"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies", huomautti eversti kylmäkiskoisesti, "kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan lausuman jälkeen — tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta".
"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?" huudahti independentti. "Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun hän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten joskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta puhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin lapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo Saarnaaja."
"Kummallinen juttu", ihmetteli Everard. "Olen kuullut ja lukenut, että surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta hämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa voi olla perää. — Roger Wildrake — mitä sinä pelkäät, mies? — minkätähden liikahtelet tuolla tavoin?"
"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa — kuolettavaa vihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja — katso, hän heittäytyy miekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö! Et saa jäädä vastustajaa vaille."
Ennen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään viittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella välimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa päätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä kalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä ei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan hän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: "Haa! Nyt tunnen sinut vihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! — Herran ja Gideonin miekan nimessä — siis!"
"Erilleen heidät, erilleen heidät", huusi Everard, kun hän ja Tomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät välittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin taaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi Harrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: "Haa! kaksi yhtä vastaan — kaksi yhtä vastaan — sillä tavoin demoonit taistelevat." Wildrake puolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: "Markham, sinä olet pyyhkäissyt pois kaiken kiitollisuudenvelkani — siitä ei ole enää rahtuakaan jäljellä — mennyttä kaikki, lempo soikoon!"
"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti", sanoi Everard. "Kuka tietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?"
"Vastaan siitä hengelläni", uhitteli Wildrake.
"Siivolla nyt, olkaa vaiti", neuvoi Tomkins, "ja antakaa minun järjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä tiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain miekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan."
"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi", pyysi Everard, "muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan."
"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet vielä toisena päivänä."
"Sinä, toisena päivänä!" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät yhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa vastustusta. "Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta sinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi vapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi vastaan — henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko sellaista vastassa, mikä ei ole lihasta."
"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden", käski taloudenhoitaja Tomkins; sitte hän lisäsi herraansa puhutellen: "Täällä ei ole ketään, sallikoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa eversti Everard."
Kenraali Harrison, — kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa mielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia, — oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä todellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta niille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän tekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa rajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka hartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta, arvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.
Hän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta, joka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle puistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin käsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti, sillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään ja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta näihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen puheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison — sillä mielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista häiriöistään — torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi taloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä herransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta Jetkun sattuvan lisänimen.
"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali", kysyi Everard, "kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?"
"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy valvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein. Se päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy pitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne seitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin huilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!"
"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte äsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?" urkki Everard.
"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard", vastasi Harrison, "ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen toisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten. Sellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua on pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni palkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin esittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme ensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi."
"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?" sanoi Everard.
"Mitä! Aseko kalahdellut miekkaani? Miten olisi se mahdollista,Tomkins?"
"Totisesti, sir", auttoi Tomkins, "varmaankin on puunoksa osunut tielle; täällä kasvaa jos jotakin lajia, ja teidän arvollisuutenne on saattanut satuttaa sellaista, jota brasilialaiset sanovat rautapuuksi — Purchas kertoo 'Pyhiinvaelluksessaan', että tuollaisen pölkky vasaralla lyötynä helähtää kuin alasin."
"Totisesti suittaa asia olla niin", myönsi Harrison, "sillä nuo menneet valtiaat keräsivät tähän huviasuntoonsa monia ihmeellisiä puita ja yrttejä, vaikka he eivät koonneet sen pirun tuottoa, joka kantaa kahtatoista laatua hedelmää, eivätkä niitä lehtiä, joista kansat saavat parannuksen".
Everard pitkitti kuulusteluansa, sillä hänen mieltänsä kiinnitti se tapa, jolla Harrison väisteli kysymyksiä, ja se näppäryys, jolla hän heitti ylimaailmaisia ja kiihkomielisiä käsityksiään jonkunlaisen hunnun tavoin verhoamaan katumuksen ja tietoisen veren vian nostattamia kolkompia näkyjä.
"Mutta", hän muistutti, "jos saan uskoa silmiäni ja korviani, en voi vieläkään olla ajattelematta, että teillä oli todellinen kiistakumppani. Niin, varmasti näin tummaan nuttuun pukeutuneen miehen peräytyvän metsään."
"Niinkö?" virkahti Harrison kummastuneena, ja hänen äänensä vapisi väkisinkin. "Kuka saattoi se olla? — Tomkins, näitkö sinä eversti Everardin mainitsemaa miestä, hikiliina kädessä — verinen hikiliina, jolla hän aina paineli kylkeään?"
Viime sanoillaan Harrison esitti Everardin määritelmälle lisäpiirteen, joka vastasi Tomkinsin alkuperäistä oletetun haamun kuvausta, ja se seikka vaikutti Everardin mielessä taloudenhoitajan kertomuksen vahvistukseksi enemmän kuin mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa. Vierasmies vastasi vetoomukseen tavallisella lipeydellään, että hän oli kyllä huomannut sellaisen miehen pujahtavan heidän ohitseen tiheikköön — arvatenkin se oli joku hirvenvaras, sillä salametsästäjät kuuluivat käyneen hyvin julkeiksi.
