— "Mutta mitenkäs ne sinut ajoivat pois?" kysyi äitini Harlow'ilta, heti kuin tämä oli vähän puhaltanut.
— "Rouva kulta! Natalia Niholajewna!" alkoi hän ponnistuksella, ja taas oudostutti minua hänen silmäinsä vilkkuminen, "toden sanon teille: enimmän syypää olen minä itse."
— "Sepä se. Et tahtonut silloin totella minua", virkkoi äitini, laskeutuen nojatuoliin ja hiljaa viuhtoen hyvänhajuisella nenäliinallaan: kovin läksi katkera löyhkä Harlow'ista … rämeessä ei haise niin kovasti.
— "Ei se minun syyni siinä ole, hyvä rouva, vaan ylpeydessä se on. Ylpeys se minut kukisti niinkuin kuninkaan Nebukadnetsarin. Minä ajattelin: onhan taivaallinen Isä antanut minulle viisautta ja ymmärrystä; minkä siis kerran päätin, niin siten sen olemankin pitää. Mutta sitten tuli tuo kuoleman pelko … ja silloin minä ihan suunnalta pois. Annas muka kun vielä viimeisilläni näytän miehen voiman ja mahdin! Minä annan heille lahjat … ja heidän pitää hamaan hautaan asti tunteman…" Harlow alkoi äkkiä liikkua rauhattomasti tuolillaan. "Mutta kuni kopisen koiran he ajoivat minut pois kotoa. Siinä se kiitollisuus."
— "Mutta milläs tavalla…" yritti äitini puhua.
— "Kasakkipojan Maksimkan ottivat minulta pois", keskeytti Harlow. Hänen silmänsä vilkuivat edelleen, hänen istuessaan molemmat kädet leuan alla, sormet ristissä. "Ajopelit ottivat pois, kuukausmuonat vähensivät, säädettyä palkkaa eivät maksaneet, — sanalla sanoen pinnistivät joka taholta. Minä en puhunut mitään, kärsin vaan. Ja kärsimiseenkin oli syynä … voi sentään … yhä vaan tuo ylpeys! Ei pitänyt häjyjen vihamiesten päästä sanomaan, että kas muka kuinka nyt vanhaa pöllöä kaduttaa. Ja varoitittehan tekin rouva hyvä minua: kyynäspäätäs muka et saa purruksi! No niin, minä kärsin vaan… Mutta tänään! Astun kamariini: se on jo otettu, vuoteenikin oli viety — aittaan! Saatat sinä muka sielläkin maata. Armoilla sinä muutoinkin elät, ja kamarisi on meille tarpeen. Ja tätä puhui minulle kuka?! Wolodka Sletkin, roisto, perk…"
Harlow'in ääni katkesi.
— "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini.
— "Minä yhä vaan kärsin", jatkoi Harlow kertomustaan. "Ja katkeralta tuntui minusta, voi kuinka tuntuikaan katkeralta … ja hävetti minua kanssa. En olisi tahtonut Jumalan päivää nähdä. Siksipä minä, hyvä rouva, en tahtonut teidänkään luokse tulla, juuri siitä syystä, ett'en iljennyt, että hävetti. Voi rouva kulta! Kyllä minä koettelin jos mitäkin: koettelin hyvällä, koettelin uhata, koettelin pyytää, … niin … kumartelinkin … näin juuri kumartelin" (Harlow näytti). "Ja kaikki turhaan! Ja kaikki minä vaan kärsin. Ensi alussa, ensimmäisessä vimmassa oli mulla muutakin mielessä: otan, aattelin minä, viskaan tässä kaikki nurin, nurin, kukistan ja tuhoan, niin ett'ei siemenjyvästä jäämään pidä… Saavat nähdä ja tuta! Mutta — hiljenin sitten. Risti on minulle pantu, aattelin; kuolemaan pitää valmistua minun ja tänään kuin koiran ajoivat ulos! Ja kuka? Wolodka! Entäs tyttäret? kysytte te. Onkos heillä sitten mitään omaa tahtoa. Wolodkan orjia he ovat eivätkä muuta mitään."
Äitini ihmettelemään.
— "Annan suhteen saatan sen vielä käsittää, sillä hän on vaimo. Mutta mitenkäs se toinen…"
— "Eulampiako? — Kahta hullumpi! Ihan kokonaan Wolodkan kynsissä. Siitähän syystä se teidän sotamieskin rukkaset sai. Juuri Wolodkan käskystä. Annan tietysti pitäisi tuosta loukkaantua, eikä hän sisartaan muutoinkaan voi kärsiä, — mutta ei puhu mitään! Niin on kuin olisi noitunut, lempo! Ja Annan on näetsä hauska ajatella: ähä, muka, Eulampia, ylpeä olet ikäsi kaiken ollut ja minkälainen sinusta nyt on tullut! Voi … voi! Voi Herra Jumala sentään!"
Äitini katsahti levottomasti minuun. Minä siirryin syrjemmäs, peljäten, että minut kenties käsketään pois.
— "Mieleni on hyvin paha, Martin Petrovitsh", puhui äitini, "että entinen kasvattini on tuottanut sinulle niin paljon harmia ja on näyttänyt olevansa niin kehno ihminen, mutta erehtynytpä minäkin olen hänessä … kukapa hänestä olisi semmoista luullut?"
— "Rouva hyvä!" vaikeroi Harlow ja löi rintaansa. "Minä en voi kestää tyttärieni kiittämättömyyttä! En voi! Minähän annoin heille kaikki, ihan kaikki tyyni. Ja omatunto se minusta ihan lopun tekee. Voi sentään, kuinka paljon minä olen ajatellut tuolla lammen rannalla, kaloja onkiessani! Jos edes olisit mitä hyötyä tehnyt maailmassa kellekään! niin minä mietiskelin. Jos edes olisit köyhiä hoitanut, jos olisit edes talonpoikiasi päästänyt vapaiksi, koska olet heitä koko ikäsi nylkenyt! Sinunhan pitää heistä tili tehdä Jumalan edessä! Katso nyt, heidän itkunsa pitää tuleman sinun päällesi. Ja minkälainen on nyt heidän kohtalonsa? Syvä oli kuoppa minun aikanani — mitäpäs siitä salaamista — mutta nyt ei pohjaakaan näy! Kaikki nämä synnit minä otin päälleni, uhrasin omantuntoni lapsilleni, ja mitä mä siitä sain? Pois talosta minut ajoivat kuin koiran."
— "Älähän nyt enää tuota ajattele, Martin Petrovitsh!" virkkoi äitini.
— "Ja senkuin hän sanoi minulle, tuo teidän Wolodkan hyväkäs", jatkoi Harlow jälleen voimalla, "senkuin hän sanoi minulle, ett'ei minulla enää ole — sijaa huoneessani — ja siinä huoneessa on jok'ikinen hirsi omilla käsilläni pantu! — senkuin hän sanoi minulle tuon, niin Jumala ties mitä minulle silloin tapahtui! Silmissäni pieneni kaikki tyyni ja sydämmeen pisti kuin puukolla! Joko minä hänet tapan tuohon paikkaan taikka lähden talosta pois. Ja niin läksin juoksemaan tänne teidän luoksenne, hyvä Natalia Niholajewna … ja minnepä minä pääni kallistaisinkaan? Ja semmoinen sade ja loka… Lankesinkin näet parikymmentä kertaa! Ja nyt tämmöisessä siivossa…"
Harlow katsahti itseensä ja alkoi liikkua niinkuin olisi tahtonut nousta.
— "Älä huoli, Martin Petrovitsh, ensinkään", sanoi äitini kiireesti. "Mitäs tuosta? Ettäkö lattian likasit? Jopa nyt! Mutta minä teen nyt tämmöisen ehdoituksen. Kuulehan nyt. Sinä viedään nyt eri huoneesen, siellä saat puhtaan vuoteen, riisu, pese, käy maata ja nuku…"
— "Voi Natalia Niholajewna kulta! Ei tule nyt unta silmään", virkkoiHarlow surumielisesti. "Päässä humisee niinkuin vasaroilla kolhisi!Minuthan näet kuin luontokappaleen…"
— "Käy maata ja nuku!" vaati äitini itsepintaisesti. "Sitten juot teetä ja sitten haastellaan. Älä sure, vanha ystävä! Jos sinut on ajettu poissinuntalostasi, niin on sulla aina suojaminuntalossani. En ole unohtanut sitä, että sinä se henkeni pelastit."
