— Ja, — syventyen näihin hehkuviin mietteisiin, — tulkoot sitten sanomaan minulle tuomitulle, maanpakolaiselle, nöyryytetylle naisparalle, etten muka ole kuningatarta rikkaampi, kunnioitetumpi, syytteestä vapaampi! Eihän kuningatar välittänyt minun tuomitsemisestani. Mitä jalopeura huolii maan matosesta! Kardinaali piti saataman tuomituksi, mutta hänetpä onkin vapautettu!
— Mutta mitenkä nyt aiotaan lukea julki tuomioni ja sitten ajaa minut maasta pois? Onko ehkä tarkoituksena kostaa naiselle ja sovittaa häneen rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Jätetäänkö minut santarmien kuljetettavaksi rajalle? Tullaanko minulle juhlallisesti sanomaan: Kelvoton, teidät ajaa kuningas ulos valtakunnasta. Ei, hallitsijani ovat sävyisiä, — tuumi hän hymyillen, — eivätkä enää viitsi tehdä minulle pahaa. Heitä harmittaa vain se, että kelpo pariisilaiset kirkuvat heidän parvekkeidensa juurella: Eläköön herra kardinaali! Eläköön Cagliostro! Eläköön parlamentti! Heidän tosivihollisensa on kansa, jonka siveelliseen apuun minäkin luotin… hyvällä menestyksellä.
Näin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin tehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa ja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen mieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.
— Miesparka! — tuumi hän häijysti myhäillen, — hän joutui maksamaan kaikkien puolesta. Sovintouhriksi on siis aina keksittävä filosofiselta kannalta kehno olento, ja aina kun sellainen tarve sattuu, pulpahtaa maan sisästä syntipukki ottamaan vastaan perinpohjaisen tuhonsa.
— Réteau raukka, niin surkean viheliäinen, saa nyt maksaa häväistyskirjoituksensa kuningatarta vastaan, kynävehkeilynsä ja suodessaan kullekin ihmiselle osansa Jumala lienee päättänyt, että sen miekkosen kohtaloon kuuluu selkäsauna, pian haihtuvia louisdoreja, väijytyksiä, lymyilyä ja lopuksi kalerirangaistus. Siitä näkee, auttaako viekkaus ilman älyä, ilkeys ilman pahuutta, taisteluvimma ilman sitkeyttä ja voimaa. Kuinka paljon onkaan luomakunnassa vahingollisia itikoita jauhopunkista skorpiooniin asti, joka on jo niin iso, että ihminenkin sitä pelkää! Kaikki nämä mitättömät olennot tahtovat vahingoittaa, mutta eivät saavuta taistelun kunniaa, sillä ne muserretaan.
Ja tällä mukavalla pöyhistelyllä Jeanne hautasi rikostoverinsa Réteaun päättäen ottaa selville, mille kaleriasemalle se heittiö vietäisiin, jottei matkallaan joutuisi sinne päin ja nöyryyttäisi miesparkaa näyttämällä entisen tuttavan onnea. Olihan Jeannella hyvä sydän.
Hän aterioitsi hilpeällä mielellä vartijainsa seurassa, mutta nämä olivat hämillään eivätkä sitä enää viitsineet salata. Jeanne luuli sen syyksi tuomiota, joka äsken oli hänestä langetettu, ja lausuikin sen suoraan. He vastasivat, ettei heistä mikään ollut niin tuskallista kuin nähdä tuomittuja henkilöitä. Jeanne oli niin sydämellisesti onnellinen, että hänen oli vaikea peitellä iloaan, ja siksi hän mielellään pyrki yksinäisyyteen saadakseen rauhassa ajatella. Hän aikoi siis päivällisen jälkeen pyytää lupaa palata kamariinsa. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun Hubert jälkiruokaa syödessä lausui teennäisen juhlallisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan:
— Madame, meillä on se määräys, ettei saa täällä enää pitää henkilöitä, joiden kohtalosta parlamentti on tehnyt päätöksensä.
— Hyvä, — ajatteli Jeanne, — hän täyttää jo ennakolta toivomukseni.
Hän nousi pöydästä ja vastasi:
— En soisi, että minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Se olisi huono palkinto hyvyydestänne… Tahdon siis palata kamariini.
Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hubert hypisteli jotakin avainta, ja hänen vaimonsa käänsi päänsä poispäin salatakseen liikutuksensa.
— Mutta missä aiotaan minulle lukea tuomioni ja milloin se tapahtuu?
— Kenties teitä odotetaan huoneessanne, — riensi Hubert vastaamaan.
— Hän tahtoo kaiketi minusta päästä, — ajatteli Jeanne.
Ja häntä puistatti jokin hämärä levottomuus, joka kuitenkin yhtä pian haihtui. Sitten hän lähti kanslian kolmea porrasta ylempänä olevaa käytävää kohti.
Nähdessään hänen menevän kiirehti rouva Hubert hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsiinsä. Nyt ei vartiattaren ilmeessä ollut kunnioitusta, ei tosiystävyyttä eikä sitä herkkyyttä, joka kahden ihmisen keskinäisessä suhteessa on kunniaksi molemmille, vaan syvää sääliä, jopa surkutteluakin, jonka tarkkanäköinen kreivitär kyllä huomasi. Tällä kertaa oli vaikutelma niin ilmeinen, että Jeanne itsekseen myönsi kauhistuvansa; mutta kauhu hälveni, kuten äsken levottomuus, tästä ilon ja toivon täyttämästä sielusta. Hän aikoi kuitenkin kysyä rouva Hubertilta surkuttelun syytä ja palasi jo pari askelta lausuakseen luonteensa mukaisen jyrkän ja reippaan kysymyksen, mutta ei ehtinyt, sillä Hubert tarttui hänen käteensä vähemmän kohteliaasti kuin ripeästi ja aukaisi oven.
Kreivitär joutui käytävään, jossa seisoi kahdeksan oikeudenpalvelijaa odottamassa. Mitähän he odottivat? Tämä kysymys tuli Jeannen mieleen, mutta silloin oli vartijan ovi jo kiinni. Miesten edessä seisoi muuan vankilan tavallisista vartijoista, sama, jonka tehtävänä oli joka ilta saattaa kreivitär takaisin huoneeseensa. Tämä mies alkoi nyt käydä Jeannen edellä ikäänkuin opastaen.
— Minut viedään kaiketi omaan huoneeseeni? sanoi kreivitär tekeytyen varmaksi, vaikka hänessä heräsi epäluulo.
— Aivan niin, madame, — vastasi vartija.
Jeanne tarttui rautaiseen kaiteeseen ja nousi portaita myöten miehen jälestä. Muutaman askeleen päässä kuuli hän oikeudenpalvelijain kuiskailevan, mutta he eivät kuitenkaan liikahtaneet. Tyyntyneenä hän antoi sulkea itsensä kamariin, vieläpä ystävällisesti kiitti saattajaansa, joka poistui.
Heti kun Jeanne tunsi olevansa yksin ja rauhassa, purkautui hänen ylenmääräinen ilonsa, jota hänen oli täytynyt liian kauvan peitellä ulkokultaisen naamion alla Hubertin väen luona. Tämä vankilan huone oli pesänä hänellä, ihmisten vähäksi aikaa kahlehtimalla jalolla otuksella, joka oli Jumalan oikusta taas ryntäävä maailman vapaaseen avaruuteen. Ja kun luolassa tai pesässä taas on ihan pimeä, kun mikään melu ei vangille ilmaise vartijain olevan valveilla eikä tarkka vainu tunne niiden jälkiä lähistöllä, silloin alkaa sen villi luonto ponnahdella. Silloin se ojentelee jäseniään norjentaakseen niitä odottavaan, vapaaseen hyppäykseen, ärjyy, loikkii ja riehaantuu ihmissilmän saamatta koskaan tätä näkyä katsella.
Samoin oli Jeannen laita. Mutta äkkiä hän kuuli käytävästä askelia ovensa kohdalta; kohta kalisi myös vartijan avainkimppu, ja jykevä lukko rämähti.
— Mitä minusta tahdotaan? — tuumi hän nousten seisaalle jännittyneenä.
— Sisään astui vanginvartija.
— Mikä nyt on, Jean? — kysyi Jeanne lempeästi, levollisesti.
