Sen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi riita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät, jatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään kylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa. Joppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.
Siitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman avaimen — ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut uusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne meijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden lukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään ja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.
Tämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa päävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti toisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin kyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi sota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen, sillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet kovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet olemaan eriäviä.
Ja oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he luonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä siitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin oli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että "kun sinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään". Se oli jonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti riitaa, kun kerran oli alkuun päästy.
Siihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta yhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset aseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon. Ja kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan kylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella hevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee — ja tärväämään rahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että "kun sinä kerran, niin miks'en minäkin" — niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.
Oli kielitty Almalle, että siellä jossain mökissä vanhempainsa kanssa asui Iita niminen tyttö, joka Jopin nuorena miehenä ollessa oli ollut Hinkkalassa piikana, ja josta aikoinaan oli käynyt sellainen huhu, että Joppi oli aikonut hänet naida. — Taisi olla tuulesta temmattu se naimajuttu, mutta se oli varma asia, että yksinään ei Iita ollut Hinkkalasta lähtenyt, kun Joppi hänet kesken vuotta oli ajanut talostaan pois, ja kun hänen häpeänalaisena oli sitten pitänyt turvautua köyhäin vanhempainsa luokse asumaan, oli hän kohta sen jälkeen saanut pojan ja nauttinut vaivaishoidon apua. Kunnanesimies oli kyllä patistanut Iitaa käymään Hinkkalan Jopin kimppuun, mutta se oli jäänyt tekemättä, kun ei ollut todistajia, ja kun tyttö kerran maantiellä oli yhdyttänyt Jopin, ja pyytänyt pojalleen jotain elannon apua, oli Joppi ollut potkaista hänet ojaan.
Tästä Iitan jutusta oli emäntä saanut sellaisen valttiässän, joka aina sopi lyödä pöytään riidassa Jopin kanssa, ja oli hän sitä yhä kulumattomana käyttänyt jo kolme vuotta, sillä neljäs syksy on jo käsissä heidän naimisestaan.
* * * * *
On sateinen syyskuun päivä. Joppi on tullut kyliltä kotiin emännän mielestä taas liiaksi humalassa ja hukannut rahaa, jota häneltä usein "hukkui". Siitä on emäntä ruvennut löylyyttämään häntä vanhaan nuottiin. Joppi taas on suuttunut siitä, että Alma muka piti tarpeettoman kauvan neulojanaista töissään, tärväten hänen kanssaan niin paljon kahvia, ett'ei ennättänyt kuin tuomaan leiviskän toisensa perään. Molemmin puolin väitellään ensin, sitten kiivastutaan yhä enemmän, syydetään haukkumasanoja toistensa silmille, ja lopulta potkaisee Alma oven auki ja huutaa Jopille:
— Mene ulos, sika — mene sinne huorasi tykö, sieltä kai sitä nytkin tulit kotiin tappelemaan. Teetä sille leninkiä — teetä silkistä — kyllä minä tulen omillani toimeen ja teen omani kanssa mitä tahdon.
— Ett'ei jo leukasikin väsy tuota samaa asiaa tuhansiin kertoihin jankuttamasta, sinä hassu vaivainen, sanoo vastaan Joppi. — Enkö ole sinulle sanonut, ett'ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään naisen kanssa — ja nielköön tulimmaisin helvetti koko hamesakin —
— Etkä sinä väsy minulle valehtelemasta. Ulos, roikko!
— Ne ne valehtelevat, jotka niitä kielii —
— Ei säälliset ihmiset valehtele.
— Valehtelevatpa, jumal'avita, tiuskaa Joppi, käy tuolin selkälautaan kiinni, ja paiskaa lattiaan niin että jalka kätkee tuolista.
— Herra jumala, sitä hullua, kirkaisee Alma. — Tule Fiina sieltä kamarista joutuin hätiin, se särkee kaikki minun kauniit mööpelini, jotka itse olen ostanut.
— Nimitäpä yksikin säällinen ihminen, joka sen on sanonut, että minulla on leipäsusia, nimitä kerrankin yksi, hihkuu Joppi.
— Kyllä sinä pahat tekosi itsekin tiedät —
— No kun tiedän niin tiedän, se on hyvä se, sanoo Joppi ja rientää niin tulisesti kaapin luo, ettei Alma ehdi edes kaappaamaan avainta hänen kädestään, ja tempaa sieltä kaapin laatikosta tukon rahaa taskuunsa, viimeistä metsärahaa.
— Hevonen puihin, pehtoori, karjasee hän porstuassa.
Alma riitelee vastaan ja "pehtoori" on vähän epätietoinen, muttaJopin komento on kova ja hänen kasvonsa mustuvat.
— "Punssi" valjaihin, huutaa hän toistain, kun näkee miehen epäröivän, ja tämän täytyy valjastaa sama hevonen, jonka juuri märkänä on päästänyt aseista. — Mutta onhan isäntää toteltava, ajattelee hän, muistaahan se niin usein palkitakin.
Joppi lyö oritta selkään, ja lähtee hihkaisten pihasta sellaisella voimalla, että säikäleet lentää portintolpasta ja rattaat kulkevat pitkän matkaa toisella pyörällä vaan. Hän heitäksen koko painollaan yläpuolelle istuinta ja on vähällä pudota, kun pyörät taas ottavat äkkiä entisen tasapainonsa; ja kujasta kuuluu hänen kulotuksensa, että "isolla vaan sanoi Rannanjärvi, kun ajeli vieterillä — — —"
Mutta Alma riensi hengästyneenä sisään, alkoi kiireellä pukea päällensä ja käski voudin valjastaa toista hevosta, sillä hänen täytyy paikalla lähteä ottamaan selkoa, mihin se riiviö taas niin kovin humalaisena menee — hänen täytyy lähteä. — Pysyisi kotona, vaikka sitten joisikin kuoliaaksi kerran itsensä, mutta kun aina pitää olla se kova kiihko kylään rahoja tuhlaamaan, torui hän vielä lähtiessään Fiinalle, neulojalle, joka melkein yhtenään oli Hoikkalassa emännän töissä. — Katso sinä nyt lapsia, lisäsi hän ovessa.
Vouti hymähteli ja katseli emännän jälkeen, mutta kun hän tuli porstuaan ja oli kääntymässä tuvan puolelle, kuiskasi Fiina salinoven raosta, että "tule tänne, täällä on vielä kahvi lämpimänä — —"
Niin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin olleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon sopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä. Viime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia poikia molemmat, "oikeita papan poikia", oli Jopin tapa sanoa hyvällä päällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa kehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika, teki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä verkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin kohtiin.
Emäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin Joppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään oli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia katsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän asioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin karamellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt vasta ajamaan kotiin.
Hän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen kahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. — Mitä sen nytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan itse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti kotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille konjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän esityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan olisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä puhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen tapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.
Lapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa. Ne olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä suutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla makeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli piti oleman.
— Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin toisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.
— Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii, parkui toinen.
Äiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi ja sanoi:
— Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On niistäkin sentään jotain hauskuutta!
Mutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut niin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla, hevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin eteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja kömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on kompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja hänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet, että joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa perällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä kuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä, palttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.
— Jassoo, vai tällä tavalla — vai sitävarten minua käskettiinkin ovesta ulos — hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää, tuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja vetäisee kaikki lattialle.
Alma saa kauheasti paraisten lampun käteensä ja se pelastuu.
Joppi tekisi tuhoja nyt, jos olisi vähänkään selvemmällä päällä, mutta hän on niin rentona, että hänet kolmen hengen voimalla viedään kiroamisestaan huolimatta porstuakamariin ja riisutaan siellä vuoteelle, johon hän pahaa märinätä pitäen ja kättään huitoen nukkuu.
Siksi tarkka oli kumminkin vielä hänen muistinsa, että hän aamulla muisti pehtoorinsa olleen emännän seurassa salissa, ja siitä hän sai hyvän syyn epäluuloon Almaa vastaan ja jonkunlaisen vastapainon hänen syytöksilleen. Ja kohmeloryyppyjä ottaissaan hän sitä jo pisteli emännälle, josta eilinen riita jatkui taas.
Mutta voutia vastaan alkoi hän kaivella kaikellaisia syitä huolimattomuudesta ja muusta semmoisesta, ja pani lopulta hänet kesken vuotta palveluksestaan pois.
Voudin ei olisi ollut mitään pakkoa lähteä, kun ei suorastaan ollut mitään rikkonut, mutta kun Joppi ylimielisenä maksoi hänelle koko vuoden palkan ja vielä lisän kanssa, niin lähti hän mielellään, ja Joppi hankki heti itselleen toisen voudin, akallisen miehen, ja pani palkkaa enemmän vielä kuin entiselle.
Sillä tavalla eletään ja torataan nyt Hinkkalassa, päivä kerrassaan, huomisesta huolimatta, vaivatta saaduilla rahoilla, eikä kumpikaan siinä humussa ole tullut ajatelleeksi millä tavalla saataisiin toista, jos ne kerran sattuisivat loppumaan.
9.
