— Mutta jos mentäisi huomenaamunakin, sanoi Oskari. Ei ole minullakaan mitään hengen hätää matkallani, ja kun sattuu pyssykin olemaan muassani.
— Sehän ihmeesti sopii, mutta peijakas — Joppi napsautti sormiaan — kuinka mennään, kun ei ole evästä mitään. Toin kyllä hiljan Helsingistä tavallisen satsin, mutta se tuli tässä kulutetuksi niin ja näin, niinkuin ymmärrät, ja lopputilkasta saatiin tänään tuskin matti puolelleen. Viitsitäänköhän lähteä.
— Koetetaan, sittehän tiedämme kuinka se ilman viinaa käy, ehdottiOskari.
— Mutta sinä et tiedä kuinka se on mukavata, kun metsässä tapaa sopivan paikan, sitten istuu, ja siinä iloisten jahtiveikkojen kanssa ryyppää, sanoi innokkaasti Joppi.
— Voi veljeni, kyllä minä tiedän, mutta minkä puutteelle voi.
— Totisesti! Eipä sille näin suutapahkaa voi yhtään mitään.
Puutteesta puhuttaissa lensi Jopin mieleen taas se huominen rahantarve, ja jos huomenna juuri voisikin asian kaartaa, niin tarvitsee sitä pian kumminkin, pyhäinpäiväksi. — Mutta aivan samalla kertaa iski mieleen jo metsän myyntikin, ja siinähän se oli omassa kamarissa nyt paras metsänostaja kuin käsketty. Kyllä siitä on nyt pidettävä kiinni — ja onhan se voinut vallan sitä varten tullakin, vaikka sanoi muilla asioilla kulkevansa, eikä tahdo heti ilmaista mieltänsä. Onpa varmaan tullut sitä varten, veitikka! Pitää sitä viivyttää, koska on halu viipyä. Ehkä jo aamulla rupeaa asiata alkamaan.
— No Joppi, mitä tuumit nyt? sanoi Oskari, kun tämä näytti jotain mietiskelevän.
— Mietin, että mennään metsälle aamulla kuin mennäänkin, koska sattui hyvä toveri, sanoi Joppi.
Ja se oli sillä päätetty.
Piika toi teetä ja alettiin sitä ryypiskellä.
— Pitääpä pistäytyä vähän ulkona, sanoi Oskari ja läksi kamarista. Mutta hän kääntyikin tuvan puolelle, avasi oven, kurkisti tupaan ja kysyi matalalla äänellä, että onko Jussi siellä?
Jussi oli jo ennättänyt vuoteelle. Ei hän vielä nukkunut, vaan kun ei ollut mitään puhdetyötäkään, oli hän ruvennut vuoteelleen ovipielessä, vastapäätä uunia.
Hän kavahti ylös, kuultuaan Oskarin äänen, ja meni ovelle, kun huomasi ett'ei toinen aikonut tulla sisään.
Oskari veti hänet porstuaan ja puhui siellä hetken hiljaa hänen kanssaan.
— Joll'ei Kulmalasta saa, niin ei sitte mistään. Siellä melkein aina on, mutta tämä on tavaton matka, enkä lähempänä tiedä, sanoi Jussi kuultuaan Oskarin asian.
— No ei sillä kiireempää ole kunhan aamuksi saat, kuiskasi toinen.Kyllä minä vaivasi muistan, tuossa on rahaa.
Oskari meni takaisin kamariin, mutta Jussi puki kiireellä päällensä, läksi tuvasta ulos ja hävisi pilkkosen pimeään syyssateeseen.
Kamarissa olijat eivät tahtoneet oikeaan mielialaansa päästä sinä iltana. Pakina kulki jäykänpuoleisesti, vaikka sitä kyllä koetettiin hierustella. Lyötiin korttiakin niinkuin tavallista oli, mutta leikin vuoksi vaan, sillä Joppi ei nyt sanonut viitsivänsä rahapeliin ruveta.
He katselivat vuoroin toinen toistansa — salaapäin — ja kumpikin koetti ikäänkuin haistella toisen tuumia.
Ja lopulta kumpikin varsin vainusi toisen aatoksen juoksun, vaikka koetti pidätellä itseään tuomasta omaansa ensiksi esille, sillä heidän molempain ajatus pyöri aivan samassa navassa. Oskari tiesi, että Joppi herroiksi eläissään alkoi olla yhä kovemmassa rahan pulassa; ja ett'ei hänellä nytkään ollut rahoja, sen hän huomasi varmaan. Yhtä varmaan hän arvasi, että Joppi myö metsää heti, kun vaan jokukin ostaja ilmestyy, ja olisi myönytkin jo, mennyt tarjolle, joll'ei isävainajalta olisi jäänyt hiukan rahoja. Vaan eihän hänenkään, Oskarin, sopinut suuta päätä ruveta kauppaa hieromaan, sillä sehän olisi näyttänyt kovin hätäiseltä, ihankuin puulaakilla olisi kova metsän tarve, ja hän nyt olisi vallan sitä varten taloon tullut. Pitää vaan kysästä noin ohimennen, kun sattuu sopiva tilaisuus. Oskari istui vakavana, heitellen huolettomasti lehtiä pöytään, mutta Joppi ei näyttänyt illemmalla aivan levolliselta. Hän alkoi epäillä, että jos Oskari ei ottaisikaan puheeksi metsäkauppoja, vaikka kyllä metsästä ja metsänkäynnistä oli pakistu pitkin iltaa. Ja mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Tuntuisi kovin köyhältä, jos hän itse rupeaisi tavaraansa tarjoilemaan.
Siihen suuntaan juoksi miesten ajatus ja alkoi lopulta niin painaa kumpaakin, että keskustelu viimein joutui ihan pakkolain alaiseksi.
Ruvettiin lopulta yhdessä Jopin vuoteelle maata. Vielä valkean sammutettua, kun ei heti unettanut, kertoi Oskari entisiä jahtiseikkailujaan, hän kun oli paljon metsiä kulkenut.
— Oli sekin mukava tapaus — alkoi hän taas uutta juttua, kääntyen lattianpuoleiselle kylelleen ja heittäen pimeässä pesän suuta kohti paperossin tyngän, jota oli vielä makuullaan imeskellyt — oli sekin mukava tapaus, joka minulle viime talvena sattui Riuttan maisterin metsässä, kun meidän puulaaki siellä tukkia kaatoi. Istuin tukkitelalla ja merkkailin puita kirjaani, niin alkoi pyy viheltää takanani kuusikossa. Otin pyssyn, sillä se oli muassani, ja aloin katsastaa kuusikkoon päin, mutta ei siellä mitään näkynyt ja vihellys alkoi siirtyä etemmäksi. "Elähän huoli, vielä sinä tulet sieltä lähemmäksikin", ajattelin. "Taitappa tuosta näreestä sileä oksa", sanoin miehelle, joka oli muassani, ja tuo tänne. "Mutta ollaan hiljaa." Minä tekaisin kuusen oksasta piiskun ja aloin viheltää. Pyy vastasi heti ja tuli lähemmäksi taas, ja me kyykistyimme miehen kanssa telan ta'a, minulla pyssy viressä. "Kumma pyy, kun ei lentoon pyrähdä", sanoi mies, kun se yhä lähenteli ja aina vastasi. "Kyllä sen kohta näät", sanoin minä, "se juoksee maassa". Mutta sieltä alkoikin kuulua isompaa kapsetta, kuin pyyn pyrinätä, ja samassa tuli kuusien välistä näkyviin maisterin partainen naama, silmät sirillään tarkastellen pitkin maata, ja miehellä sormi liipasimessa. Me rupesimme nauramaan ja minä huusin, että tässä on erehdytty kumpikin, mutta maisteripa vasta suuttui! Piti sellaista elämää, että jos huonompia miehiä olisi oltu, niin käpälämäki olisi otettu. Sakottaa lupasi, kun hänen maallaan pyssyillä kuljetaan, ja häntä vielä narrataan. "Mutta onhan metsä puulaakin", väitin minä. "Vaan maa on minun", väitti maisteri. Silloin otin kovan pään minäkin ja sanoin, että kun maisteri kerran saa puulaakilta viisikymmentä tuhatta —
— Saiko se roisto viisikymmentä tuhatta, keskeytti Joppi hätäisesti vieruskumppaninsa puheen.
— Sai se, mutta siinä olikin metsää, veikkoseni.
— Ilmanko se on tullut yhä ylpeämmäksi, jos on ainakin tavallaan ollut. Ei minua muu niin pistätä, kuin että se niillä rilloillaan aina rällää, eikä jumalaa mainitse vastaantullessa, sanoi Joppi. — Olin minä juhanina sitä niistää kievarissa, kun jouduimme sanan käänteeseen, mutta maltoin mieleni sentään. — Vai niin paljon sai! Kas kun en ole sitä ennen kuullut.
— Saa sitä metsästä rahaa, kun ottaa vaan, sanoi Oskari huolettomasti, mutta aina metsänsä mukaan kukin. Kohtuuden mukaan jokainen. — Vaan muutamat tahtoisivat olla järin susimaisia, niinkuin tuo Jussilakin. Hän on tarjoillut sitä mäkeä tuolla puolella Teuron, jonka tiedät —
— Kyllä tiedän. Paljonko vaatii?
— Neljää tuhatta kahdeksantuumaisiin saakka, pienestä mäen nyppylästä. Vaan ei puulaakikaan rahojaan ilmaiseen jakele, ehei, sanoi Oskari haukotellen.
Niin se käy, kun menee tarjoilemaan, ajatteli itseksensä Joppi. Mutta minä kun en tarjoa, niin maksaa ne minulle neljä tuhatta tältä puolen Teuron, mäestä ja korvesta, vaikka siellä on vähemmän isoja puita, kuin Jussilalla vastapäätä. Minä sen tiedän. — Vissiin se huomenna kysyy sitä, varsinkin kun mennään sinne päin metsälle. Ja sitten tehdään kauppa, se antaa käsirahaa, pitäisi sen antaa, että kauppa on pitävä — ja sitten tulee perästä koko tukko —
Oskari ei puhunut enään mitään. — Mahtaa nukkua jo, arveli Joppi.
