— Puhukin, täti, ja muista, että Febe ei ole aavistanutkaan asiaa kuin vasta ihan hiljattain, ja hän rupesi heti valmistelemaan poislähtöä, pyyteli Rose.
— Hänen olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten. Sanoin jo Myralle, kun näin miten kaunis hänestä oli tullut, että saamme vielä ikävyyksiä. Tässä sitä nyt ollaan, pahemmin ei olisi voinut käydä. Voivoi sentään, miksei nuorilla ole vähääkään järkeä!
— Ei kai kenenkään tarvitse asettua vastarintaan, jos Jem-setä jaJessie-täti vain suostuvat, ja minusta on tosiaan väärin moittiaFebeä siitä, että hän on sivistynyt, hyvä ja kaunis, kun juuri meparhaamme mukaan olemme häntä sellaiseksi halunneet.
— Rose, sinä et vielä käsitä tällaisia asioita, mutta pitäisi sinun toki tajuta velvollisuutesi sukua kohtaan ja tehdä omasta puolestasi voitavasi, että nimemme pysyisi samalla tavoin kunniassa kuin se aina on ollut. Mitä siunattu esiäitimme kreivitär Margret mahtaisi sanoakaan, jos suvun vanhin vesa ottaisi vaimon köyhäintalosta?
Puhuessaan Plenty-neiti katsahti melkein apua anoen seinällä olevaan vanhaan muotokuvaan kuin pyytääkseen anteeksi tuolta ankaranenäiseltä rouvalta, joka tuijotti häneen sinistä kulhonkantta muistuttavan päähineensä alta.
— Kreivitär Margret kuoli parisataa vuotta sitten, enkä piittaa hitustakaan siitä, mitä hän sanoisi, varsinkin kun hän näyttää kovin ahdasmieliseltä ja pöyhkeältä naiselta. Mutta sen sijaan välitän paljonkin siitä, mitä neiti Plenty Campbell sanoo; sillä hän on järkevä, lämminsydäminen, hienotunteinen ja suloinen vanha neiti, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, saati sitten kiltille ja kuuliaiselle tytölle, joka on ollut minulle kuin sisar. Eihän? pyyteli Rose hartaasti, tietäen hyvin, että vanhin tädeistä enemmän tai vähemmän johti kaikkia muita.
Mutta Plenty-neiti sai nyt myssyn päähänsä ja tunsi sen vuoksi itsensä kahta vertaa vahvemmaksi; niinpä hän asetti sen korkealle kuin sotakypärän, ravisti päättävästi päätään, oikoi valkoista tärkättyä esiliinaansa ja seisoi kuin taisteluun lähdössä.
— Minä teen velvollisuuteni, Rose, ja odotan samaa muilta. Älä puhu enää asiasta; minun täytyy tutkistella sitä mielessäni. Koko juttu tuli niin arvaamatta ja se vaatii vakavaa harkintaa.
Tämän epätavallisen juhlavan lausunnon jälkeen hän otti avaimensa ja asteli tiehensä jättäen veljentyttärensä levottomana pohtimaan, oliko hänen toimenpiteensä hyödyttänyt vai vahingoittanut asiaa, joka hänellä oli sydämellään.
Rosea ilahdutti kovin Feben ääni, jonka hän kuuli kirjastohuoneesta; sillä tyttö oli varma, että kaikki kävisi hyvin, jos vain Alec-setä oli heidän puolellaan. Mutta pilvet synkkenivät taas, kun kaikki kokoontuivat aamiaiselle, sillä Feben itkettyneet silmät ja kalpeat posket eivät näyttäneet rohkaisevilta, ja tohtori istui totisena kuin tuomari ja vilkaisi silloin tällöin tutkivasti Roseen kuin udellen kuinka tämä suhtautui uutiseen.
Ateria oli ikävä, vaikka kaikki koettivat keskustella edellisen illan tapahtumista mahdollisimman innokkaasti. Plenty-täti oli 'tutkistellessaan asiaa mielessään' näköjään päättänyt kaataa kaiken mihin kosketti ja sai aikaan murheellisen kumouksen teetarjottimella, Alec-tohtori luki seurasta välittämättä lehteään, Rose pani kaurapuuroonsa sokerin sijasta suolaa ja söi sitä hajamielisesti tuntien, että kaikesta oli makeus kadonnut, ja Febe nieleskeltyään kupillisen teetä ja murenneltuaan vehnäleivän poistui anteeksi pyytäen ja lujasti päättäen, ettei rupeaisi loukkauskiveksi tälle rakkaalle perheelle.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, Rose työnsi lautasensa syrjään ja meni tohtorin luo. Hän kurkisti setäänsä sanomalehden takaa niin huolestuneen näköisenä, että tohtori pani lehden heti pois.
— Setä, tämä on vakava asia, ja meidän täytyy heti määrätä kantamme, sillä sinä olet Feben holhooja ja minä hänen sisarensa, aloitti Rose juhlallisesti. — Sinä olet saanut useinkin pettyä minun suhteeni, hän jatkoi, mutta minun ei varmasti koskaan tarvitse pettyä sinun suhteesi, sillä sinä olet niin viisas ja hyvä, ettet anna ylpeyden tai järkeilyn häiritä ystävyyttäsi Archieta ja Febeä kohtaan. Ethän sinä petä heitä?
— En koskaan! vastasi tohtori ilahduttavan ponnekkaasti.
— Kiitos, sanoi Rose. — Jos täti ja sinä olette minun puolellani, en pelkää ketään.
— Maltahan, tyttöseni. En aio pettää noita rakastavia, mutta aion kyllä neuvoa heitä vakavasti harkitsemaan mitä tekevät. Myönnän että olen pettynyt, sillä Archie on vielä nuori ratkaisemaan tällaisia asioita, ja Feben elämänura näytti järjestyvän toisella tavoin. Vanhat ihmiset eivät pidä siitä että heidän suunnitelmansa menevät kumoon, hän lisäsi kepeämmin, sillä Rosen kasvot synkkenivät setää kuunnellessa.
— Vanhojen ihmisten ei tarvitse niin tarkkaan suunnitella nuorten elämää. Olemme tietysti kiitollisiakin siitä, mutta ei meitä aina voida sijoittaa kaikkein viisaimmalla ja järkevimmällä tavalla; älkää pitäkö niin lujasti kiinni pikku järjestelyistänne. Ja Rose näytti merkillisen miettivältä, hän ei voinut olla epäilemättä, että sedällä oli suunnitelmia myös hänen suhteensa.
— Olet ihan oikeassa, ei meidän pitäisi, mutta emme osaa olla ilmankaan, tunnusti Alec-tohtori syyllisen näköisenä; sitten hän taas asiaan palaten lisäsi ystävällisesti:
— Minä olin hyvilläni, että Febe tuli mutkittelematta luokseni tänä aamuna ja kertoi koko asian, ikään kuin todella olisin hänen holhoojansa. Hän ei sanonut sitä, mutta kävi selvästi ilmi, että hän rakastaa Archieta kaikesta sydämestään. Silti hän ehdottaa järkevästi ja urhoollisesti, että lähtisi heti pois ja lopettaisi sillä koko asian — ikään kuin se muka olisi mahdollista, lapsiparka! Helläsydäminen setä huokasi niin myötätuntoisesti, että se lohdutti Rosea ja hillitsi hänen kasvavaa harmistumistaan.
— Et kai sinä ole sitä mieltä, että hänen pitää lähteä?
— Hän varmaan tahtoo.
— Me emme saa päästää häntä.
— Ei meillä ole oikeutta pidättää häntä.
— Setä kulta, totta kai meillä on! Hänhän on meidän ja me kaikki rakastamme häntä sydämestämme.
— Sinä unohdat, että hän on täysikasvuinen, eikä meillä ole mitään oikeutta häneen. Juuri se, että olemme olleet vuosikausia hänelle ystävällisiä, velvoittaa meitä. Hänelle on annettava vapaus, ja jos hän sitten valitsee vapauden Archien sijaan, meidän täytyy päästää hänet Herran haltuun.
Ennen kuin Rose ehti vastata, puhui Plenty-täti kuin vallanhaltija konsanaan, sillä vanhanaikaiset tavat olivat hänelle rakkaat.
— Sukulaisten pitää keskustella asiasta ja ratkaista, mikä nuorille on parasta. Tietysti he kuuntelevat neuvoa eivätkä tee mitään ajattelematonta. Minä puolestani olen vain ymmälläni tästä uutisesta enkä tahdo sitoutua mihinkään, ennen kuin olen tavannut Jessien ja pojan. Jane, korjaa pöytä ja tuo minulle kuumavesikannu.
Siihen päättyi neuvonpito, ja Rose jätti vanhan neidin tyynnyttämään mieltään kiillotettavien lusikoitten ja huuhdeltavien kuppien pariin, itse hän lähti etsimään Febeä, ja tohtori vetäytyi huoneisiinsa nauraakseen Mac-veljen naittamissuunnitelmien romahtamista.
Campbellit eivät lörpötelleet asioistaan julkisesti, mutta suku oli hyvin yhtenäinen. Heillä oli jo kauan ollut tapana keskustella yhdessä kaikesta merkittävästä mitä suvun jäsenille sattui, ja jokainen lausui mielipiteensä, neuvonsa tai moitteensa tavattoman suorasukaisesti. Siksi ensimmäinen kosinta herätti suurta huomiota varsinkin tätien piirissä; he olivat levottomia kuin parvi lintuemoja, joiden poikaset alkavat lähteä pesästä. Nuo kelpo naiset istuivat loputtomiin yhdessä nyökytellen ihmeissään myssyjään ja harkiten asiaa ja sen kantavuutta joka puolelta päätymättä koskaan yksimieliseen ratkaisuun.