— Madame, olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua.
— Minne?
— Alakertaan, madame.
— Minne me siellä menemme?
— Kansliaan…
— Mitä varten sinne?
— Madame…
Jeanne astui epäröivän miehen luo ja näki käytävän päässä samat oikeudenpalvelijat, jotka oli ensin huomannut alhaalla.
— Mutta sanokaa jo, — huusi hän levotonna, — miksi minut viedään kansliaan?
— Madame, puolustajanne, herra Doillot, tahtoo teitä puhutella.
— Kansliassa? Miksi ei täällä, vaikka hän on niin usein saanut tulla tänne?
— Madame, herra Doillot on saanut Versaillesista kirjeitä ja tahtoo teille ilmoittaa mitä niissä on.
Jeanne ei huomannut, kuinka ristiriitainen tämä vastaus oli; hänen mieltänsä kiinnitti vain pari sanaa: kirjeitä Versaillesista. Varmaankin ne olivat hovista, ja asianajaja oli tullut itse ne tuomaan.
— Olisiko kuningatar puhunut kuninkaalle minun puolestani, kun tuomio oli julistettu? Tai olisikohan…
Mutta mitä apua oli arvailemisesta? Siihen ei nyt ollut aikaa, eikä se ollut tarpeenkaan, kun parin minuutin päästä asia kuitenkin selviäisi. Sitäpaitsi vanginvartija hätäili ja helisti avaimiaan ikäänkuin viitatakseen, että nyt oli toteltava hyvällä tai pahalla.
— Malttakaa vielä hetkinen, — sanoi Jeanne. — Näettehän, että olin jo riisuutumassa mennäkseni vähän levolle; näinä viime päivinä olen niin rasittunut.
— Voin kyllä odottaa, madame, mutta huomatkaa, että herraDoillotilla on kiire.
Jeanne sulki ovensa, otti ylleen siistimmän hameen, kääriytyi vaippaan ja järjesti kiireesti tukkansa. Näihin valmistuksiin kului tuskin viittä minuuttia. Hän aavisti sydämessään, että herra Doillot toi hänelle käskyn matkustaa suoraa päätä ja auttaisi häntä pääsemään Ranskan halki mukavasti ja huomaamatta. Tietysti oli kuningatar pitänyt huolta siitä, että hänen vihollisensa toimitettaisiin maasta pois niin pian kuin suinkin. Nyt tuomion jälkeen piti kuningattaren karttaa ärsyttämästä tätä vastustajaansa, sillä jos pantteri on kahleissa vaarallinen, kuinka pelottava se onkaan vapaana? Näissä suloisissa ajatuksissa Jeanne melkein lensi vartijansa perässä, kun tämä opasti häntä alakertaan pikku portaita myöten, joita hän kerran ennen oli astunut mennessään oikeussaliin. Mutta vartija ei nyt saattanut häntä saliin asti eikä kääntynyt edes vasemmalle, missä oli kanslia, vaan pysähtyi pienen oikeanpuolisen oven eteen.
— Minne te menette? — kysyi Jeanne. — Onhan kanslia tuolla puolen.
— Tulkaa, tulkaa, madame, — sanoi vartija herttaisesti. — HerraDoillot odottaa teitä täällä.
Hän astui ovesta ensin itse ja veti perässään vankia, joka kuuli jykevien salpojen paukahtaen menevän kiinni, kun ovi oli jälleen sulkeutunut. Jeanne hätkähti, mutta kun hän ei pimeältä nähnyt vielä ketään, ei hän uskaltanut enempää kysyä. Hän astui muutaman askeleen ja pysähtyi. Sinertävän valon vuoksi tuntui tässä huoneessa samalta kuin hautaholvissa. Päivänvaloa tihkui ylhäältä vanhanaikaisen rautaristikon lävitse, ja hämähäkinseittien ja ikivanhain tomukerrosten puhki pääsi vain joku kalpea auringonsäde luomaan heijastustaan kiviseinille.
Jeannen tuli äkkiä vilu; hänestä tuntui täällä kostealta, ja vartijan kolkko ilme ennusti jotakin kauheaa. Toistaiseksi hän oli kahden kesken vartijansa kanssa näiden neljän seinän sisällä, jotka akkunanpuitteista pursunut vesi oli maalannut vihreiksi ja kostea ilma, saamatta koskaan auringon kuivattavaa lämpöä, peittänyt homeella.
— Monsieur, — sanoi Jeanne vihdoin, koettaen tukahuttaa värisyttävää kauhuaan, — mitä me kaksi täällä teemme? Missä on herra Doillot, jonka luo lupasitte minut viedä.
Vartija oli ääneti ja kääntyi katsomaan, oliko se ovi, josta he olivat tulleet sisään, asianmukaisesti suljettu. Jeanne seurasi tätä liikettä kauhu mielessä. Äkkiä hänessä heräsi se ajatus, että hänellä oli nyt, kuten sen ajan hirvittävissä romaaneissa joskus kuvattiin, edessään muuan niitä petomaisia, naisvankeihinsa ihastuneita vartijoita, jotka vähää ennen, kuin saalis pääsee häkin avatusta ovesta, ilmestyvät kauniin uhrinsa tyranniksi ja tarjoovat vapautta rakkauden vastineeksi. Mutta Jeanne oli väkevä eikä pelännyt yllätyksiä; hänessä ei myöskään ollut sielun häveliäisyyttä. Hänen mielikuvituksensa taisteli voitollisesti Crébillon nuoremman ja Louvetin viisastelevia oikkuja vastaan. Silmät hymyssä hän astui suoraan vartijaa kohti.
— Mitä te vaaditte, ystäväiseni? — kysyi hän. — Onko teillä minulle jotakin sanomista? Kun vanki on likellä vapautustaan, ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minusta vain tuntuu, että olette valinnut jokseenkin kolkon yhtymäpaikan.
Avaimia pitelevä mies ei vastannut, sillä hän ei ymmärtänyt vaan istuutui ääneti uuninnurkkaan ja odotti.
— Vielä kerran kysyn, — jatkoi Jeanne, — mitä meillä on täällä tekemistä.
Ja hän alkoi pelätä miehen olevan hullun.
— Odotamme herra Doillotia, — vastasi vartija.
— Mutta täytyyhän teidän myöntää, — sanoi Jeanne ravistaen päätään, — että jos herra Doillotilla on minulle kirjeitä Versaillesista, hän on huonosti valinnut ajan ja paikan… Herra Doillot ei ole voinut tarkoittaa, että odottaisin häntä täällä, vaan on tekeillä jotakin muuta.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hänen vastapäätään aukeni muuan ovi, jota hän ei ollut huomannut. Se oli sellainen pyöreä laskuovi, oikea mestariteos puuta ja rautaa, joka avautuen peittämäänsä taustaa kohti tuo näkyviin jonkinlaisen loihditun ympyrän, missä henkilöt ja maisemat näyttävät kuin taikavoiman elähyttämiltä. Ja oven takana näkyikin muutamia porrasaskelia, jotka johtivat alaspäin heikosti valaistuun, mutta ilmavaan käytävään, ja sen ulkopäässä Jeanne näki, nousten silmänräpäykseksi varpailleen, avoimen alan, torin tapaisen, ja siellä suuren joukon kiiluvasilmäisiä ihmisiä. Tämä näky välähti hänen silmiinsä kuin salama, eikä hän ehtinyt päästä siitä selville. Hänen edessään oli tuota toria paljoa likempänä kolme henkilöä, jotka juuri astuivat ylimmälle portaalle. Ja heidän takaansa, arvatenkin alemmilta portailta, näkyi neljä välkkyvää, terävää pistintä kaameiden vahakynttiläin kaltaisina, joilla aiottiin tätä kohtausta valaista.
Pyöreä laskuovi kääntyi taas umpeen, ja nuo kolme miestä astuivat Jeannen kammioon. Nyt Jeannelle tuli yllätys toisensa perästä tai oikeammin levottomuuden sijaan yhä uusia kauhuja. Hän lähestyi äsken pelkäämäänsä vartijaa kuin hakien turvaa noita tuntemattomia vastaan. Mutta vartija painautui seinää vasten ilmaisten sillä, että hänen oli jäätävä pian alkavan kohtauksen toimettomaksi katselijaksi.
