Ennen taistelua.
Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia kulkemaan.
En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin. Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt vähitellen haihtua — auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä. 3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.
Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä edessä tapahtui.
Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä mukaamme Luhista.
"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä", näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten tavaroitten joukosta.
"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä ja alkoi vetää niitä jalkaansa.
"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.
Mutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille korville. God oli itsepäinen — hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä päivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan kerran ihailla hänen "kauniita, valkoisia sääriään", mutta siitä tuonenpana… Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen toiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.
Suloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin, kunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut housuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa mieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän ilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille, että päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa kapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille valtakunnan laillisen perijän, Ignosin.
Puolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin 20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella aukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää olkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka muodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat sotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.
Infadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella hän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli surmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa oli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa huokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä — kertoi edellisen yön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut surmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus valkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten kurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat — sanoi vanhus — ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin, ja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli. Näyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he olivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he olivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he olivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan Ignosin kukualaisten kuninkaaksi.
Infaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui Ignosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen setänsäkin ja lopetti näillä sanoin:
"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette kuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka istuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi hänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja puutteeseen. Minä olen kuninkaanne — sen tietävät nämä päälliköt, jotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos en olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko näiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan? Oo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui maahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä."
"Me näemme sen!" huusivat soturit.
"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas", jatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen välkkyvää sotakirvestään päänsä yli. "Jos joku teistä sanoo, etten minä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani. Hänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on tosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!" Ja Ignosi heilutti raskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin hopearengas hänen päänsä päällä.
Mutta ei kukaan astunut esiin — ei kukaan epäillyt hänen sanojensa totuutta, ja Ignosi jatkoi:
"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella rinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos kaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun minä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan aika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin nyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan väkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä surman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän ole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on turvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja sotilaat?"
"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan sotajoukon vastaus.
"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."
Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! — Siten tervehtivät sotajoukotkuningas Ignosia.
Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.
Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera. Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä — seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa — mutta Infadus, joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin. Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme, mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.
Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän. Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä hän oli oikeassa.
Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa, jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset, jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin toimeen.
Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.
Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista, astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.
"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."
"Puhu!" sanoin minä.
"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia." (Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on maassa).
"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä — en siksi, että joku meistä olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä miehellä oli sanottavana.
"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii. Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso, kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — mustan lehmän vasikka — peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka on noussut kapinaan veljeään vastaan, — nämä kolme miestä uhrataan 'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset sanat."
Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:
"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano hänelle, että me — Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit — tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen sijallaan!'… Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä vastaan."
Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän, "luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. — Kerskatkaa, taistelkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme taistelussa!"
Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen. Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa. Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme; kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa, vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.
Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.
"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?" kysyi Sir Henry.
Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä. Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme kankeina ja kylminä…
"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." — Ystäväni siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:
"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa — ja kuitenkin olette te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."
"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä. "Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy taistella."
"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää jotenkin uhkaavalta — mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin. Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee. Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin…"
Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä. Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.
Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä pisti revolverinsa vyöhön.
Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan. Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille — ja sitten ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan, toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja; minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat kantoivat takanamme.
— Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.
Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli suoraan meitä kohti.
"Kas, kas!" huusi Infadus. "He aikovat siis hyökätä kimppuumme kolmelta puolelta yht'aikaa."
Hän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän kaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa sotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.
Mihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?
Ensimäinen hyökkäys.
Nuo kolme kolonnaa, jotka marssivat meitä vastaan, eivät näyttäneet pitävän erityistä kiirettä, melkein mataen ne etenivät päivänpaisteisella tasangolla. Kun keskimmäinen joukko oli noin 4-500 askeleen päässä meistä, pysähtyi se, molemmat toiset sivustat sitävastoin sulkivat meidät piiriin. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi hyökätä kolmelta puolelta yhtä haavaa.
"Jospa meillä nyt olisi hyvä kuularuisku!" huudahti God. "Kyllä silloin lakaisisin tasangon puhtaaksi parissakymmenessä minuutissa!"
"Niin, jospa olisi! Siitä emme paljonkaan kostu. Mutta kun ei meillä nyt ole, niin…"
"Mutta kuulkaapas sitten, Allan! Mitä jos ottaisitte pyssynne ja lähettäisitte tuolle pitkälle dromedarille tuolla alhaalla luodin vatsaan! Tuolle päällikölle tuossa! Voitteko nähdä, kuinka hän pöyhistelee! Noh, mitäs arvelette ehdotuksesta. Panenpa vetoa kaksi yhtä vastaan, ett'ette osu häneen!"
