Verimerkki.
Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.
Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää, miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.
- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin? kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin, Stefan Naumovitsch?
- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin velvollisuuteni.
- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch, suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?
- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en minä kärsisi miehenä enkä upseerina.
- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan naisena.
- Niin, teidän majesteettinne, naisena.
- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla, kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?
- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan hurmaustila.
- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.
Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:
- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.
- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga halveksien.
- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.
Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut jäänyt ilman todistajia.
- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?
- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän majesteetillenne.
- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.
Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton. Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.
- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.
Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli voittanut itsensä.
He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan luoksensa.
- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita sotamiehiä seuraamaan meitä.
Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.
- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko teillä kiväärit ladattuina, miehet?
- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä osastoa.
- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.
Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään, kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu ja sitte vielä niin kaunis.
Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.
Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.
Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa myöskin huuto:
- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian kuningatar!
Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta, että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi suoraksi ja huusi korkealla äänellä:
- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada puheenvuoroa?
Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla äänellä:
- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?
- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasiDraga.
Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin. Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä! Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä. Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua, että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita, poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.
- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.
- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.
- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme, kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!
- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi kyllä, miksi valitsi hänet.
- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin jatkan minä sitte puhettani.
- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.
- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni! sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen, minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.
- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!Kuulkaamme Dragaa!
Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin olisi hän tahtonut sanoa:
- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.
Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen vaikutuksen kansaan.
- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi, monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä, jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle. Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni! Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi hävetä.
Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni, että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta joka päivä.
Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.
- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan isänmaani onni ja menestys.
- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!
Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen poven alla sattuisi olemaan musta sielu.
- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan, sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä, arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme. Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte, hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!
Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät, eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen sen puhtaalla omallatunnolla.
Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.
Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?
Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.
- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut missään tekemisessä hänen kanssansa.
Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan. Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.
- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja inhottavaa ilkeyttä.
Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat edes takasin portin edustalla.
Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut vihollisistaan.
- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo, että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.
Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.
Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.
- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi? Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on, tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu herra!
- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan suosiota.
- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.
Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian, hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi, kuihtua ja kuolla.
- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri voi sitä peittää.
Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen, joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi vaimokseni.
Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää koske kättäni.
Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja poistui.
Yöllinen kokous.
Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo, päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että rakennuksella oli jo ikää.
Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista, sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan ovea kohti.
Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän kintereillään.
Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille. Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle, kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän jälkeensä.
Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.
Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.
Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi kuulla nimen "översti Maschin."
Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi merkin vaieta.
Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen puoleensa kääntyi nyt översti.
- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?
- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän joutunut ravintolan isännäksi.
- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö meidän tarvitse pelätä mitään?
- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä — kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat tulleet tänne.
- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?
- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän sänkykamariimme.
- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?
- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.
- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.
- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.
- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän, jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon, ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.
- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.
- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen, että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin, olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.
Kumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:
- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen. Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija, joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä tappelutantereella.
Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle, langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita, minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen, että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan — silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.
Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas. Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa, mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.
Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille, pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan oikean Obrenovitschin.
Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia, että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.
- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se on hävytöntä, alhaista!
- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. — Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista. Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei, minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia, ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden, paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku, johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise, joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me leikkaamme sen pois.
Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.
Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen, joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.
- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä, jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa valossaan.
Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan. Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:
"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!" Mutta Draga osasi niin vaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun 1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli pyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen pyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa. Minä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican perheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto näistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican perhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä loistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta lainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli juhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään toivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät. Mutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon enemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin sopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän samppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä, kuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi Nicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella erään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti hänet ulos.
"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon veljeni on joutunut!"
Mutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto muodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian selvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun tarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen vaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa naista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä teaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun puoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia kertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi hänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani heitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen minusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet, jotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni kynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun ainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä näyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle kerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton veljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa veljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei onnistunut minulle.
Siten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos tapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina olevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa todistivat minulle, että hän valehteli.
Kerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä soi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni talosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla veljeni luo niin pian kuin mahdollista.
Tietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin nyt ensi kerran veljeni taloon.
Rouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään, itki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että veljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan sängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä, sillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi vielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä hellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää koskaan voinut unohtaa. Se sana oli: "Myrkytetty!"
Niin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu todistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän sairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli heti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.
Veljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen kyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää voinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.
Minä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi silmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin pian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin ilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni. Tässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli tuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin yleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta sisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.
Seuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne. Yleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä huolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin siitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu mitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.
Te näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan ylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä lienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö, johon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin luulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa kättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta, että veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes rangaista murhaajaa.
Jonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte sanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen tähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan tulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä perin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.
Tämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä oloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka koko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä juominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde toverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja hyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.
Tämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan nousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään, että kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin aavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon. Jos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan kahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on aina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta Serbia saattoi olla ylpeä.
Myöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut kuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen syytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä kerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla korvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi käyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä kuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei hän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi kuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.
Ensi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain pyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa hänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä suurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta Aleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut isäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä ajamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.
Ja kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli itse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana esiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää välittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän eroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän sijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet sellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että mielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.
Pian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti ruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on selvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota, joka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se hävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat voimat.
Tämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian horjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä merkityksessä hävittäneet maan.
Ja täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista uhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen vaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset, heidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi antaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut, jotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on kätyreitä, jotka niitä vartioivat.
Sallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan näyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän aikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin kuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen tosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja siitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin hovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä Aleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei tunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa ja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee hän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä, että hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään millä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi alkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli luonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian paljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.
Mutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana kavahti pystyyn ja huudahti:
Minä olen myrkytetty!
Heti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina tahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina pettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän antoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan, joka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa ja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan tekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä pasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan niskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi voinut valmistaa pasteijaa.
Kyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen linnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti kuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.
Syvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan, toiset taas huusivat:
- Se on liikuttavaa, raakaa, petomaista!
- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista Serbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet merkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa tuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät ystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan ole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja kertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on salaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää varma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua siinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei kukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!
Ja tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus ei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:
"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!" Uusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka viimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä huiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä, joka sanoo:
"Minä palvelen sinua, sillä sinä olet hyvä ja jalo."
Nämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän ihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti Maschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:
- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköönSerbia — Zivio Serbia liberata!
Eräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo, ojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:
- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun minä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä kauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin. Minä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani valmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan tulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa kaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis lähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on Serbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se muuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga kuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.
Kaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin hyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin, että tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten keskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli säilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut Dragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena siitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä suurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten säteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.
- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä meidän nyt on tehtävä!
"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu", huudan minä teille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja hänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan. Ennenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille vielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa vakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.
Taas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat tähdätyt puhujaan.
- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että hän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä täytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja meidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän teki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen ulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen kuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet, jotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän tahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla puhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva, jota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö, joka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien olosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena palvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka paikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä kilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle tuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia von Sandorfia.
Mutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi. Hän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä avioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä ilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan Naumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti Genian kanssa ulkomaille.
Vielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti kaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja kun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä toimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.
Tällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset kävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti ilmassa.
- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette Belgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin. Tämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi silmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän voi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija ja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään verhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on ennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että minä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi pian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen käsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo puhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis toverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä, missä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa, tehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut ja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta mitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja arvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista viekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän Stefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian aluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.
- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan.Sitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri!Me vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?
- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta minä otaksun, että hän on linnoituksessa.
- Siis täytyy meidän hyökätä linnoitukseen! huusi eräs korkea upseeri.
Melu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin luo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja se olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan ja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa puhettaan.
- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä tavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän myöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me emme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse häntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä pelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan Naumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä tikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.
Ja nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne, keskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa salata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän käsissämme.
Vala.
Tällä hetkellä nousi ylös eräs nuori upseeri ja pyysi puheen vuoroa.
- Mitä sinä tahdot, luutnantti Popoff? kysyi översti Maschin luutnantilta.
- Pyydän anteeksi, että minä uskallan käyttää puheenvuoroa tässä kokouksessa, jossa niin monta vanhempaa ja kokeneempaa miestä istuu, mutta översti Maschin on äsken puhunut niistä aseista, joita me kannamme. Nämä olemme saaneet kuninkaalta ja kun otimme ne vastaan, teimme pyhän valan, että käyttäisimme niitä suojellaksemme kuningasta ja hänen kunniaksensa. Saammeko nyt tähdätä nämä samat aseet kuningasta vastaan? Saammeko rikkoa sen valan, jonka olemme vannoneet?