Jeannea puhuteltiin, ennenkuin hänen mieleensäkään oli tullut mitään kysyä. Keskustelun aloitti nuorin miehistä, mustapukuinen, hattu päässä, jokin paperikäärö kädessä. Molemmat toiset seurasivat vanginvartijan esimerkkiä ja vetäytyivät Jeannen katseilta syrjään kammion pimeimpään soppeen.
— Madame, — sanoi tuntematon mies, — oletteko Jeanne de Saint-Rémy de Valois, naimisissa kreivi Marie Antoine-Nicolas de la Motten kanssa?
— Olen, monsieur, — vastasi Jeanne.
— Ja syntynyt Fontettessa heinäkuun 22 päivänä 1756?
— Niin, monsieur.
— Ja asutte Pariisissa, Neuve-Sain-Gilles-kadun varrella?
— Juuri niin, monsieur… Mutta miksi tuota kaikkea minulta kysytte?
— Madame, minusta on ikävää, ettette minua enää tunne. Minulla on kunnia olla oikeuden kirjuri.
— Anteeksi, nyt tunnen teidät.
— Voin siis, madame, täyttää velvollisuuteni sinä virkamiehenä, joksi minut tunnette.
— Malttakaa, monsieur. Sanokaa ensin, mikä on teidän velvollisuutenne?
— Lukea teille, madame, se tuomio, joka on teidän asiassanne julistettu oikeuden istunnossa toukokuun 31 päivänä 1786.
Jeannea värisytti. Hän loi ympärilleen tuskallisen, epäluuloisen katseen. Sana "epäluuloinen" on tahallaan pantu jälkimäiseksi, vaikka se tuntunee edellistä heikommalta. Jeannen oli vallannut epätietoinen tuskantunto, mutta ollakseen varuillaan hän levitti molemmat silmänsä, jotka pelottavina säihkyivät pimeässä.
— Te olette kirjuri Breton, — sanoi hän sitten, — mutta keitä nuo kaksi seuralaistanne ovat?
Kirjuri aikoi vastata, mutta vartija esti sen syöksyen esille ja kuiskaten hänelle nämä pelkoa tai ehkä sääliväisyyttä ilmaisevat sanat:
— Älkää sanoko!
Jeanne kuuli tämän kiellon ja tarkasteli nyt molempia outoja tulijoita paremmin kuin äsken. Häntä kummastutti toisen raudanharmaa, teräsnappinen puku ja toisen nuttu ja karvalakki; jälkimäisen miehen rintaa peittävä esiliina veti puoleensa erikoista huomiota, sillä se näytti toisin paikoin kärventyneeltä, kun taas joissakin kohdissa oli veri- ja öljytahroja. Kauhu pakotti Jeannen peräytymään, ja hän näytti kyyristyvän kuin tehdäkseen rajun hyppäyksen. Kirjuri astui likemmäksi ja sanoi:
— Olkaa niin hyvä ja polvistukaa, madame.
— Minäkö polvistuisin! — huusi Jeanne. — Minä, Valois, polvistuisin, niinkö?
— Se kuuluu asiaan, madame, — vastasi kirjuri nyökäten.
— Te ette ajattele, mitä puhutte, — väitti Jeanne kaameasti hymyillen, — ja minun täytyy teille selittää lakia. Polvilleen täytyy laskeutua vain silloin, kun rukoilee julkisesti anteeksi.
— Entä sitten, madame?
— Julkinen anteeksipyyntö tulee kysymykseen silloin, kun on tuomittu häpeälliseen rangaistukseen, mutta minun tietääkseni ei Ranskan lain mukaan maanpako ole häpeällinen rangaistus.
— Mutta enhän ole teille julistanut, että teidät on tuomittu maanpakoon, — vastasi kirjuri surumielisen vakavasti.
— No mikä tuomio minulle on julistettu? — huusi Jeanne kiukkuisesti.
— Sen saatte tietää, kun kuulette tuomionne, madame, ja sitä varten teidän täytyy ensin polvistua.
— En koskaan!
— Madame, se on ohjeitten! ensimäinen kohta.
— En koskaan, kuuletteko?!
— Madame, laki määrää, että jos tuomittu ei suostu polvistumaan…
— Mitä sitten?
— Sitten hänet pakotetaan siihen väkisin.
— Väkisin! Tekisitte naiselle väkivaltaa?
— Ei nainen saa sen enempää kuin mieskään laiminlyödä kuninkaalle ja oikeudelle tulevaa kunnioitusta.
— Ja kuningattarelle, eikö niin? — kirkui Jeanne. — Tässä kaikessa tulee kyllä näkyviin kostonhimoisen naisen käsi.
— Väärin te syytätte kuningatarta. Hänen majesteetillaan ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiseksi tuomio on tullut. Ja nyt, madame, pyydän teitä säästämään meitä siitä, että täytyisi käyttää väkivaltaa. Polvistukaa!
— En koskaan, en koskaan!
Kirjuri kääri paperinsa kokoon ja veti laajasta taskustaan esille toisen hyvin paksun, joka hänellä oli valmiina tämmöistä tapausta varten. Ja hän luki yliprokuraattorin nimenomaisen määräyksen, että vastarintaa tehdessä oli tottelematon vanki pakotettava polvistumaan tyydyttääkseen oikeuden vaatimukset. Jeanne nojautui tukevasti erääseen nurkkaan ja näytti silmäyksillään uhmaavan viranomaisia, joiksi hän luuli äsken oven takana näkemiään pistimiä.
Mutta kirjuri ei käskenyt avaamaan ovea, vaan viittasi molemmille ennenmainituille miehille, ja nämä lähestyivät tyynesti kuin järkkymättömät sotakoneet, jollaisia työnnetään piirityksessä muureja kohti. Kummankin miehen toinen käsi tarttui Jeannen kainaloon, ja he laahasivat hänet keskelle huonetta välittämättä huudoista ja rääkymisestä. Kirjuri istuutui kylmäkiskoisesti ja odotti. Jeanne ei huomannut olevansa jo kolmeksi neljäsosaksi polvillaan, kun ei jaksanut laahaamista estää. Mutta kirjurin pari sanaa selitti hänelle asian laidan.
— Hyvä, tuolla tapaa! — sanoi hän.
Heti jännitti Jeanne ruumiinsa suoraksi ja ponnahti pari jalkaa maasta ilmaan, vaikka miehet pitelivät kiinni.
— Ei siitä ole mitään apua, että noin huudatte, — sanoi kirjuri, — sillä ulkona ei teitä kuulla ettekä itse kuule tuomiotanne, jonka nyt aion lukea.
— Sallikaa minun seistä, silloin olen hiljaa, — vastasi Jeanne läähättäen.
— Kun rikollinen on tuomittu saamaan raippoja, vaatii semmoinen häpeällinen rangaistus polvistumista.
— Raippoja, — ulvoi Jeanne. — Raippoja, vintiö, niinkö sanoitte, raippoja?
Hänen elämöimisensä yltyi nyt sellaiseksi, että kirjuri, molemmat apulaiset ja vartija hölmistyivät ja malttinsa menettäneinä alkoivat kuin juopuneet panna kovan kovaa vastaan. He ryntäsivät Jeannen kimppuun ja tahtoivat painaa hänet maahan, mutta hän teki voitollista vastarintaa. Heidän koettaessaan koukistaa Jeannen polventaipeita hän jännitti lihaksensa suoriksi kuin teräslevyt. Hän roikkui ilmassa kahden miehen kannattamana, huitoi ja potki, niin että he saivat kelpo mustelmia. Sitten he jakoivat urakan keskenään, niin että yksi piti hänen jalkojaan kuin ruuvipenkissä ja molemmat toiset puristivat ranteista, ja samalla he huusivat kirjurille:
— Lukekaa nyt tuomio, herra kirjuri, sillä muuten emme ikinä pääse eroon tästä raivottaresta.
— Minä en koskaan salli luettavan tuomiota, joka tuomitsee minut häväistäväksi, — rääkyi Jeanne rimpuillen yliluonnollisen rajusti ja panikin uhkauksensa toimeen kirkumalla ja ulvomalla niin kovaa, ettei kirjurin ääntä kuulunut eikä tuomittu itsekään saanut luetusta selkoa.
