»Mutta sinä et tee sitä», intti ukko ottaen eukkoa vielä lujemmin vyötäisistä. Mutta silloin he kuulivat herttaisen ivallisen äänen puhuttelevan heitä.
»Peijakas, olipa kerrassaan hauska kuunnella teitä», sanoi ääni. He katsahtivat taakseen ja näkivät yhden majataloon pysähtyneistä kaupungin keikareista seisomassa kädet lanteilla kapeassa käytävässä ilmeisesti odottamassa ohipääsyä. »Liikuttava näky, sir», sanoi hän purevasti isännälle. »Ihmeellisen liikuttava näky nähdä teidän ikäisenne miehen vielä kuhertelevan rakkaan eukkonsa kanssa kuin mikäkin linnunpoikanen. Mieleni on paha, kun minun näin epähienosti täytyy häiritä kuherteluanne, mutta jos annatte minun mennä tästä ohi, niin voitte jatkaa rauhassa siveätä syleilyänne, sillä lupaan, etten katso taakseni.»
Häpeissään erosivat aviopuolisot silmänräpäyksessä. Mutta ennen kuin herrasmies ennätti ohi, livahti mistress Quinn todellisena opportunistina käytävää pitkin yleiseen saliin, ennen kuin hänen miehensä ennätti pidättää häntä.
Crispin istuiSuffolk Armsinyleisessä salissa vastakkain erään sievän miekkosen kanssa, joka oli yhtä haisevaa myskiä ja koreaa nauhaa, ja heitä ympäröi puoli tusinaa herrasmiestä, jotka matkalla Lontooseen olivat pysähtyneet Staffordiin lepäämään.
Sievä herrasmies kiroili leveästi ja tekeytyi hirvittävän elostelevaksi vakuuttuneena siitä, että kaikki ympärillä olevat uskoivat hänen olevan samanlainen raisupää kaupungissakin.
Pakollisen viipymisen aiheuttaman ikävän poistamiseksi he olivat alkaneet pelata kruunulla, mutta panokset olivat kasvaneet hirvittäviksi summiksi. Onni oli alussa suosinut nuorta miestä, mutta sitä mukaa kuin panokset suurenivat, huononi hänen onnensa, ja silloin kun Cynthia ratsasti ulos tallipihasta, heitti herra Harry Foster viimeisen kultakolikkonsa kiroten pöytään.
»Piru vieköön», huokasi hän, »siinä oli viimeinen satasesta.»
Hän hypisteli surumielisenä mustassa tukassaan heiluvaa nauhaa, ja nähdessään, ettei uutta panosta kuulunut, Crispin alkoi nousta. Mutta nuori keikari pidätti häntä.
»Odottakaa, sir», hän sanoi. »Ei minulta vielä kaikki ole mennyt.Jumaliste, me teemmekin tästä vielä yön.
»Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja ylhäisen välinpitämättömin elein työnsi sen pöydän poikki.
»Paljonko panette?» ja sitten hän huusi yhteen hengenvetoon: »Poika, tuoppi olutta!»
Crispin katseli kalleutta huolettoman näköisenä.
»Kaksikymmentä karolusia», mutisi hän.
»Perhana, sir, teidän nenänne ilmaisee, että olette juutalainen, enempään puuttumatta. Sanokaa kaksikymmentäviisi, niin minä heitän.»
Suvaitsevaisesti hymyillen ja hartioitaan kohauttaen kuin mies, jolle kaksikymmentäviisi tai sata on yhdentekevää, Crispin myöntyi. He heittivät. Crispin sai enemmän ja voitti.
»Paljonko panette?» kysyi herra Foster, ja toinen sormus seurasi ensimmäistä.
Ennen kuin Crispin ennätti vastata, lennähti majatalon sisäosiin johtava ovi auki ja rouva Quinn tuli juosten saliin ponnistuksesta ja kiihkosta läähättäen. Oven pielessä seisoi isäntä epäröiden ja pelon vallassa. Kumartuen Crispinin korvan juureen rouva Quinn ilmoitti tietonsa kuiskaamalla niin äänekkäästi, että useimmat ympärillä olevista sen kuulivat.