— "Armas rouva!" voivotti Harlow ja kätki kasvot käsiinsä."Pelastakaattenyt minut!"
Tämä rukous sai äitini melkein itkemään.
— "Mielelläni minä autan sinua, Martin Petrovitsh, minkä suinkin voin. Mutta sinun täytyy luvata minulle, ettäs tästä puolin aina tottelet minua ja panet pahat ajatukset mielestäsi pois."
Harlow otti kädet kasvoiltaan.
"Jos niin on tarvis", virkkoi hän, "olen minä valmis anteeksikin antamaan."
Äitini nyykäytti rohkaisevasti päätänsä.
— "Erittäin hauska minun on nähdä sinusta tuollaista tosikristillistä henkeä, Martin Petrovitsh, Mutta siitä saamme puhua sittemmin. Laitahan nyt siksi itsesi järjestykseen ja nuku ennen kaikkea. Saata Martin Petrovitsh, herra vainajan viheriäiseen kamariin", virkkoi hän sitten pehtorille, "ja mitä hän vaan vaatii, toimita samassa. Käske kuivata ja puhdistaa hänen vaatteensa ja antakoon emäntäpiika liinavaatteet mitä tarvitaan, — ymmärrätkö?"
— "Ymmärrän", vastasi pehtori.
— "Ja kun herra on herännyt, niin käske räätäli sinne ottamaan mittaa.Parta on kanssa ajettava. Ei nyt, mutta sitten."
— "Ymmärrän", toisti pehtori. "Martin Petrovitsh, olkaa niin hyvä." Harlow nousi, katsahti äitiäni, yritti mennä hänen luokseen, mutta pysähtyi, kumarsi syvään, risti kolmesti silmänsä Jumalan kuvaa kohti ja läksi pehtorin jälkeen.
Hänen jälkeensä luikahdin minäkin huoneesta ulos.
Pehtori saattoi Harlow'in viheriään kamariin ja juoksi samassa emäntäpiikaa hakemaan, koska vuoteesta puuttui makuuvaatteita. Souvenir, joka oli kohdannut meidät etuhuoneessa ja oli yhdessä meidän kanssamme pujahtanut viheriään huoneesen, rupesi samassa kimmurtelemaan ja nauramaan Harlow'in edessä, joka miettiväisenä oli seisattunut keskelle lattiaa, kädet hajallaan. Vettä vuoti hänestä yhä vieläkin.
— "Ruostalainen! Ruostalainen, Harlow!" piipitti Souvenir, nauraen ja pidellen sivujaan, "sinä mainio Harlow'in suvun suuri kanta-isä, katsahda nyt alas jälkeiseesi! Miltä hän nyt näyttää? Voitko tunnustaa hänet omaksesi! Ha-ha-ha! Teidän ylhäisyytenne, sallikaa minulle kätösenne! Miksikäs teillä on mustat sormikkat käsissä?"
Minä aioin pidättää Souvenir'iä ja saattaa häntä häpeämään käytöstänsä, mutta se oli mahdotonta.
— "Minä muka olin ruotuvaivainen ja raukka! 'Ei ole muka sinulla omaa kattoa pääsi päällä!' Mutta samanlainen ruotuvaivainen on hänestä nyt tullut, kuin minustakin, vaivaisesta syntisestä. Nyt on Martin Harlow'it ja maankulkijat Souvenir'it yhtä ja samaa! Armopaloilla pitä Martin Petrovitsh'kin rupeaa elämään. Ottavat tuosta leivän kuoren, jota koira on haistellut ja sitten siihen jättänyt, ottavat sen ja — syö muka Martin Petrovitsh. Ha-ha-ha!"
Harlow seisoi edelleen maahan tuijottaen ja jalat sekä kädet taarallaan.
— "Martin Harlow!" jatkoi Souvenir, vikinätään. "Semmoinen mahtava mies että pois tieltä! Älä muka tule herran tielle, paiskaan nurin! Ja kun suuressa viisaudessansa rupesi omaisuuttansa jakelemaan, niin silloinkos sitä paisuttiin vasta! Kiitollisuutta; muka kiitollisuutta! Entäs minä! Miksikäs minä jäin ilman? Miks'eikäs minun osalleni mitään tullut? Minä kukaties olisin osannut paremminkin kiittää! Ja tottahan minä sanoinkin, että niin ajavatkin herran paljain jaloin lumihankeen…"
— "Souvenir!" kiljasin minä, mutta Souvenir ei huolinut mistään.
Harlow seisoi edelleen paikallaan. Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi ruvennut tuntemaan kuinka märkä hän oli kantapäästä kiireesen ja olisi odotellut milloinka muka hänen päältään riisutaan. Mutta pehtoria ei kuulunut.
— "Sotaherra vielä on olevinaan!" alkoi Souvenir jälleen. "Sotauroona näet oli isänmaata suojelemassa! Miehuutta muka näytettiin! Sepä se: kiskoa kohmettuneiden marodörien koivista housut pois — kas sitä me osaamme, mutta annas kun tytön heitukka meille jalkaa polkee, niin meni miehuus housujen pohjaan."
— "Souvenir!" huusin minä uudestaan.
Harlow vilkasi sivulta Souvenir'iin. Näytti siltä kuin ei hän tähän hetkeen asti olisi huomannutkaan Souvenir'in läsnä-oloa ja olisi vasta minun huudahdukseni jälkeen havainnut hänet.
—- "Kavahda", äänsi hän kumeasti, "varo, ett'ei kävisi sinun huonosti."
Souvenir räjähti nauramaan.
— "Voi; arvoisa veli kuinka te säikäytitte minut! Kuinka te olette hirmuinen kuitenkin! Olisitte toki edes tukka kultana kammanneet, muutoin ne, taivas varjelkoon, kuivavat eikä niitä sitten liottamallakaan saa selväksi." Äkkiä rupesi Souvenir pöyhistelemään. "Vai vielä te nokkaanne nostelette? Keppikerjäläinen se tässä vielä mahtailee. Sanokaas paremmin missä se teidän kotinne nyt on? Sillähän te aina kerskailette. Minulla muka on katto pääni päällä, sinä muka olet katoton ja koditon. Minulla muka on syntymäkoti minulla."
Pitihän näet vaan tämän sanan lähteä pyörimään hänen kielellään.
— "Herra Bitshkow!" virkoin minä. "Ajatelkaa toki mitä te sanotte!"
Mutta hän räkätti yhä edelleen, hyppien ja kiemuroiden aivan Harlow'in edessä… Ja pehtori emäntäpiian kanssa viipyi vaan.
Minua rupesi peloittamaan. Puhellessaan äitini kanssa oli Harlow tyyntymistään tyyntynyt ja vihdoin kokonaan tyytynyt kohtaloonsa. Nyt minä huomasin kuinka hän jälleen rupesi ärtymään. Hengitys alkoi käydä kiivaammin, korvien alukset paisuivat äkisti, sormet rupesivat liikkumaan, silmät jälleen välkähtelemään kasvojen lian alta.
— "Souvenir! Souvenir!" huusin minä. "Lakatkaa jo tahikka kantelen minä äidille."
Mutta piru näytti riivanneen Souvenir'in.
— "Niin, niin, veikkonen", alkoi hän taas ilkeän piipityksensä.
"Tämmöisissä oloissa pitä nyt ollaan vaan! Mutta tyttäret ja vävy armas, Wladimir Wasiljevitsh, nekös nyt teidän kattonne alla teitä kylliksensä nauravat. Ja jospa edes olisitte kironneet heidät, niinkuin uhkasitte! Ei teissä ollut miestä siihenkään. Ja mitäpäs te Wladimir Wasiljevitsh'in rinnalle pyrkisittenkään? Wolodkaksi te häntä vaan nimittelitte! Mikäpäs Wolodka hän teille olisi? Hän on Wladimir Wasiljevitsh, herra Sletkin, tilanomistaja, hovinherra, entäs sinä — kukapas sinä olet?"