"Kuulkaahan nyt, herra Everard", sanoi Harrison kiirehtien vaihtamaan puheenainetta, "eikö jo ole aika meidän jättää silleen kaikki kiistelymme ja yhtyä käsi kädessä korjaamaan Zionimme murtumia? Onnellinen ja tyytyväinen olisin minä, kelpo ystäväni, työskennellessäni siten saviseon vatkaajana tai kalkkikaukalon kantajana suuren johtajamme ohjattavana, jonka puolella Kaitselmus on ollut tässä kansallisessa tiimellyksessä; ja totisesti, niin hartaasti puna kannatan oivallista ja voitollista kenraali Oliveriamme, jota taivas kauvan kaitkoon, — että jos hän käskisi, ei minua arveluttaisi temmata alas korkealta paikaltaan sitä arvohenkilöä, jota nimitetään puhemieheksi, ihan niinkuin annoin vaivaisen apuni sen miehen kukistamiseen, jota kuninkaaksi kutsuttiin. Kun tiedän teidän olevan tässä seikassa yhtä mieltä minun kanssani, sallikaa minun siis esittää teille rakkaasti, että me toimisimme veljinä ja rakentaisimme umpeen aukot ja kohottaisimme jälleen englantilaisen Zionimme vallitukset, jollatavoin meidät epäilemättä valitaan pylväiksi ja kaarenkannattimiksi, etevän ylikenraalimme johdolla tukemaan ja pystyssäpitämään sitä, samalla kun saamme asianmukaiset sekä hengelliset että ajalliset verotulot ja saatavat jalustaksi, jolla me voimme seistä, koska perustuksenamme muutoin on pehmeätä hiekkaa. Kuitenkin", hän jatkoi mielensä jälleen harhaantuessa ajallisen kunnianhimon pyrkimyksistä Viidennen valtakunnan näkyihin, "kaikki nämä ovat pelkkää turhuutta sinetityn kirjan avaamiseen verraten, sillä joutuisasti lähenee kaikki olevainen pitkäisen jylinää ja suuren lohikäärmeen kirvoitusta pohjattomasta kuilusta, jonne se on kahlehdittu".
Tällä maallisen valtiotaidon ja intomielisen ennustelun sotkeutuneella purkauksella Harrison huumasi eversti Everardin siinä määrin, että tälle ei jäänyt enää ollenkaan aikaa urkkia häneltä lisää yksityiskohtia yöllisestä kahakasta, josta hänen selvästi ei tehnyt mielensä olla kuulusteltavana. He saapuivatkin nyt Woodstockin palatsihuvilaan.
Maahovin ulko-oven eteen oli vahtisotilaiden lukumäärä lisätty kaksinkertaiseksi. Everard tiedusti toimenpiteeni syytä korpraalilta, jonka hän tapasi eteissuojamassa sotureineen; nämä istuivat tai loikoivat roihuavan tulennoksen ympärillä, pitäen sitä vireillä sirpaleilla, joita ruhjoivat veistoksilla koristetuista istuimista ja lavitsoista.
"Ka, totisesti", vastasi mies, "corps de garde, kuten teidän arvollisuutenne sanoo, nääntyy tärviölle näin rasittavasta palveluksesta; mutta pelko on levinnyt keskuuteemme, ja yksikään ei suostu pitämään vartiovuoroansa yksinään. Olemme kuitenkin peruuttaneet pari etuvartiotamme Banburystä ja muualta, ja meille kuuluu tulevan lisäväkeä Oxfordista huomenna."
Everard pitkitti tarkkoja kyselyjään sekä palatsihuvilan sisä- että ulkopuolelle asetetuista vahtisotilaista ja huomasi, että vartioiden jakamisessa oli säntillisesti noudatettu viisaan sotakurin sääntöjä, ja järjestely olikin pantu toimeen itse Harrisonin valvonnan alaisena. Eversti Everardille ei sen vuoksi jäänyt muuta tehtävää kuin omaa iltaseikkailuansa muistaen ehdottaa lisävartijan asettamista — kumppanin kanssa, jos se katsottiin välttämättömäksi — siihen eteiskammioon eli odotushuoneeseen, josta mentiin hänen oudon kohtauksensa näyttämönä olleelle pitkälle lehterille ja muihin huoneustoihin. Korpraali lupasi kunnioittavasti kaikin puolin täyttää hänen määräyksensä. Kun palvelijat kutsuttiin paikalle, ilmestyivät hekin kaksinkertaisena voimana. Everard pyysi saada tietää, olivatko valtuutetut menneet makuulle vai saattoiko hän vielä puhutella heitä.
"Makuuhuoneessaan he kyllä ovat", vastasi miehistä muuan, "mutta luullakseni he eivät ole vielä riisuutuneet".
"Mitä!" oudoksui Everard; "ovatko eversti Desborough ja master Bletson samassa makuuhuoneessa?"
"Heidän arvollisuutensa ovat siten sopineet", ilmoitti mies, "ja heidän arvollisuuksiensa sihteerit jäävät vartioimaan koko yöksi".
"Muotina on vahvistaa vartiot kaksinkertaisiksi kautta koko talon", tokaisi Wildrake. "Saisinpa näkyviini välttävän sievän sisäkön, niin kylläpä osaisin minäkin mukautua muotiin."
"Hiljaa, hupelo!" koveni Everard; "ja missä ovat pormestari ja pastoriHoldenough?"
"Pormestari palasi kauppalaan ratsain, huovin takana, joka läksi Oxfordiin hakemaan lisäväkeä; ja tapulitalon mies on majoittunut siihen kamariin, jossa eversti Desborough vietti viime yön, hän kun siellä todennäköisimmin kohtaa — teidän arvollisuutenne ymmärtää. Taivas meitä armahtakoon, lujilla me olemme!"
"Ja missä ovat kenraali Harrisonin palkolliset", ärähti Tomkins, "kun eivät saata häntä huoneeseensa?"
"Täällä — täällä — täällä, master Tomkins", ilmoitti kolme miestä tunkeutuen eteenpäin, kasvoillaan sama tyrmistys, joka näytti tutisuttavan Woodstockin koko asujamistoa.