Ja nyt sai Jopin mielikuvitus siivet sivuunsa siinä mukavassa, lepposassa lämpimässä peitteen alla, ja alkoi kulkea ennen aavistamattomia aloja.
Aatos meni varmassa rahain toivossa niin pitkälle, että tuntui melkein siltä, kuin olisi hänellä ollut niitä jo kourassa, ja herkkänä liikkeiltään alkoi se löytää jo paikkojakin, mihin niitä asetella.
Nämä huoneet, ne oli korjattavat. Monasti oli pitänyt suorastaan hävetä näitä mustuneita, sammallettuja seiniä, kun joku parempi vieras sattui tulemaan. Maalata pitää koko talo, panna paperit seiniin ja kattoon — miks'ei heillä niinkuin herroillakin. Mutta parempi maalari pitää hakea, kuin se on ollut, joka pappilan salin kattoon on kaikellaisia ruohonkorsia tuhrinut — hän oli katsellut niitä, kun oli isä vainaata maahan toimittamassa. Sellainen on haettava, joka osaa kattoon maalata kaksi pyssyä ristiin joka nurkkaan, ja seinälle koiran kuvan — tai hevosen. — Sielläkin Helsingin ravintolassa oli linnunkuvia seinällä — ja jäniksiä. — Se on niin mukavata, jos sattuu jahtiherroja. — Ja uunit on lyötävä maahan, ei ne enään vie savuaankaan — ja tehtävä uudet kaakelista. — Vaan ihan ensimmäiseksi pitää ostaa rillat, kun on hyvä hevonen jo — ja niillä ajaa että soi — ajaa kirkolle — ja sattuisipa silloin Riuttan maisteri vastaan, niin löisi hevosta selkään ja laskisi komeana ohitse — näyttäisi, että on meilläkin rillat. — Ja Joppi jo hykersi mielihyvästä käsiään, ajaessaan niillä uusilla rilloilla.
Hänen tuli oikein kuuma ja hän työnsi peitettä alemmaksi.
Oskari rykäsi ja käänsi kylkeään.
— Etkö nuku vielä? kysyi hän. Minä jo yritin nukkua.
— En tiedä mikä lie, kun minua ei nukuta.
— Mitä sitten tuumit?
— Tiesi hänen, on tässä maailmassa toisinaan tuumimistakin, vastasiJoppi.
— Onpa kyllä, vaan heitä pois. Kyllä siinä on tuumimista, jos tuumitaankin! Oletko ajatellut edes, mihin päin aamulla lähdemme?
— Lähtään Teurolle, siellä on hyvät maat, vastasi Joppi päättävästi.
— Se on minulle oikeastaan takamatkaa, mutta jos hevosen panet, niin yhdentekevä. Pääsemmehän sillä takaisin, sanoi Oskari.
— Pannaan hevonen, on niillä aikaa —
Miehet painuivat uneen, kumpikin omissa mietteissään.
Aamulla ajaa koluutettin metsään sitä huononpuoleista ratastietä, joka vei kylästä maantielle ja kirkolle.
Siinä oli kyläin keskivälillä noin puolen peninkulman levyinen metsämaa, jonka läpitse Teuron oja juoksi, tullen oikealta puolelta suuresta Kilpisuosta. Kylätie vei ojan poikki pikkuista ennen yhtymäkohtaansa valtamaantiehen, josta toiselle kädelle käännyttiin kirkolle, toiselle taas rautatielle. Sitä metsämaata, joka oli vuoroin korpea, vuoroin mäkeä, kutsui kumpikin kylä takamaakseen, vaikka se oli niiden keskivälillä, mutta siellä oli kummankin kylän metsäpalstat, ja ne aina sattuivat viljeltyjen maitten taakse, kylästäpäin katsoen.
Palstat kulkivat pitkinä sarkoina, päättyen kummaltakin puolen ojaan, joka oli kyläin rajana. Siellä oli, varsinkin kirkonkylän puolella, tukkimiesten kirveet jo monen talven paukkuneet, ja kun pientä metsää sitten oli alettu hakata haloiksi ja vetää rautatielle, niin oli useaan paikkaan jo syntynyt aikamoisia pälveitä, joista alastomat mäennyppylät näkyivät etäälle. Metsänkylän puolella ojaa oli niitä vähemmän.
Jopin palsta kulki loppupäässään ihan pitkin kylätietä, sen oikealla puolella, ja päättyi sillan korvaan, missä oli pieni uutismökki. Se ei ollut mikään oikea torppa, vaan voisi kerran siksi tulla, kun pelto laajenisi. Nykyään vielä sen asukas kulki itsellismiehen kirjoissa, ja kävi enimmäkseen rahatöissä, paitse veropäiviään, jotka hän kesäsittäin teki Hinkkalaan.
Ja paikka siinä oli muuten vallan sopiva torpankin tiluksiksi, sillä maanlaatu oli hyvää, savipohjaa korpea, mutta asukas valitteli sitä hallan araksi, niinkuin yleensä oli laita koko paikkakunnan, suuren Kilpisuon vuoksi.
Sinne mökille saakka olivat Joppi ja Oskari päättäneet ajaa hevosella ja jättää se sinne suojaan jahdin ajaksi. Paremmin olisi luullut jäniksiä olevan metsämaan syrjässä, heti kylän peltojen ja niittyjen takana, mutta kun päätös kerran tuli yksimielisesti siten tehdyksi, niin sinne ajettiin.
Kun oli kylän lakeus ohettu ja ajettiin käymäjalkaa ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös, kumartui Oskari ja veti, suu naurun mareessa, istuimen alta heinistä esiin putelin.
Jopin silmät suureni.
— Mitä juonia sinulla — mistä sinä veitikka sitä olet saanut? Ethän kumminkaan jo illalla muassasi tuonut?
— En tuonut, mutta minulla on aina sellaisia pieniä taikoja, nauroiOskari.
Ja Joppi yhtyi nauruun, naurettiin yhdessä että tyyni metsä kaikui ja otettiin rattailla vahva aamuryyppy, hevosen ponnistellessa mäkeä ylös ja pyöräin loksahdellessa raition kuoppiin.
Kun alettiin lähestyä mökkiä, pysyi Jopin katse melkein katkeamatta oikeanpuoleisessa metsässä.
— Tuossakin on tuuli taas murskannut hyvän hirren, sanoi hän pitkäveteisesti, omituisella painolla, osoittaen tien sivuun.
— Niinpä näkyy, vastasi Oskari välinpitämättömästi.
— Kyllä niitä sellaisia vahingoita tapahtuu. Kenen se on metsää?
— Kyllä se on minun, vastasi Joppi jonkunlaisella helpoituksella.
— Sinun — vai tulee teidänkin metsä näin pitkälle, sanoi Oskari, koettaen olla varsin ihmettelevän näköinen.
— Ojaan saakka ne menevät kaikki lohot, selitti Joppi.
— Ovat täällä miehet olleet monen päivän tuulen murtamia kasaamassa, vaan ei niitä kaikkia ehdi koota. Mätänee siellä monta parempaa puuta, kuin tuo oli.
— Sinäpä houkko olet, kun annat hyväin puiden mennä ilman edestä, ja yhä enemmän niitä mätänee, kun metsä vanhenee. Myö koko metsä, ota rahaa, se ei vanhene eikä mätäne —
Asia oli itsestään vähitellen vetäytynyt niin kireälle, että se oli kuin viritetty pyssy: sitä kun liipasi, niin se laukesi.
Joppi kääntyi iloisesti Oskariin päin ja sanoi päättävällä äänellä:
— Mutta sen minä teenkin, se taitaa olla viisainta.
— On se viisainta aina, sanoi Oskari, ja kun minä olisin ennen tiennyt, olisin tullut varsin puhumaan.
— Vaan kun isävainaa ei myönyt —
— Niin teet sen sinä nyt. Pojastahan polvi muuttuu, sanotaan. — Ja joll'et tahdo meidän puulaakille myödä, niin myö muille.
— Miks'en möisi teille. Sinähän kumminkin kaupassa tarjoumuksen teet ja ethän suinkaan petkuttane tuttua miestä, sillä minä en oikein metsäin hintaa arvaa, kun en ole ennen myönyt, sanoi Joppi.
— Kyllä minä olen jo niin monta metsää ostanut, että arvaan hinnat jos kukaan, ja aina paikalle, sanoi Oskari mahtavasti. — Ja kun hinta meidän puulaakissa pannaan, pannaan se kerrassa paikalle, ja joka ei siihen tahdo myödä, pitäköön itse. Kun minä käyn metsän kerran ympäri vaan ja ristiin halki, voin sanoa markan päälle, mitä siitä luvataan. Mutta siihen tarvitaankin jo jotensakin tottunut silmä ja muutakin päävärkkiä.
— Kyllä minä sen uskon, myönsi Joppi, ja kun nyt olet näillä mailla, niin tehdään kauppa paikalla.
— Kuinka vaan sinä tahdot. Minulle se on yhdentekevää, vaan samassahan tuo menisi, jos Jussilainenkin, niinkuin varmaan luulen, tuosta vastapäätä tyytyy tarjoumukseeni. Ja mikä sitä muu auttaa! Porin puulaakin kanssa on paha kenenkään muun kilpailla. Menisihän siinä sitten kaksi varpusta yhdellä iskulla ja kannattaisi jo jäädä vaikka tänne asumaan talveksi. Ottaisitko korttieriin?
— No paikalla! Siitäpä vasta hauska talvi tulisi, jahdattaisi yhdessä. Tiedätkö, että täällä löytyy ilveksiäkin näissä mä'issä.