Kauhea huuto keskeytti Souvenir'in puheen… Harlow oli vimmastunut. Kädet puristuivat nyrkkiin ja kohosivat, kasvot lensivät sinisiksi, vaahtoa kiehahti haljenneille huulille.
Hän vapisi raivoissaan.
— "Kattoa! sinä sanoit" niin hän äänsi rämisevällä, rautaisella äänellään. "Kironnut, niinkö sinä sanoit? Ei! En minä heitä kiroa… Siitä he eivät välittäisi. Mutta katon, katon minä hävitän eikä pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä niinkuin ei minullakaan ole. Saavat vielä tuta Martin Harlow'in! Ei ole vielä voimat minulta menneet! Saavat tuta, ketä he ovat narranneet. Ei pidä heillä olemaan kattoa päänsä päällä!"
Minä hämmästyin. En ole ikinä nähnyt noin ääretöntä vihaa. Villi peto tuossa mun edessäni raivosi eikä ihminen. Minä hämmästyin, mutta Souvenir oli säikäyksissään mennyt pöydän alle.
— "Ei pidä olemaan," huusi Harlow viimeisen kerran ja syöksi ulos, ollen vähällä kaataa kumoon pehtorin ja emäntäpiian, jotka tulivat ovessa vastaan: Nuolena hän ryntäsi pihan poikki ja katosi portin taakse.
Äitini suuttui kauheasti kun pehtori hämmästyneenä tuli kertomaan Martin Petrovitsh'in odottamattomasta poislähdöstä. Pehtori ei uskaltanut salata tämän lähdön syytä ja minun täytyi todistaa hänen sanansa oikeiksi.
— "Sinä siis olet kaikkeen syypää!" huudahti äitini Souvenir'ille, joka jäniksenä oli hypännyt edellä ja mennyt suutelemaan äitini kättä. "Sinun inhoittava kielesi on saanut aikaan kaiken tämän."
— "No mutta, kyllä minä siinpaikass', siinpaikass'…" alkoi Souvenir änkyttää ja löpertää, viskoen kyynärpäitään taaksepäin.
— "Siinpaikass', siinpaikass'! Kyliä minä tunnen sinun siinpaikkasi!" puhui äitini nuhdellen ja käski hänen mennä ulos. Senjälkeen hän soitti, kutsutti Kvitsinskin luoksensa ja määräsi: heti paikalla on lähdettävä vaunuilla Jeskovoon, Martin Petrovitsh haettava esille, maksoi mitä maksoi, ja tuotava takaisin.
— "Ilman häntä ette saa tulla takaisin!" lopetti hän.
Tuima Puolalainen kumarsi ääneti ja läksi ulos.
Minä palasin huoneeseni, istahdin jälleen akkunan ääreen ja ajattelin kauan aikaa sitä, mitä nähnyt olin. Minä olin ymmällä. Minä en ymmärtänyt sitä, kuinka Harlow, joka nurisematta oli kantanut kotiväkensä loukkaukset, ei voinut hillitä itseänsä eikä sietänyt semmoisen mitättömän olennon kuin Souvenir'in pilkkaa ja pistosanoja. Minä en silloin vielä tiennyt, kuinka sietämättömän katkera saattaa välistä olla tyhjän päiväinen moite, vaikka se tulisi hyvinkin ylönkatsotun ihmisen suusta… Souvenir mainitsi Sletkin'istä, jota Harlow ei voinut kärsiä, ja tämä mainitseminen se iski kuin valkea rohtimiin; paljon kivistänyt kohta ei jaksanut kestää tätä viimeistä pistosta.
Kului aikaa tunnin verta. Meidän kaleskat ajoivat takaisin pihaan, mutta niissä istui vouti yksinään. Ja äitinihän oli sanonut hänelle: "ilman häntäette saa tulla!" Kvitsinski hyppäsi kiiruusti kaleskoista ja juoksi portaille. Hän näytti hyvin levottomalta, — aivan tavatonta hänessä. Minä läksin heti alas ja astuin hänen perässään vierashuoneesen.
— "No? Toitteko hänet?" kysyi äitini.
— "En tuonut", vastasi Kvitsinski, "enkä olisi voinutkaan tuoda."
— "Miks'ette? Näittekö häntä?"
— "Näin."
— "Mitä hänelle on tapahtunut? Onko hän saanut halvauksen?"
— "Ei suinkaan; ei hänelle ole tapahtunut mitään."
— "Miksikäs ette tuoneet häntä?"
— "Siks'en, että hän hajoittaa taloansa."
— "Kuinka?"
— "Hän seisoo uuden rakennuksen katolla ja hajoittaa sitä paraillaan. Kolme neljäkymmentä lautaa on jo irti: ruoteita samoin viisi kuusi kappaletta."
("Ei pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä!" Nämä Harlow'in sanat johtuivat nyt mieleeni.) Äitini loi neuvotonna silmänsä Kvitsinskiin.
— "Yksinään seisoo katolla … ja hajoittaa kattoa paraikaa…"
— "Juuri niin. Kävelee pitkin ullakon laudoitusta ja särkee oikealle sekä vasemmalle. Hänellä on näet tavattomat voimat. Kyllä on sentään kattokin huono: laudat eivät ole saumoittaan vaan rinnakkain, pintalauta päällä, naulatkin pelkkiä vaarnoja vaan."
Äitini katsahti minuun ikäänkuin saadakseen vakuutusta ett'ei hän ollut kuullut väärin.
— "Vai on pintalaudat saumoittaan", toisti hän, ymmärtämättä nähtävästi ensinkään näitten sanain merkitystä.
— "Miksikäs te sitten tulitte pois?" kysyi hän viimein.
— "Tulin saamaan lähempiä käskyjä. Ilman väkeä ei siellä saa mitään aikaan. Jeskovon talonpojat ovat säikäyksestä menneet piiloon."
— "Entäs Harlow'in tyttäret?"
— "Ei ne saa mitään aikaan, nekään, juoksevat päättöminä ihan … huutavat… Mitäs hyötyä siitä lähtee?"
— "Onko Sletkin myös siellä?"
— "Siellä on. Ulvoo pahemmin kuin kukaan muu, mutta ei hänkään saa toimeen yhtään mitään."
— "Ja Martin Petrovitsh seisoo katolla!"
— "Katolla se on ullakossa ja hajoittaa kattoa."
— "Niin niin", puheli äiti, "ja pintalaudat…"
Seikka oli ilmeisesti aivan erin-omainen.
Mitäs nyt piti tehdä? Lähettäisikö kaupunkiin ispravnikkaa hakemaan, vai keräisikö talonpoikia? Äitini oli aivan neuvotonna.
Ja yhtä neuvoton se oli Shitkowkin. joka tuli päivällisille. Kyllähän hän mainitsi jotakin komppaniasta sotaväkeä, mutta mitään neuvoa ei häneltä lähtenyt. Siinä hän seisoi vaan ja katsoa mulkoili nöyrästi ja uskollisesti. Kvitsinski kun huomasi, ett'ei hänen ole odottaminenkaan mitään määräyksiä, ilmoitti äidilleni — ylenkatseellisella kunnioituksella, joka oli hänelle niin omituista — että jos hänen sallitaan ottaa mukaansa muutamia tallirenkejä, puutarhureita ja muita talon palvelioita, niin hän koettaa…
— "Min, niin", keskeytti hänet äitini. — "Koettakaa hyvä Vikenti Osipitsh. Mutta joutukaa, olkaa niin hyvä! Minä otan vastatakseni kaikki tyyni."
Kvitsinski myhähti kylmäkiskoisesti. "Sallikaa minun, rouva, kumminkin ennakolta ilmoittaa teille, etten minä takaa asian onnistumista, sillä herra Harlow on tavattoman väkevä ja huimapäinen, hän pitää itseänsä kovin loukattuna."
— "Niin, niin", vahvisti äitini, "ja kaikkeen tähän on syynä tuo inhoittava Souvenir. Tätä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. Menkää, Vikenti Osipitsh, ottakaa väkeä mukaanne; lähtekää!"
