Nyt puuttui puheeseen Wauchope. »Ei hyödytä puhua enempää. Minä huomaan, että olemme auttamattomissa. Me emme tahdo vaivata teitä, Moylan.»
»Vaivata minua!» huudahti Moylan. »Siitä ei kysymystäkään, kunhan pysytte aatteellemme uskollisina.»
Toinen nauroi katkerasti. »Te ette saa milloinkaan tietää, mitä teen.Minun edessäni on maantie — sen tiedätte!»
»Menittepä minne tahansa, asia on aina sama: joko taistelette yhteenliittymisen puolesta tai olette painona, joka lankee meidän kannettavaksemme.»
Nuori johtaja kääntyi kaikkien lähetystön jäsenten puoleen, toisen toisensa jälkeen, kehoittaen heitä olemaan katkeroitumatta tästä epäonnistumisesta. Heidän tuli päinvastoin kääntää se hyödykseen jatkamalla kaivosmiesten yhteistunnon kasvattamista. Jokaisen tuli uhrata oma osansa, maksaa veronsa. Tärkeätä oli, että jokainen erotettu mies toimisi sytyttävänä kipinänä, kuljettaisi aatteen liekkiä maan toisiin kolkkiin. Kunhan jokainen teki velvollisuutensa, niin aivan pian olisivat tyhjät ne paikat, joista yhtiöt saivat »rikkureita».
21.
Hal katseli erikoisen huolestuneesti erästä lähetystön jäsentä — Mary Burkea. Mary ei ollut vielä virkkanut sanaakaan; toisten keskustellessa ja väitellessä hän oli istunut ääneti, huulet yhteen puserrettuina ja kädet nyrkissä. Hal arvasi, millaista raivoa tämän epäonnistumisen täytyi tytössä herättää. Hän oli noussut, taistellut ja toivonut, ja tuloksena oli se, minkä hän oli aina sanonut tulokseksi tulevan — ei mitään! Nyt Hal näki hänen uupumuksesta tummuneiden suurten silmiensä katseen suuntautuvan nuoreen johtajaan. Hal tiesi, että hänen mielessään tapahtui taistelu. Tulisiko hän nyt poistumaan lopullisesti riveistä? Siinä oli hänen luonteensa — ja samoin kaikkien toisten luonteiden koetinkivi.
»Kunhan olemme kyllin voimakkaat ja kyllin urhoolliset», jatkoi Jim Moylan, »voimme tappioittemme nojalla kasvattaa miehiämme ja saada heidät liittymään lujasti toisiinsa. Kunhan nyt saamme Pohjois-Laakson miehet ymmärtämään, mitä teemme, he eivät siitä masennu, eivät ajattele katkerasti yhdistystään, vaan tyytyvät odottamaan. Ja emmekö voikin siten parhaiten saavuttaa voittoa — pysymällä työssä ja pitämällä liittoa hengissä, kunnes kaikissa kaivoksissa on työ suoritettu ja voidaan tehdä lakko ja voittaa?»
Oltiin ääneti; sitten kysyi Mary: »Kuinka meidän tulee ilmoittaa asia miehille?» Hänen äänensä oli kalsea, mutta siitä huolimatta Hal tunsi sydämensä sylkähtävän. Toivoipa Mary jotakin tai ei, joka tapauksessa hän aikoi jäädä rintamaan toisten muurahaisten kanssa!
Johann Hartman esitti ajatuksensa. Hänen mielestään oli painettava erikielisiä kiertokirjeitä ja jaettava niitä kaivoksilla, kehoittaen miehiä ryhtymään työhön. Jerry kuitenkin kohta vastusti tätä ehdotusta. Miehet eivät varmaankaan kiertokirjeitä uskoisi, vaan epäilisivät niitä päällystön sepittämiksi. Eivätkö olleet tehneet pahempaakin: olivat väärentäneet Joe Smithin nimen kirjeeseen, jonka tuli ehkäistä punnitustarkastajaa saantia tarkoittava liike. Ainoa tehokas keino oli siinä, että joku lähetystön jäsen lähti kaivoksille miehiä puhuttelemaan.
»Ja se tulee tehdä heti!» huomautti Jerry. »Heitä käsketään työhön aamulla, ja ne, jotka eivät suostu, ajetaan pois. Ja niiden joukossa ovat parhaat miehet — miehet, joita haluamme siellä säilyttää.»
Toiset lähetystön miehet olivat samaa mieltä. Rusick, hidasmietteinen ja hidaspuheinen, virkkoi: »Miehet ovat helvetin vihaiset, jos menettävät työnsä eikä lakosta sittenkään tule totta.» Zammakis, kreikkalainen, virkkoi vikkelästi ja hermostuneesti: »Olemme sanoneet, että tehdään lakko; meidän pitää nyt sanoa, ettei tehdä lakkoa.»
Mitä siis oli tehtävä. Ensinnäkin oli vaikea päästä pois hotellista, jota urkkijat vartioivat. Hartman arveli, että jos kaikki lähtisivät yhtaikaa, salapoliisien olisi mahdoton ajaa takaa heitä kaikkia. Ne, jotka välttivät takaa-ajon, voivat yrittää päästä Pohjois-Laaksoon piiloutumalla tyhjiin vaunuihin.
Moylan huomautti kuitenkin, että yhtiö oli varuillaan, ja Rusick, joka oli aikoinaan ollut maankiertäjänä, virkkoi: »Varmasti tutkivat vaunut. Antavat tuhannen helvettiä, jos saavat meidät käsiinsä.»
Niin, tehtävä oli vaarallinen. Mary puhui jälleen. »Ehkä voisi nainen suorittaa tehtävän helpommin.»
»Ne löisivät naistakin», sanoi Minetti.
»Sen tiedän, mutta nainen voisi heidät pettää. Tänne Pedroon on tullut miehiään hautaamaan muutamia leskiä, joilla on harsot kasvoillaan. Voisin olla olevinani eräs heistä ja pujahtaa siten kaivoksille.»
Miehet katselivat toisiaan. Siinä oli ajatus! Tim Raffertyn kasvojen synkkä ilme vaihtui yhtäkkiä leveäksi, iloiseksi irvistykseksi.
»Minä näin kadulla mrs Zambonin», sanoi hän. »Hänellä on mustaa harsoa niin paljon, että voisi peittää meitä montakin.»
Nyt puhui Hal, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Tim Rafferty oli hänet vaientanut. »Voiko joku sanoa, mistä mrs Zamboni on löydettävissä?»
»Hän on tuttavani mrs Swajkan luona», sanoi Rusick.
»Niin», virkkoi Hal, »on vielä eräs seikka, jota ette tunne. Kun olivat vieneet teidät pois, puhuin jälleen miehille ja sain heidät vannomaan, etteivät riko lakkoa. Nyt minun täytyy mennä takaisin ja peruuttaa sanani. Jos kerran luotetaan harsoihin ja muihin sellaisiin, niin voihan miehen pukea yhtä hyvin kuin naisen.»
Kaikki tuijottivat häneen. »Lyövät teidät kuoliaaksi, jos keksivät!» sanoi Wauchope.
»Enpä luule», vastasi Hal. »Joka tapauksessa kuuluu tehtävä minulle» — hän vilkaisi Timiin — »koska olen ainoa, joka ei joudu kärsimään lakon raukeamisesta.»
Oltiin vaiti.
»Valitan sanojani!» huudahti Tim vilkkaasti.
»Emme niistä huoli, vanha veikko», vastasi Hal. »Sinä puhuit totta, jaminun tekee mieleni jotenkin keventää omaatuntoani.» Hän nousi nauraen.»Minusta tulee pulska leski!» sanoi hän. »Lähden tästä ystäväni JeffCottonin vieraaksi!»
22.
Hal aikoi lähteä etsimään mrs Zambonia, mutta Moylan vastusti sitä ajatusta huomauttaen, että salapoliisit varmaan häntä seuraisivat. Vaikka he lähtisivät hotellista kaikki yhtaikaa, salapoliisit varmaan ajaisivat takaa pääkapinoitsijaa ja rauhanhäiritsijää Joe Smithiä. Lopulta he päättivät kutsua mrs Zambonin hotelliin. Hän voi tulla mrs Swajkan tai jonkun muun englanninkieltä puhuvan naishenkilön kanssa ja kysyä toimistossa Mary Burkea, sanoa Maryn lainanneen häneltä rahoja, jotka hän nyt tarvitsisi voidakseen maksaa miehensä hautaamisen. Hotellin ovenvartija kukaties ei tuntenut Mary Burkea, mutta valppaat urkkijat kerääntyisivät varmaan kuuntelemaan, ja jos mainittaisiin Maryn olevan Pohjois-Laaksosta, joku varmaan tietäisi hänen kuuluvan karkoitettuun lähetystöön.
Tämä kaikki selitettiin Rusickille, joka kiiruhti pois, puolen tunnin kuluttua palaten ja ilmoittaen molempien naisten olevan tulossa. Vähän myöhemmin kuului ovelle koputettavan; siellä seisoi mustapukuinen vanha leski tuttavineen. Hän tuli sisään, ja sitten nähtiin säikähtyneitä katseita ja pelokkaita huudahduksia. Rusick vaati häntä luovuttamaan surupukunsa Joe Smithille!
»Mrs Zamboni sanoo, ettei hänellä ole mitään muuta ruumiinsa verhoksi», selitti slaavilainen.
»Sanokaa hänelle, että annan hänelle paljon rahaa uusien vaatteiden ostoon», sanoi Hal.
»Ai Jeesus!» huudahti mrs Zamboni, ja samassa tulvahti hänen suustaan ankara puheryöppy.
»Hän sanoo, ettei hänellä ole mitään muita vaatteita, sanoo, ettei ole hyvä olla vailla vaatteita!»
»Eikö hänellä ole alushametta?»
»Sanoo, että alushame on rikkinäinen.»
Kuului naurua, ja vanha nainen punastui otsasta avaralle povelle asti.»Sanokaa hänelle, että hän voi kääriytyä lakanoihin», sanoi Hal. »MaryBurke ostaa hänelle uudet vaatteet.»
Havaittiin hämmästyttävän vaikeaksi saada mrs Zamboni eroamaan lesken-vaatteistaan, jotka hän oli itselleen hankkinut paljon aikaa ja kyyneliä kuluttaen. Eihän oltu kuultukaan kunnialliselle naiselle, kuudentoista lapsen äidille, milloinkaan ehdoteltavan sellaista: myydä murheensa ulkonaiset merkit — ja lisäksi hotellihuoneessa, jossa oli toistakymmentä miestä! Miesten sopimaton hilpeys ei suinkaan asiaa helpottanut. »Ai Jeesus!» huusi mrs Zamboni jälleen.
