»Salli minun selittää. Mutta kaikkein ensinnä esittelen sinulle tuttavani. Harrigan, tämä on ystäväni Keating.»
Billy tajusi samassa, että hänellä oli hattu päässä. Hän tempasi sen pois, mutta muuten hänen sosiaaliset vaistonsa kerrassaan pettivät. Hän osasi ainoastaan katsoa tuijotella. Hän oli yhä vielä hengästynyt.
»Billy on reportteri», selitti Hal. »Mutta älä huoli olla levoton — hän on gentleman eikä petä luottamustasi. Ymmärräthän, Billy?»
»Y-ymmärrän», virkkoi Billy.
»Ja tässä», jatkoi Hal, »on Jeff Cotton, Pohjois-Laakson aluepäällikkö.Otaksun tietäväsi, Percy, että Pohjois-Laakson kaivokset kuuluvatYleiselle Polttoaine-Yhtiölle. Tässä on mr Harrigan, Cotton.»
Samassa Cotton muisti hattunsa, samoin revolverinsa, jota yritti piilottaa selkänsä taakse.
»Tässä», jatkoi Hal, »on mr Pete Hanun, ammatiltaan hampaittenrikkoja. Tämä toinen herrasmies, joka luultavasti on hampaittenrikkojan apulainen, on nimeltään minulle tuntematon.» Niin Hal jatkoi esittelyään noudattaen hyviä seuratapoja, jotta saisi aikaa asiaa harkita. Kovin paljon riippui siitä, minkä menettelytavan hän valitsi. Pitikö hänen ehkä viedä Percy syrjään, kertoa hänelle juttu kaikessa rauhassa ja jättää se hänen oikeudentuntonsa ja inhimillisyytensä ratkaistavaksi? Ei, se ei ollut oikea keino, kun olivat kysymyksessä Harriganit! He olivat raivanneet väkivalloin itselleen tien eturiviin, ja jos jotakin mieli saada aikaan, niin ainoastaan yllättämällä! Percy voi asiasta välittää ainoastaan siinä tapauksessa, että tavoitti hänet tässä seurassa, selitti tilanteen julkisesti ja käytti kaikkien läsnäolevien tunteita hänen pakottamisekseen!
Kivihiilikuninkaan poika alkoi jälleen kysellä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi? Hal alkoi selittää kaivokseen hautautuneiden tilaa. »Heillä ei ole ruokaa eikä vettä, paitsi mitä lienee ollut päivälliskannuissa, ja räjähdyksestä on kulunut kolme ja puoli päivää! He hengittävät huonoa ilmaa, heitä vaivaa päänsärky, heidän otsasuonensa paisuvat, kielet pakahtuvat, he makaavat maassa huohottaen. Kaikesta huolimatta he odottavat — heitä pitää elossa se usko, että maan pinnalla olevat ystävät kohta tulevat heitä pelastamaan. He eivät uskalla särkeä esteitä tieltään, koska kaasut heti surmaisivat heidät. Mutta he tietävät pelastajien tulevan ja kuulostavat, eikö jo kaiu korvaan kirveiden ja kuokkain ääni. Sellainen on asia.»
Hal vaikeni ja odotti nuoren Harriganin jollakin tavoin ilmaisevan huolestumistaan. Mitään sellaista merkkiä ei kumminkaan näkynyt. Hal jatkoi:
»Ajattelehan, Percy! Kaivoksessa on eräs vanha mies, eräs irlantilainen, jonka vaimo ja kahdeksan lasta odottavat tietoa hänen kohtalostaan. Minä tunnen erään naisen, jonka mies ja kolme poikaa ovat niinikään kaivoksessa. Vaimo ja lapset ovat olleet kolme ja puoli päivää kaivoksen suulla, olen nähnyt heidän kyyhöttävän siinä, pää polvien varaan vaipuneena tai heristäen nyrkkiään ja ääneen kiroten sitä rikoksentekijää, jonka on syy.»
Oltiin vaiti. »Rikoksentekijää?» kysyi nuori Harrigan. »En ymmärrä.»
»Tuskin uskot, mitä sanon, mutta niin on laita, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Rikoksentekijät ovat peittäneet kaivoksen suun laudoilla ja tervakankaalla — ovat sulkeneet miehet ja pojat sinne kuolemaan!»
Pöytäseurasta kuului kauhun hyminä.
»Tiedän hyvin, ettet voi sellaista asiaa käsittää. Syynä on se, että kaivoksessa palaa; jos tuuletuslaitos pannaan käyntiin, niin kivihiili syttyy palamaan. Mutta samalla voitaisiin saada joistakin käytävistä savu pois ja jokin määrä miehiä olisi pelastettavissa. Kysymys on siis omaisuuden tai ihmishenkien menettämisestä, ja rikoksentekijä on päättänyt asian omaisuuden hyväksi. Hän aikoo odottaa viikon tai kaksikin viikkoa, kunnes tuli on tukehtunut, mutta silloin miehet ja pojat tietenkin ovat kuolleet.»
Oltiin vaiti. Sitten kysyi nuori Harrigan: »Kuka on sen tehnyt?»
»Hänen nimensä on Enos Cartwright.»
»Mutta kuka hän on?»
»Kun äsken sanoin etsiväni rikoksentekijää, johdin sinua kukaties hiukan harhaan, Percy. Tein niin, koska tahdoin kerätä ajatuksiani.» Hal vaikeni; hänen jatkaessaan ääni oli terävämpi, lauseet putoilivat kuin iskut. »Rikoksentekijä, josta olen sinulle, puhunut, on kaivoksen ylivalvoja — mies, jolle Yleinen Polttoaine-Yhtiö on antanut viran ja arvovallan. Se mies, jota ajetaan takaa, ei ole kaivosta sulkenut, vaan on päinvastoin tahtonut sen avata. Häntä on kohdeltu kuin pahantekijää, koska Yleinen Polttoaine-Yhtiö on tallannut sekä valtion että ihmisyyden lait jalkoihinsa; hänen oli pakko etsiä suojaa sinun vaunustasi pelastaakseen henkensä yhtiön urkkijain ja kätyrien häntä ahdistaessa!»
13.
Hal tunsi hyvin nämä ihmiset ja tiesi, kuinka hänen sinkoamansa ukonvaaja oli vaikuttanut. He olivat ihmisiä, joille hyvä aisti merkitsi enemmän kuin mikään muu hyve, ja Hal tiesi heitä kovin loukkaavansa. Voidakseen saada heitä vähimmässäkään määrässä puolelleen hänen täytyi selittää, kuinka oli tänne tullut — tunkeutunut Harriganin omistuksen piiriin.
»Percy», jatkoi hän, »muistathan, kuinka tapasit minua soimata viimeisenä kouluvuotenamme siitä, että kuuntelin 'kaikenlaisia kiihoittajia'. Sinä pidit sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Tiesit, etteivät heidän puheensa voineet olla totuudenmukaiset. Mutta minä tahdoin nähdä omin silmin ja lähdin kaivoksille. Minä näin räjähdyksen, näin tuon miehen, Jeff Cottonin, ajavan naisia ja lapsia pois kaivoksensuulta tyrkkien ja sadatellen. Tahdoin auttaa kaivokseen jääneitä miehiä, mutta aluepäällikkö ajoi minut pois kaivoksilta. Hän sanoi, että ellen menisi menojani, minulle tapahtuisi jotakin pimeänä yönä. Näethän — nyt on pimeä yö!»
Hal odotti antaakseen nuorelle Harriganille aikaa tilanteen tajuamiseen ja päätöksen tekemiseen. Mutta nuori Harrigan ei nähtävästi ollenkaan huomannut aluepäällikköä ja hänen revolveriansa. Hal yritti uudestaan:
»Nämä miehet olisivat nähtävästi ilman muuta voineet minut surmata; he ampuivat äsken jälkeeni. Aluepäälliköllä on vieläkin kädessään revolveri, ja sinä voit tuntea ruudinhajun. Rohkenin siis astua vaunuusi, Percy. Tein sen pelastaakseni henkeni, ja sinun tulee suoda se minulle anteeksi.»
Kivihiilikuninkaan pojalle tarjoutui tilaisuus olla jalomielinen, ja hän käytti sitä heti hyväkseen. »Luonnollisesti, Hal», sanoi hän. »Teit aivan oikein, kun tulit tänne. Jos palveluksessamme olevat miehet ovat siten käyttäytyneet, ovat he tehneet niin valtuudetta ja joutuvat varmasti siitä vastaamaan.» Hän puhui tyynesti ja varmasti. Se oli jälleen Harriganin tapaista, ja Jeff Cotton ja molemmat kaivosvahdit näyttivät siinä kuunnellessaan surkastuvan mitättömiksi.
»Kiitos, Percy», sanoi Hal. »Tiesin, että niin sanoisit. »Valitan, että tulin häirinneeksi päivällisseuraasi —»
»Ei haittaa, Hal; eihän tässä ole suurikaan seura.»
»Näetkö, Percy, se ei tapahtunut ainoastaan oman henkeni pelastamiseksi, vaan myöskin kaivoksessa olevien miesten tähden. He ovat kuoleman kielissä, ja jokainen hetki on arvokas. Kuluu ainakin päivä, ennenkuin voidaan päästä heitä pelastamaan, ja he ovat varmaan viimeisillään. Mitä on tehtävä, se on tehtävä heti.»
Hal odotti jälleen — kunnes vaitiolo kävi tuskastuttavaksi. Päivällisvieraat olivat siihen saakka silmäilleet häntä, mutta nyt he silmäilivät nuorta Harrigania, ja nuori Harrigan tunsi sen.
»En tiedä, mitä minulta odotat, Hal. Isäni käyttää liikkeessään kykeneviä miehiä, ja enpä tosiaankaan luule voivani käydä heitä neuvomaan.» Tämä oli taasen Harriganin tapaista; mutta puhuja tunsi itsensä sentään epävarmaksi Halin jäykästi häntä silmäillessä. »Mitä voin tehdä?»
»Voit käskeä avaamaan kaivoksen, kääntämään tuulettajan ja panemaan sen käyntiin. Savu ja kaasut saadaan siten pois, ja pelastusmiehistö voi lähteä alas.»