Godin kiusanteko harmitti minua. Latasin pyssyni, heittäysin vatsalleni ja tähtäsin. Tiesin pyssyni kantavan tarkasti 1000 jalan päähän, mutta tässä täytyi minun tähdätä koko joukon korkeammalta ja jotakuinkin umpimähkään. Laukaisin, mutta miten ollakkaan, God oli sittenkin oikeassa! Pitkä päällikkö ei kaatunut. Sitävastoin syöksyi muuan hänen henkivartioistaan kuolleena maahan.
Mutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut olla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti säikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon osastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä kertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun täytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi ihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.
Meidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen loihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima puolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja kapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua sekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut rinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin, yhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. "Tsjele! Tsjele! Twala! Twala!" — se on "iske, Twala!" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme vastasi "Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!"
Pian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli niin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen tungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja parinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan ryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön rinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin meidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi. Hetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan harjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi kuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.
Kun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat he kovan huudon. "Inkubu! Inkubu!" huusivat he, ja heidän ääneensä tuli voitonkaiku.
Tästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti kauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät he hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.
Mutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri nyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala sielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi niinkuin pitikin.
Ei kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien soturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä ylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä vaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät "valkoiset" torjumaan vihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi otteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty jättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin pian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään pitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi minuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut, niin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme lukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti pälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän ei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli. Ennekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja — pam — siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.
Vähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että vaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.
Kun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli kumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.
"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?" kysyi hän levottomasti.
"Tuossahan menee!" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman kovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. "Näkyyhän tuo käyvän."
"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä.Luulin, että olitte mennyttä miestä."
"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?"
God kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin; hirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja kolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita. Se oli kauhea, kammottava näky.
Minä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin GodiaCurtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaastiIgnosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.
"Tulette kuin kutsuttu, Allan!" huusi hän minulle heti minut nähtyään.
"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka on tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme näännyttääkseen meidät nälkään…"
"Ohoo, se kuuluu pahalta!"
"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu vettä."
Infadus nyökkäsi. "Niin on valtiaani", sanoi hän. "Lähde ei riitä tällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää. Sen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin, sillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja kaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä valittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin hyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija, tahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti ryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu? Suo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä Bougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua."
"Mitä arvelet sinä, Ignosi?" kysyin.
"Ei isäni", vastasi entinen palvelijamme, "puhu sinä, ja anna minun kuunnella, joka sinun rinnallasi olen vain lapsi viisaudessa."
Minä aloin siis selittää, mitä ajattelin asiasta. Mielestäni olisi parasta, että me tekisimme rohkean hyökkäyksen Twalan joukkoa vastaan, ja nyt jo heti, ennenkuin haavamme rupeisivat kirvelemään ja jäsenemme kangistumaan.
Ignosin oli nyt esitettävä mielipiteensä; hän mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:
"Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, uljaat valkoiset ystäväni! Infadus, isäni veli! Uskolliset kukualaiset päälliköt! Nyt tiedän mitä tahdon. Vielä tänä päivänä tahdon taistella Twalan kanssa; tahdon panna kaikki alttiiksi siinä taistelussa, kuninkaannimeni ja elämäni — ja teidän elämänne. Te näette, kuinka ylänkö käyristyy kuin puolikuu ja kuinka viheriä tasanko pistäytyy kuin kieli puolikuun molempien sarvien väliin. Nyt on sydänpäivä; kun aurinko laskee, tulee sinun, Infadus, lähettää väkesi ja yksi osasto meidän väkeämme alas viheriälle kielekkeelle. Twala huomaa sen ja syöksyy silloin kimppuumme koko voimallaan; mutta kieleke on kapea, niin että vain yksi osasto kerrallaan voi taistella teitä vastaan ja senvuoksi ne myöskin kaadetaan toinen toisensa jälkeen, ja koko Twalan väki näkee taistelun, jonka vertaista ei kukualaisten maassa ole nähty. Inkubu on seisova rinnallasi, jotta Twalan rohkeus lannistuisi nähdessään hänen sotakirveensä välähtelevän 'valkoisten' rivissä. Mutta toista osastoa — sitä, joka seuraa 'valkoisia' — johdan minä itse, ja minua seuraa viisas Makumazahn."