»Sanokaa hänelle, että asia on erittäin tärkeä», kehoitti Hal. »Sanokaa, että minun täytyy ne saada.» Huomattuaan, ettei Rusick päässyt mihinkään tulokseen, hän puuttui itse puheeseen käyttäen kaivoksilla oppimaansa alkeellista englanninkieltä. »Pitää saada! Varmasti! Jottei tunneta! Heti! Päästä bossien ohi! Ymmärrättekö? Muuten tappaa!»
Säikähtynyt eukko suostui vihdoin. »Sanoo, että kaikkien pitää kääntyä selin», selitti Rusick. Kaikki kääntyivät, iloisesti kuiskutellen, ja mrs Zamboni riisuutui Mary Burken ja mrs Swajkan suojaamana, ottaen sitten häveliäisyyden vuoksi lakanan punaisille hartioilleen. Kun Hal oli pukeutunut, havaittiin olevan jalan verran liikaa avaruutta joka puolella; mutta sitten pistettiin pari tyynyä etupuolelle, ja vedettiin vyötäinen kireäksi, ja niin muuttui valhepuku tyydyttävämmäksi. Hal veti jalkaansa vanhan rouvan laajat, joskin pahoin kuluneet kengät, ja Mary Burke sovitti hänen päähänsä lesken hatun järjestäen kohdalleen monet harsot. Niin tapahduttua mrs Zambonin oma poikuekaan ei olisi voinut petosta keksiä.
Seura oli hetken hilpeä; uupuneelta ja toivottomalta näyttävä Marykin joutui iloisen mielialan valtaan. Mutta sitten nauru pian vaikeni. Oli tullut toiminnan hetki. Mary Burke sanoi jäävänsä mrs Zambonin luo ollakseen ovella, jos tulisi joku hotellin palvelija tai salapoliisi. Hal pyysi Jim Moylania menemään Edwardin luo ilmoittamaan, että Hal kirjoitti julistusta Pohjois-Laakson työmiehille eikä voinut lähteä ennenkuin yöjunassa.
Kun asiat oli siten järjestetty, pudisti Hal kaikkien käsiä, ja kaikki yksitoista miestä lähtivät huoneesta yhtaikaa, laskeutuivat portaista ja kulkivat eteisen läpi hajautuen kadulla kaikkiin ilmansuuntiin. Mrs Swajka ja »mrs Zamboni» lähtivät minuuttia myöhemmin ja huomasivat otaksumansa oikeaksi: eteishallissa ei ollut yhtäkään salapoliisia.
23.
Hal sanoi hyvästi mrs Swajkalle ja lähti kulkemaan kohti rautatieasemaa. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt kauas, kun näki veljensä tulevan vastaan.
Edward näytti ikävystyneeltä; hänen kainalossaan olevan kuvalehden asento osoitti, että hän sen ostaessaan oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen Pedron yksitoikkoisuuden voittamiseksi. Millaisen tempun olikaan sallimus hänelle tehnyt: oli kuljettanut hänet, tärkeitä asioita hoitavan miehen, tähän Jumalan hylkäämään kivihiilikaupunkiin ja pidätti häntä siellä mielipuolen armoilla! Mitä mahtoivat ihmiset tehdä tällaisessa pesässä. Maksaa nikkelirahan saadakseen katsella elävissä kuvissa hurjaa ratsastusta ja pahantekijöiden temmellystä?
Edwardin ulkonäkö ärsytti Halin leikkisää vaistoa. Sitäpaitsi hänellä oli hyvä syy: eikö ollut soveliasta koetella valhepukua, ennenkuin lähti todelliseen vaaraan Pohjois-Laaksoon?
Hän asettui veljensä tielle ja lausui mrs Zambonin kimeällä, valittavalla äänellä: »Mister!»
Edward katseli jäykästi häiritsevää puhujaa. »Mister, Joe Smithin veli, häh?»
Kysymys täytyi toistaa, ennenkuin Edward murahtaen vastasi. Hän ei ylpeillyt sukulaisestaan.
»Mister», jatkoi vikisevä ääni, »vanha mieheni kuoli räjähdyksessä. Minä sain viisi kappaletta ja hautasin ne eilen hautuumaahan. Piti maksaa kolmekymmentä dollaria niiden kappaleiden hautaamisesta, ja ei ole enää yhtään rahaa. En saa yhtään rahaa yhtiön miehiltä. Tuli lakimies ja sanoi, että voin saada rahat hautaamiseen, jos en liikaa riitele. Mutta minulla on elätettävänä yksitoista lasta, mister, ja minä, vanha ihminen, en saa uutta miestä. Kun menen kotia, kuulen lasten huutavan; ei ole ruokaa, ja yhtiön myymälästä ei anneta mitään. Ajattelin, Joe Smithin veli on hyvä mies, säälii leski raukkaa, antaa vähän rahaa. Antakaa rahaa, mister, jotta ostan ruokaa lapsille.»
»Annetaan», sanoi Edward. Hän veti esiin lompakkonsa ja otti sieltä setelin, joka sattui olemaan kymmenen dollarin. Hänen ilmeensä tuntui sanovan: »Kas tuossa, Jumalan nimeen!»
Mrs Zamboni tarttui seteliin ahnain sormin, mutta ei näyttänyt siihen tyytyvän. »Teillä on paljon rahaa, mister! Olette rikas mies, voitte antaa kaikki nuo rahat, jotta lapset saavat syödä kyllikseen. Ette tunne yhtiön myymälöitä, mister; hinnat ovat niissä korkeat kuin vuoret, ja yksi seteli ei kestä kauan. Antakaa vielä muutamia, mister!»
»Annan vielä yhden, en enempää», sanoi Edward. »Tarvitsen jotakin itsekin.» Hän veti esiin toisen setelin.
»Mitä teette niillä kaikilla, mister? Eihän teillä ole niin paljon lapsia? Ja taitaa olla kotona rahoja oikein kosolta!»
»Siinä kaikki, mitä voin teille antaa», sanoi mies. Hän väistyi askelen syrjään kiertääkseen tielle tullutta estettä.
Mutta este astui sekin askelen — ja hämmästyttävän ketterästi. »Mister, kiitoksia näistä rahoista. Sanon lapsille, että sain ne hyvältä mieheltä. Minä pidän teistä, mister Smith, annatte rahaa köyhälle leskivaimolle — te hyvä, kaunis mies.»
Teloittava olento ojensi käpälänsä, ikäänkuin aikoen taputtaa Edwardin poskea tai tarttua hänen leukaansa. Edward väistyi taaksepäin, kuin tartuntaa peläten; mutta »mrs Zamboni» seurasi häntä, nähtävästi aikoen tehdä hänelle jotakin — Edward ei tietänyt mitä. Hän oli kuullut, että vierasmaalaisilla oli ylen omituisia tapoja!
»Hyvä, hyvä», sanoi hän peräytyen ja samalla silmäillen hermostuneesti ympärilleen, oliko ehkä katselijoita lähellä.
»Sievä mies, master! Sievä mies!» huusi vanha nainen yhä sydämellisemmin. »Ehkä löydän jonakin päivänä teidänlaisenne, mr Edward Smith, jottei tarvitse enää olla leskenä. Jospa hyvinkin naisitte slaavilaisen naisen, jolla on paljon sieviä lapsia?»
Edward havaitsi asian käyvän laadultaan epätoivoiseksi ja hypähti syrjään. Sen hyppäyksen olisi tosiaankin luullut voivan saattaa hänet suojaan; mutta hänen kauhukseen hyppäsi slaavilainen leski hänen jälkeensä, tarttui hänen kainaloonsa ja nipisti tuimasti kylkiluiden kohdalta. Sitten nipistäjä lähti astelemaan katua alas taakseen katsomatta, mutta omituisesti äännähdellen. Äänet voivat olla slaavilaisen lesken valitusääniä, mutta myös mitä muuta tahansa.
24.
Pohjois-Laakson juna lähti aivan pian. Hal otaksui ennättävänsä suorittaa tehtävänsä ja palata viimeisellä junalla. Hän istuutui vaunuun ollenkaan huomiota herättämättä ja istui liikahtamatta paikallaan, kunnes lähestyttiin matkan päämäärää, pääteasemaa. Vaunussa oli muutamia muita kaivosmiesten vaimoja; Hal valitsi heistä erään, joka kuului mrs Zambonin kansallisuuteen, ja siirtyi hänen viereensä. Nainen teki sijaa jotakin huomauttaen, mutta Hal vain nyyhkytti hiljaa. Nainen yritti lohduttaa häntä tarttumalla hänen käteensä, mutta kun Hal piti, käsiään harson peitossa, tyytyi nainen vain taputtamaan hänen polveansa.
Kylän rajalla juna pysähtyi, ja Bud Adams kulki sen läpi tutkien kaikkia matkustajia. Sen huomattuaan Hal alkoi jälleen nyyhkyttää ja mutisi jotakin epäselvää vierustoverilleen, joka sen johdosta nojasi häneen ja jutteli sulavasti kotoisella kielellään. Bud kulki ohi.
Kun oli junasta lähdettävä, Hal tarttui vieruskumppaninsa käsivarteen, nyyhkytti ja oli jotakin puhuvinaan, ja niin he astuivat asemasillalle itsensä Pete Hanunin, hampaidenrikkojan silmien eteen. Heidän seuraansa lyöttäytyi eräs kolmas slaavilainen nainen, ja niin he kulkivat pitkin katua, naiset jutellen keskenään, nähtävästi ollenkaan Halia epäilemättä.
Hal oli sommitellut toimintasuunnitelmansa. Hän ei aikonut puhua miesten kanssa salaa — siihen olisi kulunut paljon aikaa ja hän olisi voinut tulla ilmi, ennenkuin oli puhunut riittävän monelle. Hän päätti tehdä uskaliaan tempun. Puolen tunnin kuluttua oli illallisaika, ja miehet kokoontuisivat Reminitskin ruokahuoneeseen. Hal aikoi lähteä sinne!
