Mutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten käärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.
Siitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina, nuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet valmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan uhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen taistelu.
Mutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä asianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä molemmat miehet.
Kuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He olivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua. He tapasivat toisensa luentosaleissa.
Toinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli Obrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä, hoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla, oli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.
Silloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan voineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli kirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli sama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta.
Sitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari Karageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian alueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle. Hänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä. Monta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin saanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.
Ja nyt seisoivat he taas vastatusten.
Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!
- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.
- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch, lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu kuin vihamielinen.
- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä, johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.
- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:
"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun kynnykselläsi."
Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen sanani pantiksi.
- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa, todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon. Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.
- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että vaikenen.
- Annatteko minulle sanannekin?
- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä, vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!
- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:
"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa kohtaan!"
Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.
Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin täytyi innostua.
"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.
- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä, — että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa kiittäminen kohoamisestaan.
Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!
"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme sinua!"
Milan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.
- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.
- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.
- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch, oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet, jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!
Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.
- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.
Milan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.
- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?
Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa. Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle hallitsijalle.
- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan, sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.
- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.
- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari Karageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa, jatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä rahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä se olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari Karageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.
Milan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten kivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi häneen.
Hän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella äänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä. Eikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.
Mutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta.Äkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.
- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko ottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka kanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on siis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on todistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat ovat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut nälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan rahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon uskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä vakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt niin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään teitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa Karageorgevitschille.
- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä olisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa asemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa katsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille tehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan, vaikkakin hylkäisitte pyyntöni.
Sanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa teidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita sotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas, joka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette ehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän tarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä myöskin "Neue Freie Presse" täällä Wienissä.
Kas tuossa sanomalehti pöydällä, ette näy vielä koskeneenkaan sitä.
Hän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän näköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla painettua sähkösanomaa.
- Lukekaa, sanoi hän.
- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te minulle, mitä lehdessä seisoo.
- Se on sähkösanoma Serbiasta, ja kuuluu sanalleen näin:
"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."
Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään ääntä.
- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan, nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut, että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei, ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä, heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden jälkeläinen.
- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.
No, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?
- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.
- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian onneksi.
- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi. Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch, olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai Milan.
Pietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.
- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä olen sanonut, jää meidän välillemme?
- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä, luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas, niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen pyyntö:
- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne, elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää Karageorgevitschin armosta.
Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:
- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni, mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies, mitä teillä on ollut sanottavaa.
Hyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.
Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.
- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.
- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.
- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.
- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoiPietari.
Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt — toimittamaan teidät pois päiviltä!
Milan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.
Murhaaja, sanotte te, — murhaaja, jonka poikani on lähettänyt — —
- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua teille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän silmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa ei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää, että kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka tehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta todellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa teidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.
Milan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista ilmoitusta.
Mutta Karageorgevitsch jatkoi kiireesti:
- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut, ettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni tarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut, että murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule tarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!
Hän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt Wieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee, matkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti tahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta hänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen kuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.
Sitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan käskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä, että konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia, vanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.
- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen hänet! —
- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön, joka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen oli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu salassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen. — Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata muotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.
No niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan teille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen alle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain kirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä, kuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo kuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja väärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.
Karkoitettu kuningas katsahti ylös ja sanoi:
- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut paljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni. Oma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen päässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut sen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä sellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen varoituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani ja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan asianmukaisella tavalla.
Mutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen miehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän serbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista, joka vainoaisi minun henkeäni.
- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä luulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan Naumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka oli ennen tämän pahimpia vastustajia.
Tuskin oli Pietari lausunut nimen, kun Milan säpsähti tuskasta.
- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän odottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä hänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!
- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se tukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut lähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne. Sellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa syötäväksemme.
Mitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja Draga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja ett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa ryöstää teidän henkenne.
- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla juuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja onko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?
- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch alakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki muut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.
- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa teille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos minulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden takia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa varteen varoitukseni.
Vielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea kohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.
- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen tukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.
Pietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun myötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari Karageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka kuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti olen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.
Ja Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on palkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan Naumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää varjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin paljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä en tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen myrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista ja halveksien heitän ne luotani.
Mikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin palvelija on mennyt tiehensä?
- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on mennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä, näyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän majesteettinne!
- Mitä sinä sanot, onko siellä ulkona taas joku, joka tahtoo puhua kanssani?
Tonio nyökäytti valkoista päätään.
- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen varmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän on tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.
Ja odottamatta kuninkaan käskyä riensi Tonio ovelle ja avasi sen selälleen.
Milanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksiOvessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies —Stefan Naumovitsch.
Kaksitoista uskollista serbialaista.
Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.
Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä, jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi erota hänestä.
Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin suurta iloa.
Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä, kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan rinnallaan.
Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.
Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla sairaita.
Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset, jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta. Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.
Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel Hungarinaan.
Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:
- Hôtel Hungarina!
Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta. Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.
- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle vaan pienempi huone.
- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita, mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän kalliimpia.
- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä en mielelläni tahtoisi naapureita.
- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta, ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita minkäänlaista melua.
Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat aivan hänen huoneensa vieressä.
- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.
- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.
Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa Tonavan toisella puolella.
Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.
- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa. Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!
"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"
Siinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:
"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."
- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."
"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen, jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."
Silloin ei se päivä koitakkaan hänelle!
"Aiotko estää sitä?"
"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."
No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.
Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista. — Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa, niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat siellä!
Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita, joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta merkityksestä.
Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää tarvinnut.
Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa, joka loisti kuin kummitus kuutamossa.
Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.
Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.
- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen kohteliaasti.
- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.
- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaanAnton Naumanniksi — eikö niin?
- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.
- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan Naumovitsch, vai mitä?
Stefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.
- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka olette voineet saada sen selville!
- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti. — Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton Naumanniksi.
- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on sen johtaja?
- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.
Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.
- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi Dragan ritarimerkki?
- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat, näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto. Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.
- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle, Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on minulle selittämätön arvoitus.
- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.
- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan nimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin. Samana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa pikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää pääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje oli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen kunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut kysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä konakiin.
Sen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti, ojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.
"Nyt tulee maahan toiset ajat", sanoi hän minulle, "kuningas Milan tulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani, tai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on neuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi. Ei, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!" jatkoi kuningas. "Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus, jonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että olen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja esittämään isälleni sovintotarjoukseni.
"Mitä sanoo teidän majesteettinne", huudahdin minä, "onko StefanNaumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —"
"Niin se on", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä olit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että matkustit Anton Naumannin nimellä."
Samassa avattiin ovi ja sisään astui kuningatar Draga.
Voit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen, joka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan veriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että nyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin kuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä vakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä, että minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:
"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas Milanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää ystävää." Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo kauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme olleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan, että meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä hinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan palajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin ei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän asti ollut.
Mutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos kuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys tahtonut minusta lähteä.
Kuningas näytti sen huomaavan, sillä hän sanoi minulle:
"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no, voittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on todella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki ystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa rautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka kulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin pääkaupungissa".
"Teidän majesteettinne", vastasin minä, "jos minä ottaisin mukaani kaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun ottaa koko Serbia mukaani."
Kuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa iloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.
"Minunkin luokseni on hän tervetullut!" huudahti hän. "Ja minä voin tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla tulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita hänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte lähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä vakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut maahan?"
Tämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle ja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä, jotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua Buda-Pestiin.
"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen jalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella kunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois."
Näin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen asetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut asiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.
Enhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui minulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on sellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren ja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä vähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan voi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on liian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on minun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille, varsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen tarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen ehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä kahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin annan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle, useimmat ovat ystäviäsikin.
Stefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin kertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä ja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.
- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin minulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä kanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin, jälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla johdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse piiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas Aleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut minunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi suuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua Dragaansa kohti.
- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä matkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?
- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt minun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja minun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten ilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei minulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.
- Ja milloin aiot sinä matkustaa Wieniin?