Infadus nyökkäsi sanoen: "Hyvin puhuttu, kuningas!" — Kummallista väkeä nämä kukualaiset! Siinä nyt vanha päällikkö seisoi levollisena ja kylmäverisenä kuunnellen, kuinka hän ja hänen soturinsa lähetettiin melkein varmaa kuolemaa kohti. Hän ei hetkeäkään epäillyt, hän tiesi, että hänenvelvollisuutensaoli tehdä, niinkuin kuningas käski — ja se riitti hänelle.
Ignosi jatkoi: "Sillä aikaa kun Twalalla on täysi työ taistella Infaduksen väen kanssa, tulee 6,000 miehen — kolmannen osan sotajoukostamme — hiipiä pitkin kummun oikeata sarvea ja hyökätä Twalan vasemman sivustan päälle, toinen kolmasosa puolestaan pitää huolen hänen oikeasta sivustastaan. Ja saattepa silloin nähdä, että me voitamme! Bougwan, sinua pyydän seuraamaan niitä sotilaita, jotka kulkevat oikeata sarvea pitkin. Välähdys sinun kiiltävästä silmästäsi, rohkaisee soturien sydäntä!"
Nyt ryhdyttiin suurella kiireellä valmistuksiin taistelua varten. Sotilaille jaettiin ruokaa ja juomaa, ja tuskin oli tuntiakaan kulunut neuvottelustamme, kun jo kaikki ne 18,000 miestä, jotka vielä olivat hengissä, seisoivat valmiina lähtemään liikkeelle.
God astui Curtisin ja minun luokseni. "Jää hyvästi, Henry!" hän sanoi. "Ja jääkää hyvästi, Allan. Minä seuraan oikeata sivustaa ja ellemme enää tapaa toisiamme, niin…" Hän vaikeni ja ojensi meille kätensä, jota me ääneti puristimme.
Curtisin syvä ääni vavahti hiukan, kun hän sanoi: "Niin, me alotamme nyt vaarallisen leikin, ja luulen tuskin näkeväni huomispäivän aurinkoa. Minunhan pitää seurata 'valkoisia', ja me kaadumme ehkä kaikki yhtenä miehenä. Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, God, ja te, Allan. Jumala teitä siunatkoon! Ja kiitos teille molemmille avustanne. Toivon, että onnellisesti suoriudutte tästä ja saatte paljon timantteja. Mutta", lisäsi Curtis, "jos hengissä pääsette, niin totelkaa neuvoani ja elkää enää koskaan ruvetko tekemisiin ihmisten kanssa, jotka tahtovat tulla kuninkaaksi."
Vielä kerran puristimme toistemme käsiä. Sen jälkeen meni kukin omalle taholleen. Henry Curtis seurasi Infadusta asettuen hänen rinnalleen "valkoisten" etupäähän. God seurasi oikeata sivustaa. Ja minä liityin raskain mielin kuningas Ignosiin, joka kokosi väkensä ympärilleen Infaduksen sotilaitten taakse.
Twalan kuolema.
Kävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin kutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa "valkoisten" takana, näimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat, sitä myöten kuin taistelu kuumeni.
Kesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia — vihollisella ei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin "valkoisten" kanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön juoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni Twala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain heittopuukkoja "valkoisten" ensimäisen rivin päälle.
Ääneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt vihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys — kilvet iskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit, kunnes kahakka äkkiä keskeytyi; "valkoiset" olivat täydellisesti masentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut Infadukselle kolmannen osan hänen miehistään.
Nyt oli vain kaksi riviä "valkoisia" jälellä; he seisoivat olkapää olkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi ilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis ollut kaatunut — ei ainakaan vielä!
Vielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän sotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti siltä, kuin joutuisivat "valkoiset" tappiolle. Ignosi ja minä olimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken taistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi, "valkoiset" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän heilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli voitto "valkoisten".
Mutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet vihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.
Mutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa. Hämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti kuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle, jossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun harjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.
Samassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun, ja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen uljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein valtasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin — olen näet todellakin aika raukkamainen — sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin puoleen ja sanoin hänelle:
"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni maahan, Umbopa… Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee veljemme tuolla kummulla?"
"Ei, Makumazahn", vastasi hän, "nyt on hedelmä kypsä — korjatkaamme se".