Kun joulu lähestyy, viides jo heidän naimisissa ollessaan, alkaa Joppi vähitellen hyvitellä emäntäänsä, ja sopu — vaikka pakollinen — vallitsee aviopuolisoitten välillä taas jonkun aikaa. Sillä siinä joulun aattopäivinä pitää Jopin välttämättä päästä Tuomaanmarkkinoille Hämeenlinnaan, ja sitä varten on nyt Almaa hyviteltävä, että pääsisi rauhassa lähtemään — yksin, koettamaan onneaan taas ja tuomaan joulutarvetta. Joppi muistaa viimeisen markkinareisunsa: kun hän kotoa oli lähtenyt pahalla päällä, niin oli Alma ajaa kaanittanut perässä, ja silloin oli koko markkinalysti ollut pilalla. Ja sellainen tapaus on kaikin mokomin vältettävä.
Hän koettaa nyt parastansa koko joulun edun, voittaaksensa Alman luottamuksen — vaikk'ei pitemmällekään, kunhan edes lähtöön saakka. Kova koettelemus se on ollut ja paljon vaatinut itsensäkieltämystä Jopilta, kun on täytynyt tyytyä Almaan ja kylästäkin lähteä jo puolihumalassa kotiin. On näet kuljettu kaikessa sovussa yhdessä tuttavien luona, käskemässä niitä Tapanina Hinkkalaan, jolloin vietetään Joosepin päiviä. Niitä on aina ennenkin Tapanina vietetty, vaikka Jooseppi oikeastaan on ennen joulua, mutta sentään selitetään tarkkaan nytkin mitä varten niin tapahtuu, sillä Jopin on mentävä kaupunkiin juuri samaan aikaan, ja ihmisillä yleensä on kullakin omat joulukiireensä kotonaan ennen pyhiä.
Joppi pääsi sillä kerralla lähtemään rauhassa eikä takaa-ajajaa kuulunut. Ja jotenkuten hyvässä tilassa hän saapui kotiin. Oli emännälleen ostanut uuden silkkisen leninkikankaan ja hienon karvalakin — sillä "se näyttää niin nopomaiselta sentään, että sinä liina päässä kuljet, niinkuin mitkä tahansa muutkin muijat", sanoi hän — "ja tämän leninkin, sen pitää olla Tapaniin valmiin".
— No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista —
— Enkö ole sitten aina ollut mies — onko ollut puutetta meillä?
— Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti emäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja taputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. — Tarvitsisitpa oikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole kotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne sitten tarkkaan säästöön jouluksi.
— Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta, kuin holipompelia, sanoi Joppi.
— Mitä? Mitä se on?
— Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä oikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä lienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.
— Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten seisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. — Mikä meidät nyt perii, kun vieraat jo on kaikki kutsuttu?
— Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella äänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa sittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona pitäisi tulla.
— No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä olisi tullut — —
Aattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä oli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän kannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä, vaimoväen tarpeeksi — suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään oli tullut.
Mitä ennen joskus oli tavaralähetyksiä rautateitse Jopille saapunut, oli niihin aina ollut päällekirjoitettuna vaan "tilallinen", mutta nyt sattui sellainen ihme ja merkkitapaus hänen mielestänsä, että koppien päälle oli kirjoitettu "herra Jooseppi Hinkkala". Ja sama kauppias, joka juomat lähetti, oli ilman niitä vielä lähettänyt postissa kauniin kortin, onnentoivotuksen jouluksi, ja siinäkin oli päällä "herra".
Kun asemapäällikkö luukustansa postia jakaen huusi — "herra Hinkkala", niin oikein vavahteli Jopin käsi, kasvoille lensi mielihyvän puna ja hän katsahteli salavihkaa ympärilleen, minkä vaikutuksen tämä tapaus tekisi muihin läsnäoleviin. — Häntäkin huudetaan jo julkisesti, joukon kuullen herraksi! Vaan miksikä ei — siinä kuin muitakin, monasti köyhempiäkin miehiä, ajatteli hän hyvillään, katsellen siinä sitä kaunista paperilappua. Oikein veti niskaa sankaan, kun hän väkijoukossa käveli edestakaisin odotushuoneen lattialla, ja silmä vilahteli väkiseltä peiliin, joka oli seinässä, pöydän yläpuolella.
Ja kun juna oli mennyt ja posti ja muut tavarat jaettu ulos, meniJoppi asemapäällikön puheille.
Sen miehen ylpeys oli Joppia aina ennen hänen asemalla käydessään suututtanut, kun se pää jäykkänä jakeli postia tai työnsi ihmisten käteen pilettiä siitä luukustaan, tahi junaa odotellessaan käveli sivulleen katsomatta asemasiltaa edestakaisin, kädet seljän takana, ja suorana kuin korento — juuri kuin muita ihmisiä ei olisi maailmassa ollutkaan.
Nyt astui Joppi rohkeasti konttooriin, vaikka ovessa seisoi että "pääsy kielletty", ja kysyi saisiko "inspehtoorille" tarjota pienen joulunaukun — hyvää tavaraa. Ja kun se jäykkä herra paikalla oli suostuvainen ja kohteliaana tarjosi Jopille istuinta, ihastui Joppi ja huomasi paikalla, ett'ei se ylpeä olekaan, vaikka hän on luullut — se on miesten parhaita, kun vaan kerran jutteille sattuu.
Pullo avattiin ja ryyppyjä otettiin useampia, vaikka pehtoori jokaista ryyppyä ottaessaan naurahti ja sanoi, että "kun ei vaan tulisi liikaa". Joppi käski häntä kaikin mokomin tulemaan Tapanina heille, katsomaan kerran heidänkin taloa, ja tämä lupasi varmaan, kiitti ja puristeli Jopin kättä. Ja kun Joppi lopulta rupesi lähtöä tekemään, komensi se kohtelias herra asemamiehen kantamaan korit rekeen ja hyvin asettamaan, ett'eivät vaan millään muotoa särkyisi — ja sitten läksi Joppi pyrynä ajamaan kotiin päin, ylen tyytyväisenä siitä, että oli taas yksi tuttava lisää, pitäjän parhaita herroja.
Mutta kun hän pääsi Metsäkylän tienhaaraan, ei hän kääntynytkään kotiin, vaan riipasi hevosensa menemään valtatietä suoraan eteenpäin, kirkonkylään. Siellä piti käydä vielä kutsuja uusimassa ja näyttämässä niitä muhkeita pullokoria, joissa oli päällekirjoitettuna "herra Hinkkala", ja avata vielä yksi "fin hvit cognac", ja tehdä hyväin ystäväin kanssa joulun alkajaisiksi muutamia kahvilökäriä.
Kun hän sitten illalla saunaanmenon aikana ja emännän jo hankkiessa hakemaan, saapui re'essä maaten ja laulaa märräten kotipihaan, syttyi siitä taas riidan tuhakka, jota jatkettiin vaihtelevalla onnella koko joulu, melkein Tapanin iltaan, siihen saakka kun ensimmäisten vierasten kulkuset lasiporstuan eteen helähtivät.
Jopin oli nenänvarsi vähän ruvella ja Alman uusi silkkileninki oli sattunut repeämään helmasta, mutta kumpaistakin oli paikkailtu kiireessä parhaan mukaan, ja olikin onnistuttu siinä hämmästyttävän hyvin.
Molemmille tuli vierasten tultua aika kiire, ja kumpikin koetti paraansa mukaan ottaa niitä vastaan, iloisena ja kohteliaana.
Joppi seisoo portaalla paljain päin ja komentaa renkejä riisumaan hevosia ja viemään talliin, sekä varustamaan heiniä eteen. Ja kun joku sanoo tulijoista, että on siellä re'essä heiniä, ottaa Joppi siitä loukkaantuakseen ja sanoo että "on niitä meilläkin heiniä — ja mitä täällä metsäkylissä sitten muuta olisi". Hän nauraa rähättää hyvillä mielin ja johdattaa vieraita sisään katsomaan, että "jos sentään löytyisi jotain muutakin".
Kaikki ovat tulleet ketä on kutsuttu, ja on tullut vielä vallesmannikin rouvineen, vaikk'ei ole kutsuttukaan. On tullut vallan ehjästä paraastaan katsomaan, ajelemaan Tapania, kun on kuullut kuinka Hinkkalan talo on tullut komeaksi sitten hänen viime näkemänsä — hänellä kun ei vuosikausiin ole ollut itsellään mitään asiata sinne rauhaiseen Metsäkylään.
— Mikä mainio mies, ajattelee Joppi. — Mutta miks'eikä herrat tulisi, kun pitävät vertaisenaan — ja jos joskus olisi niiden kanssa ollut pientä riidan kaninaakin, niin leppyvät ne pian ja tulevat katsomaan, kun kuulevat, että on tullut tavaraa kotiin — hyvää helsinkiläistä. Herrat ovat sentään aina herroja!
Ja Alma on ihastuksissaan hänkin, että sitten viime Tapanin on taas tullut kaksi sellaista mahtimiestä heille lisää vieraiksi, kuin vallesmanni ja inspehtoori rouvineen. Hän liikkuu kahisevassa leningissään, nauravalla suulla, ja huutaa toisinaan ovelta Joppia — "pappaa" — puheilleen ja kyselee tältä kahdenkesken, suurella luotolla, mitä milloinkin on tarjottava ja milloin totilaitokset sopii kuljettaa kyökistä saliin.