"Matkoihinne siis", käski Tomkins; "älkää puhutelko hänen armoansa — näettehän, että hän ei ole sillä tuulella".
"Hän näyttää tosiaan merkillisen nuopealta", huomautti eversti Everard. "Kasvonpiirteet ovat kuin halvauksen vääristämät, ja vaikka hän tullessamme puhui niin kerkeästi ei hän ole avannut suutansakaan siitä asti kun pääsimme valoon."
"Se on hänen sävynsä tuollaisten etsiskelyjen jälkeen", selitti Tomkins. "Antakaa hänen arvollisuutensa, tueksi käsivartenne, Zedekiah ja Jonathan, taluttaaksenne hänet pois — minä tulen kohtsiltään. Jää sinä, Nikodemus, odottamaan minua — ei ole hyvä kävellä yksinään tässä talossa."
"Master Tomkins", virkkoi Everard, "olen usein kuullut mainittavan sinua teräväksi, älykkääksi mieheksi — sanoi minulle rehellisesti, oletko vakavasti peloissasi jostakin yliluonnollisesta kummittelusta tässä rakennuksessa?"
"Ei tekisi mieleni heittäytyä alttiiksi mahdollisuudelle, sir", vastasi Tomkins hyvin totisena; "kunnioitettavaa herraani katsellessanne voitte arvata, miltä elävät näyttävät puhuteltuansa kuolleita".
Hän kumarsi syvään ja läksi. Everard meni siihen kamariin, jonka toiset kaksi valtuutettua olivat viihtymyksekseen valinneet yhteiseksi asunnokseen. He valmistausivat juuri laskeutumaan vuoteelle, kun hän astui sisälle. Molemmat hätkähtivät oven avautuessa — molemmat ilahtuivat nähdessään, että sieltä saapui vain Everard.
"Kuulkaas", puheli Bletson vetäen hänet syrjään, "oletteko milloinkaan nähnyt Desboroughin vertaista aasia? — mies on iso kuin härkä ja arka kuin lammas. Hän on kärttänyt minut nukkumaan täällä suojeluksekseen. Teemmekö siitä hauskan yön, hä? Sen teemme, jos tahdotte ottaa kolmannen vuoteen, joka varustettiin Harrisonia varten; mutta hän on mennyt ulos kuin mikäkin hölmö haeskelemaan Armageddonin laaksoa Woodstockin puistosta."
"Kenraali Harrison palasi vastikään minun kanssani", ilmoitti Everard.
"Ei, mutta, niin totta kuin elän, hän ei tule meidän huoneeseemme", väitti Desborough, kuullen vastauksen. "Yksikään, joka on hyvinkin saattanut illastaa itse Lemmon kanssa, ei ole oikeutettu nukkumaan kristittyjen parissa."
"Sitä hän ei aiokaan", tiesi Everard; "hän kuuluu nukkuvan erillään — ja yksinään".
"Ei ihan yksinäänkään, luulemma", sanoi Desborough, "sillä Harrisonilla on jonkunlaista vetovoimaa menninkäisiin — niitä lentelee hänen ympärillään kuin koiperhoset kiertelevät kynttilää. Mutta jääkää te meidän luoksemme, hyvä Everard, minä pyydän. En tiedä, mistä se johtuu, mutta vaikka teillä ei ole uskontonne ainiaan kielellänne ettekä latele lukuisia lujia sanoja siitä kuten Harrison — ettekä lausuile pitkiä saarnoja kuten muuan mitä kunnioitettavin omaiseni, joka jääköön nimeämättömäksi, tunnen itseni kuitenkin jotenkuten turvallisemmaksi teidän seurassanne kuin noista kenenkään. Mitä tähän Bletsoniin tulee, niin hän on sellainen pelkkä herjaaja, että pelkään paholaisen korjaavan hänet taiteensa ennen aamua."
"Oletteko ikinä kuullut mokomaa viheliäistä raukkaa?" sanoi Bletson syrjään Everardille. "Viipykää sentään, kunnioitettava eversti — tunnen teidän intonne hädänalaisten auttamiseen, ja te näette Desboroughin sellaisessa pinteessä, että hän tarvitsee lähellään useamman kuin yhden hyvän esimerkin, säästyäkseen ajattelemasta aaveita ja pahojahenkiä."
"Pahoittelen, etten voi täyttää pyyntöänne, hyvät herrat", vastasi Everard. "Mutta minä olen päättänyt nukkua Victor Leen kamarissa, joten toivotan teille hyvää yötä; ja jos tahdotte levätä häiriintymättömästi, neuvon teitä uskomaan itsenne yön vartiohetkiksi Hänen haltuunsa, jolle yö on samaa kuin ilmipäivä. Olin aikonut puhua teille tänä iltana täälläoloni aiheesta, mutta lykkään neuvottelumme huomiseen, jolloin luullakseni kykenen näyttämään teille päteviä perusteita, jättääksenne Woodstockin."
"Olemme nähneet sellaisia jo yltäkyllin", arveli Desborough. "Niinpä minä tulin tänne palvelemaan yhteistä asiaa ja samalla kaiketikin saadakseni vaivasta jonkun kohtuullisen edun itselleni; mutta jos minut keikautetaan jälleen päälleni tänä yönä kuten edellisenä, en viipyisi pitempään edes kuninkaan kruunun voittaakseni, sillä varmastikaan ei niskani enää pystyisi kantamaan sen painoa."
