Ja Mac lähti äkkiä huoneesta kuin olisi kiirehtinyt heti toteuttamaan suunnitelmaansa.
Rose oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että lysähti tuolille hiukan väristen. Hän tunsi, että jokin uusi väkevä voima oli tarttunut hänen elämäänsä. Aivan kuin sen Macin tilalle, jonka hän oli ennen tuntenut, olisi tullut toinen, hellittämättömämpi, määrätietoisempi. Jos toivo sai hetkeksi aikaan näin merkillisen muutoksen, eikö onni saisi sitä aikaan koko eliniäksi?
Rose koetti arvailla, mitä Mac aikoi tehdä ja kuinka tämä käyttäytyisi seuraavan kerran tavattaessa, ja hän oli melkein vihainen itselleen, kun ei osannut ratkaista, miten itse menettelisi. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sekavammaksi kaikki kävi. Ja koska oli mahdotonta aavistaa, mitä oli tulossa, hän lakkasi viimein pohtimasta asiaa ja väsyneenä turhaan mietiskelyynsä vei Dulcen nukkumaan. Hän toivoi että olisi voinut panna huolensa pois yhtä helposti ja rauhallisesti kuin unisen pikku kasvattinsa.
Mutta Mac tuotti Roselle uuden yllätyksen pitämällä tunnollisesti lupauksensa. Hän ei pyytänyt mitään, ei puhunut toiveistaan, oli ystävällinen ja hiljainen entiseen tapaan, aivan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei, ei sentään aivan, sillä silloin tällöin kun Rose vähimmän odotti, hän näki taas Macin kasvoilla selittämättömän ilmeen, katseen josta aivan kuin virtasi päivänpaistetta hänen ympärilleen. Oli mahdotonta unohtaa, että tuon tyyneyden alla oli väkevä ja tulinen maailma, joka aukenisi pelkästä kosketuksesta, yhdestä ainoasta sanasta.
Charlie oli väsyttänyt Rosen vaatimalla liian paljon tai tarjoamalla enemmän kuin Rose voi ottaa vastaan. Mac ei tehnyt kumpaakaan, hän vain rakasti ääneti, kärsivällisenä ja toiveikkaana, ja tällainen uskollisuus tehosi juuri Rosen kaltaiseen tyttöön. Hän ei voinut kieltää eikä soimata, koska mitään ei pyydetty eikä vaadittu; hänen ei tarvinnut sääliä, sillä Mac ei valittanut. Oli vain oltava yhtä rehellinen ja aito kuin hänkin ja yhtä luottavaisesti odotettava tämän vaiheen päättymistä, oli sitten tullakseen mitä tahansa.
Tämä tilanne toi Rosen elämään jonkinlaista jännitystä, joka ei ollut epämiellyttävää. Silti hän ei suinkaan millään tavoin rohkaissut Macia, sillä hän ajatteli, että jos hän ei ravitsisi tämän rakkautta, se nääntyisi pian nälkään. Mutta se näytti elävän pelkästä ilmasta, ja pian Rosesta alkoi tuntua, että voimakas tahto vaikutti häneen hitaasti mutta varmasti. Ellei Mac olisi sanonut, että hän aikoi saada Rosen rakastumaan, Rose olisi ehkä vaistomaisesti taipunut, mutta nyt hän erehtyi luulemaan sääliksi voimaa, joka kehotti häntä myöntymään, ja hän ponnisteli kaikin voimin vastaan ymmärtämättä syytä siihen levottomuuteen, joka usein valtasi hänet.
Hän oli ailahteleva kuin huhtikuun päivä ja olisi kummastuttanut Alec-tohtoria oikuillaan, jos tämä olisi tiennyt ne kaikki. Setä huomasi kuitenkin kylliksi oivaltaakseen mistä oli kysymys, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, koska tiesi, että kuumeen on tehtävä tehtävänsä.
Mac oli sanonut lähtevänsä marraskuussa, ja Rose alkoi jo toivoa että hän lähtisi. Hän huomasi, että tuo äänetön ihailu ei ollut hänelle lainkaan hyväksi, sillä se esti häntä toteuttamasta täksi talveksi tekemäänsä työsuunnitelmaa. Yrittipä hän mitä tahansa, ajatukset varastautuivat alinomaa harhateille. Tässä vaiheessa Dulcen seura oli rauhoittavaa, sillä hiljainen lapsi soi Roselle aikaa mietiskelyyn. Seuraelämä ei houkutellut, mieluummin Rose piti huolta Plenty-tädin punaisista flanellikääreistä, kamfertista ja reumatismivoiteesta. Vain pitkillä ratsastusretkillään hän vapautui hetkeksi ajatusten sekasorrosta.
Viimein hän teki päätöksensä ja lähti teroittamaton kynä aseenaan kirjastoon neuvottelemaan Alec-sedän kanssa sellaiseen aikaan, jolloin Mac ei tavallisesti ollut siellä.
— Vuolisitko tämän kynän, setä? hän kysyi kurkistaen, oliko setä yksin.
— Kyllä, kultaseni, vastattiin niin tohtorin äänellä, että Rose astui epäröimättä sisään.
Mutta astuttuaan pari askelta hän pysähtyi harmistuneena, sillä pää, joka kohosi korkean kirjoituspöydän takaa, ei ollut harmaa ja pörröinen, vaan ruskea ja kammattu: Mac siellä kirjoitteli eikä Alec-setä.
— Jatka vain työtäsi, en tahdo häiritä eikä minulla ole kiirettä, änkytti Rose harkiten, olisiko järkevämpää jäädä vai paeta.
Mac selvitti tilanteen ottamalla kynän hänen kädestään ja alkoi tyynesti vuolla sitä. Hymyillen hän kysyi:
— Teräväksi vai tylpäksi?
— Mieluummin teräväksi, vastasi Rose samaan tapaan. Hauska että teet tuota, hän lisäsi rohkaistuen Macin tyyneydestä.
— Teen sen hyvin mielelläni.
— En tarkoittanut kynän vuolemista, vaan romaania, ja hän kosketti edessään olevaa tiheään kirjoitettua lehteä kuin olisi halunnut lukea sen.
— Se on yhteenveto eräästä luennosta, joka koski verenkiertoa, vastasi Mac ystävällisesti kääntäen lehden niin, että Rose voi lukea sitä. — En kirjoita romaania, minä elän sitä parastaikaa, ja hän vilkaisi Roseen kasvoillaan tuo toiveikas ilme, jolla hän tuntui kokoavan hiiliä toisen pään päälle.
— Älä viitsi katsoa minuun tuolla tavoin, se saattaa minut hämilleni, sanoi Rose hiukan nyrpeästi, sillä hän oli ollut ratsastamassa ja tiesi, että kirpeä ilma oli punannut nenän ja posket.
— Koetan muistaa. Se käy aivan huomaamattani. Ehkä tämä parantaa asian.
Hän otti vakavana esiin siniset silmälasit, joita piti tuulisella säällä, ja asetti ne nenälleen.
Rose ei voinut olla nauramatta, mutta tuo kuuliaisuus harmitti häntä, sillä silmälasien piilosta oli entistä helpompaa tarkastella häntä.
— Ei se auta. Ne rumentavat sinua, enkä minä tahdo näyttää siniseltä, sanoi Rose.
— Et sinä minusta näytä siniseltä, sillä kaikki on nyt ruusunpunaista. Ja Mac pisti lasit taskuun nurisematta vähääkään toisen epäjohdonmukaisuutta.
— Ihan totta, Mac, olen väsynyt tähän hullutteluun, se kiusaa minua ja vie sinun aikaasi.
— En ikinä ole tehnyt kovemmin työtä. Mutta kiusaako sinua tosiaan, kun tiedät minun rakastavan sinua? kysyi Mac huolissaan.
— Etkö näe miten pahantuuliseksi se saa minut? sanoi Rose tuntien, ettei mikään sujunut sinnepäinkään kuin hän oli tarkoittanut.
— Vähät okaista, kunhan saan ruusun lopulta! Ja minä toivon vieläkin saavani sen, vaikka siihen kuluisi kymmenen vuotta.
— Minusta on hankalaa; että minua rakastetaan tahdoinpa tai en, huomautti Rose.
— Mutta sinä et voi sille mitään enkä minäkään; siksi minun täytyy rakastaa, kunnes sinä menet naimisiin. Sitten — sitten rupean ehkä sen sijaan vihaamaan jotakuta. Kynä katkesi, kun Macin veitsi luiskahti vahingossa liian syvään.
— Et saa, Mac!
— Mitä en saa? Rakastaako vai vihata?
— Et kumpaakaan. Rakastu johonkin toiseen. On paljon herttaisia tyttöjä, jotka ilomielin tekisivät sinut onnelliseksi, sanoi Rose koettaen jollain tavoin päästä rauhattomuudestaan.