— "Ottakaapas te, herra vouti, vähän enemmän nuoria mukaanne ja palokoukkuja kanssa", virkkoi syvällä äänellä Shitkow. "Niin, ja jos teillä on verkkoja, niin ei haittaisi sekään. Meiltä sattui kerran rykmentissä…"
— "Tehkää hyvin älkääkä opettako minua, hyvä herra", keskeytti hänet Kvitsinski närkästyneenä. "Tiedän minä itsekin mitä tarvitaan". Shitkow loukkantui tuosta ja ilmoitti, että koska hän luuli häntäkin siellä tarvittavan…
— "Ei, ei!" puuttui äitini puheesen. "Paras on kun sinä jäät tänne.Antaa nyt Vikenti Osipitshin toimia yksinään. Menkää, VikentiOsipitsh!"
Shitkow pani tuosta vielä enemmän pahakseen. Kvitsinski kumarsi ja läksi.
Minä riensin talliin, satuloitsin itse kiireimmän kaupassa ratsuni ja läksin täyttä laukkaa Jeskovoon päin.
Sade oli lakannut, mutta tuuli pauhasi kahta ankarammin suoraan vastaani. Puoli tiessä oli satula vähällä keikahtaa altani, sillä mahahihnat olivat löyhtyneet.
Minä astuin alas ja rupesin hampain kiinnittämään hihnoja. Äkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Souvenir juoksi niityn poikki minua kohti.
— "Mitä veikkonen!" huusi hän minulle jo kaukaa. "Uteliaisuusko teissä sai vallan? No niinpä niinkin… Sinne minäkin suoraa päätä Harlow'in jälkiä myöten. Semmoista peliä tuskin toiste saa nähdäkään."
— "Niin, te menette ihailemaan kättenne töitä", virkoin minä inholla, hyppäsin hevosen selkään ja panin sen jälleen nelistämään. Mutta hillitsemätön Souvenir ei jäänyt minusta jälkeen. Juostessaankin hän nauraa hohotti ja kiemuroitsi.
Tuolla on vihdoin Jeskovokin, tuossa sulkusilta, sitten pitkä aita ja hovin tammisto. Minä ajoin portille, astuin maahan, sidoin hevoseni ja jäin seisomaan hämmästyneenä.
Suuren rakennuksen katosta oli kolmas osa revittynä; kurkihirsi vaan oli jäljellä; paanuja ja lautoja oli hujan hajan maassa molemmin puolin rakennusta. Olkoonpa niinkin, että katto, kuten Kvitsinski sanoi, oli huono, mutta käsittämättömältä tuo sentään näytti. Ullakon permantoa myöten liikkui kömpelön nopeasti mustan harmaa suuri olento, levittäen tomua ja soraa ympärilleen, milloin heiluttaen tiileistä tehtyä savupiippua, milloin kiskoen irti kattolautoja ja viskellen niitä alas, milloin itse seinäänkin tarttuen. Se oli Harlow.
Ilmeiseltä karhulta hän näytti minusta nytkin: pää oli kuin karhulla, selkä ja hartiot kuin karhulla, jalkojansakin hän asetteli levälleen, jalkateriänsä taivuttamatta — aivan kuin karhu. Huima tuuli puhalti häneen joka taholta, nostaen hänen takkuista tukkaansa. Kauhea oli nähdä kuinka paikoittain revittyjen vaatteiden alta pisti esiin paljas punainen iho; kauhea oli kuulla hänen outoa, käheätä murinaansa. Pihalla oli paljo väkeä, akkoja, poikia, piikoja hyyristelihe aidan vieressä, muutamia talonpoikia oli ryhmäytynyt vähän kauemmas eri joukkoon. Tuttavani vanha pappi seisoi hatutta päin toisen rakennuksen portailla. Hänellä oli käsissään vaskinen risti, jota hän tuon tuostakin, sanaakaan sanomatta ja toivottomasti kohotteli ylös, ikäänkuin näyttäen sitä Harlow'ille. Papin vieressä seisoi Eulampia, nojaten selin seinään ja liikahtamatta katsoen isäänsä. Anna pisti välistä päätänsä akkunasta ulos, välistä katosi jälleen, vuoroin juoksi pihalle, vuoroin taas meni sisään. Sletkin kalman vaaleana, keltaisena, vanha yönuttu yllä ja patalakki päässä, juoksenteli paikasta toiseen, yksipiippuinen pyssy kädessä. Hän oli kuten sanotaan kokonaan juutalaistunut, hän oli tukehtua suuttumuksesta, hän uhkaili, hän vapisi, hän tähtäsi väliin Harlow'iin, heitti sitten pyssyn olalle, tähtäsi uudestaan huusi, itki.
Nähtyään minut ja Souvenir'in, hyökkäsi hän suoraa päätä meidän luoksemme.
— "Katsokaa, katsokaa, mitä täällä tapahtuu!" vingahti hän, "katsokaa! Hän on tullut hulluksi, hän on aivan järjeltään … ja katsokaas mitä hän tekee. — Panin jo polisia hakemaan, mutta ei ketään tule! Ei tule niin ketään. Ja jos minä ammun häneen, niin ei minua laki saa syyhyn, sillä tottahan jokainen on oikeutettu puolustamaan omaisuuttaan. Ja minä ammun, jumaliste minä ammun!"
Hän hyppäsi talon edustalle.
— "Martin Petrovitsh! Varokaa! Jos ette te tule alas, niin minä ammun!"
— "Ammu vaan" vastasi käheä ääni katolta. "Ammu vaan! Tuoss' on sulle siksi aikaa tuomisia!"
Pitkä lauta lensi samassa katolta. Se heilahti pari kertaa ympärinsä ja mäiskähti maahan aivan Sletkinin jalkain juureen. Kiljaisten ponnahti Sletkin syrjään, mutta Harlow rupesi kovasti nauramaan.
— "Jesus siunatkoon!" änkytti joku minun takanani. Minä käännyin. Se oli Souvenir.
— "Vai niin!" ajattelin minä: "joko taukosi miehen nauru?"
Sletkin tarttui lähellä seisovaa talonpoikaa kaulukseen.
— "Kiipeä tuonne ylös, kiivetkää, te perkeleet", vonkui hän, pudistellen miestä kaikin voiminsa. "Pelastakaa taloni!"
Talonpoika astui askeleen ja toisen, nosti päänsä, viuhtasi pari kertaa käsillään ja huusi.
— "Kuulkaas herra!"
Sitten hän tarpoi vähän aikaa paikallaan ja puikahti tiehensä.
— "Tikapuita tänne, tikapuita!" huusi Sletkin toisille miehille.
— "Mistäs ne otti?" kuuluivat talonpojat vastaavan.
— "Ja vaikk'ois tikapuutkin", virkkoi verkalleen joku joukosta, "niin ketäpä tuonne haluttaisi kiivetä! Hupsu se olisi, joka sinne menisi! Hän näetsä kun ottaa, niin — niskat nurin siinä samassa."
— "Tappaa ihan puhtaasti!" äänsi nuori vaaleatukkainen, omituisen näköinen mies.
— "Se on vissi, se", liittivät muut.
Minusta näytti siltä, että talonpojat olisivat hyvin vastenmielisesti menneet täyttämään uuden herransa käskyä, vaikka vaara olisi ollut vähempikin. Melkein he hyväksyivät Harlow'in käytöstä, vaikka se heitä kummastuttikin.
— "Voi teitä, rosvoja, kuitenkin!" voivotti Sletkin. "Kyllä minä teidät…"
Samassa kaatui raskaalla kolinalla viimeinenkin savupiippu ja keltainen pöly pöllähti pilvenä ylös. Kuului hirveä kiljahdus, ja tomun keskellä näkyi Harlow: kohotettuansa veriset kädet korkealle, kääntyi hän meihin päin: Sletkin tähtäsi häneen jälleen.
Eulampia nykäsi häntä käsivarresta. — "Älä häiritse" kiljasi Sletkin hänelle.
— "Et saa ampua!" virkkoi Eulampia hänelle, ja hänen siniset silmänsä iskivät tulta, rypistyneiden kulmakarvain alta. "Isä hajoittaa omaa taloonsa. Hänen se on."
— "Valehtelet: meidän se on!"
— "Sinä sanot: meidän; minä sanon: hänen se on!"