Lopetettuaan tuomion lukemisen kirjuri käänsi paperin kokoon ja pisti jälleen taskuunsa. Jeanne luuli, ettei hän enää jatkaisi, ja vaikeni kootakseen uusia voimia taistellakseen vielä miesten kanssa. Ja nyt hän päästi ulvomisensa sijaan vielä kammottavampia hohotuksia.
— Ja tuomio, — jatkoi kirjuri tyynesti kuin päättäjäisiksi, — tulee pantavaksi toimeen mestauspaikalla oikeuspalatsin pihalla.
— Julkisesti! — parkaisi onneton… Ooh!
— Nyt jätän tämän naisen teidän haltuunne, — lisäsi kirjuri kääntyen sen miehen puoleen, jolla oli esiliina.
— Kuka tuo mies on? — kysyi Jeanne viimeisessä kauhun ja vimman puuskauksessa.
— Pyöveli, — vastasi kirjuri kumartaen ja sovitellen kalvosimia kohdalleen.
Heti kun kirjuri oli lopettanut, nostivat, molemmat miehet Jeannen käsivarsilleen kantaakseen hänet käytävään. Mahdotonta olisi kuvata hänen tekemäänsä vastarintaa. Tämä nainen, joka arkielämässä pyörtyi naarmustakin, kesti melkein tunnin aikaa kahden pyövelin rääkkäystä ja lyöntejä; hänet raastettiin ulko-ovelle saakka, mutta hetkeksikään hän ei lakannut päästämästä mitä vimmatuimpia huutoja.
Oven ulkopuolella, missä joukko sotamiehiä hillitsi ihmislaumaa, tuli näkyviin se piha, jota sanottiin mestauspaikaksi, ja pari, kolme tuhatta katselijaa, jotka uteliaisuus oli sinne houkuttanut, kun oli huomattu valmisteltavan mestauslavaa.
Noin kahdeksan jalan korkuisella lavalla kohosi mustaksi maalattu, rautarenkailla varustettu paalu ja sen päässä oli puutaulu, jossa oleva kirjoitus oli, varmaankin käskystä, koetettu raappia pois. Lava oli ilman kaiteita, ja sille noustiin portaita myöten, joista myös puuttui käsipuu. Aitauksena oli ympärillä vain oikeudenpalvelijain pistimiä, jotka teräväkärkisen ristikon tavoin sulkivat pääsyn sen luokse.
Kun ihmisparvi näki vankilan porttien aukenevan ja komisarioiden sauva kädessä ja sihteerin papereineen tulevan sieltä ulos, alkoi se aaltoileva liike, jonka vuoksi sitä verrataan lainehtivaan mereen. Kaikkialta huudettiin: tuolla hän on! ja samalla kuului rikollista kohtaan perin epäkunnioittavia nimityksiä; jotkut tekivät tuomareista pahanilkisiä huomautuksia. Sillä Jeanne oli ihan oikeassa: tuomittuna hän oli todella päässyt erään ryhmän suosioon. Oli näet niitä, jotka pari kuukautta sitten olivat häntä halveksineet, mutta olisivat suoneet hänen pelastuvan sen nojalla, että hän esiintyi kuningatarta vastaan.
Mutta herra de Crosne oli ottanut kaikki huomioon. Tämän katsomon ensi riveihin oli päästetty sitä yleisöä, joka kannatti näytelmän kustannusten maksajia. Hartevien poliisien vieressä nähtiin siellä naisia, jotka olivat kardinaalin hartaimpia ihailijoita. Oli keksitty keino käyttää kuningattaren hyväksi sitä suuttumusta, jota oli häntä vastaan herätetty. Ja ne, jotka Marie-Antoinettea vihaten olivat niin kovasti paukuttaneet käsiään Rohanin prinssille, tulivat nyt viheltämään ja herjaamaan rouva de la Mottea, joka ei osannut pitää omaa ja kardinaalin asiaa yhteisenä.
Siitä oli seurauksena, että hänen näyttäytyessään pienellä torilla raivoisat huudot:Alas Motte! Alas väärentäjä!olivat enemmistönä ja lähtivät vahvimmista keuhkoista. Myöskin sattui, että kun jotkut yrittivät ilmaista sääliään Jeannelle tai suuttumustaan tuomion ankaruudesta, hallien myyjättäret luulivat heitä kardinaalin vastustajiksi ja poliisit taas kuningattaren vihamiehiksi ja että sellaiset huutajat siis kaksinkertaisesta syystä saivat selkäänsä molemmilta sukupuolilta, joiden intohimo vaati rikollisen rääkkäämistä. Jeannen voimat olivat lopussa, mutta ei hänen raivonsa. Hän herkesi kirkumasta, kun paljoa kovempana kuului melu ja tappelu, mutta kirkkaalla, kaikuvalla äänellään hän lausui muutamia sanoja, jotka taikavoimalla vaiensivat kaiken hälinän.
— Tiedättekö, kuka minä olen? — huusi hän. — Tiedättekö, että minussa on kuningattaren verta? Tiedättekö, ettei tässä kosteta rikolliselle, vaan kilpailijalle, eikä ainoastaan kilpailijalle, vaan rikostoverille?
Nyt hänet paraiksi keskeyttivät ne huudot, jotka tulivat herra de Crosnen ymmärtävimpien kätyrien taholta. Mutta Jeanne oli jo herättänyt, ellei mielenkiintoa, niin ainakin uteliaisuutta, ja tällaisen kansanjoukon jano on tyydytettävä. Jeannelle todisti nyt syntynyt hiljaisuus, että tahdottiin häntä kuunnella.
— Niin, — toisti hän, — minulle kostetaan, kun olen rikostoveri, sillä minä tunnen salaisuuksia…
— Varokaa — kuiskasi hänelle kirjuri.
Jeanne kääntyi. Pyövelillä oli raippa kädessä. Sen nähdessään Jeanne unohti puheensa, vihansa ja halunsa päästä kansanjoukon suosioon, ajatellen vain häväistystä, peläten vain tuskaa.
— Armoa, armoa! — huusi hän vihlovalla äänellä.
Vastaukseksi kuului räikeitä ivahuutoja. Huumaantuneena tarttui Jeanne pyövelin polviin ja sai kiinni hänen kädestään. Mutta mies kohotti toisen kätensä ja sipaisi raipalla hiljaa kreivittären hartioita. Omituista! Tämä nainen, joka olisi ruumiillisesta tuskasta musertunut, ehkä talttunut, sai uusia voimia huomatessaan, että häntä säästettiin. Hän ryntäsi pyövelin apulaista vastaan ja yritti syöstä hänet kumoon paiskatakseen hänet lavalta maahan. Mutta samassa hän peräytyi. Miehellä oli kädessään tulikuuma rauta, jonka oli juuri temmannut palavasta hiiliastiasta. Hän kohotti poltinrautaansa, ja sen levittämä kuumuus pakotti Jeannen heittäytymään taaksepäin sydäntäsärkevästi kirkuen.
— Poltetaan raudalla, — huusi hän, — poltetaan! Koko kansa vastasi hänen huutoonsa hurjasti ulvoen.
— Niin, niin, — rääkyi kolme tuhatta ääntä.
— Auttakaa, auttakaa! — parkui Jeanne kuin mieletön ja koetti vapautua nuorista, joilla hänen kätensä olivat sidotut.
Mutta samassa pyöveli repäisi Jeannen puvun rikki olkapään kohdalta, kun ei muuten saanut sitä auki, ja koki toisella kädellään vavisten työntää vaateriekaleita syrjään ja toisella tarttua apulaisen tarjoomaan hehkuvaan rautaan. Jeanne syöksyi taas tämän miehen kimppuun ja pakotti hänet väistymään, sillä apulainen ei uskaltanut häneen koskea. Huomatessaan, että kamalaa työkalua oli vaikea saada, pyöveli alkoi kuunnella, tulisiko kansan taholta pilkkahuutoja häntä itseään vastaan, sillä hänessä oli herännyt itserakkaus.