Pojat suhtautuivat asiaan paljon tyynemmin. Mac oli ainoa, joka asettui lujasti Archien puolelle, Charlien mielestä Päälliköltä olisi odottanut viisaampaa menettelyä ja hän nimitti Febeä seireeniksi, joka oli lumonnut viisaan nuorukaisen. Steve oli kauhistunut ja piti pitkiä esitelmiä velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan, vanhan nimen kunnioittamisesta ja erisäätyisten avioliittojen vahingollisuudesta, vaikka hän koko ajan salaa tunsi myötätuntoa Archieta kohtaan, koska oli itse varsin ihastunut Kitty Vaniin. Will ja Geordie, joilla pahaksi onneksi oli juuri lomaa, pitivät asiaa 'vitsikkäänä kepposena', ja pikku Jamie oli saattaa vanhimman veljensä sekapäiseksi utelemalla tarkkaan 'mimmoiselta silloin tuntuu, kun ihminen rakastuu'.
Mac-sedän kauhistus oli niin hullunkurinen, että se piti Alec-tohtoria hyvällä tuulella, sillä vain hän tiesi kuinka miesparka murehti pienen salajuonensa epäonnistumista.
— En ikinä enää puutu tällaisiin asioihin, ja nuo pojanveijarit saavat naida kenen tahtovat. Olen valmis mihin tahansa; jos Steve tuo miniäksi pesumatamin tyttären ja Mac karkaa sievän sisäkkömme kanssa, toivotan vain siunausta lapsikullille ja alistun, sillä totta tosiaan, muuta tehtäväähän nykyajan vanhemmilla ei enää ole.
Tämän purkauksen jälkeen poloinen Mac-setä pesi kätensä koko jutusta ja hautautui konttoriinsa siksi aikaa kun myrsky raivosi.
Tähän aikaan Archie olisi kai mielellään toistanut Rosen lapsellisen toivomuksen, ettei hänellä olisi ihan niin monta tätiä, sillä sukulaisten kielet pitelivät pahoin hänen lemmentarinaansa. Archie toivoi olevansa autiolla saarella, missä hän rauhassa saisi kosia ja voittaa lemmittynsä. Mutta Feben lähtöpäätös oli vankkumaton, ja Rosen oli pakko myöntää, ettei hän pystynyt noin vain taivuttamaan toisia omalle kannalleen.
Archien äiti, joka oli toivonut Rosea tyttärekseen — ei toki rahojen vuoksi, vaan siksi että rakasti tyttöä hellästi — kätki tosin pettymyksensä ja lausui Feben niin lämpimästi tervetulleeksi kuin suinkin taisi. Mutta tyttö tajusi vaistollaan asian todellisen laidan ja pysyi päätöksessään yhä itsepintaisemmin.
Jane-täti nimitti koko juttua haaveelliseksi hullutukseksi ja neuvoi ankaria toimenpiteitä — "ystävällisesti, mutta lujasti, Jessie". Clara-tätiä hirvitti, mitä ihmiset sanoisivat, jos yksi 'meidän pojistamme' naisi 'ei kenenkään tyttären'. Myra-täti säesti tällaisia käsityksiä maalailemalla Feben tuntemattomat sukulaiset sysimustiksi ja lausumalla lisäksi pöyristyttäviä ennustuksia, että näitä huonomaineisia ihmisiä ilmestyisi näkyviin parvittain sinä hetkenä, jona tyttö pääsisi hyviin naimisiin.
Kuvitelmat vaikuttivat niin voimakkaasti Plenty-tätiinkin, että hän kävi kuuroksi kaikille suopeille tunteilleen ja peräytyen siunatun esiäitinsä, kreivitär Margretin, suojiin kieltäytyi antamasta siunaustaan millekään kihlaukselle, jos se vain tuottaisi häpeää tahrattomalle nimelle, joka oli hänen ylpeytensä.
Asiassa ei siis päästy sen pitemmälle. Archie kieltäytyi lujasti kuuntelemasta ketään muuta kuin Febeä, ja yhtä lujasti Febe toisti kieltonsa lohtunaan puoleksi tiedostamaton toive, että ajan mittaan, hänen hankittuaan nimeä itselleen, kohtalo ehkä kääntyisi suopeammaksi.
Niinpä Febe joulun jälkeen pakkasi matka-arkkunsa. Taskut täynnä suosituskirjeitä, jotka saattaisivat auttaa eteenpäin, hän lähti koettamaan siipiään rohkean näköisenä, mutta raskain mielin.
— Kirjoita usein ja kerro mitä sinulle tapahtuu. Muista että minä en ole tyytyväinen ennen kuin tulet taas takaisin, kuiskasi Rose riippuen Febessä kiinni viimeiseen asti.
— Kyllä hän tuleekin; vuoden päästä tuon hänet kotiin jos Jumala suo, sanoi Archie lujasti.
Alec-tohtorin käsipuolessa Febe meni portaita alas.
— Muista että olet aina tervetullut joukkoomme niin kauan kuin minä olen täällä. Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, tohtori sanoi suudellen isällisesti lähtijää.
— Minä muistan sen, vastasi Febe lämpimästi. Eikä hän koskaan sitä unohtanutkaan.
9
— Nyt käännän uuden lehden niin kuin lupasin. Mitähän seuraavalla sivulla mahtaa olla, sanoi Rose tullessaan yläkerrasta uudenvuodenaamuna vakavan näköisenä paksu kirje kädessään.
— Joko perhosen elämä alkaa kyllästyttää? kysyi setä. Hän lakkasi kävelemästä edestakaisin eteishallissa ja vilkaisi Roseen nopeasti.
— Ei, ja se on murheellista, mutta olen päättänyt lakata nyt, kun vielä voin, sillä huvittelu ei varmaan ole minulle hyväksi. Olen viime aikoina mietiskellyt oikein järkevästi, sillä Feben lähdön jälkeen en ole voinut oikein iloita mistään. Siksi nyt on sopiva aika lopettaa tämä vaihe ja aloittaa uusi, vastasi Rose. Hän pisti kätensä sedän kainaloon ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.
— No, miten aiot täyttää kivistävän tyhjän tilan? setä kysyi.
— Koetan olla yhtä epäitsekäs ja rohkea ja hyvä kuin Febe. Koetan elää vakavasti niin kuin hänkin, vaikka se on varmaan vaikeampaa minulle kuin hänelle, sillä hän on yksin elämässä ja hänellä on jo viitoitettu elämäntehtävä. Minä olen vain tavallinen tyttö, minun on neuvoteltava lukemattomien sukulaisten kanssa ennen kuin uskallan silmääni räpäyttää, ja kaulassani roikkuva omaisuus painaa alas kuin kauhea myllynkivi, jos yritän lentää. Se on aika vaikeata, ja minä masennun heti kun ajattelenkin sitä, huokasi Rose.
— Kovan onnen tyttö! Kuinka voisin huojentaa taakkaasi? Alec-tohtori laski leikkiä, mutta hänen ilmeensä oli myötätuntoinen, kun hän taputti käsivarrellaan lepäävää kättä.
— Älä viitsi nauraa, sillä minä tosiaan yritän tulla hyväksi. Auta ensiksikin minua pääsemään irti turhuuksista ja neuvo, kuinka voisin käyttää aikani ja ajatukseni niin, että niistä olisi jotain hyötyä.
— No, aloitetaan heti! Lähde jo tänä aamuna minun kanssani kaupunkiin, mennään katsomaan talojasi. Ne ovat kunnossa ja rouva Gardenerilla on viisi kuusi ihmisparkaa, jotka muuttavat sinne heti, kun sinä vain annat luvan, vastasi tohtori nopeasti iloisena saadessaan tyttönsä takaisin.
— Minä annankin sen tänään, silloin voin tuottaa edes noille poloisille onnellisen uudenvuoden. Olen pahoillani, etten voi lähteä mukaasi, mutta tiedäthän, että minun täytyy olla Plenty-tädin kanssa ottamassa vastaan vieraita. Viimeisestä yhteisestä uudestavuodestamme on niin pitkä aika, että täti tahtoo välttämättä pitää nyt oikein suuren vastaanoton. Koetan olla hänelle oikein erityisesti mieliksi, sillä en ole viime aikoina suinkaan ollut niin kiltti kuin olisi pitänyt. Mutta en millään voinut antaa anteeksi hänen suhtautumistaan Febeen.
— Hän luuli tekevänsä oikein, emmekä voi moittia häntä. Minä saan nimiluettelon rouva Gardenerilta ja vien noille naisraukoille neiti Campbellin terveiset, että heidän uusi kotinsa on valmis. Sopiiko?
— Mainiosti, setä. Mutta kiitos kaikesta kuuluu sinulle, sillä minun mieleenikään ei olisi juolahtanut tuollainen asia, ellet sinä olisi ehdottanut.
— Minä olen vain asiamiehesi ja teen silloin tällöin ehdotuksia. Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin neuvoja, siksi tuhlailen niitä joka tilaisuudessa.
— Niin, koska olet jakanut varojasi yhtä anteliaasti kuin neuvojasi. Mutta mitäpä siitä, sinulta ei kyllä puutu mitään niin kauan kuin minä elän. Panen säästöön sen verran, että siitä riittää meille kahdelle, vaikka aionkin heittää omaisuuteni taivaan tuuliin.
Alec-tohtori nauroi päänkeikausta, jolla Rose säesti matkimiaanCharlien ivasanoja, sitten hän sanoi kelloonsa vilkaisten:
— Ennätän hyvin viedä tuon kirjeesi aamupostiin. Piipahdan mielelläni ennen aamiaista.
Mutta Rose piti kirjettä kädessään, ja hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän iloisena ja samalla ujona sanoi:
— Ei, setä, kiitoksia vain. Archie tekee sen mielellään ja kyselee aina mitä kirjoitan. Palkaksi hän saa vilkaista Feben kirjeitä, ja niin saan hänet vähän piristymään.
— Montako kirjettä viidessä päivässä?
— Neljä minulle. Febe ei kirjoita Archielle.