— Se on liian helppoa. Minusta on hauskaa tehdä työtä onneni hyväksi, mitä kovemmin minun täytyy työskennellä, sitä arvokkaampi onni on sitten kun sen saan.
— Entä jos minä rupeaisinkin myöntyväiseksi? Lakkaisitko silloin pitämästä minusta? kysyi Rose.
— Koeta niin näet! Mutta Macin silmissä oli petollinen välke, joka selvästi ilmaisi moisen yrityksen hedelmättömyyden.
— Enkä koeta, vaan hankin jotain niin kiinnostavaa työtä, että unohdan sinut kokonaan.
— Älä ajattele minua, jos se sinua kiusaa, Mac sanoi hellästi.
— En voi olla ajattelematta. Rose koetti saada sanansa takaisin, mutta se oli jo myöhäistä, ja hän lisäsi kiireesti: — Minä tarkoitan, ajattelen — että sinun pitäisi unohtaa minut. Olen pettynyt sinun suhteesi, odotin sinusta niin suuria.
— Niin, sinä olit varma, että runous on rakkautta, ja nyt vaadit runoutta, kun minulla on tarjolla vain rakkautta. Oletko tyytyväinen, jos saat molemmat?
— Koeta niin näet!
— Koetan parhaani. Vieläkö muuta?
— Sanopas eräs asia. Olen usein halunnut tietää, välititkö sinä minusta jo viime kesänä, silloin kun luit Keatsia?
— En.
— Milloin ihmeessä sitten aloit? kysyi Rose hymyillen tahtomattaan toisen suorasukaisuudelle.
— Kuinka voisin sen sanoa? Ehkä se sentään alkoi siellä, sillä sen jälkeenhän me rupesimme kirjoittamaan toisillemme, ja kirjeistä paljastui sinun sielusi. Sitä minä rakastin ensiksi. Se tajuaa niin helposti kaiken hyvän, käyttää sen kasvaakseen ja jakaa sen toisille yhtä tiedottomasti kuin kukka tuoksunsa. Kaipasin sinua kotiin, tahdoin näyttää, että olin jossain suhteessa edistynyt kuten sinäkin. Ja kun tulit, huomasin heti, miksi olin ikävöinyt sinua — saadakseni rakastaa sinua ja kertoa sen sinulle. Siinä kaikki, Rose.
Tarina oli lyhyt, mutta se riitti; ääni joka avomielisesti kertoi sen, valoi sanoihin sellaista lämpöä, että Rose tunsi väkevää halua jatkaa tarinaa niin kuin Mac toivoi. Mutta hän tuijotti lattiaan kun Mac puhui, sillä hän tiesi, että Macin silmät katsoivat häneen ja että niissä paloi sama hillitty tunne, joka sai Macin hiljaisen äänenkin hehkumaan.
Juuri kun Rose aikoi katsoa ylös, hänen silmänsä osuivat vanhaan kuluneeseen jakkaraan. Se toi äkkiä elävästi hänen mieleensä Charlien ja tuon surkean uudenvuodenyön; kuin kipinä se sytytti muistojen sarjan, ja Rosen mieleen tuli ajatus.
— Kuvittelin rakastavani häntä ja annoin hänen huomata sen, mutta petinkin itseäni, ja hän soimasi minua yhdestä ainoasta katseesta, joka lupasi liian paljon. Tämä tunne on aivan erilainen, mutta se on niin uusi ja äkillinen, etten voi vielä luottaa siihen. Katseeni tai sanani eivät saa paljastaa minua, ennen kuin olen aivan varma itsestäni, sillä Macin rakkaus on paljon syvempi kuin Charlie-poloisen, ja minun on oltava rehellinen.
Hetken hiljaisuus seurasi Macin kertomusta, ja Rose seisoi silmät maahan luotuina pusertaen käsiään. Sitten Rose katsoi Maciin päättäväisenä.
— Tulin tänne pyytämään, että setä kehottaisi sinua lähtemään pian. Sinä olet kärsivällinen ja maltillinen, ja se liikuttaa minua syvemmin kuin voin sanoakaan. Mutta sinun ei ole hyvä sillä tavoin perustaa onneasi kenenkään varaan, enkä minäkään saisi tuntea, että omistan sellaisen vallan johonkuhun. Lähde pois, Mac, niin huomaat, onko tämä kaikki vain erehdystä. Älä anna rakastumisesi muuttaa tai viivästyttää työtäsi, rakkaus voi päättyä yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja silloin soimaisimme itseämme ja toisiamme. Tee minulle mieliksi! Minä kunnioitan sinua ja pidän sinusta niin paljon, etten voi onnellisena ottaa vastaan kaikkea antamatta itse mitään. Minä koetan, mutta en ole varma — tahdon miettiä — on liian aikaista tietää vielä —
Rose aloitti urheasti, mutta lopetti änkyttäen ja peräytyi ovelle päin, sillä Macin kasvot, jotka ensin kävivät surullisiksi, kirkastuivat sitä mukaa kun Rose puhui, ja viimeiset sanat kuullessaan hän ihan nauroi hiljaa itsekseen, niin kuin olisi ollut mielissään karkotustuomiosta.
— Et saa sanoa ettet anna mitään, kun juuri osoitat minun päässeen eteenpäin. Minä lähden, lähden heti paikalla, sitten saamme nähdä, eikö ero auta sinua miettimään niin kuin auttoi minuakin. Toivon että voisin tehdä hyväksesi jotain muutakin, mutta kun en kerran voi, niin hyvästi sitten.
— Aiotko lähteä heti? Rose lakkasi perääntymästä ja katsoi ällistyneenä Macia, kun tämä ojensi hänelle huonosti vuollun kynän ja avasi oven niin kuin Alec-setäkin aina teki.
— En vielä, mutta sinä näytät lähtevän.
Rose lehahti tulipunaiseksi, hän sieppasi kynän, lensi yläkertaan ja moitti itseään ankarasti, kun uurastaessaan pilasi kaikki Plenty-tädin uudet nenäliinat merkkaamalla niihin "A.M.C.".
Kolme päivää myöhemmin Mac todella heitti hyvästit. Kukaan ei ihmetellyt, sillä tällainen äkillinen lähtö kuului hänen tapoihinsa, ja uskottavana syynä oli erään kuuluisan lääkärin L:ssa pitämä luentosarja. Alec-setä karkasi häpeällisesti viime hetkessä ja jätti sanan, että tulisi asemalle lähtijää saattamaan. Plenty-täti oli yhä huoneessaan, ja kun Mac laskeutui yläkerrasta sanottuaan tädille hyvästi, Rose oli eteishallissa häntä vastassa kuin jouduttaakseen lähtöä. Hän pelkäsi hiukan tätä kahden kesken oloa kun viimeksi oli käynyt niin nolosti; hän olikin omaksunut tyynen sukulaisilmeen ja uskoi sen selvästi ilmaisevan millaisessa sävyssä eron tuli tapahtua.
Mac nähtävästi ymmärsi ja jopa voitti Rosen reippaudessa; hän puristi tytön kättä sanoen vain:
— Hyvästi serkku, kirjoita kun satut sille tuulelle.
Ja sitten hän lähti niin tyynesti kuin edessä olisi ollut vain päivän eikä kolmen kuukauden ero. Rose tunsi saaneensa kuin kylmää vettä niskaansa ja oli menossa yläkertaan hiukkasen vähätellen: — Ei se sittenkään ole rakkautta, neron oikutteluja vain. Mutta samassa kylmä ilmanhenki sai hänet kääntymään ja hän joutui suuren matkaturkin syleilyyn, se likisti häntä hetken ja katosi yhtä äkkiä kuin tulikin. Eikä Rose osannut muuta kuin kätkeytyä omaan huoneeseensa ja uskoa hengästyneenä Psykhen korvaan:
— Ei, ei se neroutta ole; kyllä tuo varmasti oli rakkautta!
19
Pari päivää joulun jälkeen nähtiin vakavan nuoren miehen menevän erääseen L:n kirkkoon. Saatuaan paikan hän seurasi jumalanpalvelusta kiitettävän hartaasti, varsinkin musiikkia. Hän kuunteli sitä niin tyytyväisenä, että muuan lähellä istuva herrasmies halusi puhutella huomaavaista vierasta kirkonmenojen jälkeen.
— Hyvä saarna! Oletteko ennen kuullut meidän pastoriamme? hän aloitti, kun he yhdessä kulkivat pitkin keskilattiaa, sillä nuori mies oli viivytellyt kuin ihaillakseen kunnianarvoisaa rakennusta.