»Mennyt?» huudahti Crispin äärimmilleen hämmästyneenä.
Vaimo osoitti sormellaan isäntää, ja käsittäen, että nainen kehoitti häntä kääntymään isännän puoleen, Crispin kutsui häntä luokseen.
»Mitä te tiedätte asiasta, isäntä?» hän huusi. »Tulkaa tänne ja kertokaa, minne hän lähti.»
»En tiedä», vastasi isäntä ja kuvasi sitten yksityiskohdittain Cynthian lähdön sekä ilmoitti, että lady näytti sangen vihaiselta.
»Satuloikaa minulle hevonen», sanoi Crispin isännälle, nousi seisomaan ja heitti herra Fosterin sormuksen pöydälle, niinkuin sillä ei olisi ollut mitään arvoa. »Sanoitte hänen lähteneen Denhamiin päin? Sukkelaan, mies!» Ja isännän poistuessa hän kokosi pöydältä rahat ja voittamansa sormuksen taskuihinsa ja yritti lähteä.
»Hei, hei!» huudahti herra Foster. »Minne nyt niin äkkiä kiire?»
»Valitan, sir, että onnetar on ollut teille epäsuopea, mutta minun täytyy mennä. Asianhaarat vaativat, että…»
»Helvettiin asianhaarat!» karjui herra Foster nousten seisomaan. »Te ette jätä minua näin!»
»Luvallanne, sir, minä teen sen.»
»Mutta te ette saa minun lupaani!»
»Sitten täytyy minun onnettomuudekseni mennä ilman sitä. Mutta minä palaan».
»Sir, se on vanha satu!»
Crispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin, saattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi itsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen hevostaan satuloitiin.
»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne puolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken sitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä hyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien taholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen ehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi koristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen korvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton juuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.
Crispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra HarryFosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.
Ja niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia Denhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa kavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että heitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka askelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran uhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan vastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta tulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti palkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat mailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen lähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät silloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.
Yö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa taivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen päässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies aseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.
Cynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin nauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä kuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun Crispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan iskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet pitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset hevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.
Ennen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen edessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin vieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.
»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten, ja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian vihaisena rohjetakseen puhua mitään.
Matka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas tallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä salia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota Cynthia oli talosta lähtenytkin.
Isäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden ja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.
Yhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli viettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.
Cynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut tottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja heikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan hän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin ja hämmästyksen ilme.
»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella äänellä.
Kysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska hiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja katsoi Crispiniin tuimasti.
»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui hänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään suuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään kohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä laatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli ampunut Crispiniä kohti.
»Oletteko haavoittunut?» hän sammalsi.
Väsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen kalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut viimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan tavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja kaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana eteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden aiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies olikin.
Silmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin oli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että hän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi häneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti Crispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen olisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen. Vaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin hänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti tukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän jätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.
»Crispin, Crispin, Crispin!»
Hän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen huuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi silmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat sitten kysyviksi.
Hetki sitten olivat he molemmat katsoneet toisiinsa vihaisin ilmein, nyt oli Crispinin pää äkkiä Cynthian sylissä, hänen huulensa Cynthian huulilla. Miten hän tässä oli? Mitä tämä merkitsi?
»Crispin, Crispin», sanoi Cynthia. »Jumalan kiitos, te vain pyörryitte.»
Miehen ruumiillista havahtumista seurasi pian hänen sielunsa herääminen. Hän makasi siinä unohtaen haavansa, tehtävänsä, poikansa. Hänen ajatuksensa olivat vielä puoleksi nukuksissa ja hänen ymmärryksensä tylsä, mutta hänen sielunsa oli jo valveilla ja hän makasi äärimmäisen onnellisena, niin onnellisena, ettei hän koskaan ollut sellaista kokenut onnettoman elämänsä aikana.
Heikolla äänellä hän kysyi:
»Miksi karkasitte?»
»Unohtakaamme se», vastasi tyttö hiljaa.
»Ei, kertokaa minulle ensin.»
»Minä ajattelin — ajattelin», sammalsi Cynthia. Rohkaisten sitten itsensä hän jatkoi: »Minä ajattelin, että ette minusta todella välittänyt, että piditte minua vain leikkikalunanne. Kun minulle kerrottiin, että te istuitte pelaamassa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa, suututti minua se, että siten laiminlöitte minut. Jos kerran rakastaisitte minua, ajattelin, niin ette kohtelisi minua sillä tavalla ja jättäisi minua yksin ikävään.»
Hetken antoi Crispin silmiensä ahmia Cynthian punastuneita kasvoja. Sitten hän sulki ne ja mietti, mitä Cynthia oli sanonut, ja silloin hänelle selvisi kaikki. Se välähti hänelle huikaisevana, mutta samalla kaikki selvittävänä. Sadat asiat, jotka häntä viimeisenä kahtena päivänä olivat oudoksuttaneet, kirkastuivat äkkiä ja täyttivät hänet sanomattomalla ilolla. Hän uskalsi tuskin uskoa olevansa valveilla ja että Cynthia oli hänen lähellään ja että hän oli kuullut oikein hänen sanansa. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kuinka tietämätön itsestään!
Ajatusten kulkiessa sitten väärinkäsityksen syihin hän muisti poikansa, ja oli kuin kylmä käsi olisi pantu hänen ohimoilleen, se jäähdytti hänet läpikotaisin. Maatessaan siinä silmät kiinni häneltä pääsi valittava huokaus. Onnellisuus oli vihdoinkin hänen ulottuvillaan. Hän saattoi taas saada rakkautta, jos vain pyysi sitä, ja lisäksi vielä tytön, joka oli suloisin ja puhtain, minkä Jumala konsanaan oli miehen elämän puhdistamiseksi lähettänyt. Hänet valtasi ääretön hellyys ja voimakas kiusaus unohtaa kokonaan vannotut valat, panna uskollisuus pilkanalaiseksi, nauraa kunnialle ja ottaa tämä nainen omakseen.
Cynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle äkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa, kunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja olio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?
Hän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pääCynthian sylissä.
Jos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia ja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja ne tapasivat Cynthian katseen.
Hetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui Cynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen sielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.
»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan sinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.
Kuudeskolmatta luku
Huudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä hänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti keikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään estelevä isäntä.
»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies, »että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle tilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»
Cynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen keikari pysähtyi hämillään.
»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata…» Hän vaikeni havaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.
»Palvelijanne, madam», sanoi hän, »palvelijanne, Harry Foster.»
Cynthia tuijotti mieheen silmät kysyvinä, mutta ei puhunut mitään, ja sillä aikaa sievä herrasmies korjaili ja kohenteli koreata pukuaan ja toivoi olevansa vaikka missä muualla.
»En tiennyt, madam, että miehenne oli loukkaantunut.»
»Hän ei ole mieheni, sir», vastasi Cynthia tuskin tietäen mitä sanoi.
»Peijakas, ja kuitenkin karkasitte hänen luotaan!» huudahti hän.
Cynthian posket tulivat tulipunaisiksi.
»Ovi, sir, on takananne.»
»Niin, madam, ja myös isäntä», vastasi nuori mies vähääkään hämmästymättä. »Tule tänne, senkin syöttiläs, tämä herrasmies on haavoittunut.»
Kohteliaasti kutsuttuna laahusti isäntä eteenpäin ja herra Foster pyysi Cynthialta lupaa saada tämän kanssa hoitaa Crispinin haavaa. He asettivat Crispinin rahille ja kaupunkilaiskeikari kävi työhön sellaisella taidolla, jota ei hänen kaltaiseltaan kekkulilta olisi voinut odottaa. Hän sitoi olkapäässä olevan haavan, joka ei ollut vaarallista laatua itsessään, mutta runsas verenvuoto oli aiheuttanut tilan, joka oli vakavampi. He kohottivat Crispinin pään pielusten varaan ja heti hän huokasi syvään ja avaten silmänsä valitti janoa sekä oli äärimmäisen ihmeissään nähdessään keikarin seisovan vieressään.
»Tulin hakemaan teitä jatkamaan peliä», selitti herra Foster, »ja Pyhän Yrjön kautta, olen kovin pahoillani tavatessani teidät tällaisessa tilassa.»
»Oh, sir, minun tilani ei ole ensinkään huono — pieni naarmu vain — ja vaikka olisin saanut kuulan sydämeni läpi, niin ei se merkitsisi mitään siihen tietoon nähden, jonka juuri…» Hän pysähtyi äkkiä. »Mutta, sir», lisäsi hän sitten heti, »olen äärimmäisen kiitollinen teille siitä, että hoiditte minua, ja jos lisäätte velkataakkaani teille sallimalla minun vielä levätä vähän aikaa, niin olen antava sille suuren arvon.»
Hänen katseensa kohtasi Cynthian katseen ja hän hymyili. Isäntä yskäisi merkitsevästi ja tallusteli ovea kohti. Mutta master Foster ei näyttänyt mitään lähdön aikeita, vaan seisoi yhä Galliardin vieressä ilmeisesti kahden vaiheilla.
»Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, ennen kuin menen», sanoi hän vihdoin. Kääntyessään sitten ja nähdessään isännän seisovan ovella odottavan näköisenä, puhkesi hän tälle puhumaan.
»Menkää matkoihinne. Saakeli, eikö herrasmies saa enää puhua toisen kanssa olematta teidän uteliaiden korvienne ulottuvilla? Suokaa anteeksi tulisuuteni, madam, mutta, jumaliste, tuo likainen konna koettelee sisikuntaani liiaksi.»
»Nyt», jatkoi hän isännän lähdettyä, »minun asemani on seuraavanlainen: Olen hävinnyt teille tänään rahasumman, joka ehkä jonkun mielestä on huomattavan suuri mutta joka itse asiassa on varsin mitätön.
Mutta minä olen sangen pahoillani siitä, että hävitin muutamia kalleuksia, jotka minulle ovat erityisen arvokkaita ja jotka totta puhuen panin peliin epätoivon hetkellä. Toivoin, sir, tänä iltana saavani pelata ystävällisen pelin kanssanne voittaakseni takaisin osan, sillä minulla on vielä panna peliin vaunut ja neljä hevosta, hienoimmat mitä Englannista voi saada, piru vie. Teidän haavanne, sir, tekee mahdottomaksi vaatimukseni väsyttää itseänne noudattamalla pyyntöäni. Pyydän sen vuoksi, että luovuttaisitte minulle nuo koristeet velkakirjaa vastaan, joka vastaa sitä summaa, jonka silloin panin peliin. Olen hyvin tunnettu kaupungissa», kiiruhti hän sanomaan, »ja teidän ei tarvitse olla levoton…»
Crispin keskeytti hänet heilauttamalla kättään.
»En ole ensinkään levoton mistään tässä yhteydessä, sir, ja teen mielelläni pyyntönne mukaan.» Hän työnsi kätensä taskuunsa ja veti esille voittamansa sormukset, rintaneulat ja korvarenkaat. »Kas tässä, sir, ovat koristeenne.»
»Sir», sanoi herra Foster hämmentyneenä Galliardin arkailemattomasta jalomielisyydestä. »Olen äärettömän kiitollinen, piru vieköön, todellakin kiitollinen. Te saatte velkakirjan aivan heti. Kuinka suuri osapuilleen?»
»Odottakaahan, herra Foster», sanoi Crispin keksien äkkiä tuuman.»Tehän mainitsitte hevosistanne. Ovatko ne hyvässä kunnossa?»
»Erinomaisessa.»
»Ja te palaatte Lontooseen, eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Milloin aiotte lähteä?»
»Huomenna.»
»No, sir, minulla on ehdotus, joka tekee velkakirjan tarpeettomaksi. Lainatkaa minulle hevosenne, sir, Harwichiin asti. Haluaisin lähteä heti.»
»Mutta sinun haavasi?» sanoi Cynthia. »Sinä olet vielä heikko.»
»Heikko! En ensinkään. Minä olen täysin tajuissani ja voimakas. Minun haavani ei ole mikään haava, sillä naarmulle ei voi sitä nimeä antaa. Kas niin, kultaseni.» Hän nauroi ja vetäen Cynthian päätä luokseen kuiskasi: »Sinun isäsi!» Kääntyen sitten taas herra Fosterin puoleen hän jatkoi: »No, sir, tallissa on minulla neljä varsin siedettävää postihevosta, joilla voitte seurata meitä huomenna Harwichiin, ja siellä vaihdatte ne omiinne, jotka odottavat teitäGarter-majatalon tallissa. Tästä palveluksesta, joka olisi minulle arvaamattoman arvokas, annan mielelläni hetaleenne teille takaisin.»
»Mutta piru vieköön, sir», sanoi Foster ymmällä, »se on liian jalomielistä, kunniani kautta, sitä se on. En voi suostua siihen. Ei, piru vie, en voi.»
»Sanoin teille jo, kuinka suuren hyväntyön te minulle sillä teette. Uskokaa minua, sir, minulle se oli kaksin-, kolminkertaisesti noiden koristusten veroinen.»
»Te saatte hevoseni, sir, ja velkakirjani myös», sanoi Foster varmasti.
»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion lähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»
Ja niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja hänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen eteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui alakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.
Lontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja noitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön pimeydessä Ipswichia kohti.
Kello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivätGarter-majatalon ovelle. Mutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että hänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levotonLady Janesta, koska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli tiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin suoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti vastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson,Lady Janenkapteeni, ja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.
Mutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä muuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt tuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn suorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä, jolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian seuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut tähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä onnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään ja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella, että juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa, että hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei koskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen toisen puolesta.
Ei. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt sen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei raukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan Calais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli heti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi miten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää hänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.
Maatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui vihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana alhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina, toisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina teeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän ylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.
Heillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän aikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että Ranskan rannikko oli jo näkyvissä.
Crispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli häntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin surullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa hänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden kannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä koskaan tietää.
Seitsemäskolmatta luku
ErääseenAuberge du Solei'nmajatalon ensimmäisen kerroksen huoneeseen tuli talon isäntä kysymään, oliko Crispin mylord Galliard. Kysymyksen kuullessaan vetäisi Crispin syvään henkeään epätietoisuuden vallassa ja tunsi kalpenevansa. Mitä se merkitsi? Hän mietti, ja toivo, jota hän saapumisestaan asti oli ylläpitänyt, alkoi kadota, sillä hän ei ollut tavannut poikaansa satamassa eikä majatalossa. Hän ei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä peläten, että vastaus saattoi hävittää hänen toivonsa, joka vasten hänen tahtoaankin yhä nosti päätään.
Hän huokasi ennen kuin vastasi ja pyyhkäistessään hermostuneella kädellään otsaansa huomasi sen märäksi.
»Nimeni on Crispin Galliard. Mitä uutisia teillä on?»
»Eräs herrasmies — maalaisenne — on odottanut teitä täällä kolme päivää.»
Hetken istui Crispin aivan hiljaa viimeisenkin toivonkipinän menettäneenä. Äkkiä hän sitten karkaisi itsensä ja huolimatta heikkoudestaan nousi seisomaan. »Tuokaa hänet luokseni. Tahdon tavata hänet heti.»
»Tout à l'heure, monsieur», vastasi isäntä. Tällä hetkellä hän ei ole kotona. Hän meni ulos hengittämään raitista ilmaa pari tuntia sitten eikä ole vielä palannut.»
»Taivas suokoon, että hän olisi kävellyt mereen», tokaisi Crispin intohimoisesti. Sitten hän taas hillitsi itsensä. »Ei, ei, hyvä Jumala — eihän toki! Sitä en tarkoittanut.»
»Tahtooko monsieur syödä?»
»Heti, ja tuokaa tänne valoa.»
Isäntä meni palatakseen hetken perästä tuoden kaksi palavaa kynttilää, jotka hän asetti pöydälle.
Hänen mennessään kuului portaista raskaita askeleita ja miekan kolahtelua kaidetta vasten.
»Täällä tulee mylordin maanmies», ilmoitti isäntä.
Katsoessaan ylös Crispin näki Harry Hoganin kookkaan ruhon ovessa.
Crispin kohottautui suoraksi istuessaan ja tuijotti tulijaan kuin aaveeseen. Hogan lähestyi surullisesti hymyillen ja pani kätensä hellästi Crispinin olkapäille.
»Tervetuloa Ranskaan, Crispin», sanoi hän. »Vaikkei se, jota odotat, olekaan täällä, niin on sinulla kuitenkin uskollinen ystävä vastassasi.»
»Hogan!» huudahti ritari. »Mikä sinut tänne on tuonut? Mitä sinä täällä teet? Ja missä Jocelyn on?»
Irlantilainen katsoi häntä hetken vakavana, sitten hän huokasi ja vaipui tuolille.
»Oletko tuonut ladyn?» hän kysyi.
»Hän on täällä. Hän tulee kohta luoksemme.»
Hogan huokaili ja pudisti surullisena harmaata päätään.
»Mutta missä on Jocelyn?» tiedusti Crispin uudelleen ja hänen riutuneet kasvonsa näyttivät kovin kalpeilta hänen kääntäessään ne Hoganiin. »Miksi hän ei ole täällä?»
»Minulla on ikäviä uutisia.»
»Ikäviä uutisia?» mutisi Crispin, ikään kuin ei olisi käsittänyt sanojen merkitystä. »Ikäviä uutisia», toisteli hän yhä. Sitten hän kysyi äkkiä: — »Mitä ne ovat?»
»Ja sinä olet lisäksi tuonut ladyn tänne!» valitti Hogan. »Tottavie, minä toivoin, että ainakin siinä olisit epäonnistunut.»
»Jumaliste, Hogan», huudahti Crispin, »kerro heti uutisesi!»
Hogan mietti hetkisen ja sanoi sitten:
»Kerron sinulle tarinan alusta alkaen. Noin neljä tuntia lähtösi jälkeen Walthamista toivat mieheni sen pahantekijän, jota olivat etsineet. Lähetin kersanttini ja sotamiehet heti Lontooseen vangin kanssa ja jäin sinne vain kahden ratsumiehen kera. Noin tunti sen jälkeen tulla rämistivät ajopelit pihaan ja niistä astui lyhyt, hoikka, mustiin puettu mies, jolla oli häijyn näköiset kasvot ja kierot silmät ja joka karjui olevansa Josef Ashburn Marleigh'n linnasta ja vaati pääkenraalin ystävänä itselleen heti hevosia jatkaakseen matkaansa Lontooseen. Satuin olemaan silloin pihassa ja kuullessani hänen komean ilmoituksensa arvasin heti, millä asioilla hän liikkui. Hän meni majataloon ja minä seurasin häntä sinne. Ensimmäinen ihminen, johon hänen katseensa osui, oli sinun poikasi. Hän hätkähti nähdessään pojan siellä ja toinnuttuaan hämmästyksestään lasketti huuliltaan hävyttömimmän kiroustulvan, minkä ikänäni olen puritaanin suusta kuullut. Kun se oli loppunut, huusi hän: 'Mitä sinä hullu täällä teet?' Nuorukainen sammalsi jotakin ja meni hämilleen. Vihdoin hän sai sanotuksi, että hänet oli pidätetty. 'Pidätetty', jylisi Ashburn, 'ja kenen toimesta?' 'Isäni, sinä murhanhimoinen roisto!' vastasi poika tulisesti.
Silloin master Ashburn kalpeni ja tuli hyvin häijyn näköiseksi. 'Vai niin', sanoi hän leikkisällä äänellä.' 'Vai olet sinä saanut tietää sen jo! Mutta jumaliste, siitä tiedosta ei tule sinulle enempää hyötyä kuin roistomaiselle isällesikään. Minun täytyy alkaa sinusta, senkin vietävä.'
Ja niin sanoen hän sieppasi suuren oluttuopin pöydältä ja kaatoi sen sisällön pojan kasvoille. Sieluni kautta! Poika osoitti silloin sellaista sisua, etten ikänäni olisi hänestä sitä odottanut. 'Ulos', huusi hän tarttuen toisella kädellään miekkaansa ja osoittaen toisella ovea. 'Ulos, sinä koira, jotta siellä voin tappaa sinut!' Ashburn nauroi ja kirosi häntä, ja yhdessä he painuivat ohitseni pihalle. Siellä ei sattumalta ollut näkijöitä, ja siinä, ennen kuin he edes olivat mitanneet välimatkan, oli teko tehty — Ashburn oli pistänyt miekallaan Jocelynin sydämen läpi.»