Sitä hetkeä odottavatkin herrat innokkaina, heittäen vaanivia katseita oven puoleen aina kun siitä kuletaan, että milloinka sieltä alkaisi kuulua se tuttu helinä, joka syntyy, kun tyhjät lasit tarjottimelle ahdettuina helähtelevät yhteen piian niitä kantaessa esiin — —
Se seikka illemmalla vähän ahdistaa Alman rintaa uuden silkkiliivin alla, kun pelkää Jopin tulevan liiaksi humalaan ja tekevän jonkun häpeän. Mutta kun hän huomaa joka miehen humaltuvan samalla mitalla ja näkee, kuinka herrat jo, Joppia olalle taputtaen ja syleillen kehuvat hänen hyviä toimiaan ja komeita rakennuksiaan, niin rauhoittuu hän, mieli muuttuu kokonaan ja hän oikein pitää Jopista taas, kun tämä niin miehevästi puhuu, nauraa ja levittelee käsiään, herrain keskellä lattialla teiskaten.
Ja kun Joppi käy porstuakamarista hakemassa lisää ainetta, niin Alma rientää sinne hänen peräänsä puhumaan siitä suuresta ilosta ja siitä yhteisestä voitosta, minkä he taas tänä iltana saavat. Molempain ajatukset sattuvat yhteen, kuin samaan naulaan. — Näkevätpä ne, että meilläkin eletään, niinkuin muuallakin paremmissa ihmisissä — vallesmannikin näkee ja inspehtoori — ja sitten on taas toistain niin mukava mennä niidenkin luo —
— Näitkö, kuinka katselivat sitäkin joulukorttia pöydällä sanoi Alma innostuneena.
— Kyllä sitä sopii katsella, sillä ei sitä lähetetä joka miehelle. Pitääkin tilata kuusi kannua yht'aikaa ennenkuin sellaisen saa — ja sitten on vielä "herra" siinä kufärtissä — —
— Ja hyvä oli, että otit niin paljon, kun siitä jo etukäteen tuhlasit, junkkari, sanoi Alma, ollen toruvinaan Joppia.
— Tiedänhän minä aina asiat oikein päin asettaa — tiedän mitä tarvitaan. Toimita nyt vettä lisää —
Miesten puhe totipöydässä kääntyy siihen suuntaan, mikä sillä hetkellä on päivän tärkein keskusteluaine: metsäkauppoihin.
Aika on muutamaan vuoteen muuttunut siksi, että melkein joka kolmas mies on metsäkauppias ja — harvaa poikkeusta lukuunottamatta — joka mies myö, kellä vaan metsää on. Kun tukkimetsät ovat harvenneet, on isketty kiinni pienempiin metsiin, ja näyttää siltä, kuin koko maailma olisi yht'äkkiä saanut sellaisen puu-aineen nälän, että sitä ori mahdoton tyydyttää. Kaikki se puree pieneksi vaan, mikä puun nimellistä on. Tuntuu aivan kuin sen hampaita olisi jollain tavalla alkanut syyhyttää, niin että sillä yhä piti olla jotain kovaa purtavaa — niinkuin seimenpurijalla hevosella. Ja maakauppiaat, rautatien virkamiehet, entiset tukkijunkkarit, ja joukossa monet talollisetkin — kaikki tekivät vaan kilvan metsäkauppoja ja jokainen koetti paisuttaa omaa kukkaroaan niin paljon kuin mahdollista, toinen paremmalla, toinen huonommalla onnella. Tehtiin halkoja, propsipuita, puolapuita, hollanninpölkkyjä, ja hilattiin loppuja metsiä senkin seitsemän nimisinä puuaineina rautatielle, joka nyt oli muuttunut siksi valtavaksi suoneksi, mitä myöten pienempi puutavara virtasi merenrantaan. Joku löytyi joukossa sentään, niinkuin esimerkiksi Joppi-Hinkkalan naapuri, joka möi metsäänsä varovasti, harvennellen ja perkkaillen vaan, ja pysyi kovakorvaisena keinottelijain viettelyksille, mutta sellaiset miehet leimattiin kitsaiksi tyhmyreiksi, jotka mädättävät omaa tavaraansa; ja niitä pilkattiin.
Inspehtoori alkoi puhua siitä, mitenkä halot tänä syksynä ovat Helsingissä kallistuneet. — Taitaa tulla siitä, sanoi hän, että ne eivät läheltä saa, vai mikä lienee, mutta ei minun muistiini ole siellä niin paljon halkosylestä maksettu, kun jo kaksinkymmenin markoin maksavat. Kannattaisi jo melkein panna hirsiä haloiksi.
— No ainakin paremmin kuin että niitä uittopuulaakille myö, sanoi joku toinen joukosta, sillä ne ovat vieneet tukit melkein ilmaiseen.
— Varsinkin puoleen hintaan, sanoi vallesmanni, kun eivät myöjät ole ymmärtäneet edes puitansa lukea, muuta kuin myöneet summassa vaan, heti ensi tarjoukseen. Mutta silläpä ovatkin nyt sahainomistajat uittoväyläin suissa miljonääriä ja moni entinen tukkijunkkari tekee nyt omin päin metsäkauppoja, niin että soi, vaikk'ei ollut penniä taskussa kun rupesi tukkia mittailemaan.
— Niinkuin tuo Alanderkin, sanoi asemapäällikkö. Tavallinen keksimies oli vaan ennen tukinuitossa, ja nyt on rikkaampi kuin meistä kukaan. Kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenenkä saisi vielä pettääksensä. Se on tämän syksyn tehnyt halkokauppoja, saanut metsiä siitä aseman seutuvilta ja pistää kauniita voittoja taskuunsa. Taitaisi tehdä tuhoja, joll'en minä olisi ruvennut vähän nostamaan hintoja.
— Omilla rahoillaanko se Oskari jo tekee metsäkauppoja? kysäsi äkkiä Joppi, joka kaiken aikaa oli kuunnellut puhetta vallan hämmästyneen näköisenä.
— Omillaan tietysti.
— Ja minä olen ajatellut, että se yhä porilaiselle ostaa —
— Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle — jo viime kesänä, kun huomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.
— Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut kuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut — hm — hm, ymähteli Joppi.
— Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan täälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja saanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä menoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä. Siksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut hänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.
— Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi vallesmanni. — Veteleekö se?
— Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin puutavaraa.
— Mutta kuinka sinä ennätät?
— Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu. Eikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen toimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta ennen. — Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen Joppiin.
— Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en taida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei hän siihen lisännyt, että "hakkuutan itse ja panen voitot omaan taskuuni", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.
— Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän näköisenä.
— Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon vuoksi, kuin lähempänä rautatietä.
— Ei niin, tietystikään, mutisi Joppi, vaan ajatteli samassa, että kyllä minä sinun yskäsi ymmärrän. Ottaisit halvasta hyvin sinäkin, vaan etpä saakkaan.
Niin olivat herrat totipöydässä nykyisistä metsäkaupoista keskustelleet, ja Joppi oli kuunnellut tarkkana, äänettömänä melkein. Hän ei ollut vuosikauteen enään, senjälkeen kuin viimeiset tukit aina seitsentuumaisiin saakka hänen metsästään oli joelle ajettu, ajatellut metsäkaupoista mitään, ei juuri sitä eikä tätä; mutta nyt alkoi uuden aatoksen kipinä hänessä kyteä.
Kamalalta tuntui ajatella, että olisikohan häntäkin tukkikaupoissa petetty. — Ei! sitä ei kestä ajatella, ja sen ajatuksen hän sillä kertaa tukautti heittämällä lasinsa pohjaan ja rientämällä uuden tekoon. Mutta toinen kylki siitä kipinästä rupesi sen sijaan hehkumaan yhä kovemmin vaan.
— Siitä pienestä mestästähän voi nyt itse kiertää rahaa vielä vallan läämältä — ei myö kellekään, vaan hakkuuttaa itse. Se puoli ajatusta pyrki jo hulmahtamaan ilmiliekkiin vielä samana iltana ja sotkemaan kaikki, muut toimet, mutta vierasten tähden täytyi sentään pakoittaa sitä pysymään alallaan, muistaa isännän velvollisuudet ja kehoittaa herroja tekemään yhä uusia laseja.
Mutta aamulla alkoi Joppi kokoilla ajatuksiaan uudelleen taas ja sai ne sille tolalle, jota myöten ne illalla olivat alkaneet luisua. Vaan nyt ne sotkeutuivat sekaisin, tuli toista ja toista vuoroin. Hän tuli tuskalliseksi, levottomaksi. Ei hän puhunut juuri mitään kellekään. Kulki kartanolla, kävi tallissa ja murahteli siellä kärtyisästi rengeille jotain, meni tupaan ja joi kaljaa, meni taas takaisin ulos ja kävi pakaritupaan, murjottaen yhä, ähkien ja pyyhkiellen otsaansa, työntäen lakkiaan korvalta toiselle.
— Joko ne viime talviset tukinlatvat tulivat kaikki kokoon? kysyi hän voudiltaan, tultuaan pakariin.