Katselijat kiihtyivät ja ihailivat naisen uljasta vastarintaa, mutta samalla heitä värisytti pidätetty maltittomuus; kirjuri oli laskeutunut lavalta, eivätkä sotamiehet tienneet, mitä oli tehtävä. Kaikkialla oli sekasortoa ja hämmennystä, joka näytti uhkaavalta.
— Tehkää siitä loppu! — karjaisi muuan ääni etumaisten joukosta.
Se oli käskevä ääni, jonka pyöveli varmaankin tunsi, sillä voimakkaalla sysäyksellä hän kaatoi Jeannen, koukisti häntä kasaan ja taivutti vasemmalla kädellä hänen päätään taaksepäin. Mutta Jeanne ponnahti pystyyn leimuavampana kuin uhkaava tulikuuma rauta ja huusi äänellä, joka kuului yli kaiken hälinän ja pyövelien kömpelyyttä kiroavien huutojen:
— Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan sallitte rääkätä!
— Vait! — huusi kirjuri.
— Vait! — huusi komisario.
— Minäkö vaikenisin? — riehui Jeanne. — Mitä minulle tehdään, jos puhun?… Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.
— Ahaa, — huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.
— Vait! — toisti kirjuri.
— Niin, oma syyni, — jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, — sillä jos olisin tahtonut puhua…
— Vait! — kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.
— Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin… minut hirtettäisiin eikä häväistäisi.
Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle muutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen suuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä, tummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin, joista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui rautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.
Mutta Jeanne käytti notkeana kuin käärme hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vain yksi koura piteli häntä niskasta; hän syöksähti pystyyn viimeisen kerran, kääntyi kuin hulluna riemusta, tarjosi pyövelille rintaansa ja loi häneen uhmaavan katseen, niin että hirvittävä, olkapäätä tavoittava ase osui oikeanpuoliseen rintaan, painoi savuavan, syvälle uppoavan vaon verekseen lihaan ja huolimatta suukapulasta kiristi, uhrin suusta sellaisen ulinan, jota ei ihmisääni osaa jäljitellä. Jeanne sortui nyt tuskaan ja häpeään. Hänet oli voitettu. Sitten ei hänen huuliltaan enää kuulunut ainoatakaan ääntä, eivätkä jäsenet edes värähtäneet; hän oli tällä kertaa todella pyörtynyt. Pyöveli nosti hänet kuin taakan hartioilleen ja kantoi pois laskeutuen horjuvin askelin häpeän portaita myöten.
Kansanjoukko pysyi myös ääneti joko hyväksyen näkemänsä tai kauhun mykistämänä, eikä poistunut pihalta, ennenkuin oli nähnyt vankilan porttien sulkeutuvan Jeannen jälkeen ja mestauslavaa ruvettavan purkamaan ja täysin varmistunut siitä, ettei ollut jälkinäytöstä tähän kaameaan murhenäytelmään, joka oli parlamentin toimesta kansalle ilmaiseksi esitetty.
Poliisit pitivät silmällä katselijain viimeisiäkin vaikutelmia; heidän käskynsä olivat niin selvät, että olisi ollut mieletöntä kiistellä heidän sauvoilla ja käsiraudoilla vahvistettua järkeänsä vastaan. Jos siis jokin vastaväite tehtiin, pysyi se asianomaisen hiljaisessa mielessä.
Vähitellen piha sai tavallisen rauhallisuutensa, ja kansanjoukon hajaannuttua sattui vain sillan äärimmäisessä päässä kahden nuoren, ajattelemattoman miehen kesken heidän poistuessaan seuraava puhelu:
— Uskotteko todellakin, Maximilien, että pyövelin poltinraudalla merkitty nainen on rouva de la Motte?
— Niin sanotaan, mutta en minä ainakaan usko… vastasi heistä kookkaampi.
— Pidätte siis varmana, ettei se ollut hän? — lisäsi toinen, pienikokoinen, arkakatseinen mies, jolla oli pyöreät, loistavat silmät kuin yölinnulla ja lyhyeksi leikattu, rasvainen tukka. — Niinpä niin, se lienee ollut joku muu kuin rouva de la Motte. Tyrannien kätyrit ovat säästäneet rikostoveriaan. Vapauttaakseen Marie-Antoinetten syytteestä he keksivät jostakin Oliva nimisen naikkosen, joka tunnusti itsensä portoksi; yhtä hyvin he ovat voineet löytää luulotellun rouva de la Motten, joka otti väärennyksen niskoilleen. Tosin voisi väittää, että poltinmerkki on todellinen. Joutavia! Se oli vain ilveily, josta uhri ja pyöveli saavat maksun, tosin runsaan maksun, mutta siinä kaikki.
Tämän miehen seuralainen kuunteli päätään pudistaen ja hymyili vastaamatta.
— Mitä arvelette? — kysyi pieni, ilkeännäköinen mies. — Ettekö ole samaa mieltä?
— Tuntuu liian paksulta se olettamus, että joku suostuisi ottamaan poltinmerkin rintaansa, — vastasi toinen, — eikä äskeistä tapausta ole todistettu ilveilyksi. Olettehan te lääkäri ja haistoitte kaiketi palavan lihan käryä. Ilkeä muisto, sen myönnän.
— Sanon teille, että se on vain rahakysymys; se rikollinen oli tuomittu saamaan poltinmerkin jostakin muusta syystä ja sai hyvän palkinnon siitä, että otti lausuakseen muutaman mahtipontisen sanan, ja sitten pantiin kapula suuhun, kun hän oli vähällä puhua liikoja…
— No, no, — keskeytti kyllästyneenä se, jonka nimi oli Maximilien.— Minä en yhdy johtopäätöksiinne, kun niissä ei ole järkeä.
— Hm! — mumisi toinen. — Lopulta te joudutte sille kannalle kuin äskeiset hölmöt, jotka luulivat nähneensä, kuinka rouva de la Motte merkittiin poltinraudalla. Mutta se olisikin oikkujenne tapaista. Sanoittehan juuri, ettei se ollut rouva de la Motte.
— Sitä en vieläkään usko, — vastasi nuori mies naurahtaen, — mutta se nainen ei myöskään ollut sellainen rikollinen kuin luulottelette.
— No kuka sitten? Antakaa kuulla, kuka se nainen oli, johon tuolla äsken lyötiin häpeäleima rouva de la Motten asemesta?
— Kuningatar! — vastasi nuori mies kimeällä äänellä ja päästi näkyviin kuvaamattoman hymynsä.
Toinen peräytyi hohottaen, taputti käsiään tälle pilalle ja virkkoi tähystäen ympärilleen:
— Hyvästi Robespierre!
— Hyvästi, Marat! — vastasi toinen.
Ja he poistuivat eri suuntiin.
[Vielä Dumas'n päivinä esiintyi paljon sitä käsitystä, että Marie-Antoinettella oli häpeällinen osuus kaulanauha-jutussa, joka vallankumouksen tapahduttua vaikuttikin tärkeänä tekijänä hänen kohtalossaan. Vasta parikymmentä vuotta takaperin selvitti Funck-Brentano etevässä historiallisessa tutkimuksessaan (L'Affaire du Collier) lopullisesti koko vehkeilyn, — ja rouva de la Motten esiintymisen siinä juuri sellaiseksi kuin se on edellä kuvattu.]
[Mainitussa teoksessa päättyy esitys samaan kohtaan kuin tässäkin romaanissa: Jeanne de la Motte, omaa sukuaan de Saint-Rémy ja tekeytymisensä nojalla de Valois, on kesäkuun 21. p:nä 1786 julkisesti piesty ja poltinraudalla merkitty, — rimpuillen, raappien ja purren kuin villikissa, — sekä viety Salpétrière-vankilaan, huonojen naisten tyrmään. Eräässä toisessa tutkielmassaan Funck-Brentano käsittelee tämän merkillisen seikkailijattaren viimeisiä vaiheita; samaa aihetta ovat tutkineet m.m. skotlantilaiset Carlyle ja Andrew Lang.]