Halin molemmat saattelijat olivat ihmeissään, kun hän kulki Zambonin hökkelin ohi, missä Zambonin pesyeestä luultavasti pitivät huolta naapurit. Mutta hän antoi heidän ajatella, mitä hyväksi näkivät, ja lähti Minettin taloon. Hän ilmaisi itsensä hämmästyneelle Rosalle ja kertoi miehen lähettämän tiedon: että Rosan piti lähteä lapsineen Pedroon ja odottaa kaikessa rauhassa, kunnes saisi sanan häneltä. Rosa kiiruhti ulos ja toi mukanaan Jack Davidin, jolle Hal selitti asian. Ison Jackin osuus sattuneessa kahakassa ei nähtävästi ollut tullut ilmi; hän ja hänen vaimonsa, Rovetta, Wresmark ja Klowoski jäisivät vaikuttamaan yhteenliittymisen hyväksi näillä kaivoksilla.
Illallisaika oli tullut, ja »mrs Zamboni» mennä väännätteli pitkin katua. Hänen astuessaan ruokailuhuoneeseen miehet vilkaisivat häneen, mutta kukaan ei virkkanut mitään. Ateria oli siinä vaiheessaan, jolloin jokainen yritti ahmia parhaansa mukaan, jotteivät ahmivat naapurit pääsisi voitolle. Mustapukuinen hahmo liikkui huoneen toiseen päähän saakka. Siellä oli vapaa tuoli, hahmo veti sen pöydän luota ja kapusi siihen. Sitten kajahti läpi huoneen huuto: »Pojat! Pojat!»
Miehet katsahtivat ja näkivät leskenharsojen siirtyneen syrjään ja heidän johtajansa Joe Smithin katselevan heitä. »Pojat! Minä olen tullut tuomaan tietoa ammattiliiton miehiltä!»
Huudettiin; miehet hypähtivät seisaalleen, tuoleja työnnettiin taaksepäin, niitä kaatui kolisten lattialle. Sitten syntyi melkein silmänräpäyksessä hiljaisuus; olisi voinut kuulla miehen leukojen jauhavan, jos joku olisi vielä muistanut pureksia.
»Pojat! Minä olen ollut Pedrossa ja puhutellut ammattiyhdistyksen miehiä. Kun tiesin, etteivät päästäisi minua tänne muuten, pukeuduin tähän asuun, ja tässä minä nyt olen!»
Tuon haaveellisen puvun tarkoitus alkoi miehille selvitä; kuului iloisia huutoja ja naurua.
Hal ojensi kätensä, ja jälleen oltiin hiljaa. »Kuunnelkaa minua! Minä en varmaankaan saa puhua kauan, ja minulla on nyt erittäin tärkeätä sanottavaa. Liiton johtajat sanovat, ettemme voi nyt tehdä lakkoa.»
Ankaran hämmästyksen ilme nousi hänen edessään oleviin kasvoihin. Hän jatkoi:
»Me muodostamme yhden ainoan kaivosalueen miehistön, ja päällystö ajaisi meidät pois, hankkisi rikkureita ja jatkaisi töitä ilman meitä. Meidän täytyy saada kaikki kaivokset lakkoon yhtaikaa. Suuri liitto ja suuri lakko! Jos yritämme nyt, niin päällystö on vain mielissään; mutta me petämme ne — jäämme paikoillemme ja pysymme samalla liitossamme! Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»
Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Miesten oli vaikea huutaa eläköön sellaiselle ehdotukselle! Hal huomasi, että hänen täytyi koskettaa toisia kieliä.
»Me emme saa olla pelkureita, pojat! Meidän tulee säilyttää rohkeutemme! Minä teen, mitä minulle kuuluu — ei ollut mikään helppo asia päästä tänne! Mrs Zambonin vaatteissa, ja kaksi tyynyä etupuolellani!»
Hän taputti tyynyjä, ja joukosta kuului naurua. Useat tunsivat mrs Zambonin — hän oli teatterikieltä käyttääksemme »paikallinen vetonumero». Nauru levisi ja muuttui yleiseksi hilpeydeksi. Miehet alkoivat huutaa: »Eläköön Joe! Siinäpä tyttö! Huolitko minut mieheksesi, Joe?» Niin oli Halin varsin helppo saada miehet yhtymään Pohjois-Laakson ammattiyhdistykselle kohottamaansa eläköön-huutoon.
Hän nosti jälleen kätensä pyytäen hiljaisuutta.
»Kuulkaa, miehet. Ne ajavat minut täältä pois, ja te ette saa vastustaa. Te menette töihinne ja pidätte paikkanne ja olette valmiina suurta lakkoa varten. Sanokaa toisillekin, mitä teille tässä kerron. Minä en voi puhua heille kaikille, mutta kertokaa te heille suuresta liitosta. Muistakaa, että ulkopuolella on väkeä, joka suunnittelee ja taistelee teidän puolestanne. Me pysymme liitossa, kaikki, kunnes saamme nämä kaivokset takaisin Amerikkaan!» Hyvä-huudot vapisuttivat huoneen seiniä. Niin, sitähän he tahtoivat — päästä elämään Amerikassa!
Oven suuhun oli kerääntynyt joukko miehiä, äänten pauhinan luokse houkuttelemina. Hal huomasi siellä tungeksimista ja hälinää, ja kohta tulivat näkyviin hänen vihollisensa Pete Hanunin pää ja jykevät hartiat.
»Jo tulevat, pojat!» huusi Hal, ja joukosta kuului vihaista karjuntaa. Miehet kääntyivät, puristivat kätensä nyrkkiin ja silmäilivät tuimasti poliisimiehiä. Mutta Hal jatkoi nopeasti:
»Kuulkaa, mitä sanon, pojat! Älkää menettäkö malttianne! Minä en voi jäädä Pohjois-Laaksoon, tiedättehän sen. Mutta minä olen tehnyt, mitä tulin tekemään, olen tuonut teille tiedon. Kertokaa te se toisille miehille — sanokaa, että heidän tulee pysyä liitossa!»
Hal jatkoi puhettaan kerraten viestinsä alusta loppuun. Hän silmäili edessään olevia nääntyneitä kasvoja, muisti pyhän lupauksensa ja antoi sen jälleen: »Minä pysyn teidän puolellanne! Minä jatkan taistelua, pojat!»
Ovella syntyi entistä suurempi sekasorto, ja yhtäkkiä ilmaantui näkyviin Jeff Cotton ja hänen mukanaan vielä pari poliisimiestä. He työntyivät huoneeseen ihan hengästyneinä ja punaisina.
»Kas, tuossa on aluepäällikkö!» huudahti Hal. »Älkää huoliko hätäillä, Cotton, tässä ei synny mitään häiriötä. Me olemme yhdistyksen miehiä, osaamme hillitä itsemme. Niin, pojat, me emme vääjää, me emme joudu tappiolle, odotamme vain toisten kaivosten miehiä. Meillä on ammattiyhdistys, ja me puolustamme sitä! Kolme eläköön-huutoa ammattiyhdistyksellemme!»
Huudot raikuivat, eläköön-huudot ammattiyhdistykselle, Joe Smithille, leskelle ja hänen vaatteilleen!
»Te kuulutte ammattiyhdistykseen! Pysykää siinä, tapahtuipa mitä tahansa! Jos ajavat teidät pois, viekää asia toiseen paikkaan! Opettakaa se uusille miehille, älkää salliko sen milloinkaan kuolla sydämestänne! Älkää unohtako sitä milloinkaan, miehet!»
Aluepäällikön ääni kajahti: »Jos aiotte tulla, nuori nainen, niin tulkaa nyt!»
Hal niiasi ujosti. »Oi herra Cotton! Tämä tulee niin äkkiarvaamatta!» Miesjoukko nauroi ja ulvoi, ja Hal astui alas tuolilta. Hän sijoitti keimailevin elein lesken-harson takaisin kasvoilleen ja astua sipsutti ruokahuoneen läpi. Saavuttuaan aluepäällikön luo hän tarttui sievästi arvoisan herran käsivarteen, ja niin hän asteli alas kadulle, hampaidensärkijä toisella kupeellaan ja Bud Adams jäljessä.
Nälkäiset miehet lakkasivat syömästä katsellakseen tuota näkyä. He lähtivät ulos ja kulkivat menijäin jäljessä nauraen, huutaen ja ivaillen. Toisia tuli joka suunnalta — joukon saavuttua asemalle oli suuri osa kylän asujaimistoa läsnä, ja kaikkialla kuului sanottavan: »Hän on Joe Smith! Tullut tuomaan sanaa yhdistyksen miehiltä!» Jykevät, hiilenmustentamat kaivosmiehet nauroivat, kunnes kyynelet piirsivät vaaleita juovia heidän kasvoihinsa; he kavahtivat toistensa kaulaan iloiten sortajia kohdanneesta onnistuneesta juonesta.
Jeff Cottonkaan ei voinut olla lausumatta tunnustustaan. »Enpä ole pirumpaa nähnyt!» mutisi hän. Hän suostui asian seuralliseen laatuun, koska arveli siten parhaiten vapautuvansa liian usein luonakäyvästä vieraasta ja väistävänsä vaaran mahdollisuuden. Hän saatteli lesken junaan, auttoi hänet vaunuun ja sijoitti vahtimiehet vaunun oville. Näiden kohteliaiden henkilöiden huomaavaisuus loppui vasta sitten, kun juna oli vierinyt kanjonia alaspäin ja ehtinyt pois Pohjois-Laakson rajoista.
25.
Hal riisui lesken vaatteet ja niiden mukana hilpeyden, jota oli miesten hyväksi osoittanut. Seurasi äkillinen vastavaikutus; hän havaitsi olevansa väsynyt.
Hän oli elänyt kymmenen päivää tapahtumien pyörteessä ennättäen tuskin ollenkaan nukkua. Nyt hän nojasi vaununistuimen selustaan kalpeana ja uupuneena. Hänen päätänsä särki, ja hän käsitti, että käynti Pohjois-Laaksossa oli kaiken kaikkiaan epäonnistunut. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään siitä seikkailuhengestä, jonka yllyttämänä hän oli lähtenyt »käytännöllisen sosiologian kesäkursseille». Hän oli opetellut läksyänsä, oli yrittänyt sitä toistaa, mutta oli joutunut hylätyksi. Hän hymyili katkeraa hymyä muistellessaan sitä huoletonta ivaa, joka oli virrannut huulilta hänen astellessaan samaa kanjonia ylöspäin:
Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, Ja liikeni koulullei.
Juna saapui Pedroon, Hal otti ajurin ja ajoi hotelliin. Hänellä oli lesken vaatteet mytyksi käärittyinä. Hän olisi voinut jättää ne junaankin, mutta viimeksikuluneiden kymmenen viikon aikana hänessä kehittynyt taloudellinen taipumus oli jo muuttunut tottumukseksi. Hän tahtoi jättää vaatteet takaisin mrs Zambonille. Luvatut rahat eukko voisi mieluummin käyttää lastensa ruokkimiseen. Molemmat tyynyt hän jätti junaan, koska arvaili hotellin voivan sietää sen vahingon.
