Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin. Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:
— Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei ole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään, että hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava on aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee kirkkoherra.
Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.
— Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. — Sillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna vielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.
— Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi, ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te, arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.
Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi. Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:
— Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka pukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen. — Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta! Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?
Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen leikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.
— Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n piispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki, joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on käytellä peräruiskua.
— Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. — Hänellä on varmaan piru lihassaan.
— Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.
— Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia, joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle tuiki sopimattomia puheenparsia.
— Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.
— Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa. Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert, muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia, Coquebert!
Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä, väristen ja kalistellen hampaitaan.
— Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!… Hän tappaa minut! Minun on kylmä!
Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli liian lämmin.
— Minua kovin janottaa, hän sanoi. — Antakaa viiniä! Ja kylmää sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.
Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.
— Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille. — Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon kellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Ohoi, hyvät herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista komentoa."
— Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. — Mutta vielä äsken hän puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin, en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja säätynsä tähden.
Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.
— Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?
— Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun sielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus. Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia teitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun vikojeni paljous painaa maahan minut.
— Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. — Jumala itse panee sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan sielunne pelastusta?
— Mielelläni, sanoi hra Coignard. — Sillä minun syntini nousevat minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa riippuen.
— Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua niitä vain sisällisesti.
— Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se. Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra de la Musardièren?
— En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.
— Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin naisiin menevä.
— Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin edullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla, poikani?
— Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. — Hra de la Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?
— En tiedä, vastasi kirkkoherra. — Mutta puhukaamme jostakin muusta.
— Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. — Tietäkää, että tuo herra varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.
— Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä aasin.
— Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. — Mutta nämä asiat eivät ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin mieltäylentävästi!
Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla äänellä:
— Viistoista vietiin nuorta naista kuningas Ludvigille maistaa, tillillllilii, viisitoista, jotka tempun ties, tillililli, ties.
— Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin joku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja pyhittävä teidän sieluanne.
— Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. — Guy Barozai on tehnyt lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:
Kun kylmät tuikki tähdet taivaan, niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan, ja aasit, härjät hengellänsä lämmitti häntä seimessänsä. Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.
Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:
— Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.
Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:
— Mut kauneinta on kertoa, kun syömättä ja juomatta noin teki aasit, härjät työtä tallissa pitkin talviyötä. Ma tiedän, Franskan maassa moni käy silkkiloimi aasi, koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.
Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.
— Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme, joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan laupeuteen.
20.
Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:
— Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. — Nähkää, minkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä on ohentunut.
Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän kaltainen.
— Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, — tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan tuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.
Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.
— Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.
Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme hänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:
— Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni messupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää sakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.
Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän. Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä vihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.
Pian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui ristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja minä lankesimme polvillemme.
—Pax huic domui[rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.
—Et omnibus habitantibus in ea[ja kaikille sen asukkaille], vastasi kuoropoika.
Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa yli.
Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:
— Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?
— Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. — Annan anteeksi murhaajalleni.
Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:
—Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi[Katso, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi huokaisten:
— Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut loukkaus Sinun lempeille silmillesi?
Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin äänekäs nenänniisto häiritsivät.
Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta selkeällä äänellä:
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden, joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja, sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.
Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi peitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle, että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja että minä en voisi elää ilman häntä.
Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa epätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin. Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi salaisuudeksi.
Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää muuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.
Kello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas kyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä. Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen kasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden, joka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti korvaamattomaksi.
21.
Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.
Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.
Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.
— Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä, jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja minä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen vainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin Jumalan kunniata.
Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman kirjoitukselle.
— Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hraChapellen runoutta esikuvanani.
— Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. — Mutta ettekö ole utelias näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato, jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten. Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.
Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi ranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän, paperin ja mustetolpon.
— Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat, sellaisina kuin olen keksinyt ne:
"Tässä lepää herra Coignard,kuolla kaikkien täytyy maar."
Vastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne eivät kolmatta vaatineet.
Kulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä tuli tämän-näköinen:
Hic jacetIn spe beatae aeternitatisDOMINUS HIERONYMUS COIGNARD.Presbyter
Quondam in Bellovacensi CollegioEloquentiae Magister eloquentissimusSagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimusZozimi Panopolitani ingeniosissimusTranslatorOpere tamen immaturata morte interceptoPertit enim cuni Lugdunum peteretJudea manu nefandissimaId est a nepote Christi carnificumIn via trucidatusAnno Aet. LII:o.