[Vieläkään ei ole täyttä selvyyttä siitä, millä tavoin Jeanne pääsi pakenemaan vankilasta, jossa häntä kuitenkin lienee vartioitu hyvin tarkoin, koska saattoi päätellä, että tällainen tunnoton valehtelijatar vapaudessaan yhäti kehittelisi parjauksiansa kuningatarta vastaan. Karkaaminen kuitenkin tapahtui jo v. 1787, ja Englantiin asettuen Jeanne muistelmiksi nimittämässään häväistyskirjassa antoi tästä tempusta laajan ja varsin romanttisen kuvauksen, jossa Lang osoittelee monia ilmeisiä mahdottomuuksia (Historical Mysteries, XIV). Olettaa voipi, että kuningatarta vastustavasta puolueesta joku auttoi hänet vapaalle jalalle, ja ensi työkseen hän alkoikin vihjailla, että juuri kuningatar oli hänet toimittanut pois vankeudesta, muka katuen syyttömälle ihmiselle tuottamiansa kärsimyksiä.]
[Jeannelle tuli väleen omituinen loppu. Vaikka hän sai runsaasti rahoja kaulakoristeen jalokivien myyskentelemisellä, ei hän edelleenkään osannut hoitaa talouttansa, ja v. 1791 muuan ulosotto-vouti tuli velkavankeuden uhalla kovistamaan häneltä kolmenkymmenen punnan suoritusta. Nokkela seikkailijatar tarjosi hänelle viiniä, livahti huoneesta, lukitsi oven jälkeensä ja piiloutui ylikertaan. Mies murtautui ulos ja löysi hänet, jolloin Jeanne hyppäsi alas ikkunasta. Hän putosi puunoksiin, jolloin häneltä murskautui polvi, katkesi reisi ja puhkesi silmä. Tästä hän oli silti tointumassa, mutta elok. 21. p:nä 1791 hän nautti ylettömästi silkkiäismarjoja, jotka olivat hänen herkkuansa, ja heitti henkensä sen johdosta kahta päivää myöhemmin.]
[Hänen miehensä — Dumas'n romaanissa syrjäytetty — oli Jeannen vehkeiden osatoverina päässyt täpärästi pakenemaan ranskalaisia poliiseja ja asettunut Englantiin hänkin. Yhdessä he olivat viettäneet humuelämää, kunnes muutamia päiviä ennen vaimonsa kohtalokasta hyppäystä la Motte haastoi kaksintaisteluun nuoren jalokivikauppias Greyn, joka oli esiintynyt todistajana avioparia vastaan nousseessa rettelössä noiden varastettujen jalokivien myynnistä. Kaksintaistelu tapahtui Brysselissä, koska sellainen kiistanratkaisu jo oli Englannissa kiellettyä, ja tavallisella onnellaan la Motte surmasi viattoman vastustajansa. Hänen oli sitten eleltävä milloin missäkin, loputtomissa kehnoissa seikkailuissa, joista hän kuitenkin suoriusi paatuneen syntisäkin korkeaan ukko-ikään.]
[Kaulanauha-jupakkaa ja "huijarikuningas" Cagliostron merkillistä toimintaa yleensä valaisevat varsin eloisasti hänen omat avomieliset muistelmansa, jotka on kirjoitettu vankilassa muutamaa vuotta ennen hänen kuolemaansa; tämä omituinen suurpetoksien historiikki ja samalla peräti kuvaava inhimillinen asiakirja ilmestyy suomeksikin ("Cagliostron muistelmat" Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918).Suom.]
53.
Vihkiäiset.
Samana päivänä, jolloin tämä rangaistus pantiin toimeen, astui kuningas Versaillesissa kello kaksitoista ulos työhuoneestaan, ja hänen kuultiin kiivaalla äänellä sanovan jäähyväisiksi Provencen kreiville:
— Monsieur, tänään menen eräisiin vihkiäisiin. Olkaa niin hyvä ja säästäkää minua kuulemasta koti-ikävyyksiä; se olisi huono enne nuorelle parille, josta pidin ja jota tahdon suojella.
Hymyillen rypisti Provencen kreivi kulmakarvojaan, kumarsi veljelleen syvään ja palasi huoneisiinsa. Kuningas astui edelleen hoviväen välitse, jota oli siellä täällä käytävissä, hymyili toisille ja silmäili kopeasti toisia aina sen mukaan, olivatko he hänen tietensä hyväksyvällä vai vastustavalla kannalla parlamentin äsken ratkaisemassa jutussa. Viimein hän saapui neliömäiseen salonkiin, missä oli kuningatar täydessä juhlapuvussa hovinaistensa ja hoviherrainsa ympäröimänä.
Marie-Antoinette näytti huolimatta ihomaalista kalpealta ja oli tarkkaavasti kuuntelevinaan Lamballen prinsessan ja herra de Calonnen helliä kysymyksiä, jotka koskivat hänen vointiaan. Mutta usein hän salavihkaa katsahti ovelle, milloin etsien kuin maltittomasti odottaisi saavansa nähdä, milloin kääntyen pois kuin pelkäisi näkevänsä.
— Kuningas! — huusi nyt muuan hovilakeija, ja kuningatar näki Ludvig XVI:n astuvan huoneeseen pitsien, koruompelusten ja valonvälkkeiden lävitse.
Jo kynnyksellä oli kuninkaan katse etsinyt kuningatarta, joka nousi ja astui kolme askelta häntä kohti.
— Te olette tänään kaunis, ihmeteltävän kaunis, madame, — lausui kuningas suudeltuaan hänen kättään.
Marie-Antoinette hymyili surumielisesti ja tähysti vielä kerran epävarmalla katseella, olisiko läsnäolijain joukossa sitä, mitä sanoimme hänen etsivän.
— Eikö morsiuspari ole täällä? — kysyi kuningas. — Pian lyö kello kaksitoista.
— Sire, — vastasi kuningatar niin rajusti ponnistaen, että ihomaali halkeili hänen poskillaan ja paikoittain heltisi, — ainoastaan herra de Charny on tullut: hän odottaa pylvässalissa, että teidän majesteettinne käskisi häntä tulemaan.
— Charny! — sanoi kuningas huomaamatta ilmeikästä hiljaisuutta, joka seurasi kuningattaren sanoja. — Onko Charny siellä? Tulkoon hän tänne heti!
Muutamat herrat riensivät noutamaan herra de Charnyta. Kuningatar painoi hermostuneena kättään sydäntä vasten ja istuutui selkä ovea kohti.
— Niin, kello lyö todella kaksitoista, — jatkoi kuningas, — ja morsiamen pitäisi olla täällä.
Juuri kun kuningas lausui viime sanat, ilmestyi herra de Charny salongin ovelle ja vastasi kuninkaan huomautukseen:
— Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, että neiti de Taverney on vasten tahtoaan myöhästynyt. Isänsä kuolemasta saakka hän on ollut vuoteen omana. Tänään hän nousi ensi kerran ja olisi jo noudattanut kuninkaan käskyä, ellei olisi sattunut äkillistä voipumusta.
— Niin suuresti tämä rakas lapsi rakasti isäänsä! — sanoi kuningas ääneen. — Mutta kun hän nyt saa hyvän miehen, toivomme hänelle siitä tulevan lohdutusta.
Kuningatar kuunteli tai oikeammin tiedottomasti kuuli eikä liikahtanut. Jos joku olisi häntä katsellut Charnyn puhuessa, olisi voinut nähdä, kuinka veri painui vesivaa'an lailla kasvoista sydämeen. Huomatessaan läsnäolijain joukossa suuren määrän aateliston ja papiston ylimpiä edustajia kuningas kohotti äkkiä päätään ja sanoi:
— Herra de Bréteuil, oletteko jo laatinut Cagliostron karkoituskäskyn?
— Olen, sire, — vastasi ministeri nöyrästi.
Kokoontuneiden hiljaisuutta olisi tällä hetkellä häirinnyt nukkuvankin linnun hengitys.
— Ja se de la Motte, joka sanoo itseään Valoisiksi, — jatkoi kuningas lujalla äänellä, — tänäänkö se leimataan poltinmerkillä?
— Juuri tällä hetkellä, sire, se varmaan on jo tapahtunut. Kuningattaren silmä välähti. Salongin läpi kulki sorina, joka piti käsitettämän hyväksymiseksi.
— Kardinaalia harmittanee, kun saa tietää, että on poltinraudalla merkitty hänen rikostoverinsa, — päätti Ludvig XVI ilmaisten itsepintaista ankaruutta, jota hänessä ei oltu ennen tätä juttua koskaan huomattu.