— Ei, en ole ennen kuullut hänen saarnaavan. Olen usein toivonut näkeväni tämän vanhan kirkon. Teidän kuoronnekin on harvinaisen hyvä, vastasi vieras katsahtaen lehterille, jonka puoliksi esiinvedettyjen verhojen takaa näkyi joitakin naisten päähineitä.
— Paras koko kaupungissa. Me hankimme aina parasta. Monet tulevat tänne vain kuuntelemaan sitä. Ja vanha herra näytti niin tyytyväiseltä kuin keruubien ja seraafien kuoro aina laulaisi heidän urkuparvellaan.
— Kuka lauloi kontra-alttoa? Hänen soolonsa oli erinomaisen kaunis, huomautti nuori mies pysähtyen lukemaan seinällä olevaa muistotaulua.
— Hän on neiti Moore. Hän on ollut täällä vasta vuoden päivät. Erinomainen nuori nainen; emme tulisi toimeen ilman häntä. Laulaa loistavasti oratorioissa. Oletteko kuullut häntä?
— En. Hän on kai kotoisin X:stä, muistan kuulleeni.
— Niin onkin. Hän on saanut kasvatuksensa eräässä seudun arvokkaimmassa perheessä, Campbell on heidän nimensä. Jos tulette X:stä, tunnette varmaan heidät.
— Olen tavannut heidät.
Ja kumartaen toisilleen hyvästiksi herrat erosivat, sillä nuori mies huomasi pitkän naisen laskeutuvan kirkonportaita harras ilme kauniissa silmissään ja virsikirja kädessään.
Vakava nuori mies kiirehti naisen perään, ja juuri kun tämä oli kääntymässä sivukadulle, hän sanoi:
— Febe!
Vain yksi sana, mutta se sai aikaan ihmeellisen muutoksen, sillä harras ilme katosi kuin pyyhkäisten ja tyynet kasvot saivat äkkiä väriä ja lämpöä, kun nuori nainen kääntyi ja huudahti:
— Archie!
— Tänään on vuosi kulunut umpeen. Lupasin tulla silloin. Olitko unohtanut sen?
— En. Tiesin että sinä tulet.
— Ja olet iloinen?
— Kuinka voisin muutakaan?
— Älä koetakaan. Mennään tuonne pieneen puistoon, niin saadaan puhella rauhassa.
Archie veti Feben käden kainaloonsa ja vei hänet kolkkaan, joka muiden mielestä oli ruma puistikko; keskellä oli laudoilla peitetty suihkukaivo, joitakin likomärkiä nurmitilkkuja ja kuihtuneita lehtiä, jotka tanssivat talvituulessa. Mutta heidän mielestään se oli suvinen paratiisi, ja he kävelivät edestakaisin kalpeassa auringonpaisteessa aavistamatta lainkaan, että olivat mielenkiintoista nähtävää monille rouville ja herroille, jotka odottivat kärsimättömästi päivällistään tai haukottelivat ikävien kirjojensa ääressä sunnuntaitaan viettäen.
— Joko nyt tulet kotiin, Febe? kysyi Archie hellästi katsoen tytön maahanluotuja kasvoja ja miettien, miksi kaikki naiset eivät käyttäneet pientä, mustasta sametista tehtyä päähinettä, jossa oli tummanpunainen ruusu.
— En. En ole vielä tehnyt tarpeeksi, aloitti Febe ja huomasi, että oli vaikea pysyä vuosi sitten tekemässään päätöksessä.
— Olet jo näyttänyt, että voit hankkia itsellesi toimeentulon ja ystäviä ja kuuluisan nimen jos tahdot. Sitä ei kukaan voi kieltää, ja me olemme kaikki ylpeitä sinusta. Mitä vielä pyydät?
— En oikein tiedä, mutta olen hyvin kunnianhimoinen. Tahdon tulla kuuluisaksi, tehdä jotain teidän kaikkien hyväksi, uhrata jotain Rosen puolesta, ja jos voin, myös luopua jostakin teidän tähtenne. Anna minun vielä odottaa ja tehdä työtä, vastasi Febe niin vakavasti, että Archie tiesi taivuttelun olevan turhaa.
— Sinä olet ylpeä! Mutta rakastan sinua vain enemmän sen vuoksi ja ymmärrän tunteesi. Rose selitti minulle sinun asemasi, enkä ollenkaan ihmettele, ettet voi unohtaa rakkaitten tätieni epäystävällistä käyttäytymistä, vaikka he eivät mitään sanoneetkaan. Koetan olla kärsivällinen, mutta vain yhdellä ehdolla, Febe.
— Mikä se on?
— Että saan tulla joskus käymään ja että pidät tätä sormessasi, sanoi Archie ottaen sormuksen taskustaan ja vetäen Feben lämpimän käden esiin muhvista.
— Ei nyt — ei täällä, penäsi Febe ja katsoi ympärilleen kuin huomaten äkkiä, etteivät he olleetkaan yksin.
— Ei meitä kukaan näe, ajattelin kyllä sitä. Ja Archie pysähtyi juuri suihkukaivon taakse niin, että se peitti heidät kaikkien näkyvistä, sillä rakennuksia oli vain yhdellä puolen.
Sileä kultasormus solahti paikoilleen. Sitten Febe työnsi toisen kätensä takaisin muhviin ja toisen entiselle paikalleen Archien käsivarrelle.
— Nyt olen varma sinusta, sanoi Archie, kun he taas lähtivät kävelemään kenenkään aavistamatta, mitä ruman lautahökkelin takana oli tapahtunut. — Mac kirjoitti, että kirkossakävijät ihailevat sinua kovin ja että muutamilla varakkailla vanhoillapojilla näyttää olevan suunnitelmia vaatimattoman neiti Mooren varalle. Olin hirveän mustasukkainen. Febe hymyili ja vastasi lyhyesti:
— Ei sinulla ollut mitään vaaraa. Kuninkaatkaan eivät saisi käännytetyksi minun mieltäni, tulitpa sinä tai et. Mutta Macin ei olisi pitänyt kieliä sinulle.
— Saat hyvitystä siitä. Koska hän kertoi sinun salaisuutesi, minä kerron hänen. Mac rakastaa Rosea! Archie luuli ällistyttävänsä Feben uutisellaan.
— Minä tiedän sen. Febeä nauratti Archien ilmeen nopea muuttuminen, kun tämä nopeasti kysäisi:
— Kertoiko Rose sinulle?
— Ei sanaakaan. Arvasin sen hänen kirjeistään. Aikaisemmin hän puhui yhtä mittaa Macista, mutta viime aikoina hän ei ole maininnut edes Macin nimeä. Olen aavistanut mitä vaitiolo merkitsee, enkä kysellyt mitään.
— Ovela tyttö! Ja sinäkö uskot, että Rose välittää hänestä?
— Totta kai välittää. Eikö Mac sanonut sitä?
— Ei, hän sanoi vain lähtiessään: "Pidä sinä huolta minun Rosestani, niin minä pidän huolta sinun Febestäsi." Muuta en saanut hänestä irti, vaikka kuinka koetin.
— Pieni emäntä! Näyttääkö hän rakastuneelta? kysyi Febe, joka janosi uutisia, mutta oli liian hienotunteinen kysyäkseen kirjeessä suoraan asianomaiselta.
— Herttaisen ujolta. Sitä paitsi hän on juonikas, kuten te tytöt sanotte. Kun vien hänelle Macin kirjeen, hän koettaa olla muina miehinä, niin että minun tekee mieleni nauraa ja sanoa, että tiedän koko asian. Mutta olen totinen ja tyhmän näköinen kuin pöllö päivällä, ja hän nauttii rauhassa kirjeestään ja luulee, etten huomaa mitään.
— Mutta miksi Mac tuli tänne? Hän sanoo tulleensa kuuntelemaan luentoja ja käykin niillä, mutta varmasti hänellä on muutakin mielessään. En näe häntä kovin usein, mutta aina tavatessa tuumin, ettei hän ole sama Mac, josta vuosi sitten erosin. Febe johti Archien pois puistikosta ja lähti kävelemään kotiovelleen päin, sillä iltajumalanpalvelus alkoi tunnin päästä.
— Tiedäthän sinä Macin. En minäkään vielä ymmärrä tätä juttua, mutta arvaan, että hänellä on päässään jokin tuuma, jota kukaan ei aavistakaan — ellei ehkä Alec-setä. Minusta tuntuu, että Don aikoo kunnostautua jollain yllättävällä tavalla.
Keskustelu kääntyi Macista henkilökohtaisempiin asioihin, ja Archie oli niin uppoutunut rakentamaan pilvilinnoja, että he kävelivät Feben asunnon ohi kummankaan huomaamatta.
— Tuletko sisään? kysyi Febe, kun erehdys oli korjattu ja hän seisoi kotiportaillaan katsellen saattajaansa, joka tahdikkaasti oli päästänyt hänen kätensä ennen kuin veti kellonnuorasta, jolloin viiteen ikkunaan ilmestyi utelias katsoja.
