, menen ylpeänä naimisiin hänen kanssaan, jos hän vain kosii, vastasi Rose varmasti.
— Naisilla on käsittämättömiä mielipiteitä! Ja Charlie nojasi hetkisen leukaa kättään vasten harkitakseen naisväen sokeutta.
Rose sitoi sillä välin ahkerasti kääröjään toivoen, ettei olisi ollut liian ankara, sillä oli vaikea läksyttää Charlieta, vaikka tämä näytti toisinaan pitävän siitä ja tuli vapaaehtoisesti ripitettäväksi tietäen hyvin, että naiset antavat ilomielin anteeksi, kun syntiset ovat hänen kaltaisiaan.
— Tulee postiaika, ennen kuin joudut valmiiksi, sanoi Rose hetken päästä, sillä hiljaisuus oli ikävämpää kuin Charlien rupattelu.
Charlie ymmärsi viittauksen ja kirjoitti nopeasti muutamia kirjeitä parhaan taitonsa mukaan. Tultuaan liikekirjeeseen hän silmäili sitä hämmästyneenä:
— Mitä tämä merkitsee? Lasku korjauksista ynnä muustaBuffum-nimiseltä mieheltä?
— Älä siitä välitä, hoidan sen kyllä itse.
— Kaikki sinun asiasi kiinnostavat minua, ja vaikka luulet minun olevan täysi pölkkypää liikeasioissa, saat nähdä että ymmärrän niitä, jos panet minut kokeeseen.
— Lasku koskee vain vanhoja kaupunkitalojani. Niitä korjataan sellaisiksi, että huoneet voi vuokrata yksitellen.
— Aiot siis tehdä niistä vuokrakasarmeja? Ei hullumpaa, sellaiset ovat kai hyvin kannattavia.
— Sitä juuri en aio tehdä. Vaikka saisin miljoona dollaria, en tahtoisi omalletunnolleni mitään nykyajan vuokrakasarmin kaltaista, vastasi Rose päättävästi.
— Mitä sinä niistä tiedät muuta kuin että niissä asuu köyhiä ihmisiä ja omistajat rikastuvat vuokrilla?
— Tiedänpä yhtä ja toista, sillä olen nähnyt paljonkin niitä sekä täällä että ulkomailla. Meidän matkamme ei ollut pelkkää huvittelua. Setä oli kiinnostunut sairaaloista ja vankiloista, ja toisinaan minä olin niissäkin hänen mukanaan. Mutta ennen kaikkea katselin lastentarhoja, orpokoteja ja sentapaisia laitoksia ja kävin monissa työläiskodeissa. Et arvaa, kuinka tehokas vaikutus sellaisilla käynneillä on, ja miten iloinen olen siitä, että minulla on varoja lievittää hiukan maailman kurjuutta.
— Mutta tyttökulta, ei sinun pidä heittää järveen koko omaisuuttasi koettamalla ruokkia ja hoitaa ja vaatettaa jokaista viheliäistä olentoa, jonka näet. Tietysti annat avustusta, jokaisenhan tulisi tehdä niin, mutta älä herran tähden rupea hosumaan niin kuin muutamat naiset. Älä ihmeessä heittäydy niin vietävän vakavaksi ja käytännölliseksi ja armeliaaksi, ettei kukaan saa olla sinulta rauhassa, vastusti Charlie kauhistuen moista tulevaisuudenkuvaa.
— Sinä voit tehdä niin kuin haluat. Minä aion auttaa ihmisiä niin paljon kuin voin ja ottaa oppia kaikkein vakavimmilta, käytännöllisimmiltä ja armeliaimmilta ihmisiltä, joita tunnen; ellet sinä hyväksy sitä, voit sanoa irti tuttavuutemme, vastasi Rose painottaen noita Charlien halveksimia sanoja päättäväisenä kuten aina puolustaessaan mielipiteitään.
— Sinulle nauretaan.