Samassa ajettiin jo mökin eteen. Siinä makasi portailla kissa oven takana odotellen, että ovi aukenisi, ja pääsisi lämpimään uunin päälle. Koira kun sen huomasi, riipasihen ratasten takaa irti ja kävi päälle, mutta kissa oli vikkelämpi, iski sylästen kyntensä nurkan risteykseen ja kavahti katolle, maristen siellä pahasti.
— Siinä sen näit, sanoi Oskari. Tuossa vasta ilveskoira on, joka noin kissaakin vihaa. Kyllä sillä on talvella koetettava.
Jahti jäikin sillä kertaa sivuseikaksi. Koira ja pyssytkin jätettiin mökkiin ja lähdettiin tarkastamaan metsää, sillä "ei niistä niin tarkassa ja tärkeässä toimessa ole muuta kuin harmia", oli Oskari sanonut. "Kyllähän sitten jälestäpäin metsästetään sitä hanakammin."
Joppi vei Oskarin sille rajapaikalle, mitä myöten hän tällä kertaa möisi metsää. Siinä kulki alava, puoleksi suoperäinen ja kapea noronko poikki koko palstan, noin kolme- eli neljäsataa syltä ojasta, ja se noro olisi rajana. Käytiin sitten se lohko ympäri ja ristiin halki, ja palattiin mökille, Oskarilla taskukirja toisessa ja lyijykynä toisessa kädessä. Hän ei puhunut mitään, äännähteli vaan jonkun kerran itsekseen "hm, hm", ja pisteli jotain merkkiä kirjaansa. Eikä Joppikaan häntä millään kysymyksillä häirinnyt.
Vasta mökille päästyä seisattui Oskari, pisti kirjan ja kynän rintataskuunsa, astui Jopin eteen ja sanoi kämmeniään levittäen:
— Jaa, kolme ja puoli tuhatta saat kahdeksantuumaisiin saakka enkelska mitalla, se on kuin nakutettu. Tuoss' on käsi, joka ei vapise!
Joppi epäili silmänräpäyksen, vaan kun muisti, ett'ei Jussilallekaan oltu tarjottu neljää täyteen, oli hän jo iskemäisillään kättä.
— Mitä meinaat? kysyi Oskari, kun toinen vitkasteli.
— Etköhän lisää sataa?
— Oli menneeksi tutulle miehelle, — ja kättä lyötiin päälle.
Ja kun oltiin jo puoli tiessä kirkolle, niin ei muuta kuin ajaa hurautettiin että poro lensi, hyvällä tuulella, kievariin kontrahtia teettämään ja saamaan harjakaisia, jotka olivat yhtä tärkeitä asioita kumpikin.
Nuurperi haettiin kontrahdin tekijäksi.
Joppi sai kaksisataa markkaa käsirahaa, ja puolet hinnasta piti hänen saaman heti kun kontrahti Hämeenlinnassa, missä puulaakin kasööri asui, allekirjoitettiin, ja toisen puolen keväällä, kun tukit oli kaadettu. Raja piti vierasmiesten kanssa käytämän.
Harjakaisia otettiin lujasti ja varustettiin vielä rattaillekin, ett'ei taas tarvitsisi Jussia yöllä juoksuttaa.
— Kyllä se nyt petti Joppi pahaa, kuiskasi kauppias kievarin isännälle, kun kontrahti oli tehty — mutta aina ne pettää, eikä niiden pirujen kanssa voi kilpailla, kun siltäkin kulmalta on ajo rautatielle niin pitkä ja rautatiellä rahti kallis.
Hinkkalaan takaisin läksivät yöllä vasta Joppi ja Oskari, ja päätettiin yhdessä mennä pyhäinpäivänä Hämeenlinnaan rahain nostolle.
Vielä aamupuolella yötä oli valkea Jopin kamarissa ja pelattiin siellä Jopin uutta pyssyä, jota vastaan Oskari oli pannut omansa sekä kaksikymmentä markkaa rahaa.
4.
Pyhäinmiesten viikko oli alkanut, tuo kaikkein palkollisten iloviikko, jolloin useimmat antavat mennä "parempiin suihin" loput säästöt kuluneelta vuodelta, ja kellä ei säästöä ole, se ottaa etukäteen tulevan vuoden palkkaa, jos saa, ja antaa luistaa samaa tietä. Kaikki se menee, vanha ja uusi, ja mennä sen pitää, kun on taas vuoden kuluttua viikkokauden oma herransa.
Parveillaan joukossa, parasta päällä, ja pidetään kestiä toistensa luona. Siinä vehnäskahvit, viinat ja mitä vaan parasta irti saadaan, ja kun satutaan jostain saamaan huone — tavallisimmin jonkun itsellisen ahdas tupa — niin hierretään hikipäässä tanssia ilta ja yö, sillä harva se mies, jolla ei ole hanuria muassa tanssimusiikin varalle. Ainoastaan joku vanhempi renkimies paikkailee saappaitaan tai punoo talven varaksi tallun anturoita, ja joku piikatyttö, joka ennen tanssipaikoissa on saanut istua nurkassa ja palata yksin kotiin, oleilee alakuloisena paikoillaan ja ompelee emännältä saadusta vuosikankaastaan omia tarpeitaan.
Ani harva, poikkeustapauksessa, on sattunut ihan kaikkea keinoa vaille ja sen vuoksi pysyttelekse seuroista erillään, kun ei kehtaa muun joukon antipaloilla olla.
Niin oli käynyt Hinkkalan Jussin. Ei ollut hänellä vanhaa eikä uutta millä herrastella, nyt kun juuri olisi pitänyt olla, ja se kaiveli kauheasti hänen mieltänsä. Ei ollut hän kehdannut vielä käväistä ainoata kertaa kylälläkään, vaikka jo kolmas ilta vapaaviikkoa oli käsissä.
Jussi ei ollut pestiä ottanut mistään ensi vuodeksi, ja vanha tili isännän kanssa oli vielä tekemättä, kun Joppi oli lähtenyt Tukki-Oskarin kanssa Hämeenlinnaan metsärahoja nostamaan. Ja lähtiessään, kun Jussi oli pyytänyt tiliä, tai edes vähän rahaa viikoksensa, käskenyt vaan odottamaan siksi, kun hän kaupungista palaa, ja syömään sillä aikaa vapaasti talon ruokaa. Nyt oli isäntä ollut jo kolme päivää matkalla, eikä vielä kuulunut kotiin.
Jussia alkoi epäillyttää, että ehk'ei ole palkkaa enään saatavaakaan, sillä hän ei ollut laskuissaan oikein varma. Selvän rahansaannin hän kyllä muisti, mutta ne pelihäviöt olivat hämäriä, ja paljo oli niitäkin. Ei niitä sopinut kieltääkään, kun oli tullut pelanneeksi, ja usein ollut muitakin joukossa. —Jopilla ne oli varmaan muistiinpantuina kaikki, koska oli kerran sanonut olevan, ja tottapahan niistä laskun tekee kun kotiin palaa, olipa häntä sitten saamista tahi velkaa. — Vai olisiko se siitä suuttunut, kun ei saanut enään tulevaksi vuodeksi pestiä ottamaan, ja vallan kiusalla tehnyt sellaisen häpeän, että piti pennitönnä maata römppäviikkonsa? Kun olisi lähtiessään edes suoraan sanonut, ett'ei ole saatavaa, niin olisi lähtenyt tästä toisten jaloista pois, aikoinaan etsimään rahatöitä; sillä rengiksi hän ei enään ikänänsä rupea, eikä koko talonpoikain töihin, sillä ne ovat liiaksi orjallisia, vaikka hyväkin isäntä sattuisi. — Talven elää tukkimetsissä vallan hyvin ja keväällä lähtee uitolle, tai joll'ei uitolle lähde, niin pyrkii päivätöihin rautatielle, sillä siellä saa vielä helpommalla rahaa kuin tukinuitossa. Ei siellä rasitu raajat eikä kulu vaatteet, parit puoli-anturat ja korkoraudat menee kesässä, ja silloin on jo koonnut vuotuisen rengin palkan.
Näissä mietteissä loikoili Jussi pitkällään tuvan penkillä, pihan puoleisen ikkunan alla, katseli nurpein silmin piikain hyörinää ja odotteli, milloin Joppi ajaa hurauttaisi pihaan.
Piioilla oli kova touhu, sillä illalla piti tulla vieraita. Sekin toinen piika, pois muuttava, oli tullut Iitaa auttamaan, vaikka hän kapineensa jo oli siirtänyt uuteen palveluspaikkaansa. Kahvia paahdettiin ja juostiin posket punakoina pakarituvan väliä, jossa uuni lämpisi. Pannuja hangattiin puhtaiksi, monenmoisia, mitä talossa oli. Niihin tehtiin kuuteloa, maidosta, kananmunista ja vehnäjauhoista, ja kun uuni oli vedetty, vietiin ne paistumaan. Samalla siivottiin myös pakaria siinä pelossa, että jos isäntä sattuu tulemaan kotiin sellaisella päällä, ett'ei anna tuvassa tanssia, niin päästään sinne, sillä se oli tyhjä nyt, kun vanha Eerikki oli sieltä muuttanut pois.
Kaikkea tätä katseli Jussi ja hänen mielensä siitä vaan synkkeni.