— En, kiitoksia vain. Tulen iltapäivällä kirkkoon ja illalla oratorioesitykseen. Minun täytyy lähteä varhain aamulla. Saatan sinut illalla kotiin niin kuin kerran ennenkin, vastasi Archie.
Sinä iltapäivänä neiti Moore lauloi erinomaisen hyvin, ja illalla se loisteliaisuus ja voima, jolla hän tulkitsi oratorion "Inflammatuksen", yllätti hänen parhaat ystävänsäkin.
— Ellei tuo ole lahjakkuutta, tahtoisin tietää mitä se on? sanoi nuori mies toiselle, kun he lähtivät pois juuri ennen yleistä loppuryntäystä.
— Siinä on lahjakkuutta ja rakkautta, vastasi toinen nuori mies tietävän näköisenä.
— Taidat olla oikeassa. En voi viipyä nyt, Febe odottaa. Älä valvo myöhäiseen, Mac.
Ja serkukset erosivat, toinen kirjoittaakseen puoleen yöhön, toinen sanomaan jäähyväisiä Febelleen aavistamatta, miten odottamatta ja menestyksellisesti tämä tulisi ansaitsemaan sukulaistensa tervetuliaistoivotukset.
20
Uudenvuodenpäivänä Rose sai Macilta lahjan, joka yllätti hänet kokonaan. Se oli pieni, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, jolla oli vaatimaton nimi "Lauluja ja sonetteja". Luettuaan sen yhä kasvavalla ihmetyksellä ja ilolla Rose ei enää epäillyt tekijän runoilijan lahjoja, sillä vaikkei hän ollut varsinainen tuntija, hän oli lukenut paljon ja osasi erottaa hyvän huonosta.
Rosea viisaammat arvostelijat käsittelivät teosta, ja kun pari kirjallisen maailman Jupiteria oli hyväksyvästi nyökäyttänyt päätään, huomasi Mac tulleensa, ellei aivan kuuluisaksi, niin ainakin melkoiseksi puheenaiheeksi. Toiset arvostelijat kiittivät, toiset moittivat, ja jotkut löylyttivät pikku kirjaa varsin kovakouraisesti. Se oli liian omaperäinen, jotta sen olisi voinut jättää huomiotta, ja liian elinvoimainen kuoliaaksi kolhittavaksi, ja niin se selvisi kahakasta entistä ehompana.
Mutta tähän meni aikaa, eikä Rose voinut kuin istua kotona ja lukea kaikki arvostelut mitä käsiinsä sai. Mac kirjoitti harvoin eikä sanaakaan itsestään, ja siksi Febe onki taitavasti häneltä tietoja ja lähetti ne uskollisesti eteenpäin.
Oli hiukan merkillistä, että tyttöjen kirjeet sisälsivät pääasiassa tietoja toistensa sulhasista, vaikka kumpikaan ei kysellyt mitään. Febe kirjoitti Macista, Rose kertoi yksityiskohtaisesti Archiesta, ja molemmat lisäsivät kuin ohimennen uutisia omista asioistaan, aivan kuin niillä ei olisi ollut suurtakaan merkitystä.
Kirjeenvaihdosta oli enemmän iloa Febelle, sillä pian kirjan ilmestymisen jälkeen Rose alkoi ikävöidä Macia kotiin ja ajatteli mustasukkaisena noita uusia velvollisuuksia ja iloja, jotka pidättivät tätä kaupungissa. Hän oli ylpeä runoilijastaan ja riemuitsi ennustustensa täyttymisestä, sillä itse Plenty-tätikin tunnusti katuen, että 'poika ei ole vallan tyhmä'. Koko suku oli kuohuksissaan ruman ankanpoikasen odottamattoman onnistuneesta ensilennosta.
Varsinkin Jane-täti oli hupainen jouduttuaan vastakuoriutuneen runoilijan äidin asemaan. Hän oli kuin ylpeä mutta säikähtynyt kana, jonka hautoma poikanen oli karannut veteen. Hän istui nenä kiinni runoissa koettaen nauttia niistä, mutta epäonnistui täysin, sillä elämä oli hänelle paljasta proosaa, ja hän vaivasi vain päätään mietiskelemällä, mistä Mac oli mahtanut saada runoilijanlahjansa. Hän käsitteli Macin tavaroita erittäin kunnioittavasti, säilytti huolellisesti paperiliuskat, ettei yksikään kuolematon säe suinkaan joutuisi hukkaan, ja silitti kulunutta samettitakkia hellästi, kun kukaan ei ollut hymyilemässä äidinylpeydelle.
Mac-setä saattoi tuskin peitellä tyytyväisyyttään puhuessaan pojastaan, ja hänestä alkoi tuntua, että Mac toisi loistoa koko Campbellien suvulle. Steve riemuitsi hillittömästi ja kulki ympäriinsä lausuen runo-otteita, kunnes kaikki kyllästyivät häneen.
Archie suhtautui asiaan viileämmin, hän jopa rohkeni huomauttaa, että oli turhan aikaista riemuita. Macin ensimmäinen purkaus saattoi olla hänen viimeisensäkin, sillä koskaan ei voinut aavistaa, mihin hän seuraavaksi ryhtyi. Tädeillä oli tietysti oma näkemyksensä, ja monta kupillista teetä juotiin myssyjen nyökytellessä tulevaisuuden toiveille. Nuorempien poikien mielestä asia oli 'hyvin metka'. He toivoivat, että Don jatkaisi ja saavuttaisi kunniaa niin pian kuin mahdollista.
Alec-setä oli oikea nähtävyys, niin läpeensä tyytyväinen hän oli. Ei kukaan muu kuin ehkä Rose saattanut aavistaa, kuinka ylpeä ja mielissään setä oli kummipoikansa ensimmäisestä menestyksestä. Hän kuljeskeli ympäriinsä taskussaan pieni kirja, hyräili uusia laulunsäkeitä ja lainasi hartaana sonetteja, joita hän piti aivan yhtä hyvinä ellei suorastaan parempina kuin Shakespeare konsanaan oli kirjoittanut. Rose teki juuri samoin, siksi he usein lukivat yhdessä, ja keskustellessaan Macin runoudesta, täysin vaarattomasta aiheesta, he pääsivät molemmat selville, mitä Macin kotiin tultua tapahtuisi.
Mutta Mac ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan hämmästytti kotiväkeään ottamalla osaa seuraelämään ja kunnostautumalla siinäkin. Hän kulki katsellen ja arvioiden kaikenlaisia ihmisiä tarkkaavaisin silmin, jotka likinäköisyydestään huolimatta näkivät sangen paljon. Kukaan ei tiennyt millä tavoin hän aikoi hyötyä näistä havainnoistaan, sillä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, ja kysyttäessä hän vastasi tyynen rauhallisesti:
— Odottakaa kunnes selviän tästä; sitten tulen kotiin ja puhun kaikesta.
Niinpä kaikki odottivat runoilijaa, kunnes suku alkoi kuohua enemmän kuin jos kaikki pojat yhtaikaa olisivat ryhtyneet riimittelemään.
Alec-tohtori kävi kärsimättömäksi ja ilmoitti äkkiä lähtevänsä L:iin katsomaan nuoria; Febekin näet niitti parhaillaan suurta suosiota vanhoilla balladeilla, jotka olivat aina olleet hänen mieliohjelmistoaan.
— Lähdetkö mukaan, Rose, yllättämään tuon kunnianhimoisen parin? He hankkivat kuuluisuutta sellaisella kiireellä, että unohtavat pian kotoiset ystävänsä, ellemme välistä muistuta heitä, hän sanoi koleana maaliskuun aamuna.
— Ei, en lähde, kiitoksia vain. Minä jään tädin luo. Olisin vain tiellä noiden hienojen ihmisten joukossa, vastasi Rose nyppien kirjaston ikkunalla kukkivia kasveja.
— Luuletko etteivät Febe ja Mac välittäisi nähdä sinua? setä kysyi pannen pois kirjeen. Mac selosti siinä loistavasti erästä konserttia, jossa Febe oli melkein ylittänyt itsensä.
— En, mutta heillä on tietysti kovin kiirettä, aloitti Rose toivoen, että olisi pitänyt kielensä kurissa.
— No, miksi sitten? intti tohtori.
Rose oli hetken vaiti ja läpsäytti saksillaan poikki kaksi kaunista kurjenpolvea kuin purkaakseen jollain tavoin patoutunutta harmistumistaan. Se purkautui sanoiksikin, sillä aivan tahtomattaan hän huudahti kiihkeästi:
— Suoraan sanoen, kadehdin heitä molempia!