Näin sanoen hän kohotti kirveensä, ja "Puhvelit" syöksyivät taisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan. Tiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua sekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.
Kun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea, joka oli jäännöksiä "valkoisten" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi itse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut en itsekään tiedä.
— — Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta taistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin konsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei koskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä kuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat kamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat tuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen iskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä kaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut lähestyä valkoista noitamiestä.
Mutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. "Twala y Twala!" ulvottiin, ja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas itse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu samanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.
"Inkubu!" huusi musta hirviö. "Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani Skraggan olet tappanut — mutta minua et kykene kaatamaan!" Näin sanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen kilpeensä.
Mutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski häneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.
Jo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys vain — ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen hänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka ympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.
Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat sivustamme olivat rientäneet avuksemme!
Muutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla kaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen hurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta voittomme hinta oli kallis. Uljaista "valkoisista" oli enää vain 95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren mieshukan.
Ensi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti sotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:
"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten' mainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten maassa."
Sitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen käteensä sanoen: "Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun kaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista miestä olen eläissäni tuntenut…"
Heti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen meitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli "Puhveleineen" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin Twalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen. Kappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui muurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita kuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta juuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen hyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä keihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi, ja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille viimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: "Pidä hyvänäsi, noitamies!" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään, ja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.
Mutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra Bougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä huolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen puristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!
"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!" kuulimme hänen kuiskaavan. "Hän tuli sittekin peijatuksi!…" sai hän lisätyksi, mutta sitten hän vaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että hän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin keihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun mustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin kannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.
Koko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin. Pitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä; joka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa juureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia kuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää sitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli paikka autio ja tyhjä — ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla istui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi Gagul.
Oli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa kuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut pysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä kohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.
Me marssimme sisään kraalin portista ja suuntasimme kulkumme Twalaa kohti. Noin sadan askeleen päässä hänestä annoimme sotavoimamme pysähtyä ja lähestyimme majaa henkivartiaston seuraamina.
Gagul tervehti meitä katkerin herjasanoin, ja Twala kohotti päänsä heittäen meihin raivostuneen katseen mustasta silmästään, joka säkenöi pirullisesti ja kiilsi kilpaa hänen otsallaan välkkyvän suuren timantin kanssa.
"Terve sinulle, kuningas!" huusi hän Ignosille. "Sinä olet syönyt leipääni, ja sitten olet valkoisten noitamiesten avulla voittanut sotajoukkoni ja ryöstänyt vallan minun kädestäni. Mitä aiot nyt minulle tehdä?"
"Saman, minkä sinä teit isälleni." vastasi Ignosi kylmästi ja lyhyesti.
"Hyvä. Minäpä näytän sinulle, kuinka kuningas käy kuolemaan. Näetkös, aurinko laskee veripunaisena", sanoi Twala viitaten länteen verisellä kirveellään. "Suo minunkin valoni silloin sammua. Olen valmis kuolemaan, kuningas Ignosi. Mutta myönnettäköön minulle se oikeus, mikä meillä kuningassuvun jäsenillä on: minä vaadin saada kuollataistelussa."
"Suostun vaatimukseesi", kuului Ignosin vastaus. "Valitse itse, kenen kanssa tahdot taistella. Minä en voi tapella kanssasi, sillä kuningas ei tappele muuten kuin sodassa."
Twalan luihu silmä harhaili pitkin rivejämme toisesta toiseen; silmänräpäykseksi se pysähtyi minuun, ja sydämeni hypähti hyvän matkan kurkkuani kohti ajatellessani, että tuo hirviö ehkä keksisi vaatia minut kaksintaisteluun. Siitäpä olisi syntynyt kaunis juttu! Ryhtyä taisteluun mokoman jättiläisen kanssa! — ei yhtähyvin olisin voinut ampua kuulan pääni läpi. Sen vaan tiesin, että jos hän todellakin valitsisi minut, niin kieltäytyisin taistelusta, vaikkapa koko kukualaiskansa sen johdosta viheltäisikin minut ulos maastaan.
Mutta Twala ei ajatellut minua.
"Inkubu!" karjaisi hän äkkiä. "Sinun kanssasi tahdon taistella. Sinun kanssasi yksin. Jos kieltäydyt taistelusta, sanon, että olet pelkuri koira ja valkoinen aina maksaasi myöten!"
Ignosi koetti estää tätä kaksintaistelua. "Ei", sanoi hän. "Inkubun kanssa et saa taistella."
Mutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi nopeasti: "Minä tahdon taistella hänen kanssaan."
Minä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta turhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja sanoi lujalla äänellä: "Olen valmis".
Eivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat molemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa valossa.
Kohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis äkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti iskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta kirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä — mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt. Ystäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain hiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle samalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat taukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli ottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla. God, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan ja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui käsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja rohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.
Hetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla iskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas ase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme kilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui vihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman silmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen toisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi. Viimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti mukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa taistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin päällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä koetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.
Kauheata oli nähdä moista taistelua. "Tempaa kirves häneltä!" huusiGod. "Tempaa kirves!"
Kenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi heittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli kiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä hihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeilla — Twala samoin. Musta hirviö tarttui raskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita ehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala — ja vielä kerran. Mutta sitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko suunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä ja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso — Twalan pää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain juureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri kappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka vaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa ruumiille.
"Vettä! Vettä!"
Heti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Hetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei ollut kuollut.
Tällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa. Minä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin hänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: "Ota se! Sinä olet kukualaisten laillinen kuningas!"
Ignosi kiinnitti säihkyvän jalokiven otsalleen, astui kansansa eteen ja kohotti jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle.
Siinä hän seisoi suorana ja kookkaana ja kohotti voimakkaan kätensä.
Ja pimeydestä, joka äkkiä taajana ja pehmeänä kattoi kaupungin ja sen tuhannet majat, kajahti tervehdys:
"Kuhm! Kuhm! Sinä olet kuninkaamme!"
Näin toteutui siis — ennustukseni Twalan sanansaattajalle; ennenkuin kaksi vuorokautta oli kulunut makasi Twalan ruumis tomussa hänen majansa edustalla.
God on kuolemankielissä.
Kun kaksintaistelu täten oli onnellisesti päättynyt, kannettiin HenryCurtis ja God Twalan majaan ja minä seurasin heitä.
Molemmat ystäväni olivat kovin heikot verenvuodosta ja monista kauheista iskuista, jotka he olivat saaneet taistelussa, ja itsekin olin perin kurjassa tilassa. Olen tosin jotenkin sitkeätä miestä mielestäni ja kestän kuta kuinkin paljon lamaan menemättä — se kai johtuu siitä, että metsästäjänä olen käynyt kovan ja hyvän koulun, ja siitä ettei ruumistani liiat lihat rasita — mutta sinä iltana otti sentään kovalle. Olin kauhean uuvuksissa, ja kuten aina, kun olen väsyksissä, alkoi vanhaa haavaani, jonka kerran sain jalopeuralta, pakottaa. Huh, kuinka se saattoi minua vaivata! Entäs pääni! Sitäkin kivisti kauheasti aamullisesta iskusta, joka oli vienyt minut tainnoksiin.
Lyhyesti sanoen: varsin surkea oli se kolmimiehistö joka sinä yönä makasi Twalan majassa. Mutta saimme kiittää onneamme siitä, että ylipäänsä ollenkaan olimme hengissä, ja kummallistahan se olikin.
Fulata — tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet — oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin osoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä rautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne yltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme koskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat God ja Curtis kurjassa tilassa.
Mutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä lehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille, ja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin niistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin "kauniin valkoisen säären" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli saanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.
Kuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt hänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin että omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä oli lippaassaan.
Heti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen voimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui! Ahmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille nahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa. Siinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut Twalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.
Ei ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista ja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja; kukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä surmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana — kävi hiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan, joka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.
Se oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.
Vähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran toisensa perään heräsin hätkähtäen — näin unta, että taistelu taasen oli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden "valkoisten" keskellä.
Päivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet yhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka hänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli hyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja — mikä oli pahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen vamman.
Kahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei tämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten päiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko edellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti käsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia kohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti siltä, kuin hän olisi ajatellut: "Niin, te molemmat olette vain ihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!"
Sittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen käsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella, niinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet hänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle päätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.
Inkubun ja Twalan välinen kaksintaistelu ja isku, joka katkaisi hirviön pään, ei ikipäivinä haihdu kukualaisten mielestä. Jo taistelun jälkeisenä päivänä oli Curtisin väkevyys tullut sananparreksi heidän joukossaan, ja kun he oikein tahtoivat ylistää jotain voimannäytettä, kutsuivat he sitä 'Inkubu-iskuksi'.