— Toistaiseksi. No, sinä näytät hänen kirjeensä, sehän käy mainiosti; te olette kaikki tunteellisia otuksia. Ja tohtori lähti pois selvästikin ihan yhtä tunteellisena.
Vanha neiti Campbell oli lähes yhtä suosittu kuin nuorikin neiti, siksi mustia takkeja ja valkeita hansikkaita vaelsi virtanaan sisään ja ulos talosta pitkin päivää. Sukulaiset olivat miehissä liikkeellä ja tulivat yksi kerrallaan toivottamaan onnellista uutta vuotta Plenty-tädille ja Roselle.
Ensin ilmestyi Archie surullisena mutta tyynenä ja lähti pois Feben kirje vasemmassa povitaskussaan.
Sitten marssivat sisään Will ja Geordie sangen komeina harmaissa univormuissaan, joissa oli paljon tulipunaisia reunuksia, ja oikein tärkeinä, sillä tämä oli heidän ensimmäinen kosketuksensa uudenvuodenvierailuihin. He viipyivätkin vain hetken, koska aikoivat käydä tervehtimässä kaikkia ystäviään. Rose ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka he miehistä arvokkuutta ja samalla poikamaista iloa uhoten lähtivät vaunuissaan, molemmat suorina kuin kynttilät, kädet puuskassa ja lakit juuri saman verran kallellaan vaaleilla kutreilla.
— Kas, siinä toinen pari — Steve kaikessa koreudessaan iso kukkavihko Kittyä varten kainalossaan ja Mac-parka herrasmiehen näköisenä, mutta varmasti marttyyrin tuskissa, mietti Rose katsellessaan, miten uudet ajoneuvot saapuivat toisten karauttaessa ulos isosta portista, jonka yli riippui rautatammen, muratin ja ikivihreän oksia.
— Tässä Mac on, olen saanut hänet hinattavakseni täksi päivää. Ilahduttaisit nyt häntä kiitoksella, sillä hän lähti vastaan hangoittelematta, vaikka aikookin telkeytyä jonnekin sedän kanssa, kuulutti Steve ja toimitti esille veljeään, joka oli juhla-asussaan hämmästyttävän komean näköinen. Hiomisen tulokset alkoivat tuntua.
— Onnellista uutta vuotta, täti, ja samaa sinulle, Rose, ja vielä monen monta onnen vuotta, sanoi Mac piittaamatta Stevestä enempää kuin kärpäsestä. Hän suuteli sydämellisesti vanhaa neitiä ja ojensi Roselle sievän orvokkikimpun.
— Hyvänmielen kukkia? Luuletko että tarvitsen sitä? Rose kysyi äkkiä vakavasti.
— Hyvää mieltä me tarvitsemme kaikki. Voisinko antaa sinulle mitään parempaa tällaisena päivänä?
— Et voisi, kiitos. Ja Rosen silmät kostuivat, sillä niin kömpelö kuin Mac usein puheissaan olikin, hänen kiintymyksenosoituksensa liikuttivat mieltä. Hän näytti aina tajuavan toisen mielialat.
— Onko Archie ollut täällä? Hän uhkasi jättää kaikki muut käynnit sikseen, mutta toivottavasti saitte ajetuksi mokoman hupsutuksen hänen päästään, sanoi Steve korjaten peilin edessä solmiotaan.
— Kyllä hän kävi, mutta oli niin allapäin, että sain oikein omantunnonvaivoja. Rose piristi häntä vähän, mutta tuskin häntä huvittaa käydä missään, ja hyvä vain, sillä koko juttu näkyy hänen kasvoistaan enemmän kuin selvästi, vastasi Plenty-täti kallistellen runsaan pitopöydän luona parasta mustaa silkkipukuaan, joka pursui aitoja pitsejä.
— Kyllä hän siitä selviää parissa kuukaudessa, ja Febe löytää pian uuden sulhasen, niin että älä turhia huolehdi, täti, vakuutti Steve kuin paraskin asiantuntija.
— Jos Archie unohtaa Feben, niin minä halveksin häntä, eikä Febe ikinä huoli ketään toista, vaikka kai niitä tarjolla olisi sellaiselle tytölle! suutahti Rose, joka otettuaan rakastavaiset suojelukseensa puolusti heitä urhoollisesti.
— Sinun mielestäsi Archien pitäisi siis toivoa kaikesta huolimatta eikä antaa periksi? tiukkasi Mac ja pani silmälasit nenälleen tarkastellakseen tanssikenkiään, joita hän aivan erityisesti inhosi.
— Totta kai! Eihän se muuten olisi rakkauttakaan.
— Ihan niin. Ja heidän pitäisi odottaa ja tehdä työtä ja rakastaa toisiaan, kunnes ihmiset taipuvat tai yksinkertaisesti huomaavat, että vastustus on turhaa.
— Jos he eivät lannistu, niin varmasti ihmiset ajan mittaan taipuvat.
— Tuo pitää kertoa Pembertonille! Hän näytti totisesti maailman murjomalta, ja pieni toivon säde tekee hänelle hyvää; eri asia on, jaksaako hän sitten odottaa kymmenen vuotta, pisti väliin Steve, joka mielellään härnäili Rosea tämän ihailijoista.
— En ikinä anna sinulle anteeksi, jos hisahdat yhdellekään ihmiselle. Tuo Mac vain kyselee niin kummia, minun ei tietenkään pitäisi vastata hänelle. Sinä kyllä puhut mitä sattuu, eikä sinulle mitään mahda, mutta minusta tuollainen ei ole hauskaa, sanoi Rose harmissaan.
— Pikku Penelope-parka! Ei saa kiusata häntä kosijoilla, annetaan hänen olla, kunnes hänen oma Odysseuksensa tulee, sanoi Mac istuutuen lukemaan runovärssyjä pöydällä olevista kirjavista konvehdeista.
— Tämä Archien aiheuttama hälinä on pilannut meidät kaikki. Itse huuhkajakin on herännyt eikä ole vielä rauhoittunut, kuten näet. Kaverirukka on kokematon eikä tiedä kuinka pitää käyttäytyä, huomautti Steve tarkastellen hartaasti kukkavihkoaan.
— Se on totta. Minä kyselinkin siksi, että haluan perehtyä asiaan, sillä minäkin voin rakastua jonain päivänä, ja silloin tästä voi olla hyötyä.
— Sinäkö rakastuisit! Steve ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan kirjatoukkaa lemmenpauloissa.
Vähääkään pahastumatta Mac nojasi leukaa käsiinsä ja katseli heitä miettivästi.
— Miksi en? Aion tutkia rakkautta samoin kuin lääketiedettäkin, sillä se on kaikkein salaperäisimpiä ja merkillisimpiä tauteja, jotka ihmistä väijyvät. Paras keino päästä siitä selville on kai sairastua siihen itse. Ties milloin se iskee minuun, silloin on hyvä tietää, kuinka sitä on käsiteltävä.
— Jos se iskee sinuun yhtä ankarasti kuin tuhkarokko ja hinkuyskä aikoinaan, niin siitä on leikki kaukana, ukkopaha, huomautti Steve sangen huvittuneena tuosta mielikuvasta.
— Niin pitääkin. Mitään suurta kokemusta ei saa helpolla, ja tämä on varmaan kaikkein suurin lukuun ottamatta kuolemaa.
Jokin Macin tyynessä äänessä ja miettivissä silmissä sai Rosen katsahtamaan häneen ihmeissään; sävy oli aivan uusi. Stevekin ällistyi hetkeksi ja tuijotti veljeään, mutta sanoi sitten puoliääneen muka levottomana:
— Hän on varmasti saanut tartunnan sairaalassa, ehkä lavantaudin, ja alkaa hourailla. Minä vien hänet hiljaa pois ennen kuin hän sekoaa kokonaan. Tule nyt, hölmöläinen, lähdetään!
— Älähän hätäile. Olen kyllä ihan terve. Kiitoksia vain neuvoistasi, sillä minä uskon rakastuvani rajusti, kun kerran rakastun. Ei kai se teistä ole mahdotonta, vai mitä? kysyi Mac niin totisena, että kaikki hymyilivät.
— Eihän toki, sinä olet varmasti oikea Romeo, hellä ja uskollinen, vastasi Rose tuumien, minkä eriskummallisen kysymyksen Mac tämän jälkeen tekisi.
— Kiitos. Minä olen viime aikoina ottanut niin läheltä osaa Archien huoliin, että olen kiinnostunut asiasta ja haluan tietysti tutkia sen perin pohjin niin kuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin, siinä kaikki. No niin, Steve, nyt olen valmis. Ja Mac nousi kuin luento olisi päättynyt.
— Tuo poika on joko hupsu tai nero, ja tahtoisinpa tosiaan tietää kumpi, sanoi Plenty-täti ja ravisti mietteissään parasta myssyään.
— Aika sen näyttää, mutta minä puolestani uskon, ettei hän ainakaan hupsu ole, vastasi Rose vaihtaen rintaansa kiinnitetyn valkoisen ruusukimpun orvokkeihin, vaikkeivät ne sopineet läheskään yhtä hyvin hänen siniseen pukuunsa.
Seuraavana saapui Charlie oikein loistotuulella. Hän toi Roselle sievän rannerenkaan ja sai panna sen tytön ranteeseen, sillä välin kun tämä lempeästi nuhteli häntä moisesta ylellisyydestä.
— Minähän vain seuraan sinun esimerkkiäsi. Tiedäthän: "ei mikään ole liian hyvää rakkaillemme, ja antaminen on ihmisen suurin onni", Charlie heitti huolettomasti lainaten Rosen sanoja.
— Seuraisitpa minun esimerkkiäni muutamissa muissa asioissa yhtä uskollisesti, sanoi Rose vakavasti, kun Plenty-täti kutsui Prinssin maistamaan, oliko punssi sellaista kuin piti.