— Koossa ne ovat jo kaikki, vastasi vouti, mutta niitä on niin paljon, ett'ei niitä tänä talvena ehditä kotiin ajamaan, ja siellä on vielä sitäkin vanhempia, vaikka polttaisi koko kylä. Mutta jos navettaakin ruvetaan ajamaan —
— Ei niitä viimeisiä, niitä ehjempiä latvoja ajetakaan kotiin, jatkoi Joppi omaa ajatustaan, keskeyttäen toisen puheen — poltetaan niitä vanhempia itse.
— Kyllä siellä on niitäkin, niinkuin siltaa.
— Hyvä että jäi edes latvat, mutisi Joppi ja läksi ulos taas.
Vouti ei oikein ymmärtänyt isännän tuumaa.
— Jokohan ovat taas riidelleet sen yötisen lystin päälle, ajatteli hän, kun niin näytti sekaantuneelta.
Ei maittanut ruokakaan Jopille oikein murkinaa syötäessä, vaikka oli hyviä kohmeloruokia kyllä, yötisiä jätteitä. — Voi totisesti sentään, kuinka ihmisen pitää oleman hullun, sanoi hän tuskallisella äänellä, laskien veitsen lautaselle ja käyden molemmin käsin päähänsä.
— No mikä sinun nyt tuli — mistä nyt niin äkkiä itsesi hulluksi huomaat, vai muitako tarkoitat? kysäsi ihmeissään emäntä, joka juuri oli puhua rupattanut, kuinka rouvat illalla melkein katein silmin olivat katselleet hänen uutta leninkiään, ja kiitellyt Fiinaa, joka sellaisella kiireellä sen sai niin mainion hyvästi istumaan.
— Minun mielestäni olet tänä aamuna näyttänyt hyvin hiljaiselta ja viisaalta, sikseen kuin joskus ennen, vaikka yöllä sinä nukkuissasi kyllä pidit sellaista mehkaa tukeista ja haloista, että minua kamotti, jatkoi hän.
— Siinäpä se juuri on. Olen viime aikoina alkanut vähän epäillä, että jotain kieroutta siinä asiassa täytyy olla —
— Missä ihmeen asiassa — mitä hullutuksia sinä puhut?
— Sitä minä puhun, että olen antanut itseäni pettää — ja nyt vasta huomaan sen. Hohhoo! Hullu, joka antaa narrata itseään! — Jälempänä sitä aina viisastuu, vaikka oikeastaan pitäisi olla viisas vähän ennemmin. — Kyllä osasi se Oskarikin peijata, roisto — enmä paremminkaan tule ja sano — ja minä vielä viime talvena pidin miestä parhaana ystävänä.
— Oletko antanut Oskarin taas pelata itseltäsi? Sitähän olen sinulle aina laulanut, että juot joka matkalla liiaksi ja ryhdyt peliin — ja tuhlaat kaikki rahat. Ajattelepa, jos loppuisivat, niin mikä meidät sitten ottaa?
— Ei lopu, metsä kasvaa maatessakin, ja ne ovat pieniä meillä korttihäviöt. Mutta ne ovat pettäneet, sikamaisesti petkuttaneet minua, Oskari ja koko puulaaki. Vallesmanni juuri sanoi illalla, että puolesta hinnasta ne ovat vieneet ihmisten metsät ja tulleet miljunääreiksi, ja nyt on Oskarillakin jo niin paljon koossa, että omillaan metsäkauppoja tekee, voittaen yhä lisää vaan. Jo minä jotain sellaista olen aavistanut — ja kuullut huhuiltavankin, mutta illalla sen vasta kuulin oikein mieheltä, joka asian tietää. Miks'ei vallesmanni tietäisi, mitä ne niistä ovat itse saaneet, vaikk'ei me tiedetä. Kyllä se poika tietää. — Voi totisesti, voi! Aattelepa, kun olisi täyden hinnan saanut, niin olisi puolta enemmän rahaa, tahi toinen puoli tukkia jälellä! Ja siitä kelpaisi reväistä, koska kuuluu puutavara niin kallistuvan.
— Vasta aika katua. Miksi möit halvasta?
— Miksi möit — kas se on viisas kysymys! Miksi möit! Saakeli! Tiesinkö minä silloin halvasta myöväni, ja myödä minun täytyi, niinkuin itsekin ymmärrät. Talo oli korjattava, ja monta muuta välttämätöntä menoa, vallan välttämätöntä, jos tahdotaan ihmisiksi elää. — Ei tässä ole tuhlattu, elä sanokaan sitä. — Vai olisiko sinusta hauskempaa asua mädissä huonerähjissä, niinkuin naapurit tuossa, ett'ei tiedä mitä seinää milloinkin pöngittäisi, tahi millä hetkellä löytäisi itsensä satimesta —
— Jumala varjelkoon, johan minä häpeisin silmät päästäni, sanoiAlma, jonka mielestä Joppi siinä asiassa puhui vallan viisaasti.
— Tai olisiko se ollut parempi — jatkoi Joppi — että minä olisin kävellä nahjustanut tallukoissa ja paikatussa takissa sontakuorman perässä — ja olisitko sinä tahtonut vähentää piikoja, säästääksesi muutamia markkoja vuodessa, ja kulkea itse navetassa kintut sonnassa, niin että olisimme haisseet samalle sonnalle molemmat —
— Hyi, mitä puhut! Silloin minä en olisi tähän taloon tullut.
— Siinäpä se. Enkä minä olisi liioin sinua tänne tuonut, joll'ei talo olisi ollut kunnossa — ja siihen minä tietysti jo tarvitsin rahaa ennen sinun tuloasi — ja nyt sinä tuumaat, että miksikä möit.
— Niin minkätähden annoit mennä halvasta? Olisit muilta kysellyt.
— Ja muut olivat sitten viisaita! Yhtä tyhmiä ovat nytkin vielä useat — ja se onkin hyvä juuri, etteivät kaikki viisastu yhtä haavaa tässä maailmassa. Se on riivatun hyvä ja lysti asia se. Sen se on onni, joka pääsee herrain joukkoon, ja kuulee niiltä aina ennen muita monta hyvää seikkaa.
Joppi alkoi tulla paremmalle päälle ajatellessaan, että juuri se monen tietämättömyys asioista vielä, se tyhmyys, joka hänenkin ennen petti, nyt voi koitua hänelle hyödyksi.
— Minä tiedän jotain nyt, jatkoi hän iloisemmin. — Joppi tietää jotain, eikä hellitä, ennenkuin ovat tulleet omat häviöt takaisin, kaksinkerroin — ja hän löi kämmentä pöydän syrjään. — Entistä rahaa on vielä paljon, omasta metsästä tulee lisää, minä alan tehdä kauppoja niillä ja voitan — piru ollakseen, minä voitan, koska voittavat muutkin, ja kannattaa vielä apulaista pitää.
Hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, kädet selän takana, juuri niinkuin oli nähnyt inspehtoorin tekevän asemasillalla.
— Ei tarvitse Tukki-Oskarin luulla, että hän on ainoa, joka ymmärtää metsäkauppoja tehdä, eikä kenenkään muunkaan. Kyllä minä niille näytän vielä. Hoo! täällä löytyy myös jotain täällä kallossa, kun vaan liikkeelle päästetään, ja Hinkkalan Joppi pystyy aina siihen, kuin toinenkin mies. — Korjata voitot omaan taskuunsa, sehän on kaikkein helpoin asia! Tulimmaiset tuhat, ett'ei ole pitänyt ennen huomata!
— Aiotko sinä nyt sitten ruveta tekemään metsäkauppoja, vai mitä sinä intoilet? kysyi Alma.
— Paikalla! sanoi Joppi, polkien jalkaansa. — Nyt sitä koettaa pitää, jos koettaa — takoa kun rauta vielä on kuuma, sillä vuoden päästä voivat kallistaa metsiänsä —
— Mutta jos pettävät sinua taas? Etköhän tyydy omiisi ja anna olla —
— Voi tyhmyyttä, sanoi Joppi, ja naurahti halveksivasti. — Mutta mitä akat ymmärtää!
— Ymmärtää ne niin paljon, että antavat miesten tuhlata ja juoda rahansa, iski Alma närkkäästi Jopin pistokseen.
— Akka, elä rakenna riitaa nyt, sanoi Joppi ankarana, nyt on aatokseni tärkeämmillä aloilla. Kuinka minua kukaan voi pettää, kun minä itse ostan? Minä ostan itse nyt, enkä myö, kuuletko sinä. Juuri minä itse — hän löi kämmenellään rintaansa — ja petän myöjiä, puhtaasti vallan, koska on itseänikin petetty. Sinun muutama tuhantesi on pian takaisin saatu. Ja yhä kävellen lattialla, jatkoi hän kasvavalla innolla, kuinka hän muutaman vuoden päästä on voittanut suuria summia ja on sitten vasta oikein rikas. Ja kun oikein hyvin käy, niin he vielä muuttavat Helsinkiin — jota joskus ennenkin on tuumailtu — ostavat sieltä talon, niinkuin joku muukin on tehnyt, ja jättävät koko tämän maan roskan — tai pitää Joppi tämän talon jahtimainaan — Niillä tuumillaan sai Joppi emäntänsäkin lopulta innostumaan asiaansa niin, että hän unohti omat perurahansa, ja he sovinnossa tuumailivat, että on sitä rahaa, mikä heillä vielä on jäljellä, ajoissa koetettava kartuttaa.