»Mutta minä vakuutan sinulle, Hal, ettei minulla ole oikeutta sellaisen käskyn antamiseen.»
»Sinun tulee ottaa itsellesi se oikeus. Isäsi on Idässä, yhtiön virkamiehet ovat kotonaan vuoteissaan, mutta sinä olet täällä!»
»Minä en ymmärrä näitä asioita, Hal! En tunne asiain tilaa — muusta kuin sinun kertomastasi. En tietenkään epäile sanojasi, mutta kuka hyvänsä voi erehtyä tällaisessa tapauksessa.»
»Tule itse näkemään, Percy! En pyydä enempää, ja se on varsin helppoa. Anna junasi lähteä liikkeelle Pohjois-Laaksoon päin, ja me saavumme kaivoksille vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Sitten — salli minun viedä itsesi henkilöiden luo, jotka asian tuntevat! Miesten luo, jotka ovat työskennelleet kaivoksissa kaiken ikänsä, ovat nähneet tällaisia onnettomuuksia monet kerrat ja sanovat sinulle totuuden: että miesten henki on pelastettavissa ja että se mahdollisuus heitetään pois, jotta pelastuisi muutaman tuhannen dollarin arvosta kivihiiltä, puuainetta ja raiteita.»
»Mutta jos tuo onkin totta, Hal, ei minulla sittenkään olevaltaa!»
»Jos tulet sinne, voit selviytyä muodollisuuksista muutamassa minuutissa. Se, mitä nuo päällysmiehet tekevät, voidaan tehdä ainoastaan pimeässä.»
Halin kiihkeä pakotus sai harriganilaisuuden horjumaan; kivihiilikuninkaan poika alkoi muuttua hämmentyneeksi ja aivan tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta hänen takanaan oli suurempi mahti kuin Hal. Hän pudisti päätänsä. »Se on isäukon asia, Hal. Minulla ei ole oikeutta siihen sekaantua.»
Hal kääntyi nyt epätoivoissaan toisten samassa seurassa olevien puoleen. Hänen katseensa siirtyi toisesta toiseen ja pysähtyi eräisiin kasvoihin, jotka olivat kuin kuvalehden kannesta leikatut — silmät suuret, täynnä ihmettä.
»Jessie! Mitä sinä siitä ajattelet?»
Tyttö säpsähti, ja hänen kasvoihinsa nousi säikähtynyt ilme. »Mitä tarkoitat, Hal?»
»Sano hänelle, että hänen tulee pelastaa niiden ihmisten henki!»
Tuokiot tuntuivat kasvavan iäisyyksiksi Halin odottaessa. Hän käsitti tehneensä kokeen. Tytön ruskeat silmät painuivat. »Minä en ymmärrä sellaisia asioita, Hal.»
»Mutta minähän selitän ne, Jessie! Miehiä ja poikia on tukehtumassa kuoliaaksi, jotta säästyisi hiukan rahaa. Eikö se ole kyllin selvää?»
»Mutta kuinka voin sen tietää, Hal?»
»Minä vakuutan sinulle, että on niin laita, Jessie. En varmaankaan vetoisi sinuun, ellen varmasti tietäisi.»
Tyttö epäröi yhä. Sitten kuului nuoren miehen äänessä yhtäkkiä värähtävän tunne: »Jessie rakas!»
Tytön katse kohosi kuin taian tiestä häneen; Hal näki kuuman hämmennyksen punan leviävän hänen kaulaansa ja poskiinsa. »Jessie, minä tiedän vaativani sinulta paljon. Sinä et ole milloinkaan ollut epäkohtelias ystävälle. Muistan sentään, kuinka kerran unohdit hyvän käytöksesi, kun näit raakamaisen miehen pieksevän kadulla vanhaa vetojuhtaansa. Etkö muista, kuinka hyökkäsit hänen luokseen — kuin villitty! Ja nyt — ajattelehan, tässä kidutetaan kuoliaaksi vanhoja työjuhtia mutta ei hevosia, vaan miehiä!»
Tyttö katseli häntä yhä. Hal voi lukea hänen silmistään huolta ja hämmennystä; hän näki kyynelten pirahtavan esiin ja vierivän poskille. »Enhän tiedä, enhän tiedä!» huudahti tyttö peittäen kasvonsa käsiinsä ja alkaen ääneen nyyhkyttää.
14.
Seurasi kiusallinen vaitiolo. Halin katse eteni ja kohtasi mustaan päivällispukuun puetun harmaahapsisen rouvan, jolla oli helminauha kaulassa. »Mrs Curtis, te varmaan suostutte häntä kehoittamaan!»
Harmaahiuksinen rouva säpsähti. Eikö miehen häpeämättömyydellä ollut rajaakaan? Rouva oli kuullut ja nähnyt, millaista kiusaamista Jessie oli saanut kestää. Mutta Jessie oli hänen morsiamensa; mrs Curtisiin nähden Halilla ei ollut mitään sellaisia oikeuksia. Rouva vastasi jäisen kylmästi: »En voi käydä sanelemaan isännälleni, kuinka hänen on sellaisessa asiassa käyttäydyttävä.»
»Mrs Curtis! Tehän olette perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen kulkukissojen ja -koirien auttamiseksi!» Nuo sanat kohosivat Halin huulille, mutta hän ei niitä lausunut. Hänen katseensa siirtyi eteenpäin. Kuka muu voi auttaa häntä Harrigania vastaan?
Mrs Curtisin vieressä istui Reggie Porter, ruusu napinlävessä. Hal tiesi, millaista osaa Reggie tässä seurassa näytteli: hän oli eräänlainen miespuolinen kaitsija, isännän apulainen, rikkaan ihailija ja ikävystyneen lohduttaja. Reggie rukka eli toisten ihmisten elämää, hänen sydäntään värisyttivät alinomaa toisten ihmisten mielenliikutukset, juorut, kutsujen valmistelut ja olleiden kutsujen ylistykset. Hänen sielunsa pyrki lakkaamatta eteenpäin, harkitsi, mittasi mahdollisuuksia ja yritti korvata tahdikkuudella ja eleganssilla rahojen puutetta. Halin katse hipaisi hänen kasvojansa; pienet terävät viikset näyttivät kiihtymyksestä heristyvän, ja Hal käsitti tilanteen äkkinäisen ja kauhistavan näkemyksen nojalla: Reggie odotti, että Hal kääntyisi hänen puoleensa, ja oli valmistanut vastauksen, joka voi lisätä hänen sosiaalista pääomaansa Harriganien perhepankissa.
Pöydän toisella sivulla istui Genevieve Halsey, pitkä, suoravartinen, kuin kuvapatsas. Tuli ajatelleeksi päilyväsilmäistä Junoa ja luuli tuossa naisessa olevan voimallisia tunneliikuntoja; mutta oppiessaan hänet paremmin tuntemaan huomasi, että hänen mielensä oli hidaskäänteinen ja askarteli yksinomaan itsessään. Hänen vieressään istui Bob Creston, sileäksiajeltu, rusoposkinen, hyvinvointia uhoava — eräs niitä, joita nimitetään kunnon pojiksi. Hänessä eli terveellinen kunnianhimo päästä voittamaan kilpamaljoja urheilukerholleen ja pitämään korkeana ampumaseuransa pistemäärää. Kelpo Bob olisi epäilemättä ottanut puhuakseen, sydämensä hyvyydestä, mutta hän oli rakastunut Percyn serkkuun Betty Gunnisoniin, joka istui häntä vastapäätä, ja Hal huomasi Bettyn tummien silmien välkähtävän ja hänen huultensa painuvan toisiinsa valkoiseksi viivaksi. Hal ymmärsi asian: Betty oli Harriganeja, hän suoritti osaltaan Harriganin perheelle kuuluvaa tehtävää, yritti tehdä reppukauppiaan lapsista nuoremman polven johtajia.
Hänen vieressään istui Vivie Cass, joka puhui hevosista, koirista ja muista samanlaisista, epätyttömäisistä asioista. Hal oli keskustellut hänen läsnäollessaan sosiaalisista kysymyksistä ja oli kuullut hänen ilmaisevan katsantokantansa iskevässä lauseessa: »Ihmistä, joka vie veitsen suuhunsa, minä pidän persoonallisena vihollisenani!» Hänen olkapäänsä takaa kuumottivat miehen kasvot, niissä värittömät silmät ja keltaiset viikset — Bert Atkins, kyynillinen ja maailmaan väsynyt mies, jota sanomalehdet mainitsivat »klubimiehen» nimellä ja jota Halin veli oli nimittänyt »kesyksi kissaksi». Seurassa oli vielä Dicky Everson, naisten suosikki samoinkuin Hal, mutta ei mitään muuta, oli hänen sisarensa Daisy ja Blanche Vagleman, jonka isä oli vanhan Peterin ensimmäinen asiamies ja setä, paikallinen neuvonantaja ja PedronTähdenjulkaisija.
Niin Halin katse siirtyi kasvoista toisiin ja hänen ajatuksensa henkilöstä henkilöön. Se oli kuin puolittain unohduksiin jääneen maailman jälleen avautuva kuvasarja. Hänellä ei ollut aikaa pitkiin mietteisiin, mutta eräs seikka selvisi hänelle nopeasti ja yllättävänä. Hän itse oli kerran elänyt tuossa maailmassa ja pitänyt sitä itsestäänselvänä. Hän oli tuntenut nuo ihmiset, oli seurustellut heidän kanssaan; he olivat näyttäneet ystävällisiltä, miellyttäviltä, kaiken kaikkiaan kelpo väeltä. Mutta millainen muutos olikaan nyt tapahtunut! Vai oliko Hal itse muuttunut kyynilliseksi, koska näki heidät tuossa uudessa valaistuksessa, kylminä ja välinpitämättöminä kuin tähdet, vaikka tiesivät suuren joukon ihmisiä kuolevan muutaman peninkulman päässä!
Halin katse palasi kivihiilikuninkaan poikaan, ja hän havaitsi Percyn olevan kiukusta kalpeana. »Minä vakuutan sinulle, Hal, ettei auta jatkaa. En suinkaan aio sallia itseäni pakotettavan.»
Yhtäkkiä Percyn mieleen johtui toinen ajatus, ja hän kääntyi aluepäällikön puoleen. »Mitä sanotte asiasta te, Cotton? Arvosteleeko mr Warner tilannetta oikein?»