— Minä olen sopeutuvainen yksilö. Tädin sydän murtuisi, ellei hänen maljaansa juotaisi vanhaan hyvään tapaan. Mutta älä huolehdi, onneksi minä olen kova poika kestämään, sillä päätä tässä kysytään ennen kuin on selvitty tästä päivästä, nauroi Charlie vilauttaen pitkää nimiluetteloa lähtiessään ilahduttamaan vanhaa neitiä hilpeillä ja herttaisilla kohteliaisuuksillaan lasien kilahdellessa.
Mutta Rose oli huolissaan, sillä Charlie tarvitsi todella lujaa päätä, jos hän aikoi juoda kaikkien noiden lueteltujen maljan. Tällä hetkellä oli vaikea puhua asiasta, ettei loukkaisi Plenty-tätiä, mutta silti Rosesta tuntui, että hänen oli varoitettava serkkuaan; hän itse koetti olla pojille hyvänä esikuvana eikä sen vuoksi milloinkaan maistanut viiniä. Rose pyöritteli yhä mietteissään turkoosilemmikkien koristamaa rannerengasta, kun sen antaja palasi hänen luokseen.
— Sinä, pikku pyhimys, olet sen näköinen kuin tahtoisit pirstoa kaikki kaupungin punssimaljat ja säästää meiltä iloisilta veikoilta huomisen päänsäryn.
— Niin tahtoisinkin, sillä pelkään että päänsärky joskus päättyy sydämensärkyyn. Charlie rakas, älä suutu, tiedät itse paremmin kuin minä, kuinka vaarallinen tällainen päivä on sinunlaisellesi. Koeta olla varovainen minun tähteni, hän lisäsi vetoavasti, sillä katsellessaan kaunista serkkuaan hän ei voinut olla naisellisesti toivomatta, että saisi hänet aina pysymään yhtä raikkaan hilpeänä kuin nyt.
Charlie huomasi tytön silmissä uutta lämpöä, tulkitsi sen mielessään väärin, ja äänessään äkillistä intoa hän vastasi nopeasti:
— Rakkaani, minä koetan!
Hänen poskiensa puna heijastui myös Rosen kasvoilla, sillä tuolla hetkellä tytöstä tuntui, että hän voisi rakastaa tätä serkkua, joka alttiisti antautui hänen johdettavakseen ja tarvitsi kipeästi auttajaa ja opastajaa. Ajatus tuli ja meni kuin valonvälähdys, mutta hänen sydämensä rupesi takomaan, aivan kuin lapsuudenaikainen kiintymys olisi vaihtumassa lämpimämpään tunteeseen, joka asetti hänet ennen kokemattomaan vastuuseen. Mielijohteensa vallassa hän sanoi vakavan leikkisästi:
— Jos minä pidän tätä rannerengasta muistaakseni sinua, niin sinun on puolestasi pidettävä tätä, jotta muistaisit lupauksesi.
— Ja sinut, sanoi Charlie matalalla äänellä, kun Rose pisti valkoisen ruusun hänen napinläpeensä.
Samassa he huomasivat uuden vieraan saapuneen etuhuoneeseen, jonne Plenty-täti oli hienotunteisesti vetäytynyt. Rose oli kiitollinen keskeytyksestä, sillä hän pelkästi ajautuvansa hetken tunnelmassa liian pitkälle. Mutta Charlie katseli tulijaa kaikkea muuta kuin suopein ilmein ja kuiskasi:
— Hyvästi, Rose, poikkean illalla katsomaan miten voit päivän rasitusten jälkeen.
Ja hän lähti nyökäten niin kylmästi Fun See -raukalle, että tuo sävyisä idän poika luuli verisesti loukanneensa häntä.
Vieraita kävi ehtimiseen, ja sekä Plenty-täti että häntä avustamaan tullut Jessie-täti seisoivat urheasti tehtävissään iltamyöhään asti. Sitten Jessie-rouva lähti kotiin matkassaan uninen Jamie, ja Plenty-täti meni uupuneena levolle. Tohtori oli palannut kaupungista jo aikoja sitten, mutta Myra-täti oli tulisella kiireellä lähettänyt hakemaan häntä sairaskäynnille. Alec-setä oli oikeastaan jo melkoisen tottunut Myra-rouvan äkillisiin kutsuihin, sillä kokeiltuaan useilla vaarallisilla taudeilla tämä oli lopulta valinnut sydänvian, koska se sopivasti piti hänen ystäviään ainaisessa levottomuudessa. Nykyään hän lähetti vähän väliä hälyttäviä viestejä. Siksi tohtori ei yleensä pelästynyt kuullessaan hänen olevan kuolemaisillaan, mutta lähti silti aina katsomaan häntä ja määräsi suopeasti jotain vaaratonta lääkettä.
Rose oli väsynyt mutta ei uninen, ja hän tahtoi miettiä monia asioita. Siksi hän ei mennytkään vuoteeseen, vaan istuutui kirjastoon takkatulen ääreen odottamaan setäänsä ja ehkä Charlieta, vaikkei uskonutkaan tämän enää näin myöhään tulevan.
Myra-tädin kohtaus tuntui olevan tällä kertaa erityisen hankala, sillä kello löi kaksitoista eikä tohtoria näkynyt. Rose oli jo lähtemässä vuoteeseen, kun hän kuuli jonkun hapuilevan eteisen ovella; hän huusi: — Sinäkö siellä olet, setä? ja juoksi ovelle, sillä Jane oli hidas ja kirkas talviyö purevan kylmä.
Kun ovi avautui, sisälle asteli — ei Alec-setä, vaan Charlie. Hän mätkähti eteisen tuolille lakki päässä, hieroi paljaita käsiään, siristeli silmiään kuin niitä olisi häikäissyt ja puhui omituisen nopeasti ja katkonaisesti:
— Minä lupasin tulla — kaverit jäivät pitämään hauskaa — viettämään vanhan vuoden loppua, katsos. Mutta minä lupasin — en koskaan syö sanaani — tässä minä nyt olen, sininen enkeli.
— Hyss, palvelijat ovat vielä valveilla, tule kirjastoon lämmittelemään, sinähän olet ihan jäässä, sanoi Rose ja meni edeltä siirtääkseen nojatuolin takan ääreen.
— En ollenkaan — ihan lämmin — mukavan näköistä sentään. Missä setä on? Charlie kysyi ja tuli perässä vieläkin lakki päässään, kädet taskuissa ja katsoi silmä kovana edessä kulkijan vaaleata päätä.
— Myra-täti lähetti hakemaan häntä, ja minä jäin odottamaan kuullakseni kuinka täti voi, vastasi Rose kohentaen tulta.
Charlie nauroi ja istuutui kirjaston pöydän kulmalle. — Voi mummorukkaa! Surkeata ettei hän kuole ennen kuin vallan nääntyy. Sopisi antaa joskus hiukan runsaammin eetteriä, niin hän saisi tuskattoman lähdön, vai mitä?
— Älä puhu tuolla tavoin. Setä sanoo, että kuvitellut tuskat ovat usein yhtä vaikeita kuin todellisetkin, sanoi Rose pahastuneena ja kääntyi selin.
Rose ei ollut aikaisemmin katsonut suoraan Charliehen, sillä aamulliset muistot tekivät hänet araksi. Mutta vilkaistuaan nyt serkkuaan hän oli yhtä tyrmistynyt tämän ulkonäöstä kuin äskeisistä sanoista. Charliekin näytti huomaavan, kuinka Rosen ilme äkkiä muuttui; hän nousi seisomaan, sieppasi nopeasti hatun päästään, tuijotti tyttöä omituisen kiinteästi mutta samalla poissaolevana ja puhui äskeiseen katkonaisen vuolaaseen tapaan, aivan kuin hänen olisi alkuun päästyään ollut vaikea lopettaa:
— Suo anteeksi — vain leikilläni — aivan mautonta, tiedän sen, en puhu niin enää. Tämä lämpö panee pääni vähän sekaisin, taisin vilustua lähtiessäni ulos. Siellä on hirvittävän kylmä — olen ihan jäässä, uskotko — vaikka ajoin kuin itse piru.
— Et kai vain sillä vauhkolla hevosellasi? Sehän on vaarallista, näin myöhään ja vielä yksin, sanoi Rose peräytyen suuren nojatuolin taa, kun Charlie astui takan ääreen väistäen huolellisesti tiellään olevaa jakkaraa.
— Vaara on jännittävää — siksi pidän siitä. Minua ei ole koskaan sanottu pelkuriksi — koettakootpas vain. En ikinä anna periksi — eikä tuo hevonen saa voittaa minua. Taitan siltä niskat nurin, jos se yrittää. Ei, ei — en tarkoita sitä — älä välitä — ei se mitään, ja Charlie nauroi niin ilottomasti, että Rosea huolestutti.
— Onko sinulla ollut hauska päivä? kysyi Rose katsoen Charliehen lujasti, kun hän seisoi punniten käsissään sikaria ja tulitikkuja kuin epäröiden kummalla raapaista, kumpaa polttaa.
— Tänään? Yliveto. Pari tuhatta vierailua ja pieni mukava illallinen klubissa. Randal ei osaa laulaa sen kummemmin kuin vanha varis, mutta minun lähtiessäni hän jäi seisomaan samppanjalasi alassuin kädessään ja yritti laulaa minun vanhaa mieliveisuani "Pois itku! Naura, laula vain".
Charlie puhkesi kovaäänisesti laulamaan tuota juomalaulua heilutellen tulitikkutelinettä päänsä päällä kuten Randal ylösalaisin olevaa viinilasiaan.
— Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen vihdoin anteeksipyytävästi:
— Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas — katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella päällä — me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei — mutta enhän minä aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä — ainahan minä joudun kiikkiin, mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.
Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin, että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai suustaan moitteen sanaa.
— Puhutaan siitä huomenna, nyt on jo myöhäistä. Ole kiltti ja lähde kotiin ennen kuin setä tulee, Rose pyysi. Hän koetti puhua luontevasti, mutta värisevä ääni ja levoton ilme osoittivat, miten pahoillaan ja hämmentynyt hän oli.