Eteishalliin tultuaan Hal tapasi veljensä, jonka patriisikasvot ikävystyminen sai näyttämään inhimillisiltä. Siitä Halin päänsärky hiukan helpotti. Elämä oli ankara, elämä oli säälimätön, mutta siinä oli hänen edessään väsynyt, odottava Edward, hupaisen lohdutuksen tuoja.
Edward kysyi, missä hiidessä hän oli ollut, ja Hal vastasi: »Olen käynyt leskein ja orpoin tykönä.»
»Vai niin!» virkkoi Edward. »Ja jätät minut tänne mätänemään! Mitä sinulla on kainalossasi?»
Hal katseli kääröä. »Se on erään lesken minulle jättämä muisto», sanoi hän avaten käärön ja levittäen sen veljensä hämmästyneiden silmien eteen. »Eräs Swajka-niminen rouva antoi ne minulle. Ne kuuluivat eräälle toiselle rouvalle, mrs Zambonille, mutta hän ei niitä enää tarvitse.»
»Mitäsinäniillä teet?»
»Mrs Zamboni näyttää menevän uusiin naimisiin.» Hal alensi ääntänsä ja puhui tutunomaisesti. »Se on kokonainen romaani, Edward, ja voi ehkä herättää mielenkiintoasi noiden vieraiden heimojen keskuudessa vallitsevien tapojen kuvauksena. Hän kohtasi kadulla miehen, hienon miehen, sanoo hän, ja mies antoi hänelle melkoisen rahasumman. Niin hän meni ostamaan itselleen uudet vaatteet ja pyytää nyt saada jättää tämän lesken-puvun uudelle miehelleen. Sellainen näyttää olevan tapa hänen kotimaassaan — siten hän osoittaa suostuvansa miehen kosintaan.»
Havaitessaan veljensä kasvojen ilmaisevan yhä suurempaa ihmetystä Hal vaikeni hetkeksi saadakseen oman ilmeensä pysymään kohdallansa. »Ellei se mies ollut vakavissa aikeissa, Edward, hän joutuu ikävyyksiin, niin totta kuin tunnen mrs Zambonin tunneperäisen luonnonlaadun. Hän seuraa miestä kaikkialle —».
»Se nainen on järjiltään!» Edward katsahti hermostuneesti ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt slaavilaisen naisen voivan yhtäkkiä ilmaantua hotellin eteiseen osoittamaan tunneperäistä luonnonlaatuansa.
»Ei», vastasi Hal, »syynä on vain kansallisten tapojen ja pitämysten erilaisuus». Samassa Halin kasvojen vakava ilme laukesi. Hän alkoi nauraa ja nauroi ehkä äänekkäämmin kuin hyvä käytös sallii.
Edward oli erittäin äkäinen. Eteishallissa oli ihmisiä, jotka katselivat häntä. »Lopeta jo, Hal!» huudahti hän. »Typerät pilasi minua ikävystyttävät!» Kaikesta huolimatta Hal näki veljensä kasvoissa epävarmuutta osoittavan ilmeen. Edward tunsi lesken vaatteet. Ja kuinka hän olisikaan voinut tietää, millaisiin »kansallisiin tapoihin» oli tottunut se merkillinen olento, joka oli kadulla nipistänyt häntä!
»Lopeta jo!» huusi hän jälleen.
Hal vaihtoi yhtäkkiä äänensä zambonimaisen kimeäksi ja huudahti: »Mister, minulla on kahdeksan lasta elätettävänä, miestä ei ole eikä löydykään minunlaiselleni vanhalle ihmiselle!»
Niin alkoi totuus koko valtavuudessaan vihdoin Edwardille selvitä. Hän purki kiukkuaan ja hämmästystään, ja Hal kuunteli lakaten nauramasta. »Sinä et suhtaudu minuun vieläkään vakavasti, Edward.»
»Hyvä Jumala!» huudahti toinen. »Luulenpa tosiaankin, että olet mieltä vailla.»
»Olithan siellä itse, Edward! Kuulit, mitä sanoin miesparoille.Uskoitko siis tosiaankin, että lähtisin kanssasi heidät unohtaen?»
Edward ei välittänyt hänen sanoistaan. »Olet tosiaankin mieltä vailla!» toisti hän. »Joudut vielä surmatuksi kaikista varoituksistani huolimatta!»
Hal vain nauroi. »Siitä ei pelkoa! Olisitpa nähnyt, kuinka kohteliaasti aluepäällikkö käyttäytyi!»
26.
Edward olisi mieluimmin kuljettanut veljensä pois heti, mutta juna lähti vasta myöhään illalla. Hal meni yläkertaan, missä odottivat Moylan ja Hartman, Mary Burke ja mrs Zamboni, kaikki kiihkeän uteliaina kuulemaan hänen kertomustaan. Lähetystön jäsenten palatessa illalliselta kerrottiin tarina kerran toisensa jälkeen. Kuulijat olivat melkein yhtä iloisia kuin Reminitskin luona. Kunpa kaikki peruutettavat lakot voitaisiin peruuttaa niin sievästi kuin tämä!
Tyytyväisten huudahdusten väliajoilla keskusteltiin tulevaisuudesta. Moylanin piti palata Western Cityyn, Hartmanin toimistoonsa Sheridaniin, mistä hän lupasi lähettää uusia järjestäjiä Pohjois-Laaksoon. Cartwright tulisi varmaan ajamaan pois paljon miehiä — niitä, jotka olivat esiintyneet huomattavasti lakon aikana tai olivat myöhemmin puhuneet äänekkäästi ammattiyhdistyksestä. Mutta sellaisten miesten sijaan toimitettiin uusia — tiedettiin näet, miltä välitysliikkeiltä yhtiö sai työmiehensä. Pohjois-Laakson miehille tultaisiin salaa lähettämään erikielistä kirjallisuutta, sitä, pistettäisiin heidän pielustensa alle, päivälliskannuihin tai heidän nuttujensa taskuihin heidän työssä ollessaan.
Aatteenlevittämistä oli harjoitettava vielä niiden keskuudessa, jotka oli ajettu pois, niin että he voivat kuljettaa mukanaan viestin yhteenliittymisestä, menivätpä minne tahansa. Hal sai kuulla, että Barelassa oli tapahtunut myötätuntoisia mielenosoituksia kohta miesten saatua kuulla, millä kannalla asiat olivat Pohjois-Laaksossa. Parikymmentä työmiestä oli ajettu pois, ja seuraavana päivänä odotettiin heidän lukumääränsä lisääntyvän. Siinä oli työtä karkoitetun lähetystön jäsenille. Tim Rafferty esimerkiksi voi, jos tahtoi, jäädä pariksi viikoksi Pedroon, käydä sellaisia miehiä puhuttelemassa ja jakamassa heille kirjallisuutta.
Tuo tarjous oli tervetullut, sillä elämä tuntui irlantilaisesta pojasta tänä hetkenä sangen lohduttomalta. Hän oli vailla työtä, hänen isänsä oli raajarikko, koko perhe oli avuton ja puutteenalainen. Heidän täytyi tietenkin lähteä pois kotoansa; Raffertyn sukuun kuuluvilla ei ollut enää sijaa Pohjois-Laaksossa. Jumala yksin tiesi, minne he lähtisivät; Tim muuttuisi kulkuriksi, eläisi kaukana omaisistaan, kärsisi puutetta ja lähettäisi kotiin niukkoja säästöjänsä.
Hal katseli poikaa ja arvasi hänen ajatuksensa. Hän, Hal Warner, aikoi toimia odottamattomana auttajana tässä ja muutamissa muissa yhtä surullisissa tapauksissa. Hänellä oli oikeus merkitä shekkiin isän nimi, ja hän otaksui saavansa säilyttää tämän erioikeuden silloinkin, kun toimi kaivosonnettomuuden tapahduttua Harun al-Rasidina. Mutta kuinka kävi kaivosonnettomuuksissa ja epäonnistuneissa lakoissa, jos ei sattunut olemaan käsillä ketään Harun al-Rasidia? Ja miten oli niiden Pohjois-Laaksossa olevien laita, jotka eivät olleet kertoneet Halille oloistansa? Hän käsitti voivansa irtautua tästä seikkailusta ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja juoksemalla pakoon. Kauniilta näyttävä ja ihmeellinen kulttuuri oli tosiaankin kuin luukammion lattia tai taistelutanner; pistipä lapion mihin kohtaan tahansa, aina tuli näkyviin jotakin kauheata ja nousi nenään kuvottava löyhkä.
Rusickilla esimerkiksi oli vaimo ja kaksi lasta, mutta ei dollariakaan taskussaan. Hän oli tehnyt toista vuotta työtä Peter Harriganin kivihiilikaivoksessa kykenemättä kumminkaan tasoittamaan tiliänsä saman vanhan Peterin myymälässä. Hän voi kantaa kaiken maallisen omaisuutensa myttynä selässään, ja se seikka, tulisiko hän milloinkaan omaisuuttaan jälleen näkemään, riippui vanhan Peterin aluepäällikön ja poliisimiesten mieleenjohtumista. Rusick joutuisi kulkemaan, ammattiyhdistyksen hänelle ostama matkalippu taskussaan. Oli mahdollista, että hän saisi työtä muualla, mahdollista myös, ettei saisi; joka tapauksessa oli hänen elämänsä paras toivo saada tehdä työtä jollekin toiselle Peter Harriganille ja velkaantua jonkin toisen yhtiön myymälässä.
Serbialaisesta Hobinaisista ja meksikkolaisesta Hemandezista sopi sanoa samaa, se vain erona, että toisella oli neljä, toisella kuusi lasta. Bill Wauchopella oli vain vaimo — heidän lapsensa olivat kuolleet, Jumalan kiitos, sanoi hän. Jim Moylanin selitykset eivät näyttäneet häneen paljoa vaikuttaneen; hän oli aivan masentunut, aikoi lähteä kulkemaan päästääkseen itävaltioihin ja takaisin Englantiin. Tämäkö oli Amerikka, vapauden maa? Varmaa oli, että jos hän kertoisi kokemiaan, ei yksikään englantilainen kaivosmies häntä uskoisi.