- Huomisaamuna varhain, vastasi Naumovitsch. — Tuletko mukaan?
- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan mietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta päinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt uudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla velvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan aikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä takasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon miesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle, Stefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?
Näin sanoen nousi Maschin ylös ja läksi huoneesta.
Sydämellisellä ilolla katsoi Stefan hänen jälkeensä.
- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat nyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika uneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.
Milan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha palaavat takasin isänmaahani!
Ovi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään översti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt tulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen luoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata kohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia onnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia professoreja ja arvokkaita kauppiaita.
Stefan riensi heitä vastaan ja puristi erikseen jokaisen kättä.
- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä tiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun, joka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta, tuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa vihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin välillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen rukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa hallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä kuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.
Iloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat. Silloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat putosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen jäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä onnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka vaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän oli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea, kapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.
- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä puhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä teidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden tärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa jollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja sovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että sinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että sinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon kuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.
Avakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi lippaan kansi auki.
Suureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun hienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari samallaisesta hiotusta lasista.
- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä näet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on aiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas Milan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä siten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien tapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista, mutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa viini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni Serbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on suloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo tätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto on päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen hyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!
Syvästi liikutettuna otti Stefan vastaan lähetystön lahjan.
- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä — ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan minä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan. - Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen Wieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän kuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden kahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet tuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina.
Stefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan kiinni ja asetti sen sähkölampun alle.
- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä kaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka on heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain eroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin Serbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan serbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!
Neljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan ruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.
Ei tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään ja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja Aleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.
Myrkyn sekoittaja.
Arvoisa täti Eufemia oli kuullut jok'ikisen sanan, joka lausuttiin Stefan Naumovitschin huoneessa. Seinät eri huoneiden välillä hotelleissa ovat tavallisesti hyvin ohuet ja samoin oli asianlaita niinkin hienossa hotellissa kuin Hôtel Hungarinassa. Sitäpaitse oli puhuttu jokseenkin kovalla äänellä ja tästä kaikesta seurasi, että täti Eufemia olisi voinut melkein sanalleen toistaa kaikki, mitä oli sanottu. Siten oli hän kuullut senkin, että Avakumovitsch kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä oli jättänyt Stefan Naumovitschille lippaan, sisältävä pullon serbialaista viiniä sekä pikarin ja samalla pyytänyt häntä tästä pikarista tarjoomaan sovintomaljan Milanille.
Niin pian kun äänet vaikenivat Stefan Naumovitschin huoneessa, siirtyi täti Eufemia pois seinän luota.
Ulkona oli yö verhonnut koko kaupungin ja nyt oli tullut aivan pimeä. Mutta siitä huolimatta seisoi täti Eufemia ikkunan luona ja tuijotti yöhön, kuin tahtoisi hän tummista, synkistä pilvistä hakea jotakin, jota ei voinut löytää omasta itsestään.
Äkkiä kääntyi hän pois ikkunasta, painoi sähkölampun nappulaa, kumartui vanhan matkalaukkunsa yli, joka hänellä oli ollut mukana matkustaissa arolla ja otti sieltä pienen pullon. Hän piti sitä valoa vasten ja katseli sen vaalean viheriää sisältöä.
- Kymmenen tippaa on tarpeeksi, mutisi hän, — niiden vaikutus on varma. Ha, haa, molemmat samalla kertaa! Minun Draginjani pääsee ihan vapaaksi tuosta Milanista, joka on hänelle kaikista vaarallisin! Ja tuo toinen, tuo nuori kaunis mies, joka myöskin juo pikarista — tuhat tulimmaista, häntä vastaan ei minulla oikeastaan ole mitään, sillä hän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Mutta hän on nuori. Miksi pitää hänen sitte olla nuori ja minun näin vanha? Minä en voi tulla toimeen nuorten kanssa ja minusta on erinomaisen hauskaa kukistaa nuori mies elämänsä kukassa! Ja parempi onkin, jos Stefan Naumovitsch katoaa, eikä koskaan palaja Belgradiin. — Se on siis päätetty asia, heidän täytyy kuolla molempain, ja nyt — heti tahdon ryhtyä valmistaviin toimiin. Luulen, että ilma on nyt puhdas.