— Kyllä, kyllä minä menen — sinä olet väsynyt — hyvitän kaiken kyllä huomenna.
Aivan kuin sedän nimi olisi antanut hetkeksi ryhtiä, Charlie kääntyi mennäkseen, mutta hänen askelensa olivat niin epävarmat, että ne olisivat paljastaneet häpeällisen totuuden, ellei se jo aikaisemmin olisi tullut ilmi. Ennen kuin hän pääsi ovelle, pyörien ratina pysäytti hänet; hän kuunteli seinään nojautuen, kauhun ja naurun väreet vaihtelivat hänen kasvoillaan.
— Brutus on karannut — nyt minä olen kiikissä. En voi kävellä kotiin näin sekapäisenä. Se on pakkasen syytä, Rose, ei muuta, usko pois, ja — ja vilustumisen — niin vilustumisen. Kuule, jos joku palvelijoista tulisi minua taluttamaan — ei kannata lähteä hakemaan tuota petoa. Kyllä äiti mahtaa pelästyä, kun se tulee kotiin. Nauraen taas tuota onttoa naurua hän hapuili ovenripaa.
— Ei, ei — et saa antaa heidän nähdä! Kukaan ei saa tietää! Ole täällä siksi kun setä tulee, hän kyllä pitää sinusta huolen. Voi Charlie, kuinka sinä saatoit, kuinka sinä saatoit, vaikka lupasit! Ja Rose juoksi ovelle unohtaen pelkonsa, kun häpeä ja suru äkkiä valahtivat hänen ylitseen; hän sysäsi Charlien käden pois oven rivasta ja väänsi avainta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää katsella tuota poikaa, joka seisoi hänen edessään tyhjä hymy huulillaan, ja hän heittäytyi tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
Hänen huudahduksensa, liikkeensä ja ennen kaikkea painunut päänsä olisivat selvittäneet Charlien, ellei olisi ollut jo kovin myöhä. Hän tuijotteli pitkin huonetta tyhjin, toivottomin katsein kuin koettaen tavoittaa järkeään, mutta lämpö ja pakkanen, kiihtyminen ja hurja maljojen kallistelu olivat tehneet tehtävänsä perusteellisesti. Syvään huokaisten hän tunnusti tappionsa, kääntyi pois ja heittäytyi kasvoilleen sohvalle.
Istuessaan kädet kasvoilla Rose tunsi, että jotain hyvin kallista oli ainiaaksi kuollut. Rosesta oli juuri alkanut tuntua siltä, että Charliesta kenties voisi kaikesta huolimatta tulla se sankari, jolta tämä näytti, ja oli tuntunut suloiselta ajatella, että hän voisi olla Charlien hyvänä hengettärenä. Mutta unelma oli ollut kovin lyhyt ja herätys kovakourainen.
Raskaasti hengittäen Charlie makasi unessa, johon oli äkkiä vaipunut, posket hehkuen, tukka epäjärjestyksessä ja jaloissaan pieni ruusu, jonka tuoreus oli mennyttä; hän oli kerrassaan säälittävä vastakohta sille reippaalle, hilpeälle nuorukaiselle, joka aamulla iloisena lähti liikkeelle.
Sedän askelten kaiku sai Rosen hypähtämään pystyyn ja avaamaan oven, mutta hän oli kasvoiltaan niin muuttunut, että setä pysähtyi ja kysyi pelästyneenä:
— Hyvä Jumala, tyttö, mitä on tapahtunut? Kun Rose surullisena ja ääneti viittasi sohvaan päin, hän lisäsi: — Onko hän loukkaantunut? — sairas? — kuollut?
— Ei, hän on —. Rose ei saanutkaan suustaan tuota epämiellyttävää sanaa vaan kuiskasi nyyhkyttäen: — Ole hyvä hänelle, ja pakeni omaan huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin taloa olisi kohdannut suuri häpeä.
10
— Miltähän hän näyttää? Mitä hän sanoo? Voimmeko ikinä unohtaa tätä ja olla enää onnellisia? mietiskeli Rose herättyään lyhyestä unesta pitkän valvomisen jälkeen. Hänestä tuntui, että koko maailma oli eilisillan jälkeen muuttunut toiseksi. Kummallista, että päivä saattoi olla niin kirkas ja että linnut lauloivat iloisesti. Hän ei sitonut nauhaa tukkaansa, ja tuijottaessaan peilistä uupuneita kasvojaan hän sanoi:
— Hupsuparka, kuvittelit uuden sivun tuovan mukanaan jotain miellyttävää. Tähän asti tarina on ollut herttainen ja hauska, nyt tulee sen surullinen ja vakava osa.
Ovelta kuuluva naputus muistutti hänelle, että kaikesta huolimatta aamiainen oli syötävä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Charlie saattoi olla vielä talossa, ja löytäessään oven takaa Alec-sedän Rose veti hänet sisään ja kuiskasi levottomana kuin lähellä olisi ollut vaarallisesti sairas:
— Onko hän jo parempi, setä? Kerro minulle kaikki, nyt voin kestää sen.
Tohtorin kasvot kävivät vakavaksi, vaikka ääni oli iloinen, kun hän vastasi:
— Hän voi mainiosti. Uni on paras lääke. Vein hänet kotiin yöllä, eikä kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä hänen käynnistään.
— Ei kukaan saakaan tietää. Kuinka sinä selvisit?
— Pujahdin ulos kirjaston lasiovesta ja vein hänet näppärästi pois, sillä kylmän suihkun jälkeen raitis ilma ja liikunto selvittivät häntä, ja hän oli hyvillään kun pääsi kunnolla kotiin. Hän nukkuu alakerrassa kuten tiedät, siksi emme häirinneet ketään, ja hän jäi nukkumaan makeasti.
— Kiitoksia oikein paljon, huokasi Rose. — Entä Brutus, eivätkö he pelästyneet, kun se tuli yksin kotiin?
— Eivät ollenkaan. Tuo viisas eläin painui suoraan tallille, eikä uninen tallimies ruvennut kyselemään, sillä Charlie lähettää usein hevosen yöllä yksikseen kotiin. Ole huoletta, Rose, yksikään ei meitä lukuun ottamatta nähnyt poikaparan tuloa tai lähtöä, ja me taas annamme hänelle anteeksi.
— Niin, mutta emme unohda sitä. Minä en ainakaan voi unohtaa, eikä hän enää koskaan ole minulle sama Charlie, josta aina olen ollut ylpeä. Voi, setä, kuinka surkeata!
— Älä anna sen murtaa sydäntäsi, sillä Jumalan kiitos, se ei ole parantumaton tauti. En suinkaan mitätöi sitä, mutta hän varmasti vapautuu siitä, jos häntä tuetaan oikealla tavalla, sillä hän on tunteikas poika. Eikä Charlieta oikeastaan voi soimata siitä, mitä hänestä on tullut; syypää on hänen äitinsä. Suoraan sanoen tahtoisin toisinaan ravistella tuota naista ja huutaa jylistä, että hän johdattaa perikatoon kuolemattoman sielun, josta hänen on kerran vastattava.
— Puhukin hänelle, niin pelastat Charlien ennen kuin on myöhäistä, huudahti Rose katsellen setäänsä, kun tämä kiihtyneenä käveli huoneessa kädet nyrkissä ja ukkospilvi otsalla.
— Tahdotko sinä auttaa? setä kysyi pysähtyen äkkiä ja katsoi tyttöön.
— Tahdon, vastasi Rose vakavasti.
— Älä sitten rakasta häntä — vielä.
Rose hämmästyi, mutta hän kysyi rauhallisesti:
— Miksi?
— Ensiksikin: kenenkään naisen ei pitäisi uskoa onneaan sellaisen miehen huostaan, jolla ei ole lujia periaatteita. Toiseksi, pyrkimys tulla sinun arvoiseksesi auttaa häntä enemmän kuin mitkään rukoukset tai saarnat. Ja kolmanneksi: tarvitaan kaikki meidän viisautemme ja kärsivällisyytemme, ennen kuin lähes neljänkolmatta vuoden turmiollinen vaikutus on hävitetty. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
— Ymmärrän.
— Voitko vastata "ei", kun hän kysyy sinulta?
— Voin.
— Ja tahdotko?
— Tahdon.
— Hyvä, nyt olen tyytyväinen.
He olivat seisseet eri puolella huonetta, Alec-tohtori kuin päällikkö käskynjaolla ja Rose kuin hyvin harjoitettu sotilas kuuntelemassa määräyksiä. Viimeisiä sanoja sanoessaan tohtori meni Rosen luo, työnsi tukan syrjään ja suuteli tyttöä otsalle hellästi mutta vakavasti. He eivät puhuneet enempää, sillä Plenty-täti kutsui alakertaan ja oli tartuttava päivän toimiin.
Rosella oli sinä päivänä runsaasti aikaa rauhalliseen mietiskelyyn, sillä kaikki lepäilivät eilisten juhlien jälkeen. Hän istui omassa huoneessaan suunnitellen uutta vuottaan ja rakentaen pilvilinnoja. Unelmat kevensivät pitkiä odotuksen hetkiä; toisaalta hän paloi halusta saada tietää, milloin Charlie tulisi, toisaalta tapaaminen pelotti häntä. Hän uskoi Charlien tulevan häpeissään ja katuvaisena, ja hänen mielessään taistelivat sääli ja paheksuminen. Hän päätti käyttää hyväkseen herkkää hetkeä, olla lempeä mutta vilpitön, nuhdella mutta samalla lohduttaa.
Tämä hempeä ajatus suorastaan kiehtoi, ja hän oli sen lumoissa katsellessaan auringon laskua länteen avautuvasta ikkunastaan. Mutta oven läimäys sai hänet äkkiä kohentamaan ryhtiään nojatuolissa, ja hän pidätti henkeään.
— Nyt hän tulee. Minun täytyy muistaa mitä lupasin sedälle ja pysyä lujana.