Hal mainitsi miehille oikean nimensä ja osoitteensa ja sai heidät lupaamaan antaa tietoa itsestään. Hän sanoi tahtovansa heitä hiukan auttaa ja laski mielessään, kuinka paljon hänen piti heidän hyväkseen tehdä. Kuinka pitkälle ihmisen tulee mennä lievittäessään ympärillään näkemäänsä hätää, jotta voisi nautinnokseen aterioida hyvinvarustetussa klubissaan? Kuka kasuisti tuon ongelman ratkaisee, sanoo hänelle, kuinka suurelta osalta hänen tulee auttaa sitä puutetta, joka on tullut hänen tietoonsa, kuinka paljon sitä, jota näkee kaduilla, kuinka paljon sitä, josta lukee tarkastaessaan hallituksen kertomusta elinkustannusten lisääntymisestä. Missä määrin hänellä on oikeus sulkea silmänsä kulkiessaan kohti klubihuoneistoaan? Missä määrin hänellä on oikeus olla lukematta hallituksen tiedonantoja ollessaan lähtemässä morsiamensa kanssa päivällisille tai tanssiaisiin? Tällaisista ongelmista eivät korkeamman matematiikan tutkijat välitä; akatemiain viisaat ja kirkkojen pyhät miehet eivät hekään ole huolineet laatia ratkaisukaavoja, ja kun Hal nyt yritti saada asiasta selkoa yksinkertaisen ajatusaritmetiikan avulla, eivät tulokset olleet lainkaan tyydyttävät.
27.
Hal tahtoi mielellään keskustella Mary Burken kanssa; he olivat keskustelleet tutunomaisesti viimeisen kerran Jessie Arthurin ollessa Minettin luona, ja nyt Halin oli määrä lähteä pois pitkäksi ajaksi. Hänen teki mieli kuulla, mitä Mary suunnitteli tulevaisuuden varalle ja — mikä sitäkin tärkeämpää — millainen hänen mielialansa oli. Halin sosiologiset kesäkurssit eivät olleet menneet aivan hukkaan, jos hänen oli onnistunut hiukan lieventää tytön epätoivoa!
Hal ehdotti, että he lähtisivät sanomaan hyvästi John Edströmille, jonka hän oli nähnyt viimeksi äkkiä poistuttuaan MacKellarin luota Percy Harriganin junaan paetessaan. Alhaalla eteishallissa Hal ilmoitti aikomuksensa odottavalle veljelleen, joka ei lausunut mitään vastaväitettä, sanoihan vain lähtevänsä mukaan, ellei Hal pannut pahakseen. Edward ei huolinut tutustua irlantilaiseen Jeanne d'Arciin eikä kulkenut niin lähellä heitä, että olisi keskustelua häirinnyt, mutta tahtoi kumminkin suojata veljeänsä niin hyvin kuin osasi. Niin alkoi kuutamossa liikkua kulkue — etummaisina Hal ja Mary, sitten Edward, ja vihdoin Edwardin pöytäkumppani, »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!
Hal oli hämillään aloittaessaan jäähyväiskeskusteluaan. Hän ei aavistanutkaan, millaiset olivat Maryn tunteet häntä kohtaan ja myönsi omantunnon soimausta tuntien, että oli hiukan peloittavaa käydä ottamaan asiasta selkoa! Hän ajatteli olevan parasta esiintyä hilpeänä, ja niin hän alkoi selittää, kuinka kauniisti Mary hänen mielestään oli käyttäytynyt lakon aikana. Mary ei kumminkaan vastannut siihen mitään, ja vihdoin Hal huomasi hänen mieltään rasittavan joidenkin lausumattomien ajatusten.
»Minulla on jotakin sanottavaa», aloitti Mary samassa. »Muutamia päiviä sitten tiesin, kuinka tahdoin asian lausua, mutta nyt en enää tiedä.»
»Sanokaa se niinkuin aikomuksenne oli», nauroi Hal.
»Ei; se oli katkeraa — ja nyt minä olen polvillani edessänne.»
»Minä en suinkaan toivo teille katkeruutta», virkkoi Hal yhä nauraen, »mutta minunhan tässä pitäisi olla polvillani teidän edessänne. Enhän minä ole saanut mitään aikaan.»
»Olette tehnyt mitä voitte — ja enemmän kuin me muut. Teidän tulee tietää, etten sitä unohda. Mutta tahdon sanoa teille sen toisenkin seikan.»
Mary käveli tuijottaen eteensä, kiihtyneenä puristaen kätensä yhteen.»Mikä on se seikka?» kysyi Hal kokien yhä pysyä hilpeänä.
»Muistatteko päivän räjähdyksen jälkeen? Muistatteko, mitä sanoin — poislähtemisestä teidän kanssanne? Minä peruutan ne sanani.»
»Niin, luonnollisesti!» virkkoi Hal nopeasti. »Te olitte silloin epätoivoinen, Mary — ette tietänyt, mitä sanoitte.»
»Ei, ei! Se ei ole syynä. Mutta minä olen muuttanut mieltäni: en tahdo heittää itseäni hunningolle.»
»Sanoinhan sen», virkkoi Hal. »Yksikään mies ei ole niin arvokas.»
»Mitä puhuttekaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Te osaatte puhua sievän lohduttavasti — mutta minä tahtoisin mieluummin sanoa teille totuuden. Minä näin sen toisen tytön, ja minä vihaan häntä!»
He kulkivat vähän aikaa mitään virkkamatta. Hal ymmärsi varsin hyvin, että asia oli vaikea. »En tahdo esiintyä rikkiviisaana neuvojana», sanoi hän leppoisasti, »mutta voitte uskoa, että muutatte senkin mielipiteenne toiseksi. Tuonnempana ette enää häntä vihaa, vaan surkuttelette.»
Mary nauroi karusti. »Onko tuo olevinaan leikinlaskua?»
»Minä tiedän, että se voi sellaiselta näyttää. Mutta kerran tulette sen kokemaan niinkuin sanon. Teillä on ihmeellinen aate, jonka puolesta saatte elää ja taistella; hänellä sitävastoin» — Hal epäröi hetkisen, koska ei ollut itsekään oikein selvillä asiasta — »hänellä on ylen paljon opittavaa, ja voi käydä niinkin, ettei hän opi sitä milloinkaan. Häneltä jäävät kokematta eräät hienot asiat.»
»Minä tiedän erään hienon asian, jota vaille hän ei aio jäädä», virkkoi Mary tuimasti, »ja se on mr Hal Warner». Käveltyään hetkisen ääneti hän jatkoi: »Teidän tulee ymmärtää, mr Warner —»
»Mitä ajattelettekaan, Mary!» huudahti Hal. »Älkää kohdelko minua sillä tavalla! Minä olen Joe!»
»Olkoon menneeksi», sanoi Mary, »saatte olla Joe. Se palauttaa mieleenne sievää seikkailua — kuinka olitte muutamia viikkoja työmiehenä. Niin, siinä on eräs osa kerrottavaani. Minä olen ylpeä, vaikka olenkin vain kaivosmiehen tytär, ja taannoin minä löysin oman sijani.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Hal.
»Ettekö ymmärrä? Ettekö tosiaankaan?»
»En tosiaankaan», vastasi Hal.
»Te ette ymmärrä ollenkaan naisia, Joe. Ettekö arvaa, mitä se tyttö minulle teki? Minä olin hänelle kuin jokin ilkeä hyönteinen. Hän ei varmaan tietänyt, olenko sitä lajia, joka puree, mutta ei siitä huolinut — heitti minut pois, noin» — Mary teki kädellään liikkeen kuin olisi huitaissut pois jonkin ahdistavan hyönteisen.
»Mitä joutavia», virkkoi Hal. »Nyt ette ole oikeamielinen.»
»Olen niin oikeamielinen kuin suinkin voin olla, Joe. Se asia on minulle jo valmis. Ymmärrän kyllä, ettei hän kukaties sille mitään voi — vika on kenties hänen säätyluokkansa; te olette kaikki sellaisia, parhaiimmatkin, te itsekin, Joe Smith!»
»Niin», vastasi Hal, »Tim Rafferty sanoi samoin».
»Tim puhui liikoja — mutta osalta se oli totta. Te luulette täällä ollessanne olleenne eräs meistä. Mutta eikö ymmärryksenne teille sano, että erotus on valtava, kuin miljoonien mailien levyinen kanjoni, kaivoksilla elävän tietämättömän olennon ja rikkaan miehen tyttären, ylhäisen naisen välillä? Te sanotte, ettei minun tarvitse hävetä köyhyyttäni, mutta asettaisitteko minua milloinkaan hänen rinnalleen — olittepa muuten kuinka ystävällinen tahansa alemmillenne? Osoitittehan sen Minettin luona!»
»Niin, mutta nähkääs, Mary —» Hal yritti nauraa »Minä olen tottunut tottelemaan. Olen tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin teidät.»
»Ah, Joe! Teillä on hyvä sydän ja miellyttävä puhetapa. Mutta ettekö halua kuulla totuutta? Sanoittehan tulleenne tänne kaivoksille saadaksenne selkoa asiain todellisesta laadusta!»
Hal vastasi tuskin kuuluvasti »Epäilemättä» eikä enää keskeyttänyt toisen kertomusta.
28.
Marykin alensi ääntänsä, ja Hal ihmetteli, kuinka lämpimältä se kaikui hänen tunteensa liikuttamana. Mary jatkoi:
»Minä olen elänyt kaiken ikäni kaivoksilla, Joe Smith; olen nähnyt miehiä ryöstettävän ja piestävän, olen kuullut naisten itkua ja nälkäisten lasten parkua. Olen nähnyt yhtiön syövän heidät, ahmaisevan kuin iso, ilkeä peto. En ollut kumminkaan tietänyt, minkätähden, missä tarkoituksessa — mutta sinä päivänä, Minettin luona, asia minulle selvisi. Olin kyllä lukenut hienoista naisista, mutta en ollut milloinkaan keskustellut yhdenkään sellaisen kanssa, en ollut milloinkaan joutunut sellaista nielaisemaan, niin sanoakseni. Mutta sillä kertaa jouduin niin tekemään — ja samassa minusta tuntui, että tiesin, mihin kaivosmiehiltä riistetyt rahat menevät. Minä ymmärsin, minkätähden meitä ryöstetään, imetään meistä henki ja elämä — se tapahtuu noiden hienojen naisten tähden, jotta he pysyvät niin hienoina ja hohtavina! Asia ei olisi ollut niin paha, ellei hän olisi tullut juuri silloin, kun miehet ja pojat olivat kaivoksessa kuoleman kielissä — kuolemassa tuon hienon valkoisen hipiän, noiden pehmeiden valkoisten käsien ja kaikkien hänen verhonaan olleiden silkkivaatteiden vuoksi. Hyvä Jumala, Joe, kunpa tietäisit, miltä hän minusta näytti! Pehmeältä, kiiltävältä kissalta, joka on vastikään syönyt kokonaisen pesyeen hiirenpoikasia, joiden veri yhä vielä värjää sen poskia.»