- Minä olen sinulle kiitoksen velassa, luutnantti Popoff, että toit ilmi tämän ajatuksen, sanoi översti Maschin — voisi todellakin näyttää siltä kuin olisimme valapattoja, kun taistelemme kuningasta vastaan hänen omilla aseillaan, mutta niin ei ole asianlaita, ystäväni. Sillä kun lupasimme kuninkaalle käyttää aseita hänen puolustuksekseen, niin oli hän jo kauan sitä ennen vannonut meille valan, että hänestä tulee hyvä ja oikeamielinen kuningas, isänmaan isä ja että hän on valmis uhraamaan elämänsä ja omaisuutensa meidän tähtemme, alamaistensa tähden, jos niin vaaditaan. Ja onko hän pitänyt tämän valansa? Ei, ei yhtä tuntiakaan koko hallituksensa aikana. Hänestä on tullut valapatto ja siten olemme mekin päässeet valastamme. Tämän tahdon sinulle vastata, luutnantti Popoff.
Kuului myöntymyksen hyminä, mutta nuori luutnantti jatkoi:
- Olen nyt päällikköni suusta kuullut, että minä epäilyksettä uskallan rikkoa sen valan, jonka sotilaana olen vannonut. Siitä syystä minä myös rikon sen.
Nuori luutnantti meni taas paikoilleen ja keskustelua jatkettiin.
- Siitä olemme siis yhtä mieltä, hyvät ystävät, sanoi översti Maschin, — että Aleksanteri ja Draga ovat poistettavat. Meillä ei siis ole muuta tehtävää kuin ratkaista, kuinka perusteellisesti tämä poistaminen on tapahtuva. Meillä on tässä suhteessa kaksi tietä valittavana. Joko — översti Maschinin ääni sai kovemman soinnun, — pakotamme me Aleksanterin kirjoittamaan luopumus anomuksen alle ja ajamme hänet maasta kaikiksi ajoiksi ja kiellämme astumasta Serbian rajan yli sekä teemme Dragalle samoin, tai —
Översti hengitti syvään. Hän katsoi ympäri piiriä kuin tahtoisi hän edeltäpäin saada varmuutta, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa tekisivät kokoontuneihin. Sitte sanoi hän syvällä ja soinnukkaalla äänellä:
- Tai myös täytyy Aleksanteri ja Draga tappaa, sillä silloin ovat he vaarattomimmat.
Hiljaisuus seurasi näitä sanoja. — Vaikka kaikki ne miehet, jotka olivat kokoontuneet, olivat vakuutetut siitä, että tyrannin ja tuon halpamaisen Dragan kuolema pelastaisi kerrassaan Serbian onnettomuuksista ja perikadosta, niin ei kukaan läsnäolevista uskaltanut lausua kuolemantuomiota.
Sellaisissa tapauksissa ei kukaan tahdo olla ensimäinen. Sillä eipä ole todellakaan lasten leikkiä tuomita kruunattu pää kuolemaan, vaikkakin hallitsija olisi tehnyt itsensä kuinka syylliseksi.
Silloin nousi Avakumovitsch ja lausui:
- Minä luulen, että meidän täytyy eroittaa kaksi asiata toisistaan, nimittäin Aleksanterin ja Dragan kohtalo. Tätä Dragaa kohtaan, jota me kutsumme Belgradin ruoskaksi, ei meillä minun tietääkseni ole mitään velvollisuuksia. Hän ei voi vaatia mitään sääliä meidän puoleltamme, eikä meillä ole velvollisuutta menetellä sääliväisesti häntä kohtaan. Kylmäverisesti on hän valanut myrkkyä Serbian kansaan, myrkkyä, jonka seurauksista meidän kansamme vielä kauan tulee kärsimään. Miksi emme tekisi samoin hänen kanssansa. Sitäpaitse voimme ainoastaan silloin tuntea olevamme turvatut Dragalta kun hän makaa kalpeana, kylmänä ja hengettömänä, edessämme. Ajakaa se nainen maailman ääriin, ajakaa hänet pohjoisnavalle jossa jäävuoret koskettavat taivasta huipuillansa, ajakaa hänet Afrikan erämaihin, joiden hiekka on sulamaisillaan auringon hehkuvista suuteloista ja minä sanon teille, että Draga palajaa jonakuna päivänä uudelleen saattaakseen Serbian turmioon.
Draga kuolkoon, sillä hän on kuoleman ansainnut! Draga kuolkoon! —Meidän velvollisuutemme Serbiaa kohtaan on tappaa hänet!
- Draga kuolkoon! huusi översti Maschin. — Rehellinen Avakumovitsch on lausunut oikean sanan — hän kuolkoon meidän tikariemme pistoista!