Hän oli paljon muuttunut syyspuolia kesää, jälestä hein'ajan. Joppia, jota hän ennen ihaili ja piti miehuuden esikuvana, oli hän alkanut epäillä yhdestä ja toisesta, vaikka Joppi oli puolestaan pysynyt ennallaan ja olisi mielellään pitänyt toisenkin vuoden häntä renkinä. Ja se epäluulo muuttui ensin kateudeksi ja lopulta suoraksi vihaksi. Sitä ei vaikuttanut yksin se, että hän oli huomannut Jopin tekevän vääryyttä korttipelissä, vaan oli siinä muitakin asianhaaroja, joista hän toisinaan oli antanut salaviittauksia muulle talonväelle ja pistellyt piioille. Varsinkin Iitan kanssa oli hän joutunut huonoon väliin ja olisi monasti tahtonut tälle purkaa vihansa puhtaaksi, vaan oli se aina jäänyt tekemättä, vaikka usein oli jo kurkkuun saakka noussut ja siellä kutkuttanut. Se oli melkein aina jäänyt vaan ynseään päänkäänteeseen, tai äänettömään, halveksivaan katseeseen, ja vaikka heidän välinsä sitä ennen oli ollut erittäin hyvä, ei Iita tätä muutosta ollut Jussissa huomaavinaankaan. Nyt alkoi se viha taas nousta ylös ja hän muovaili sitä jo sanoiksi suussansa, pureskellen piippunsa hammasluuta siinä penkillä.
— Olisit voinut ostaa edes vehnästä puolestasi sinäkin, Jussi, sattui silloin sanomaan Iita, heidän jäätyään kahden tupaan.
Jussin leuat puristuivat yhteen niin, että oli piipun hammasluu katketa, ja hän vastasi kireällä äänellä:
— Elä härnää, Iita, sillä sinä tiedät, että olen kuitti mies tällä kertaa — ja vaikka oliskin kukkaroni täynnä hopeata, niin en ainakaan sitä sinun tähtesi hellittäisi.
— Olisipa lystiä, kun saisit sitä kovuuttasi näyttää, mutta kuka käski tuhlaamaan palkkaasi, sanoi pilkallisella äänellä toinen.
— Kyllä on hyvä pistelläksesi nyt, vastasi nousevassa vihassa Jussi. — Pistele vaan, mutta eikö ole sinun suusi kostunut palkastani yhtä usein kuin omanikin? Etkö muista talvea enään ja kevättä, kuinka olivat makeita minunkin antini silloin?
— Taisihan olla, mutta kuka niitä niin vanhoja asioita enään muistaa — ja eipä noita ole sen koommin kuulunutkaan. —
— Kuinka renkipoika voisi isännän kanssa kilpailla, sanoi Jussi pisteliäästi.
— Mitä hupsit, mitä sillä tarkoitat? kysäsi Iita, ikäänkuin ei olisi ollenkaan asiaa ymmärtänyt.
— Tarkoitan vaan sitä, minkä itse hyvin tiedät, että Joppi on alkanut tuntua sinusta paremmalta kuin ennen Jussi. Tunnustapa suoraan, että etkö maannut sitäkin yötä Jopin kamarissa, kun perkiöltä heinästä tultiin —
— Sinäkö minua ripittämään — ja jos olisin sen tehnytkin, niin liikuttaako se sinua?
— Liikuttaako tahi ei, se on yhdentekevätä nyt enään, mutta elä sentään luule, että tämän talon polkuja emäntänä kävelet. — Kirkon sinä tervaat vielä sen kanssa ja siihen se kuherrus loppuu —
— Hoo poika, vaikkapa niinkin! Teenpähän sen silloin edes isännän kanssa, enkä tuollaisen pennittömän renki nahjuksen, sanoi Iita, istuen ylpeästi jakkaralle hellan eteen, kahvimylly polvien välissä.
Jussin suupielissä kävi vavahtava liike, hän karkasi vimmattuna ylös ja paiskasi piippunsa pirstaleiksi lattiaan.
— Sinä tuhatta tulimmainen — sinä helvetin huora — sinä — minä teen sinusta makkarusta.
Iita juoksi kauheasti kiraisten ovea kohti, pudottaen myllyn helmastaan.
Toinen piika tuli samassa juosten sisään.
— Ne tulevat jo, soittavat jo kujassa käsipeliä — huusi hän ovessa ja töyttäsi Iitaan.
— Ai jumala, mikä sota täällä on —
Iita nyyhkytti, eikä saanut aluksi vastatuksi mitään, mutta Jussi kaappasi takin hartioilleen ja kiirehti sanaakaan sanomatta, sieraimet levällään, tyttöjen ohitse tuvasta ulos, paiskaten oven peräänsä kiinni niin että ikkunat helähtivät.
Hän seisoi hetkisen hengästyneenä portailla.
— Olisipa nyt nuija viinaa — ajatteli hän, kiukkuansa nieleskellen — niin joisi itsensä humalaan ja näyttäisi niille kaikille, antaisi oikeat läksijäiset —
Soitto ja sekava laulu kuului jo kujan suusta ja Jussi läksi kävelemään mietteissään pihan poikki muorin kamariin.
— Kauheaksi muuttunut koko Jussi — sanoi Iita, päästyään pelästyksestään asettumaan. — Oikein minua pelättää, ettei se vielä tekisi tuhoja tänä iltana. — Sinne nyt meni kahvit pitkin lattiaa.
— Ja oli niin hauska poika ennen — mikähän sen on riivannut, sanoi toinen piika, kooten kahvipapuja kovalla kiireellä lattialta, sillä portailta kuului jo tulijain jalankopsetta.
— En ymmärrä, mutta murskannut hän olisi minut, jos olisi käsiinsä saanut, riiviö. Hyvä olisi, jos pysyisi poissa, puhui Iita.
Jo alkoi lappautua joukkoa tupaan. Oli siinä kutsutuita vieraita ja oli kutsumattomia enemmän vielä, sillä hanurin ääni oli houkutellut tiepuolesta ja pitkin kylää tanssinhaluista nuorta väkeä lisää, ja kohta oli tupa puolillaan — enimmäkseen renkiä ja piikaa.
Siinä oli rotevia nuoria miehiä, mutta puikkelehti heidän välissään joku keskenkasvuinen poikakin, kaikilla lakki päässä tupaankin tultua, piippu tai paperossi hampaissa, ja kaulassa monenkirjava, uusi, hiljan kauppiaalta tai harjurilta ostettu villahuivi. Kellä oli kello liivin taskussa, sen oli takki auki, rintapielet leveänä, että kellonperät hyvästi näkyisi. Ja muutamilta näkyi niitä kahdet. Liivin ja housunkaulustan rajaseudussa oli useimmilla näkyvissä pelkkä paita, joka miehen rentona kulkiessa ja ruumista heilutellessa oli siinä kohonnut laskokselle.
Tupaan tultua oli miesväki paraasta päästä asettunut pihanpuoleiselle seinustalle, vasemmalle ovesta, ja anastanut siinä istuimikseen renkien vuoteen ja siitä peräseinään jatkuvan pitkän rahin, mutta oli niitä jäänyt paljon seisomaankin ovensuuhun.
Tytöt taas pakkautuivat pellon puoleisen ikkunan alle, seinän ja uunin nurkkaukseen ja siitä ylöspäin, piikain asuntapuolelle tupaa. He olivat heittäneet huivinsa päästä olkapäilleen alas ja silittelivät, kuiskaillen, joskus tukautettuun nauruun purskahtain, hiuksiansa, mikä kädellään, mikä salavihkaa kammalla. Ja oli siinä näkyvissä keltaisia tai pellavaan vivahtavia paksuja palmikoita, punaisia poskia ja pyöreitä, lihantyvekkäitä vartaloita, jossa rinnan ja suolivyön seutu oli saanut vapaasti paisua ja vaurastua.
Oli jo tullut pimeä ja tuli sytytetty lamppuun pöydälle tuvan perällä. Siinä tarjottiin kahvia kutsutuille vieraille ja paraimmille tutuille, joita joukosta noukittiin ja kuljetettiin pöydän luo. Hanurin soittajista taitavin oli jo asettunut rahin yläpäähän, ihan tuvan nurkkaan, ja soitteli siellä hiljalleen polkan tahtia, ikäänkuin koetellen kuinka se lähtisi luistamaan. Tyttöjen joukossa alkoi joku kengän kärki, tuskin kuuluvasti, napautella samaa tahtia lattiapalkkiin ja joku pullea ruumis joutui hiljaiseen huojuntaan, kuin tietämättään.
Ei oltu perällä tuvan vielä päästy oikein lämpenemään, mutta oven suussa oli jo aika mehka miesten joukossa.
— Jaa, että heitettäisi, kuului sieltä.
— Niin "kellua ja kellua", sanoi pohjalainen.
— Onko siinä henkeä?
— Kyllä se käy ja kukkuu —
— Taitaa käydä kun kannat —
— Ei maar, kallista korvasi tänne, niin kuulet.
— Kolista roskat sisästä, jos siellä mitään on, ja pane punikin kaulaan mokoma —
— Äläppä, poika! Ehta amerikalainen, kymmenellä kivellä —
— Mutta vaihdetaan —
— Ei vaihdeta. Tämä mies huippaa aina.
— Ann' tulla, jos tohdit, hei!
Pihalta alkoi kuulua laulu, kova, niin kova kuin kahden humalaisen miehen kurkusta pääsee, ja sanat kuuluivat selvästi tupaan miesten noustessa koluten portaita ylös:
— Nämä ne pojat punakoita, kuin Porista parhaat herrat — — hei — äh! — Vieläkö sinne mahtuu tyttöjen tupaan pieni poika-pari? Avatkaa, tääll' on paraat vieraat vielä oven takana. — Kun sokeria löimme rommin sekaan useammat kerrat —
Tuvassa olijoista joku kielsi, toiset taas käskivät avaamaan ovea, kosk'ei miespahat näy pimeässä löytävän säppiä.
— Otetaanko joukkoon, vai tehdäänkö kiusaa? kysäsi joku talon tytöiltä. — Ne on niitä puulaakin miehiä, Tukki-Oskarin joukkoa, kuuluu.
— Annetaan tulla, eihän niitä pelätäkään, sanoivat pojat.
Avattiin ovi.
Miehet hoippuivat keskelle lattiata ja katselivat nauravaa tyttöparvea.