Hän sammutti sähkövalon huoneessaan. Sitte haparoi hän pimeässä ovea,avasi sen hiljaa ja meni sitte ulos kirkkaasti valaistuun käytävään.Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi hän sen oven edessä, joka veiStefan Naumovitschin huoneisiin.
- Oivallista, mutisi vanha nainen, silti ovi avautui kun hän sitä vähän painoi. — Kuinka varomaton se kuninkaallinen ajutantti on, ei hän lukitse edes oveaankaan!
Hän hiipi huoneeseen ja hänen viekkaat silmänsä huomasivat heti hopeahelaisen lippaan, joka oli vielä pöydällä, johon Stefan Naumovitsch oli sen asettanut. Huoneessa paloi vielä sähkölamppu, jota Stefan ei ollut sammuttanut ulos lähtiessään ja tämän valossa kumartui Eufemia nyt lippaan yli, koettaen avata sitä. Mutta kului useita minuutteja, ennenkuin hän vihdoin löysi sen vieterin, joka pani koneiston liikkeelle. Ah, siinä oli nyt se viheriä, hiottu pullo hänen edessään samettityynyllä ja sen vieressä kullalla koristettu pokaali, oikea taideteos.
Eufemia otti pullon hyvin varovasti, sillä hänen täytyi varoa, ettei millään tavalla vahingoittaisi sitä. Hitaasti veti hän korkin pois, laski sen varovasti pöydälle ja hengitti sisäänsä sitä suloista tuoksua, joka viinistä tuli.
- Vanhaa viiniä Kruchadalin luostarista! mutisi hän, josta Belgradissa sanottiin, että hän usein oli viinistä juovuksissa.
Oh, kuinka se tuoksuaa! Se menee päähän, luulen ma. Odota sinä vaan, kuningas Milan, minä sekoitan sinun viinisi, jotta se tulee vielä tulisemmaksi, niin tuliseksi, että se kerrassaan sinut polttaa.
Hän otti taskustaan, myrkkypullon, jonka ennen oli ottanut matkalaukusta, väänsi sen lasitulppaa ja tiputti sitä vaaleanviheriää nestettä viinipulloon. Tällä tavoin tiputti hän myrkkyä kalliiseen viiniin, myrkkyä kuningas Milanille aiottuun sovintojuomaan, myrkkyä tähän rakkauden juomaan!
Rikos oli tehty! Eufemia oli tarkkaan laskenut kymmenen tippaa, jotka tiputti viiniin. Hän tiesi, että tämä myrkkymäärä riitti tappamaan kaksikymmentä ihmistä, jos he sitä juovat. Tämän myrkyn vaikutus oli varma.
Myrkyn sekoittaja laittoi kaikki taas paikoilleen ja sulki lippaan huolellisesti. Sitte hiipi hän ulos Stefanin huoneesta ja oli heti omassaan. Kammottava tuuma oli täydellisesti onnistunut.
Kuoleman juoma.
Kun kuningas ensin huomasi Stefan Naumovitschin ovessa, hämmästyi hän suuresti.
- Laupias Jumala, Stefan Naumovitsch. — Pietari Karageorgevitsch, joka vaan muutamia minuutteja sitte seisoi hänen edessään, oli lausunut juuri tämän nimen. Hän oli vakuuttanut Milanille, että Stefan oli se murhaaja, joka oli palkattu häntä varten, ainakin oli hän se, jonka tehtävänä oli houkutella hänet Belgradiin.
Milan oli suuttuen torjunut pois tämän Pietari Karageorgevitschin väitteen. Mutta nythän näytti se ennustus olevan toteutumaisillaan! Stefan Naumovitsch seisoi siinä kynnyksellä ja odotti tervehdystä. Mutta Milanin täytyi ensin tointua hämmästyksestään, ennenkuin voi lausua sanaakaan.
Vihdoin onnistui hänen sen verran voittaa itsensä, että meni hitaastiStefania vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
- Tervetultua luokseni, Stefan Naumovitsch! En olisi voinut uneksiakaan, että jo tänä iltana saisin nähdä sinut.