»Tiedäthän mitä tuollainen mies sanoo, Percy!» huomautti Hal.
»En tiedä», kuului vastaus. »Mutta haluan tietää. Kuinka on laita,Cotton?»
»Hän erehtyy, mr Harrigan.» Aluepäällikön ääni oli terävä ja uhitteleva.
»Missä suhteessa?»
»Yhtiö tekee mitä voi avatakseen kaivoksen ja on jo ehtinyt asiassa alkua kauemmaksi.»
»Niinkö!» Percyn ääni soi voitonriemuisena. »Mikä on syynä asian pitkittymiseen?»
»Tuulettaja oli särkynyt, ja meidän täytyi tuottaa uusi. Sen paikoilleen asettamisessa on puuhaa — sellaista ei käy suorittaminen tunnin kuluessa.»
Percy kääntyi Halin puoleen. »Nyt sen kuulet! Asiasta on olemassa ainakin kaksi eri mielipidettä.»
»Tietysti!» huudahti Betty Gunnison, jonka tummien silmien katse hipaisi Halia. Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta Hal keskeytti astuen lähemmäksi isäntäänsä. »Percy», virkkoi hän hiljaa, »tule kanssani, ole hyvä. Tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa kahden kesken.»
Halin äänessä oli hiukan uhkaavaa sävyä; hänen katseensa suuntautui vaunun toiseen päähän, missä näkyi vain kaksi neekeripalvelijaa. Neekerit väistyivät nopeasti nähdessään nuorten herrain tulevan sinnepäin. Saatuaan siten kivihiilikuninkaan pojan puhuteltavakseen Hal ryhtyi lopulliseen taisteluun.
15.
Hal tunsi Percy Harriganin niinkuin opintotoveri tuntee toisen. Percy ei ollut niin karkea kuin hänen vanha tuima isänsä, olihan vain omahyväinen niinkuin ainakin henkilö, jolta ei ole milloinkaan mitään puuttunut; hän oli heikko, niinkuin ainakin henkilö, jonka ei ole tarvinnut milloinkaan tehdä rohkeata päätöstä. Hänen naissukulaisensa olivat kasvattaneet häntä kelvolliseksi siihen, mitä nimittivät »hyväksi seuraksi», ja samalla oli hänelle tehostettu hänen omaa tärkeyttään. Harriganien elämän vaiheilla liikkui eräs kiusallinen muisto — kulkukauppiaan repun muisto — ja Hal tiesi Percyn pyrkivän ennen kaikkea ja välttämättä luontevaksi aito aristokraatiksi. Tätä tietoansa Hal käytti hyväkseen käydessään hyökkäykseen.
Hän aloitti anteeksi pyytäen, yrittäen siten lauhduttaa toisen kiukkua. Hänen tarkoituksensa ei ollut tällaisen kohtauksen aikaansaaminen; hänen vainoojansa olivat hänen henkeään uhatessaan asian sille kannalle johtaneet. Ei ollut leikintekoa joutua pimeänä iltana ahdistelluksi ja kuulla revolverinlaukauksia takaansa. Hän oli hermostunut, oli unohtanut sen vähän hyvää käytöstä, jonka oli voinut säilyttää kaivosmiehen apulaisena. Hän oli käyttäytynyt hälisevästi, epäilemättä, ja käsitti nyt hyvin, ettei se ollut näyttänyt ollenkaan sopivalta!
Hal katseli likaista kaivosmiehenpukuaan ja sitten Percyä. Hän havaitsi Percyn olevan sikäli aivan yhtä mieltä — epäilemättä hän oli aikonut hälistä ja saada Percynkin hälisemään! Hal valitti viimeksimainittua seikkaa, mutta tässä nyt oltiin pihkassa, ja varmaan oli liian myöhäistä asiaa muuksi muuttaa. Juttu oli julkinen, sitä ei käynyt enää salaaminen. Hal voi vaientaa reportteri-tuttavansa, Hal palvelijansa, junailijan, aluepäällikön ja hänen kätyrinsä, mutta ei voinut ajatellakaan kaikkien vieraittensa vaientamista! He eivät varmaankaan puhuisi mistään muusta viikkokausiin! Juttu olisi päivän kuluessa tunnettu kaikkialla Western Cityssä — tuo hämmästyttävä, jännittävä juttu kaivosmiehen apulaisesta, joka tunkeutui kivihiilikuninkaan yksityisvaunuun!
»Sinun tulee muistaa, Percy», jatkoi Hal, »että sellainen asia jää aina miehensä merkiksi. Sen nojalla kaikki muodostavat sinusta käsityksensä niin kauan kuin elät.»
»Minä uskallan uhmata tuttavieni arvosteluja», virkkoi toinen yrittäen jälleen olla Harrigan.
»Sinä voit tehdä siitä millaisen jutun tahdot», jatkoi Hal vääjäämättä.»Ihmiset tulevat sanomaan 'Hän ratkaisi asian dollariensa eduksi!' tai'Hän päätti pelastaa ihmishenget'. Et varmaankaan kipeästi kaipaa niitädollareita, Percy. Kuluuhan sinulta enemmän yhteen ainoaan huviretkeen!»
Hal odotti antaakseen uhrilleen aikaa asian harkitsemiseen.
Harkinnan tuloksena oli kysymys, joka olisi kelvannut vanhan Peterin lausumaksi: »Mitä sinä siitä hyödyt?»
»Percy», vastasi Hal, »sinun tulee tietää, etten hyödy siitä mitään. Ellet voi asiaa muuten ymmärtää, ajattele, että olen syyntakeeton. Minä olen nähnyt paljon kauheita asioita — aluepäälliköt ovat minua ahdistelleet kerran toisensa jälkeen — tiedätkö, Percy, että tuolla Cottonilla on kuusi uurretta revolverissaan. Minä olen kerrassaan suunniltani!» Kaivosmiehen apulaisen ruskeissa silmissä oli niin hurja katse, että se olisi voinut saada vakuutetuksi lujemmankin miehen kuin Percy Harriganin. »Minulla ei ole mielessäni mitään muuta ajatusta kuin kaivosmiesten pelastaminen. Erehdyt, ellet käsitä, kuinka epätoivoisessa tilassa olen. Toistaiseksi olen toiminut omaa nimeäni mainitsematta. Olen ollut Joe Smith, kaivosmiehen apulainen. Jos olisin sanonut, kuka olen, en kenties olisi sittenkään saanut heitä avaamaan kaivosta, mutta olisinhan ainakin tuottanut Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle suurta häiriötä. Minä en menetellyt niin, koska tiesin, millainen hälinä siitä syntyisi ja koska olin velvollinen ajattelemaan isääni. Mutta jos huomaan, ettei mikään muu keino auta, jos miehet muuten tuhoutuvat, niin heitän kaikki hiiteen. Sano se isällesi, sano hänelle, että uhkasin päästää tuon Keatingin valloilleen ja tehdä asian kaikkien tiettäväksi — syyttää yhtiötä, vedota kuvernööriin, saada aikaan yleistä levottomuutta ja joutua vangituksi kadulla, jos niin vaaditaan, kunhan saan asian yleisesti tunnetuksi. Minä tunnen asian, Percy, kuten näet. Olen ollut siellä ja nähnyt omin silmin. Ymmärrätkö?»
Toinen ei vastannut, mutta oli selvää, että hän ymmärsi.
»Jos tahdot, voit sen toisinkin järjestää. Olit huviretkellä, kun kuulit onnettomuustapauksesta, kiiruhdit paikalle, kävit johtoon ja annoit avata kaivoksen siten pelastaen työmiestesi hengen. Niin asia esitetään sanomalehdissä.»
Hal tarkkasi toista, koki saada selville hänen ajatuksiaan ja käsitti samassa menetelleensä väärin. Vaikka Harriganit olivatkin karkeita, he olivat sentään oppineet tietämään, ettei ole ylhäistä käyttäytyä huomiotaherättävästi.
»Olkoon menneeksi!» virkkoi Hal vikkelästi. »Jos pidät parempana, jätämme sinut nimenomaan mainitsematta. Kaivosten päällysmiehet pitävät reporttereita peukalonsa alla, joten he ilmoittavat asian siinä muodossa kuin itse haluat. Minusta on tärkeätä vain se, että ajat junasi sinne ja pidät huolta kaivoksen avaamisesta. Teethän niin, Percy?»
Hal katseli toista silmiin tietäen, että kaivosmiesten elämä tai kuolema riippui päännyökähdyksestä. »Mitä arvelet? Mitä vastaat?»
»Kuule, Hal», huudahti Percy, »isäukko antaa minulle helvettiä!»
»Niin kyllä; mutta toisaalta annan minä sinulle helvettiä. Kumpi seikka lienee pahempi?»
Oltiin jälleen vaiti. »Lähde, Percy, Jumalan nimessä!» Hal puhui epätoivoisesti, kaameasti.
Toinen myöntyi samassa. »Olkoon menneeksi!»
Hal henkäisi syvään. »Mutta muista, ettet sinne tultuasi salli itseäsi pettää! Ne varmaan yrittävät sinua puijata, voivatpa kieltäytyä sinua tottelemastakin. Pidä sinä puolesi — muista, että minä olen vääjäämätön, tahdon nähdä kaivoksen avattuna. En lähde sieltä, ennenkuin pelastusmiehistö on laskeutunut kaivokseen!»
»Suostuvatko ne sinne laskeutumaan?»
»Suostuvatko! Hyvä Jumala, he tahtovat väkisinkin sinne päästä. Ovat melkein kapinoineet sen asian vuoksi. Minä lähden heidän kerallaan — samoin sinä, Percy, ja koko joutilas joukkomme lähtee! Sieltä tullessamme tiedämme jotakin kivihiilenkaivamisesta!»
»Hyvä, minä lähden kanssasi», sanoi kivihiilikuninkaan poika.
16.