Aamupäivällä suvaitsi Ignosi — kuningas Ignosi, aioin sanoa — käydä luonamme. Kun näin hänen henkivartiainsa saattamana lähestyvän majaamme, muistui ehdottomasti mieleeni päivä, jolloin hän ensi kerran astui talooni. Siitähän oli kulunut vain muutama kuukausi, kun pitkä, "kookas zululainen" Durbanissa kolkutti ovelleni ja pyysi minua ja tovereitani ottamaan hänet palvelukseemme. Ja nyt hän oli suuren ja rikkaan maan kuningas!
"Terve sinulle, kuningas!" sanoin nousten seisomaan.
"Niin, Makumazahn, nyt olen siis tullut kuninkaaksi — teidän avullanne." Sitten hän kertoi minulle, että kaikki kävi mainiosti; pian hän aikoi panna toimeen suuren juhlan, ja siinä hän tahtoi näyttäytyä koko kansallensa.
Entä Gagul! Miten aikoi Ignosi menetellä hänen suhteensa?
"Hän on maan pahahenki", sanoi Ignosi, "hän ja kaikki muut noita-akat joutuvat kuoleman omiksi."
"Niin, mutta toiselta puolen tietää hän asioita, joita ei kukaan muu tunne", arvelin minä.
"Tarkoitat, että hän tuntee 'noiden kolmen mykän' salaisuuden, tuolla, kuningasten lepokammioilla…!"
"Niin, ja sitäpaitsi hän tietää, missätimantitovat. Elä unhoita lupaustasi, Ignosi! Salli Gagulin näyttää meille tie kuningas Salomon kaivoksille, ennenkuin hänet surmaat!"
"Minä en koskaan luovu sanastani, Makumazahn!" sanoi entinen palvelijani ja puristi kättäni.
Godin terveys oli tuiki huonolla kannalla. Hän houraili kovasti, ja haavakuume poltti kuin tuli hänen suonissaan. Neljä-viisi päivää hänen henkensä väikkyi elämän ja kuoleman välillä, eikä kukaan meistä luullut hänen toipuvan. Mutta Fulata taisteli sitkeästi hänen henkensä puolesta. Nuori kaunis kukualaistyttö hoiti Godia liikuttavalla huolenpidolla. Päiväkaudet hän istui hänen vuoteensa ääressä, ojensi hänelle virvoittavaa juomaa, pyyhki hänen kuumeista otsaansa ja huiskutti nenäkkäät kärpäset pois hänen poskiltaan. Ensimäisinä öinä tahdoimme Curtis ja minä valvoa hänen kanssaan, mutta hän osoitti selvään, että olimme vain hänen tiellään ja me uskoimme sairaan hänen huostaansa — me olimme nähtävästi liian kömpelöt sairaanhoitajiksi kelvataksemme.
Hän yksin toivoi, kun kaikki muut odottivat loppua. "Hän ei kuole", sanoi hän uudelleen ja yhä uudelleen. "Hän eisaakuolla."
Viidentenä päivänä senjälkeen kuin God oli sairastunut, menin illalla myöhään tavallisuuden mukaan katsomaan, miten hän jaksoi, ennenkuin menin levolle.
Hiljaa ja varovasti hiivin majaan. Lamppu valaisi himmeästi Godia, hän makasi hiljaa kuin hiiri eikä heittelehtinyt edestakaisin vuoteellaan, kuten hän oli tehnyt edellisinä vuorokausina.
Minä säikähdin, nyt on kaikki lopussa, ajattelin. Ja rinnastani kohosi nyyhkytyksen tapainen huokaus.
"Sss! Sss!" kuiskasi Fulata, joka istui pimeässä nurkassa Godin vuoteen takana.
Minä astuin varpaillani vuoteelle ja näin nyt, ettei hän ollut kuollut. Hän nukkui rauhallisesti ja tervettä unta pitäen lujasti kiinni Fulatan hennosta kädestä laihoilla, valkoisilla sormillaan. Sairaus oli toisin sanoen saanut uuden edullisen käänteen. Kahdeksantoista tuntia God näin yhteen menoon nukkui ja koko ajan — kolme neljäsosaa vuorokautta — istui nuori tyttö hänen vieressään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, ei edes uskaltanut vetää kättään pois: olisihan hän voinut siitä herätä! Kuvailkaa, mitä kärsi tyttörukka, väsynyt ja nälkäinen kun oli! Kun God viimein heräsi, oli hän niin kankea ja uupunut, että hänet täytyi kantamalla viedä pois.