Tavallisesti Charlien tulon kyllä kuuli. Tällä kertaa hän ei viheltänyt, hyräillyt eikä laulanut, vaan tuli niin hiljaa, että Rose uskoi hänenkin pelkäävän kohtaamista eikä nostanut katsettaan askelten lähestyessä. Hän kuvitteli, että Charlie ehkä heittäytyisi hänen eteensä niin kuin ennen poikamaisten vallattomuuksien jälkeen, mutta ajatus tuntui hänestä vastenmieliseltä. Levottomana hän odotti, mitä tuleman piti.
Yllätys oli täydellinen. Suuri kukkavihko putosi hänen syliinsä, ja tavanomaisen rohkea ja pirteä ääni sanoi huolettomasti:
— Täällähän hän istuu, yhtä suloisena ja mietteliäänä kuin aina. Onko maailma ontto ja nukke täynnä sahanpuruja? Mennäänkö luostariin, serkku?
Rose oli niin tyrmistynyt tästä piittaamattomuudesta, ettei edes huomannut kukkasia, ja kun hän katsoi serkkuaan, hänen silmänsä olivat niin hämmästyneet ja moittivat, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä. Charlie punastui, ja hänen katseensa painui, kun hän sanoi nopeasti, mutta yhtä huolettomasti kuin äsken:
— Pyydän nöyrästi anteeksi, että tulin niin myöhään illalla. Älä ole minulle kovin ankara; tiedäthän että Amerikka odottaa joka miehen täyttävän velvollisuutensa uudenvuoden aattona.
— Minä olen väsynyt antamaan anteeksi. Sinä sirottelet lupauksia ja rikot ne yhtä kepeästi kuin ennenkin, enkä minä ikinä enää pyydä sinulta mitään, vastasi Rose työntäen pois kukkavihon, sillä anteeksipyyntö ei tyydyttänyt häntä eikä hän aikonut antaa lahjoa itseään.
— Mutta Rose kulta, sinä olet niin turhantarkka ja vihainen pikkuasioistakin, että sinulle ei voi olla mieliksi, vaikka ihmisraasu kuinka koettaisi, aloitti Charlie.
— En minä ole vihainen, olen surullinen ja pettynyt, sillä odotan, että mies pitää sanansa, niin kuin minä itsekin koetan pitää. Jos se on turhantarkkuutta, pyydän anteeksi enkä toiste enää vaivaa sinua vanhanaikaisilla käsityksilläni.
— Hyvät ihmiset, kuinka paljon melua tyhjästä! Tunnustan että unohdin. Ja tiedän käyttäytyneeni houkkamaisesti ja pyydän anteeksi. Mitä minä vielä voin tehdä?
— Käyttäydy kuin mies, ettei minun koskaan tarvitse hävetä sinun tähtesi niin hirvittävästi kuin viime yönä. Rosea puistatti vieläkin, kun hän ajatteli sitä.
Tuo vaistomainen liike satutti Charlieta enemmän kuin sanat, ja nyt häntä hävetti, sillä hän muisti edellisen illan tapaukset varsin hämärästi ja pelko suurensi niitä. Hän kääntyi äkkiä poispäin ja asettui seisomaan takan eteen miettien ymmällä, kuinka saisi rakennetuksi rauhan, kun Rose oli noin poissa suunniltaan. Tavallisesti riitti pieni pyyntö ja tyttö näytti iloisesti unohtavan hänen rikkeensä, mutta nyt tällä kertaa Rose oli tyyneydestään huolimatta masentavan jyrkkä.
Seisoessaan siinä sormeillen levottomasti takanreunustan koristeita Charlie löysi äkkiä erään esineen. Ilahtuneena hän otti reunustalta eilisen uudenvuodenlahjansa, meni hitaasti Rosen luo ja sanoi nöyrän vakavasti:
— Minä haluan käyttäytyä kuin mies, eikä sinun tarvitse enää hävetä. Ole nyt kiltti minulle, anna minun panna tämä rannerengas käteesi ja luvata uudelleen. Vannon että tällä kertaa pidän lupaukseni. Etkö luota minuun, Rose?
Oli vaikea vastustaa Charlien pyyntöä ja katsetta. Tuo nöyryys oli vaarallista, ja ellei Alec-setää olisi ollut, Rose olisi vastannut myöntävästi. Mutta siniset lemmikit muistuttivat häntä hänen omasta lupauksestaan, ja hän työnsi korun lempeästi pois.
— Ei, Charlie, en voi pitää sitä vielä. Minulla täytyy olla vapaat kädet, muuten en pysty auttamaan sinua niin kuin minun pitäisi. Haluan luottaa sinuun, mutta älä vanno mitään; koeta vain vastustaa kiusausta, niin me kaikki tuemme sinua.
Tämä ei ollut Charlien mieleen, ja hän sanoi rajusti:
— En halua muita auttajia kuin sinut, mutta minun täytyy saada varmuus, ettet jätä minua. Muuten vielä käy niin, että kun minä rääkkään ruumistani ja sieluani sinun mieliksesi, joku ventovieras tulee ja sieppaa sinut minulta. Sitä en voisi kestää, ja siksi varoitan sinua. Jos niin käy, minä rikon sopimuksen ja painun suoraa päätä helvettiin.
Viimeinen lause pilasi kaiken. Rose piti vapauttaan suuremmassa arvossa kuin kenenkään tarjoamaa rakkautta, ja Charlien uhkaileva sävy nosti hänet täyteen kapinaan. Hän ponnahti kiihtyneenä seisomaan.
— Sydämeni on minun ja sen antaminen on omassa vallassani. Älä sulje itseäsi pois vaatimalla liikoja, sillä sinulla on vain serkun oikeudet minuun, etkä ikinä muuta saakaan ellet sitä ansaitse. Muista se, äläkä uhkaile.
Vähän aikaa näytti siltä kuin Charlie vastaisi leimahdukseen samalla mitalla, mutta seuraavassa hetkessä hän heittäytyi maahan Rosen jalkojen juureen niin kuin oli usein piloillaan tehnyt. Tällä kertaa hän oli vakavissaan ja hänen äänestään kuulsi totinen tunne, kun hän sanoi:
— Ei, älä aja minua pois! En totisesti ole kyllin hyvä sinulle, mutta sinä voit muokata minut millaiseksi tahdot. Tarvitsen vain kannustusta tehdäkseni itsestäni miehen, eikä sen voimakkaampaa kannustinta olekaan kuin sinun rakkautesi säilyttäminen.
— Ei se ole vielä sinun, aloitti Rose liikuttuneena, vaikka koko ajan tunsi olevansa kuin näyttämöllä, sillä Charlie teki elämän niin teatterimaiseksi, että hänen oli vaikea olla luonteva silloinkaan, kun oli täysin vilpitön.
— Anna minun sitten ansaita se. Neuvo vain kuinka, ja minä teen mitä tahansa. Jos sinä sysäät minut pois, on yhdentekevää milloin elämäni loppuu, sanoi Charlie.
Parrasvalojen takaa kohtaus olisi voinut olla vaikuttavakin, mutta jostain syystä se ei tehonnut ainoaan katselijaan, vaikkei tämä tiennyt syytä siihen. Sanat eivät kuulostaneet täysin vilpittömiltä, ja vaikka Charlien asento oli viehättävä, Rose olisi mieluummin nähnyt hänen seisaallaan. Rose ojensi kätensä, mutta sanoi niin tyynesti, että äänensävy ihmetytti häntä itseään vielä enemmän kuin Charlieta:
— Ole hyvä ja jätä tuo. En voi luvata vielä mitään, sillä minun täytyy kunnioittaa sitä miestä, jota rakastan.
Se sai Charlien nousemaan. Muisto siitä hetkestä, jolloin Rose antoi hänelle ruusun, tytön katse, hänen punastumisensa ja sanansa "minun tähteni" tulivat äkkiä elävästi Charlien mieleen; kun hän katsoi noita poispäin kääntyneitä kasvoja, tuntui kuin eilinen olisi jäänyt tavoittamattomiin. Vasta nyt Charlie lopullisesti tajusi mitä oli menettänyt.
Tämä tietoisuus vei värin hänen kasvoistaan, sillä hänen rakkautensa oli syvempi kuin Rose aavistikaan. Ja yksinkertaisen vilpittömästi Charlie sanoi:
— Sinä kunnioitat vielä minua, jos se vain on minun vallassani. En anna mitään lupauksia enkä pyydä niitä, mutta luota minuun, Rose, ja muista, ettet voi koskaan olla kenellekään yhtä rakas kuin minulle.
Charlie lähti. Rose jäi järjestelemään hyljeksittyjä kukkia veteen tarpeettoman huolellisesti ja pani pois rannerenkaan miettien:
— En käytä sitä ennen kuin tunteeni ovat samat kuin ennen. Silloin hän saa kiinnittää sen ranteeseeni ja minä vastaan hänelle myöntävästi.
11
— Voi Rose, minulla on jännittävää kertomista, sanoi Kitty Van Tassel hypähtäessään seuraavana aamuna vaunuihin, kun Rose tuli hakemaan häntä ostoksille.
Kittyllä oli aina 'ihan satumaisia' uutisia, ja Rose oli oppinut suhtautumaan niihin tyynesti; mutta tämänkertainen mielenilmaus oli aivan uutta, sillä huolimatta ulkona olevista uteliaista katselijoista ja välittämättä hiukkaakaan hattujen rutistumisesta Kitty kiersi kätensä Rosen kaulaan ja kuiskasi haltioissaan:
— Kulta pieni, minä olen kihloissa!
— Sehän hauskaa! Steven kanssa tietysti?
— Poika kulta, hän kosi oikein kauniisti eilisiltana, ja äiti on ihan suunniltaan ilosta. Kuule, millaisen morsiuspuvun minä hankkisin? pohti Kitty huolestuneen näköisenä.