"Hyvää yötä", toivotti Everard ja teki lähtöä, kun Bletson jälleen hiippaili likelle ja kuiskasi hänelle: "Kuulkaahan, eversti — olemmehan ystävyksiä — pyydän teitä jättämään kamarinne oven auki kaiken häiriön varalta, jotta voisin kuulla huutonne ja rynnätä siekailematta apuun. Tehkää se, hyvä Everard, muutoin pysyn valveilla huolissani, sillä minä tiedän, että te erinomaisen järkevänäkin miehenä olette vielä hiukan kiintynyt niihin taikauskoisiin aatoksiin, joita imemme äidinmaidossa ja jotka ovat pelkäilymme perusteena tällaisissa tilanteissa; sentähden jättäkää ovenne auki, jos minua rakastatte, saadaksenne joutuisaa apua minulta tarpeen tullen."
"Herrani luottaa ensiksikin raamattuunsa, sir, ja toisessa sijassa oivaan miekkaansa", virkahti Wildrake. "Hänellä ei ole sellaista käsitystä, että paholainen on torjuttavissa kahden miehen makaamisella samassa huoneessa, saati että Kota-klubin uskonkieltäjät kykenevät todistelulla tekemään tyhjäksi sielunvihollisen olemassaolon."
Everard tarttui varomatonta ystäväänsä kauluksesta ja laahasi hänet mukaansa kesken puheen, pidellen hänestä kiinni, kunnes he olivat molemmin Victor Leen kamarissa, missä olivat edelliselläkin kerralla nukkuneet. Vielä sittekin hän piteli Wildrakea, kunnes palvelija oli siistinnyt kynttilät ja lähetetty pois huoneesta; hellittäen ystävästään eversti puhutteli häntä nyt nuhtelevalla kysymyksellä: "Oletko mielestäsi hyvinkin ymmärtäväinen ja viisas mies, kun tällaisina aikoina etsit jokaista tilaisuutta solmiutuaksesi sanoistasi rettelöön tai paljastavaan suukopuun? Hävetä sinun sietäisi!"
"Niin, hävetä tosiaan", myönsi kavalieri; "hävetä pitäisi lakean raukan, joka alistuu tällä tavoin toisen viskeltäväksi, vaikka tämä ei ole suvultaan suurempi eikä paremmin kasvatettu kuin hän itsekään. Sanonpa sinulle, Mark, että käytät kohtuuttomasti voittopuoltasi minun suhteeni. Mikset anna minun lähteä luotasi, elääkseni ja kuollakseni omalla tavallani?"
"Syystä että kuulisin kuolleesi koiran tavoin, ennen kuin olisimme olleet viikkoakaan erossa. Kuulepas, hyvä ystävä, mikä hulluus sinut villitsikään Harrisonin kimppuni ja sitte ryhtymään hyödyttömään väittelyyn Bletsonin kanssa?"
"Ka, me olemme paholaisen talossa, nähdäkseni, ja minä antaisin mielelläni isännälle mitä hänelle on tulevaa, missä hyvänsä liikun. Olisi ollut mukavaa lähettää hänelle nyt Harrison tai Bletson ikäänkuin puolipäivälliseksi tyydyttämään hänen ruokahaluansa, kunnes Crom —"
"Hiljaa! Kiviseinillä on korvat", keskeytti Everard katsellen ympärilleen. "Tuossa on yöjuomasi valmiina. Tarkasta aseitasi, sillä meidän täytyy olla niin huolellisia kuin olisi Kostotar kintereillämme. Tuolla on makuusijasi — ja minulle on vuode valmistettu vierashuoneeseen, kuten näet. Ainoastaan ovi eroittaa meidät."
"Ja sen minä jätän auki siltä varalta, että hoilaat apua, kuten tuo uskonkieltäjä arvelee. Mutta miten olet saanut tämän kaiken niin sievästi järjestetyksi, kelpo isäntäiseni?"
"Huomautin taloudenhoitaja Tomkinsille aikovani nukkua täällä."
"Hän on kummallinen mies", tuumi Wildrake, "ja hän lienee ottanut mitan joka miehen jalasta — kaikki näkyy käyvän hänen käsiensä kautta".
"Hän tuntuu olevan näiden aikojen vasiten muovaamia miehiä", vastasi Everard; "hänellä on kerkeä saarnalahja ja selittelyn taito, ja se takaa hänelle independenttien suuren suosion, samalla kun hänen älykkyytensä ja toimeliaisuutensa suosittelee häntä maltillisemmille ihmisille".
"Onko hänen vilpittömyyttään koskaan epäilty?" kysyi Wildrake.
"Ei, kuullakseni", sanoi eversti; "päin vastoin on hänellä tuttavallisina nimityksinään Rehti Joe ja Taattu Tomkins. Minä puolestani uskon hänen vilpittömyytensä aina pysytelleen hänen etunsa tasalla. Mutta lopeta jo pikarillisesi ja lähde siitä makuulle. Mitä, yhdellä siemauksellako sen tyhjensitkin!"
"Helkkarissa, niin — valani kieltää minua kahdesta kulauksesta; mutta älähän huoli — tämä yömyssy vain lämmittää aivojani, vaan ei hämmennä niitä. Tulkoon siis mies tai mörkö, ilmoita minulle, jos sinua häiritään, ja silmänräpäyksessä saat varmasti kumppanin."
Niin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard riisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja ihokkaassaan ja tyynty lepoon.
Hänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui ikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi viereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta silmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia kiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen makuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta urheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja hytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä sen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen uskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet, että hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin nykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa täydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi ilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita säveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli haluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä avukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin sitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten pelkureitakin — se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin viiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen yltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa niille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.
Tänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin palasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä, että siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin kuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei suinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen kylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin näkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö siis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät elämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian laita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä — varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja herkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen jutun, — oli hänen päätelmänsä, — mutta kenties eivät ole vähemmän äkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun suhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla voida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti kumota.
Näiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä valtaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi kertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän pelkäsi, tietämättä mitä, — ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi kannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus hänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä hypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle, nähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi kamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken herättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä vaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka luettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli saanut miekkamiehikseen — Markham Everard, joka niin nuorenakin oli parlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään yksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan ilmaantua aihetta.
Tämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa kulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista kerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut hämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon synnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta levittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei soveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista kiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, — miten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi paiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti häilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai hänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin osassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat nousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki, eritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita; hallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi kostoa.
Hän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden ja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen siitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin, ja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä saattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi. Hänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä aatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei voinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja varmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan pysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän nopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. "Se soveltuu minulle paremmin", hän ajatteli, "kuin lojua täällä lapsen lailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana nauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä, kuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän sieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus loimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena kuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on hävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu? Niin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista väkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan Englannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat joutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka on kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä rakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa."
Hänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa pääkohtia löi iso torninkello — tuollaisissa kertomuksissa harvoin vaikeneva tunnus — kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä huuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen toisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän äänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen kuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen humiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä oli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän uudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi kaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu ja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli ilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä ympäröivän metsän.
Mutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat yhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän niitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään kovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen, työkammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien hallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen raunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä ainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät tukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa, näyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.
Everardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin toimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat ihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien muistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi huutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili viereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin raollaan.
"Wildrake — Wildrake! Ylös — ylös! Etkö kuule hälytystä?"
Ei tullut mitään vastausta Wildrakelta, vaikka soiton säveleet nyt kajahtelivat huoneessa niinkuin olisivat sen aiheuttajat olleet ihan seinien sisällä. Se melu olisi riittänyt herättämään nukkujan ilman kumppaninsa ja isäntänsä huutoakin.
"Aseisiin! Roger Wildrake — aseisiin!" kiljaisi jälleen Everard, nousten vuoteeltaan ja temmaten pistoolinsa. "Toimita valoa ja hälytä väki!"
Ei vastausta. Hänen äänensä kuoleutui samalla kun soittokin tuntui taukoavan, ja sama leppoisan vieno ääni, joka vieläkin muistutti hänen mielestään Alice Leen puhetta, kuului nyt huoneessa eikä tuntunut tulevan pitkänkään matkan päästä.
"Toverinne ei voi vastata", virkkoi vieno ääni hiljaa. "Ainoastaan ne kuulevat hälytyksen, joiden omatunto tuntee kutsun."
"Taas tämä ilveily!" sanoi Everard. "Olen paremmin asestettu kuin viimeksi, ja ilman tuon äänen sointua olisi puhuja saanut maksaa leikittelynsä kalliisti."
Oli kummallista, saatamme mainita ohimennen, että heti kun Everard kuuli selvää ihmisäänen sointua, kaikki yliluonnollisen toiminnan aatos hälveni ja häntä äsken kahlehtinut loihtu näytti särkyneen; niin suuresti perustuu kuvitellun tai taikauskoisen kauhun teho hämärään tai kaksimieliseen, ainakin voimakkaan järkevyyden kohdatessaan ja niin kerkeästi toimittavat sellaisen mielen takaisin jokapäiväisen elämän uomaan selvät äänet ja varmat käsitteet Puhuttelija vastasi ikäänkuin hänen ajatuksiinsa kuten sanoihinsakin.
"Me nauramme aseille, joilla luulet peloittavasi meitä — Woodstockin kaitsijoihin ei niillä ole mitään vaikutusta. Ammu, jos tahdot, ja koeta aseittesi tehoa. Mutta, tiedä, että meidän tarkoituksenamme ei ole vahingoittaa sinua — olet metsästyshaukan rotua ja ylväs luonnonlaadultasi, vaikka sinä kesyttömänä ja kehnosti ravittuna pyydystät sääksien ja haaskakorppien parissa. Lähde lentoon täältä huomenna, sillä jos viivyt lepakkojen, pöllöjen, korppikotkien ja vareksien joukossa, jotka ovat aikoneet pesiä täällä, joudut ehdottomasti osalliseksi heidän kohtalostaan. Poistu siis, jotta nämät suojamat lakaistaisiin ja somistettaisiin niiden vastaanotoksi, joilla on parempi oikeus asua täällä."
Everard vastasi ääntänsä koroittaen: "Vielä kerran varoitan sinua, älä luule uhmaavasi minua turhaan. En ole lapsi, säikähtyäkseni mörköjutuista, enkä aseellisena lannistu pelkuriksi rosvojen uhkauksista. Jos annan sinulle hetkisen suvaitsevaisuutta, niin se tapahtuu rakkaiden ja hairahtaneitten ystävien tähden, joilla saattaa olla osuutta tähän vaaralliseen hullutteluun. Ota huomioon, että minä voin toimittaa linnan ympärille osaston sotaväkeä, joka etsii sen salaisimmistakin lokeroista tämän julkean temppuilun toimeenpanijaa, ja jos se tutkimus ei vie perille, tarvitaan vain jokunen tynnyrillinen ruutia rakennuksen muuttamiseen raunioläjäksi, jonka alle moiset ajattelemattomat leikittelijät hautautuvat."