— Varjelkoon! Mikäs nyt on? kummasteli tohtori. Rose pani pois kastelukannun ja sakset ja seisoi hänen edessään hermostuneesti sormiaan väännellen, kuten ennen lapsena tunnustaessaan jotain pahantekoa, ja sanoi:
— Setä, minun täytyy kertoa sinulle: minusta on viime aikoina tullut oikein kateellinen, tyytymätön ja häijy. Ei, älä ole minulle kiltti, vaan toru minua aika tavalla, että huomaisin kuinka ilkeä olen.
— Heti kun tiedän mistä sinua pitää torua. Pura huolesi, että saan nähdä. Jos heti alkajaisiksi olet kateellinen Febelle ja Macille, voin odottaa mitä tahansa, sanoi Alec-tohtori ja oli taaksepäin nojautuessaan sen näköinen, kuin mikään ei voisi enää hämmästyttää häntä.
— En minä sillä tavoin ole kateellinen. Tarkoitan vain, että minäkin tahtoisin tehdä jotain maineikasta niin kuin hekin. En osaa kirjoittaa runoja enkä laulaa kuin satakieli, mutta minäkin haluaisin olla jakamassa kunniaa jollain tavoin. Ajattelin että osaisin ehkä maalata ja kokeilinkin, mutta osaan vain jäljentää, koska minulla ei ole luovaa kykyä, ja olen ihan masentunut, sillä se on ainoa taitoni. Mahtaisiko minulla olla mitään lahjoja, joiden kehittäminen maksaisi vaivan? hän kysyi niin alakuloisesti, että setä tunsi hetken kantavansa kaunaa kumminlahjoja tuoville haltijattarille, kun he olivat olleet niin kitsaita hänen tyttöään kohtaan. Mutta vilkaisu Rosen avomielisiin kasvoihin muistutti hänelle heti, että haltijattaret olivat olleet hyvinkin anteliaita, ja hän vastasi iloisesti:
— Eiköhän sinulla ole, sillä olet saanut jaloimmat ja parhaimmat lahjat mitä nainen voi saada. Musiikki ja runous ovat hienoja asioita, enkä yhtään ihmettele, että kadehdit niiden tuottamaa mainetta. Olen itse tuntenut joskus ihan samaa.
— Tiedän että minun pitäisi olla tyytyväinen, mutta en sittenkään ole. Elämäni on hyvin mukavaa, mutta se on niin hiljaista ja yksitoikkoista, että kyllästyn siihen ja tahtoisin lentää ulos niin kuin muutkin ja tehdä jotain tai edes yrittää. Tahtoisin tietää mitä lahjoja minulla on, sanoi Rose jo reipastuneena.
— Sinulla on taito elää muiden hyväksi niin kärsivällisesti, että me nautimme siitä kuin päivänpaisteesta.
— Olet kiltti kun sanot noin, mutta sittenkin minä toivoisin saavani hiukan hauskuutta ja mainettakin.
— Se on selvä, ystäväiseni, mutta hauskuus ja maine eivät kestä. Auliin auttajan muisto sen sijaan säilyy kauan. Etkö voi uskoa sitä ja olla onnellinen?
— Mutta minä teen niin vähän eikä kukaan välitä siitä, enkä minä todella tunnekaan olevani hyödyksi, huokasi Rose ajatellen pitkää, ikävää talvea; sen monet ponnistelut näyttivät aivan hedelmättömiltä.
— Istuhan tähän ja katsotaan, teetkö sinä niin perin vähän ja eikö kukaan siitä välitä, sanoi tohtori vetäen Rosen polvelleen ja rupesi luettelemaan hyviä tekoja jokaisen kohdalla taivuttaen yhden sormen tytön kädestä.
— Ensiksi raihnainen vanha täti on varsin onnellinen tämän hyödyttömän veljentyttärensä huolellisessa, iloisessa hoidossa. Toiseksi: oikutteleva setä, jolle hän lukee ja toimittelee asioita ja ompelee kovin mielellään, ei voi tulla toimeen ilman häntä. Kolmanneksi: useat sukulaiset saavat monenlaista apua. Neljänneksi: unohtumaton rakas ystävä ja muuan tietty serkku iloitsevat hänen kiitoksestaan, joka on heille arvokkaampaa kuin räikyvin ääni maineen pasuunasta. Viidenneksi: monet nuoret tytöt pitävät häntä hyvien tekojen ja tapojen esikuvana. Kuudenneksi: äiditön tyttönen saa yhtä hellän hoidon kuin pikku sisko. Seitsemänneksi: puoli tusinaa köyhiä naisia saa mukavat asunnot, ja viimeksi: muutamat eteenpäin pyrkivät taiteellisesti lahjakkaat pojat ja tytöt saavat ahertaa miellyttävässä ympäristössä, jossa on maalaustelineitä, värilaatikoita, siveltimiä ja muita hyödyllisiä kapineita, puhumattakaan ilmaisista oppitunneista, joita antaa sama hyödytön tyttö, joka nyt istuu polvellani ja myöntää, että hänellä sittenkin on joitakin ansioita.
— Todellakin! En aavistanutkaan, että olin tehnyt noin paljon sellaista, josta sinä pidät, tai että kukaan arvaisi miten hartaasti koetan olla hyödyksi.
— Minä uskon että hiljaisella elämällä usein on syvempi vaikutus kuin sellaisella, jonka maailma näkee ja jota se arvostaa. Sinunkin elämäsi voi olla sillä tavoin siunaukseksi jos tahdot, eikä sen onnistumisesta ole kukaan ylpeämpi kuin minä, ellei ehkä — Mac.
Pilvet olivat nyt tiessään, ja Rose katsoi suoraan setäänsä silmiin jo paljon onnellisemman näköisenä. Viimeinen sana lehautti hänen poskilleen punan ja hän kääntyi poispäin. Sitten hän katsoi taas päättäväisenä setäänsä ja sanoi:
— Sen palkinnon toivossa minä työskentelen. Ja Rose liikahti lähteäkseen.
Mutta setä piti häntä vielä kiinni ja kysyi totisena, vaikka nauravin silmin:
— Kerronko sen hänelle?
— Ei, älä kerro! Kun hän kyllästyy muiden ylistyksiin, hän tulee kotiin, ja sitten — saamme nähdä mitä minä voin tehdä hänen hyväkseen, Rose vastasi ja nousi jatkaakseen työtään.
— Hän on niin perinpohjainen mies, ettei koskaan kiirehdi asiasta toiseen. Mainio tapa sinänsä, mutta hiukan väsyttävä minunlaiselleni kärsimättömälle ihmiselle, sanoi tohtori siepaten lattialta Dulcen, joka leikki takkamatolla nukkensa kanssa, ja tyynnytellen tunteitaan keinuttamalla tyttöä, kunnes tämä kirkui ilosta.
Rose yhtyi sydämestään viimeiseen huomautukseen, mutta ei sanonut mitään, auttoi vain innokkaana setäänsä matkavalmisteluissa, ja kun oli saanut hänet matkaan, alkoi laskea päiviä paluuseen.
Setä kirjoitti usein, kertoi hauskasti 'suurista hengistä', niin kuin Steve nimitti Febeä ja Macia, ja näytti löytävän niin paljon kaikennäköistä tehtävää, että kului melkein pari viikkoa, ennen kuin hän ilmoitti tulopäivänsä.
Rosesta tuntui, että silloin tapahtuisi jotain ihmeellistä, ja hän järjesti työnsä niin, että olisi valmis, kun hetki koittaisi. Hän oli päässyt itsestään selville ja oli nyt aivan varma; hän torjui epäilyksen ja pelon toivottaakseen tervetulleeksi serkkunsa, jonka setä varmaan toisi mukanaan. Hän ajatteli tätä eräänä päivänä, kun kaivoi esille paperia kirjoittaakseen Clara-tädille, sillä hän tiesi tätiraukan kituvan uutisten puutteessa.
Istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä Rose muisti Charlien. Hän avasi pienen rasian ja otti esille sinikivisen rannerenkaan. Hän oli pitänyt korua mustan hihansa alla piilossa pitkän aikaa Charlien kuoleman jälkeen. Mutta hänen käsivartensa oli pyöristynyt, rannerengas ei pysynyt enää piilossa, lemmikit olivat vähitellen karisseet, lukko oli särkynyt, ja syksyllä hän oli pannut korun rasiaan, sillä hän tunsi kasvaneensa ohi tuon muiston.
Hän katseli sitä hetkisen ääneti, pisti sen sitten pois, sulki rasian ja otti käteensä pienen harmaan kirjan. Hän vertasi ajatuksissaan noita kahta miestä ja heidän vaikutustaan hänen omaan elämäänsä — toisen oli synkkä ja hämmentävä, toisen valoisa ja innostava.