10.
Joppi hakkauttaa samana talvena vielä haloiksi kaikki kuivat tukin latvat, ja pystyä metsää ensi talven varaksi.
Halkoja lähtee vahvasti, sillä pieni metsä on paikoin aika sakeaa, ja Hinkkalan mäet Teuron kulmalla alkavat tulla lakeiksi. Sinne jää vaan havuja ja risuja maantäydeltä, tuhanteen ristiin, ja pystyyn tuulen leikkikepiksi joku vaivainen puunlima, jota hakkaajat eivät viitsi pinoonsa pätkiä. Joppi riennättää hakkuuta tulisella kiireellä, että saisi sinä talvena vielä lisää rahoja tehdäkseen metsäkauppoja muiden kanssa. Ja kun lunta on paljon, lisää hän maksua halkosyleltä ja saa mielihyväkseen miehiä siirtymään Oskarinkin hakkuilta rautatienpuolella omaan metsäänsä. Hän johtaa itse hakkuutöitä ja ostaa kauppiaalta taskukirjan ja keltaisen mittapuikon, käy joka lau'antai mittaamassa puut ja maksaa miehille muhkeana palkan — eikä riitele kaikista pikkuseikoista ja vajavuuksista hakkaajien kanssa, niinkuin muut kuuluivat tekevän.
Kirkolla ajaa hän särkemässä rahaa, setelin toisensa perään, sillä pientä rahaa pitää olla paljon hakkaajille. Ja kun on lanttia ja pientä hopeata sekaisin vaan housuntaskussa, on sieltä niin mukava nyppäillä niitä, kun toisinaan satutaan lyömään nakkia kievarin kamarissa. Ei siinä tarvitse pitää erittäin tarkkaa laskua, kun on tasku täynnä; sieltä ottaa vaan ja sinne työntää, että helähtää, jos on voittanut.
Omat hevoset ovat halkojen ajossa ja palkkahevosia paljon. Ajo tuli kyllä kalliiksi pitkän matkan vuoksi, mutta laski Joppi siitä sentään tulevan hintaa puillekin — ja olihan omillekin hevosille hyvä ansio.
Kun oli osa ajettu, läksi hän niitä itse kauppaamaan Helsinkiin, perehtyäkseen halkokauppoihin.
Mutta siellä tingittiin hintaa alhaalle, kun huomattiin halot sinistyneiksi, maasta hakatuiksi, ja lopulta piti siihen jättää, mitä kaupunkilainen maksoi. Useita päiviä hän niitä siellä möi, mutta ei hän oikein saanut selkoa, paljonko niistä jäi omaan kukkaroon syleltä, kun rahoja tuli iltasella kaupungilla kulkeissa liikutelluksi. — Kyllä niistä sentään jotain tuli hyötyäkin, päätteli hän — ja olishan ne latvapuut kumminkin mädänneet maassakin. — Mutta älähän huoli, tuumi hän, kun hän ensi talvena alkaa lappaa niitä hyviä halkoja sieltä! Nytkin saivat hyvistä haloista toiset usean markan syleltä enemmän.
Hän ajattaa sentään samana talvena kuivashalot kaikki, tekee useoita Helsingin matkoja, ja tuo tavarata kotiin joka matkalla, kaikkea, mitä syntinen sielu tarvitsee — ja paljonhan sitä tarvitsee, kun vaan on millä saa.
Kaupunkilaisen, jonkun puukauppiaan, olisi kyllä voinut saada niitä myömään, vaan kun niitä ei vielä senkään enempää ollut, möi ne vähät itsekin. Ja oli niin hauskaa muutenkin aina istua lököttää junassa ja jutella toisten matkustajain kanssa — niitä kun aina tuli jutteille, kysyen, että "mihinkä herra matkustaa"?
Mutta tulevan talven varaksi hän jo tinkaili myöjää, tahi suoraa ostajaa, kun hän rupeaa lähettämään suuria summia "alas", niinkuin hän oli oppinut kaupunkilaisiksi sanomaan. Ja niitä löytyi kumpaakin lajia vaikka kuinka paljon — hävinneitä maamiehiä enimmät, jotka koettelivat onneaan kaupungissa — ja oli sanottu Jopille, että antaa tulla "alas" vaan, vaikka tuhansia syliä, kyllä siellä kelpaa, sillä puute on ollut hyvistä puista tämänkin talven.
Siitä sai Joppi uutta intoa yhä ja pani palstaa lakeaksi ojalta aikain kotiin päin, minkä ennätti. Ja hän ajeli siellä metsässä tehden laskujaan ja summaillen, kuinka monta syltä kustakin mäestä tai korven poukamasta oli tullut, kun piti saada tarkka selko siitä, että muilta ostaissaan sitten tietäisi varmaan, mitä kulloinkin kannattaisi luvata. Sillä ostamaan hän rupeaa nyt, ei hakkuuta omaa metsää kotopuolelta enään, se kun on liian kaukana ja kun tarvitsee sentään vähän itsekin; ja joka Helsingin matkan perästä se ostohalu tulistuu.
Vaan samassa suhteessa kasvaa myös vastustus hänen kauppatuumilleen.
Siellä alkoi keväämmällä useampia miehiä kulkea samoilla asioilla, Tukki-Oskari etupäässä, ja he kävivät kaikki halkometsät Teuron ojaa pitkin Isoltajoelta aina Kilpisuohon saakka, haluten niin suuria metsälohkoja kuin mahdollista. Ja mihin vaan Joppi meni, oli siellä hänen edellään jo käynyt kaupanhierojia, vaikka kaikkialla olivat kaupat vielä auki. Näytti siltä, kuin he vaan varustaisivat itseään, ja sitten yhdellä iskulla ottaisivat kaikki, koko paikkakunnan paljaaksi.
Muutamalla talolla — kirkonkylän metsätaloja — oli ihan ojan rannassa lohko, viisikymmentä tynnörinalaa laajuudelleen, ja sitä mielivät ostajat erityisesti. Oskari oli isännälle tarjonnut viisituhatta markkaa siitä, kun saa puhtaaksi hakata, mutta isäntä vaati kuusituhatta ja joka kymmenen sylen päähän yhden siemenpuun pystyyn, kuuden tuumaisia puita. Tämän sai Joppi tietää, kun oli käynyt isännän puheilla hänkin kyselemässä, eikö tämä möisi sitä hänelle, ja isäntä oli sanonut, että on sellainen ja sellainen tarjous siitä jo tehty. Joppi ajattelemaan, että nyt on otollinen hetki iskeä kiinni. Hän tietää nipistä nappiin, että silloin, kun ne pojat tarjoovat viisituhatta, on metsä kymmenen arvoinen, ja ne siemenpuut eivät paljoa merkitse. Se metsä on otettava heti, tuumi hän, ennenkuin ne ehtivät, ja maksettava mitä isäntä hakee. Kaksituhatta voi hän maksaa paikalla, sillä niin paljon riittää rahoista vielä hyvin, ja lopun hakattua sitten. Ja hän tekee tarkkoja laskuja. Kyllä nyt puut nousevat hinnoissa varmaan, kun niillä on sellainen into ostoon. — Mutta luulevatkohan niin salaa kauppoja tekevänsä, ett'ei Joppi saisi urkituksi ja vetäisi nenästä, tuumii hän, ja menee toistain isännän luo.
— Vai että sinäkin rupesit ihan tosissasi metsäkauppiaaksi?Huomasitko omista myynneistäsi, että se kannattaa? kysyi isäntä,vanha kuiva ukko, pistäen tupakkaa piippuunsa ja tarjoten pussiaJopille.
Jopilla ei ollut piippua — eikä hän piippua pokakaan, se ry'ittää niin pahasti, sanoo hän, ja virittää itseltänsä paperossin.
— Ei häntä niin tarkimmilleen vielä tiedä, kuinka hyvin se kannattaa, mutta sen tiedän varmaan, että paremman koron siitä rahoilleen saa, kuin pankissa, kun vaan vähän vaivaa näkee. Ja aikaa on minulla kyllä.
— Soo, entä talon toimet? kysäsee isäntä.
— Ne menee kuin tupakka, minulla on hyvä pehtoori nyt, sanoi Joppi.
— Soo'o!
— Enkä minä itse voisi työmailla kulkeakaan, on ilmestynyt sellaista ahdistusta ja leiniäkin.
— Mutta oletpa lihava ja vankan näköinen.
— Mutta ei ole terveys sentään hyvä.
— Niin, ei siitä liiasta lihastakaan ole. Minä olen aina ollut tällainen tikku. Ei minussa liha paina, mutta kyllä luu sentään luistaa vielä koko lailla. Syksyllä vielä niitin kauraa poikain kanssa kilpaa ja kävin riihillä.
Miesparka! tuumi Joppi itsekseen, ja on metsää yllinkyllin ja iso talo.
— Tuliko teille paljon kauroja viimesyksynä? kysyi isäntä,
— En minä niitä muista, mitä lie tullut, vastasi Joppi, alkaen tuskastua ukon monista joutavista kysymyksistä.
— Soo! Meillä pojat pistää aina muistiin. On talvella sitten niin hyvä kuluttaa.