Stefan tarttui kuninkaan käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen. Sitte lankesi hän polvilleen Milanin eteen ja huusi riemuitsevalla äänellä:
- Suosiollisella hetkellä näet sinä minut, herrani ja kuninkaani! Sillä minä tuon sinulle hyvän sanoman! Ohi on nyt arvoton taistelu isän ja pojan välillä, loppunut on vihollisuus niiden miesten välillä, joiden käsissä on Serbian onni ja vastoinkäymiset! Yksi ainoa sana teidän majesteettinne huulilta ja Serbia on taas onnellinen maa. Pilvet hajaantuvat sen taivaalta ja aurinko paistaa elähyttävästi Serbian onnelliselle tasangolle.
- Nouse ylös, Stefan Naumovitsch, huudahti Milan hämmästyneenä — minä en ymmärrä sinua! Sinun puheessasi on kaksinainen ajatus. Mutta sano minulle ensin, miksi olet persoonallisesti tullut Wieniin, Stefan Naumovitsch? Oliko sinulla niin tärkeitä asioita ilmoitettavana minulle, ettet voinut niitä kirjeessä mainita?
- Kyllä, tämä on tärkein asia, mikä milloinkaan on minun toimitettavanani ollut, vastasi Stefan, nousten ylös. — Minä en seiso teidän edessänne omasta tahdostani, vaan olen minä poikanne lähettiläs!
- Poikani — kuningas Aleksanterinko? sanoi Milan hämmästyneellä äänellä ja hänen kulmakarvansa rypistyivät epäilevästi kokoon. — Sinä tiedät, ettei enää ole olemassa yhteyttä minun ja hänen välillään, jota kerran kutsuin pojakseni. Mies, joka ajoi minut pois maasta, kun olin lahjoittanut hänelle kruununi, ihminen, joka käski sotamiestensä ampua minut maahan kuten hullun koiran, jos vielä joskus uskaltaisin astua maan rajain yli — hänellä ei sen jälkeen ole ollut mitään sanottavaa minulle, enkä luule, että hänellä nytkään on ollut todellista tarvetta ilmoittaa minulle mitään.
- Oi, kuninkaani, huudahti Stefan murheellisena — karkoittakaa nyt kaikki epäilys sielustanne! Paljon on Serbiassa muuttunut ja Jumalalle olkoon kiitos ja ylistys, kaikki on kääntynyt parhaaksi. Meidän nuori kuninkaamme on tullut huomaamaan, että hän on kohdellut isäänsä huonosti. Hänelle on selvinnyt, että hänen kätensä ovat liian heikot valtiota ohjaamaan ja että siihen tarvitaan voimakkaampaa kättä — teidän kättänne, kuninkaani!
Siitä syystä on kuningas Aleksanteri päättänyt minun kauttani tarjota teille sovintoa, niin, enemmän kuin sitä — minä olen saanut hänen majesteettinsa kuninkaan nimenomaisen käskyn pyytää teitä, että antaisitte hänelle anteeksi kaikki, mitä pahaa hän on teille tehnyt, että unohtaisitte sen, ettei hän aina ole elänyt teidän mieliksenne. Kuningas Aleksanteri huomaa, että hän on velvollinen osoittamaan teille kiitollisuutta ja kuuliaisuutta ja siinä määrässä kuin kuninkaat muita tottelevat, on hän vastaisuudessa taivuttava päänsä teidän edessänne. Ei kukaan seiso lähempänä hänen valtaistuintaan kuin te. Te tulette vaikuttamaan kaikkiin hänen tekoihinsa. Ja tämä ei ole ainoastaan kuninkaan tahto, jatkoi Stefan kovemmalla äänellä — vaan se on samalla kuningatar Dragankin tahto!
Kuningas säpsähti kuullessaan tämän nimen.
- Kuningatar Draga! sanoi hän yhteen puristettujen hampaittensa välistä. — Puhutko sinä siitä naisesta, joka on osannut keinotella itsensä konakiin, siitä katunaisesta, joka vaihtelun vuoksi tahtoi koettaa elää yhdessä nuoren kuninkaan kanssa?