Niin pian kuin kuume oli ajettu ovesta ulos, kävi Godin paraneminen loistavasti. Kun hän oli tullut aivan terveeksi, kertoi Henry Curtis hänelle, kuinka paljosta hänen oli kiittäminen Fulataa. Silloin nousivat Godille liikutuksen kyyneleet silmiin. Hän nousi heti ylös ja pyysi minua tulemaan kanssaan; hän tahtoi mennä kiittämään Fulataa — minun tuli olla tulkkina.
"Sanokaa hänelle!" lausui God, "etten koskaan unohda, että hän on antanut minulle elämäni takaisin!"
Minä käänsin hänen sanansa, näyttipä siltä kuin olisi nuori kukualainen kaunotar punastunut tummasta ihostaan huolimatta.
"Valtiaani", hän sanoi hämillään ja silmät nöyrästi maahan luotuina, "unohda se vain. Sinähän pelastit minun henkeni, olen siis vaan maksanut velkani."
Niin, sellaista on naisväki! Siinä hän nyt seisoi juttelemassa Godille, ja Curtis ja minä olimme vain pelkkää ilmaa. Ikäänkuin emme mekin olisi olleet mukana pelastamassa häntä Twalan kynsistä! Vaimovainajani oli juuri samanlainen… Muuten tuottivat God ja Fulata minulle hiukan päänvaivaa. Tiesin, että merimiehillä oli erityinen taipumus rakastumiseen ja Godilla vielä enemmän kuin muilla.
Kahta seikkaa maan päällä on minun tietääkseni mahdoton ehkäistä: ei voi estää zululaista tappelemasta eikä merimiestä rakastumasta joka kerran, kun hameväkeä on lähiseutuvilla.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin God oli parantunut, kokoontui lähettiläitä eri haaroilta kukualaisten maasta pääkaupunkiin kunnioittamaan Ignosia kuninkaana. Samalla vietettiin komea juhla. Ensin pidettiin suuri yleinen sotaväen tarkastus. Tällöin saimme taas nähdä jäännökset "valkoisten" uljaasta joukosta; joka miehen täytyi astua esiin kuninkaan eteen, joka koko sotajoukon edessä kiitti heitä heidän uljuudestaan ja korotti heidät kaikki uuden "valkoisen" osaston päälliköiksi, joka nyt perustettiin; sen lisäksi he saivat karjaa ja majoja ja maata palkaksi urhoollisuudestaan.
Mitä meihin — Curtisiin ja Godiin ja minuun tulee, oli kuningas antanut julistaa kansalle, että meitä kaikkialla oli kohdeltava ja vastaanotettava hänen vertaisinaan, niin kauan kuin suvaitsimme oleskella kukualaisten keskuudessa. Sen lisäksi annettiin meille kunnianimi: "elämän ja kuoleman valtiaat."
Sen lisäksi toisti Ignosi juhlassa kansallensa Curtisille antamansa lupauksen; hän vannoi juhlallisesti, ettei täst'edes ketään surmattaisi ilman lain tuomiota, ja että noidan-ajot lopetettaisiin.
Juhlallisuuksien päätyttyä käännyin minä Ignosin puoleen lausuen, että pian halusimme lähteä kuningas Salomonin kaivoksiin. Muistutimme häntä hänen lupauksistansa ja kysyimme, oliko hän saanut tietää mitään kaivoksista.
Kuningas antoi meille seuraavan vastauksen.
"Olen saanut tietää, että kaivoksien luona istuu kolme olentoa, joille on annettu nimi 'mykät'; niille aikoi Twala uhrata Fulatan. Syvällä vuoren sisällä on rotko, johon kukualaisten kuninkaat saatetaan lepoon; siellä näette Twalan ruumiin muinaisaikojen kuninkaitten rinnalla. Sitten on siellä kaivos,äärettömän syvä, jonka valkoiset miehet kaivoivat; ehkä he kuten tekin hakivat välkkyviä kiviä… Ja siellä kuoleman asunnossa on huone, salainen kammio, josta ei kukaan muu tiedä kuin Gagul ja Twala. Tarina kertoo, että kerran monta vuotta sitten valkoinen mies tuli vuorten yli tänne, eräs nainen johdatti hänet salaiseen kammioon, ja siellä hänen silmänsä näkivät kalliita aarteita, joiden vertaista ei kukaan ihminen ole nähnyt. Mutta hän ei niitä saanut — nainen petti hänet, ja kuningas ajoi hänet maasta pois vuorille. Sittemmin ei kukaan ole astunut jalkaansa salaiseen kammioon."