Sletkin kiekahti vimmoissaan ja julmasti katsahti Eulampia häntä suoraan silmiin.
— "Kas, terve, terve, tytär armas!" pauhasi Harlow katolta. "Terve,Eulampia Martinowna! Kuinkas sinä voit ja jaksat ystäväsi kanssa?…Makeastiko yhä suudellaan ja hyväillään?"
— "Isä!" lausui Eulampia heleällä äänellään.
— "Mitä, tytär?" vastasi Harlow ja tuli aivan seinän ääreen. Hänen kasvoillaan ilmaantui, mikäli minä osasin eroittaa outo nauru — kirkas, iloton, ja juuri siitä syystä kummallisen kamala, paha nauru… Monta vuotta sen jälkeen näin samanlaisen naurun, erään kuolemaan tuomitun kasvoilla.
— "Herkeä jo, isä", lausui Eulampia. "Me olemme pahoin tehneet. Me annamme sinulle kaikki takaisin. Tule alas!"
— "Mitäs sinä tässä rupeat meidän puolestamme isännöimään?" puuttuiSletkin puheesen.
Eulampia rypisti entistä tiheämmiksi kulmakarvansa.
— "Minä annan sinulle takaisin oman osani, — annan kaikki tyyni.Lakkaa, isä — jo! Anna meille anteeksi. Anna minulle anteeksi."
Harlow naurahteli vaan.
— "Myöhään tulit, kultaseni", puhui hän ja jok'ainoa sana kumisi kuin vaski. "Myöhään liikahti sun kivinen sydämmesi. Alas mäkeä sitä lähdettiin, — nyt et pidätä enää. Äläkä sinä minuun katso! Minä olen mennyttä miestä! Katsele sinä paremmin tuota Wolodkaasi: mistä lienee löytynytkään tuo sorea poika! Ja katsele sinä kyykäärmettä tuolla, sisartasi; näetkös kuinka hänen ketunnenänsä pistää ulos akkunasta, näetkös kuinka hän armasta miestään usuttelee! E-hei, hyvä herrasväki! Katottomaksi tahdoitte tehdä minut — ja siksi en jätä minä teille hirttä hirren päälle. Omilla käsilläni nää olen pannut, omillani ne irtikin kiskon, — niin, pelkillä käsillä! Näettenkös, en kirvestäkään ottanut."
Hän sylkäsi kouriinsa ja tarttui jälleen seinähirsiin.
— "Heitä jo valtaan, isä!" puheli Eulampia, ja hänen äänensä soi niin ihmeellisen lempeästi "Älä muistele entisiä. Tulehan toki alas; tule kamariini, käy pehmeälle vuoteelleni. Minä kuivaan sinut, minä lämmitän sinut; minä sidon haavasi; katsos kuinka kätesi ovat veriset. Saat elää luonani huolitta ja murheitta; saat syödä makeasti, maata vielä makeammin. Syypäät olemme. Se on totta. Ylpeiksi yllyimme, pahoin teimme. Anna anteeksi!"
Harlow pyöritti päätään.
— "Maalaile sinä vaan! En usko minä teitä. Uskon te juuri minussa olette kuolettaneet. Kaikki olette kuolettaneet. Minä olin kotka ja te teitte minusta maan matosen… Ja nytkö matokin olisi rikki poljettava! Ei sentään! Minä rakastin sinua, sen tiedät; mutta nyt sinä et enää ole tytär minulle, enkä minä isä sinulle. Minä olen mennyttä miestä. Älä häiritse! Ja sinä!" kiljasi Harlow äkkiä Sletkinille; "ammu sinä, pelkuri, surkea sankari! Mitästä aina tähtäilet vaan? Vai muistatko lain, joka sanoo: jos lahjan saanut tekee murhayrityksen lahjan antajaa vastaan", puhui Harlow, pannen painon joka sanalle, "niin olkoon antajalla valta vaatia kaikki takaisin. Ha-ha-ha! Älä huoli yhtään lainoppinut. En minä vaadi takaisin — itse minä teen lopun kaikesta … He-lei!"
— "Isä!" rukoili Eulampia viimeisen kerran.
— "Vaiti!"
— "Martin Petrovitsh! veli hyvä, olkaa jalomielinen, antakaa anteeksi!" änkytti Souvenir.
— "Isä kulta!"
— "Vaiti, pentu!" kiljasi Harlow.
Souvenir'iin hän ei katsonutkaan, sylkäsihän vaan hänen puoleensa.
Samassa ilmaantui Kvitsinski portille seurueineen kolmilla rattailla. Väsyneet hevoset korskahtelivat ja miehet hypähtelivät yksi toisensa perästä maahan.
— "Ho-hoo!" huusi Harlow täyttä kulkkua. "Armeija … katsos armeijaa! Kokonaisen armeijan panevat minua vastaan. Hyvä juttu! Sen minä vaan sanon jo edeltäpäin: että ken vaan tykkää tulla tänne, sen minä samassa päästän sääret pystyssä alas. Minä olen ankara isäntä — enkä suvaitse vieraita sopimattomaan aikaan! Muistakaa se!"
Hän tarttui molemmin käsin etummaiseen orsi pariin ja alkoi huimasti heilutella niitä. Riippuen niissä kiinni, näkyi hän vetävän niitä perässään, laulaen työmiesten tapaan: "Hei juu junttanupoo!"
Sletkin riensi Kvitsinskin luokse ja rupesi valittamaan ja vaikeroimaan.
— "Älkää häiritkö minua!" vastasi toinen ja ryhtyi toimeenpanemaan aikomaansa sotavehkettä. Itse astui hän rakennuksen edustalle ja, vetääkseen pois Harlow'in huomiota toisaalta, rupesi hänelle puhumaan, kuinka muka Harlow tekee semmoista, mikä ei sovellu aatelismiehelle.
— "Heijuu, junttanupoo!" lauloi Harlow.
Kvitsinski selitti edelleen, kuinka Natalia Niholajewna on närkästynyt häneen eikä olisi häneltä odottanut tuollaista.
— "Hei-juu, junttanupoo!" lauleli vaan Harlow.
Tällä välin oli Kvitsinski lähettänyt neljä kaikkein vahvinta ja rohkeinta tallirenkiä toiselle puolelle taloa, käskien heidän sieltä kautta kiivetä katolle. Tämä sotatuuma ei kumminkaan jäänyt Harlow'ilta huomaamatta. Hän heitti äkkiä orret sikseen ja juoksi toiselle puolen kattoa. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä että kaksi renkiä, jotka jo olivat ennättäneet kiivetä ullakolle, samassa laskivat alas vesitorvea myöten, pihalla olevain poikanulikkain suureksi iloksi ja riemuksi. Harlow pui heille nyrkkiään ja palasi jälleen etupuolelle, tarttui jälleen orsiin ja rupesi niitä heiluttamaan junttapoata.
Äkkiä hän pysähtyi kuin koira, lintua vainuten.
— "Maksimushka, toveri, ystävä!" huudahti hän. "Sinäkö siellä?"
Minä katsahdin taakseni. Talonpoikain joukosta erosi todellakin Maksimka, kasakkipoika, ja astui eteenpäin, myhäillen ja hampaitaan irvistellen. Isäntä, satulantekijä, oli kaiketi päästänyt hänet kotiluvalle.
— "Kiipeä tänne, Maksimushka, sinä uskollinen palvelija!" jatkoiHarlow. "Torjutaanpas yhdessä päältämme kaikki kehnot Tattarit jaLitvan rosvot!"
Maksimka rupesi samassa nousemaan katolle, yhä myhäellen. Mutta hänet siepattiin kiinni ja vedettiin takaisin — taivas ties miksikä. Kenties muille varoitukseksi, sillä suurta apua ei hänestä Harlow'ille olisi ollut.
— "Vai niin!" virkkoi Harlow uhkaavalla äänellä ja tarttui jälleen orsiin. "No olkoon menneeksi!"
— "Vikenti Osipovitsh!" puhui Sletkin Kvitsinskille; "sallikaa minun ampua, enemmän noin vaan pelon vuoksi; pyssy on ladattu varpushauleilla!"