— Siihen olen tottunut.
— Ihmiset arvostelevat ja karttavat sinua.
— Eivät ne, joiden mielipiteille annan arvoa.
— Naisten ei pitäisi pistää nokkaansa sellaisiin paikkoihin.
— Minulle on opetettu, että heidän pitää.
— Niin, ja saat vielä jonkin kauhean taudin ja menetät kauneutesi, mihinkäs silloin joudut? jatkoi Charlie arvellen taltuttavansa sillä nuoren ihmisystävän.
Mutta se ei auttanut, sillä Rose vastasi silmät kirkastuen, kun hän muisti keskustelunsa Alec-sedän kanssa:
— Ei se hauskaa olisi, mutta olisi siitäkin yksi ilo. Kun olisin kadottanut kauneuteni ja antanut pois rahani, tietäisin ketkä ovat todellisia ystäviäni.
Charlie pureskeli hetkisen vaiti kynänvartta ja kysyi sitten nöyrästi:
— Saisinko kunnioittavasti tiedustella, mistä uudistuksista oikein on kysymys vanhoissa taloissa, joita niiden hyväntahtoinen omistaja korjauttaa?
— Aion vain järjestää niihin kodikkaita asuntoja köyhille, yksinäisille naisille. Hehän eivät voi maksaa paljon, mutta kärsivät joutuessaan asumaan meluisissa, likaisissa ja täyteen ahdetuissa vuokrakasarmeissa. Minä voin auttaa ainakin muutamia ja aion koettaa.
— Sallitaanko minun nöyrimmin kysyä, saavatko nämä köyhät kunnialliset naiset vuokratta nauttia palatsin suojaa?
— Niin ensiksi ajattelin, mutta setä arveli, että olisi viisaampaa antaa heidän maksaa pientä vuokraa, niin he tuntevat itsensä riippumattomiksi. Vuokrarahan käytän talojen kunnossapitoon tai autan sillä muita samanlaisessa asemassa olevia naisia, sanoi Rose eikä ollut kuulevinaan serkkunsa ivaa.
— Älä toivokaan kiitollisuutta, sillä sitä et saa etkä muutenkaan paljon iloa koko tuosta naisjoukosta, jonka otat niskoillesi; ja saatpas nähdä, että kun on jo myöhäistä, kyllästyt kaikkeen ja toivot, että olisit tehnyt kuten muutkin ihmiset.
— Kiitoksia ilahduttavista ennustuksista, mutta aion uskaltaa. Rose näytti niin lannistumattomalta, että Charlieta ärsytti ja hän ampui varsin huolettomasti viimeisen laukauksensa:
— No, yhden asian ainakin tiedän: ikinä et pääse naimisiin, jos aiot jatkaa tuollaisia hullutuksia, ja totisesti, sinä tarvitset kyllä jonkun pitämään itseäsi aisoissa ja omaisuuttasi koossa!
Rosella oli kiivas luonne, vaikka hän harvoin antoi sille valtaa. Mutta nyt se leimahti hetkeksi ilmi. Varsinkin viimeiset sanat olivat onnettomat, sillä Clara-täti oli useammin kuin kerran käyttänyt niitä puhuessaan pennittömistä kosijoista. Rose oli pettynyt serkkunsa suhteen, häntä suututti, että hänen suunnitelmilleen naurettiin, ja viimeiset sanat ärsyttivät häntä.
— En tahdokaan mennä naimisiin, jos minun sen vuoksi täytyy luopua vapaudestani tehdä niin kuin minusta on oikein, ja menen ennen vaikka vaivaistaloon kuin pidän 'omaisuuttani koossa' niin itsekkäästi kuin sinä tarkoitat.