Ukko oli kyllä kuullut yhtä ja toista Jopin talonpidosta, mutta häntä sentään huvitti kysellä häneltä itseltään jotakin.
— No kuinka sen kaupan kanssa sitten tehdään? kysyi Joppi, keskeyttäen isännän enemmät kyselemiset.
— Jaa, mitä minun sillä väliä on kelle myön, kun vaan rahat saan. Ja jaksanethan sinäkin tuon ostaa?
— Ei sitten kukaan, jollen minä.
— Niin, olethan saanut rahoja paljon, ja tuumaat nyt käyttää niitä. Viisi ja puoli ne panivat viimeiseksi hinnaksi ja ne siemenpuut pystyyn, mutta en minä sellaista metsää anna alle kuuden. Jo minä lupasin siemenpuut korvesta sentään heittääkin, kun meidän vanhin poika puhukselee sitä ojittaakseen, jos metsä hakataan, mutta mäkiin pitää jättää. Silleen se kauppa sitten jäi, ja lupailivat lähteä vielä muualta kuulemaan. Vaan pantiin siihen kahden viikon odotus, että jos puoli tai toinen muuttaisi päätänsä. — Mikähän ostointo niillä nyt on?
Joppi oli kyllä sen innon tietävinään, ja senkin, että vielä ne maksavat kuusituhatta täyteen ukolle, jos ennättävät. Mutta Oskari on häntä jo tarpeeksi pettänyt, hän antaa vastavuoroa nyt — jos vaan saa sen ukko-kyyhkysen suostumaan siihen, että odottaa enempiä rahoja ensi talveen.
— Tiesi heidän intonsa, vastasi Joppi vaan lyhyeen. Mutta tekaistaan me nyt kauppa valmiiksi että paukahtaa, niin pääsette pitemmistä tuumimisista. Minä maksan sen kuusituhatta täyteen ja jätän mäkiin ne ainaiset siemenpuunne, vaikka tuskinpa niistä mitään hyötyä mahtaa olla.
— Soo, ei taida olla, sanoi isäntä, mutta ovat vaari minua viisaammat niin sanoneet, niin joutavathan jäädä.
— Jätetään, jätetään herrantähden, sanoo Joppi, jota isännän venyttäminen alkaa yhä enemmän tuskastuttaa. — Mutta ettehän te tietysti vaadi koko rahaa yht'aikaa?
— Enhän minä, paitse hakkuun mukaan. Kaksi tuhatta vaadin heti nyt ja kontrahti tehdään kahdeksi vuodeksi, tästä lukien.
Mainio kauppa! tuumi Joppi. Välikirja teetettiin ja siihen vaati ukko kahden markan sakon jokaisesta luvattomasta puusta, mikä kaadettaisi.
— Vanhuuttaan se on hassahtanut, sanoi Joppi kirjan tekijälle, vaan olkoon hänen tahtonsa.
Ja nyt oli Joppi täysi metsäpatruuna ja nyt hän oli paikkaava kaiken sen vahingon, mitä itse oli puulaakilta kärsinyt.
Hän pani keväällä vielä alkuun hakkauksen ostometsässään ja oli Oskaria ja hänen miehiään kohtaan niin koppava, ett'ei hyvää päivää tehnyt vastaan sattuessa.
Mutta Oskari, kuultuaan Jopin metsäkaupan, oli he sanonut, että "nyt sen miesparan kävi hullusti kumminkin. Mihinkä se ne puut siitä hinnasta panee? — Löi se nyt poroon kouransa, mutta lyököön, koska yrittää meille kiusaa tehdä" —
Sillä siinä metsäkaupassa oli toinen mutka, joka todella tulikin turmioksi Jopille. Mutta siitä ei tiennyt vielä kukaan elävä henki mitään, paitse Oskari ja pari kolme rahamiestä, jotka yhdessä hommasivat tiilitehdasta rautatien varteen, eräälle etempänä olevalle asemalle, mihin soveltui uitto Teurosta. He voivat saada sinne tiilipuut kulkemaan tavattoman halvalla jokea pitkin, ja sen vuoksi sopi heidän tarjota paljoa enemmän kuin muussa tapauksessa, ja olivat sen tehneetkin, säilyttääkseen ne metsät itselleen muilta ostajilta. Vaan ennenkuin he rupesivat tuumaansa toteuttamaan, tahtoivat he ottaa tarkan selvän siitä, kuinka kauvaksi aikaa sen hyvän uiton varrella tiilipuita riittäisi, ja miten pitkältä saisivat hakkuu-aikaa siellä.
* * * * *
Keväällä oli Joppi vielä saanut viimeisistä puistaan niin paljon rahaa, että hyvästikin eläen riitti kesän ylitse, eikä sitä oltu säästeltykään, kun toista oli niin paljon toivossa.
Mutta syksyn tullen muuttuivat asiat kummallisen äkkiä aivan toisiksi, kuin mitä Joppi oli osannut aavistaa. Hän huomasi kauhukseen, ett'ei metsänosto käykään niin helposti laatuun, kuin sen myynti, ja jota pitemmälle syksy kului, sitä enemmän helmeili ahdistuksen hiki hänen otsallaan. Hänen iloisuutensa ja huolettomuutensa oli kadonnut kuin pyyhkäisemällä, ja kaikessa siinä harmissa Alma häntä vielä yhtenään torui ja soimaili.
Ja koko tämä pula, tämä hyvien toiveiden odottamaton ja äkkinäinen käänne tuli siitä, että halot olivat kovissa hinnoissa, vaan ei kuulunut lunta, että olisi saanut metsistä ulos, ja huhuja kulki, että kun lumen sataa, niin ne varmaan halpenevat. Ja toinen pulma oli siinä, että jos luntakin tulee lopulta, niin paljonko niitä omilla hevosilla ajaa, kun ei ollut rahaa muilla ajattaa. Raha oli metsässä kiinni. Ei voinut jatkaa keväällä aloitettua hakkuutakaan ostometsässä nyt, kun juuri olisi ollut paras aika hakata. Siellä lähempänä asemaa koluuttavat rattailla halkoja rautatielle ja kiertävät rahaa! — "Vaan saako näistä meidän mäistä sitten", tuskittelee Joppi, ja se on tuskaa tuskan päälle.
Jo hän teki uhissaan senkin yrityksen, mutta särki kahdet rattaat ja yhdeltä hevoselta taittui jalka, niin että se piti nuijata ja kuopata Teuron korpeen.
Tämä alkaa nyt Jopista olla vallan käsittämätöntä. Niin hyvät toiveet, ja nyt ne menevät jo myttyyn.
Hän istuu eräänä aamuna vuoteen laidalla ja vanuttelee pörröisessä päässään asiain nykyistä tilaa. Ei ole viitsinyt vielä vetää edes housuja jalkaansa, tuumii siinä vaan, rykii, syljeskelee ja kynsii niskaansa. Ennen niin reima Joppi on nyt vallan saamaton. Ei ole tullut käydyksi enään kylilläkään moneen päivään. Kahvikin on taas lopussa, ja yhden kerran on jo pitänyt ottaa kauppiaalta velaksi.
Alma äkäilee, että on haljeta.
— Lähde nyt johonkin siitä, kötys, tiuskasee hän, heittäen housut Jopin silmille. Viisituhatta toin taloon tuhlataksesi, etkä viitsi sinä nyt edes sen vertaa, että toisit kahvia kotiin. Jo minä häpeän piikojakin, kun pitää aamukahvitta olla.
— Hae niillä tuhansillasi itse nyt, kyllä niillä pitäisi yhden aamukahvin saaman!
— Hae! Hullu, mitä puhut! Sinun suustasiko?
— Vaikka sieltäkin sitten, mutta jätä minut rauhaan, sanoo kovin tuskastuneena Joppi. — Ja eikö ole tuhlattu minun rahaani, enemmän paljo, jos sinä sen siksi otat. Mutta minulla on sentään vielä jäljelläkin, eikä sinulla vaivaisella ole mitään muuta kuin se hävytön suusi.
— Sinulla —
— On talo ja tavarat, ja rahaa metsissä kiinni yli sinun ymmärryksesi.
— Ota sieltä sitten! Hevosen raatoja, ja särkyneitä rattaita!
— Ka, ka, sitä kiukkua! — Kyllä minä otankin, mutta anna helvetissä sen verran rauhaa, että saan edes tuumia, mistä nuorasta ensiksi nykäsen.
— Sinun vielä piti niihin metsäkauppoihin ruveta, ääliöimen.
— Ja sinun piti olla samaa mieltä silloin, viisaan muka! — Vielä niistä selvitään, kun ehditään, mutta tämä syksy on kirottu. Koettavat ne nyt tehdä kiusaa minulle Jumala ja ihmiset, mutta minä en sitä pitemmälle kärsi, en päivääkään. Talo on minun ja auttakoon se nyt isäntäänsä tällä kertaa pulasta, ei sen ole sitä vielä tarvinnut tehdäkään.
— Kahvia sinun saada pitää, vaikka siinä uisit.
— Ethän vaan aikone myödä taloa hassutuksiisi? hätäili Alma.
Mutta Jopilta ei saanut sanaakaan enään. Hän oli vaiti vallan toisen kiusaksi, puki kiireellä päälleen ja läksi kylään.