Comitate fuit optima doctissimo comituIngenio sublimiFacetiis jucundus sententiis plenusDonorum Dei laudatorFide devotissima per multas tempestatesConstanter munitusHumilitate sanctissima ornatussaluti suae magis intentusquam vano et fallaci hominum judicioSic honoribus mundanisnunquam quaesitissibi gloriam sempiternammeruit.
Joka merkitsee:
TÄSSÄ LEPÄÄiäisen autuuden toivossaHERRA JÉRÔME COIGNARD,pappi,muinoin kaunopuheisuuden professorimitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa,Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja,Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä,jonka työn hän jätti kesken,koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema.Näin tappoi hänet Lyonin tielläjuutalaisen syyllinen käsi,näin jälkeläinen Kristuksen pyövelienhänet tappoi52-vuotiaana.
Hän oli käytöksessään miellyttävä,opissa ylväs,täys lauselmia ja viisautta hymyilevää.Hän kiitti Luojaa hänen töissään,kautt' elon myrskyjenhänen uskonsa säilyi järkkymättä.Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee,hän huolehti enemmän autuudestaankuin ihmisten turhasta tuomiosta,näin kysymättämaailman kunniaahän hankki kunnian kuolemattoman.
22.
Kolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti jälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen postikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa ei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden tilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus seurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin etsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää siellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi mahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin odottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin anteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti ensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen odottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki enemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne syyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.
Yöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään raitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia parturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi kohti hämäräistä taivaankantta.
— Kaunis yö, sanoin Jahelille. — Vuosi tuo tuskin mukanaan monta yhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.
Kylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän edessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille. Meissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit ystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan pistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla hänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme vieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me vaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän suudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli tehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.
Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:
— Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin kirkkomaan muuria vasten nojaten.
— Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.
— Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän — Se riittänee luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.
Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota, jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut vähintäkään pelkoa havaittavissa.
— Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani! Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi hänelle. Hyvästi!
— Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?
— Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää, sanon minä!
— Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?
— Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi, hyvästi!
Tuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun hra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen rakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että kaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo syöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että hän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa. Mutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti silmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa kirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi rauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani voivan hänet kokonaan lepyttää.
Astuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut koko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos, näin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä ystävyyttä osoittaen.
Jahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle huonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.
23.
Tässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon, kohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään erikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta tuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in kirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin kahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen. Sitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin vaaratta palata Parisiin.
Otin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa.Sydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun,Saint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnäKolmen Neitseenja hraBlaizot'nPyhän Katarinankatukilvet.
Äitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme jälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänytPienestä Bakkoksesta, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:
— Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle sangen äkäinen, kun kersantit tulivatKuningatar Hanhenjalkaansinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun sijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan viittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä vankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman kanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun epäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää, että kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä jälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellutPienen Bakkoksenkapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän vastasi aina minulle: "Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso kukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän poikanne puhtaaksi kuin lumi." Mutta kultarahat ovat täällä harvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka munisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään siipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani. Onneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä hra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta syytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot, että olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on sydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko perheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille, joka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli pukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti hänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot, mutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa päistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: "Armollinen rouva, meidän iällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme." Niin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä on rakastajia.
— Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. — Rouva d'Anquetilin käytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin hullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: "Olkaa huoleti, rouva Ménétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin. Luottakaa uutteruuteeni." Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen täyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi turvallisesti palata Parisiin.
Me illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra d'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti valitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää palata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi vain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin ystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta kääntämään.
— Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut, vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?
Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:
— Hra Blaizot, joka pitääPyhän Katarinan kuvankirjakauppaa, tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.
Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut palvelukseensa.
Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.
Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä, kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.
— Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa, joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä. Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme. Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.
Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni, keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni, viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita, jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet, kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.
Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa, muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin, että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa, ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.
Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja hänen palvelijansa pelastuneet.
— Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa juutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin. Hän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä ynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset ahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin ylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä noitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä hänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.
— Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan. Mutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien parhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty hra d'Astaracia?
Samassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista liikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:
— Katto putoaa!
Näin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon juoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:
— Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.
Näin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja vuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.
24.
Kenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin sydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä vihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes yksinomaan häneen kohdistunut.
Hra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan. Päästyäni hänen jälkeensäPyhän Katarinan kuvanomistajaksi ja valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja, jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.
Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès, François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteliRuusun romaanin? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin läheisyydessä,Viheriä porttinimisessä talossa. Hra Jérôme Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]
Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä, sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta, sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.
Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.
Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani, suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään, hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.
Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa, jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan. Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni, jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat, joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä milloinkaan on maan päällä kukoistanut.