Mary vaikeni ja hengitti syvään. Hal ei virkkanut mitään, ja kertomus jatkui: »Minä olen seikan itselleni selvittänyt, Joe! En tahdo teidän pitävän minua parempana kuin olen. Minä kysyin itseltäni: Vihaatko häntä niin kuolettavasti kaivoksissa olevien miesten tähden? Vai sen miehen tähden, jonka tahtoisit omaksesi ja joka on nyt hänen? Ja minä tiesin, mitä tuohon vastaisin. Mutta sitten kysyin itseltäni vielä: Tahtoisitko olla tuon naisen kaltainen, jos voisit? Tahtoisitko tehdä, mitä hän nyt tekee — tahtoisitko ottaa sen tunnollesi? Ja niin totta kuin Jumala minut kuulee, Joe, minä puhun totta: en olisi tahtonut niin tehdä! En yhdenkään tässä maailmassa elävän ihmisen mieliksi!»
Mary oli puhuessaan kohottanut nyrkkiinpuristetun kätensä. Nyt hän antoi sen jälleen vaipua ja kulki eteenpäin vilkaisemattakaan kumppaniinsa. »Vaikka tuhat vuotta yrittäisit, Joe, et sittenkään voisi kokea sellaista kuin minä siellä Minettin luona. Millainen häpeä — ei se, mitä hän minulle teki, vaan se, millaiseksi hän teki minut omissa silmissäni! Minä, juopon kaivosmiehen tytär, ja hän — en tiedä, kuka hänen isänsä on, mutta hän itse on jonkinlainen prinsessa ja tietää sen. Ja juuri se on tärkeätä, Joe! Ei se, että hänellä on niin paljon rahaa ja koruja, että hän osaa puhua ja etten minä osaa, että hänen äänensä on kaunis, minun sitävastoin ruma tässä raivotessani. Ei, vaan se, että hän on niinvarma! Se on oikea sana siinä asiassa; hän on varma —varma! Hänellä on hienot vaatteet ja korut, hänellä on ne aina ollut, hänellä on oikeus ne omistaa! Ja minulla ei ole oikeutta omistaa muuta kuin vaivani ja vaikeuteni, minua ahdistaa joka päivä puute ja pelko, minulla ei ole edes kattoa pääni päällä! Tiedäthän, Joe, että minussa on sisua — miilua ei ole helppo masentaa; mutta kun minulle siten osoitettiin, minne kuuluin, minä menin ja piilouduin, kaivoin kasvoni lokaan raivoissani. Sanoin itselleni: Se on totta! Hänessä on jotakin parempaa kuin minussa! Hän on jollakin tavoin hienompi olento. — Katsokaa näitä käsiä!» Hän ojensi niitä kuutamossa nopein kiihkein elein. »Hänellä on oikeus saada mies omakseen, ja minä olen houkkio, kun olen milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettani häneen. Minun täytyy nähdä hänen lähtevän pois ja täytyy ryömiä takaisin rappeutuneeseen vanhaan hökkeliini. Niin, siinä on totuus! Ja kun sanon sen miehelle, mitä luulette hänen vastaavan? Hän sanoo minulle aivan ystävällisesti ja lempeästi, että minun tulee tyttöä sääliä! Hyvä Jumala, onko milloinkaan sellaista kuultu?»
Syntyi pitkä vaitiolo. Hal ei olisi nyt kyennyt mitään sanomaan, vaikka olisi tahtonutkin. Hän tiesi tulleensa etsimään juuri tätä. Tässä oli luokkataistelun sielu kaikessa alastomuudessaan!
»Nyt olen siitä selviytynyt», jatkoi Mary puhettansa, kädet nyrkissä ja äänessä vastaava sävy. »En ole enää orja; minulla on aivan yhtä hyvä oikeus elää kuin jollakin ylhäisellä naisella. Tiedän hyvin, etten koskaan pääse siihen elämään, en saa milloinkaan pukea ylleni hyviä vaatteita, en asua kunnollisessa kodissa enkä saa miehekseni häntä, jonka tahtoisin saada; mutta minä tiedän tehneeni jotakin vapauttaakseni työväestöä siitä häpeästä, jonka alaisena se on ollut. Sen on lakko minulle opettanut, Joe! Lakko osoitti minulle tien. Me olemme joutuneet tällä kertaa tappiolle, mutta se ei sittenkään vaikuta niin paljoa kuin kenties luulette. Minä järjestän vielä lakkoja, ja kaikkia ne eivät varmaankaan saa epäonnistumaan!»
Mary päätti puheensa, ja Hal asteli hänen vierellään, mielessä ristiriitaisten tunteiden taistelu. Hänen näkemyksensä oli sittenkin ollut oikea: Mary tulisi järjestämään vieläkin lakkoja. Hal oli siitä iloinen ja ylpeä; mutta sitten johtui mieleen ajatus, että tämän tytön jatkaessa katkeraa taistelua, hän, mies, istuisi klubissaan nauttien pöydän herkkuja!
»Mary», sanoi hän, »minä häpeän itseäni —»
»Suotta, Joe! Teillä ei ole mitään syytä hävetä. Ettehän ole itse valinnut syntymäsijaanne —»
»Enpä kylläkään, Mary. Mutta kun tietää, ettei ole maksanut mitään kaikesta siitä, mitä on eläessään nauttinut, niin varmaan voi ainakin hävetä. Toivottavasti ette minua vihaa niinkuin toiset.»
»En ole milloinkaan vihannut teitä, Joe! En hetkeäkään! Tunnustan teille avoimesti, että rakastan teitä niinkuin ennenkin. Voin sen sanoa, koska en nyt tahdo teitä omakseni; olen nähnyt sen toisen tytön ja tiedän, ettette olisi milloinkaan minuun tyytyväinen. En tiedä, onko oikein se sanoa, mutta ajattelen, ettette tule olemaan oikein tyytyväinen häneenkään. Joka tapauksessa tunnette itsenne onnettomaksi — Jumala teitä auttakoon!»
Tytön viimeksi lausumat sanat osoittivat hänen nähneen syvälle miehen sydämeen, niin syvälle, ettei Hal rohjennut mitään vastata. He kulkivat katulyhdyn ohi, Mary katsahti häneen ensimmäisen kerran tämän kävelyn aikana ja huomasi hänen kasvoissaan kiusaantuneen ilmeen. Hänen äänensä muuttui samassa helläksi. »Joe», sanoi hän, »te näytätte heikolta. On hyvä, että lähdette täältä pois!»
Hal yritti heikosti hymyillä.
»Joe», jatkoi Mary, »te pyysitte minua olemaan ystävänne. Minä suostun siihen mielelläni!» Hän ojensi ison karhean kätensä.
Hal tarttui siihen. »Me emme unohda toisiamme, Mary», sanoi hän. Hänen äänensä värähti.
»Emme suinkaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Me teemme vielä toisen lakon, samoinkuin teimme Pohjois-Laaksossa!»
Hal puristi isoa kättä, mutta muisti sitten veljensä astelevan juhlallisesti heidän jäljessään, irroitti kätensä ja jätti sanomatta kaikki ne kauniit asiat, joita hänen mielessään liikkui. Hän oli kapinoitsija, mutta ei siinä määrin, että olisi halunnut esiintyä tunneherkkänä Edwardin nähden!
29.
He tulivat taloon, jossa John Edström asui. Työmiehen vaimo avasi heille oven. Halin kysyttyä, oliko Edström tavattavissa, vaimo vastasi: »Vanha herra on sangen heikko.»
»Mikä häntä vaivaa?»
»Ettekö tiedä, että hän on pahoin loukkaantunut?»
»En. Kuinka se on tapahtunut?»
»Löivät häntä, sir. Häneltä katkesi käsivarsi ja oli pääkin mennä mäsäksi.»
Hal ja Mary huudahtivat yhtaikaa: »Kuka sen teki? Milloin?»
»Emme tiedä, kuka. Se tapahtui neljä päivää sitten.»
Hal käsitti, että sen oli täytynyt tapahtua silloin, kun hän oli paennut MacKellarin luota. »Oletteko kutsunut tohtorin hänen luokseen?»
»Olemme, sir; mutta me emme voi tehdä paljoa, sillä mieheni on työtön ja meillä on lapset ja ruokavieraat hoidettavina.»
Hal ja Mary kiiruhtivat yläkertaan. Heidän vanha ystävänsä makasi siellä pimeässä, mutta tunsi heidän äänensä ja tervehti heitä heikosti huudahtaen. Emäntä toi lampun, ja he näkivät Edströmin makaavan selällään, pää siteissä ja käsivarsi lastoitettuna. Hän näytti tosiaankin kovin heikolta, lempeät vanhat silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin, ja hänen kasvojaan katsellessaan Hal muisti Jeff Cottonin hänelle antaman nimen: se muikeanaamainen vanha saarnamies!
He saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut Halin paettua Percy Harriganin junaan. Edström oli huutanut pakeneville kehoittaen heitä juoksemaan ja oli itsekin alkanut juosta heidän jälkeensä, mutta samassa oli eräs kaivoksen vahdeista ohimennessään iskenyt häntä kasvoihin, niin että hän oli kaatunut. Hän oli satuttanut päänsä katukivitykseen ja oli maannut siinä tajuttomana monta tuntia. Vihdoin oli joku ohikulkija kutsunut poliisimiehen, he olivat tarkastaneet hänen taskunsa ja löytäneet johonkin paperilappuun kirjoitetun osoitteen. Siinä kaikki, mitä he Edströmiltä kuulivat — lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän ollut lähettänyt hakemaan apua MacKellarin luota, koska oli varmaan tietänyt kaikkien tekevän parastaan saadakseen kaivoksen auki eikä tahtonut heitä häiritä omilla onnettomuuksillaan.