— Rose, Rose! kutsui kimakka ääni katkaisten äkkiä mietteet.Hätkähtäen Rose sulki laatikon ja huudahti ovelle juosten:
— He tulevat, he tulevat!
21
Alec-tohtori ei tullut, mutta tuli ikäviä uutisia; Rose arvasi sen heti, kun näki Plenty-tädin nilkuttavan alakertaan myssy vinossa, kasvot kalpeina heiluttaen kirjettä kädessään ja hokien levottomana:
— Voi poikani, poikani! Sairaana, enkä minä ole siellä hoitamassa häntä! Kuumetaudissa ja niin kaukana! Mitä nuo lapset osaavat tehdä? Miksi päästin Alecin lähtemään?
Rose sai hänet olohuoneeseen ja luki vanhan neidin vaikeroidessa kirjeen, jonka Febe oli lähettänyt tädille, jotta tämä ilmoittaisi varovasti Roselle.
"Rakas Plenty-neiti!Lukekaa ensin itseksenne tämä kirje ja kertokaa sitten pikku emännälleni niin kuin parhaaksi näette. Tohtori on hyvin sairaana, mutta minä olen hänen luonaan enkä jätä häntä hetkeksikään, ennen kuin hän on ihan terve. Luottakaa minuun älkääkä hätäilkö, sillä teemme kaikkemme. Tohtori ei antanut ilmoittaa teille aikaisemmin, sillä hän pelkäsi, että koettaisitte lähteä tänne terveytennekin uhalla. Se on todella turhaa, sillä tarvitaan vain yksi hoitajatar, ja minä tulin ensiksi, älkää sen vuoksi antako Rosen tai kenenkään muunkaan riistää minulta oikeuttani.
Tohtorin sairaus on koleran tapaista kuumetautia. Kukaties mistä hän on saanut tartunnan, ehkä siirtolaisraukoista, jotka hän tapasi vieraaseen kaupunkiin eksyneinä ja toimitti oikeaan paikkaan. Tauti puhkesi aivan äkkiä, ja ennen kuin todettiin mitä se oli, minä tulin hänen luokseen. Sen jälkeen oli myöhäistä lähettää minut pois.
Kertokaa Roselle, että ennen kuin menetti tajuntansa tohtori muisteli häntä. "Älkää antako Rosen tulla tänne. Varokaa lemmikkini terveyttä." Totelkaa tohtoria ja pysykää kotona turvassa, Jumalan avulla minä tuon Alec-sedän aikanaan terveenä sinne. Mac auttaa kaikessa missä voi, ja hän on ilmoittanut asiasta isälleen. Meillä on parhaat lääkärit, ja kaikki sujuu niin hyvin kuin toivoa sopii, kunnes kuume on käännekohdassaan.
Rakas Plenty-täti, rukoilkaa tohtorin puolesta ja myös minun puolestani, että suoriutuisin onnellisesti tästä tehtävästä.
Uskollinen ja rakastava Febenne."
Kun Rose laski kirjeen käsistään lamaantuneena, hän huomasi, että vanha neiti oli jo lopettanut vaikerruksen ja rukoili sydämensä pohjasta. Rose painoi kasvonsa ristittyihin käsiin hänen helmaansa, eikä kumpikaan puhunut eikä itkenyt muutamaan hetkeen. Sitten tytöltä pääsi tukahdutettu nyyhkytys, ja Plenty-täti veti Rosen pään rinnalleen.
— Koeta kestää, karitsaiseni, koetetaan kestää. Jumala ei ota häntä meiltä, olen siitä varma.
— Mutta minä tahdon auttaa. Minun täytyy mennä, täti, minun täytyy vaarasta huolimatta, huusi Rose kadehtien Febeä, joka sai ensiksi asettua vaaralle alttiiksi miehen puolesta, joka oli ollut heille kummallekin kuin isä.
— Sinä et voi lähteä, kultaseni, siitä ei ole mitään hyötyä, ja Febe on oikeassa, kun pyytää meitä pysymään poissa. Minä tunnen nuo tropiikkitaudit, ne tarttuvat usein hoitajattareen hyvinkin ankarina. Febe on hyvä tyttö, hän seisoo paikallaan rohkeana ja järkevänä eikä päästä Macia liian lähelle. Parempaa hoitajaa Alec ei voisi saada, sanoi Plenty-neiti kiihtyneenä.
— Nyt sinäkin alat tuntea hänet ja antaa hänelle oikean arvon. Mutta onko hänen sairastuttava ja kuoltava, ennen kuin me opimme tekemään oikeutta hänelle! vaikeroi Rose.
— Jos hän tuo Alecin kotiin, en enää ikinä sano poikkipuolista sanaa. Hän saa mennä naimisiin vaikka jok'ainoan veljenpoikani kanssa jos vain tahtoo! huudahti Plenty-täti tuntien, ettei mikään palkka olisi Feben vaivojen arvoinen.
Rose oli vähällä taputtaa käsiään, mutta rupesikin vääntelemään niitä muistaessaan, ettei taistelu ollut vielä ohi ja että oli liian aikaista jakaa palkintoja.
Ennen kuin hän ehti puhua, Mac-setä ja Jane-täti kiiruhtivat huoneeseen, sillä Macin kirje oli tullut yhtaikaa Feben kirjeen kanssa, ja koko suku joutui synkän surun valtaan ajatellessaan, että Alec-setä oli vaarassa. Hänen veljensä päätti heti matkustaa hänen luokseen, ja Jane-täti vaati päästä mukaan, vaikka kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei nyt voinut kuin odottaa ja antaa Feben seistä paikallaan niin kauan kuin hän kesti, sillä oli myöhäistä enää suojella häntä tartunnalta.
Perheessä vallitsi kova kiire ja sekasorto, kunnes apuunlähtijät saatiin matkaan. Plenty-tädin sydän oli murtua kun hän ei voinut lähteä mukaan, mutta hän tunsi olevansa liian raihnainen ollakseen hyödyksi. Rose ei ollut yhtä alistuvainen, vaan hautoi ensin hurjia suunnitelmia lähteä yksin ja tunkeutua väkisin paikkaan, joka oli hänen ajatustensa keskipisteenä. Mutta ennen kuin hän ehti ryhtyä mihinkään, alkoivat taas Myra-tädin sydämentykytykset niin huolestuttavasti, että niistä kerrankin oli jotain hyötyä. Rose sai yllin kyllin työtä noudattaessaan hänen viimeisiä määräyksiään ja lievittäessään hänen kuolinvuoteensa tuskia, sillä jokainen kohtaus oli hengenvaarallinen, kunnes potilas vaati teetä ja paahtoleipää; silloin toivo oli taas sallittua ja toipuminen alkoi.
Kului muutamia levottomia viikkoja toivon ja pelon tuskastuttavasti vaihdellessa. Elämä ja kuolema taistelivat saaliista, ja useammin kuin kerran kuolema näytti päässeen voitolle. Mutta Febe seisoi paikallaan uhmaten vaaraa.
Vihdoin oli pitkän valvomisen palkkana onnellinen aamunkoitto. Alec-tohtori sanoi myöhemmin, että Febe piti häntä elossa tahdonvoimallaan ja että noina pitkinä hetkinä, jolloin hän näytti makaavan tiedottomana, hän tunsi voimakkaan lämpimän käden vetävän häntä pois vinhan virran pyörteestä. Feben elämän onnellisin hetki oli se, jolloin setä tunsi hänet, katsoi häneen hymyn varjo syvälle painuneissa silmissään ja koetti sanoa entiseen reippaaseen tapaansa:
— Kerro Roselle, että olen voiton puolella, kiitos siitä sinun ponnisteluillesi, lapseni.
Febe vastasi hyvin hiljaa, kohensi tyynyä ja näki hänen vaipuvan taas uneen. Silloin hän pujahti toiseen huoneeseen aikoen kirjoittaa hyviä uutisia, mutta hän ei voinutkaan muuta kuin heittäytyä tuolille ja purkaa helpotuksensa kyyneliin. Mac löysi hänet siitä ja hoivasi niin, että hän taas saattoi asettua paikalleen ja sillä aikaa Mac juoksi lähettämään kotiin sähkösanoman, joka sai pikku Jamien ehdottamaan riemunpuuskassaan, että soitettaisiin kaikkia kaupungin kelloja ja ammuttaisiin kanuunalla kunnialaukauksia.
— Pelastettu, kiitos Jumalan ja Feben.
Siinä kaikki. Koko suku olisi halunnut rynnätä paikalle vakuuttuakseen asiasta, ja vain Macin kauheat uhkaukset, lääkärin ankara kielto ja Feben hartaat pyynnöt saivat Plenty-neidin, Rosen ja Jessie-tädin pysymään kotona — muuten Feben vaivannäkö ja koko eristäytyminen olisivat menneet hukkaan.