Hal ei saanut milloinkaan tietää, mitä Percy sanoi Cartwrightille sinä iltana, tiesi vain, että heidän kaivoksille saavuttuaan ylivalvoja kutsuttiin neuvottelemaan ja että puolen tunnin kuluttua ilmaantui Percy, joka hymyillen selitti Hal Warnerin erehtyneen kaikin puolin: kaivoksen viranomaiset olivat kiirehtineet parhaansa mukaan tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa saadakseen kaivoksen avatuksi niin pian kuin suinkin. Työ oli nyt suoritettu, parin tunnin kuluttua olisi laitos käynnissä, ja aamulla voisi pelastusmiehistö laskeutua kaivokseen. Percy sanoi tuon niin luontevasti, että Hal hetkisen ihmetteli, uskoiko Percy itse sen. Hal oli vieraana, joten hänen tietenkin täytyi olla uskovinaan ja suostua esiintymään houkkiona koko seuran edessä.
Percy kutsui Halin ja Keatingin viettämään yötä junassa, mutta Hal tyytyi kiittämään. Hän sanoi olevansa liian likainen, ja sitäpaitsi hän aikoi valvoa aamuun asti ollakseen päivän koittaessa ensimmäisten joukossa valmiina laskeutumaan kaivoskuiluun. Percy sanoi ylivalvojan kieltäytyneen siihen suostumasta; hän tahtoi lähettää kaivokseen ainoastaan kokeneita miehiä, jotka osasivat olla varuillaan. Koska kerran oli olemassa paljon sellaisia halukkaita, ei ollut syytä uskaltaa vaaraan harrastelijoiden henkeä.
Sen uhalla, että voi näyttää epäkohteliaalta, Hal selitti lähtevänsä kiertelemään ja katsomaan, kuinka kaivosaukko avattiin. Muutamissa hökkeleissä oli varmaan koolla murehtivia naisia, jotka eivät saaneet unta, joten teki laupeudentyön, jos vei heille tämän hyvän uutisen.
Hal ja Keating lähtivät. He kävivät ensin Raffertyn talossa, missä mrs Rafferty kavahti säikähtyneenä ylös, tuijotti tulijoihin ja huusi sitten ääneen Pyhää Neitsyttä herättäen pienet Raffertyt pelästyksen hälinään. Saatuaan selville, että tulijat tosiaankin tiesivät mitä kertoivat, hän riensi levittämään uutista, ja aivan pian näkyi kaduilla rientäviä hahmoja, ja kaivoksen suulle kerääntyi jälleen ihmisjoukko.
Hal ja Keating lähtivät Jerry Minettin luo. Ollakseen mitenkään Percyä loukkaamatta Hal vain toisti Percyn omat sanat: että Cartwright oli kaiken aikaa tahtonut kaivosta avata. Oli hupaista nähdä, kuinka sellainen väite vaikutti — millainen ilme olikaan Jerryn kasvoissa hänen Halia silmäillessään! He eivät kumminkaan kuluttaneet aikaa väittelyihin; Jerry suki vaatteet ylleen ja kiiruhti heidän kanssaan kaivoksen suulle.
Siellä tosiaankin jo poistettiin lautoja ja tervakangasta. Pohjois-Laaksossa ollessaan Hal ei ollut milloinkaan ennen nähnyt miesten toimivan niin halukkaasti. Pian alkoi suuri tallettaja pyöriä, sitten huutaa ja vihdoin laulaa, ja luo kertynyt satainen joukko huusi ja lauloi sekin.
Tulisi kulumaan muutamia tunteja, ennenkuin mitään muuta voitiin tehdä, ja Hal huomasi yhtäkkiä olevansa uupunut. Hän ja Billy Keating palasivat Minettin majaan, levittivät peitteen permannolle ja paneutuivat siihen pitkäkseen helpotuksesta huoaten. Billy alkoi kohta kuorsata, mutta Hal tunsi äskeisten mielenjännitysten jälkivaikutusta, ja uni väisti häntä.
Hänen mieleensä tulvi ajatuksia tulvimalla: ulkoinen maailma,hänenmaailmansa, jonka hän oli muutaman kuukauden ajaksi tahallaan karkoittanut ajatuksistaan ja jota hänen oli yhtäkkiä sittenkin täytynyt muistaa! Hänen täksi kesäksi suunnittelemansa asia oli näyttänyt kovin mutkattomalta: vaihtaa nimeä, muuttua toisen yhteiskuntaluokan jäseneksi, elää sen elämää ja ajatella sen ajatuksia ja sitten palata omaan maailmaansa kertomaan uusista ja jännittävistä seikkailuista. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut se mahdollisuus, että hänen oma maailmansa, Hal Warnerin maailma, voisi tavata hänet Joe Smithinä, kaivosmiehen apulaisena. Hän oli kuin varas, joka oli aloittanut työnsä pimeässä ja yhtäkkiä näki huoneen kirkkaasti valaistuna.
Hän oli lähtenyt seikkailuun edellyttäen näkevänsä ilkeitäkin asioita, oli tietänyt jossakin, jotenkin välttämättä joutuvansa taistelemaan »järjestelmää» vastaan, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan otaksunut havahtuvansa luokkataistelun pyörteessä, johtamassa hyökkäystä oman luokkansa jäseniä vastaan. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei asia tulisi vielä päätökseen; siitä ei suoriuduttu yhden ainoan juoksuhaudan valtaamisella. Maatessaan siinä pimeyden ja äänettömyyden keskellä Hal käsitti, mihin oli ryhtynyt. Toisenlaista vertausta käyttääksemme: hän oli mies, joka alkaa kadulla mielistellä naista ja havaitsee seuraavana aamuna herätessään olevansa naimisissa.
Hän ei suinkaan katunut, mitä oli viimeksi tehnyt. Mikään muu menettely ei olisi ollut ajateltavissakaan. Mutta Hal tunsi Pohjois-Laakson väen vain kymmenen viikkoa kestäneen oleskelunsa nojalla, Percyn salonkivaunun vieraat sitävastoin olivat hänen tuttaviaan jo vuosien takaa. Viimeksimainitut valtasivatkin nyt hänen tajuntansa, ja heidän ajatuksensa, sekä suorastaan vihamieliset että vain hämmästyneet, alkoivat piirittää hänen mielensä varustuksia.
Erikoisena vastuksena oli Jessie Arthur. Tytön kasvot kohosivat hänen näkyviinsä anelevina, kaihoisina. Ne olivat kasvot, jotka auttamattomasti lumoavat miehen mielen täydellisellä kauneudellansa. Ruskeat, lempeät, hellyyttä hohtelevat silmät, huulet valmiina tunnetta värähtelemään, hipiä kuin omenankukka, ja hiuksissa tähtien säihke. Hal tosin arvosteli sangen säälimättömästi kaivosten virkailijoita, mutta milloinkaan hänen mieleensä ei johtunut ajatella, että Jessie voi olla sielultaan toisenlainen kuin hänen ruumiillinen kauneutensa näytti osoittavan. Hal oli häneen rakastunut ja oli liian nuori, liian kokematon lemmenasioissa voidakseen käsittää, että tuon kauniin, miellyttävän aito tyttömäisyyden alla saattoi piillä syvä itsetiedoton, perinnäinen ja vaistomainen julmuus — säätyluokan säälimättömyys, ylhäiset, ankarat ennakkoluulot. Miehen täytyy ehtiä keski-ikään ja kärsiä paljon, ennenkuin tajuaa, että naisen sulot, silmien, hampaiden ja hiusten harvinainen ja taiallinen kauneus, hipiän hienous ja piirteitten herkkyys ovat monien sukupolvien työn ja huolenpidon tulos ja edellyttävät ehdottomasti, että elämä on ollut hurjaa taistelua, että tavat ja sovinnaisuudet ovat olleet murhaavan epäinhimilliset.
Jessie oli pettänyt Halin tässä epätoivoisessa tapauksessa. Mutta kun Hal nyt asiaa ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että koe oli ollut epäoikeutettu. Hal oli tuntenut tytön lapsuudesta saakka ja rakasti häntä, ei ollut milloinkaan nähnyt hänen toimivan tai puhuvan muuten kuin ystävällisesti ja lempeästi. Mutta — niin ajatteli Hal — hän suhtautui myötätuntoisesti tuntemiinsa henkilöihin, ja milloin hänellä olisikaan ollut tilaisuutta oppia tuntemaan työväkeä? Hänelle täytyi suoda siihen tilaisuus, täytyi pakottaa hänet, vaikkapa vasten tahtoaankin, avartamaan elämänymmärrystään. Se tuottaisi hänelle kenties tuskaa, voisi vioittaa hänen kauniita kasvojaan, mutta olisi sittenkin hänelle hyväksi — olisi »kasvamisen kipua».
Siinä pimeässä maatessaan Hal oli kauan juttelevinaan rakastettunsa kanssa. Hän kuljetti häntä kaivoskylässä, selitti hänelle asioita, esitteli hänet eräille henkilöille. Hän otti toisiakin salonkivaunututtaviaan ja tutustutti heidät Pohjois-Laaksossa asuviin tuttaviinsa. Molemmilla puolilla oli yksilöitä, joiden yhteiset ominaisuudet varmaan sallisivat heidän sointua yhteen. Esimerkiksi Bob Crestonia, joka osasi hyvin laulaa ja tanssia, varmaan huvittaisi Blinky, kaivoskylän kujeniekka. Mrs Curtis, joka piti kissoista, varmaan liittyisi sisaruuden sitein vanhaan mrs Nagleen, joka asui Minettien naapurina viiden kissansa kanssa. Ja Vivie Cass, joka vihasi veitsen suuhun viejää, joutuisi tosin murha-ajatuksiin nähdessään Reminitskyn luona noudatettuja pöytätapoja, mutta ilahtuisi varmaan nähdessään »Italian Kallen», tupakkaa purevan muulin, joka oli aikoinaan ollut Halin suosikki. Hal tuskin jaksoi odottaa aamuun asti — niin kovin teki hänen mieli aloittaa nämä sosiaalisen yhteensulattamisen yritykset!
17.
Päivän koittaessa Hal vaipui uneen. Hänet herätti Billy Keating, joka nousi haukotellen istumaan, urahteli ja valitti. Hal käsitti, että Billyäkin oli viimeksikuluneena yönä kohdannut kova onni. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen koko sanomalehtimiestoimintansa aikana ollut sellaista juttua saatavissa, kenelläkään ei ollut sellaista juttua — ja nyt se oli menetettävä!