Ja lausuttuaan nämä sanat:hänen rikostoverinsa, jotka koskivat parlamentin äskettäin vapauttamaa syytettyä ja herjasivat pariisilaisten epäjumalaa, leimaten varkaaksi ja väärentäjäksi erään ylhäisimmistä kirkkoruhtinaista, Ranskan ensimäisistä prinsseistä, loi kuningas, ikäänkuin olisi puolisonsa kunniaa ylläpitääkseen juhlallisesti haastanut taisteluun papiston, aateliston, parlamentin ja kansan, ympärilleen sellaisen vihaa ja majesteettisuutta hehkuvan silmäyksen, jollaista ei oltu Ranskassa nähty siitä saakka, kun Ludvig XIV:n silmät vaipuivat iäksi umpeen. Ei pienintäkään hyväksymisen sorinaa tai sanaa tullut vastaukseksi tähän kostonpuuskaan, jonka kuningas kohdisti kaikkiin kuningasvaltaa vastaan vehkeilleisiin henkilöihin. Hän lähestyi nyt kuningatarta, joka syvimmän kiitoksensa osoitukseksi ojensi hänelle molemmat kätensä.
Tällä hetkellä ilmestyivät pylväskäytävän toiseen päähän neiti de Taverney valkopukuisena kuin morsian ja kalpeana kuin aave ja hänen veljensä Filip de Taverney taluttaen häntä kädestä. Andrée läheni kiireisin askelin, katse hämmentyneenä, hätäisesti hengittäen; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään saaden vain veljensä kädestä voimaa, rohkeutta ja opastusta.
Hoviväki hymyili morsiamen astuessa ohitse. Kaikki naiset asettuivat kuningattaren taakse ja kaikki herrat ryhmittyivät kuninkaan taakse. Taluttaen Olivier de Charnyta astui komentaja de Suffren Andréeta ja hänen veljeään vastaan, tervehti heitä ja yhtyi läheisimpien sukulaisten ja ystävien joukkoon. Filip astui edelleen kohtaamatta Olivierin katsetta ja antamatta Andréelle sormensa puristuksella merkkiä, että hänen tuli kohottaa päätään. Ehdittyään kuninkaan eteen, hän puristi sisarensa kättä, ja kuin kuolleista heräten avasi nyt Andrée suuret silmänsä ja näki Ludvig XVI:n, joka hymyili hänelle ystävällisesti. Hän kumarsi syvään, ja samalla kuului yleistä suosionsorinaa hänen kauneutensa ylistykseksi.
— Neiti de Taverney, — sanoi kuningas tarttuen hänen käteensä, — teidän olisi tosin pitänyt odottaa suruajan loppuun, mennäksenne naimisiin herra de Charnyn kanssa, ja ellen olisi nimenomaan tahtonut jouduttaa vihkiäisiä, olisi tuleva puolisonne, vaikka onkin niin maltiton, ehkä suonut teille vielä kuukauden lykkäyksen. Minulle on kerrottu teidän olleen sairaana, ja se surettaa minua, mutta minun pitää varmentaa kelpo aatelismiesten onnea, jotka palvelevat minua sillä tavoin kuin herra de Charny. Jollette joutuisi tänään hänen puolisokseen, en voisi olla läsnä vihkiäisissänne, koska huomenna lähden kuningattaren kanssa matkalle pitkin Ranskaa. Nyt siis saan mielihyväkseni allekirjoittaa aviosopimuksenne ja nähdä teidät vihittävän kappelissani. Tervehtikää kuningatarta, neiti, ja kiittäkää häntä, sillä hänen majesteettinsa on ollut teille niin hyvä.
Ja samalla hän itse talutti Andréeta Marie-Antoinetten luo. Tämä oli noussut vapisevin polvin, kädet kylminä. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, vaan näki ainoastaan jonkin valkoisen olennon lähestyvän ja kumartavan. Sitten kuningas jätti morsiamen käden takaisin Filipille, tarttui Marie-Antoinetten käteen ja sanoi kovalla äänellä:
— Kappeliin, herrat ja naiset!
Kaikki seurasivat heidän majesteettejaan ääneti, ja asettuivat kappelissa paikoilleen, ja kohta alkoi messu. Kuningatar kuunteli sitä rukoustuolillaan kumarruksissa, pää hautaantuneena kätten väliin. Hän rukoili koko sielustaan, kaikella voimallaan; hän kohotti taivaaseen niin hehkuvia toivomuksia, että henkäykset hänen huuliltaan pyyhkivät pois kyynelten jäljet.
Herra de Charny, joka kalpeana ja komeana tunsi kaikkien katseiden painostusta, oli tyyni ja uljas, ikäänkuin olisi ollut laivansa kannella, keskellä tulipyörteitä ja englantilaisten raehaulien ropinaa; nyt tuntui vain vaikeammalta. Pitäen yhtä mittaa silmällä sisartaan, joka näkyi vapisevan ja horjuvan, tuntui Filipkin olevan valmiina rohkaisemaan häntä jollakin sanalla, lohduttavalla tai ystävällisellä viittauksella. Mutta Andrée ei muuttunut entisestään, vaan seisoi pää pystyssä, hengittäen vähän väliä sisäänsä hajusuoloja pienestä pullosta; kuin kuolevana ja sammuvan liekin lailla lepattavana hän kuitenkin tahtonsa voimalla pysyi seisaalla ja elossa. Hän ei kohottanut rinnastaan rukouksia eikä anonut mitään taivaalta, sillä hänellä ei ollut mitään toivottavana tai pelättävänä; hänestä tuntui, etteivät ihmiset eikä Jumala hänestä välittäneet. Papin puhuessa, pyhän kellon kaikuessa ja juhlallisen toimituksen tapahtuessa hän ajatteli:
— Olenko edes kristitty? Olenko muiden kaltainen olento, luotu kuin muutkin? Oletko minussa herättänyt hurskautta, sinä, jota nimitetään kaikkivaltiaaksi, jota sanotaan kaikkein oikeudenmukaisimmaksi ja joka kuitenkin aina olet minua rangaissut, vaikken ole koskaan syntiä tehnyt, sinä, jota sanotaan rauhan ja rakkauden Jumalaksi ja joka olet toimittanut minut elämään keskellä epäsopua, vihaa ja veristä kostonhimoa, sinä, jonka sallimasta vihollisekseni on joutunut se ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut?
— Ei, — jatkoi hän, — minuun eivät sovi tämän maailman, olot eivätkä Jumalan lait! Varmaankin minut on jo ennen syntymääni kirottu ja syntyessäni sysätty inhimillisen lain ulkopuolelle.
— Kummallista, kummallista, — ajatteli hän palaten onnettomaan menneisyyteensä. — Tässä seisoo vieressäni mies, jonka pelkän nimen kuuleminen värisytti minua onnesta. Jos hän olisi kosinut minua oman itseni vuoksi, olisi minun täytynyt heittäytyä hänen jalkainsa juureen rukoilemaan anteeksientistä vikaani, sinun vikaasi, Jumala. Ja tämä ihailemani mies olisi ehkä minut työntänyt luotaan. Tänään sama mies ottaa minut vaimokseen, ja nyt on hänen pakko pyytää minulta polvillaan anteeksi! Kummallista, perin kummallista!
— Nyt kuului hänen korviinsa papin ääni:
— Jacques Olivier de Charny, tahdotteko aviovaimoksenne ottaaMarie-Andrée de Taverneyn?
— Tahdon, — vastasi Olivier varmalla äänellä.
— Ja te, Marie-Andrée de Taverney, tahdotteko aviomieheksenne ottaaJacques-Olivier de Charnyn?
— Tahdon, — vastasi Andrée melkein rajusti, niin että kuningatarta värisytti, ja moni nainen säpsähti.
Sitten Charny pani vihkisormuksen vaimonsa sormeen, johon se solahti niin taitavasti, ettei Andrée tuntenut käden kosketusta. Pian senjälkeen kuningas nousi. Messu oli päättynyt. Pylväskäytävässä tuli koko hoviväki onnittelemaan nuorta paria.