Keventääkseen mieltään ja kestääkseen odotuksen Plenty-täti ja Rose panivat toimeen perusteellisen kevätsiivouksen. Vaikka talo olisi ollut isonrokon saastuttama, ei sitä olisi voitu perinpohjaisemmin pestä, tuulettaa ja puhdistaa. Niin aikaista kuin vielä olikin, kaikki matot kiskottiin irti, ikkunaverhot otettiin alas, tyynyt paukutettiin puhtaiksi ja joka sopukka käännettiin nurin, kunnes missään ei enää näkynyt tomunhiventä, vetelehtivää roskaa tai kärpästä kesän jäljiltä. Sitten he taas istuutuivat lepäämään talossa, joka nyt oli niin siisti, että siellä tuskin uskalsi liikkua, ettei loistava järjestys vain rikkuisi.
Oli huhtikuun loppupuoli, ennen kuin kaikki oli valmiina ja poissaolijoiden tarpeellinen eristysaika päättynyt. Näytti tulevan aikainen kevät, niin että Alec-setä saattoi vaaratta palata matkaltaan, josta oli ollut tulla hänen viimeisensä. Oli tuiki mahdotonta estää perheen jäseniä tulemasta tuohon tärkeään tilaisuuteen. Heitä tuli joka ilmansuunnalta, vaikka kuinka oli kielletty, potilas näet oli vielä hyvin heikko eikä sietänyt mitään kiihdyttävää. Kuin tuuli olisi kuljettanut iloisen uutisen: Jem-setä saapui satamaan edellisenä iltana. Will ja Geordie ottivat lomaa omalla vastuullaan, Steve olisi tarpeen tullen uhmannut koko yliopistoa, ja Mac-setä ja Archie päättivät antaa palttua liikeasioille.
Tädit olivat tietysti kaikki paikalla, he varoittelivat toisiaan pysymään levollisina ja puhua papattivat innoissaan ja jännittyneinä. Mutta täysimmillään oli Rosen sydän; hän järjesteli kevätkukkia huoneisiin hyvin hiljaisena mutta niin onnea säteillen, että tädit katselivat häntä ja kuiskailivat toisilleen:
— Voisiko taivaan enkeli olla suloisempi?
Jos enkeleillä koskaan on vaalean vihreä puku ja lumikelloja tukassa, kasvoissa seesteistä iloa ja silmissä tähtien hohdetta, silloin Rose todella oli kuin enkeli. Tänä valoisana päivänä elämä tuntui hänestä rikkaalta: setä, ystävä ja rakastettu palasivat yhdessä hänen luokseen.
Eteishallin muotokuvien joukossa oli tohtorin kuva, jonka Charlie on tehnyt eräänä innoituksen hetkenään kohta tohtorin ulkomaanmatkan jälkeen. Se oli vain värikynäpiirros, mutta ihmeen eloisa ja huolellisesti viimeistelty. Se oli nyt kunniapaikalla vihreiden köynnösten ympäröimänä, ja suuressa intialaisessa maljakossa sen alla hehkui kimppu Kittyn lähettämiä ansarikukkia. Rose järjesteli vielä niitä vieressään Duke, kun pyörien ratina lennätti hänet ovelle. Rose oli aikonut lausua ensimmäiset tervetuliaissanat ja saada ensimmäisen syleilyn, mutta kun hän näki vaunuissa sedän muuttuneet kasvot ja näki miten voimaton tämä oli poikien kantaessa häntä ylös portaita, Rose pysähtyikin paikoilleen, kunnes Febe sulki hänet syliinsä kuiskaten itkun ja ilon sekaisella äänellä:
— Tein sen sinun tähtesi, kultaseni!
— Febe, älä koskaan enää sano, että olisit minulle mitään velkaa! En ikinä voi palkita sinua tästä, sai Rose vain sanotuksi, kun he seisoivat hetken poski poskea vasten.
Plenty-tätikin oli kuullut pyörien äänen, ja kun kaikki ryntäsivät pystyyn, hän sanoi niin pontevasti kuin äärimmäiseltä mielenliikutukseltaan saattoi asettaen silmälasinsa nurinpäin nenälleen ja ottaen pitsiröyhelön nenäliinan sijasta käteensä:
— Seis! Te kaikki jäätte tänne ja minä otan Alecin vastaan. Muistakaa että hän on heikko, ja olkaakin rauhallisia, ihan yhtä rauhallisia kuin minäkin.
— Hyvä on, täti, tietysti, kuului myöntyväistä mutinaa, mutta oli yhtä mahdotonta totella käskyä kuin saada höyhenet pysymään paikoillaan tuulessa, ja vastustamaton voima veti koko joukon eteishalliin, missä Plenty-täti toteutti rauhallisuusmääräystään liehuttamalla hurjasti röyhelöä ja syöksymällä Alecin syliin nauraen ja itkien niin hillittömästi, ettei Myra-tätikään olisi saanut parempaa aikaan.
Mutta kyynelehtivä ilojuhla oli pian ohitse, eikä mitään vahinkoa näyttänyt tapahtuneen. Heti saatuaan kätensä vapaiksi Alec-setä veti Feben esiin ja sanoi Pienty-tädille vakavasti, isällinen hohde laihoilla kasvoillaan:
— Ilman tätä kelpo tyttöä en olisi koskaan päässyt teidän tervetuliaisjuhlaanne. Rakasta häntä minun tähteni.
Silloin vanha neiti esiintyi suurenmoisesti. Hän kääntyi Febeen päin, kumarsi harmaata päätään, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi ääni katumusta ja hellyyttä värähdellen:
— Minä olen ylpeä, kun voin rakastaa häntä hänen itsensä tähden. Pyydän sinulta anteeksi tyhmiä ennakkoluulojani ja todistan vilpittömyyteni sillä, että — missä se poika nyt on?
Läsnä oli kuusi poikaa, mutta oikea osui juuri oikealle paikalle oikealla hetkellä, ja Plenty-täti pani Feben käden Archien käteen koettaen lausua jotain sopivan juhlallista, mutta ei voinut, siksi hän vain syleili molempia ja nyyhkytti:
— Jos minulla olisi tusina veljenpoikia, antaisin ne kaikki sinulle, ja tanssisin häissä, vaikka minulla olisi reumatismi jokaisessa jäsenessäni.
Se olikin parempaa kuin juhlapuhe, sillä kaikki purskahtivat nauruun, ja Alec-tohtori ajelehti sohvalle hilpeän ilon laineilla. Hänen sinne päästyään Mac otti johdon käsiinsä ja lääkäri näytti hänessä tukahduttaneen runoilijan, kun hän määräsi huoneesta pois kaikki paitsi Rosen ja Plenty-tädin.
— Talossa täytyy olla hiljaista, ja sedän on päästävä levolle matkan jälkeen. Niin että hyvästelkää nyt vain ja tulkaa huomenna uudelleen, hän sanoi katsellen huolestuneena sohvan nurkassa kyyhöttävää setää, kun neljä naista riisui tältä päällysvaatteita, kolme poikaa kilpaili päällyskengistä, kaksi veljeä puristi vähän väliä kättä ja Myra-täti pisti hajusuolapullon sedän nenän eteen milloin vain sai tilaisuuden.
Vaivoin saatiin talo hiukan tyhjennetyksi ja Plenty-tädin jäädessä vartioimaan poikaansa Rose pujahti katsomaan, oliko Mac lähtenyt muiden mukana. Iloisessa hälinässä he eivät vielä olleet puhuneet mitään keskenään.
22
Eteishallissa Rose tapasi Steven ja Kittyn. Steven mielestä Kittylläkin oli oikeus olla läsnä, koska tämä oli pitänyt näinä tuskan viikkoina uskollisesti hänenkin rohkeuttaan vireillä. Heillä näytti olevan niin hauskaa kuherrellessaan korean maljakon varjossa, että Rose olisi hiipinyt hiljaa tiehensä, elleivät he olisi huomanneet ja kutsuneet häntä.
— Ei hän vielä mennyt; löydät varmaan hänet olohuoneesta, sanoi Steve arvaten rakastuneen vaistolla, mitä se nopea katse merkitsi, jonka Rose heitti hattuhyllylle sulkiessaan kirjaston oven takanaan.
— Hyvänen aika, eihän toki! Siellä ovat Archie ja Febe. Tottahan hänellä oli järkeä pujahtaa sinun huoneeseesi odottamaan, vai lähdenkö minä hakemaan häntä? lisäsi Kitty silittäen Rosen pörrööntynyttä tukkaa.
— Kiitos, älä vaivaudu. Menen hänen luokseen, kun olen ensin nähnyt Feben. Ei Febe pane pahakseen vaikka häiritsenkin, vastasi Rose lähtien olohuoneeseen päin.