Cartwright oli kerännyt reportterit myöhään edellisenä iltana ja oli ilmoittanut heille uutisen: että yhtiön oli vihdoin onnistunut päästä niin pitkälle, että kaivos voitiin avata ja että nuori Harrigan oli saapunut yksityisessä junassaan kaivoksessa oleviin työmiehiin kohdistuvan huolenpidon yllyttämänä. Reportterien tuli tietenkin mainita hänen saapumisensa, mutta heitä pyydettiin olemaan asiaa »paisuttamatta» ja jättämään mr Harriganin vieraiden nimet mainitsematta. Tarvitsee tuskin sanoa, että jätettiin sanomatta tottelemattomuuden vuoksi kaivoksilta karkoitetun »aputyöläisen» osoittautuneen »kivihiilimagnaatin» Edward S. Warnerin pojaksi.
Vihmoi kylmää sadetta, kun Hal lähti ulos Jerryltä lainaamansa vanhan viitan turvissa. Pikku Jerry tahtoi välttämättä päästä hänen kerallaan, ja niin Hal vastarinnan vaimennuttua kietoi hänet isoon huiviin ja heitti olalleen. Päivä oli tuskin koittanut, mutta kyläkunnan väki oli ehtinyt kerääntyä kaivoksen suulle. Kypärämiehet olivat jo laskeutuneet kaivokseen, joten asiat kohta lopullisesti selviäisivät. Naisia seisoi siinä odottamassa, kastuneet huivit köyrtyneillä hartioilla, kasvot valkoisina ja vääntyneinä, niin jännittyneinä, etteivät he kyenneet mitään virkkamaan. Kamalaa oli ajatella, että heidän kosteudessa väristessään heidän miehensä saattoivat menehtyä muutaman vesipisaran puutteeseen.
Kypärämiehet palasivat ja sanoivat lyhtyjen palavan kaivoksen pohjalla. Sinne voi nyt mennä ilman varuksia, ja ensimmäisen pelastusjoukon jäsenet tekivät lähtöä. Koko yön olivat vasarat kiikkuneet puuseppäin valmistaessa uutta laskukoria. Nyt se oli sijoillaan, ja miehet sijoittuivat siihen. Kun kori sitten alkoi liikkua ja miehet painuivat maanpinnan alle, kuului sadoista rinnoista kohoava huokaus, kuin tuulen valitus kuusikossa. Nuo miehet jättivät maanpinnalle vaimonsa ja lapsensa, mutta yksikään vaimo ei kehoittanut heitä jäämään pois — niin luja oli se tiedoton yhteenkuuluvaisuudentunne, joka liitti toisiinsa nämä kahdenkymmenen eri kansakunnan keskuudesta tänne kerääntyneet raatajat.
Laskukori painui hitaasti alaspäin; kaasuvaaran ja korin uutuuden vuoksi täytyi laskea vain muutamia jalkoja kerrallaan ja odottaa merkkinuorasta vetämistä, jonka avulla miehet ilmaisivat, että kaikki oli hyvin. Ehdittyään kaivoskuilun pohjaan he tarvitsivat vielä aikaa — kukaan ei tietänyt, kuinka paljon — ennenkuin ehtivät vielä elossa olevien onnettomuuden uhrien luo. Kypärämiehet olivat kertoneet, että kuilun pohjalla oli ruumiita, mutta ei auttanut hukata aikaa kuljettamalla niitä pois, koska näiden miesten oli täytynyt saada surmansa jo muutamia päiviä sitten. Hal näki joukon naisia piirittävän kaivoksessa käyneitä ja kyselevän, olivatko he tunteneet ruumiit. Jeff Cotton ja Bud Adams näyttivät olevan entisessä toimessaan: karkoittamassa naisia kauemmaksi.
Laskukori palasi noutamaan toista joukkoa. Nyt ei ollut pakko enää menetellä niin varovasti; kori painui alas hyvää vauhtia, ja kauhun kuiluun laskeutui joukko toisensa jälkeen: vakavailmeisiä rauhallisia miehiä, joilla oli käsissä hakkuja, rautakankia ja lapioita. Maan alla he etenivät kaikkialle kaivoksessa, varmuuslamput otsalla, ja etsivät kaivosmiesten rakentamia suojavarustuksia. Niitä koputtaessaan he kenties kuulivat elossaolevien miesten vastaavan toiselta puolelta tai murtautuivat läpi mitään virkkamatta ja löysivät miehiä, jotka eivät enää kyenneet antamaan mitään merkkiä, mutta joissa saattoi vielä piillä elämän kipinä.
Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat kaivokseen Halin tuttavat — »Iso Jack» David, böömiläinen Wresmak, puolalainen Klowoski ja vihdoin Jerry Minetti. Pikku Jerry heilutti kättään Halin olalla istuen, ja Rosa, joka oli tullut heidän luokseen, nojasi Halin käsivarteen, mitään virkkamatta, ikäänkuin olisi nähnyt oman sielunsa kaivokseen laskeutuvan. Sinisilmäinen Tim Rafferty lähti etsimään isäänsä, meni toisten mukana »Andy», kreikkalaispoika, jonka isä oli saanut surmansa samanlaisessa onnettomuudessa jo monta vuotta sitten, meni Rovetta, ja meni Carmino, kaivospäällikkö, Jerryn serkku. Väkijoukossa mainittiin nimi toisensa jälkeen, niinkuin sankarien marssiessa taisteluun.
18.
Katsahtaessaan ympärilleen Hal näki eräitä huviretkeläisiä. Siinä olivat Vivie Cass, joka seisoi Bert Atkinsin kanssa saman sateenvarjon alla, olivat Bob Creston ja Dicky Everson. Viimeksimainituilla oli yllään sadetakit ja vedenpitävät hatut, ja he juttelivat Cartwrightin kanssa — nämä pitkät, moitteettomasti puetut miehet näyttivät jonkin toisen maailman olennoilta seisoessaan siinä surkastuneiden ja hiilenpölyn mustentamien kaivosmiesten rinnalla.
Halin nähdessään he siirtyivät hänen luokseen. »Mistä pojan saitte?» kysyi Bob, jonka rusottaville vasta-ajelluille poskille levisi hymy.
»Löysin», sanoi Hal hypähdyttäen pikku Jerryä ja laskien hänet maahan.
»Terve, pieni mies!» sanoi Bob.
»Terve, terve!» kuului vastaus vitkastelematta. Pikku Jerry osasi jutella; hän kelpasi seuramieheksi.
»Isäni meni kaivokseen», sanoi hän, säteilevin tummin silmin katsellen kookasta vierasta.
»Niinkö?» kysyi toinen. »Minkätähden et sinä mennyt?»
»Kyllä isä ne tuo. Hän ei pelkää mitään, isä.»
»Mikä on isäsi nimi?»
»Iso Jerry.»
»Oho! Entä mitä alat sinä hommata, kun ehdit isoksi?»
»Rupean laukaisijaksi minäkin.»
»Tähänkö kaivokseen?»
»En ikipäivinä!»
»Miksi et?»
Pikku Jerry näytti salaperäiseltä. »Ei sanota kaikkea, mitä tiedetään», virkkoi hän.
Nuoret miehet nauroivat. Tuo oli opiksi! »Taidat lähteä takaisin vanhaan maahan?» kysyi Dicky Everson.
»En lähde, herra», vastasi pikku Jerry. »Minä olen amerikkalainen.»
»Ehkäpä sinusta tehdään vielä presidentti.»
»Niin isä sanoo», vastasi poika, »kaivosmiesten ammattiliiton presidentti».
Nuoret miehet nauroivat jälleen; mutta Rosa kuiskasi hermostuneesti ja tarttui pojan hihaan. Eihän sopinut puhua sellaisista asioista niin salaperäisille ja äveriäiltä näyttäville vieraille! »Tässä on Pikku Jerryn äiti, mrs Minetti», virkkoi Hal häntä tyynnyttääkseen.
»Iloinen saadessani tutustua», lausui toinen toisensa jälkeen paljastaen päänsä ja sirosti kumartaen.
He katselivat Rosaa pitkään, sillä hän näytti tosiaankin sievältä punastuessaan ja arasti vastatessaan. Rosa oli kovin hämillään, sillä häntä eivät olleet milloinkaan ennen niin tervehtineet sellaiset hienot herrat.
Ja nämä herrat tervehtivät Joe Smithiä mainiten häntä oudolla nimellä. Rosa katseli tuttavaansa kysyvästi mustilla italialaisilla silmillään, ja Hal tunsi punastuvansa. Pohjois-Laaksossa tuntui tällainen ilmituleminen melkein yhtä hankalalta kuin Western Cityssä.
Miehet puhuivat pelastustöistä ja siitä, mitä Cartwright oli sanonut niiden edistymisestä. Tuli oli valloillaan eräässä pääkäytävässä ja poltti puuaineksia leviten nopeasti ilmavirran vaikutuksesta. Tässä kaivoksen osassa ei ollut paljon toivoa pelastustöiden onnistumisesta, mutta kypäräpäiset miehet kykenivät kuumuudesta ja savusta huolimatta tunkeutumaan palaneisiin käytäviin. He tiesivät, kuinka helposti niissä kaivoksen osissa voivat katto ja seinät luhistua, mutta tiesivät myös, että siellä oli ennen räjähdystä ollut miehiä työssä. »Täytyy tunnustaa, että ovat aika poikia!» virkkoi Dicky.
Ryhmä naisia ja lapsia oli kerääntynyt luo kuuntelemaan; kiduttava halu saada kuulla uutisia voitti heidän arkuutensa. Johtui ajattelemaan sota-aikoja, aikoja, jolloin naiset etäisten tykkien jymistessä odottavat haavoittuneiden saapumista. Hal huomasi Bobin ja Dickyn toisinaan katsahtavan ympärilläoleviin kasvoihin; he alkoivat hiukan kokea vallitsevaa mielialaa, ja sitä Hal oli muun muassa toivonutkin.
»Tulevatko toisetkin tänne?» kysyi hän.
»En tiedä», vastasi Bob. »Luulen, että ovat aamiaisella. On aika tästä lähteä.»
»Ettekö tule tekin?» kysyi Dicky.
»En, kiitos», vastasi Hal. »Minulla on sopimus tämän nuoren miehen kanssa.» Samassa hän puristi Jerryn kättä. »Mutta sanokaa sentään toisille, että tulevat tänne. Luulisin näiden seikkojen herättävän heissä mielenkiintoa.»