- Oi, minä pyydän teitä, kuninkaani, huudahti äkkiä Stefan — jättäkää tuollaiset huomautukset! Ne eivät voi suuresti jouduttaa sovintoa. Mutta minä voin täydellä todella vakuuttaa teille, ja toivon, että kuninkaani uskoo minua, uskollisinta kaikista niistä, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina, että konakissa mitä innokkaimmin toivotaan saada niin pian kuin mahdollista lausua teidän majesteettinne tervetulleeksi sinne, ja yhtä vilpitön on tämä toivo kuninkaalla kuin kuningattarellakin.
Mutta he eivät ole ainoat, jatkoi Stefan, kun Milan tuli miettiväiseksi, — jotka ilolla odottavat teidän tuloanne. Koko Serbia pyytää teitä yhdistäen rukouksensa minun rukouksiini.
"Palatkaa takasin ja unohtakaa kaikki!"
- Kuule minua, Stefan Naumovitsch, lausui nyt kuningas Milan, laskien molemmat kätensä tämän hartioille ja katsoen häneen tutkivin katsein — minä tiedän, ettet sinä ole mikään valehtelija etkä petturi. Mutta, Stefan Naumovitsch raukka, sinut on tehty petturiksi, he ovat osanneet voittaa sinut asian puolelle, jota ei todellakaan olisi voitu antaa parempiin käsiin ja hän, joka sen teki, tiesi edeltäkäsin, että hänen täytyi käyttää sinua, jos hän ylipäänsä toivoi jotakin tulosta. Mutta minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että uneksija on ihmiselämä, mutta ihmiselämä on myös unelma. Minun elämäni on ilkeätä unta, enkä minä koskaan siitä herää. Ja se sanoma, jonka minulle nyt tuot, ei ole muuta kuin uusi saippuakupla, joka nousee minun sieluni silmäin eteen ja menee heti rikki kun todellisuuden väkevä tuuli siihen sattuu. Ja sen täytyy siihen sattua, Stefan Naumovitsch, se tuuli sattuu siihen nyt, tällä hetkellä. Minä, kuningas Milan, sanon sinulle, että sinua on käytetty aseena houkuttelemaan minua ansaan. Elä usko kuningas Aleksanterin aikeita, vielä vähemmän tuon naisen vakuutuksia, joka nimittää itseänsä kuningatar Dragaksi! Molemmat ovat he sopineet, että minut houkutellaan rajan yli, jotta sitte voisivat kukistaa minut. Ei, pysy hiljaa vaan, Stefan Naumovitsch, kuule heti paikalla, mitä minulla on sanottavaa! Minä vakuutan sinulle vielä kerran, ettei sinulla ole mitään tekemistä tämän uuden rikoksen kanssa, mutta sinä olet tietämättäsi sen toimeenpanija!
Minä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä, aiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut jalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina, joka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti, että kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa eikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa Serbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla hetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on antanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä, samalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni hänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen palvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa Belgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita, jotka minua rakastavat!
- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat kuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon serbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää heidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät minulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka on kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa Kruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja kallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa lippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa ainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja pikari.
Näin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta lippaan, jonka oli sinne jättänyt.
- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä, todellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No niin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät minulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä siitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme sitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka tyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy toki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.
Kas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on Serbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi niistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän enää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi Milan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista tuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua haluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.
No, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis, ole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole muita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin sinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta sydämestäni rakastanut!
Se oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina oli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä tulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti hänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä hetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan menneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään pyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin nauttimaan elämästä!
Stefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen niin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi lampun valossa.
- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti Stefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän ja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on omituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä minä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.
Milan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden sydämelleen ja nosti toisella pikaria.
- Minä juon ensiksi rakkaan isänmaa parkani onneksi ja menestykseksi!
Kukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia vuosituhansia!
Kuningas tyhjensi pikarin puolilleen.
- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen jälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian historiaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin onnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä olen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole koskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina aikoina! Sille juon toisen maljani! —