Hal kuunteli vanhan miehen hiljaisella äänellä esittämää kertomusta, ja hänen mielessään kuohahti raivo, jonka Pohjois-Laakson kokemukset olivat häneen kehitelleet. Se oli kenties typerää, sillä rauhaahäiritsevän vanhan miehen kumoon iskeminen kuului kaivospoliisin jokapäiväisiin tehtäviin. Mutta Halin mielestä se oli kaikkein luonteenomaisin kaikista niistä konnantöistä, joita hän oli joutunut näkemään; se osoitti, kuinka sanomattoman sokea yhtiö oli kaikelle sille, mikä oli parasta elämässä. Tämä vanha mies oli ylen leppoisa ja kärsivällinen, oli kärsinyt paljon, mutta ei ollut milloinkaan oppinut vihaamaan, vaan oli säilyttänyt uskonsa puhtaana ja järkkymättömänä. Mitä merkitsikään hänen uskonsa Yleisen Polttoaine-Yhtiön kätyreille? Mitä apua hänellä oli ollut filosofiastaan, pyhyydestään, ihmiskunnan tulevaisuutta koskevista toivoistaan? Ne olivat iskeneet häntä ohimennen ja olivat jättäneet hänet siihen makaamaan — ollenkaan välittämättä siitä, oliko hän elossa vai kuollut.
Hal oli tuntenut jonkinlaista tyydytystä suoritettuaan pienen seikkailunsa lesken puvussa ja myöhemmin kuullessaan Maryn kertovan itsensä-voittamisesta; mutta nyt, kuunnellessaan vanhan miehen kuiskaten kertomaa tarinaa, hän huomasi tyytyväisyytensä häipyvän olemattomiin. Hän käsitti jälleen kesäisen retkensä ankaran totuuden: sen tulos oli mitätön. Ehdoton, auttamaton häviö! Hän oli tuottanut päällystölle tilapäistä ikävyyttä, mutta aivan pian he tulisivat huomaamaan, että hän oikeastaan oli tehnyt heille palveluksen peruuttamalla lakon. He tulisivat panemaan teollisuuden pyörät jälleen käyntiin, ja työmiehet olisivat aivan samassa asemassa kuin ennen Joe Smithin saapumista heidän joukkoonsa tallirengiksi ja kaivosmiehen apulaiseksi. Mitä merkitsi kaikki puhe yhteenkuuluvaisuuden tunnosta, tulevaisuudentoivoista; mitä se merkitsisi ajan pitkään, teollisuuden pyörien alinomaa pyöriessä? Pohjois-Laakson työmiehillä tulisi olemaan aivan samat oikeudet kuin aina ennenkin: oikeus olla orjina, ja elleivät he siihen suostuneet, oikeus tulla marttyyreiksi.
Mary piti kiinni vanhan miehen kädestä ja kuiskaili hänelle lämpimiä myötätunnon sanoja Halin sillä välin astellessa lattialla ankaran vihan vallassa. Hän päätti olla palaamatta kotiin, päätti jäädä, hankkia kunnollisen asianajajan ja saattaa rangaistukseen ne, jotka olivat tähän konnantyöhön syypäät. Hän tahtoi koetella kaikkia laillisia keinoja ja aikoi tarvittaessa aloittaa poliittisen taistelun kumotakseen kivihiiliyhtiön ylivallan näillä seuduilla. Hän tahtoi hankkia jonkun kirjoittamaan näistä asioista, tahtoi nostaa rahoja ja perustaa sanomalehden saadakseen ne tunnetuiksi. Ennenkuin vihanpuuska ehti laimentua, Hal Warner tosiaankin näki itsensä kuvernööri-ehdokkaana ja kumoamassa republikaanista koneistoa — ja kaikki tuo johtui vain siitä, että joku tuntematon kaivosyhtiön salapoliisi oli kaatanut muikeanaamaisen vanhan kaivosmiehen katuojaan katkaisten hänen käsivartensa!
30.
Lopulta Halin kumminkin täytyi palata käytännöllisiin asioihin. Hän istuutui vuoteen viereen ja kertoi vanhalle miehelle hienotunteisesti, että hänen veljensä oli tullut häntä tapaamaan ja oli antanut hänelle hiukan rahaa. Veljellä oli rahoja yllin kyllin, joten Edström voi lähteä sairaalaan tai, jos piti parempana, pyytää Maryä jäämään hoitajakseen. He kääntyivät ovella seisovan emännän puoleen. Hänellä oli kolme vuokralaista pienessä asunnossaan, mutta hän lupasi siitä huolimatta asiaan suostua, jos Mary voi maata lasten kanssa. Halin vastaväitteistä huolimatta Mary hyväksyi ehdotuksen, ja Hal huomasi, mitä hänen mielessään liikkui: hän tulisi ottamaan hiukan rahoja, Edströmin hädänalaisen tilan vuoksi, mutta niin vähän kuin suinkin mahdollista.
John Edström ei luonnollisesti tietänyt, mitä oli tapahtunut hänen loukkaantumisensa jälkeen, ja Hal kertoi hänelle asiat lyhyesti — kumminkaan mainitsematta, millainen muodonmuutos oli tapahtunut eräässä kaivosmiehen apulaisessa. Hän kertoi, millaista osaa Mary oli näytellyt lakon aikana, koki huvittaa vanhaa miesparkaa ja kuvaili, kuinka oli nähnyt Maryn lumivalkoisen ratsun selässä, valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun puettuna, Jeanne d'Arcia tai vaalikulkueen johtajatarta muistuttavana.
»Kuinkapa muuten», virkkoi Mary, »hänen täytyy välttämättä aina kiinnittää huomiota tähän vanhaan pukuuni!»
Hal katsahti häneen; hänellä oli yllään vanha sininen karttuunipuku. »Tuossa puvussa on jotakin salaperäistä», sanoi hän. »Se on eräs niitä pukuja joista luemme saduissa: se säilyy aina eheänä, uutena ja silitettynä. Kun ihmisellä on sellainen, ei hän muuta tarvitsekaan!»
»Niinkö luulette, nuori mies?» virkkoi Mary. »Kaivoksilla ei ole mitään hyviä hengettäriä — minun itseni täytyy se pestä illalla, kuivata uunin edessä ja silittää seuraavana aamuna.»
Hän sanoi tuon aivan hilpeästi, mutta sairaana makaava vanha kaivosmieskin käsitti, kuinka murheelliselta täytyi tytöstä tuntua, että hänellä oli yksi ainoa puku lemmenaralla iällään. Hän silmäili neitoa ja nuorukaista, huomasi heidän ilmeisesti toisiinsa kiintyneen ja oli vanhana ihmisenä valmis auttamaan asiaa. »Oranssinkukkia hän tarvitsisi», huomautti hän heikolla äänellä.
»Mitä joutavia!» nauroi Mary, yhä vieläkin järkkymättömän hilpeänä.
»Epäilemättä», virkkoi Hal nopeasti ja kohteliaasti, »hän on itsekin kukkanen. Kaivoskenttien ruusu — ja runokirjoissa hänestä kiistellään. Toiset sanovat, että tulee jättää hänet paikalleen, toiset sanovat, että ruusu on poimittava, kun se vielä on mahdollista — aika kuluu alinomaa!»
»Jopa nyt jotakin», virkkoi Mary. »Vastikään minä ratsastin valkoisella ratsulla.»
»Niin, ja muistanpa, että vielä taannoin olit muurahainenkin, Mary», virkkoi Edström.
Maryn kasvoihin tuli vakava ilme. Hänen omasta surullisesta kohtalostaan sopi laskea leikkiä, mutta lakon ottaminen leikkipuheiden esineeksi oli aivan toinen asia. »Niin, sen muistan. Sanoitte, että minä pysyisin rivissä. Olitte minua viisaampi, Edström.» »Sellaiset ominaisuudet tulevat iän mukana, Mary.» Hän siirsi laihaa kättänsä Maryn puoleen. »Nyt sinä jatkat sitä uraa, eikö niin? Olet ammattiyhdistyksen puolella?»
»Niin olen», vastasi Mary viipymättä. Hänen harmaat silmänsä hohtivat.
»Sanotaan, että joka kerran käy lakkoon, käy aina lakkoon», jatkoi Edström. »Koeta hankkia itsellesi tietoja, Mary, ja kun suuri lakko tulee, olet eräs niistä, joita kaivosmiehet kuulevat. Minä en ole silloin enää täällä, sen tiedän — nuorempien tulee astua minun sijaani».
»Minä teen, minkä voin», vastasi Mary. Hän puhui hiljaa; tuntui kuin olisi vanha mies antanut hänelle siunauksensa.
Emäntä oli lähtenyt alakertaan pitämään huolta lapsistaan. Nyt hän tuli takaisin ja sanoi ovella olevan herrasmiehen, joka halusi tietää, milloin hänen veljensä lähtisi. Samassa muistui Halin mieleen, että Edward oli astellut ulkona edestakaisin koko ajan, seuranaan vain »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!
Nuoremman veljen päätös jäädä Pedroon oli jo alkanut horjua, ja nyt se horjui entistä enemmän; hän käsitti, että elämä on monisyinen asia, että siinä voi ilmetä velvollisuuksien ristiriitaa. Hän vakuutti vieläkin vanhalle kaivosmiehelle pitävänsä huolta siitä, ettei hän joutunut puutetta kärsimään, ja sanoi sitten hänelle hyvästi toistaiseksi.
Hal lähti, ja Mary saatteli hänet portaisiin saakka. Hän tarttui tytön suureen karheaan käteen — tällä kertaa kenenkään näkemättä. »Mary», sanoi hän, »sinun tulee tietää, etten milloinkaan unohda sinua — en sinua enkä kaivosmiehiämme».
»Ah Joe!» huudahti Mary. »Älkää antako niiden houkutella itseänne puolelleen. Me tarvitsemme teitä kovin kipeästi!»
»Minä lähden nyt kotiin», vastasi Hal, »mutta voit uskoa, että tapahtuipa elämässäni mitä tahansa, minä taistelen työväen puolesta. Kun tulee suuri lakko, jonka täytyy tulla, niin minä olen täällä tekemässä tehtävääni.»
»Oikein, poika», sanoi Mary katsellen häntä rohkeasti silmiin. »Ja nyt hyvästi, Joe Smith.» Hänen katseensa oli vakaa, mutta ääni kuului värähtävän, ja Halin teki mieli sulkea hänet syliinsä. Asia oli varsin merkillinen. Hän tiesi rakastavansa Jessie Arthuria ja muisti, mitä Mary oli kerran häneltä kysynyt: voiko hän rakastaa kahta tyttöä yhtaikaa? Seikka ei ollut sopusoinnussa minkään hänelle opetetun moraalisäännön kanssa, mutta ilmeisesti oli sittenkin niin laita!
31.
Hal tuli kadulle, missä hänen veljensä käveli edestakaisin, mieliala kovin kiihtyneenä. »Lyhyttavarain kauppias» oli jälleen yrittänyt aloittaa keskustelua, mutta hänen oli käsketty mennä helvettiin — ei mitään vähempää.