Mutta ei ennättänyt vielä Kvitsinski vastata hänelle, niin edellinen orsipari antoi perää vimmastuneen Harlow'in rautaisille käsille, kallistui, räsähti ja putosi maahan. Ja maahan sen perästä putosi Harlow'kin, voimatta enää pysyttäidä katolla. Raskaasti kumahti hän maahan. Kaikki säpsähtivät, huudahtivat…
Harlow makasi liikkumatta suullaan. Hänen selkäänsä oli iskenyt kurkihirren pää, joka oli pudonnut orsien mukana.
Ihmiset riensivät Harlow'in luokse, vierittivät kurkihirren hänen päältään ja käänsivät hänet seljälleen. Kasvot olivat hengettömät, suupielissä näkyi verta. Hän ei hengittänyt.
— "Henki meni!" jupisivat saapuville tulleet talonpojat. Juostiin kaivolle vettä hakemaan, tuotiin koko sangollinen ja kaadettiin Harlow'in päähän. Lika ja tomu läksi kasvoilta pois, mutta elottomat ne olivat edelleen. Tuotiin penkki; asetettiin se seinän vierukselle, jonka jälkeen Martin Petrovitsh'in ruumis suurella vaivalla nostettiin ylös ja pantiin ylös, pää seinää vasten nojaan. Kasakkipoika Maksimka läheni, laskeutui toiselle polvelleen ja pannen toisen jalkansa vähä taaksepäin, rupesi pitelemään entisen isäntänsä kättä. Siinä oli jotakin teatralista tuossa hänen asennossaan. Eulampia pysähtyi isänsä eteen kalman vaaleana, ja katsoi järkähtämättä häneen suurilla silmillään. Anna ja Sletkin eivät tulleet lähellekään.
Kaikki olivat vaiti, kaikki odottivat jotakin.
Vihdoin alkoi kuulua katkonnaisia korahtelevia ääniä Harlow'in kulkusta … juuri kuin olisi hän läkähtymäisillään. Senjälkeen kohotti hän hiljaa oikeata kättänsä (Maksimka kannatteli vasenta), avasi oikean silmänsä ja verkalleen katsahtaen ympärinsä, ikäänkuin olisi juopuneena johonkin kauhistavaan juopumukseen, päästi voivotuksen ja virkkoi: "taisin koskettaa itseni". Senjälkeen näkyi hän vähän miettivän ja lisäsi sitten: "siinä se nyt oli, se mus—ta var—sa!"
Sakea verivirta syöksähti hänen suustansa; koko ruumis rupesi vavahtelemaan.
— "Nyt on loppu!" ajattelin minä.
Mutta Harlow avasi vielä saman oikean silmänsä (vasen luomi oli hervotonna, niinkuin vainajalla) ja katsoa tuijottaen Eulampiaan, virkkoi tuskin kuuluvasti: "No niin, tytär: sinulle minä annan…" Kvitsinski viittasi kiivaasti papille, joka yhä vielä seisoi toisen rakennuksen portailla… Vanhus läheni, takertuen heikoilla polvillansa ahtaasen kaapuun. Äkkiä viskahtivat Harlow'in jalat kovin oudosti, vatsa elähti oudosti sekin; kasvoja myöten alhaalta ylöspäin kulki suonenveto. Samoin vääntyivät ja värähtivät Eulampiankin kasvot. Maksimka alkoi ristiä silmiänsä… Minua rupesi peloittamaan. Minä riensin portille ja, taakseni katsahtamatta, painoin pääni sitä vasten. Hetkisen kuluttua kuului kaikkien suusta takanani hiljainen äännähdys.
Minä ymmärsin että Martin Petrovitsh oli lähtenyt.
Mitä tahtoi hän kuollessaan sanoa tyttärelleen, kyselin itseltäni, kotiin ratsastaessani. Sinulle minä annan — kiroukseni, vaiko: anteeksiko? Satamaan rupesi jälleen, mutta minä ajoin käyntiä vain. Mieleni teki olla kauemmin aikaa yksinäni: tahdoin häiritsemättä vaipua mietteisini. Souvenir oli lähtenyt Kvitsinskin rattailla kotia. Niin nuori ja kevytmielinen kuin olinkaan siihen aikaan, ei minuun kumminkaan voinut olla koskematta tuo äkillinen, kaikinpuolinen (eikä ainoastaan osittainen) uusi tunne, minkä jokainen ihminen tuntee sydämmessään, nähtyään kuoleman, joko odottamattoman tahi odotetun (yks' kaikki!). Minä olin vast'ikään nähnyt kuoleman kaikessa juhlallisuudessaan, tärkeydessään, todellisuudessaan. Minä olin hämmästynyt, mutta sen ohella minun säikähtynyt, lapsellinen silmäni huomasi kumminkin heti sangen paljon. Minä huomasin, kuinka Sletkin nopeasti ja arjistellen viskasi pois pyssynsä, niinkuin varastetun kappaleen, kuinka kaikki samassa silmänräpäyksessä rupesivat vieromaan häntä ja hänen vaimoansa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan; kuinka ihmiset astuivat pois heidän läheisyydestään. Eulampia oli tosin syypää yhtä paljon kuin hänen sisarensakin, mutta häneen tämä vierominen ei ulottunut. Päin vastoin herätti hän jonkinlaista sääliä, langeten kuolleen isänsä jalkain juureen. Mutta että hänkin oli syyllinen, sen tunsivat kaikki.
— "Pahoin tekivät ukolle", virkkoi muuan harmaapäinen talonpoika, nojaten, kuni muinaisajan tuomari, käsillään ja parrallaan pitkään sauvaan. "Teidän päällenne lankeaa tämä synti. Pahoin tekivät!"
Nämä sanat: "pahoin tekivät", hyväksyttiin koko joukossa järkähtämättömänä tuomiona. Kansa julisti tuomionsa, sen ymmärsin heti. Minä huomasin myös, ett'ei Sletkin ensi alussa rohjennut antaa käskyjä. Ilman häntä nostettiin ruumis ylös ja kannettiin huoneesen. Häneltä lupaa kysymättä läksi pappi käymään kirkosta tarpeellisia kapineita; ja omin neuvoin kylän vanhinkin juoksi kylään hankkimaan hevosia kaupungissa-käyntiä varten. Eipä ankara Anna Martinownakaan uskaltanut tavallisella käskevällä äänellään määrätä veden kiehuttamista, jotta olisi lämmintä vettä ruumiin pesemistä varten. Hänen käskynsä oli pyynnön tapaista ja hänelle vastattiin tylysti…
Mielessäni pyöri aina vaan kysymys: mitä vainaja oikeastaan tahtoi sanoa tyttärelleen. Tahtoiko hän kirota tyttärensä, vai anteeksiko tahtoi antaa? Tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän tahtoi antaa anteeksi.
Kolmen neljän päivän perästä oli Martin Petrovitsh'in hautajaiset. Hautauskulungit suoritti äitini, johon hänen kuolemansa oli koskenut kipeästi ja joka antoi määräyksen, ett'ei hautajaisiksi saa sääliä varoja. Itse hän ei tullut kirkkoon, sillä hän, kuten itse sanoi, ei tahtonut nähdä noita kahta hävytöntä ihmistä eikä tuota inhoittavaa juutalaista. Hän lähetti hautajaisiin Kvitsinskin, minut ja Shitkow'in, jota hän tästä puolin ei muuksi ylistellytkään kuin ämmäksi. Souvenir'iä ei hän sietänyt silmissäänkään ja oli vielä kauan jälkeenkin päin suutuksissaan häneen, sanoen häntä ystävänsä murhaajaksi. Tämä epäsuosio oli Souvenir'ille hyvin raskas. Hän kävellä hiiviskeli alin-omaa varpaillaan äitini makuukammion viereisessä huoneessa, osoitti jonkinlaista levotonta ja ilkeätä alakuloisuutta, hätkähteli tuon tuostakin ja jupisi "siinpaikass'".
Kirkossa ja surusaaton kestäessä olin huomaavinani että Sletkin oli jälleen elementissään. Hän puuhasi ja hääräsi kuten ennenkin, ahnaasti pitäen huolta, ett'ei kopekkaakaan kuluisi liikaa, vaikk'ei rahat lähteneetkään hänen taskustansa. Maksimka oli puettuna uuteen, äitini lahjoittamaan kasakiniin ja veteli kirkossa lauluparvelta niin kimeitä nuotteja, ett'ei hänen rakkauttansa vainajata kohtaan voinut tietysti kukaan epäillä! Sisaret olivat asianmukaisesti mustissaan kumpainenkin, mutta näyttivät enemmän hämmästyneiltä kuin murheellisilta, semminkin Eulampia. Anna oli ottanut päällensä nöyrän, paastoisen muodon. Hän ei kumminkaan pakoittanut kyyneleitä silmistänsä; pyyhkäisihän vaan usein hivuksiansa ja poskeansa kauniilla, laihalla kädellään. Eulampia oli ajatuksissaan. Tuon yleisen järkähtämättömän vieromisen, moitteen, minkä olin huomannut Harlow'in kuolinpäivänä, olin nytkin näkevinäni kaikkien kirkossa-olijain kasvoilla, kaikissa heidän liikkeissään, heidän katseissaan, mutta vielä hiljaisempana, vielä kylmempänä. Näytti siltä kuin kaikki nämä ihmiset olisivat tienneet, että synti, johon Harlow'in perhe oli itsensä vikapääksi tehnyt, että tuo suuri synti nyt oli sen Tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee: heidän niin muodoin ei enää tarvinnut olla levotonna, ei tarvinnut olla närkästynyt. He rukoilivat hartaasti vainajan sielun edestä, vainajan, jota he hänen eläissään eivät suuresti rakastaneet, jota he pelkäsivät. Kovin äkisti oli kuolema tullutkin.
— "Ja jos näet olisi ollut mies viinaan menevä", puhui kirkossa talonpoika naapurilleen.
— "Kyllähän sitä juomattakin päihtyy", vastasi toinen. "Se on näet miten sattuu."
— "Pahoin tekivät", toisti ensimmäinen mies ratkaisevan sanan.
— "Pahoin tekivät", virkkoivat muut.
— "Kovahan se oli teille, se vainaja", virkoin minä eräälle miehelle, jota tunnustelin Harlow'in talonpojaksi.
— "Ka, tietty se, herrahan se oli", vastasi mies, "mutta pahoin ne tekivät sittenkin."
— "Pahoin tekivät", kuului jälleen joukosta. Haudallakin seisoi Eulampia aivan kuin tympeytyneenä. Ajatukset häntä vaivasivat … raskaat ajatukset. Minä huomasin, että hän kohteli Sletkiniä, joka useampia kertoja koetti ruveta puheisin hänen kanssaan, aivan kuin ennen muinoin oli kohdellut Shitkow'ia, jopa pahemminkin.
Muutamia päiviä tämän jälkeen, levisi meidän tienoilla huhu, että Eulampia Martinowna Harlow oli ainaiseksi lähtenyt kotitalostaan, jättäen sisarelleen ja langolleen kaiken oman osansa ja otettuaan ainoastaan muutaman sadan ruplia …
— "Anna on, näen mä, ostanut itsensä vapaaksi", virkkoi äitini, "mutta sinulla, veikkonen, ja minulla", lisäsi hän Shitkow'ille, jonka kanssa pelasi pikettiä (Shitkow oli astunut Souvenir'in sijaan) "sinulla ja minulla on kädet tarmoa vailla."
Shitkow katsahti surumielisesti aimoisiin kouriinsa.
— "Ettäkö ei näissä olisi tarmoa", näkyi hän ajattelevan.
Pian tämän jälkeen muutin minä äitini kanssa Moskowaan asumaan, ja monta vuotta kului, ennenkuin minun oli tilaisuus nähdä Martin Petrovitsh'in tyttäriä.
Näin minä heidät sentään.
Anna Martinownan kohtasin minä aivan omituisella tavalla. Tultuani äitini kuoleman jälkeen meidän tilalle, jossa en ollut käynyt viiteentoista vuoteen, sain minä posrednikalta (välitysmieheltä) kutsumuksen neuvotteluun muitten naapurien kanssa tilanomistajan lesken Anna Sletkinin kartanoon. (Siihen aikaan toimitettiin Venäjällä maanjakoa, niinkuin vieläkin, hyvin vitkallisesti). Tuo tieto ett'ei äiti-vainajani luumusilmäistä juutalaista enää ollut maailmassa, ei minua ensinkään surettanut; se täytyy minun tunnustaa. Mielelläni sen sijaan tahdoin nähdä hänen leskeänsä. Hän kuului olevan erin-omainen emäntä. Ja todellakin: hänen talonsa ja tilansa, itse päärakennuskin (minä katsahdin vasten tahtoanikin kattoon: se oli raudasta) — kaikki oli erin-omaisen hyvässä järjestyksessä, kaikki oli paikallaan, kaikki oli siistiä ja puhdasta, kaikki oli maalattu, mikä maalattava on, — ei sitä saksalainenkaan emäntä parempaa järjestystä pidä. Anna Martinowna itse oli tietysti vanhentunut; mutta tuo omituinen, kuiva ja ikäänkuin häjy sulous, mikä minua ennen oli niin miellyttänyt, ei ollut vieläkään kokonaan kadonnut hänestä. Hän puettu oli siihen tapaan kuin maalaiset, mutta somasti. Hän otti meitä vastaan kohteliaasti — hänestä ei koskaan sopinut sanoa: ystävällisesti —. Nähtyään minut, tuon hirmuisen tapauksen todistajan, ei hän edes räväyttänyt silmäänsäkään. Ei hän maininnut sanaakaan äidistäni, ei isästään, ei sisarestaan, ei miehestään, — ei kenestäkään, niinkuin olisi ollut hänellä suu täynnä vettä. Hänellä oli kaksi erittäin sievää solakkavartaloista tytärtä, kumpaisellakin suloiset kasvot ja iloiset, ystävälliset mustat silmät. Poika oli hänellä kanssa. Tämä näytti vähän tulevan isäänsä, mutta oli sentään uljas poika! Tilanomistajain keskustellessa keskenään istui Anna Martinowna rauhallisena, arvokkaana, osoittamatta sanottavaa itsepäisyyttä eikä oman voiton pyyntiä. Mutta ei kukaan ymmärtänyt omia etujansa niin hyvin kuin hän, eikä kukaan osannut niin hyvin tuoda esiin vakuuttavia todistuksia oikeuksiensa puolustamiseksi. Kaikki "tähän kuuluvat" lain pykälät, jopa ministeristön kiertokirjeetkin tunsi hän tarkoin. Hän puhui vähän ja hiljaisella äänellä, mutta jok'ainoa sana sattui kohdalleen.
Loppujen lopussa ilmoitimme me suostuvamme kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja teimme niin paljon myönnytyksiä, että ihmeeksi kävi itsemmekin. Paluumatkalla moniaat herrat tilan-omistajat oikein rupesivat haukkumaan omaa itseänsä. Kaikki ähkivät ja pyörittelivät päitään.
— "Sepä viisas naikkonen, se!" sanoi yksi.
— "Viekas kettu!" puuttui toinen, karkeampi mies puheesen. "Mesi kielessä, myrkky mielessä —"
— "Ja semmoinen saituri!" lisäsi kolmas. "Ryyppy ja palanen mätiä vaan miestä päälle — onkos tämä laitaa?"
— "Mitäpäs semmoiselta parempaa odottaisi?" sanoa pöläytti muuan tilan-omistaja, joka siihen saakka ei ollut puhunut mitään. "Tietäähän sen joka ihminen, että hän myrkytti miehensä."
Ihmeekseni ei kukaan katsonut tarpeelliseksi vastustaa tuommoista, varmaankin aivan perätöntä syytöstä. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää, kun kaikki, huolimatta moitepuheista, kumminkin tunsivat kunnioitusta Anna Martinownaa kohtaan, yksin tuo karkeakin herra. Posrednikka se taas oikein innostui.
— "Korottakaa hänet valta-istuimelle!" huudahti hän, "niin siinä on teille — Semiramis tahi Katarina Toinen! Talonpoikain kuuliaisuus — erin-omaista. Lasten kasvatus — erin-omaista. Sitä älyä! Sitä ymmärrystä!"