— Kuulehan, huusi Steve, käske heidän kiirehtiä, niin pidetään häät yhtaikaa. Meillä oli kaikki valmiina kun setä sairastui, mutta nyt me emme enää voi odottaa hetkeäkään pitemmälle kuin toukokuun ensimmäiseen päivään.
— Varsin lyhyt kuulutusaika, nauroi Rose katsoen taakseen käsi ovenrivalla.
— Me luovumme kaikesta komeudesta ja järjestämme häät niin yksinkertaisesti kuin suinkin, jos sinä tulet mukaan. Ajattele sentään, kolmoishäät! Riennä nyt ja järjestä asiat, niin olet kiltti! rukoili Kitty.
— Kuinka minä voisin, kun ei minulla ole sulhastakaan, aloitti Rose, mutta kielivä puna nousi hänen poskilleen.
— Sinä viekastelija! Tiedät hyvin, ettei sinun tarvitse kuin sanoa sana, niin saat kuuluisan miehen. Laulajatar ja hänen leijonansa eivät ole mitään sen rinnalla, huudahti Steve haluten kiirehtiä veljensä puuhia, sillä ne olivat hänestä liian verkkaisia ja eriskummallisia.
— Hän ei pitänyt kiirettä kotiintulolla, enkä minä puolestani kiirehdi lähtöäni täältä. Älkää minua jääkö odottamaan; kestää ainakin vuoden, ennen kuin teen päätökseni. Te voitte aloittaa niin komeasti kuin tahdotte; minä käytän sitten hyväkseni teidän kokemuksianne.
Ja Rose hävisi olohuoneeseen jättäen Steven huokailemaan arvokkaiden naisten itsepäisyyttä ja Kittyn lohduttamaan häntä sillä, että lupasi viettää vapunpäivänä häitä 'ihan yksin hänen kanssaan'.
Varsin toisenlainen pari oli olohuoneessa, mutta vielä onnellisempi, sillä he olivat tunteneet eron tuskan ja iloitsivat nyt tapaamisesta, jota oli jatkuva halki elämän. Febe istui nojatuolissa leväten vaivoistaan, kalpeana ja laihtuneena, mutta Archien silmissä ihanampana kuin koskaan.
— Häiritsenkö jos kuljen huoneen läpi? kysyi Rose varovasti.
— Et jos viivyt hetken ja onnittelet minua, sillä vihdoinkin Febe myöntyy, huudahti Archie.
— Tiesin että sinun kärsivällisyytesi palkitaan ja että Febe luopuu ylpeydestään, kunhan molemmat ovat kestäneet tulikokeensa, sanoi Rose syleillen Febeä.
— Voinko enää muuta, kun kaikki ovat niin hyviä minulle? Kenen tahansa ylpeys sulaisi tästä kiitosten ja onnentoivotusten määrästä. Kaikki ovat toivottaneet minut tervetulleeksi ja pyytäneet minua liittymään perheeseen. Minua ei tarvinnut paljon pyydellä, mutta kun Archien isä ja äiti sanoivat minua tyttärekseen, olisin luvannut vaikka mitä osoittaakseni rakkauteni heitä kohtaan.
— Ja Archieta kohtaan, lisäsi Rose, mutta Archie sanoi yhtä ylpeänä kuin Febe ennen:
— Ajattele mistä hän luopuu minun takiani, maineesta ja rikkaudesta ja monen minua paremman miehen ihailusta.
— Tiedäthän että linnut laulavat suloisimmin omassa pesässään, sanoiFebe, ja molemmat näyttivät unohtavan, etteivät olleet kahden.
Pian he taas olivatkin, sillä Rose hiipi nopeasti oman huoneensa ovelle.
Sieltä tulvahti vastaan päivänpaiste ja keväinen tuoksu. Täällä hänen mielikuvituksensa oli saanut vapaasti toimia: jokaisella köynnöksellä, lehvällä ja kukkasella oli oma merkityksensä. Mac näytti lukeneen tuota kukkien kieltä ja arvanneen miksi Charlien kuvan ympärillä oli valkoisia ruusuja, miksi orvokkeja hänen oman kuvansa vierellä, miksi Psykhe melkein piiloutui untuvanhienoihin 'neidonhiuksiin' ja miksi purppurainen leimukukka oli Eroksen jalkojen juuressa. Se näytti miellyttävän häntä, hän hymyili sille ja lyhentääkseen odotusaikaansa hyräili laulua, jota Rose ennen usein lauloi:
— Tyttö kulta, lähdetkös, lähdetkös,Aberfeldin koivikkoihin?
— Lähden, Mac, lähden minne tahansa!
Mac ei ollut kuullut Rosen tuloa, mutta nyt hän pyörähti ympäri, katsoi tyttöön kasvot loistaen ja sanoi syvään hengähtäen:
— Vihdoinkin! Sinulla oli sedän luona niin paljon puuhaa, etten saanut sanotuksi sanaakaan. Mutta voin odottaa, olen tottunut siihen.
Rose seisoi aivan hiljaa, ja hän näytti niin juhlalliselta, että Mac nauroi.
— Et muista, ettet ole enää sama Mac, joka täältä lähti. Serkkuani vastaan olisin juossut, mutta en rohkene olla tuttavallinen kaikkien kunnioittamaa runoilijaa kohtaan.
— Sinä pidät siis molemmista yhdessä? Muistathan että lupasin sinulle sekä rakkautta että runoutta!
— Pidänkö siitä? Olen niin iloinen, niin ylpeä, etten löydä lähestulkoonkaan kyllin voimakkaita ja kauniita sanoja ilmaisemaan ihmettelyäni ja ihailuani. Ja Rose oli yhtenä hymynä, hän taputti käsiään ja näytti melkein haluavan tanssia ilosta Macin menestyksen vuoksi.
— Se tuli itsestään, ylhäällä vuoristossa, täällä sinun luonasi tai kun olin yksin merellä. Voisin kirjoittaa taivaallisen runon tällä hetkellä. Rose, olenko päässyt yhtään eteenpäin? Joko sinun sydämesi alkaa taipua?
Hän ei astunut lähemmäksi, mutta Rose ojensi molemmat kätensä ja sanoi yksinkertaisesti:
— Minun sydämeni ei ole noin kovan ponnistelun arvoinen, mutta jos vielä pyydät sitä, niin — se on sinun.
— Oletko varma, Rose — ihan varma? Älä anna hetken ihailun sokaista itseäsi, en ole vielä runoilija, ja parhaat heistäkin ovat vain kuolevaisia.
— Ei se ole ihailua.
— Eikä kiitollisuutta.
— Ei kiitollisuuttakaan.
— Etkä sääli, kun olen ollut niin kärsivällinen? Olen tehnyt vasta kovin vähän, enkä läheskään vielä kelpaa sankariksesi. Voin tehdä työtä ja odottaa vielä jos et ole varma, sillä tahdon saada kaiken tai ei mitään.
— Voi, Mac! Miksi sinä epäilet? Sanoit herättäväsi minussa rakkauden, ja niin on käynyt. Uskotko minua nyt? Ja kuin epätoivoissaan Rose heittäytyi Macin syliin sanomatta sanaakaan, kun Mac puristi häntä itseään vasten tuntien, ettei Rose enää ollut pikku tyttö, vaan rakastava nainen.
— Nyt olen tyytyväinen! hän sanoi heti, kun Rose nosti kasvonsa häpeillen äkillistä kiihkeyttään, joka oli saanut hänet hetkeksi unohtamaan itsensä. — Ei, älä pujahda vielä pois, anna minun kunnolla tuntea, että olen löytänyt Psykheni.
Mac nauroi onnellista naurua; sitten hän sanoi äkkiä vakavasti:
— Rakkaani! Nosta lamppusi ja katso ympärillesi, ennen kuin on liian myöhäistä. En ole jumala, erehtyväinen ihminen vain.
— Rakas Mac, minä olen jo nostanut. Pelkään vain sinun lentävän niin korkealle, etten minä siipiä vailla voi seurata sinua.
— Sinä elät runoutta, minä kirjoitan sitä, siten minun vähäinen taitoni ylistää sinun ihanaa lahjaasi.
— Me teemme yhdessä työtä ja koetamme parantaa maailmaa sillä soitolla ja rakkaudella, joka jää tänne meidän jälkeemme.
— Suokoon Jumala sen meille! vastasi Mac hartaana. Katsellessaan Rosea kevätauringon hohteessa, kun tämän poskilla karehti onnen, suurten toiveiden ja vakaiden pyrkimysten hehku kaiken sen hohde, mikä kirkastaa ja pyhittää ihmiselämän, Mac tunsi, että viimeinenkin terälehti oli kääntynyt, kultainen sydän auennut valoon ja hänen oma ruusunsa puhjennut kukkaan.