- Draga kuolkoon! huusivat liittoutuneet ja näytti siltä, kuin olisivat he olleet sekasin. Miehet syleilivät toisiansa. He syleilivät toisiansa. He suutelivat toisiansa ja puristivat toistensa kättä, he onnittelivat toisiansa siitä että ratkaiseva sana todellakin — todellakin oli lausuttu. Mutta översti Maschin tarttui Avakumovitschin käteen ja sanoi hänelle liikutettuna:
- Avakumovitsch, sen sanan vuoksi jonka te nyt niin rohkeasti lausuitte, sen ajatuksen tähden, jonka ennemmin kuin muut serbialaiset olette puhunut sanoiksi, nostavat tulevat sukupolvet teille muistopatsaan ja teidän nimenne on kuolematon Serbiassa. Sillä te olette lausunut ajatuksen, joka oli kätketty koko kansan rinnassa, ja sitä ei kansa koskaan unohda. Se, joka kansan silmistä osaa lukea sen sisälliset ajatukset, on mies.
- Jatkakaamme, keskeytti Avakumovitsch vakavasti. Dragan kohtalo oli helposti ratkaistu. Sen ilkiön täytyy kärsiä kuolema, se on selvä. Mutta — vaikeampaa on ratkaista Aleksanterin kohtalo. Että hänkin on ansainnut kuoleman, on aivan selvä, hyvät ystävät. Hän on pettänyt kansansa ja myönyt maansa kurjalle naiselle, hän on häväissyt meidät kaikki ja tehnyt Serbian koko maailman pilkan esineeksi. Ehkä olisi hänellekin parempi, ettei hänen tarvitsisi elää lankeemuksensa yli. Hänellä ei ole sitä siveellistä voimaa, että voisi onnettomuudessakin olla kuningas. Hän vaipuisi halveksituksi raukaksi ja panisi vastaisuudessakin Serbian pilkan esineeksi. Lisäksi on hän hyvin sairas, joten hänellä ei ole pitkää elämän aikaa jälellä. Tässä suhteessa on minulla hyvin hyvät tiedot ja voin teille ilmoittaa, että Aleksanterilla on parantumaton tauti. Tämän ei välttämättömästi tarvitse tuottaa kuolemaa, mutta hyvin todennäköistä on, että täydellinen mielenvikaisuus voi hyvin pian puhjeta esiin. Ehkä olisi suuri palvelus, jos tappaisi sellaisen ihmisen, enkä kuitenkaan ole aivan varma hänen suhteensa. Sillä hän on sittenkin Obrenovitsch, ja Obrenovitschin suku oli meille kerran rakas ja kallis.
Milankin kaikkine virheineen oli hyvin lähellä sydämiämme. Hän oli ystävämme ja Serbia on hänelle kiitollisuuden velassa. Hän teki maamme suureksi valtiollisessa suhteessa. Viisaudellaan osasi hän hankkia sille arvokkaan aseman Balkanin kansain joukossa. Samoin oli kuningatar Natalia, Aleksanterin äiti meille kallis, niin kauan kun hän oli keskuudessamme. Hän on jalo nainen ja hänen sydämensä tuntisi suurta surua, jos hän saisi kuulla, että omat alamaisensa ovat murhanneet Aleksanterin, vaikkakin hän jo kauan aikaa on ollut erillään epäluuloisesta pojastaan.
Siitä syystä tahtoisin tehdä kokoontuneille ehdotuksen:
Aleksanteri joutuu ainoastaan viime hädässä oman ymmärtämättömyytensä uhriksi.
Me emme astu hänen eteensä murhan aikeessa.
Sen sijaan panemme hänen eteensä luopumisanomuksen, jonka minä kirjoitan.
Tässä anomuksessa pitää hänen sanoa luopuvansa kaikesta vallasta Serbiassa, juhlallisesti luopua kruunusta ja sitoutua sotaväen saattamana kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua lähtemään maasta.
- Se on liian pitkä aika! huusivat muutamat.
- Kahdentoista tunnin!
- Kuuden tunnin!
- Kolmen tunnin! huusi översti Maschin ratkaisevalla äänellä.
- Hyvä, sanokaamme siis kolmen tunnin kuluttua, jatkoi Avakumovitsch. —Tässä ajassa ehditään kyllä viedä Aleksanteri Saven yli ja jättää hänetUnkarin rannalle.
Siinä paperissa täytyy hänen vielä luvata, ettei hän koskaan yritäkään palata Serbiaan, eikä pyydä muita kansoja avukseen Serbiata vastaan ja vihdoin täytyy hänen allekirjoituksellaan sitoutua Serbian kansalliskassaan jättämään kaikki ne rahat, jotka ovat konakissa, sekä vähentämättöminä antamaan Serbian kansalle ne, jotka hänen ja Dragan nimessä ovat säilytetyt Englannin pankissa, Credit Lyonnais'issa ja New-Yorkin kansallispankissa.
- Meillä on täydellinen oikeus asettaa nämä vaatimukset, jatkoi Avakumovitsch — sillä kaikki nämä rahat ovat otetut Serbian kansan taskuista. Nämä rahat on Draga ryöstänyt ja ne nousevat moneen miljoonaan. Mitä hän on kansalta puristanut, varastanut ja ryöstänyt, kaikki on hän koonnut ulkomaille ja ne tulee meidän saada takasin.
- Me tahdomme takasin joka centimin, huusi eräs vanha tykkiväen upseeri. — Se on meiltä varastettu ja meillä on siitä syystä oikeus ottaa se takasin.
- Samoin, jatkoi Avakumovitsch — tulevat kaikki kuninkaalliset tilat valtion omaisuudeksi, kruununtilojen tulot lankeevat valtiokassalle. Kaikki kalleudet, jotka konakissa löytyvät samoin kuin kaikki kulta- ja hopea-astiat, koko konakia sisustus sekä itse konaki, kaikki on valtion omaisuutta!
- Kaikki olkoon valtion omaisuutta! sanoivat ne kaksikymmentä liittoutunutta.
- Minä yhdyn täydellisesti Avakumovitschin esitykseen, sanoi översti Maschin. — Sillä tavoin panemme Aleksanterin kohtalon hänen omaan käteensä. Jos hän ilman muuta kirjoittaa sen paperin alle, jonka asetamme hänen eteensä, niin pelastaa hän siten kurjan elämänsä, mutta jollei hän sitä allekirjoita, mitä silloin tapahtuu, ystävät?
- Silloin täytyy hänen kuolla! huusivat useat äänet yht'aikaa.
- Kuka ottaa hänet hengiltä? kysyi Maschin. — Oletteko sitä ajatellut, ystävät? Sillä helpompi on lausua kuolemantuomiota kuin panna sitä toimeen. Kuka tarjoutuu vapaaehtoisesti murhaamaan Aleksanterin?
Taas syntyi pieni paussi.
Mutta nyt nousi ylös nuori luutnantti Popoff, joka ennen oli esittänyt kysymyksen valan pyhyydestä ja huudahti varmalla äänellä:
- Kun tiedän, että on päätetty asia, että Aleksanteri on kuoleva ja että toverit ovat kanssani yhtä mieltä siinä, niin tahdon ottaa hänet hengiltä.
- Niin, sinä saat ampua hänet, toveri, vastasi översti Maschin. — Muuten et sinä tule olemaan yksin. Kuitenkin täytyy meidän päättää kuka ampuu ensi laukauksen.
- Sen teen minä! sanoi Popoff, näyttämättä erityisempää mielenliikutusta.
- Mitä Dragaan tulee, jatkoi översti Maschin — niin otan minä hänet osalleni. Minulla on maksettava hänelle vanha velka, tehtävä tili hänen kanssansa. Te tiedätte, että hän on myrkyttänyt veljeni. Minä tahdon kostaa hänen kuolemansa ja siitä syystä pyydän teiltä:
Antakaa Draga minulle — lahjoittakaa hänet minulle!
- Hän kuuluu sinulle! vastasi Avakumovitsch kaikkien toisten puolesta, jotka jo edeltäpäin olivat lausuneet hyväksymisensä överstin pyyntöön nyökäyttämällä päätään.
- Muuten, jatkoi Maschin — ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te annatte hänelle uuden iskun, jos minun luotini ei häntä tappaisi. Mitä Dragaan tulee, ei se merkitse mitään, jos hän tulisi vähän kärsimäänkin, hän saa päinvastoin kärsiä kaikki kuoleman kauhut. Elkää nyt pitäkö minua julmana, toverit, vaikka sanon näin, mutta kun on kysymys tästä naisesta, on julmuus juuri paikallaan, kaikki sääli häntä kohtaan on mielettömyyttä.
Ja nyt on meidän puhuttava eräästä seikasta, joka ei ole vähemmän tärkeä. Me olemme tuominneet Dragan kuolemaan, mahdollisesti myös Aleksanterin, mutta nämä eivät ole ainoat, jotka ovat tulleet Serbiassa vaarallisiksi.
Täällä löytyy mies, joka on ainakin yhtä rikoksellinen kuin Draga.
- Nicodem Lunjevica, huusi äkkiä kaksikymmentä ääntä kuin komennettuina.
- Niin, juuri hänestä puhun minä, vastasi Maschin — ja luulen, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka vastustaa minua, jos väitän, että tämä Nicodem Lunjevica on ansainnut kuoleman yhtä hyvin kuin sisarensakin.