Hän ajoi kirkolle, Nuurperille, ja alkoi tälle kautta rantain ja kovin nolona puhua nykyistä pulaansa. — Kaikki kävisi muuten hyvin, mutta tämä pitkä, lumeton syksy tekee suurimman kiusan. Hänellä on niin ja niin monen tuhannen puut hakattuna ja on hakkaamattakin paljon, vaan tämä satunnainen rahapula estää nyt kaikki toimet. Ja kaikki tuumansa ja toimensa uskoi hän tarkimmilleen kauppiaalle.
— Puutavaraa tarvitaan nyt Helsingissä joka lajia, se tekee kauppansa siellä, kun vaan sitä sinne saa, sanoi hän.
— Ja alkavat jo käydä itsekin sitä ostelemassa täältä mailta. Hyvä merkki, että on niillä tarve, myönsi kauppamies.
Ja Joppi mielestään tekee mainiot kaupat vieläkin, kun vaan tämän pienen pulan pääsisi oheamaan; eikä tätäkään olisi, joll'ei puulaaki häntä ensin olisi päässyt pettämään. Mutta jos nyt veli Nuurperi auttaisi häntä, niin hän panisi vaikka talonsa panttiin. — On siinä taloa — ei ole koko pitäjässä montakaan muhkeampaa, vaan on sen laitos vienyt rahaakin —
Kauppias myöntää kaikki olevan totta, eikä pidä ollenkaan ihmeenä, että Jopilta talonsa korjaus on vienyt paljon rahaa, sillä ei ne hävinneet talot ole niin helpolla korjattavia. Sekin on hänen mielestään totta vallan, että puulaaki oli liian halvalla saanut Jopin tukkimetsän, mutta ei se asia ollut enään autettavissa muulla, kuin juuri sillä vallan viisaalla tuumalla, jonka Joppi nyt oli keksinyt, että mittaa samalla mitalla takaisin, millä itsekin oli saanut. Tekee kauppoja ja ansaitsee niillä, sillä kauppa se on, joka sittenkin vetelee, eikä maanpito, kun vaan oikein ymmärtää kauppaa tehdä. Ja mitä siihen nykyiseen rahapulaan tulee, niin se ei saa tehdä keskeytystä asiain hyvässä juoksussa. Hän kyllä auttaa.
Joppi ihastuu kauppiaan hyvästä puheesta, ja lupaa maksaa takaisin heti talvella, kun vaan saa.
Vaan kauppias ei sano olevan mitään kiirettä, jos Joppi varmuuden vuoksi talonsa intekkiin panee. Ja hänen mielestään on selvintä, että Joppi ottaa heti isomman summan, niin voi paremmin puuliikettään jatkaa, ett'ei siihen taas satu tällaista seisautusta.
Kaikki on erinomaisen viisasta tuumaa Jopin mielestä, ja kun kerran on helppo saanti, niin helppo, ett'ei tarvitse kuin nimensä piirtää, ottaa hän kuusituhatta markkaa että rymähtää, ja antaa taloonsa kiinnityksen. — Kaikki tulee käymään hänen mielestään hyvin nyt, eikä hän voi kylliksi kiittää sitä hyvää veljeä Nuurperia tästä auttavaisuudesta.
Kauppias aavisti kyllä, mihin suuntaan Jopin asiat nyt jo olivat menossa, mutta hänestä se oli yhdentekevä, kun tiesi, että Hinkkalan talosta joka hetki saa kuusituhatta markkaa siinä löytyvien hyvien tekomaitten vuoksi — sillä löytyi niitä sellaisiakin miehiä, jotka rakastivat maata raivata — ja niin antoi hän täydellä luotolla Jopille rahat. Ja kuka tahansa olisi antanut samoin aivan, ensimmäistä kiinnitystä ja hyvää korkoa vastaan, saati kauppamies, joka kaiken muun lisäksi tiesi vielä, että jommoinenkin osa niitä samoja rahoja oli heruva hänelle itselleen takaisin taas heidän keskinäisissä kaupoissaan.
Nyt alkaa Joppi touhuta uudella innolla. Hän ostaa metsää lisää — hyvissä ajoissa, tuumii hän — ajattaa puita lumen tultua kovalla voimalla, ja kun liike on levinnyt näin suurenmoiseksi, ottaa hän itselleen apumiehen, "vartesmannin". Itse ajelee hän juoksijallaan vaan metsissä, pukkireellä ja renki takana — ja jakelee rahoja, joita kehuu olevan niin, että niillä vaikka talonsa vuoraisi. Hän käy kilpa-ajoissakin Hämeenlinnassa, vaan kun ei saa palkintoa, ajaa Mikkelin markkinoille ostamaan parempaa juoksijaa yhä.
Koko talvi menee yhdessä humussa. Kestiä pidetään ja kesteissä käydään, yhdessä ja yksittäin.
Almakin on leppyisämpi ja luulee asiain menevän hyvin, kun ei puutosta huomaa, vaikka kovin kiukuissaan hän oli ensin ollut, kuultuaan Jopin lainan oton. Ja tavallinen tervetulijais-kähäkkä sentään aina käydään Jopin tullessa humalassa kotiin puunmittauksilta tahi kaupunkimatkoilta.
Rahaa tulee ja toista menee, eikä Joppi tiedä voittaako hän vai tappaa. Mutta se on pääasia, että hyvin riittää ja saa kulkea komeasti metsäherrana.
Mutta kun taas talvikausi on mennyt ja Joppi keväällä on Helsingissä tekemässä lopputilejä lähettämistään puutavaroista, tulee vasta kovin pulma ja viimeinen ankara isku hänen päällensä, kuin ukkosen vasama. Hän huomaa, ett'ei hän kotona tulekaan ollenkaan tolkkuun niillä rahoilla, mitä hänellä enään on saamatta. Hän ei saakaan niillä maksetuksi ostometsiä, ei lähellekään.
— Missä nyt on vika, tuumii hän nolona ja hiki päässä kaupunkilaisen kamarissa.
Hänellä ei ollut mitään kirjanpitoa, että olisi voinut tietää mitä kustakin lohosta oli tullut. Kaikki oli käynyt umpimähkää vaan, niinkuin pimeässä. Ja jos hänellä olisi oikea toimi ollut, olisi hän selvään nähnyt jo siitä ensimmäisestä isosta metsästä hävinneensä ainakin puolet, ja muistakin pienemmistä kaupoistaan aikalailla.
Vaan nyt hän ei tiedä mitään muuta, kuin että rahaa hänen mielestään tulee tavattoman vähän enään — menee melkein kaupungin laskuihin.
— Kuinka Jumalan tähden tämä näin käy? sanoo hän kauhistuneena.
— Jaa, sitä on minun mahdoton tietää, vastaa puukauppias. — Kyllä laskut tässä ovat oikeat, vaikka kelle näytettäisi, ja tässä on sitäpaitse vielä rahtikirjat. Tämä summa tässä näin tulee vähennystä, kun kaikki hirret ja piirot olivat pälhityt pilalle. Enhän minä voi niistä välikirjan mukaan maksaa, ettekä tekään voi vaatia.
— Enhän minä vaadikaan. — Sikoja nekin hakkuumiehet, koko porsaita, että tekivät minulle sellaisen vahingon. Ja sekin vartesmanni sitten, sen lurjuksen ajoin sentään jo pois, sanoi Joppi niinkuin näyttääkseen puukauppiaalle, että hän kyllä on parhaansa mukaan koettanut toimia.
— Olisi pitänyt ajaa ennenkuin ottikaan.
— Sepä sen, kun olisi tiennyt!
— Eikä sekään ole sanottu, huomautti toinen, tuleeko metsistänne ollenkaan niin paljon tavaraa, kuin olette otaksuneet. Minä epäilen sitä, koska niin vähän sanotte olevan jälellä ensi talveen siellä ainetta. Olette ehkä itse maksaneet liikaa.
Joppi kalpenee, hyökkää seisaalleen, eikä tahdo saada ääntä kurkustansa.
— Voi totta toisen kerran! Voi yhdeksänkolmatta! Voi niitä roistoja kumminkin! Kyllä se niin melkein on käynytkin, ja sekin kitupiikki, silakannuolija, petkuttikohan sekin minua. — Sen se teki ja oli Oskarin kanssa liitossa. — Nyt tässä tulee hulluksi vallan — ja rahaa pitäisi saada, että voisi niille julmille maksaa — ja jättää Jumalan nimeen niiden metsät — —
Ja Jopin ääni värähteli ja oli vähällä, ett'ei kääntynyt itkuksi.
— No ei pidä niin kovasti hätääntyä vielä, lohdutteli puukauppias, jonka melkein kävi sääliksi Joppia. — Onhan siellä tavaraa vielä, mennään yhdessä katsomaan. Minä tulen mukaan ja ostan pois, kyllä minä voin niistä etukäteenkin hinnan antaa tavaran mukaan. Tai annan vekselin, sillä saatte rahat myös.
Joppi rauhoittui vähän, vaikk'ei se tuskallinen ahdistus kokonaan enään kadonnut, ja he läksivät yhdessä maalle.
Tehtiin niinkuin puhuttu oli ja Joppi nosti etukäteen rahaa jälellä olevista puistaan.