"Puhutte ylpeästi, herra eversti", virkkoi toinen ääni, joka muistutti hänen lehterillä kuulemaansa karkeampaa ja kovempaa puhetta; "koettakaa urheuttanne tälle suunnalle".
"Ette minulle kahdesti uhittelisi", vastasi Everard, "jos minulla olisi valon tuiketta tähdätäkseni".
Hänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se huikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka jonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi maalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua vallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat haamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.
"Ellei naista olisi", virkahti Everard, "en noin hävytöntä röyhkeyttä sietäisi".
"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne", vastasi sama ääni. "Minä uhmaan teitä." "Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut kolmeen", uhkasi Everard, "ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne. Yksi — olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi — en ole milloinkaan tähdännyt harhaan — kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu. Lausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne. Olen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta — annan teille vielä toisen pakomahdollisuuden — yksi — kaksi —kolme!"
Everard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti käsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo vähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen ympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen. "Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta", hän ajatteli, "olisi luodin täytynyt lävistää hänet — mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa taistella yliluonnollisia olentoja vastaan".
Ahdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi voida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen kuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian liekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän katseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen jotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin vanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty koskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta halua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen ritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi muistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa, mutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli illalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen roihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan muotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta vapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä lapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti kohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka hän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat hänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain osoitetuilta muotokuvalle.
"Äitini esi-isän sielu", hän haastoi, "tapahtukoon näiden vanhojen suojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa, juonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä olen päättänyt poistua täältä huomenna".
"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni", virkkoi ääni hänen takanaan.
Hän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli jonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti käsiksi siihen.
"Sinäainakin olet kouriin tuntuva", hän sanoi.
"Tuntuvako?" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi. "Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen vaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan pystyy tässä toinenkin."
"Roger Wildrake!" huudahti Everard päästäen irti kavalierin ja astahtaen takaisin.
"Roger Wildrake? Niinpä väinkin. Otaksuitko minut Roger Baconiksi, joka oli tullut auttamaan sinua paholaisen manaamisessa? — sillä kylläpä täällä jo haisee niin vietävästi tulikiveltä."
"Se johtuu pistoolini laukauksesta — etkö kuullut sitä?"
"Ka, kyllä, sehän minut herättikin — äskeinen yömyssyni pani minut nukkumaan kuin pölkky. Hui, vieläkin se huimaa päätäni."
"Ja mikset tullut heti? En ole milloinkaan kipeämmin tarvinnut apua."
"Tulin niin joutuisasti kuin pääsin", vastasi Wildrake; "mutta vähään aikaan en tointunut oikein tajulleni, sillä minä näin unta Nasebyn kirotusta tappotantereesta — ja sitten oli huoneeni ovi lukossa ja tukala avata, kunnes näyttelin lukkoseppää potkaisullani."
"Mitä! Aukihan se oli makuulle mennessäni", sanoi Everard.
"Lukossa se oli sentään, kun minä tulin makuulta", vakuutti Wildrake, "ja onpa merkillistä, ettet kuullut, kun tölmäsin sen auki".
"Mietiskelin muuta", selitti Everard.
"Mutta mitä on tapahtunut?" tiedusti Wildrake. "Tässä olen pystyssä kuin seiväs ja valmiina tappelemaan, jos tämä haukottelun puuska sen sallii. Muori Redcapin väkevin on siinä määrin heikompi äskeistä iltajuomaani kuin jyvä on vajaa tynnyrillisestä — olen kulauttanut ihan maltaitten mannon — Hohoi — hm."
"Ja luultavasti myös jonkun unilääkkeen sen mukana", arveli Everard.
"Paljon mahdollista — paljon mahdollista — vähempi kuin pistoolinlaukaus ei olisi minua havahduttanut — minuakaan, joka pelkän tavallisen virkistyspikarillisen nautittuani nukun kepeästi kuin neitonen juhannusyönä, kun hän vahtailee varhaisinta päivänsädettä, mennäkseen kokoamaan kastetta. Mutta mitä aiot tehdä ensi työksesi?"
"En mitään", vastasi Everard.
"Et mitään?" kummeksui Wildrake. "Sanon sen", virkkoi eversti Everard, "vähemmin sinun tiedoksesi kuin muiden mahdollisesti kuultavaksi, että minä lähden pois palatsihuvilasta tänä aamuna ja toimitan matkaan valtuutetutkin, jos onnistun".
"Hei", sanoi Wildrake, "etkö kuule jotakin lapsetta, ikäänkuin taputusta etäisestä teatterista? Paikan menninkäiset riemuitsevat lähdöstäsi."
"Minä jätän Woodstockin", pitkitti Everard, "enoni Sir Henry Leen ja hänen perheensä haltuun, jos he haluavat uudelleen siirtyä tänne, en säikähtyneenä tähän niiden temppujen johdosta, joilla minua on nähtävästi tahdottu taivuttaa, vaan pelkästään syystä että se oli aikomuksenani alun pitäin. Mutta minä varoitan", hän lisäsi ääntänsä koroittaen, "minä lausun tämän salajuonen hommaajille sen varoituksen, että vaikka se saattaa menestyen tehota Desboroughin kaltaiseen tyhmyriin, Harrisoninlaiseen haaveilijaan, sellaiseen pelkuriin kuin Bletsoniin —"
Samassa virkkoi selvästi ääni ikäänkuin olisi joku seissyt heidän lähellään: "Tai viisaaseen, maltilliseen ja päättäväiseen henkilöön kuten eversti Everardiin."
"Kautta taivaan, se ääni tuli muotokuvasta", huudahti Wildrake sivaltaen miekkansa; "lävistänpä siltä palkaksi panssarin".