»Sanotaan», vastasivat nuoret miehet poistuessaan.
19.
Odotettuaan, kunnes junassa oleva seura oli ehtinyt lopettaa aamiaisensa, Hal lähti sinne ja lähetti sanan Percy Harriganille. Hän toivoi saavansa Percyn katselemaan kaupunkia yhtiön miesten toimimatta hänen kaitsijoinaan ja kuuli harmikseen seuran päättäneen lähteä jo parin tunnin kuluttua.
»Mutta ettehän ole nähneet mitään!» huomautti Hal.
»Eivät päästä meitä kaivokseen», vastasi nuori Harrigan. »Mitäpä muuta voisimmekaan tehdä?»
»Toivon sinun juttelevan täkäläisen väestön kanssa ja hiukan perehtyvän täkäläisiin oloihin. Sinun ei pitäisi jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, Percy!»
»Olet oikeassa, Hal, mutta ymmärräthän, ettei ajankohta ole sopiva. Minulla on mukanani joukko vieraita, ja minulla ei ole oikeutta vaatia heitä odottamaan.»
»Mutta voivathan hekin jotakin oppia, Percy!»
»Sataa», kuului vastaus, »ja naiset tuskin tahtovat seisoa väkijoukossa katselemassa, kuinka ruumiita tuodaan maan pinnalle kaivoksesta».
Hal nieli saamansa nuhteen. Niin, hän oli epäilemättä muuttunut tunteettomaksi tänne Pohjois-Laaksoon tultuaan; hänestä oli kadonnut tunteen hienous, se aavistuksenomainen naisten tunteiden tajuaminen, jota hän varmaan olisi ilmaissut hiukan aikaisemmin. Tämä onnettomuus kiihdytti hänen mieltänsä; se oli hänelle persoonallinen asia, ja häneltä jäi huomaamatta, että se esiintyi Harriganin seuran naisille yksityiskohdiltaan vain likaisena ja inhoittavana. Jos he lähtisivät sateessa kulkemaan kaivoskylän lokaisia katuja ja seisoisivat väkijoukossa katselemassa, tuntisivat he varmaan olevansa siellä pelkän uteliaisuuden eikä inhimillisen myötätunnon vuoksi. Heidän näkemänsä asiat järkyttäisivät heitä hyödyttömästi, ja sitäpaitsi he suotta esiintyisivät julkisuudessa. Lesket ja lapset, joille olisi osanottoa sopinut ilmaista, olivat enimmälti muukalaisia, eivätkä ymmärtäneet, mitä heille sanottiin, vaan voivat tuntea suurempaa hämminkiä kuin huojennusta, jos vieraaseen olokehään kuuluvat henkilöt tunkeutuivat heidän murheensa piiriin.
Sivistys, jota nämä naiset osaltaan tukivat, oli muuttanut myötätunnon osoittamisen määrätyksi järjestelmäksi, ja sattui nytkin olemaan mukana henkilö, joka oli tuohon järjestelmään perehtynyt.
Mrs Curtis oli jo toiminut, selitti Percy; hän oli pannut kiertämään listan, ja muutamassa minuutissa oli merkitty toista tuhatta dollaria. Summa tulisi suoritettavaksi »Punaiselle Ristille», jonka virkailijat pitäisivät huolen sen jakamisesta onnettomuudesta kärsimään joutuneille. Percyn vieraat tunsivat niinmuodoin menetelleensä hyvin ja hienotunteisesti ja voivat poistua, omatunto levollisena.
»Maailma ei voi jäädä paikoilleen vain senvuoksi, että on sattunut kaivosonnettomuus», virkkoi kivihiilikuninkaan poika. »Täytyy siitä huolimatta muistaa lupauksiaan.»
Hän alkoi selittää, millaiset lupaukset olivat kysymyksessä. Hänen itsensä piti jonnekin päivällisille samana iltapuolena, ja hän tuskin ehti ajoissa. Bert Atkins oli haastettu biljardia pelaamaan, ja mrs Curtisilla oli valiokunnankokous naisten kerhossa. Sitäpaitsi oli kuukauden viimeinen perjantai; oliko Hal unohtanut, mitä se merkitsi?
Hetkisen muisteltuaan Hal tiesi asian: »Nuorten ilta» maaseutuklubissa. Hänen mieleensä kuvastui samassa valkoinen rakennus vuoren rinteellä, ovet ja ikkunat avoimina ja soiton sävelet sieltä tulvimassa. Tanssisaliin ilmaantuisivat huviretkellä olleet nuoret naiset — hänen morsiamensa Jessie muiden mukana — puettuina hienonhahtuvaisiin pukuihin ja pitseihin ja hyvien tuoksujen, värien ja sävelten ympäröiminä. He tulisivat nauramaan ja juttelemaan, keimailemaan ja kilpailemaan toistensa kanssa tanssisalin valtiudesta — ja täällä Pohjois-Laaksossa sulkisivat nyyhkyttävät vaimot sillävälin syliinsä miesvainajiensa runneltuja ruumiita. Kuinka oudolta, kuinka kaamealta tuo tuntuikaan! Eikö se muistuttanut niitä tapauksia, joita tiedetään sattuneen Ranskan vallankumouksen aattona?
20.
Percy kehoitti Halia lähtemään toisten mukana. Hän esitti asian ensin tahdikkaasti, mutta alkoi sitten, Halin vastustellessa, puhua vaativammin, ilmeisesti kärsimättömänä. Kaivos oli nyt avattu — mitä Hal oikeastaan vielä tahtoi? Halin huomauttaessa, että Cartwright voi vaatia sen jälleen suljettavaksi, Percy ilmoitti asian nyt olevan isäukon ratkaistavana. Ylivalvoja oli lähettänyt edellisenä iltana pitkän sähkösanoman, ja vastausta odotettiin joka hetki saapuvaksi. Olipa vastaus millainen tahansa, sitä tultaisiin ehdottomasti noudattamaan.
Halin kasvot vääristyivät, mutta hän pakottautui puhumaan kohteliaasti. »Jos isäsi määrää tehtäväksi jotakin sellaista, mikä vaikeuttaa miesten pelastamista, niin ymmärräthän, Percy, että minun täytyy käydä taistelemaan häntä vastaan!»
»Mutta kuinka voit häntä vastaan taistella?»
»Sillä ainoalla aseella, joka on käytettävänäni — vetoamalla julkisuuteen.»
»Tarkoitatko —» Percy vaikeni ja tuijotti jäykästi.
»Tarkoitan, mitä jo sanoin — päästän Billy Keatingin valloilleen ja julistan jutun koko maailmalle.»
»Totisesti», huudahti nuori Harrigan, »täytyy sanoa, että menettelet kirotun halpamaisesti. Sanoithan, ettet sitä tee, jos lähden tänne ja avaan kaivoksen!»
»Mitä hyötyä on sen avaamisesta, jos se heti jälleen suljetaan?» Hal vaikeni, ja kun hän sitten jatkoi, hän ilmeisesti yritti puolustautua. »Sinun ei pidä luulla, Percy, etten tajua tämän tilanteen hankaluutta. Minä tiedän, että olen näyttänyt sinusta halpamaiselta — suuremmassa määrässä kuin olet huolinut minulle kertoa. Minä nimitin sinua ystäväkseni kaikista entisistä kiistoistamme huolimatta. Voin sinulle vain vakuuttaa, etten ole milloinkaan tahtonut joutua tällaiseen asemaan.»
»Miksi helvetissä olet tänne tullut? Tiesithän, että tämä on tuttavasi omaisuutta —.»
»Kysymys on kiistojemme lopettamisesta, Percy. Oletko ne jo unohtanut? Minä yritin saada sinulle selväksi, mitä merkitsee, että me omistamme sen, mistä toisten ihmisten on hankittava toimeentulonsa. Sanoin, ettemme ollenkaan tietäneet, miten kaivoksia johdetaan, sanoin, että olemme joukko loisia ja joutilaita. Mutta sinä vain nauroit minulle, nimitit minua narriksi ja anarkistiksi, sanoit minun nielevän kaikki, mitä joku kansanvillitsijä suvaitsi minulle syöttää. Minä ajattelin: 'Lähdenpä Percyn kaivoksille. Jos hän sitten vielä yrittää kanssani kiistellä, niin minä kyllä hänestä suoriudun!' Niin asia sai alkunsa — pienenä pilana. Mutta sitten minä jouduin asian valtaan. En tahdo olla ilkeä, mutta varmaa on, ettei yksikään ihminen, jonka suonissa virtaa veri, voi viipyä täällä viikkoakaan haluamatta käydä taistelemaan. Siitä syystä toivon sinun jäävän — sinun pitää jäädä, tutustua muutamiin täkäläisiin ja nähdä omin silmin.»
»Minä en voi jäädä», vastasi toinen kylmästi. »Sanon sinulle vain, että on parasta kun lähdet jonnekin muualle sosiologiaasi soveltamaan.»
»Minne voisinkaan mennä, Percy? Kaikki kuuluu jollekin henkilölle. Jos on kysymyksessä jokin suuri liike, on melkein varmaa, että omistaja on tuttaviamme.»
»Tahtoisin puolestani ehdottaa, että aloittaisit Warner-yhtiön kivihiilikaivoksista», virkkoi Percy.
Hal nauroi. »Epäilemättä, Percy. Mutta ajattele tilannetta.Tarkoitukseni onnistumiseksi oli välttämätöntä, ettei minua tunnettu.Siellä olisin tavannut toimistossa isäni ylivalvojia, ja he olisivatminut tunteneet. Minun täytyi lähteä toisiin kaivoksiin.»
»Oiva onni Warner-yhtiölle», vastasi Percy ilkeään sävyyn.
Hal vastasi vakavasti: »Muista minun sanoneen, etten aio jättääWarner-yhtiötäkään kokonaan sosiologisten sovellutusteni ulkopuolelle.»
»Minä puolestani», sanoi toinen, »voin vain sanoa, että kuljemme palatessamme erään sille yhtiölle kuuluvan alueen ohi ja että olisin erittäin iloinen, jos saisin pysähdyttää junan ja jättää sinut sinne!»
21.