Jääkööt nyt Semiramis ja Toinen Katarina sikseen, — se vaan on varma, että Anna Martinowna eli hyvin onnellista elämää. Sisällinen ja ulkonainen tyytyväisyys, sielun ja ruumiin terveys ja siitä seuraava suloinen tyyneys, — kaikki tuo tuli selvästi esiin hänessä itsessään, hänen puheessaan, kaikissa hänen oloissaan. Missä määrin hän tätä onnea ansaitsi on toinen asia.
Minä tiedustelin posrednikalta Eulampia Martinownaa ja sain tietää, ett'ei hänestä ole kuulunut mitään sen koommin kuin hän kotoa läksi ja että hän luultavasti jo aikaa sitten on muuttanut manalan majoille.
Niin virkkoi posrednikka … mutta minä olen vakuutettu siitä, että minä näin Eulampian, että minä kohtasin hänet. Asia oli seuraava.
Kolme neljä vuotta sen jälkeen kuin olin tavannut Anna Martinownan, muutin kesäksi Muurinaan, pieneen kylään lähellä Pietaria. Keskisäätyiset Pietarilaiset tuntevat hyvin tämän kesäpaikan. Metsästäminen Muurinan tienoilla kävi siihen aikaan jotenkin hyvin päinsä ja minä samoelin pyssy olalla melkein päivät umpeen. Kumppalina oli minulla muuan Wikulow, porvari, varsin älykäs ja hyväntahtoinen mies, mutta oman puheensa mukaan aivan "rappiolle joutunut".
Kaikkialla hän oli ollut ja kaikkena hän oli ollut! Mikään ei häntä ihmetyttänyt, sillä hän tiesi kaikki; ei hän muuta rakastanut kuin metsästystä ja — viinaa.
Kerran palasin hänen kanssansa Muurinaan. Tiemme kulki erään yksinäisen korkealla ja tiheällä pisteellä ympäröidyn talon ohitse tien risteyksissä. Olin nähnyt tämän talon jo monta kertaa ja aina se oli herättänyt uteliaisuuttani. Siinä oli jotakin salaperäistä, umpinaista, kolkonmykkää, jotakin mikä toi mieleen vankihuonetta tahi sairashuonetta. Tiellä ei näkynyt muuta kuin sen jyrkkä, tummanpunainen katto. Koko pisteessä oli ainoastaan yksi portti, ja sekin näkyi olevan aina lukossa. Portin takana ei kuulunut koskaan ääntä. Ja kumminkin tuntui että siellä varmaankin asuu joku: talo ei näyttänyt ensinkään autiolta. Päin vastoin näytti siinä kaikki lujalta ja vahvalta, vaikka piiritystä kestämään.
— "Mikäs linna se tuo on?" kysyin minä kumppaniltani. "Tiedättekö?"
Wikulow sirristi silmiänsä viekkaasti.
— "Eikös se ole ihmeellinen rakennus? Ispravnikalla täällä on siitä hyvät tulot."
— "Kuinka niin?"
— "Niinpä niin. Oletteko kuulleet puhuttavan raskolnikkain lahosta, niitten, jotka elävät ilman pappeja?"
— "Olen."
— "No tässä asuu juuri se heidän pää-emäntänsä."
— "Nainenko?"
— "No emäntä juuri elikkä neitsyt Maria, niinkuin he itse sanovat."
— "Mitä te puhutte!"
— "Puhdas tosi! Ankara kuuluu olevan semmoinen, kenrali oikein. Rahoja liikuttelee tuhansia. Kyllä minä ottaisin nuo neitsyt Mariat ja… Mutta mitäs tuosta!"
Hän kutsui Pegashkansa, ihmeellisen tarkkavainuisen koiran, jolle ei kumminkaan ollut mitään käsitystä seisusta. Wikulow'in piti sitoa siltä ylös toinen takajalka, jott'ei juoksisi niin kiivaasti.
Hänen sanansa painuivat mieleeni. Metsämatkoillani usein tahallanikin käänsin tieni tuon salaperäisen talon ohitse. Kerrankin tulin sen edustalle, niin — kas ihmettä! — pönkkä kolahti, avain vingahti lukossa, portti aukeni hiljalleen ja sieltä näkyi suuren hevosen pää, otsatukka palmikolla ja kirjavaksi maalattu luokka niskassa. Hiljaa, hätäilemättä ajoi tielle vähäiset rattaat, sentapaiset, joissa tavallisesti ajelevat kauppasaksat ja kulkukauppiaat. Nahkaisilla patjoilla, minun puolellani rattaita, istui noin 30 vuoden ikäinen mies, huomattavan kaunis ja solakka ulkomuodoltaan, siisti musta ärmäkkä yllä ja musta syvään otsalle painettu lakki päässä. Somasti hän ohjasi lihavaksi syötettyä, kiiltävää hepoa. Miehen vieressä, toisella puolen istui kookas nainen suorana kuin kynttilä. Hänen päätänsä peitti kallis musta saali; hänen yllään oli lyhyt olivinvehreä samettiröijy ja tumman sininen merino-hame. Valkoiset kädet, soreasti ristissä rinnalla, kannattivat toisiansa. Rattaat kääntyivät vasemmalle tielle, ja minä näin tuon naisen kahden askelen päässä. Hän käänsi hieman päätänsä ja minä tunsin hänessä — Eulampia Harlow'in. Tunsin hänet heti kohta, en epäillyt rahtuakaan, eikä siinä ollut epäilemistäkään. Sellaisia silmiä kuin hänellä, ja erittäinkin sellaista huulten asua — ylpeätä ja tunnokasta, en ollut nähnyt kellään. Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat kuin ennen, iho tummempi, siellä täällä rypyissä. Mutta kovin oli muuttunut näitten kasvojen muoto! Vaikea on sanoin sanoa mikä itseensä luottamus, mikä ankaruus, mikä ylpeys niissä nyt kuvastui. Ei ollut se pelkkää vallitsijan tyyneyttä, mikä asui jok'ainoassa piirteessä, ei se ollut vallan nauttimista vaan; tuossa huolettomassa katseessa, minkä hän minuun loi, ilmaantui entinen, juurtunut tottumus: nähdä kunnioittavaa, vastustamatonta nöyryyttä. Nähtävästikin oli tämä nainen, ei kumartajain, vaan orjain ympäröimänä; hän oli ilmeisesti unohtanut, että mikään hänen käskyistään olisi jäänyt täyttämättä. Minä lausuin ääneen hänen nimensä. Hieman hän vavahti, katsahti toistamiseen minuun — ei säikäyksellä, vaan halveksivalla vihalla: ken se minua muka häiritsee, ja avaten huulensa sanoi jotakin käskevästi. Hänen vieressään istuva mies säpsähti, lyödä läimäytti ohjaksilla hevosta, joka läksi kiitämään eteenpäin kiivasta ravia. Rattaat katosivat näkyvistäni. Sen koommin en enää kohdannut Eulampiata. Millä tavoin hänestä oli tullut raskolnikkain neitsyt Maria, sitä minä en voi käsittää. Mutta kenties hän perusti opin-suunnan, joka saapi nimekseen tai jolla nytkin jo lienee nimi: Eulampialaisuus? Kaikkia on ollut, kaikki on mahdollista.
* * * * *
"Niin, tämä se nyt oli, mitä aioin kertoa teille Lear kuninkaasta aromaalla, hänen perheestään ja hänen elämästään." Kertoja vaikeni. Me haastelimme kotvasen aikaa keskenämme ja läksimme sitten kukin kotiamme.
[1] Lyhyt takki. Suom. muist.
[2] Desjatina = 2 1/2 tnr. alaa. Suom. muist.
[3] Kasakkipojaksi sanotaan pieniä passareita, jotka tavallisesti käyvät kasakin kuosisissa nutuissa.
[4] Vuosi 1812. jolloin Napoleon tunkeutui Venäjän sydämeen, on tänäkin päivänä Venäjällä kansan puheessa tunnettu nimellä "kahdestoista vuosi". Suom. muist.
[5] "Lepäävä Työntekijä", aikakautinen lehti j.n.e. Moskova 1785, 3:s osa, sivu 23, rivi 11 ylh. Tekijän muist.
[6] Nankini = yksi laji pumpulikangasta.