"Älä tee mitään väkivaltaa", kielsi Everard, keskeytyksestä hätkähtäneenä, mutta jatkaen lujasti äskeistä puhettaan: "Tietäkööt vehkeilijät, että niin onnistunutta kuin tämä juonten jakso saattaa ensimältä ollakin, sen täytyy tiukan tutkimuksen tapahtuessa johtaa kaikkien asiallisten rankaisemiseen — Woodstockin täydelliseen hajoittamiseen ja Lee-suvun korjaamattomaan häviöön. Ajatelkoot kaikki asianomaiset tätä ja herjetkööt ajoissa."
Hän pysähtyi ja melkein odotti vastausta, mutta mitään sellaista ei kuulunut.
"Tämä on peräti kummallista", puheli Wildrake, "mutta — hohoi — aivoni eivät jaksa sitä aprikoida juuri nyt — ne kieppuvat ympäri kuin korppu muskattiviinissä. Minun täytyy istuutua — hohoi — ja tuumiskella sitä rauhassa — laitoksia, kunnon lepotuoli".
Niin sanoen hän heittäysi tai oikeastaan vaipui vähitellen tilavaan nojatuoliin, jonka kestävyyttä vankan Sir Henry Leen ruho oli usein koetellut, ja nukahti sikeään uneen tuossa tuokiossa. Everard ei suinkaan tuntenut samaa unisuutta, mutta hänen mieltään kevensi kuitenkin se vakaumus, että sinä yönä ei enää ollut mitään häiriötä tulossa, sillä hän katsoi sopimustansa Woodstockin tyhjentämisestä ilmoitetuksi ja kaiken todennäköisyyden mukaan kelpaavaksi niille, jotka valtuutettujen tunkeutuminen oli saanut ryhtymään näin kummallisiin häätämiskeinoihin. Hän oli jonkun aikaa luontunut uskomaan häiriöissä olevan jotakin yliluonnollista, mutta nyt oli hänen mielipiteensä palannut järkevämpään selitystapaan, koska Woodstockin kaltainen rakennus soi monia tilaisuuksia taitavalle salavehkeilylle.
Hän kasasi polttoaineksia takkaan, sytytti kynttilän ja tutki sitte Wildrake-paran tilaa, kohentaen hänet niin mukavaan asentoon lepotuolissa kuin kykeni, kavalierin liikahuttamatta jäseniänsä sen enempää kuin väsähtänyt lapsi. Miehen puutumus vahvisti suuresti hänen suojelijansa käsitystä juonittelusta ja salaliitosta, sillä aaveitten ei ole lainkaan tarvis sekoittaa rohtoja ihmisten juomiin. Hän heittäysi vuoteelleen, ja hänen mietiskellessään näitä outoja seikkoja tunkeusi kamariin vienoa ja hiljaista soittoa, ja sanat "hyvää yötä — hyvää yötä — hyvää yötä" kertautuivat kolmasti, yhä leppeämpinä ja etäisempinä, tuntuen vakuuttavan hänelle, että menninkäiset ja hän olivat tehneet aselevon, jolleivät rauhaa, ja että hänen ei tarvinnut peljätä sen enempää kiusaannusta sinä yönä. Hänellä oli tuskin miehuutta vastata "hyvää yötä", sillä niin varma kuin hän olikin kujeilusta, se oli niin hyvin suoritettua, että toi mukanaan pelonkin tunnetta aivan kuten kuulijakunta kokee katsellessaan traagillista näytelmäkohtausta, jonka he tietävät teennäiseksi ja joka kuitenkin likeisellä luonnon jäljittelyllä tehoaa heidän mieleensä. Uni valtasi hänet viimein ja vapautti hänet vasta seuraavan aamun valjettua ilmipäiväksi.
Raikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen yön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely, miten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko huoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään ja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä; ovi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi yhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä iltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle. Naurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan samanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa huoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut lapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se väristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi esiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.
"Varmastikaan", hän sanoi, "tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut harhaannuttaa tähtäystäni — luultavampaa on, että luoti oli salaa siepattu pistoolistani".
Hän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut — siinä oli luoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut, ja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja ilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli äskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa jokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon kohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän oli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä ja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden uskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he kuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja saada apua toisen maailman asujamilta.
Hänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän tähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen valjuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä värejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen yön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus, osuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat suhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton hehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja raajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä Holbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä se oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän juonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla tutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun salaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset laitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä oli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu muille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen. Mutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty seinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä, että sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.
Nyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä oli saanut niin suuren osuuden "unen autuudesta", oli hän tuskin vieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. "Se oli kohtuullisuuden palkka", hänen oman katsantokantansa mukaan; "yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin puolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan ollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan ryypiskelyyn niiden jatkoksi".[18]
"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut hereille".
"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake, "sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista, elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin huoneisiin."
"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa, missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."
"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut, olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen kauhuille, kun täällä nämä paholaiset — pyydän heiltä anteeksi, sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme — nämä leikkisät menninkäiset — ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."
"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia, Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä, että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."
"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen", nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."
Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:
"Ja vaikka hämähäkin seitti Whitehallin vanhat seinät peitti, — kun sallii taivas laupias, omansa ottaa kuningas!"
"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.
"Ei — minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, — paholaiset ovat minullebonos socios, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja Goringin johtamana, — miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, — villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun, — nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja luonnottoman kapinan aikana."
"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen[19], — pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa ja rauhaa."