"Tarina puhuu totta, Ignosi", sanoin minä. "Vuorenluolassa Sheban povella näimme, kuten muistat, valkoisen miehen."
"Niin — ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte niin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa… Sillä luultavasti tahdotte lähteä pois täältä?" lisäsi hän katsellen meitä.
Minä nyökkäsin. "Mutta voimmeko löytää kammion?" kysyin sitten.
"Gagul voi näyttää teille…"
"Muttatahtookohän?"
"Hänentäytyy. Muuten hänen pitää kuoleman!" Ignosi kääntyi ja viittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan Gagulin.
Vähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän ponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.
"Päästäkää hänet!" huusi Ignosi.
Soturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin eloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina kuin käärmeen silmät.
"Mitä minusta tahdotte?" vinkui hän. "Mitä tahdot, Ignosi?Varokaa minuun koskemasta — niinä hävitän teidät kaikki rutolla.Noitakeinoni…"
"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho", vastasi Ignosi ääneen nauraen. "Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä välkkyvät kivet ovat."
Gagul nauroi — se kaikui käärmeen sähinältä: "Hi hii! Minä yksin tunnen tien! Minä yksin! Ja minä en sitä ilmoita! Valkoisten paholaisten ei pidä saaman mitään — ei mitään!"
"Silloin täytyy minun pakottaa sinut sanomaan, mitä tiedät", lausui Ignosi tuimalla äänellä. "Ellet sinä ilmaise meille kaikkea, olet kuoleman oma."
"Kuoleman!" huusi ilkeä noita. "Kuoleman!" toisti hän ja päästi kauhun ja raivon ulinan. "Luuletteko te, että voitte minut tappaa? Tiedättekö, kuka olen? Kuinka vanhaksi luulette minua? Minä tunsin isänne ja isäinne isät. Minä olen ollut täällä aina ja tulen aina olemaan. Kuolla! Minä en kuole. Ei kukaan uskalla minuun kajota."
"Kyllä", vastasi Ignosi, "minäuskallan! Ja miksi tahtoisitkaan elää? Kuoleman pitäisi olla sinulle tervetullut, Gagul."
"Houkkio!" kirkui noita. "Houkkio, joka luulet, että elämä ilahuttaa vain nuorten sydämiä. Ei, nuoret, he voivat tuntea, he voivat rakastaa ja kärsiä, he voivat kärsiä tuskaa… Muttavanhathymyilevät, kun onnettomuus kohtaa toisia, he iloitsevat, kun pahuus voittaa. He rakastavat vain yhtä: elämää. Ja mitä on elämä? Aurinko ja ilma. Lämmin, kirkas aurinko ja raitis, puhdas ilma. Mutta kylmyyttä uh! — kylmyyttä ja pimeyttä, niitä vanhat pelkäävät. Huh niin, kylmyyttä ja pimeyttä — —"
"Lopeta ilkeä puheesi! Vastaa minulle!" Ignosi tarttui keihääseensä heiluttaen sitä uhkaavasti ilmassa. "Tahdotko näyttää minulle paikan, minne aarre on kätketty — taikka — —"
Gagul ryömi Ignosin jalkain juureen ja vikisi yhä: "Minä en tee sitä! En tee sitä!" Hitaasti laski kuningas keihäänsä alaspäin, kunnes sen kirkas terä viimein kosketti noidan rintaa.
Rajusti kirkaisten tämä ponnahti ylös ja vaipui heti taas maahan, kieriskellen edes takaisin.
Ja nyt oli toinen ääni kellossa. "Kyllä, kyllä, minä näytän — minä näytän kyllä, missä kirkkaat kivet ovat. Kunhan vaan saan elää — lämpimässä auringossa ja imeä ravintoa — —"
"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!" hymähti Ignosi. "Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen ja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen sinulle sanon!"
Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin kertaa näytti nainen tien — tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää — ehkä se olin minä — Hi hii!"
"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea sitten."
"Ehkä — ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen nimensä… Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä! Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän silmänsä ovat poissa… Hi hii! Ha haa!"