Kuningatar Dragan hääpäivä.
Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."
Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.
Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan Naumovitschia.
Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan, samoinkuin Milaninkin antaman.
Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.
Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas… Genia kauhistui, mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen povelleen, ja toisen hameensa taskuun… ja tämän toisen tuli Stefan Naumovitschin saada.
Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan, ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen tuomiokirkkoon.
Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei missään!
Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.
— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen. — Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen… pois, pois hänen luokseen!
Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää, joka voitti sydämet ja taivutti mielet.
Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt; mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta, joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga astuisi ylös rappusia, hän sitte…
Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.
Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi tapahtua.
Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin ulkopuolelle.
Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.
Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.
Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä Serbian kuninkaan puolesta.
Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille, avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja, sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita purppuramatto peitti, ja sitte…
Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta, mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla, ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.
Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti, ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"
Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi; sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen, jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla äänellä:
— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole tuleva sinun puolisoksesi!
Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.
Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.
— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan — Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!
Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa Nicodemille:
— Stefan Naumovitsch… hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä — mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin, samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki muut vihkimisen jälkeen.
Nicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:
- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan sinun käskysi… — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin kaikki toimitetaan.
Lunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.
Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.
Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.
* * * * *
Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi, puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että melkein kosketti, kun…
Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä tapahtui hänen silmiensä edessä.
Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.
— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui silmänräpäyksessä!
Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin ruuvipenkissä.
— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen kellariin!
Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.
Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.
Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin kansalaiset.
— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.
— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan kuin suurta pahantekijää?
— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo, että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri, joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!
— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!
Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin, rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.
— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. — Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren, kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen, missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän murhatyön toimeenpanijana.
Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä, että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.
Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama. Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen kirjeen olla Naumovitschin taskussa.
Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:
- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja! Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!
— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä vaarattomaksi!
Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen, kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan, ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi sivulle.
— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!
Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.
Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla, vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!" kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.
— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea tuottaa!
— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin myöskin hänen pelastajansa.
Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.
Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. … Tiedettiin, että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.
Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin kadulta kaikui yleinen huuto:
- He tulevat… he tulevat!… Terve kuningas Aleksanteri!… Terve kuningatar Draga!
Horjuva kruunu.
Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.
Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon harmaantunut ylipaimen.
Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon kauniin, mustakiharaisen lesken.
Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi saattaisi musertaa hänen onnensa.
Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen, jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat, asettuivat paikoilleen.
Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet laajassa, korkeassa temppelissä.
Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.
Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."
Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta: oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?
— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina etäisimpiin nurkkiin saakka.
- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin, Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?
Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun hän kovalla, lujalla äänellä lausui:
— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan kärsimyksiä ja hätää.
Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.
— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.
Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä. Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki, joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään lujasti tarttunut.
— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoiDraga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.
Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi päässä. [Historiallisesti totta.]
Helpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.
Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään, polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.
Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä äänellä:
— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.
Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla, metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.
Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas nyt oli saanut puolisonsa.
Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että raikui laajalla alalla:
— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve, kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!
Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin. Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:
— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen, ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.
Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet painaa leimansa.
— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän sormuksen, joka on sormessani.
Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea kultasormus, jossa loisti sininen päärly.
Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.
Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä ajurille:
— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka nopeasti kiitivät pois paikalta.
Salaperäinen kirje.
Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta, minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin linnoitukseen.
Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa, kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi, koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.
Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta keisarilliselle murhaajalleen.
Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.
Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.
Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.
Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.
Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.
Myrkky!… Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.
Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä. Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut. Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.
— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri, koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, — nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja oppinut tuntemaan totista rakkautta!
Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä kuolisin…
Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat — ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.
Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.
Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.
— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.
Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.
Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä kuvastui tavaton hämmästys.
— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.
Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen taistelussani Dragaa vastaan?
Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.
Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.
Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen sitä kuin jotakin ilmestystä:
— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin, miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?
Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen. Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse saatana olisi sen ampunut.
Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan, vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!
Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.
Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti uudistui.
Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.
Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.
Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.
— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen sanovan, jonka hän heti tunsi.
Se oli eversti Maschinin ääni.
— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä Teidän?
— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä sinut vangittiin?
— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni, olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.
— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.
— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen eteen?
Katkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.
— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta, sen kyllä voit arvata.
— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.
— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.
Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista, jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.
— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.
— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä Stefan, kuuletko minua?
— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää…
Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka sisältää hirvittävän salaisuuden.
Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi, vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.
— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni taikka oikeammin sanoen murhaajani.
Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa hyödyttää.
— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan — Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa, sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.
— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?
— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia mietittyään.
— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.
— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.
— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon, niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan. Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!
Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti kiinni.
— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!
Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.
Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen uhriksi.
Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa… Kukapa toisi tuon kotelon taas päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit, jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?
Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo, joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle, ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?
— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen, puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä avaamaan eikä koteloa viskaamaan.
Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin, ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään. Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.
Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.
Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.
Oliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?
Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa tavattoman nopeuden.
Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti, että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen, eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä aseena vastustajiansa vastaan.
Tämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.
— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!
— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!
— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua, arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.
— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka välittäisit muutaman markan voitosta.
— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. — Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan, sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit siitä muutoin päästä!
— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?
Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä, niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:
— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää, kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k. "Mustien vuorten ryöväri."
Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:
— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa, sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne, jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi ystävää kohtaan.
No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!
Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.
Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan? Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen tahtonsa.
Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen; vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:
— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon, kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!
— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut kerkiää kuljettaa!
Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa alle.
— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki, lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!
Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi veteen.
— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.
Kuristettuko?
Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.
— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin… Taivaan Jumala, mitä tuo on?… Muurin takana, eversti Maschinin kopissa, ääniä… hätähuutoa… voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!
— Stefan… Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. — Ne ovat täällä!… Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt tulleet!
— Ketkä?… Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on, everstini?
— Murhaajia!… Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!… Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä vastaan… Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille syntirahat!… Silmukka! Minut siis on kuristettava… Katalata…
Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt…
— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme toisemme… Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!… Sinun kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu…
- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. — Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.
— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen korahdus.
Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —
Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt kuumia kyyneleitänsä.
Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan, johonkin vankilan nurkkaan… tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.
Ja milloin… milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?
Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti Maschinin.
Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko jälellä olevalla voimalla?
Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!… Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!
— Voi… oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se… tuliko se jo tällä hetkellä?…
Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni lausui:
— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.
Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa, ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn sen verran, että jäi polvilleen.
Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään ikäänkuin taivaallisen näyn.
Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea vastaan.
Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa…! Naumovitsch tunsi tämän äänen tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.
Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman iskua?
Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.
— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.
Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit kasvot tulivat näkyviin.
Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota kumminkin Draga ehkä luuli.
— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin Serbian ja kostoni tähden!
- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.
Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch? Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa; mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.
Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle, Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä olen Draga, Serbian kuningatar.
— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.
Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.
— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella, voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.
Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle sydäntä!
No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä rakastajatartasi.
Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?
— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan nimen sinun huuliltasi.
— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö petturin nimeä puhtaana?…
Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.
Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.
— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa, jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.
Juutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.
Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.
Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme menossa tuomiokirkkoon.
Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka on saattanut teidät kaikki perikatoon.
Stefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.
— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta jalolta ja kauniilta? Genia petturi!
Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn, että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —
Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää itseänsä!
Hitaasti vaipui Stefan polvilleen.
Hän itki katkerasti.
— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen korvaansa Draga.
Kaunotar kumartui alas hänen puoleensa.
— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi huoneeseen.
Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi, sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.
Ja miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa sydämeni?
Oi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!
Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka häneltä saisi kaikki.
Lyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.
Olihan hänkin vain ihminen.
Oi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.
Toisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.
Serbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!
Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat hänen sydämessänsä.
Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle ilkeän voiton tähden? —
Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.
— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen verkkosi minua pyydystääksesi… Ehkä olen mieletön, joka annan etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta… minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.
Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän. Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.
Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga, olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.
— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua halveksit?
— Kyllä sinua halveksin!
— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä, että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne…
— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen — eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun puolisosi…
— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi, vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!
Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää mahtavuutta.
Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.
— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa mielesi, ystäväni!
Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen, kuumaan päähänsä ja huusi:
— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole Dragaa olemassa.