— Älkää hemppuni ilvehtikö, sanoi toinen tulijoista. — Kuka on joka talon pihtipielet niin nuuskinut, että pimeässä heti avaimeen osaisi. — Mutta täälläpä lystit tulee — ja nämä ne pojat punakoita, kuin Porista — hih! — ja hän pyörähti korollaan ympäri, niin että avoin nuttu ja pitkät kaulahuivin päät levisi siiviksi sivuun. — Näin monihaarainen minä olen — mutta kuka täällä soittaa?
Ei kuulunut vastausta.
— Mutta minä kysyn, kuka on pelimanni, kuka on kukko tässä kanaparvessa?
Jo luultiin miehen haastavan riitaa ja hanurinsoittaja, roteva mies, nousi kiivaasti seisaalleen tuvan nurkasta ja kysyi tiukalla äänellä, että mitä sillä tiedolla tehtäisi?
— Ei riitaa, ei, vastasi Porilainen, mutta minä tahtoisin voidella kieltäsi. Voisitpa muuten sanoa, että olet illan soittanut Porin pojille, eivätkä edes suuhusi sylässeet. Haeppa jonkunlaista lasiastiaa, niin katsotaan, löytyisikö mitään täältä nuttuni liepeistä. —
— Kylläpä oletkin aika herra, kun luulet, että sinua varten tänne olen soittamaan tullut. Tuollaisen miehen minä lyön seinään ja annan siihen jäädä, vastasi soittaja, heittäen, niska jäykkänä, katseensa muuhun miesparveen.
Siihen se sanajupakka sillä kerralla jäi, sillä pihan poikki kävi ratasten räikinä kuin ampumalla ja eteisestä kuului sellainen jyräys ja räminä, niinkuin ukkonen olisi sinne iskenyt ja katto alkaisi sortua alas.
Näkyipä se väräyttäneen jokaista tuvassa olijaa, rohkeimpiakin. Jokainen vilkasi ympärilleen, eikä kukaan liikahtanut ovea kohti, vaan oli ovensuuhun äkkiä jäänyt kokonaan tyhjä aukko.
— Portti auki — kuului ärjyvä huuto oven takaa.
Kaikki tunsivat isännän äänen.
Iita juoksi ensimmäisenä esiin ja työnsi oven auki.
— Herra Jeesus — parkasi hän ja peräytyi, sillä vastassa oli vaahtosuu, korskuva hevonen, joka hyppi pystyyn ja oli lyödä häntä kavioillaan.
Useoita miehistä työnsihe ovelle ottamaan selkoa asiasta ja rohkeimpia kävi kiinni hevosen suitsiin, joka huomattiin Jopin omaksi orhiiksi, Pekaksi. Rillain kopassa, josta takapyörät olivat särkyneet portaille, istui Joppi huutaen ja huitoen piiskalla, niin että siitä sai hevonen ja joka mies, joka yritti lähelle.
Hän oli kuuro kaikelle puheelle.
— Jopilla on rillat ja ori — ja Joppi ajaa perälle saakka — herroiksi vaan, hihkui hän ja sai, miesten ponnistuksista huolimatta, hevosen tupaan, mutta siihen loppui tie, sillä etupyörät kävivät tuvan ovipieliin kiinni, vaikka ne leveästä, kaksipuolisesta porstuan ovesta olivat tulleet lävitse.
Tämä Jopin herroiksi kotiin tulo kuului muorinkin kamariin niin hyvästi, että sieltä läksi ulos muori ja hänen perässään Jussi, joka vanhalta emännältä oli koetellut viekoitella rahaa lainaksi, kumminkaan onnistumatta.
Muori oli arvannut asian heti ja itkusilmissä hän nyt riensi tupaa kohden.
Portaitten pielessä makasi mies, särkynyt kärrynpyörä vieressä. Vaikka jo oli jotensakin pimeä, tunsi Jussi sen heti Tukki-Oskariksi, ja jäi häntä siihen pimeinpäin tunnustelemaan ja nostelemaan, mutta muori nousi siunaten ja itkien eteiseen, jossa oli ääntä ja pauhua kuin sotakentällä. Kuka koetti hillitä hevosta, kuka Joppia, vaan hevosta ei saatu aseista, kun Joppi yhtenään huitoi piiskalla, eikä tainneet miehet oikein paraansa päästä yrittääkään. Sillä joukossa oli sellaisiakin velikultia, joita tämä näytelmä taisi huvittaa, vaikka tytöt tuvassa parkuivat ja rukoilivat herran nimessä toimittamaan hevosta pois.
— Voi hyvä jumala sentään, poika parka sinua! Pitääkö vanhan äitisi sinut näkemän tuollaisessa tilassa! Jumala yksin tietää, mitä varten minun täytyy oman rintani alla kantamasta saada näin paljon katkeruutta eläissäni, hän sen yksin tietää. Ei tämä ole enään viisasten työtä. Koettakaa hyvät miehet saada edes hevonen ulos ja tulkaa katsomaan tänne portaille. —
Niin puhui vanha emäntä, ja Joppi, kuultuaan äitinsä valittavan äänen, talttui, heitti piiskan pois ja hoippuroi rillain kopasta, missä hän vielä istui, toisten joukkoon lattialle.
— Ei hätää mitään, äiti, sanoi hän humalaisella äänellä — piti vaan hauskuuttamani tanssiväkeä, kun kujalla tullessani huomasin niitä täällä olevan koolla. Olisin tanssittanut Pekalla pienen katrillin tuvassa, mutta isävainaa on tehnyt liian kapean oven. — Voi jumalaton sinua! Vai ei hätää, ja tuolla portaan vieressä taitaa toinen mies olla hengetönnä, sanoi muori.
— Kuka? — Hengetönnä? — Jopille tuli hätä ja hän kalpeni äkkiä, kun muisti Oskarin, eikä — hätäisesti ympärilleen vilaisten — huomannut tätä miesjoukossa. Ainakin toinen puoli viinan voimaa höyrähti silmänräpäyksessä hänen päästänsä pois ja jätti suuret hikihelmet jälkeensä hänen otsalleen. Hän töyttäsi ulos pimeille portaille ja huusi hätääntyneellä äänellä Oskaria.
— Täällä ollaan, vastasi Jussi portaan pielestä, ja tupaan tullaan kun ehditään.
— Kuinka on Oskarin laita?
— Läpi taitaa olla päässä, mutta kyllä tästä vielä kalu tulee, kuului vastaus.
— Olipa onni se, minä jo pahasti pelästyin.
Sinne oli rientänyt jo muutakin joukkoa hätään ja Oskari talutettiin kamariin. Muori juoksi hakemaan vaatetta — sillä tarvitseehan sen onnettoman pää sitoa, kun noin julmasti verta syöksee — sanoi hän mennessään.
Mutta kun Oskari oli saatu kamariin ja huomattu ett'ei ollut isompaa vaaraa, koska mies jo jutteli täydessä tolkussa, — istuutui Joppi rentona tuolille, melkein putosi, väsyneenä ja hikisenä kuin mies, joka ankaran löylyn otettuaan juoksee paita kainalossa saunasta tupaan ja istuutuu rahille kuivattamaan itseänsä.
Hetkisen päästä nousi hän kumminkin seisaalleen ja kiskoi raidin vuoteesta, jonka syrjällä Oskari istui kumarassaan pää kämmenten välissä.
— Pyyhi hyvä veli tuohon, sanoi hän, niinkau'an kuin äiti tuo siteitä. — Voi onnettomuutta, kuinka piti pahasti sattuman! Oikeinkohan se on puhki, kun niin vuotaa? Annas kun katson.
— Olipahan nyt puhki tai poikki, kun pitää kaikkein riiviöitten rattaille joutuman, sanoi harmistuneena, tuskallisena Oskari.
— Kuule, ei täällä läpeä ole, nahka vaan on halennut, sanoi Joppi lohduttavalla äänellä, kun hän tarkasteli Oskarin päätä, kyntteli toisessa kädessä ja toisella kädellään käännellen hiuksia haavan päältä. Eikä minulla niin paha tarkoitus ollut. —
— Ei tainnut olla, keskeytti Oskari, kun vaan minä olisin ennättänyt rattailta alas.
— Ei se pahassa tarkoituksessa ollut, usko minua, mutta kun näin ikkunasta hyörinää ja arvasin siellä kisajoukkoa olevan koolla, alkoi niin riivatusti tehdä mieleni näyttää niille, kuinka kissa tulee kotiin, kun hiiret ovat pöydällä — ja aatteleppa mitenkä muhkeata se olisi ollut, kun olisi päästy rilloilla keskelle tupaa — istuttu siinä jaotettu ryyppy — mutta tulimmainen, meniköhän vaan pullot siellä istuimen alla rikki —
Jopista katosi äskeinen pelästyksen raukeus ja hän läksi ulos, luvaten käydä paikalla katsomassa, kuinka pullokopan oli käynyt.
— En minä viivy kau'an, sanoi hän ovessa mennessään — pyhi vaan päätäsi siihen raitiin, niinkau'an kuin saadaan oikea side.
Rikkeimet rillat oli jo viety pois tallin katokseen ja vaahtoinen, värisevä Pekka talliin.
Joppi kompuroi pimeässä katokseen.
Siellä oli miehiä rilloja tarkastamassa lyhdyn valolla.
— En olisi sentään niin hulluksi luullut sitä Joppia. On se näistä maksanut kolmesataa ainakin ja nyt ne ovat hajalla, sanoi yksi.
— Noo, myö tukkia lisää vaan, niin saa uudet, ja vielähän näistäkin korjaamalla saa, arveli toinen.
Mutta kolmas nauroi, että huonoa on paikatuilla kaluilla naimaan mennä, sillä varmaan se ne naimarattaikseen on ostanut, tai vaihtanut — kumminka puolin lienee tehnyt, koska vanhat turunkärryt ovat sinne jääneet.