»Oletko vihdoinkin valmis lähtemään?» kysyi Edward purkaen ärtymyksensä veljeen.
»Olen», vastasi Hal. »Luulen olevani.» Hän arvasi, ettei Edward paljoakaan välittäisi Edströmin käsivarren katkeamisesta.
»Pukeudu siis Jumalan nimessä vaatteisiin, jotta voimme lähteä aterioimaan.»
»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Mutta hänen vastauksensa oli välinpitämätön, ja toinen katseli häntä tarkkaavasti. Kuutamossakin Edward erotti uurteet nuoremman veljensä kasvoissa ja silmien alla olevat syvennykset. Siinä hän ensimmäisen kerran tajusi, kuinka syvästi nuo kokemukset olivat vaikuttaneet pojan mieleen. »Poika parka!» huudahti hän äkkinäiseen tunteen vallassa. Hal ei vastannut; hän ei kaivannut myötätuntoa, hän ei kaivannut mitään!
Edward teki epätoivoisen eleen. »Jumala tietää, etten ainakaanminätiedä, mitä tekisin sinun hyväksesi!»
He lähtivät takaisin hotelliin, ja Edward etsi matkan varrella jotakin vaaratonta keskustelunaihetta. Hän sanoi arvanneensa, että myymälät kohta suljettaisiin, ja ostaneensa veljelleen puvun. Ei ollut syytä kiittää häntä; hän ei aikonut palata kotikaupunkiin maankiertäjän kanssa.
Nuori mies pääsi kylpemään, ensimmäisen kunnollisen kerran pitkistä ajoista. (Tämän jälkeen eivät sivistyneet naishenkilöt saaneet Hal Warnerin läsnäollessa väittää, että köyhät voivat ainakin pitää huolen puhtaudestaan). Hän antoi ajella partansa, puhdisti kyntensä, harjasi hiuksensa ja pukeutui herrasmieheksi. Hänen tahtomattaan tuntui mielen hilpeys osittain palaavan. Tuntui omituiselta ja ihmeelliseltä olla jälleen herrasmiehen pukimissa. Hän ajatteli vanhaa neekeriä, joka sanoi mielellään loukkaavansa varpaansa, koska kivun hälveneminen tuntui erinomaisen mieluisalta.
He lähtivät etsimään ravintolaa, ja matkalla sattui Edwardille vielä viimeinen vastoinkäyminen. Hal näki ohitsensa kulkevan vanhan kaivosmiehen, pysähtyi ja huudahti: »Mikko!» Hän unohti heti olevansa gentleman; vanha kaivosmies unohti hänkin sen. Hän katseli hetkisen hämmästyneenä, syöksyi sitten Halin luo ja sieppasi hänet syliinsä kuin vuoriston harmaa karhu.
»Minun poikani, apulaiseni!» huudahti hän lyödä kumahduttaen Halia selkään. »Juudaan nimessä!» Samassa hän paukahdutti toisella kädellänsä. »Hei sinä vanha veikko!» Nyt partasuu suuteli entistä apulaistansa.
Kaiken tämän riemastuksen keskellä Mikko kuitenkin tajusi hämärästi, ettei apulaisen laita ollut niinkuin olla piti. Mikko vetäytyi taaksepäin ja katsoa tuijotti. »Oletpa saanut hyvät vaatteet! Oletko rikastunut?»
Vanha mies ei nähtävästi ollut kuullut huhujakaan Halin salaisuudesta.
»Olen ansainnut sangen hyvin», sanoi Hal.
»Missä työssä olet ollut?»
»Lakkotöissä Pohjois-Laaksossa.»
»Mitä? Oletko niissä töissä rahaa ansainnut?»
Hal nauroi, mutta ei selittänyt asiaa. »Mitä teette?»
»Olen lakkotöissä minäkin — laaksossa ihan yksin.»
»Eikö ole työtä?»
»Olin kaksi päivää rautatietöissä. Irroitettiin kiskoja. Maksoivat kaksi dollaria viisikolmatta senttiä päivässä. Mutta sitten työ loppui.»
»Oletteko yrittänyt kaivoksiin?»
»Mitä? Minäkö? Ne jo tuntevat minut. Kävin San Joséssa. Kaivospäällikö sanoi: 'Korjaa luusi täältä helvettiin, sinä vanha veijari! Sinulle ei anneta enää työtä tässä piirissä!'»
Hal katseli Mikkoa ja huomasi, että hänen likaiset vanhat kasvonsa olivat alakuloiset ja kalpeat ja kumosivat hänen sanojensa hilpeyden. »Olemme tässä syömään menossa», sanoi Hal. »Ettekö lähde mukaan?»
»Aivan varmasti!» virkkoi Mikko kerkeästi. »Ruoka maittaa nyt hyvinkin.»
Hal esitteli »mr Edward Warnerin», joka sanoi: »Hyvää päivää.» Hän tarttui vastahakoisesti vanhan slovakin hänelle ojentamaan käteen, mutta ei kyennyt karkoittamaan kasvoistaan ärtynyttä ilmettä. Hänen kärsivällisyytensä oli ihan lopussa. Hän oli toivonut löytävänsä kunnolliset ravintolan ja saavansa kelvollista ruokaa, mutta nyt oli tietenkin kaikki nautinto tiessään, kun tuo vanha hörppijä tulisi istumaan vastapäätä.
He astuivat ravintolaan, joka oli auki kaiken yötä. Hal ja Mikko tilasivat juustovoileipiä ja maitoa, ja Edward istui ihmetellen veljeänsä, joka voi nauttia sellaista ravintoa. Ystävykset kertoivat syödessään tarinansa, ja Vanha Mikko löi kämmenellään polveensa ja huudahteli iloisesti kuullessaan Halin rohkeista tempuista. »Aika poika!» huusi hän ja lisäsi sitten Edwardin puoleen kääntyen: »Eikö olekin sievä poika, häh?» Samassa hän taputti Edwardin olkapäätä. »Juudaan nimessä, eivätpä voi mitään minun apumiehelleni!»
Mikko Sikoria oli nähnyt Halin viimeksi Pohjois-Laakson vankilan ikkunassa. Silloin Mikko oli jakanut Halin nimikirjoituksia, ja Bud Adams oli hänet pidättänyt. Kaivospoliisi oli marssittanut hänet voima-aseman takana olevaan vajaan, missä hän oli tavannut Kayserin ja Kalovacin, jotka oli samoin pidätetty.
Mikko kuvaili asian yksityiskohtia vilkkaasti kuten ainakin. »'Hei mister Bud', sanoin minä, 'jos aiotte toimittaa minut täältä pois, tahdon ottaa mukaan kamssuni'. 'Mene helvettiin kamssujasi hakemaan', vastasi hän. Minä sanoin: 'Mister Bud, tahdon saada tilini'. Hän: 'Kyllä minä sinulle tilin annan!' Tyrkki minua ja paiskasi kumoon. Sitten tempasi minut jälleen seisaalleni ja tyrkkäsi ulos. Minä näin ison automobiilin odottamassa ja sanoin: 'Pyhä Juudas! Pääsenkö ajelemaan? Minä miesparka olen jo viidenkymmenen vuoden vanha, mutta en ole ollut koskaan automobiilillä ajelemassa. Olen jo ajatellut, että kuolen ilman sitä huvia!' Sitten ajettiin kanjonia alas, minä katselin ympärilleni, näin vuoret molemmin puolin, tunsin naamassani vilpoisan tuulen ja sanoin: 'Hyvin teitte, mister Bud, minä en unohda tätä matkaa koskaan. Ei tule enää näin hupaista aikaa elämässäni.' Hän sanoo: 'Kitasi kiinni, sinä vanha riiviö!' Sitten tulimme tasangolle, ja ajoimme Black Hillsiin. Siellä pysähdyttivät ja sanoivat: 'Ulos tästä, te nartunpojat.' Ja siihen ne meidät jättivät oman onnemme nojaan. Sanoivat: 'Jos tulette takaisin, niin ei muuta kuin suolet pellolle!' Ajoivat pois, minkä ennättivät, ja meidän täytyi kävellä seitsemän tuntia, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille. Mutta minä en siitä huolinut, pyytelin itselleni vähän syötävää ja sain sitten työtä rautatiellä. Paha oli vain mieleni, kun en tietänyt, olitko päässyt vankilasta, ja ajattelin, etten saisi enää koskaan nähdä apulaistani.»
Ukko vaikeni ja katseli hellästi »poikaansa». »Kirjoitin sinulle Pohjois-Laaksoon, mutta vastausta ei kuulunut, ja niin lähdin kulkemaan radan vartta sinut tavoittaakseni.»
Kuinka olikaan? Hal joutui ihmettelemään. Hän oli nähnyt tässä kivihiilimaassa pelkkää kauhua, mutta ei ollut sittenkään yksinomaan iloinen ajatellessaan, että nyt oli lähdettävä pois! Hän tulisi kaipaamaan vanhaa Mikko Sikoriaa, partasuuta, leppoista harmaata karhua.
Hän hämmästytti ukkoa sanomattomasti pistäessään hänen kouraansa kahdenkymmenen dollarin setelin. Sitäpaitsi hän antoi hänelle Edströmin ja Maryn osoitteen sekä Johann Hartmanille osoitetun suosituksen. Hartman kenties voi käyttää häntä työskentelemässä kaupunkiin saapuvien slovakkien keskuudessa. Hal selitti lähtevänsä vielä tänä iltana Western Cityyn, mutta lupasi muistaa vanhaa ystäväänsä ja pitää huolta siitä, että hän sai hyvän toimen. Hän yritti keksiä ukolle jotakin tehtävää isänsä maatilalla. Kelpo kesy karhu!
Juna saapui; pitkä rivi pimeitä makuuvaunuja lipui asemasillan viereen. Oli myöhä, puoliyö jo ohi, mutta vanha Mikko oli saattelemassa. Hän kunnioitti nyt syvästi Halia, jolla oli hieno puku ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä; mutta tunteen voima pakotti ukon siitä huolimatta vielä kerran sulkemaan hänet syliinsä ja maiskahduttamaan parrakkaalla suullansa. »Hyvästi, poikani, apulaiseni!» huusi hän. »Tule takaisin, poika! Minä en apulaistani unohda!» Junan lähtiessä liikkeelle hän heilutti lakkireuhkaansa ja juoksi pitkin asemasiltaa nähdäkseen viimeisen vilahduksen ja huutaakseen viimeisen hyvästijättösanan. Kun Hal lähti vaunuun, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteat.