— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen käsiänsä. —
— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.
Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.
- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.
Kidutettu äidinsydän.
Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannutHôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.
Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki voitavansa löytääksensä Genian.
Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.
Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta naisesta.
Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli solvannut hänen tyttärensä kunniaa.
- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.
Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan nurkkaan.
Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.
Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui ovesta.
- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä, päästänkö hänet sisälle. —
- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?
- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.
- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. — Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän tahtoo.
- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin, että minä hänet ilmoittaisin.
Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän palvelijalle:
- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta lapsiparkaani.
Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.
Antakaa siis miehen tulla sisään!
Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?
— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.
Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.
Heti kuului koputus ovelle.
Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa sisälle.
Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen patalakki päässä.
— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.
— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.
— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla on veli Wienissä. —
— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?
— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä harjoitan?
Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren" ravintola tulolähteenäni.
— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt, eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?
— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani tapahtunut mitään pahaa.
Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.
Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin ravintolaan, ja siitä lähtien —
— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.
— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.
Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.
— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla voi suorittaa.
— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi, kyllä kohta olemme yksimielisiä.
Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.
— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi hänen tietää, mistä me puhumme?
Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä sinne.
— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te vaaditte?
— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen rehellinen mies.
Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.
— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen tuomaan tyttäreni syliini.
— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —
— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti kreivitär vapisevalla äänellä.
— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia, joita minulle olet pannut!
Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!
— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän kreivitärtä aroilla silmillä.
Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin, ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.
— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.
— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki huonot ja langenneet naiset Serbiassa.
Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui tuolille.
- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä — minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!
Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.
- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja viattomampaa tyttöä?
Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte niin jäykästi minuun?
— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. — Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän vieressä ravintolassa. —
Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi.
— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!
— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään ollut sinä yönä miehen seurassa!
— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan ajutantti.
Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti itse Naumovitschia rakastavansa.
Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.
— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan, mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.
— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen henkeänsä.
— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun, jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli poliisipäällikön kanssa.
Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä. Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin, missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.
Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.
Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikköLazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaanGenia von Sandorfin kuritushuoneesta.
Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle, kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään hakijalle.
Tunnussana on: "Päätön mies."
Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat pöydällä.
Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä ja ojensi ne Mandelblütille sanoen:
— Tästä saatte ilmoituksestanne.
Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen johtajattarelle tunnussanan?
— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti: Päätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä tahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä tavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen kanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.
Muutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla
- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf, mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle kaikki muu tehtävä.
Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi luotatte minuun?
— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.
Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!
Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, jaMandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.
Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä kerran huudettavan.
— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?
— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori, komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.
— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.
Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja vihdoinkin oli kreivitär yksin.
Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan. Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.
Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman tytön pään panna pyörälle.
Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut hänelle ovensa.
— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin — tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma asiastansa. —
Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:
— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.
Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.
Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy tuossa hirveässä talossa.
Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas, tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.
Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän kirjoitti Stefan Naumovitschille.
"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen. Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden tehdä kaikki taas hyväksi.
"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'
"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty. Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön, että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?
"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää, onnellista elämää. —
"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."
Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin, samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär von Sandorf.
Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan ajutantti.
— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.
Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.
Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin on tyttäreni hukassa.
No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haenStefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.
Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.
Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja lähti konaakiin päin.
Kerjäläisnainen.
Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä tuulahdusta.
Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.
Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä mielenliikutuksella.
Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän joka hetki kuolemaa odottanut.
Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!
Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua, että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin ojennettuun käteen.
Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että yksityiset asiansa.
Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa, jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.
Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota hän kuunteli.
Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa, jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi valmistustoimia, astui nyt mies.
Tämä oli puettu käsityöläiseksi.
Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.
- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään vastaan — tulethan vihdoinkin!
- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja tulin täsmälleen.
- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.
- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen maannut Tonavan pohjassa.
Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä kellenkään.
- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan ole tähän asti antanut osoitettasi.
- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.
Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?
- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana! huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.
Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.
- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin — se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.
Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!
Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja hienotunteisinta vierasvaraisuutta.
- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.
Mutta menkäämme asiaan.
Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se, että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.
- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.
Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy hänen pian langeta.
- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.
- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin, rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.
Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.
- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn, sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.
Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen hänen tyhjään kalloonsa.
- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä tarpeettomasti vuodata verta!
Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan kysymykseen.
- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti, jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.
Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään, jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.
- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään, vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava. Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin ymmärrämme toimia.
— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.
Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa ratkaisevaa tapausta?
Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä erota.
Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.
— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa, puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?
Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!
Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.
Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.
— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.
Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän jonakin päivänä tulisi äidiksi.
— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti esiin pensaikosta?
— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch, kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.
Stefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.
— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna minunkin puolestani jotakin!
— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —Hän se siis on, jota minä etsin.
— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kunStefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!
— Kas tässä, ota tämä!
— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne käskee!
Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen kadotessa.
Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.
— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?
Mistä sen niin pian olet saanut?
— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.
— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän sellainen ollutkaan.
Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi, Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu, on joku Dragan virittämä ansa.
— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä. Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.
Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M. Serbian kuinkaan hovissa.
Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.
Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.
Stefan Naumovitsch horjui.
Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.
Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.
Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.
- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä ilmoitus niin masentaa sinut.
Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas — eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon, jos hän ilmoittaisi itsensä.
Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!
Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.
Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan, mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.
- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa, niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä asiassa.
Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät ilmiantanut.
Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin, en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.
- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. — Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt ja Genia von Sandorf.
- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri. — Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön silmiin.
Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi olla petturi.
- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi punottavat ja silmäsi loistavat!
- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.
- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?
- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa, ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.
Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.
Eversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.
- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin — olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.
Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet. Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti, että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.
- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.
Hän kituu kuritushuoneessa.
Tämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!
Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi ajatella ja Lazar panna toimeen!
- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan toimesta? kysyi Maschin.
- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.
Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista naamiaishuveissa.
- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.
Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä pelastavan kohtalon osaa.
Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.
— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.
Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleenDragan jäljille.
Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua itsessään syvästi loukkaa.
Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa naisellinen arvonsa äidin silmissä.
Mutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.
- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.
— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme toisemme?
— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.
Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka myöhemmin toimittaa pois maailmasta.
Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie virralle.
- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?
Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.
- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian taloonsa ja piilottaa hänet.
Minä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.
Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8 puutarhan portin luona.
Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli pian kadonnut näkyvistä.
Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa synkistyivät.
- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana hyljännyt hänet.
Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä häntä vaimoksensa.
Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana pyydämme teidän siunaustanne.
Viatonta verta.
Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä, ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.
Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.
He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa, vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.
Vaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.
Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt, samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että jälkimäisellä oli upseerin vaippa.
Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian hänen käsiinsä.
Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja everstiMaschin astuivat vaunusta.
— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.
Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin. Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.
— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen. Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi poikani, luota siihen.
Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.
— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen sanoa, kuka ajuri on?
— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.
Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut. Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta, niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja ajan itse hevosia."
Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.
— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle avuliaan kätenne.
— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn, nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla, mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä Dragan joku aikomus tyhjäksi.
— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne lähettänyt.
Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa:
- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta — niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään hänen hyväksensä tekemään.
Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.
— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun tahtosi.
Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte kiiruhti Stefan eteenpäin.
Maschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.
Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia tulisivat ulos portista.
Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti sitte kelloa.
Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa puhutella johtajatarta.
— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea teidän nimenne.
— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.
Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän takana.
Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.
He olivat Demeter Banjaluki ja Aza.
— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta.
— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin nähnyt.
— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.
- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa. Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren vuodattava.
Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse, otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten ritari pitää valansa.
Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään. Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki, kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat piiloutua, oli tien toisella puolella.
— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —Kumarru, niinkuin minä teen!
Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.
Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.
Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.
— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.
— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden sadan askeleen päässä!
— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äitiCyrillan ja Sylvan luokse?
— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.
Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin että hän nyt on kaikin puolin sairas.
Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita, Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.
* * * * *
Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.
Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa, tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.
— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle, mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.
— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö minulle.
— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.
Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!
— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.
Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa vangittuna, tuossa maailman helvetissä.
Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa, osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.
— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää minulle nyt tyttö!
— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva upseeri.
— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.
— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai mitä tytölle aiotaan tehdä.
— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.
— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi. Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!
Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan jok'ikisen sanan valheellisuudesta.
Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —
Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.
— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän vain parin minuutin kärsivällisyyttä.
Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.
Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.
Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.
Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu niistä loisti!
Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.
Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä todella nähnytkään.
Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:
— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?
Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani, usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.
— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf, vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun yläpuolellani.
Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän sen?
Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi mukaansa. Silloin —
Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti vaipua lattialle.
— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko tuon tytön?
— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies, jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.
Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.
Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies, jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän saakka kärsimykset kestänyt!
Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.
Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja neitseellisen sydämen koko halulla.
— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, — minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.
Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys joutuisi vaaranalaiseksi.
— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne, älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.
Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.
Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa järkensä.
Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä pelasti.
— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle. — Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani. Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.
— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan. Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa, mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois huoneestani.
Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi uskonut häntä, ja Stefan —?
Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.
Kenraalska vetäytyi syrjään.
Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti sentähden olla hyvin varovainen.
Heti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.
— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin voivat muuttua?
— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.
Kuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.
Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa, mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä, kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen, vihattu kuningatar.
— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.
Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä pulppuavilla sanoilla:
— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut, sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen, joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme toisillemme ikuisesti!
Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä, että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.
- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla tänne?