Hogan pysähtyi, ja Crispin istui kalpeana ja hiljaa, sielu tuskan täyttämänä.
»Entä Ashburn?» kysyi hän sitten äänellä, joka oli omituisen matala ja käheä. »Miten hänen kävi? Eikö häntä vangittu?»
»Ei», vastasi Hogan synkästi. »Häntä ei vangittu. Hänet haudattiin. Ennen kuin hän ennätti pistää miekkaansa tuppeen, astuin minä hänen eteensä ja syytin häntä siitä, että hän oli murhannut parrattoman pojan. Muistin, mitä hän oli velkaa sinulle, muistin, että hän oli lähettänyt sinut kuoleman kitaan, näin pojan ruumiin viruvan maassa vielä lämpimänä ja verta vuotavana ja löin miestä nyrkillä vasten suuta. Kurja raukka kun oli, hän koetti pistää minua heti, ennen kuin edes olin ehtinyt vetää miekkani tupesta. Vältin piston hädin tuskin, ja sitten kävimme työhön.
Ihmisiä syöksyi paikalle ja he koettivat estää meitä, mutta minä kirosin heille taistellessani ja vannoin tappavani jokaisen, joka yritti meidän välillemme, ja he pysyivät poissa ja odottivat. Kauan en antanut heidän odottaa. Minä en ollut mikään vastamunittu keltanokka Skotlannin vuorilta. Pistin miekkani kärjen Josef Ashburnin kaulaan pari minuuttia temmellettyämme.
Seisoessani teurastuspaikalla katsellen kätteni työtä muistui mieleeni se suosio, jota master Ashburn nautti parlamenttilaisten keskuudessa, ja minä aloin tulla levottomaksi seurauksien vuoksi. Välttääkseni niitä hyppäsin heti satulaan ja ratsastin suoraa päätä Greenwichiin toivoen tapaavaniLady Janenvielä siellä. Mutta lähettini oli jo lähettänyt sen Harwichiin sinua varten. Minulla oli hyvä etumatka takaa-ajon varalta, ja niin jatkoin matkaa Doveriin, tulin sieltä meren poikki ja saavuin tänne kolme päivää sitten.»
Crispin nousi ja meni Hoganin luo.
»Viimeksi kun tulit minun luokseni tapettuasi miehen, Hogan, saatoin olla sinulle vähäiseksi avuksi. Tällä kertaa toivon voivani olla sinulle ainakin yhtä suureksi hyödyksi. Sinähän lähdet Pariisiin minun kanssani?»
»Mutta lady?» huomautti Hogan hämmästyneenä Crispinin muistamattomuudesta.
»Kuulen hänen askelensa portaissa. Jätä minut, Harry, mutta pyydä mennessäsi, että isäntä lähettäisi hakemaan tänne papin.»
Äärimmäisen hämmästyneenä Hogan tuijotti sir Crispiniin ja ensi kerran ei hänen liukas irlantilainen kielensä saanut ulos muuta kuin:
»Sieluni kautta, Cris!»
Hän puristi Crispinin kättä ja kiiruhti sanomattoman hämmästyneenä huoneesta toimittamaan Crispinin pyyntöä.
Crispin seisoi hetken aikaa ikkunassa ja katsoessaan ulos pimeyteen kiitti Jumalaa kaikesta sydämestään siitä ratkaisusta, jonka hänen elämänsä hirvittävä arvoitus oli saanut.
Vaatteiden kahina veti hänen huomionsa puoleensa, ja käännyttyään hän näki Cynthian hymyilevänä seisovan kynnyksellä.
Crispin meni häntä vastaan ja pannen kätensä hänen olkapäilleen piti tyttöä käsivarsiensa etäisyydellä ja katsoi häntä silmiin.
»Cynthia, oma Cynthiani!» hän sanoi. Ja murtaen Crispinin käsivarsien muodostaman esteen Cynthia painautui hänen rintaansa vasten huoahtaen suloisesti tyytyväisyytensä yltäkylläisyydessä.