Hal lähti salonkivaunuun. Siellä pelasivat mrs Curtis ja Reggie Porter bridgeä Genevieve Halseyn ja nuoren Eversonin kanssa. Bob Creston ja Betty Gunnison juttelivat; ensinmainittu nähtävästi kertoi kokemiaan. Bert Atkins silmäili aamulehteä ja haukotteli. Hal kulki eteenpäin etsien Jessie Arthuria ja löysikin hänet vihdoin. Jessie katseli sateenhimmentämästä ikkunasta — oppien siten tuntemaan kaivoskenttiä niinkuin hänen säätyluokkaansa kuuluvan nuoren naisen sopii.
Hal edellytti tapaavansa hänet huonolla tuulella ja oli varautunut pyytämään anteeksi. Mutta kohdatessaan sitten hänen huolestuneen katseensa hän ei oikein tietänyt, miten aloittaa. Hän koki puhua huolettomasti, sanoi kuulleensa, että Jessie aikoi lähteä pois. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti: »Hal, tule sinäkin!»
Hal ei heti vastannut, vaan istuutui hänen viereensä. »Olenko sinua kovin loukannut, Jessie?»
Hän huomasi kyynelten kihoavan Jessien silmiin. »Etkö tietänyt minua loukkaavasi? Olinhan täällä Percyn vieraana; kuinka voitkaan kysyä minulta sellaista? Mitä olisinkaan voinut sanoa? Mitä tiedän minä siitä, kuinka mr Harrigan liikettään johtaa?»
»Niin, rakkaani», vastasi Hal vaatimattomasti. »Minun ei kenties olisi pitänyt vetää sinua siihen asiaan. Mutta se tuli niin yhtäkkiä ja oli kovin mutkikas. Etkö voi sitä ymmärtää ja antaa minulle anteeksi? Onhan kaikki lopulta kääntynyt hyväksi!»
Jessie ei kumminkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli kääntynyt hyväksi. »Kuinka oletkaan täällä ja tällaisissa oloissa! Ja minä luulin sinun olevan Meksikossa vuorivuohia metsästämässä!»
Hal ei voinut olla nauramatta. Mutta Jessie ei hymyillytkään. »Sitäpaitsi — kuinka voit vetää rakkautemme tämän asian yhteyteen, kaikkien kuullen!»
»Oliko se tosiaankin niin hirmuista, Jessie?»
Jessie katseli häntä hämmästyneenä. Kuinka voi hän, Hal Warner, niin menetellä, vieläpä ollenkaan käsittämättä, kuinka kauhea asia oikeastaan oli! Olihan hän saattanut nuoren naisen sellaiseen asemaan, jossa hänen täytyi rikkoa joko rakkauden tai hyvän käytöksen lakeja! Se oli ollut julkisen riidan veroinen juttu. Siitä syntyisi juorua kaupungissa — ikävyyksistä ei tulisi loppuakaan!
»Mutta kultaseni, koetahan nähdä asia sellaisena kuin se todellisuudessa on — ajattele kaivoksessa olevia», kehoitti Hal. »Sinun pitää tosiaankin se tehdä.»
Nuori nainen silmäili häntä ja huomasi hänen nuoriin kasvoihinsa ilmestyneet uudet rumat uurteet. Hänen äänessään värisevä hillitty kiihkeys ei sekään jäänyt häneltä huomaamatta. Hal oli kalpea ja väsyneen näköinen, likaisiin vaatteisiin puettu, hiukset olivat kampaamattomat ja kasvot huonosti pestyt. Se oli kauheata — aivan kuin Hal olisi sotaan lähtenyt.
»Kuule minua, Jessie», pyysi Hal. »Tahtoisin sinun tutustuvan näihin asioihin. Sinun tulee kehittyä minun kerallani, muuten emme voi tulla onnellisiksi. Siitä syystä olin iloinen että olit täällä — voisit nähdä omin silmin. Nyt pyydän sinua jäämään, kunnes olet jotakin nähnyt.»
»Minun täytyy lähteä, Hal. Enhän voi pyytää Percy Harrigania jäämään ja tuottamaan hankaluutta kaikille muille!»
»Voithan jäädä, vaikka hän lähtee. Voit pyytää jotakin naisista kaitsijaksesi.»
Jessie katsahti häneen säikähtyneenä. »Mitä, Hal? Mitä ajatteletkaan?»
»Miksi niin?»
»Ajattelehan, miltä se näyttäisi!»
»En voi ajatella niin paljon asian ulkonäköä —.»
»Ajattele, mitä mamma sanoisi!» keskeytti Jessie.
»Hän ei siitä pitäisi, sen tiedän —.»
»Hän ihan vimmastuisi! Hän ei antaisi milloinkaan anteeksi meille kummallekaan. Hän ei antaisi anteeksi kenellekään seurassani olleelle henkilölle. Ja mitä sanoisi Percy, jos minä, joka olen tullut tänne hänen vieraanansa, jäisin urkkimaan häntä ja hänen isäänsä? Huomaathan, kuinka nurinkurista se olisi?»
Hal huomasi. Hän uhmasi kaikkia siinä maailmassa vallitsevia sovinnaisuuksia, ja se näytti Jessiestä mielettömyydeltä. Hän tarttui lujasti Halin käsiin, ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.
»Hal», huudahti hän, »minä en voi jättää sinua tähän kamalaan paikkaan. Sinä olet kuin haamu ja lisäksi kuin linnunpelätin. Mene hankkimaan itsellesi kunnolliset vaatteet ja lähde kotiin tässä junassa!»
Mutta Hal pudisti päätään. »Se on mahdotonta, Jessie.»
»Miksi?»
»Minulla on täällä velvollisuuksia. Etkö voi ymmärtää, rakkaani? Olen elänyt kaiken ikäni kivihiilen kaivajien työstä mutta en ole milloinkaan vaivautunut lähtemään heidän luokseen näkemään, mistä rahani ovat kotoisin.»
»Mutta eiväthän nämä ole sinun miehiäsi, Hal! Nehän ovat mr Harriganin miehiä!»
»Niin kyllä», vastasi Hal, »mutta asia on yhdentekevä. He uurastavat, ja me elämme heidän uurastuksestaan pitäen asiaa ihan itsestään selvänä».
»Mutta mitä siinä asiassa voi tehdä, Hal?»
»Voi sen ymmärtää, ellei mitään muuta. Näethän, mitä olen saanut aikaan tässä asiassa — kaivos on avattu.»
»En voi ymmärtää sinua, Hal! Olet muuttunut niin säälimättömäksi etkä usko enää kehenkään! Uskot aivan varmasti, että virkailijat aikovat surmata työmiehensä. Eihän mr Harrigan voi sallia kaivoksiaan niin johdettavan!»
»Mr Harriganko, Jessie? Hän antaa kolehtilautasen mennä ohitseen P. Yrjänän katedraalissa! Ainoa paikka, missä olet hänet nähnyt, ja ainoa seikka, minkä hänestä tiedät.»
»Minä tiedän, mitä kaikki sanovat! Pappa tuntee hänet ja veljeni — niin, ja samoin sinunkin veljesi. Onhan totta, ettei Edward hyväksyisi menettelyäsi?»
»Niin, kultaseni, pelkään olevan.»
»Ja sinä vastustat heitä, vastustat kaikkia tuttaviasi. Onko järkevää ajatella, että kaikki vanhemmat henkilöt ovat väärässä ja sinä yksin oikeassa? Eikö ole ainakin mahdollista, että erehdyt? Ajattele asiaa vilpittömästi, Hal — minun tähteni!»
Jessie katseli häntä anovasti, ja Hal kumartui ja tarttui hänen käteensä. »Jessie», virkkoi hän vapisevalla äänellä; »minätiedän, että tämä työväki on sorron alaisena, tiedän sen, sillä olen ollut eräs heistä. Tiedän vielä, että sellaiset miehet kuin Peter Harrigan ja oma veljenikin ovat syypäitä. Jonkun täytyy nousta heitä vastustamaan — jonkun täytyy avata heidän silmänsä. Olen tullut sen selvästi tajuamaan tänä kesänä — siinä on työ, joka minun on suoritettava!»
Jessie katseli häntä suurilla kauniilla silmillään; vastalauseistaan ja kauhistumisestaan huolimatta hän kunnioitti syvästi tuota merkillistä mieletöntä rakastettuansa. »Netappavatsinut!» huudahti hän.
»Ei, rakkaani — sitä sinun ei tarvitse pelätä — en luule heidän minua tappavan.»
»Mutta ovathan ne jo sinua ampuneet!»
»Ei, ne ampuivat Joe Smithiä, aputyöläistä. Miljoonanomistajan poikaa ne eivät ammu — täällä Amerikassa.»
»Mutta jonakin pimeänä yönä —.»
»Ole huoletta», sanoi Hal. »Olen kietonut Percyn asian yhteyteen, ja kaikki sen tietävät. He eivät voi mitenkään minua surmata koko jutun tulematta tunnetuksi — ja niinmuodoin olen yhtä hyvässä turvassa kuin kotona vuoteessani!»
22.
Hal oli yhä sitä mieltä, että Jessien tuli täällä kaivoksilla jotakin oppia, että hänet oli pakotettava jotakin oppimaan, tahtoipa tai ei. Junan oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, ja Hal mietti, miten voisi käyttää hyväkseen tätä kallisarvoista väliaikaa. Hän muisti, että Rosa Minetti oli palannut asuntoonsa hoitamaan pienokaistaan. Samassa hänen mieleensä johtui, miltä Jessie näyttäisi tuossa pienessä kodissa. Rosa oli hyvä ja ystävällinen ja Pikku Jerry epäilemättä »vastustamaton».
»Kuulehan, kultaseni», sanoi Hal, »etkö lähde hiukan kävelemään?»
»Mutta nythän sataa, Hal.»
»Eihän haittaa, vaikka yksi pukusi pilaantuu; onhan sinulla niitä yllin kyllin.»
»En ajatellut sitä —»
»Olisin erittäin iloinen, jos tulisit.»
»Se tuntuu minusta kiusalliselta, Hal. Minä olen täällä Percyn vieraana, ja hän kenties ei pitäisi —»
»Minä kysyn häneltä, pahastuuko hän, jos lähdet kävelylle», ehdottiHal, näennäisesti aivan vakavana.