— Kuinka sinä voit ruveta heti miettimään noin epäromanttisia asioita? Sulhastasihan sinun pitäisi toki ajatella eikä vaatteita, sanoi Rose nauraen, mutta kauhistellen moista tunteettomuutta.
— Tottakai ajattelenkin sulhastani, mutta hän ei halua olla kauan kihloissa, ja siksi minun on ratkaistava heti nämä tärkeät asiat.
— Steve tahtoo olla varma sinusta, kun sinä olet niin liukas olento. Hän pelkää että kohtelet häntä samalla tavalla kuin Jackson-poloista ja muita, keskeytti Rose heristäen sormea tulevalle serkulleen, joka melkein ylpeili kahdesta aikaisemmasta kihlauksestaan.
— Älä yhtään toru, sillä tiedän olevani oikeassa. Kunhan olet ottanut osaa seuraelämään yhtä kauan kuin minä, huomaat kyllä, että ainoa keino oppia tuntemaan mies on mennä kihloihin hänen kanssaan. Liehitellessään he jumaloivat rajattomasti, mutta kun he luulevat saaneensa toisen satimeen, silloin näkee millaisia lurjuksia he ovat, vastasi Kitty maailmaa kokeneen näköisenä.
— Surkea tulevaisuus Steve-raukalle, ellen minä vihjaa, että varoisi käytöstään.
— Voi lapsikulta, Stevestä minä olen varma. Kokemusteni jälkeen olen tarkkanäköinen ja tiedän että osaan vaivatta käsitellä häntä. Me olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä (Steve oli kahdenkymmenen ja Kitty kahdeksantoista) ja olleet koko ajan parhaita ystäviä. Sitä paitsi hän on miesihanteeni; en voisi sietää isoja käsiä ja jalkoja. Hän on paras tanssija jonka tunnen ja pukeutuu tyylikkäästi. Taisinkin ensimmäiseksi rakastua hänen nenäliinoihinsa, ne olivat ihan vastustamattomia pistäessään esiin hänen rintataskustaan, nauroi Kitty vetäen ison nenäliinan taskustaan ja hautasi pienen nenänsä sen poimuihin, joista levisi ilmoille ihana tuoksu.
— No, tuo kuulostaa lupaavalta, ja alan uskoa, että sinulla kuitenkin on hiukan tunteita, sanoi Rose hyvillään, sillä iloiset ruskeat silmät olivat äkkiä pehmenneet. Heleä puna lehahti Kittyn poskille, kun hän vastasi kasvot vieläkin puoliksi rakkaan nenäliinan peitossa:
— Tietysti minulla on ja paljonkin, mutta en yleensä kehtaa paljastaa niitä, kun nykyään on tapana suhtautua kaikkeen kovin yliolkaisesti. Voi Rose, sinun mielestäsi olin kai romanttinen hanhi eilisiltana, kun Steve kosi minua olohuoneessa, sillä minä ihan itkin. Hän tuli kauhean vakavaksi kun sanoin, etten muka välitä hänestä, mutta oli sitten kauhean kultainen, kun tunnustin totuuden. En tiennyt että hän aikoikaan kosia, mutta se kävi niin ihanasti eikä hän piitannut vähääkään, vaikka tiputtelin kyyneliä hänen paidanrintamukselleen. Eikö hän ollutkin kiltti, tavallisestihan Steve pahastuu kovin vaatteittensa tuhrautumisesta.
— Hän on oikea Campbell, ja hänellä on lämmin sydän. Jane-täti ei suinkaan suosi tunteilua, ja siksi Stevekin on saanut oppia peittämään tunteensa, mutta kyllä hänellä niitä on ja sinun pitää houkutella ne esiin, ei hupsusti, vaan niin että hän miehistyy ja vakavoituu.
— Minä koetan. En tunnustaisi tätä kaikille, mutta pidän hänestä juuri sen takia, ja me sovimme mainiosti yhteen. Muista ettet hiisku sanaakaan, jos tapaamme jonkun, sillä haluan pitää asian salassa ainakin viikon, lisäsi Kitty pujauttaen nenäliinan näkyvistä, kun vaunut pysähtyivät myymälän eteen, jossa he aikoivat käydä.
Rose lupasi mutta hymyili, sillä Kittyn omat kasvot paljastivat uutisen sanoittakin.
— Käydään ihan vain vilkaisemassa silkkejä. Kysele sinä minulta neuvoa valkoisten suhteen, ja minä katselen värillisiä. Äiti tahtoisi atlassilkkiä, mutta se on jo vanhanaikaista, ja minä olen päättänyt hankkia kaikkein paksuinta kohokuvioista mitä löydän, kuiskasi Kitty, kun he kulkivat pitkien myymäläpöytien ohi.
— Eikö tuo opaalinvärinen ole viehättävää! Minä olen varmaan liian tumma käyttämään sitä, mutta sinulle se sopisi erinomaisesti, lisäsi Kitty merkitsevästi syrjästä, kun Rose seisoi valkoisten silkkikankaiden keskellä ja hän puolestaan oli olevinaan kiinnostunut värillisistä.
— Mutta en minä oikeastaan tarvitse nyt uutta pukua.
— Mitä siitä, osta pois vaan, muuten kangas loppuu. Sinä olet pitänyt jokaista pukuasi jo niin monta kertaa, että sinun on pakosta hankittava uusi. Oi taivas, jos minulla olisi niin paljon taskurahaa kuin sinulla, hankkisin uuden puvun jok'ikisiin kutsuihin, Kitty vastasi katsellen kateellisena sateenkaaren väreissä välkkyviä kangaspakkoja.
Terävä-älyinen myyjä huomasi, että suunnitteilla oli häät, sillä kun kaksi nuorta tyttöä kuiskailee, hymyilee ja punastuu kaupassa ollessaan, myyjät vainuavat heti morsiusostoksia. Kooten silkit tottunein käsin myyjä piteli niitä nähtävinä ja huomasi ensi silmäyksellä kumpi oli morsian, kumpi ystävätär; Kitty nimittäin syventyi tutkimaan valkoisen silkin poimuilemista niin hartaana, ettei siitä saattanut erehtyä, Rose taas silmäili opaalinväristä kuin olisi tuskin kuullut mitä imelä ääni puheli:
— Todella hieno kangas, vasta saapunut, Pariisin viimeistä muotia; erittäin harvinainen väri, sangen arka, kuten neiti sanoo, mutta hurmaava vaaleaveriselle.
Kangas oli todella kaunista, ja äkkiä Rose oli näkevinään sen pukuna yllään. Vaalea silkki kimmeltäisi hennon pitsin läpi kuin jääkukkien takaa; puvussa olisi antiikkisaiheiset koristeet, ja kaikki asusteet olisivat niin täydelliset kuin vain aikaa, hyvää makua ja rahaa säästelemättä voi hankkia.
Rose katseli kaunista silkkiä ja koetti arvailla, mitä Charlie sanoisi, jos hän ilmestyisi tämän eteen yllään tuo unelmapuku; opaalinväri toi mieleen aamuruskon, johon Charlie usein häntä leikillään vertasi. Rosella oli jo paha olla eilisen kohtauksen takia. Hän ei voinut peruuttaa sanojaan, sillä hän tarkoitti niillä täyttä totta, mutta hän tahtoi olla ystävällinen Charlielle ja osoittaa, ettei ollut tyystin menettänyt luottamustaan häneen. Charlieta ilahduttaisi, jos hän pyytäisi tätä saattajakseen Kittyn tanssiaisiin. Ne tulisivat olemaan Rosen huvittelukauden viimeiset, siksi Rose halusi nauttia niistä, ja hän tiesi, että hyvät välit Charlien kanssa lisäisivät hauskuutta. Hän tarttui välkkyvään kankaaseen, jota esiteltiin kovin houkuttelevasti, ja oli jo aikeissa ottaa sitä, kun kuuli takanaan kysyttävän irlantilaisittain:
— Anteeksi, missä päin pumpulikankaita myydään? Katsahtaessaan taakseen hän näki pienen nöyrän naisen, joka näytti olevan aivan ymmällään jouduttuaan tällaisten ylellisyystavaroiden keskelle.
— Alakerrassa, vasemmanpuoleinen osasto, vastasi myyjä kärsimättömästi viitaten samalla niin epämääräisesti kädellään, että kysyjä joutui entistä enemmän ymmälle.
Rose huomasi naisen neuvottomuuden ja sanoi ystävällisesti:
— Minä tulen näyttämään teille.
— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä; mutta olen ihan outo täällä eikä minun olisi pitänyt tullakaan. Mutta sanoivat että täältä saisi kangaspalan huokeammalla kuin pikkupuodeista, selitti nainen vaatimattomasti.
Rose vilkaisi uudelleen naista ja näki huolekkaat väsyneet kasvot villahuivin suojassa, näki paljaat, punoittavat kädet, jotka pitelivät ohutta käsilaukkua ja kirjavaa flanellitilkkua, jollaisesta tehdään pikkulasten vaatteita — ja tuo näky liikutti hänen sydäntään. Hän oli aikonut vain näyttää tietä, mutta mielijohdettaan seuraten hän kulkikin yhä edemmäs kuunnellen vaimoraukan huolia. Niinpä he laskeutuivat yhdessä pimeämpään alakertaan, minne elämän välttämättömät tarvikkeet pakenevat yläilmojen valoisilta paikoilta.
Hienon neidin seurassa rouva Sullivanin kaupanteko olikin varsin helppoa; hänen pieni flanellipalansa kasvoi moniksi metreiksi erivärisiä kankaita, eikä nuhjaantunut rahakukkaro ollut entisestään ohentunut. Pyyhkien silmiään nainen lähti, eivätkä vähäistä kohtausta huomanneet muut kuin kivikasvoinen myyjä, joka ei kielinyt.