Kappelista palatessa herra de Suffren talutti sisarenpoikansa puolisoa kädestä ja lupasi hänelle Olivierin nimessä kaikkea sitä onnea, mitä hän ansaitsi. Andrée kiitti, pysyen edelleen vakavana, ja pyysi vain saattamaan itseään heti kuninkaan luo saadakseen tätä kiittää, sillä hän tunsi itsensä hyvin hervottomaksi, ja samalla hänen kasvoihinsa ilmestyikin pelottava kalpeus.
Charny näki hänet kaukaa eikä uskaltanut lähestyä. Komentaja astui suuren salongin poikki ja vei Andréen kuninkaan luo, joka suuteli häntä otsalle ja sanoi:
— Rouva kreivitär, menkää kuningattaren huoneeseen; hänen majesteettinsa tahtoo teille antaa häälahjan.
Lausuttuaan nämä omasta mielestään perin armolliset sanat hän poistui kaiken hoviväen seuraamana, jättäen Andréen nojaamaan veljensä käsivarteen järkytettynä, epätoivoisena.
— Voi, tämä on liikaa, aivan liikaa, Filip! — mutisi Andrée. Luulin kuitenkin jo kärsineeni kylliksi!
— Rohkeutta! — kuiskasi Filip. — Vielä tämä koetus, siskoseni.
— Ei, ei, — vastasi Andrée, — minä en enää jaksa. Naisen voimat eivät ole rajattomia; kenties teen, mitä vaaditaan, mutta ota huomioon, että joshänpuhuttelee minua, toivottaa minulle onnea, vie se minulta hengen.
— Jos täytyy, niin kuolet, rakas sisar, — sanoi nuori mies, — ja silloin olet minua onnellisempi, sillä minä tahtoisin jo olla kuollut.
Hän lausui nämä sanat niin kolkolla ja tuskallisella äänellä, että Andrée kiiti kuin tutkaimen pistämänä kuningattaren huoneeseen. Olivier näki hänen menevän ohitseen ja painautui niin likelle seinää kuin suinkin, jottei hipaisisi hänen hamettaankaan, jääden nyt salonkiin kahden kesken Filipin kanssa, pää kumarassa kuin lankonsakin, odottamaan kuningattaren ja Andréen välisen keskustelun päättymistä.
Andrée tapasi Marie-Antoinetten tämän suuressa työhuoneessa. Vaikka oli kesäkuu, oli kuningatar käskenyt tekemään tulta, istuen nyt nojatuolissaan pää taaksepäin nojautuen, silmät ummessa ja kädet ristissä kuin kuolleella. Hän värisi vilusta. Rouva de Misery, joka oli saattanut Andréeta ovesta sisälle, veti oviverhot kiinni ja poistui.
Mielenliikutuksesta, suuttumuksesta ja myös heikkoudesta vavisten seisoi Andrée painunein katsein odottamassa edes yhtä sanaa, joka koskisi sydämeen. Hän odotti kuningattaren ääntä, niinkuin kuolemaan tuomittu vartoo kirvestä, jonka on määrä katkaista hänen elämänsä. Jos Marie-Antoinette olisi tällä hetkellä avannut suunsa, olisi Andrée jo ennestään nääntyneenä varmaankin menehtynyt, ennenkuin olisi ymmärtänyt tai vastannut. Kaksi minuuttia, kokonainen iäisyys tätä hirveätä kärsimystä, ennenkuin kuningatar liikahti.
Viimein hän nousi ponnistaen molemmin käsin nojatuolin reunoja vasten ja otti pöydältä erään paperin, joka pari kertaa putosi hänen vapisevista hyppysistään. Sitten hän astui kuin varjo, josta ei muuta kuulunut kuin hameen kahinaa, käsi ojennettuna Andréeta kohti ja antoi tälle paperin lausumatta sanaakaan. Näiden kahden sydämen kesken ei sanoja kaivattu; kuningattaren ei tarvinnut mitään huomauttaa Andréelle, eikä tämä voinut hetkistäkään epäillä kuningattaren ylevämielisyyttä. Ken tahansa muu olisi luullut Marie-Antoinetten tarjoavan hänelle runsaita myötäjäisiä, jotakin omistusoikeuden todistusta tai hoviviran valtakirjaa.
Andrée aavisti paperissa olevan jotakin muuta. Hän otti sen käteensä ja liikahtamatta paikaltaan alkoi sitä lukea. Marie-Antoinetten käsi vaipui jälleen, ja hänen katseensa kohosi hitaasti Andréeta kohti.
'Andrée — oli kuningatar kirjoittanut, — te olette minut pelastanut. Teitä minun on kiittäminen maineestani; elämäni on teidän vallassanne. Tämän kunnian kautta, joka kävi teille niin kalliiksi, vannon teille tästedes olevan oikeuden kutsua minua sisareksenne. Koettakaa ja saatte nähdä, etten punastu. Jätän tämän paperin teidän haltuunne; se on kiitollisuuteni pantti ja häälahjanne minulta. Teidän sydämenne, jaloin kaikista sydämistä, osaa pitää arvossa tarjoamani lahjaa.
Marie Antoinette
Lothringin ja Itävallan arkkiherttuatar.'
Nyt katseli Andrée vuorostaan kuningatarta, joka kyyneleet silmissä, pää painuneena, odotti vastausta. Andrée astui hitaasti uunin luo, laski kuningattaren kirjeen vielä hehkuville hiilille, kumarsi syvään ja sanaakaan sanomatta poistui huoneesta. Marie-Antoinette astahti askeleen pidättääkseen häntä tai seuratakseen, mutta heltymätön kreivitär jätti oven auki ja meni jälleen tapaamaan veljeään, joka oli viereisessä salongissa.
Filip kutsui luokseen Charnyn, tarttui hänen käteensä ja liitti sen Andréen käteen; sillä välin seisoi kuningatar kynnyksellä oviverhon takana, jota kädellään raotti, ja katseli tätä tuskallista kohtausta. Charny astui poispäin kuin kuoleman sulho, jonka hänen kalmankalpea morsiamensa vei mukanaan; ja mennessään hän katsahti taaksensa Marie-Antoinetten jäykistyneeseen hahmoon, joka näki hänen askel askeleelta ainiaaksi katoavan. Ainakin hän niin luuli.
Linnan portilla odottivat kahdet matkavaunut Andrée nousi toisiin, jaCharny aikoi häntä seurata.
— Monsieur, — sanoi vastavihitty kreivitär, — tehän luullakseni matkustatte Picardiehin?
— Aivan niin, madame, — vastasi Charny.
— Ja minä lähden sinne, missä äitini kuoli, herra kreivi. Hyvästi!
Charny kumarsi vastaamatta. Hevoset lähtivät kiidättämään Andréeta yksin.
— Jäittekö tänne ilmoittamaan, että olette vihamieheni? — kysyi silloin Olivier Filipiltä.
— En, herra kreivi, — vastasi Filip. — Vihamieheni ette ole, koska olette lankoni.
Olivier ojensi hänelle kätensä, nousi toisiin vaunuihin ja lähti. Filip väänteli yksin jäätyään hetken aikaa käsiään mieli epätoivosta tuskaisena ja sanoi melkein tukehtuneella äänellä:
— Hyvä Jumala, säästätkö niitä varten, jotka maan päällä täyttävät velvollisuutensa, edes jotakin iloa taivaassa? Iloa! — toisti hän kolkosti ja katsahti vielä kerran linnaan päin. — Ilostako minä puhuisin?… Mitä varten?… Ainoastaan ne toivokoot toista elämää, jotka tuolla ylhäällä saavat yhtyä rakastamiinsa sydämiin. Mutta minua ei täällä ole kukaan rakastanut; minulla ei ole sitäkään nautintoa kuin heillä, että voisin kaivata kuolemaa.
Sitten hän suuntasi taivasta kohti katseen, jossa ei ollut katkeruutta, vaan lempeätä nuhdetta kristityltä, kun usko alkaa horjua, ja Andréen ja Charnyn tavoin hänkin katosi sen myrskyn viimeiseen tuulispäähän, joka oli järkyttänyt valtaistuinta murskaten niin monelta kunnian ja rakkauden.
* * * * *
"Kuningattaren kaulanauhassa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Bastiljin valloitus", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" VI n:ona.
End of Project Gutenberg's Kuningattaren kaulanauha, by Alexandre Dumas père