Joppi yhtyi joukkoon.
Katumus oli vähällä saada vallan hänessä, nyt kun hän oikein huomasi mitenkä rillain oli käynyt, mutta kun hän koperoi istuimen alla olevaa laatikkoa ja huomasi pullojen siellä — kuin ihmeen kautta — säilyneen ehjinä, tuli hän ennalleen taas, ja sanoi pöyhkeästi:
— Ei meillä yhdet rillat paljoa tunnu, se ajaa rikkikin, joka rohkenee ja kenen kannattaa. Eikä niillä vaunusepillä siellä säälistä kalua näy olevankaan, Helsingistä ne olisi pitänyt heti ostaa vahvemmat — ja kaapaten kopan kainaloonsa, läksi hän takaisin kamariin.
Porstuaan tultuaan kuulosteli hän hetken tuvan oven takana.
Tuvassa oli sama väki jälellä vielä, mutta hiljakseen he siellä oleilivat. Soittaja rimputteli puoliääneen hanuriaan ja ainoastaan humalaiset puulaakin miehet pitivät kovempaa ääntä.
Joppi, taas hyvälle päälle tultuaan, huusi ovesta, että tanssikaa te siellä, kun kumminkin mielenne tekee, älkääkä suotta höriskö. Kyllä se on silloin sallittu, kun minä sen sanon. — Mutta sinä Iita — onko se siellä — jahah — keitä sinä kahvia ja tuo tänne kamariin, joutuun.
— Täällä olisi valmiina meidän omaa kahviamme, jos saa isännälle tarjota.
— Onhan toki kahvia talossakin.
— Ei ole talossa papuakaan kotona; vai toiko isäntä kaupungista? kysyi piika.
— Äs! kaikkia minun nyt pitäisi muistaa, kahvin ostoja, kun on parempiakin asioita. Sääliy paikalla puotiin, Nuurperille, jaota leiviskä — ja sokeria toppa myös. Tuossa on rahaa!
Hän meni tupaan sisään, pani koppansa lattialle, jossa se joutui monen ahnaan katseen alaiseksi, ja heitti housunsa taskusta setelin piialle, katsomatta sen tarkemmin mikä se oli.
— Mitä isäntä nyt ajattelee? Sehän on vallan mahdotonta, peninkulman matka pilkkosessa pimeässä, sanoi hämillään Iita, hypistellen seteliä kädessään.
— Niin kyllä, kyllähän se niin sentään onkin — mutta, sanoi hän hetkisen tuumittuaan — missä Jussi on? Vieläkö se on talossa?
— Täällä on, vastasi Jussi nurkasta.
— Tee sinä sitten vielä yksi palvelus vanhalle isännällesi, mutta ota hevonen ja rill — — häkkirattaat, ja tuo Nuurperi tänne samassa. Sano hänelle, että Hinkkalan isännällä on hänelle aivan välttämätöntä asiaa — ja kyllä hänet kyyditetään täältä takaisin taas. Annappa Iita se raha tänne, kyllä minä maksan itse kauppiaalle.
Jussi, saatuaan hyvän ryypyn, läksi mielellään tutulle taipaleelle, jota hän monta kertaa ennenkin oli sekä yöllä että päivällä Jopin asioilla ajanut, ja varmana siitä, että hän takaisin palattuaan saa lisää, hän melkein unohti katkeran mielensä Joppia kohtaan.
Muori oli juuri tukkoamassa Oskarin päätä, kun Joppi pulloineen astui kamariin. Hän säpsähti vähän, kun äiti sattui näkemään korin, sillä vaikka hän ei äidistään paljon väliä pitänyt, salasi hän sentään kernaasti yhtä ja toista häneltä kotona. Äidin äänetön surumielisyys kävi jonkun kerran hänen tunnollensa. Ja nytkin, kun hän äitinsä katseesta selvästi luki, että ei tässä nyt enään viinaa tarvittaisi, pani hän pullot kaappiin ja koetti lohdutella äitiään.
— Kyllä tämä oli aika hassutusta; tuli äidillekin tuollainen vaiva, puhukseli hän kaappia sulkeissaan, — mutta olkoot nyt pullot tuolla toisiin aikoihin.
— Mitä minun vaivoistani, kunhan sinusta kerrankin tulisi ihminen. Vaan hullummaksi näyt yhä tulevan — mikä lopuksi tulleekaan, huokaili äiti, ja poistui kamarista sillä hyvällään.
5.
Tuvasta alkoi jo kuulua säännöllinen tanssin jyske, niin lujasti, että se hyvin tuntui kamarissa istujain ruumiissa. Sillä vaikka olivatkin tuvan lattianaluset vanhaa tervashonkaa, niin notkahtelivat ne kumminkin, kun parikymmentä vankkaa puolipohjaa ja vielä jossain tahdin käänteessä joku raudoitettu korko hurjassa vauhdissa, yht'aikaa iskettiin lattiaan.
Joppi ja Oskari istuivat kauvan aikaa mietteissään, puhumatta mitään, mutta kun tanssi tuvan puolella hetkeksi lakkasi, alkaakseen taas heti toisessa tahdissa uudestaan, katkasi Joppi äänettömyyden ja sanoi vähän arastelevalla äänellä:
— Äiti muori näytti olleen pahoillaan tästä reisusta.
— Vieläpä hyvillään, että sanotkin! Hassuttele vähemmän! Olen kyllä nähnyt sinut hurjalla päällä ennenkin isommassa humalassa, mutta ethän mielestäni nyt ollut kuin tavallisessa hölkkäviinassa — —
— Paremmin se olisi käynytkin, jos olisi ollut enemmän kurssia, keskeytti Oskarin Joppi. — Otetaanpa nyt ryyppy sen ropsun päälle, lisäsi hän, nousten seisaalleen.
— Anna jäädä nyt tällä kerralla. Enkä minä tohdikaan ottaa mitään, ett'en saa vielä veren vihoja, kun on tämä haava päässäni.
— Päh! ja vielä mitä vihoja. Usko sinä vanhoja paavia — mutta jos suoraan ajattelet niin kiitä onneasi, että sattui se haava lakuaiseesi. Kun olisi sattunut poskeesi, niin vuotaisi viinan maahan. Muistatko Anttila vainaata, kun markkinoilla kolhaistiin hänen poskensa halki? Se ukko ei pelännyt veren vihoja, vaan löi pikilapun poskeensa, jatkoi ryyppäämistään ja sanoi, että "kyllä se pitää taas". Heh heh! Vankka ukko!
— Elä vetele turhia, vastasi Oskari kärsimättömänä. — Säästä vähän pilapuheitasi, sillä jos tässä huonosti käy ja pitemmältä potemaan rupean, niin saatpa maksaa kipurahoja ja palkata miehen sijaani metsään — ja sitä et löydäkään ensimmäiseltä oksalta.
— Minä maksan jos tarvitaan ja jaksan kanssa, äyhkäsi Joppi.
— Enhän minä sitä senvuoksi sano, ett'et jaksaisi —
— No mitä puhut sitte turhia. Otetaan ryyppy vaan, muuten tässä muuttuu alakuloiseksi koko elämä. Onhan meillä hyvää konjakkia, parasta sorttia —
— Jos häntä sitten koetteeks' vähän ottaisi, koska tuntuu niin ihmeen tavalla hiukaisevankin, myönnytteli Oskari.
Ja he ottivat.
Sitten rupesivat he keskustelemaan matkan vaiheista, maistaen välillä, Joppi aina pohjaan saakka, kehuen joka ryypyllä hyvää tavaraansa, mutta Oskari vaan hiukan hälväisten pikaria vailla ja haukaten vettä ja sokeria päälle. He kulkivat keskustelussaan koko matkansa kaupungista lähtien kotiin saakka, aivan siihen kamariin, missä nyt istuivat vastakkain, kahdenpuolen pöytää. Joppi ei ihan tarkkaan muistanut joka kohtaa, mutta Oskari muisti paremmin ja selvitteli Jopin hämäriä paikkoja.
Rahaa oli Joppi saanut tuhat kuusisataa markkaa, jommoista tukkoa hän ei ikänään ollut yht'aikaa taskuunsa pistänyt — ei lähestulkoonkaan. Sitä oli sitten kaupungissa jo koko lailla pehmitetty. Oli oltu "susiteetissa" ja Joppi huutanut pöytään pullon samppanjaakin, kun sattui siihen tulemaan kasööri, se sama puulaakin kasööri, joka rahat antoi. Se oli vasta ollut lysti mies! Oli ylistellyt Joppia ja kysellyt onko hänellä metsää enemmän — ja sitä kun oli, ettei se ensi tikissä lopahtanut.
Sitten oli Joppi ostanut rillat, ja ryypättävää kotiin tuotavaksi. Vanhat, kotoiset turunkärryt oli myöty muutamalle maitokuskille, ja iltamyöhällä lähdetty kotiin päin, aikeessa ajaa läpi yön, sillä Oskari oli pitänyt kiirettä. Mutta kun ilta oli kauhean pimeä ja väsymyskin tungetteli lähelle, oli poikettu pieni matka valtamaantiestä pois ja ajettu Sillanpäähän yöksi.
— Tuntuupa olevan tavallisen uljas ryyppymies se Sillanpään puuska, sanoi Oskari, kun oli matkamuistelmissa tultu siihen kohtaan, että yösijan hakijat jo oli viety vierasten kamariin ja tarjottu puuskalle kaupungin tulijaisia.
— On se jotensakin väkevä, myönsi Joppi. — Minä olen tuttu sen papan kanssa ennestään, ja sanoinhan sen sinulle jo sinne mennessämme. Vai muutenko meitä olisi yösydämmenä sisään laskettu ja vieraskamariin kuletettu, oho!
— Mutta mitä pidit tytöstä? kysäsi hän silmää iskein.
— No ei se ainakaan näyttänyt pelkuri olevan miesten joukossa, ei vähääkään vauhko, vastasi Oskari.
— Vai ei se osaisi olla, joka on kaupungissa neulouskoulut ja muut käynyt — ja sillä onkin rahoja omassa hallussa, joihin ei tule emännän eikä puuskan mitään, lisäsi Joppi ikäänkuin koulunkäynnin selvitykseksi.
— Ilmanko se näytti vähän veitikalta, sanoi Oskari. — Etkö muista, kun maata mentäissä uhkailit mennä hänen kamariinsa, kuinka makeasti hän nauroi, oli käyvinään tukkaasi kiinni ja sanoi, että "ei nyt sentään niin suutapahkaa passaa tulla".
— Oh, peijakas! huudahti Joppi hyvillään. Sitä kohtaapa en oikein muistakaan, taisin olla vähän liikaa. Mutta kuule, hyvä veli, pannaanpa veden sekaan, kuuman veden.
— Taitaisi se olla parempaa.
— On se. Ja Joppi kävi toimessa vettä.
Sitten he taas jatkoivat matkakertomustansa.
Tuvassa jatkui tanssi kiihkenevällä vauhdilla. Ovi porstuaan oli selkimäselällään ja siihen oli kokoontunut joutilasta väkeä, tanssimatonta, pientä poikaista ja muuta. Ja toisinaan tunkeili siitä joukon lomitse, työntäen pikku poikia sivulle, joku tanssipari ulos vilvoittelemaan. Lyhempi ihminen siitä ei nähnyt tupaan mitään, tunsi ainoastaan kasvoissansa sieltä tulvaavan lämpimän, hielle haiskahtavan höyryn, mutta joku pitempi mies saattoi ovensuussa seisojain ylitse hyvästi nähdä sekamylläkässä pyöriviä, ylös ja alas hyppelehtäviä lakkia ja lakkien alta punakoita, märkiä naamoja.
Kamarissa olijat huomasivat, että joku kolkutti oveen.
— Kuka siellä nyt, sanoi Joppi, ja meni katsomaan. — Ahaa, Nuurperi!
Oskari joutui koko lailla hämilleen, sillä Joppi ei ollut lainkaan muistanut puhua hänelle, että oli pannut kauppiasta noutamaan, ja sen nyt piti nähdä hänet sellaisessa tilassa.
— Tervetuloa, tervetuloa, arvoisa veli, puhui Joppi ovella. — Tässä ollaankin paremman seuran puutteessa, vaikka niinkuin näet, on täällä muuta joukkoa kyllä. Annoin heille luvan tanssia näin kisaviikolla. Käydään sisään vaan. Tuo sinä Jussi tavarat tänne ja toimita meille kuumaa vettä lisää, ole nyt passarina vielä tämä ilta.
Joppi, hyvällä puhetuulella ja niin suuren kuulijakunnan läsnäollessa olisi tainnut puhutella vierastaan vielä pitemmältäkin siinä avoimessa ovessa, mutta tämä astui sisään ja veti oven kiinni.
— Aa, täällähän on metsäherrojakin — vaan kuinka on laita, ovatko herrat tapelleet, kun noin on pää siteissä, he, he, kysyi hän heti, riisuessaan turkkiaan ja kalossiaan ovipielessä. Saatuaan kalossit jalastansa kääntyi hän keskilattialle, hykersi käsiään yhteen, ikäänkuin niitä olisi palellut, otti rintataskustaan punakirjavan nenäliinan, jolla pyyhkeili kasvojaan ja hiuksiaan, nosteli ja näpäytteli sormillaan takkinsa rintapieliä, ja levitti Jopin kamariin sellaisen tympäisevän hajuveden tuoksun, joka useita naisia seuraa kaikkialla, vaan jota jotkut miehetkin pitävät yhtenä hienouden ja herramaisuuden tunnusmerkeistä.
— Todellakin, mikä Alanderin päähän on sattunut? kysyi hän uudelleen, antaessaan Oskarille kättä.
Oskari oli hämillään hieman, rykäsi ja katsoi Joppiin.
— Tuo isäntähän se ajoi kumoon, sanoi hän, kun Hämeenlinnasta palattiin.
— Kerranko sitä hyvillä hevosilla kumoon ajetaan, kun herroiksi kuletaan, sanoi Joppi. — Pian sellainen vamma paranee, joutava naarmu, mutta piti sentään tukota.
— No niin, jahah! Tjaah! Sinä olit siis metsärahoja nostamassa?
— Olin, ja hyvin sitä heltisi. Ei muuta kuin nimensä piirtää. Ja suotta vallan onkin mädättää rahoja metsissä, niillä on kyllä parempiakin läpiä, niinkuin ma sen jo sanoin, vastasi Joppi kerskaten.
— Se on oikein, sanoi kauppias tyytyväisesti naurahtaen, eikä hän enempää sitä asiata jatkanut, sillä hänestä oli välttämättä oikein ja paikallaan se, että talonpojat metsiään möivät ja saivat rahaa. Eikä jatkaneet sitä asiata toisetkaan.
Kun Jussi oli tuonut lisää kuumaa vettä, tehtiin lasit.
Kauppias esteli ensin, kun sanoi katarrin yhä mahaa vaivaavan kesäisestä kylpymatkasta huolimatta, mutta melkein samassa tuokiossa hän sentään jo hypisteli sokeriastiata ja kaatoi vettä lasiin. — Oli tohtori sentään siellä kylpykaupungissa sanonut, kun hän sitä vartavasten kysyi, että kyllä lasin saa tehdä iltasilla, jos on oikein hyvää ainetta, selitti hän toisille.
Joppi, huomattuaan että Jussi oli jäänyt kamarin ovipieleen, käski tämänkin tuomaan itsellensä jotain astiata, että saisi palkkiota vaivoistaan.
— Minulla olisi muutakin asiaa, sanoi Jussi. Eiköhän tehtäisi nyt rätinkiä tässä samalla, kun kerran poismuutto tulee?
— Ne on pian tehty sellaiset rätingit — mutta onko sinulla itselläsi muistossasi, kuinka paljon olet vuosipalkkaasi saanut ja paljonko on saamatta? kysyi Joppi.
— Parsielit on kaikki saatuna, vaan rahoja en oikein muista, kun isäntä lupasi itse ne tarkoin pistää muistiin.
— Ja pennilleen ne ovatkin ylhäällä täällä, sanoi Joppi isäntämäisesti, aikoen käydä kaapissaan, mutta samalla hän kääntyikin takaisin Jussiin päin ja sanoi: "eikö sinulle kelpaakaan lasi, kun minä tarjoon".
Jussi nouti tuvasta tyhjän kahvikupin. Pujottelihe tanssivien välistä, pitäen kuppia kourassaan taskuun pistettynä.
— Kas kun on Jussissa miestä taas, kun pääsi herrain passariksi, pisti joku ohi pyörähtäessään.
Ei huomannut Jussi kuka se oli, meni vaan mitään vastaamatta kamariin.
Joppi oli sytyttänyt kynttilän pätkään valkean kaapin päälle ja seisoi siinä selin toisiin, aivan tärkeän näköisenä katsellen jotain paperin palaa. Siinä piti olla muistiin kirjoitettuina kaikki Jussin rahaotit — oli Joppi sanonut toisille — vaikka ei siinä oikeastaan ollut paljoa parempia merkkiä kuin Markkulan ruokalaskussa, jossa pyöreät merkit olivat leipiä ja suorat viivat silakoita. Mutta joku selvä siitä sentään tuli, koska Joppi, rengin tultua takaisin, alkoi siitä lukea hänen tiliänsä. Ja se päättyi siten, että markan oli Jussi enään saatavaa ja toisen lupasi Joppi hänelle tämäniltaisista vaivoista. Sitten pisti hän paperin kaappinsa lootaan takaisin, otti Jussilta kupin ja sekoitti siihen vettä ja konjakkia — tai melkein paljasta konjakkia. — Ja tuosta saat vielä hyvän kupposen kaupan päälle, ota se nyt entisen isäntäsi muistoksi, lisäsi hän.
Jussi heitti yhdellä kulauksella kupillisen suuhunsa, purasi pöydältä sokeripalan päälle ja vetäytyi ovipieleen, johon jäi melkein toisten huomaamatta istumaan.
Moneen suuntaan pyörivät renkipahan ajatukset hänen istuissaan siinä hämärässä ovipielessä, ja katsellessa, kuinka toiset yhä äänekkäämpinä melusivat pöydän ääressä ja vetivät esiin kortit, alkaen "illan kuluksi" lyödä nakkia — viiden pennin nakkia aluksi. Toiselta puolen, seinän takaa, kuului katkeamatta tanssin jyske. — Hauska olisi ollut sielläkin, tuumaili hän, kun olisi olleet ajat niinkuin olivat ennen. Mutta siinä hän nyt vaan paikallaan istu.
Jonkunlainen hämärä odotus häntä siinä pidätti, vaikkei hän itsekään oikeastaan tiennyt mitä se oli, tai millä tavalla se päättyisi.
— Kun olisi saanut enemmän konjakkia ja päässyt nousuviinaan, niin kyllä sitten tietäisi mitä tekisi. — Se äskeinen kuppi kyllä alkoi panna verta liikkeelle, — vaan ei tarpeeksi — juuri sen verran, että tulikuuma siinä istuessa.
— Kyllä on tullut ylpeäksi sentään Joppi ja paisuu yhä nyt — jatkoi hän mietelmiään. — Kesällä, syksymmälläkin vielä, oltiin yhdessä ja ystäviä, kun pelailtiin. — Olisikohan se enään, jos kahden oltaisi, — ehkä olisi, jos minulla olisi rahaa, tai olisin jäänyt eteenpäin ja yhä pelaillut. — Mutta minäpä en sittenkään olisi ystävä sen kanssa, kun tunnen sen juonet. — Ja se Iitakin, vaivainen henki!