Siinä kaikki, mutta Charlie huomasi menneensä liian pitkälle ja kiirehti sovittamaan asiaa. Niinpä hän kääntyen takanaan olevan pianon ääreen lauloi parastaan pannen sievän vanhan laulun
"Jos joudut myrskyn valtoihin",
painottaen erityisen hartaasti hellää vakuutusta
"sua, sorja, suojelen",
ja lopetti juhlallisesti:
"Sä timantti mun kruunussain, jos vain oot, kuningatar."
Charlie ei tosiaan ollut turhaan kulkenut trubaduurina. Anteeksipyyntö otettiin suopeasti hymyillen vastaan ja Rose sanoi suoraan:
— Suo anteeksi että kiivastuin, mutta sinä olet aina valmis härnäämään, ja minä olen tänään hiukan huonolla tuulella. Valvominen ei tee minulle hyvää.
— Sitten voit tuskin tulla rouva Hopen kutsuihin huomisiltana, sanoi Charlie tarttuen viimeiseen kirjeeseen ilmeisesti pahoilla mielin, mikä oli hyvin imartelevaa.
— Minun täytyy, sillä kutsut on järjestetty minun takiani, mutta voin tulla aikaisin kotiin ja korvata entiset valvomiset. Minä kärsin omasta ärtyisyydestäni. Ja Rose hieroi otsaansa, sillä hänen päätään oli alkanut särkeä.
— Mutta kotiljonki, jota minun pitää johtaa, alkaa myöhään, ja minä luotan sinuun. Viivy nyt tämä kerta minun mielikseni, pyyteli Charlie.
— En voi, lupasin sedälle olla kohtuullinen huvitteluissani ja minun täytyy pitää sanani. Olen nyt oikein hyvässä kunnossa, ja olisi mieletöntä tulla ehdoin tahdoin sairaaksi — puhumattakaan valvomisen vaikutuksesta kauneuteen, josta sinä hyväntahtoisesti huolehdit.
— Mutta hauskuus alkaa vasta illallisen jälkeen. Siellä on varmasti ihastuttavaa ja pidämme oikein hauskaa niin kuin viime viikollakin Emman luona.
— Sellaisesta en ainakaan välitä, ihan hävettää, kun muistan millaista meteliä siellä pidettiin ja miten totisen näköinen setä oli, kun hän avasi minulle oven kolmen tienoissa aamulla. Olin ihan uupunut, puku repaleina, päätä särki ja jalkoja väsytti niin että saatoin tuskin seistä, eikä viiden tunnin hyörinästä ollut muuta tulosta kuin muutama taskuntäysi makeisia, joitakin tekokukkia ja silkkipaperisia narrinmyssyjä. Setä käski minun pistää sellaisen päähäni ja mennä nukkumaan, sillä olin sen näköinen kuin olisin ollut naamiaisissa. En tahdo enää ikinä kuulla hänen puhuvan niin enkä halua näyttäytyä aamun sarastaessa yhtä kurjassa kunnossa kuin silloin.
— Eihän sinulla mitään hätää ollut, ei äitikään mitään puhunut, ja minä toin teidät molemmat kotiin ennen päivänkoittoa. Älä välitä sedästä, hän on aika pikkumainen tuollaisissa asioissa; meillähän oli oikein hauskaa eikä siitä ollut mitään hankalia seurauksia.
— Olipahan joka ainoalla! Clara-täti ei ole vieläkään päässyt kylmettymisestään, minä nukuin koko seuraavan päivän, ja sinä olit kuin haamu oltuasi kai viikkokausia joka ainoa ilta huvittelemassa.
— Oh pötyä, niinhän kaikki ovat huvikauden aikana, pian sinäkin siihen menoon totut.
— Niin, mutta minä en haluakaan tottua, sillä se tulee lopulta liian kalliiksi. En tahdo tottua siihen, että miehet jotka ovat juoneet liiaksi viiniä, pyörittelevät minua kuumassa huoneessa, että päivä muutetaan yöksi, tuhlataan aikaa, jonka voisi käyttää paremminkin, enkä halua tulla naiseksi, joka ei voi enää elää ilman kiihdykettä. Kieltämättä siinä on paljon hauskaakin, mutta älä koeta saada minua kiintymään liikaa huvitteluun. Auta minua vastustamaan sitä, minkä tiedän vahingolliseksi, äläkä viitsi nauraa niille hyville tavoille, joita setä hartaasti on koettanut opettaa minulle.