Mutta mitä siitä, se meni pennistä penniin, ja häntä aletaan nyt ahdistaa muultakin puolelta.
Muistamattomuuden, vai huolimattomuudenko kautta oli Jopin ensimmäisessä suuressa ostometsässä tullut hakatuksi nekin siemenpuiksi määrätyt puut, ja nyt on isäntä hänen kimpussaan, vaatien maksoa.
Joppi tekee tenää hädissään, vaan ei auta. Kauppa kuin kauppa. Ja kun hänellä ei ole millä maksaa, ja kun hän väittää, ett'ei maksaisi penniäkään, vaikka olisi kuinka paljon tahansa, koska isäntä on kehdannut häntä nylkeä koko siinä metsäkaupassa, panettaa isäntä loput siellä löytyvät halot ja hirret takavarikkoon ja manuuttaa Jopin käräjiin.
— Kyllä hän on onneton mies nyt, ajattelee Joppi itsestään. — Häntä petettiin kun hän omaansa möi, ja kun hän rupesi ostamaan, tekevät ne hänestä aivan paljaan. Ja kaiken päälle vedetään vielä oikeuteen.
Hän soimaa koko maailmaa, eikä luota enään kehenkään. Hän on vihastunut jo Nuurperiinkin ja käy siellä riitelemässä, ett'ei tämä häntä varoittanut enemmistä kaupoista, mutta kauppias pesee kätensä puhtaaksi ja syyttää Joppia itseään, ett'ei hän ole ymmärtänyt kauppoja oikein tehdä. Ja välittämättä asioista, jotka eivät häntä liikuta, tallettaa hän vaan Jopin kiinnitystä laatikossaan.
— Juuri niinkuin muut olisi paremmin ymmärtäneet, mutta niillä on ollut onnea, päättää Joppi ja palaa alakuloisena kotiinsa.
Koko sen kesän vallitsi täydellinen sekasorto Hinkkalassa. Alma on kuin poissa suunniltaan, itkee joka päivä, soimaa ja syyttää Joppia kaikella mahdollisella tavalla, ja latelee Jopin eteen uudestaan ja yhä uudestaan kaiken sen hyvyyden, mikä hänellä olisi ollut ilman mokomaa miesrenttua. Mutta Joppi ei voi sille nyt yhtään mitään. Ja kun ei pääse edes mielin määrin humalaan, että voisi ottaa sille rehellisen vastuksen aina silloin kuin mieli tekisi, alkaa hän kartella emäntäänsä niin paljon kuin mahdollista; ja tuntuu aivan siltä kuin hän suorastaan pelkäisi muitakin ihmisiä niinkuin lapsi, joka on jotain pahaa tehnyt. Monta helteistä kesäpäivää hän viruu huoneitten seinämillä katveessa, tai aitojen takana pientareilla. Hän käy toisinaan aatoksissaan kellarikamariinkin, mutta siellä ovat hyllyt tyhjät, sillä Helsingistä ei ole enään lähetetty mitään, kun on entistäkin maksamatta, ja sama on laita Hämeenlinnassa. Pitkää aikaa hän ei viihdy sielläkään, peläten emännän tulevan jälessään, jolloin häneltä peräytyminen olisi suljettu, vaan käy taas ulos. Ja jos sitten pihamaalla joku palkollisista sattuu hänet yhdyttämään ja jotain kysymään, niin hän oikein säpsähtää ja murahtaa jotain vastaukseksi, katsellen maahan. — Vahinkoa vaan noistakin, ajattelee hän, kun pitää vielä niillekin palkka hankkia. Emännän on pitänyt myödä useita lehmiä välttämättömiin tarpeisiin, ja palkolliset laiskottelevat, kulkien kylällä ja kielien tämän kesäistä sotkuista elämää Hinkkalassa.
Pitäjällä huhuillaan pahaa Jopista ja ihmetellään, millä kumman tavalla hän muutamissa vuosissa on voinut menettää niin paljon, että nyt jo pitää emännän myödä lypsävä lehmä kahvirahoiksi. Yksi vetää siihen yhtä, toinen toista, niinkuin ihmisten tapa yleensä on, ja jokainen luulee tietävänsä asian parhaiten. Se on vaan yleiseen tunnettua, että Jopista sitten kevään on tullut murtunut mies ja hänen poskensa ja miehustansa alkavat ohentua.
Mutta kun käräjäin aika syksyllä lähenee, eikä hän saa mistään tarpeeksi rahaa, tekee hän viimeisen vimmatun päätöksen, menee ja myö toiselle asiantuntemattomalle miehelle ne samat puut, jotka keväällä oli myönyt helsinkiläiselle. Sillä rahaa hänellä pitää olla käräjiin, voittakoonpa tahi hävitköön riitajutun.
Ja hyvässä humalassa — kerrankin taas pitkän paaston jälkeen — astuu hän lakitupaan.
Siellä on kantajalla syynikirja ja todistajat mukanaan, ja kauppakirjan määräyksen mukaan tuomitaan Joppi viidestäsadasta siemenpuusta, jotka hän on kaatanut, maksamaan tuhat markkaa, ja siihen vielä huikea summa kuluja lisäksi.
Hän julmistuu. Pitää oikeudessa kovaa rähinää, väittää että hänelle tekevät vääryyttä kaikki, niin herrat kuin talonpojat, lyö lopulta nyrkkiä oikeuspöytään ja haukkuu vastapuolensa suut, silmät täyteen.
Siellä ei siedetä sellaista menoa, vaikka Joppi humalaisena ja hurjalla päällä luulee sen auttavan. Se kaatoi vaan, ja samassa laissa tuomitaan hänet vielä isoihin sakkoihin humalasta, kunnianloukkauksesta ja korkean oikeuden solvaamisesta.
Kotiin päästyään ei hän ole vielä ennättänyt täydelleen päässänsä selvitellä nykyistä asiainsa kurjaa tilaa, kun jo muutamana päivänä saapuu se helsinkiläinen puukauppias saman miehen seurassa, jolle Joppi oli toistain puunsa myönyt, ja he iskevät häneen kiinni kuin synti.
Joppi pelästyy, kun ei ole luullut niiden niin äkkiä saavan asiasta selkoa. — Jo nyt taisi ottaa paha!
Hänen on mahdoton tällä kertaa tehdä heille mitään selvää.
Miehet syyttävät häntä hävyttömästä petoksesta ja uhkaavat vetää oikeuteen toinen ja toinen. Kumpikin omistaisi puut — kauppa oli luultavasti ollut hyvä — ja kun ei päästä selville siitä, kummalle ne oikeastaan kuuluu, riitautuvat he lopulta keskenään.
Joppi saa rohkeutta ja katsoo olevan syytä hänelläkin suuttumiseen.
— Minä tässä olen sentään isäntä, hihkaisee hän, ja polkee jalkaansa lattiaan. — Pitäkää pienempää suuta meillä! — Emäntä makaa juuri sairaana tuolla kamarissa, lapsivuoteella, ja te tässä rähisette. Vastaatteko asian, jos se siitä säikähtää hengettömäksi —
Miehet ovat siksi hienotunteisia, että alkavat puhua hiljempaa, mutta samassa tuleekin emäntä horjuen, kalpeana saliin.
Joppi rientää vastaan.
— Elä Jumalan nimessä — no johan sinä — enkö minä sanonut teille — —
Vieraat joutuvat hämilleen kovin. Joppi koettaa vietellä Almaa pois, lohduttelee häntä ja samassa moittii, että tarpeettomasti on noussut ylös — menettää terveytensä ijäkseen, mutta Alma tahtoo ensin tietoa, mikä meteli siellä salissa on.
Helsinkiläinen, huolimatta Jopin tystytyksistä ja levottomista vaitiolon merkeistä, puhuu asian ja sanoo, että hänen on vedottava oikeuteen, jollei isäntä tee selvää.
Joppi kiroo ja vannoo, ett'ei hänellä ole mitään tekemistä koko mokomien suurisuisten herrain kanssa, eikä hän luovu pennistäkään. Sopikoot keskenään asiansa.
— Mutta kuinka te voitte sillä tavalla väittää — oletteko järjetön?
— Sinä järjetön olet, minä en maksa penniäkään — tasatkaa puut!
— No sepä nähdään, sanovat miehet poistuen. Onhan tässä talo, jollei rahaa löydy.
— Talo on ja hyvä, myykää jos voitte. Myykää, sanon minä, ja Joppi kiipee Hinkkalan mäelle istumaan ja katselee kuinka vasara paukkuu! Ohoo! ei talosta sentään niin lähdetä kuin torpasta.
— On lähdetty paremmistakin rustholleista jos se siksi kääntyy, sanoo toinen vieras ovessa.
— Ulos! kirkasee Joppi ja lyö jalkaansa.
— Oi jumala, kuinka sinun laitasi nyt enään onkaan, Joppi? sanoo Alma ja on kaatua, mutta Joppi tukee häntä ja alkaa taluttaa takaisin kamariin, helpommasti hengittäen, että tällä kerralla oli niin vähällä niistä kutsumattomista vieraista päässyt.
— Onko tosiaankin niin, että talo on menossa? Sitä minä en voi käsittää — en voi kestää — kuinka käy meidän — lapset ja minä, lausui Alma väsyneesti ja sekavasti.