»Ei, ei! Se vain pahentaisi asiaa!» Jessie suhtautui näihin asioihin ylen vakavasti.
»Mutta olihan Vivie Carskin ulkona, ja muutamat muut ovat hekin lähdössä. Percy ei ole sitä vastustanut.»
»Niin kyllä, Hal. Mutta hän tietää, ettei siinä ole mitään vaaraa.»
Hal nauroi. »Tule, Jessie. Percy ei vaadi sinua vastaamaan minun synneistäni! Edessäsi on pitkä junamatka, joten on varmaan hyväkin, jos hengität hiukan raitista ilmaa.»
Jessie huomasi, että, oli myönnyttävä, jos mieli ollenkaan häneen vaikuttaa.
»Olkoon menneeksi», virkkoi hän alistuen, poistui ja palasi, kasvoilla tiheä harso, jonka tuli salata hänet reportterien urkkivilta katseilta; sitäpaitsi hänellä oli sadetakki, sateenvarjo ja päällyskengät sateen varalta. He pujahtivat pois vaunusta kuin pari rikoksentekijää.
He väistivät kaivoksensuulle kerääntynyttä väkijoukkoa ja saapuivat siihen likaiseen, kiveämättömään kortteliin, missä italialaisten asunnot sijaitsivat. Hal piteli hänen käsivarttaan johtaen hänet lätäkköjen ja kuoppien lomitse. Hänen mielensä ailahteli, kun hän kulki siinä lähellä rakastettuaan, näki hänen suloiset kasvonsa ja kuuli hänen hellän äänensä. Monet kerrat hän oli häntä ajatellut täällä ollessaan ja oli kertonut mielessään hänelle kokemuksistaan!
Nyt hän kertoi Minettin perheestä, kuinka oli kohdannut kadulla Ison ja Pienen Jerryn, kuinka he olivat ottaneet hänet luokseen asumaan ja kuinka heidän sitten oli täytynyt pelon vuoksi antaa hänen lähteä pois. Hän kertoi punnitustarkastajan jutun ja alkoi kertoa siitä, kuinka Jeff Cotton oli hänet vanginnut; mutta samassa he jo saapuivat Minettin asuntoon, ja tuo kauhistuttava kertomus katkesi lyhyeen.
Ovea avaamaan tuli Pikku Jerry, jonka eineen rippeet olivat levinneet pitkin poskia; hän tuijotti ihmeissään salaperäiseen hunnutettuun vieraaseen. Sisään tultuaan he näkivät Rosan istumassa lastaan imettämässä. Rosa nousi hämmentyneenä, mutta ei halunnut kääntyä selin vieraisiin, vaan yritti peittää rintaansa niin hyvin kuin osasi, punastuen ja näyttäen erittäin tyttömäiseltä ja sievältä.
Hal esitteli morsiamensa hyvänä tuttavanaan, joka halusi tutustua hänen uusiin ystäviinsä, ja Jessie siirsi istuutuessaan harson kasvoiltaan. Pikku Jerry noudatti äitinsä kehoitusta ja pyyhki poskensa tullen sitten katselemaan tuota uskomattoman kaunista näkyä.
»Olen kertonut miss Arthurille, kuinka hyvää huolta olette minusta pitäneet», sanoi Hal Rosalle. »Hän tahtoi tulla teitä siitä kiittämään.»
»Niin», virkkoi Jessie ystävällisesti. »Minä olen kiitollinen jokaiselle, joka osoittaa ystävällisyyttä Halille.»
Rosa yritti sanoa jotakin, mutta Pikku Jerry lausui iloisella äänellä:»Minkätähden nimitätte häntä Haliksi? Hänen nimensä on Joe!»
»Ssh!» suhditti Rosa. Mutta Hal ja Jessie nauroivat — ja niin jatkuiPikku Jerryn amerikkalaistuminen.
»Minulla on koko joukko nimiä», sanoi Hal. »Minua sanottiin Haliksi, kun olin sellainen pieni poika kuin sinä nyt.»
»Tunsiko hän sinut silloin?» kysyi Pikku Jerry.
»Tunsipa tietenkin.»
»Onko hän sinun tyttösi?»
Rosa naurahti arasti, ja Jessie punastui näyttäen erittäin viehättävältä. Hän käsitti epämääräisesti jonkin tapojen erilaisuuden. Nämä ihmiset puhuivat sellaisista asioista aivan avoimesti, niihin kohdistuvaa mielenkiintoansa ollenkaan peittelemättä.
»Se on salaisuus», varoitti Hal. »Älä vain sano kenellekään!»
»Kyllä minulla salaisuus säilyy», sanoi Pikku Jerry. Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi ääntänsä hiljentäen: »Täytyy oppia pitämään asioita omana tietonansa, kun on työssä Pohjois-Laaksossa.»
»Aivan varmasti», vakuutti Hal.
»Isäni on sosialisti», selitti Jerry kääntyen Jessien puoleen, ja sitten, asian toiseen johtaessa: »Isäni on paukkumestari.»
»Mikä mies on paukkumestari?» kysyi Jessie ollakseen laatuisa.
»Jeesus!» huudahti Pikku Jerry. »Etkö tiedä mitään kaivoshommista?»
»En», vastasi Jessie, »kerro sinä minulle».
»Ei tule kivihiiltä ilman paukkumestaria», selitti Pikku Jerry. »Ja pitää olla hyvä paukkumestari, muuten menee mäsäksi koko kaivos. Isäni on kaikkein paras.»
»Mitä hän tekee?»
»Ensin otetaan pitkä pora — pitkä, pitkä, tämän huoneen pituinen; sitä väännetään ja porataan reikiä kivihiileen. Joskus käytetään koneita poraamaan, mutta me emme niistä pidä, kun vievät miehiltä työn. Kun reiät on saatu valmiiksi, tulee paukkumestari ja lataa ruudilla. Täytyy käyttää —» tässä kohden Pikku Jerry puhui hitaammin, lausuen erittäin selvästi joka tavun — »lu-val-lis-ta ruutia» sellaista, josta ei synny liekkiä. Ja pitää tietää tarkoin, kuinka paljon pistää sisään. Jos pistää liikaa, niin kivihiili menee mäsäksi, ja hiilenkaivaja nostaa helvetin, jos pistää liian vähän, niin hänellä on liikaa työtä, ja hän nostaa jälleen aika helvetin. Tarvitaan hyvä paukkumestari.»
Jessie katsahti Haliin, ja viimeksimainittu huomasi, että hänen ikäviin tuntoihinsa sekoittui aito huviakin. Hal arveli tätä hyväksi opetusmenetelmäksi ja antoi Pikku Jerryn jatkaa esityksiään vaunujen väärinpunnitsemisesta, ylitunneista, päällysmiesten ja aluepäälliköiden lahjomisesta, yhtiön myymälöistä ja asuntopaikoista, sosialistiagitaattoreista ja ammattijärjestöjen perustajista. Pikku Jerry puhui vapaasti kaivosten salaisuuksista. »Sinä voit hyvinkin tietää kaikki», huomautti hän vakavasti. »Olethan Joen tyttö!»
»Sinä pieni keruubi!» huudahti Jessie.
»Mikä se on — keruubi?» kysyi Pikku Jerry.
23.
Niin kului aika hupaisesti. Jessie mieltyi tuohon pieneen italialaispoikaan hänen kamalista sadatuksistaan huolimatta. Hal huomasi sen ja iloitsi menestyksellisesti aloittamastaan sosiaalisesta yhteensulatustyöstä. Hän ei osannut lukea Jessien ajatuksia eikä siis tietänyt, että hänen aito ihastuksensa alla piili ennakkoluuloista, säälimättömistä kastivaistoista johtuva pidättyväisyys. Niin, tuo pieni kaivospoika oli nyt keruubi; mutta entä sitten, kun hän ehtisi kasvaa suureksi? Hän muuttuu rumaksi ja karkeannäköiseksi, ja kymmenen vuoden kuluttua ei kukaan erota häntä kylän toisista likaisista miehistä. Se seikka, että alhaiset muuttuivat vanhemmittain rumiksi, todisti Jessien mielestä, että he olivat jollakin syvällisellä ja auttamattomalla tavalla kehnompia kuin heidän yläpuolellaan olevat. Hal hukkasi aikaansa ja voimiansa yrittäessään tehdä heistä jotakin sellaista, miksi luonto ilmeisesti ei ollut heitä tarkoittanut! Jessie päätti selittää tämän asian Halille junaan palattaessa. Hän arvasi Halin tuoneen hänet tänne oppimaan, ja koska pakollinen kasvatus tuntui hänestä yhtä vastenmieliseltä kuin kenestä muusta tahansa, hän toivoi saavansa peitsen kääntymään ja pääsevänsä kasvattamaan sulhastaan.
Rosa lopetti aivan pian pienokaisen ruokkimisen, ja Jessie sai tilaisuuden nähdä lapsen mustat silmät. Tämä keskusteluaihe hälvensi äidin ujouden, ja he juttelivat miellyttävästi, kun samassa kuului ulkoa ääniä, jotka saivat heidät kavahtamaan seisaalleen. Kuului naisten kiihtyneitä ääniä, ja Hal ja Rosa riensivät ovelle. Oli kriitillinen aika, sillä kaikki odottivat jännittynein mielin uutisia.
Hal avasi oven ja huusi ulkona oleville: »Mitä kuuluu?» Naisen ääni kuului vastaavan: »Ovat löytäneet Raffertyn!»
»Elääkö hän?»
»Kukaan ei vielä tiedä.»
»Mistä?»
»Seitsemännestätoista osastosta. Yksitoista miestä — Raffertyn, nuoren Flanaganin ja ruotsalaisen Johanssonin. He ovat kuolemaisillaan — eivät kuulu puhuvan. Ketään ei päästetä likellekään.»
Kuului toisiakin ääniä, mutta se, joka vastasi Halille, oli erikoinen: lämmin ja täyteläinen, ilmeisesti irlantilainen, ja se kiinnitti Jessien tarkkaavaisuutta. »Ovat tuoneet heidät vaakahuoneeseen, ja vaimot tahtoisivat saada tietää jotakin miehistään, mutta ne eivät sano. Ajavat pois kuin koiria!»