Rosen vetoomus oli vilpitön, ja Charlie tiesi, että tyttö oli oikeassa, mutta hänen oli aina vaikea luopua sellaisesta, minkä oli ottanut sydämelleen, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa. Niinpä kun Rose katsahti Charliehen toivoen vilpittömästi voivansa pelastaa sekä tämän että itsensä vaarallisesta pyörteestä, Charlie kohautti olkapäitään ja vastasi lyhyesti:
— Kuten tahdot. Saatan sinut kotiin niin aikaisin kuin haluat, ja Effie Waring voi tulla sijaasi kotiljonkiin. Millaisia kukkia lähetän sinulle?
Charlie puhui ovelasti, sillä neiti Waring oli seurapiirin suosituimpia neitosia ja ihaili julkisesti Prinssi Lumoavaa. Rose ei pitänyt tytöstä, ja oli vakuuttunut siitä, että tällä oli Charliehen huono vaikutus. Kuullessaan Effien nimen Rose epäröi ja olisi antautunut, ellei olisi muistanut 'perämiehen' viimeisiä sanoja. Hän tahtoi pitää suunnan selvänä ja sanoi vakavasti pistäen Annabelille osoitettuun kääröön kookkaat tohvelit, jotka oli tarkoitettu Mac-sedälle:
— Älä huolehdi minusta. Voin mennä sedän kanssa ja pujahtaa pois häiritsemättä ketään.
— Mahdatko hennoa lähteä, epäili Charlie sulkiessaan viimeisen kirjeen.
— Saammepa nähdä.
— Niin saammekin, mutta minä toivon viimeiseen asti. Ja heittäen lentosuukkosen hyvästiksi Prinssi lähti viemään kirjeitä postiin siinä varmassa uskossa, ettei neiti Waring olisi johtamassa kotiljonkia.
Näytti tosiaan hetkisen siltä kuin neiti Campbell pyörtäisi sanansa, sillä hän juoksi ovelle huulillaan sanat: "Minä tulen." Mutta hän ei avannut ovea ennen kuin oli minuutin verran tuijottanut Psykhen päässä olevaa vanhaa hansikasta, sitten hän nyökkäsi vakavasti ja lähti hitaasti huoneesta.
6
— Anteeksi, saisinko sanoa pari sanaa, kuului jo kolmannen kerran, ennen kuin pörröinen pää kohosi kirjavuoren uumenista.
— Sanoiko joku jotakin? Mac kysyi räpyttäen silmiään päivänpaisteessa, joka tulvi sisään Rosen mukana.
— Sanoi jo kolme kertaa! Älä häiriinny, tahtoisin vain puhua muutaman sanan, vastasi Rose.
— Olin juuri syventynyt pahoihin luunmurtumiin enkä kuullut. Kuinka voin palvella, serkku? kysyi Mac raivaten pinkan kirjoja likeiseltä tuolilta ja heilautti sitten niin vieraanvaraisesti kättään, että paperit lentelivät mikä minnekin.
Rose istuutui, mutta hänen sanottavansa ei tuntunut helpolta, sillä hän punoi nenäliinaa sormissaan vaiti ja hämillään, kunnes Mac pani silmälasit nenälleen ja tyttöä tarkkaavasti katsellen kysyi totisena:
— Onko kyseessä ruhjevamma, haava vai syöpä?
— Ei mikään niistä, heitä tuo väsyttävä lääketiede hetkeksi ja ole kiltti serkku, vastasi Rose.
— En voi luvata umpimähkään, tuumi nuori mies varovasti.