Mutta Rosen palatessa yläkertaan kauniit tavarat olivat ihan yhtä houkuttelevia kuin ennenkin, ja hän halusi nyt entistä kiihkeämmin tuota opaalinväristä silkkiä. Ehkä Rose olisikin ostanut sitä, ellei hänen luokseen olisi ratkaisevalla hetkellä saapunut hyvä enkeli. Hän tuli vanhan pyylevän rouvan hahmossa, ystävällisiä kasvoja ympäröivät hopeanharmaat kiharat ja sangen vaatimaton päähine.
— Odotin teitä hetkisen, sillä minulla on kiireitä ja säästäisin itseltäni mielelläni matkan tai kirjoittamisen vaivan, aloitti tulija hiljaa, kun Rose puristi hänen kättään kunnioittavasti. — Tiedättehän, että suuri laatikkotehdas paloi pari päivää sitten ja toistasataa tyttöä joutui työttömäksi. Muutamat loukkaantuivat ja joutuivat sairaalaan, useilla ei ole kotia mihin mennä, ja melkein kaikki tarvitsevat tilapäisavustusta. Meiltä on pyydetty niin paljon apua tänä talvena, etten enää tiedä kenen puoleen kääntyisin, sillä puute on kova, ja olen verottanut jo niin monia kukkaroita, että tuskin kehtaan enää pyytää. Vähäinenkin avustus — oh, paljon kiitoksia, tiesinhän ettette kieltäytyisi. Ja rouva Gardener puristi lämpimästi kättä, joka oli nopeasti pujahtanut kukkaroon.
— Senkin tuhlari, kuinka sinä saatoit antaa niin paljon? kuiskasi Kitty nähtyään uteliain silmin kolme numeroa setelissä, joka niin äkkiä vaihtoi omistajaa.
— Antaisin vaikka pääni, jos rouva Gardener vain pyytäisi, vastasi Rose kevyesti ja lisäsi kääntyen silkkikankaisiin päin: — Mitä sinä olet valinnut, keltaista, valkoista vai sinistä, kohokuvioista vai raidallista?
— En ole vielä päättänyt mitään, paitsi että sinä otat ruusunpunaista ja panet sen yllesi minun — hm — tanssiaisiini, sanoi Kitty, joka oli kyllä tehnyt valintansa, mutta ei voinut sopia asiasta neuvottelematta ensin äitinsä kanssa.
— En voi nyt vielä hankkia sitä. En koskaan ylitä määrärahojani, ja nyt minun pitäisi jos ostaisin lisää hienouksia. Tule jo, ei tuhlata enää aikaa täällä, jos sinulla kerran on kaikki näytetilkut. Ja Rose lähti nopeasti vilkuilematta enää näytepöydille.
* * * * *
— Nuori mies, mikä sinut sai ulos tällaisessa myrskyssä? kysyi Rose, kun Jamie illalla tuli sisään jalkojaan tömistellen.
— Äiti lähetti sinulle uuden kirjan, vähät minä myrskystä! vastasi poika kiemurrellen esiin päällystakistaan posket pyöreinä ja hehkuvanpunaisina kuin hyvinkiillotettu omena.
— Kiitoksia, minä kaipasinkin jotain ajanvietettä, sanoi Rose, kunJamie ryhtyi viivytystaisteluun kumisaappaitten kanssa.
— Tuossa se on, heh — mutta ei — kyllä — voi sentään, olen varmasti sittenkin unohtanut sen, huudahti Jamie koetellen kämmenillään taskua toisensa jälkeen ja kauhistuen yhä enemmän.
— Älä välitä, minä koetan metsästää jotain muuta. Annahan kun autan, sinun kätesi ovat ihan kontassa. Rose kiskoi hyväntahtoisesti saappaita Jamien tarrauduttua kaidepuuhun.
— Minä menen kyllä takaisin, jos tahdot. Anna anteeksi! Minä unohdin sen, kun piti panna nämä kamalat kapineet jalkaan. Äiti pakotti, vaikka minä tiesin, että ne tarttuvat kiinni — ihan kuin siirappinekut, hän lisäsi muistaen masentavia, synkeitä hetkiä, jolloin mainittu herkku oli sulanut hänen taskuunsa.
— No mitäs me nyt teemme? kysyi Rose, kun poika lopulta oli päässyt kiusankappaleistaan. — Koska en saanut sitä kirjaa, voin yhtä hyvin leikkiä.
— Minä opetan sinua heittämään palloa. Sinä otat koppia aika hyvin tytöksi, mutta et osaa heittää pennin edestä, vastasi Jamie tallustellen tohveleissa pitkin eteishallia ja veti esiin pallon jostakin säilytyspaikasta.
Tietenkin Rose suostui ja leikki innokkaasti, kunnes hänen nuori kumppaninsa huomautti kohteliaasti, ettei ollut ollenkaan hauska heittää, kun piti koko ajan varoa ikkunoita ja maljakoita, ja että oikeastaan hän lukisi mieluummin sitä kirjaa kapteeni Nemosta ja "Nautiluksesta".
Saatuaan toiveensa täytetyksi Jamie oikaisi pitkäkseen sohvalle ja syöksyi sanaakaan sanomatta "Sukelluslaivalla maapallon ympäri", missä hän viipyi kaksi pitkää tuntia sukulaistensa suureksi mielihyväksi.
Kun Rose näin oli jäänyt vaille sekä leikkitoveriaan että kirjaansa, hän meni olohuoneeseen ja löysi sieltä ranskalaisen romaanin, jonka Kitty oli unohtanut vaunuihin pakettien joukkoon. Asettuen mukavasti mieluisimpaan nojatuoliin Rose luki yhtä hartaasti kuin Jamie tuulen vinkuessa ja lumen tuiskuttaessa ulkona.
Kokonaiseen tuntiin kukaan ei häirinnyt talon kodikasta rauhaa, Plenty-täti oli päivällisunilla yläkerrassa ja Alec-tohtori kammiossaan uurastamassa, niin ainakin Rose luuli, kunnes sedän askelet saivat hänet pudottamaan kirjan ihan saman näköisenä kuin lapsena pahanteosta tavattaessa.
— Pelästytinkö sinut? Vedä toki varjostin eteen, sinähän poltat kasvosi moisessa kuumuudessa. Ja tohtori veti varjostimen takan eteen.
— Kiitos, setä, en huomannutkaan kuumuutta. Puna näytti vain tummenevan varjostimesta huolimatta, ja silmät katselivat levottomina sylissä olevaa kirjaa.
— Onko sinulla "Kirjallinen aikakauslehti"? Tahtoisin vilkaista erästä kirjoitusta, jos lainaisit sitä hetkeksi, sanoi setä kumartuen hänen puoleensa tutkivasti.
— Ei, setä, tämä on… Ja sanomatta kirjan nimeä Rose antoi sen hänen käteensä. Heti kirjan nimen nähdessään setä ymmärsi Rosen ilmeen ja älysi missä 'pahanteossa' tämä oli ollut. Hän rypisti otsaansa, mutta ei voinut olla sitten hymyilemättä; Rose oli niin syyllisen näköinen.
— Mitä pidät siitä? Onko se mielenkiintoinen?
— On kovasti! Olin kuin toisissa maailmoissa ja unohdin kaiken muun.
— No, kovin hyvä ei se maailma taida olla, kun noin pelästyt ja häpeät, kun sinut löydetään sieltä. Mistä tämä on kotoisin? kysyi tohtori silmäillen kirjaa paheksuvasti.
Rose kertoi ja lisäsi sitten hitaasti:
— En lue sitä sitten loppuun. Mutta minä en kyllä ymmärrä miksen saisi, lisäsi Rose miettivästi, sillä hän oli päässyt juuri juoneen käsiksi.
— Ehkä et ymmärrä, mutta tunnet varmasti, sanoi tohtori vakaasti.
Rose istui käsi hehkuvalla poskella ja mietti hetken, sitten hän katsahti setäänsä ja sanoi vilpittömästi:
— Niin tunnenkin, mutta en osaa selittää, tiedän vain, että jotain väärää siinä täytyy olla, koska punastuin ja hätkähdin kun sinä tulit huoneeseen.
— Juuri niin, tohtori nyökkäsi vakavasti, ikään kuin oireet olisivat olleet hänelle mieleen.
Mutta Rosen teki tosiaan mieli lukea kirja loppuun. Siksi hän jatkoi:
— Olen ennenkin lukenut ranskalaisia romaaneja, sinä niitä minulle vielä annoitkin. Luulisin tietäväni mikä on hyvää, enkä välittäisi tästä, jos se on vahingoksi.
Vastaukseksi setä avasi kirjan ja selaili sitä hetken, sitten hän pani kirjan Rosen käteen sanoen rauhallisesti:
— Lue ääneen pari sivua ja käännä samalla. Ennen sinä pidit sellaisesta, koetahan taas.
Rose totteli ja luki sivun verran kääntäen sujuvasti ajatuksen puhtaalle englannin kielelle. Äkkiä hän alkoi hidastella, jätti väliin lauseen sieltä toisen täältä ja pysähtyi lopulta kokonaan, kasvot taas kuin tulen paahtamina.
— No, mikä nyt? kysyi setä, joka oli tarkkaavasti seurannut häntä.
— Muutamia lauseita on mahdoton kääntää, ne turmeltuvat kokonaan, jos yrittää. Ranskaksi niissä ei ole mitään sopimatonta, mutta kankeassa englanninkielisessä asussa ne kuulostavat karkeilta ja tökeröiltä, hän sanoi hiukan närkästyneenä, kun ei kyennyt todistamaan asiaansa oikeaksi.
— Niin, ystäväiseni, jos nuo hienot lauseet eivät sovellu käännettäviksi rehelliselle englannin kielelle, eivät niiden ajatukset liioin sovellu istutettaviksi sinun mieleesi. Tuo luku on tavallaan koko kirjan avain, ja jos sinut olisi taidokkaasti ja taiteellisesti johdettu niin pitkälle — niin alas, tahtoisin sanoa — olisit voinut lukea kirjan huomaamatta sen rumuutta.