— Kaksi markkaa! Toinen palkasta jälellä, toinen juomarahoiksi! —Oi saatana! mutisi hän melkein ääneensä hammasten välissä.
— Mutta minäpä kiellän ne pelihäviöt, kiellän jumaliste ja sanon etten ole saanut mitään — vielä tänä iltana tässä toisten kuullen. — Menen vaikka oikeuteen —.
Ja hän jäi yhä istumaan ja odottamaan tuolille.
Puhe kulki konjakin kera kuin rasva. Joppi alkoi jo olla hyvässä humalassa uudestaan ja hänen leveästi kahahtava naurunsa säesti yhtenään toisten puhetta niinkuin rikkein läppä vanhassa positiivissa. Tukki-Oskari ja kauppias ryyppivät varovammin, mutta oli sentään Oskarikin jo kokonaan unohtanut haavan päässänsä ja kauppiaasta oli katari kadonnut ja hän pudotteli jo paperossin tuhkaa rinnoillensa, muistamatta pyyhkäistä sitä pois.
— Hä hä hä hääh! hähätti Joppi, pistäen sokeria tyhjään lasiinsa, — vai osti lukkari itselleen supinnahkaturkin. Kyllä vaan olisi tarjennut laulaa lammasnahkoissakin, he he heeh!
— Niin, ja annas kun maksoi kaksisataa vanhasta rajasta, sanoi kauppias.
— Vie nyt jo tikulla pihalle! hulluko se on? — tuumi Oskari.
— Tai ei se sitä sentään vielä maksanut, mutta antoi se velkakirjan Simolle, jatkoi kauppias. — Ja aatelkaas, kun minä Pietarissa en tuosta maksanut kuin kaksi ja puoli sataa meidän rahassa, ja se on turkki.
— Ka kun en ollenkaan huomannut katsoakaan, sanoi Joppi, vaikka kyllä näin, että veljellä oli uusi turkki päällään. — Aai — tämähän on parasta lajia. Vie tulimmainen kuinka hieno karva! Samaa tyyliä kuin kirkkoherrallakin —.
— Tämä on hienompi vielä.
— Ja kun ei vaan olisikin. Joppi tarkasteli turkkia. — Mutta rohkenetko panna peliin? Sitä kannattaa nakata! — Hevonen ja turkki, veli Nuurperi, kuule sinä hauska veli Nuurperi, ääh!
— Minä en pelaa tavarata koskaan, vaikka kyllä pientä rahanakkia näin illan kuluksi, niinkuin tiedät. Periaatteesta —
— Etkö pelaa?
— En —
— No myöthän sitten? tiuskasi Joppi.
— Se on toinen asia. Kauppamieshän minä olenkin, ja myön ja ostan aina, kuinka sopii vaan kulloinkin. — Morjesta, lasit jäähtyy!
— "Kippis", sanoi Haaran pojat kun talojaan joivat! — Myötkö omiin rahoihisi, niin ostan paikalla. Kannattaa se olla herrasturkki Jopillakin — kättä päälle!
— Kuinka minä hyvältä ystävältäni liikoja nylkisin, sanoi kauppias vakavasti, vaikka silmissä välähti mielihyvän ilme. — Samasta hinnasta saat, mutta pitää sinun katsoa lähtiessäni ylleni jotain lammasnahka-pahaa, tai muuta palttoota lainaksi, ett'en vilustu.
— Se on tietty, ja turkki on minun!
Ja paikalla veti Joppi turkin päällensä.
— Niin istuu kuin valettu, sanoivat toiset. — Herroiksi vallan!Kelpaa sillä naimaan lähteä!
Joppi, ottamatta turkkia päältään, kaivoi takkinsa povitaskusta lompakon, jonka löi kämmenestänsä toiseen, niin että maiskahti. Sitten tempasi hän sieltä, pitempään lukematta, viisi satamarkkasta ja heitti pöydälle, niin että yksi löyhkähti siitä lattialle.
— No no, sanoi Oskari ja otti sen ylös.
— Raha ei puutu, lue siitä veli Nuurperi! ärjäsi Joppi, silmät loistaen.
— Kolme riittää, vastasi kauppias, pane loput korjuusi. — Minä otan nämä kolme ja annan viisikymmentä takaisin. — Jaa, se sokeri ja kahvi joka tuotiin —
— Siitä sopii ottaa — aina vaan kuinka veli tahtoo.
Joppi pisti takaisin saamansa pienet rahat housunsa lakkariin ja heitti lompakon kaapin päälle.
Jussi oli ovinurkastansa, jossa hän yhä istui, seurannut tarkkaan Jopin liikkeitä. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän näki Jopilla niin paljo rahaa, ja korvissa alkoi humista. Katse pysähtyi Jopin lompakkoon kaapin päälle. — Oli sillä rahaa, kehnolla, ja hänellä ei muuta kuin kaksi markkaa! Ja hän tuijotti lompakkoa silmiään räpäyttämättä, niinkuin kissa, joka tuntikausia voi maata hiiren lävellä, kääntämättä kertaakaan katsettaan siitä pois.
— Heitä turkki päältäsi, lämminhän täällä on takkisellaankin; vai luuletko vieväni sen pois, sanoi kauppias Jopille.
— Minulla on jo takkikin liikaa, menköön tuonne, tuumi Oskari, heittäen takkinsa vuoteelle.
— Ei huolta minun tähteni, tämä poika kestää kylmät ja kuumat, jos tarvitaan! sanoi Joppi. — Viime talvenakin, markkinareissulla, tanssin Miemalassa seitsemän valssia turkki päällä, ja se oli toista se. Mutta kylläpä kuiskailivatkin tytöt keskenään, että mistähän noin reima poika mahtaa olla!
Hän hypähti istuiltaan ylös niin että tuoli kaatui. — Ja teen minä sen nytkin, jos tahdotte nähdä. — Onhan täällä tyttöjä ja musiikkia —
Hän ryntäsi tupaan, paraasen tanssin pyörteesen, turkki leveänä, ja toiset perässä katsomaan.
Pari parilta vähitellen väistyi syrjään, karttaakseen Jopin tölmäyksiä, ja hetkisen päästä seisoi koko tanssiväki seinivierillä katselijoina ja Joppi yksin tanssasi.
Hiki valui virtana hänen hohtavan punaisella naamallaan ja keuhkot huohottivat kuin palkeet, kun hän leiskui nurkasta nurkkaan; ja kun yhden piian heitti, niin otti heti toisen.
Lopulta hän kompastui ja kaatui pesän eteen tyttöinensä niin että jyrähti.
Vimmastuneena karkasi hän ylös ja tahtoi paikalla tietoa, kuka oli rohjennut tehdä koiruutta hänelle, sillä ilman sitä hän ei olisi kaatunut. Hän tuskin sai puhetta. Ääni tuli aluksi niin ahtaasti, että se ainoastaan pihisi ja vinkui ja vaan toisinaan kovempaa kiljahti. Kun kaikki vakuuttivat, ett'ei kukaan ollut mitään koiranjuonta tehnyt, eikä olisi tahtonutkaan tehdä talon isännälle, joka oli ollut niin hyvä, että oli tullut heitä huvittamaan, julmistui Joppi kahta kauheammasti. Hän tempasi pesäha'an uunin nurkasta ja rupesi komentamaan joka sorkkaa tuvasta ulos.
— Älä hyvä veli tyhjästä noin vimmastu, koetteli Oskari lepytellä häntä.
— Tahdotko toisen läven päähäsi sinäkin, tukkijunkkari, kiljui Joppi heiluttaen pesähakaa.
Joukko katsoi parhaaksi poistua, vaikka tosin nurpeana.
Porilaiset tukkimiehet ainoastaan tekivät vastuksen, ollen enin humalassa ja tottuneempia tällaisiin yhteentörmäyksiin.
Jo heitti Joppi turkin päältään keskelle lattiata, ja julma tappelu olisi tainnut alkaa, mutta Oskari sai miehensä peräytymään pois, kuiskaten heille jotain korvaan.
Kauppias oli syljeskellen ja "fyskam'ia" popotellen (tuli aina ruotsia, kun hän jotain puhui tai laski itsekseen) lähtenyt tuvasta kamariin, hakien Jussia valjastamaan hevosta. Hän muisti Jussin olleen kamarissa, mutta se ei ollutkaan siellä. — Varmaan hän muisti väärin. — Yhdentekevä, ajatteli hän, tottapa täältä jonkun saa kyytiin, kun nyt ensin tarpeeksensa tappelevat.
Hän istui pöydän ääreen, ja kun siinä totiverstaat olivat paikoillaan, meni hänen kätensä aivan kuin itsestään lasiin ja hän pisti yksinään "palan päälle", hymyillen tyytyväisenä hyvästä turkkikaupastaan.
* * * * *
Siinä kiireisessä tanssiin lähdössä ei kukaan ollut laisinkaan huomannut, että Jussi jäi yksin kamariin, vaikka hän istui entisellä paikallaan ovinurkassa. Jäätyään yksin, kavahti hän seisaalleen ja kurkisti oven rakosesta eteiseen. Vaan havaittuaan, että jok'ikinen sieltä oli pakkautunut Jopin perässä tupaan, veti hän hiljaa oven kiinni. Koko hänen entinen huijauksensa Jopin kanssa liiti muutamassa silmänräpäyksessä läpi hänen ajunsa. — Juuri Jopin tähden hänen palkkansa on mennyt ja yhdessä se on pelattu ja juotu. — Nyt se pitää hyvänään kaikki, minkä hän on hävinnyt, eikä anna kuin yhden markan — ja tekee vielä itse kupin valmiiksi hänelle, työntäen kouraan kuin koiralle. — Päätös oli Jussilla paikalla kypsä. — Kärsiköön Joppi vahingon, on sillä rahaa, eikä se niiden määrää muista, kun pitkin permantoa heittelee. —