"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle, milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen humisevan siipiini, — milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla, vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä — se on villisorsan riemua, vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten — suistuimme alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään, voitolla huomenna — väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä — toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa — hänen kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"
"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä kuulun siihen piiriin".
"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake; "mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan, miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".
He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa. Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa, näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai kokenut yhtä paljon kuin muut.
Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista, kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä; toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko, vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa. Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä todisteina yöllisistä selkkauksista.
Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa, vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.
Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.
"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää lusikkaa — ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle, että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta toisena. Ei, ei — liian viisas olen minä siihen."
Master Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut mistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin vastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään olisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa aseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti jonkun vartiopaikan ohi. "Mieluummin", hän sanoi, "olisin maannut vaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla tavattavissa".
"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master Bletson?" sanoi Everard. "Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä seikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen."
"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini", vakuutti Bletson, vaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi sanojen teennäisen urheuden. "Vanha Chaucer, sir, on antanut meille tuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä Woodstockin metsässä —"
"Hirvenpyytäjäkö?" kysäisi Desborough; "joku erämies arvatenkin.Käveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?"
"Chaucer", sanoi Bletson, "hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä miehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia hautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän luittensa jo ammoin maaduttua".
"Niin, niin, no", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan runoilijasta oli käsittämätön, "minä puolestani haluan pikemmin hänen huonettaan kuin seuraansa — silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän sanoo tähän asiaan?"
"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille", virkkoi Bletson, "mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea, Desborough. — Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan nesteitten liikanaisuuden syyksi:
"'Unessa säikkymään ne saavat turmaa, punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa, kuin melankolian myrkky nukkujan hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan tai mustan karhun, taikka joskus parkuun, kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'"
Hänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin sen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan edusmiehen hallussa.
"Onko tuo nide Chauceria?" hän kysyi tavoittaen kirjaa; "haluaisin vilkaista sitä kohtaa —"
"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei — se on Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä — minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."
Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?" hän virkahti; "ei, master Bletson — tämä ei ole Lucretius, vaan soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin kuin Lucretius tai Chaucerkaan."
"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma — nuo juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia — aina Juvenaliin ajoista saakka, kuten tiedätte:
"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'
"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä hän on hyvää tarkoittava hupsu."
"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, — älkää häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."
Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa oli kangertavaa ja kiivasta kuin — niin, kuin ei hän olisi järkeilijä ollutkaan.
"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, — ja, sir, te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir — mutta soisin teidän muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa, sir, — ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi sietää, sir, — ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta, sir, — muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei miellytä teitä".
Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.
"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi, mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin — jos hän on tointunut tajulleen, — todistajakseni siihen, että täten pyydän anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen tutkintaan."
Bletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli tuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen seuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: "Ei, hyvä eversti, älkää sanoko siitä sen enempää — anteeksipyyntö on kaikki mitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken — se ei jätä vaatijaansa häpeään eikä halvenna lausujaansa."
"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni", sanoi eversti.
"Ei, ei — ei ollenkaan", vakuutti Bletson; "anteeksipyyntö on minulle yhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen tapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa".
"Master Desboroughin ja teidän", huomautti eversti, "tulee varoa, millä tavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se kerrotaan oikein, jos ollenkaan".
"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään", vakuutti Bletson; "me unohdamme sen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan sortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja todellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista, ja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua kuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja kirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, — totta tosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan parhaan ystävänsäkin kanssa. — Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja miten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa? Jos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa katarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin kyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani valtuutuksestamme, — miten olisi meidän toimittava mielestänne?"
"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison", sanoi Everard, "ja minä esitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette, eversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä valtuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte pois tästä paikasta."
Desborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. "Kyllä se varmastikin on Nollin nimikirjoitus", hän myönsi nolostuen; "hän on vain viime aikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja Cromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen katoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll Cromwell — sukunimihän hänellä sentään vielä on — niin järjetön, että hän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen, kunnes heillä on niskanjäykistys — liotuttaa heitä kuin hevoslammessa — peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja keijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, — anteeksi, että kiroan, — jos sellainen on seikka, niin olisi minun parempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja laumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä, vaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille mennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä."
"Minun aikomuksenani ei ole", virkkoi Bletson, "herättää väittelyä tässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja kiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina päivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton miehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n suoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi — jollaisen Luonto on tuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden olentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen — niin saisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti on minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen, vaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista emanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan sinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen — teihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä esiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen hyväkseen."
Everard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän vahvistuksen. "Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt sinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan hänen viittaansa ja sen sellaiseen — ja nyt hän kohtelee noin kiittämättömästi — ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden —"
"Sillä ei ole väliä", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen kättänsä. "Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough — teet tosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir — ei mikään puolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään tähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka nimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin vapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella isänmaata, se luottamus, että minä — ja sinä, master Desborough, ja te, arvoisa kenraali Harrison, — jotka olette kaikkien itsekkäiden pyyteitten yläpuolella, kuten minäkin — niinkuin tekin varmasti olisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän valiokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen — sanon, isänmaan palvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te kumpainenkin olette — samaten kuin tekin, eversti Everard, jos olisitte kuulunut joukkoon, — sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden, voidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä rakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni — luottamukseni — uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan valtuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä kysyn tältä arvoisalta kokoukselta, — suoden kaiken kunnioitukseni hänen ylhäisyydelleen, — onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin se, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi sitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta Mies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti tai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen nähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy vastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat ja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen mielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi menetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä olisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan tulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin palatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi, jotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin välttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten taholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä istuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan."