Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun, palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän katosi joutuin metsän suojaan.
Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea päästä rauhaan.
"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin. Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he pyrkivät osille."
"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."
"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku, mistress Alice — sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"
"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.
"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme surkeile — minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."
Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin kallisarvoinen.
"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."
"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta hävitettäväksi."
"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. — No, mistress Alice, toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin pestattavaksi."
"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice. "Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."
Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä. Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä etsimisellä.
"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja sormenpäissä — se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön, minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan. Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa se ei ole turvallinen."
Nyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka osoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa hänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.
Pöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi sielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa mukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen taakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat korvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen puutetta.
"Kaarlo-kuninkaan malja!" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan tyttärelleen; "juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille onkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä maljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt."
Nuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka siemasi runsaasti.
"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan", hän sanoi, "mutta minun täytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta".
"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta säästellä niitä", huomautti Joceline.
"Niinkö sanot?" virkahti ritari; "saatkin itse tyhjentää haarikan palkaksi pilastasi".
Saattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen maljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen voitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: "Minulla oli pikku naljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista."
"Punatakinko — haa! minkä punatakin?" kivahti äkkipikainen vanhus."Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?Potkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowaynhepoja?"
"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa täällä; hän lähtee piankin. Se on sama — sama, jolla oli kohtaus teidän arvollisuutenne kanssa metsässä."
"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse näit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline. Se taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus kuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin — erinomaisen hyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa huomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen voimasi tuumalleen."
Tämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline kutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin hänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa, että ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan sai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.
"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän,Mikaelin haarikasta?"
"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut paljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin häntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä pyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen kuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty. Se tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän arvollisuuttanne ja mistress Alicea — puhumattakaan muori Joanista ja minusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan vuoteeni täältä, — peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut niin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme peljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon rukoukset joka ilta."
"Joceline", keskeytti Alice, "olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa meille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen."
"Voi, mistress Alice", vakuutti Joceline hiukan nolostuneena, "saatte olla varma siitä, että minä en hiiskunut halaistua sanaa tohtorista. Ei, ei. En minä hänelle sitä salaisuutta ilmaissut, että meillä oli sellainen kunnianarvoisa kappalainen. Kai minä sen miehen mitan tiedän. Meillä on ollut pari rattohetkeä keskenämme. Hän on minun kanssani mitä parhaissa väleissä, niin vimmattu kiihkouskoinen kuin hän onkin."
"Älä luota häneen liian pitkälle", varoitti ritari. "Pelkäänpä jo olleesikin varomaton, joten sen kelpo miehen ei olisi turvallinen tulla tänne pimeällä, niinkuin on aiottu. Noilla independenteillä on vainu kuin verikoirilla, ja he kykenevät haistamaan kuningasmielisen vaikka minkä valepuvun alta."
"Jos teidän arvollisuutenne ajattelee niin", sanoi Joceline, "menenkin halukkaasti tohtoria vastaan ja tuon hänet palatsihuvilaan vanhasta hyljätystä takaveräjästä sekä sitten ylös tähän huoneeseen. Tokihan tuo Tomkins ei milloinkaan julkea tulla, tänne, ja tohtori voi saada vuoteensa Woodstockin palatsihuvilassa hänen aavistamattansa mitään; taikka jos teidän arvollisuutenne ei pidä sitä turvallisena, voin viiltää häneltä kurkun, olematta siitä millänikään."
"Jumala varjelkoon!" kielsi ritari, "Hän on meidän kattomme alla ja vieraana, vaikkei kutsuttuna. Mene, Joceline; koska olet päästänyt kielesi liian valtoimeksi, niin olkoon rangaistuksenasi pitää silmällä kelpo tohtorin tuloa ja huolehtia hänen turvallisuudestaan niin kauvan kuin hän pysyy seurassamme. Metsässä vietetty lokakuun yö tai pari tekisi lopun siitä kunnon miehestä."
"Luultavammin hän lopettaa lokakuumme kuin päin vastoin", virkahti metsänvartija ja poistui isäntänsä rohkaisevasti hymyillessä.
Hän vihelsi Bevis-koiran mukaansa osalliseksi vartioimiseensa, ja saatuaan tarkan tiedon, missä pappi oli luultavimmin tavattavissa, hän vakuutti herralleen pitävänsä mitä tarkinta huolta tämän turvallisuudesta. Kun palvelijat olivat korjanneet pöydältä aterian jäännökset ja poistuneet, nojausi vanha ritari taaksepäin istuimellaan ja antausi mieluisampiin näkyihin kuin oli viime aikoina ilmaantunut hänen kuvitteluunsa, kunnes hänet vähitellen valtasi todellinen uni. Uskaltaen liikkua vain varpasillaan otti hänen tyttärensä sillaikaa jonkun neulomustyön ja siirtyi vanhan miehen viereen askartelemaan tässä tehtävässä, tuon tuostakin luoden vanhempaansa katseen, jossa ilmeni suojelusenkelin hellä harrastus, joskaan ei tämän tehokas voima. Vihdoin hän valon haipuessa ja yön tullessa aikoi antaa käskyn kynttilöistä. Mutta muistaessaan, kuinka vaatimattoman makuusijan oli Jocelinen tupa suonut, hän ei raskinnutkaan keskeyttää ensimäistä sikeätä ja virkistävää unta, mitä hänen isänsä oli nauttinut kaiken todennäköisyyden mukaan kahden viime vuorokauden kuluessa.
Hän istui ison ulkonevan ikkunan ääressä, — saman, josta Wildrake oli äskettäin kurkistellut sisälle, kun Tomkins ja Joceline viettivät iltaa pikareita kallistellen. Tällöin ei hänellä ollut muuta huviketta kuin katsella pilviä, joita veltto tuuli toisinaan karkoitti syksyisen kuun leveältä kiekolta, mutta toisinaan päästi kerääntymään sen säteiden verhoksi. En tiedä miksi on jotakin erityisen miellyttävää haaveillen tähystellä yön kuningatarta, kun se kahlaa huurujen joukossa, joita se ei jaksa hajoittaa, yhtä vähän kuin hekään puolestaan kykenevät tyyten sammuttamaan sen loistoa. Se näky on sattuvana kuvana kärsivällisestä hyveestä, joka tyynesti samoaa polkuansa hyvien ja pahojen puheitten läpi, kunnollisuutensa ansaitessa kaikkea ihailua, vaikka sitä maailman silmissä hämärryttävät kärsimys, vastoinkäyminen, panettelu.
Jotain sellaista kenties liikkuikin Alicen mielikuvituksessa, kunnes hän kummastuen ja säikähtäen havaitsi, että joku oli kavunnut ikkunaan ja tirkisteli huoneeseen. Yliluonnollisen pelon aatos ei vähääkään järkyttänyt Alicea. Hän oli peräti kotiutunut paikkaansa ja asemaansa; ihmiset eivät näe aaveita näyttämöillä, jotka ovat heille tuttuja lapsuudesta asti. Mutta tungeksijain vaara levottomassa maassa oli peloittavampi pahojen aavistusten aihe, ja se ajatus antoi luonnostaan rivakalle tytölle niin horjumatonta rohkeutta, että hän sieppasi seinältä pistoolin ja älysi tähdätä sillä häiritsijää, samalla kun huusi isäänsä hereille. Hän oli sitä kerkeämpi hälytyksessään, kun oli tuntevinaan osittain näkemistänsä kasvoista sen naisen piirteet, joka oli Rosamondin lähteellä tuntunut hänestä erikoisen karmealta ja epäiltävältä. Ritari tempasi heti miekkansa ja kiirehti esille. Näistä mielenosoituksista hätääntyneenä yritti tungettelija kiireesti laskeutua alas, mutta menetti jalansijansa kuten Wildrakellekin oli käynyt ja mätkähti maahan. Vastaanotto ei ollut yhteisen emommekaan povella pehmeä tai turvallinen, sillä he kuulivat kamalasta haukunnasta ja murinasta, että Bevis oli rynnännyt paikalle ja tarrannut kiinni hiiviskelijään, ennen kuin tämä pääsi jaloilleen.
"Pidä kiinni, mutta älä revi", huusi vanha ritari. "Alice, sinä olet naikkosien helmi! Seiso alallasi tässä, kunnes juoksen alas ja kytken sen roiston."
"Jumalan tähden, ei, rakas isä!" huudahti Alice; "Joceline tulee hetimiten — kuulkaa! — askelten töminää".
Alhaalta kuului tosiaan hyörinää. Valoja vilkkui edes takaisin hajallaan, ja niiden kantajat huhuilivat toisilleen, kuitenkin hilliten ääntänsä puhuessaan, ikäänkuin karttaakseen syrjäisiä kuulijoita. Bevisin valtaan sortunut yksilö oli asemassaan kärsimättömin ja huikkasi vähääkään varomatta: "Hoi, Lee — metsänvartija — ottakaa koira pois, muutoin minun täytyy ampua se!"
"Jos sen teet", karjaisi Sir Henry ikkunasta, "niin lävistän paikalla pääsi. Varkaita, Joceline, varkaita! Tule, kytkemään tämä konna, Bevis, pidä kiinni!"
"Takaisin, Bevis, alas!" kiljui Joceline. "Minä tulen, minä, Sir Henry— Pyhä Mikael, järkeni minä menetän!"
Kamala ajatus juolahti Alicen mieleen, — oliko Joceline voinut antautua petolliseksi, koska hän kutsui koiraa pois konnan kimpusta sen sijaan että olisi rohkaissut uskollista elukkaa tämän vartioimisessa? Isään vaikutti kenties joku samanlaatuinen epäluulo; hän astahti äkkiä syrjään kuunvalosta ja veti Alicen likelleen, jotta he olivat molemmat näkymättömissä, mutta kuitenkin kuulivat, mitä tapahtuisi. Koiran ja vangin rimpuilu näytti päättyneen Jocelinen toimesta, ja ikkunan alta kuului supatusta, ikäänkuin olisi siellä neuvoteltu.
"Kaikki on nyt hiljaista", virkkoi muuan ääni; "minä kiipeän valmistamaan teille tietä". Ja heti jälkeenpäin ilmestyi ikkunaan haamu, työnsi auki puoliskon ja hyppäsi vierashuoneeseen. Mutta melkein ennen kuin hänen askeleensa osui lattiaan, ja ainakin hänen olemattansa vielä saanut kunnollista jalansijaa, survaisi vanha ritari: joka seisoi varuillaan paljastetuin miekoin, tunkeutujaa kohti hurjan huitaisun, joka tuiskahdutti tämän kumoon. Joceline oli kavunnut ylös hänen kintereillään salalyhty kädessään ja parkaisi kamalasti, kun näki tapahtuman, huudahtaen: "Taivasten tekijä, hän on surmannut oman poikansa!"
"Ei, ei — hätää ei ole ollenkaan", väitti kaatunut nuori mies, joka oli tosiaankin nuori Albert Lee, vanhan ritarin ainoa poika. "En saanut mitään vammaa. Välttäkää melua, kaiken hyvän nimessä — toimittakaa heti valoa!"
Samassa hän kavahti lattialta niin nopeasti kuin kykeni viittansa ja ihokkaansa jouduttua ikäänkuin varrastetuiksi vanhan ritarin miekkaan, joka oli onneksi käännähtänyt sen verran syrjään Albertin ruumiista, että terä oli lävistänyt vaatteet ihan pitkin selkää. Työntäisyn täydellä voimalla kylkeen sattunut kahva oli suistanut hänet nurin.
Joceline kaiken aikaa varoitteli jokaista pysymään vaiti mitä ankarimmin vannotuksin. "Hiljaa, niin totta kuin tahdotte kauvan elää maan päällä — hiljaa, jos aiotte saada sijan taivaassa, — olkaa hiljaa vain hetkinen — meidän kaikkien henki riippuu siitä."
Sanomattoman kerkeästi hän toimitti huoneen valaistuksi, ja silloin he huomasivat, että Sir Henry oli nuo onnettomat sanat kuullessaan lysähtänyt isoon nojatuoliin liikkumattomaksi, valjuna ja mitään elonmerkkiä osoittamatta. "Voi, veli, kuinka saatoitkaan tulla taloon tällä tavoin?" voikersi Alice.
"Älä kysele mitään — hyvä Jumala, mitä pitikään sattua!" ja hän tuijotti isäänsä, jonka kylmenneet kasvonpiirteet jäykistyksessään ja käsivarret mitä avuttomammin levällään saivat hänet pikemmin näyttämään kuoleman patsaskuvalta kuin ainoastaan salpautunutta elämää edustavalta henkilöltä. "Säästettiinkö henkeni", voihkaisi Albert kohottaen kätensä epätoivoisesti taivasta kohti, "vain tällaista näkyä varten?"
"Me kärsimme, mitä taivas sallii, nuori mies — me siedämme elämäämme niin kauvan kuin taivas pitkittää sitä. Päästäkää minut lähelle." Sama pappi, joka oli pitänyt hartaushetken Jocelinen majassa, astui nyt esille. "Hankkikaa heti vettä", hän käski, ja uskomattoman nopeasti täytti hänen tahtonsa Alicen avulias käsi ja keveä jalka; tytön nopeaälyinen hellyys ei ollut pysähtynyt turhaan valitteluun, kun oli vielä sijaa toivolle.
"Hän on vain tainnuksissa", ilmoitti pappi tunnustellen Sir Henryn rannetta; "äkillinen järkytys on tuottanut pyörtymyksen. Reipastaudu, Albert; vakuutan sinulle, että tässä ei ole pahaakaan hätää. Toimita meille pikari, hyvä Alice, ja nauhaa tai siderihmaa — minun täytyy iskeä hiukan suonta, ja joitakuita tuoksukkeitakin tarvittaisiin, jos on saatavissa, tyttöseni."
Alice hankki pikarin ja siteen, veti ylös isänsä takinhihan ja näytti vaiston avulla ihan ennakoltakin arvaavan kunnianarvoisan tohtorin kaikki määräykset. Mutta sanaakaan kuulematta ja mitään lohdutuksen merkkiä näkemättä seisoi hänen veljensä, kädet ristissä ja ilmaan kohotettuina kuin mykän epätoivon patsas. Hänen kasvojensa jokainen piirre kuvastui ajatusta: "Tässä makaa isäni ruumis, ja minä se ajattelemattomuudessani olen surmannut hänet!"
Suonirauta sai muutamia veripisaroita tihkumaan ensimältä yksitellen ja sitte vuolaammin noruen. Ohimoita valeltiin kylmällä vedellä, ja sieraimen edessä pidettiin hajusuoloja. Kun sitte seurauksena oli, että vanhus huokasi heikosti ja yritti liikuttaa jäseniään, muutti Albert Lee asentoansa, heittäytyäkseen heti papin jalkoihin, ja jos tämä olisi sallinut, olisi hän suudellut pelastajan kenkiä ja kaavunlievettä.
"Nouse, hupsu nuorukainen", käski kelpo mies nuhtelevasti; "pitääkö sinun aina pysyä tuollaisena? Polvistu taivaalle, älä sen heikoimmalle asiamiehelle. Sinä olet jälleenkin pelastunut suuresta vaarasta — jos tahdot ansaita taivaan laupeuden, niin muista säästyneesi muihin tarkoituksin kuin nyt ajattelemaasi. Menkää, sinä ja Joceline, teillä on tärkeä velvollisuus täytettävänä; ja ole varma siitä, Albert, että isäsi toipuu paremmin, jos hän ei näe sinua muutamaan minuuttiin. Alas — alas puutarhaan noutamaan saattolaistasi."
"Kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset", vastasi Albert Lee. Hän hyppäsi ikkunalaudalle ja katosi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Joceline seurasi häntä heti ja samaa tietä.
Alicen huolestus isänsä pahoinvoinnista oli nyt jonkun verran lieventynyt, mutta tämä uusi toimenpide seurueen jäsenten kesken sai hänet rauhattomasti vetoamaan kunnianarvoisaan apulaiseensa. "Hyvä tohtori, vastatkaa minulle vain yhteen kysymykseen — oliko veljeni Albert täällä juuri äsken, vai uneksinutko olen kaiken, mitä on tapahtunut viimeisten kymmenen minuutin aikana? Minusta tuntuu kuin voisin ilman teidän läsnäoloanne olettaa kaiken sattuneen unessa — sen hirveän sivalluksen — isäni joutumisen ruumiiksi — mykkään epätoivoon sortuneen soturin — ja unta kai tosiaan näinkin."
"Jos olet uneksinut, herttainen Alice", vastasi tohtori, "niin soisin jokaiselle sairaanhoitajattarelle sinun ominaisuutesi, koskapa olet unissasi hoidellut potilastamme paremmin kuin useimmat noista vanhoista myyristä kykenevät tekemään kaikkein valppaimmillansa. Mutta unesi tuli sarvilyhdyn kajastuksesta, sievä tyttöseni, ja sen selitän sinulle joutilaampana hetkenä, kun muistutat minua. Albert on todenteolla ollut täällä ja tulee jälleen."
"Albert!" toisti Sir Henry; "kuka mainitsee poikaani?" "Minä vain, herra ritari", sanoi tohtori; "sallikaa minun sitoa käsivartenne".
"Haavani? — kaikesta sydämestäni, tohtori", mukautui Sir Henry kohottautuen ja vähitellen saaden muistinsa takaisin. "Tiesin vanhastaan, että te olette ruumiin lääkitsijä kuten sielunkin, sillä palvelittehan rykmentissäni sekä haavurina että kappalaisena. Mutta missä on se hylky, jonka tapoin? En ole eläissäni sohaissut nasevammin. Pistomiekkani kahva jysähti hänen kylkiluihinsa, niin että hengetön hänen täytyy olla, muutoin on oikea käteni unohtanut taitonsa."
"Kukaan ei saanut surmaansa", kertoi tohtori, "ja meidän on kiitettävä Jumalaa siitä, koska surmattavissa ei ollut muita kuin ystäviä. Hyvä levätti ja ihokas sentään haavoittui niin surkeasti, että tarvitaan melkoista vaatturin taitoa vammain korjaamiseen. Mutta minä olin teidän viimeisenä vastustajananne ja vuodatin teistä rahtusen verta pelkästään valmistaakseni teitä siihen mieluisaan yllätykseen, että saatte nähdä poikanne. Voitte arvata, että häntä on hätyytelty pahastikin matkalla Worcesterista tänne, missä Jocelinen avulla saamme kyllä pidetyksi huolta hänen turvallisuudestaan. Tästä syystä kehoittelinkin teitä suostumaan sisarenpoikanne ehdotukseen ja palaamaan vanhaan palatsihuvilaan, missä voitaisiin piiloitella sataakin miestä, vaikka tuhannen olisi etsimässä heidän kätköpaikkaansa. Ei ole missään mukavampi leikkiä piilosilla, kuten kyllä osoitan, kun saan tilaisuuden julkaista teokseni Woodstockin ihmeistä."
"Mutta poikani — rakas poikani", hätäili ritari, "enkö siis saa heti nähdä häntä? Ja minkätähden ette ennakolta varoittanut minua tästä riemullisesta tapauksesta?"
"Syystä että olin epävarma hänen liikkeistään", kertoi tohtori. "Arvelin oikeastaan, että hän oli pyrkimässä merenrannikolle ja että olisi parasta ilmoittaa teille hänen kohtalonsa vasta sitte, kun hän olisi eheänä päässyt laivaan ja ollut purjehtimassa Ranskan rantaa kohti. Olimme sopineet, että te saisitte tietää kaikki tullessani tänne nyt illalla luoksenne. Mutta talossa on punatakkinen, johon ei tee mielemme luottaa enempää kuin on pakko. Emme sen vuoksi uskaltaneet tulla sisälle eteissuojaman kautta, ja hiiviskellessämme sitte rakennuksen ympärillä ilmoitti Albert meille, että hänen vanhoja poikuutensa kujeita oli ollut pujahtaa sisälle tästä ikkunasta. Erään mukanamme olleen nuorukaisen piti välttämättömästi tehdä se koe, koska kamarista ei näkynyt valoa ja kuutamo saattoi meidät ulkosalla ilmitulon vaaraan. Hänen jalkansa lipesi, ja Bevis-ystävämme karkasi hätään."
"Totisesti menettelittekin typerästi", tuumi Sir Henry, "kun kävitte ahdistamaan linnuetta ilman haastetta. Mutta tärkeintä on tietää, missä nyt on Albert-poikani. Antakaa minun nähdä hänet."
"Mutta odottakaahan, Sir Henry", sanoi tohtori, "kunnes toipuneet voimanne —"
"Hiiteen toipuneet voimani, mies!" vastasi ritari vanhan luontonsa alkaessa elpyä. "Ettekö muista, että minä viruin Edgehillin tantereella kaiken yötä, vertavuotavana kuin härkä viidestä eri haavasta, ja kannoin asevaruksiani jo kuuden viikon kuluttua? Kannattaako nyt puhua muutamasta veripisarasta ja kissan raapaiseman kaltaisesta naarmusta!"
"No, jos tunnette itsenne niin urheaksi", taipui tohtori, "niin noudankin poikanne — hän ei ole kaukana".
Ja hän läksi huoneesta, viitaten Alicea jäämään siltä varalta, että mitään heikkouden oireita jälleen ilmenisi potilaassa.
Oli kenties onnellista, että Sir Henry ei näyttänyt ollenkaan muistavan, millainen oikeastaan oli ollut se säikähdys, joka oli äkillisesti ja voimakkaasti kuin ukkosen isku tyrmistyttänyt hänen aistinsa. Pariinkin kertaan hän kyllä puheli olevansa varma siitä, että hänen oiva sohaisunsa oli tehonnut hyvin, mutta hänen mieleensä ei palannut, että vaara oli uhannut hänen poikaansa. Alicea ilahdutti nähdä, että hänen isänsä näytti unohtaneen noin kamalan seikan, kuten ihmiset useinkin unohtavat iskun tai muun äkillisen syyn, joka on heidät tainnuttanut. Niinpä hän mielellään karttelikin yksityiskohtaisemmin valaisemasta sitä seikkaa, vedoten sen hetken yleiseen sekamelskaan. Ja jonkun minuutin kuluttua keskeytti Albert kaiken enemmän tiedustelun, astuessaan tohtorin saattamana huoneeseen ja heittäytyessään vuorotellen isänsä ja sisarensa syliin.
Hellien omaisten yhtyminen oli sellainen kuin ainakin niiden, jotka tavatessaan toisensa suurten vastoinkäymisten aikana kuitenkin tuntevat onnellisuutta siitä, että saavat jakaa koettelemukset yhteisesti. He syleilivät toisiaan uudestaan ja yhä uudestaan, suoden valtaa tuollaisille sydämen tulvahduksille, jotka yhtähaavaa ilmaisevat ja huojentavat sielullisen kiihtymyksen painostusta. Viimein alkoi liikutuksen vuo tyyntyä, ja yhä pidellen löytynyttä poikaansa kädestä omaksui Sir Henry jälleen sen tunteittensa hallinnan, josta hän tavallisesti piti huolta.
"Olet siis nähnyt taisteluistamme viimeisen, Albert", hän virkkoi, "ja kuninkaan liput ovat ainiaaksi sortuneet kapinallisten tieltä?"
"Niin on käynyt", myönsi nuori mies. "Arpanopan viimeinen heitto tehtiin ja valitettavasti menetettiin Worcesterin luona. Cromwellin onni pysyi viimaisena siellä niinkuin kaikkiallakin, missä hän on näyttäytynyt."
"No — se on saattanut sattua vain toistaiseksi — vain toistaiseksi", lohduttausi hänen isänsä. "Paholainen on voimallinen, sanotaan, nostattamaan ja tyydyttämään suosikkeja, mutta hän pystyy myöntämään vain lyhyitä valtakausia. Entä kuningas — kuningas, Albert — kuningas — kuiskaa korvaani — hiljaa, hiljaa!"
"Viimeisten tietojemme mukaan oli varmaa, että hän oli päässyt merelleBristolista."
"Taivas olkoon kiitetty siitä — taivas olkoon kiitetty!" huudahti ritari. "Minne sinä jätit hänet?"
"Miehemme hakattiin melkein kaikki maahan sillan luona", vastasi Albert, "mutta minä seurasin hänen majesteettiaan noin viidensadan muun upseerin ja herrasmiehen kanssa, jotka olivat päättäneet kuolla hänen ympärillään, Lukumäärämme ja esiintymisemme kohdisti sitte koko takaa-ajon meidän suunnallemme, jolloin hänen majesteettinsa näki hyväksi lähettää meidät hajalle, lausuen monia kiitoksia ja lohdutuksen sanoja kaikille yleensä sekä joitakuita ystävällisiä huomautuksia useimmille meistä erityisesti, Hän lähetti kuninkaallisen tervehdyksensä teille erikseen ja virkkoi enemmänkin kuin minun sopii toistaa."
"Ei, minä tahdon kuulla siitä joka sanan, poika", vaati Sir Henry. "Eikö se varmuus, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saanut siitä Kaarlo-kuninkaan tunnustuksen, riitä lohduttamaan minua kaikesta menettämästämme ja kärsimästämme, ja sinä idartaisit sitä minulta väärän ujouden perusteella? Heltiämään minä sen panen sinusta, vaikka se olisi köysillä kiskottava!"
"En tarvitse mitään sellaista pakoitusta", mukautui nuori mies. "Hänen majesteettinsa suvaitsi käskeä minun sanoa Sir Henry Leelle hänen nimessään, että jos poika ei voinutkaan mennä isänsä edelle uskollisuuden kilpailussa, hän oli ainakin tulossa tämän kintereillä, ja pian he astelisivat rinnakkain."
"Sanoiko hän niin?" ihastui ritari. "Vanha Victor Lee katselee ylpeästi alas sinuun, Albert! Mutta minä unohdan — sinun täytyy olla väsynyt ja nälkäinen."
"Kyllähän, sir", myönsi Albert; "mutta niitä kiusoja olen viime aikoina tottunut kestämään turvallisuuden tähden". "Joceline hoi, Joceline!"
Metsänvartija saapui huoneeseen ja sai käskyn illallisen valmistuttamisesta kiireimmiten.
"Poikani ja tohtori Rochecliffe ovat puolittain nälkiintyneitä", virkkoi ritari.
"Ja alhaalla on vielä muuan nuorukainen", kertoi Joceline, "eversti Albertin kantapoika sanoo olevansa, ja hänenkin vatsansa soittaa ruualle, vieläpä ihan huikeasti, sillä luullakseni hän kykenisi syömään satulan takaa hevosen, kuten yorkshirelainen sanoo. Hänen olisi parempi aterioida sivupöydän ääressä, sillä hän on jo ahminut voileipinä kokonaisen pötkyn niin nopeasti kuin Phoebe kerkisi leikkaamaan ja se ei ole hetkeksikään tukkinut hänen hiukaisuaan — ja totisesti luulen, että teidän olisi parempi pitää hänet oman katsantonne alaisena, sillä alikerrassa saattaisi taloudenhoitaja sommitella hänelle kiusallisia kysymyksiä, jos hän oleskelisi siellä. Ja onpa hän huimapääkin, niinkuin kaikki meikäläisten herrasmiesten kantapojat ovat, ja pyrkii kurielemaan naisväen parissa."
"Kenestä hän puhuu? Minkä paashin sinä olet saanut, Albert, joka käyttäytyy niin pahoin?" oudoksui Sir Henry.
"Hänen isänsä on muuan rakas ystäväni, ylväs skotlantilainen loordi, joka seurasi suuren Montrosen lippua, liittyi sittemmin kuninkaaseen Skotlannissa ja tuli tämän mukana Worcesteriin asti. Hän haavoittui päivää ennen taistelua ja vannotti minut ottamaan tämän nuorukaisen hoitooni. Tein sen hiukan vastahakoisesti, mutta enhän voinut antaa kieltävää vastausta isälle, joka kenties kuolin vuoteellaan maaten huolehti ainoan poikansa turvallisuudesta."
"Olisit ansainnut silmukan kaulaasi, jos olisit epäröinyt", sanoi Sir Henry. "Hoikinkin puu voi aina antaa jotakin suojaa, — ja minua miellyttää ajatella, että Leen vanha kanto ei ole vielä aivan kumolleen kellistetty, vaan kykenee yhä tarjoamaan turvaa hädänalaisille. Hae tänne se nuorukainen; hän on jalosukuinen, ja nyt ei ole sovelias aika muodollisuuden noudattamiseen — istukoon hän meidän kanssamme samassa pöydässä, vaikka onkin paashi; ja jos sinä et ole kunnollisesti kouluttanut häntä käyttäytymisen vaatimuksissa, ei kenties ole haitaksi hänen saada muutamia luentoja minulta."
"Suonet anteeksi hänen kansallismurteelleen ominaisen venyttelevän puheenlaadun, isä", sanoi Albert, "vaikka tiedän, että sinä et pidä siitä?"
"Vähänpä on minulla syytä, Albert", vastasi ritari, "varsin vähän. Kuka hämmensi hereille nämä eripuraisuudet? — skotlantilaiset. Kuka lujitti parlamentin voimia, kun heidän puolueensa oli melkein häviöllä? — jälleen Skotlantilaiset. Kuka luovutti kuninkaansa, maanmiehensä, saatuaan hänet suojelukseensa? — taaskin skotlantilaiset. Mutta tämän poikasen isä, sanot, on taistellut jalon Montrosen puolella, ja sen suuren markiisin kaltainen mies voi hyvittää kokonaisen kansan rappeutumisen."
"Niin, isä", lausui Albert, "ja minun on lisättävä, että vaikka tämä nuorukainen on honkelo ja omituinen sekä hiukan oikullinen, kuten saat nähdä, ei kuninkaalla kuitenkaan ole innokkaampaa ystävää Englannissa, ja tilaisuuden tarjoutuessa hän taistelikin vankasti kuninkaan puolesta. Kas, kun ei hän jo tule."
"Hän on ottanut kylvyn", ilmoitti Joceline, "ja pitipäs hänen muka saada se heti — illallinen, hän sanoi, sopii laittaa valmiiksi sillaikaa; ja hän komenteleekin koko ympäristöänsä niinkuin olisi isänsä vanhassa linnassa, mutta sielläpä hän olisi tainnut saada huudella hyvinkin kauvan kenenkään häntä kuulematta".
"Vai niin!" tuumi Sir Henry; "se on kai pesyeen etumaisena kuoriutunut poikanen, kun kiekuu niin varhain. Mikä on hänen nimensä?"
"Nimensäkö? Se häviää mielestäni joka hetki, niin järeä se on", vastasiAlbert. "Kerneguy, niin aivan — Louis Kerneguy; hänen isänsä on loordiKillstewers, Kincardineshirestä."
"Kerneguy ja Killstewers ja Kin — mikä se olikaan? Totisesti", sanoi ritari, "nuo pohjoismaalaisten nimet ja arvonimet tulevat heidän alkuperäänsä — ne kuulostavat kuin luoteistuulen ryminältä ja pauhinalta louhikoissa ja kanervanummilla".
"Se kaikki on vain kelttiläisten ja saksilaisten murteitten jättöä, jota Versteganin mukaan on vielä säilynyt noissa saaremme pohjoisissa osissa", tiesi tohtori Rochecliffe. "Mutta hiljaa, täällä tuleekin illallinen ja nuori herra Louis Kerneguy."
Ja ateria saapuikin Jocelinen ja Phoeben kantamana. Heitä seurasi Kerneguy tavattoman tukevaan ryhmysauvaan nojaten ja nenä pystyssä kuin vainuavan koiran, sillä hänen huomionsa oli näköjään enemmän kiintynyt edellään kulkeviin hyviin ruokavaroihin kuin mihinkään muuhun. Paljoakaan kursailematta istuutui tulokas pöydän alipäähän.
Hän oli kookas, isoluinen nuorukainen, jonka pörrötukka oli tulipunainen kuten monien hänen maanmiestensä, samalla kun hänen kansallispiirteittensä karkeutta kartutti silmäänpistävänä vastakohtana hipiä, joka oli käynyt melkein mustaksi kaikkinaisten säiden ahavoittamana, sillä kuningasmielisten pakolaisten oli täytynyt viettää hiiviskelevää ja harhailevaa elämää taivasalla. Hänen puheenlaatunsa ei ollut suinkaan puoleensavetävää, siinä kun kömpelyyden ja julkeuden yhteisvaikutus harvinaisen valaisevasti osoitti, että luontevan esiintymisen puute saattaa hyvinkin yhtyä ihmeteltävään itsevarmuuteen. Kasvot imaisivat hänen saaneen moniaita vereksiä naarmuja, ja tohtori Rochecliffen huolenpito oli koristanut ne muutamilla tilkuilla, jotka yhäti lisäsivät niiden luontaista jyrkeyttä. Silmät olivat kuitenkin kirkkaat ja ilmehikkäät, ja kaikessa, rumuudessaankaan — sillä siinä määrin ne olivat säännöttömät — eivät kasvot olleet vailla muutamia piirteitä, jotka osoittivat sekä älykkyyttä että päättäväisyyttä.
Itse Albertinkin puku oli paljon alapuolella sen säätyarvon, joka kuului Sir Henry Leen pojalle ja kuninkaalliselle rykmentinpäällikölle, mutta hänen kantapoikansa asu oli vielä viheliäisempi. Surkeannäköisen vihreän nutun olivat päivänpaahde ja sade kirjailleet niin lukuisiin vivahduksiin virttyneeksi, että alkuperäistä pohjaa saattoi tuskin arvata. Lisäksi oli jalosukuisen nuorukaisen vaatetuksena suhdattomat kenkärajat, nahkahousut sellaiset kuin näkee pensasaidan tasijoilla ja karkeat villasukat. Ryhdin kömpelyyttä tehosti ontuva käynti, mutta haastoi samalla selvää kieltä hänen kärsimyksistään. Hänen ulkomuotonsa oli siksi eriskummallinen, että se olisi jonkun verran naurattanut Aliceakin, ellei sääli olisi ollut vallitsevana.
Pöytärukous lausuttiin, ja Ditchleyn nuori herra kuten tohtori Rochecliffekin omisti rivakkaa huomiota aterialle, jonka veroista laatuun ja runsauteen katsoen ei nähtävästi ollut pitkään aikaan sattunut heidän osalleen. Mutta heidän saavutuksensa olivat lastenleikkiä skotlantilaisen nuorukaisen kunnostautumiseen verraten. Hän ei ilmaissut vähäisintäkään vaikutusta niiden voileipien paljoudesta, joilla hän oli yrittänyt tyydyttää pahinta nälkäänsä. Päin vastoin näytti siltä kuin olisi yhdeksänpäiväinen paasto terästänyt hänen ruokahaluaan, ja ritarin teki mieli ajatella, että itse nälän henki oli saapunut pohjoiselta kotoseudultaan kunnioittamaan häntä vierailullaan, kun master Kerneguy ikäänkuin peljäten syrjäytyvänsä ponnistelustaan silmänräpäykseksikään ei vilkaissut oikealle eikä vasemmalle tai hiiskunut ainoatakaan sanaa kellekään pöytäkumppanilleen.
"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän maalaiskestitykseemme, nuori herra", virkahti Sir Henry hänelle.
"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir", vastasi kantapoika, "jos työ laittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle sen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen on nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen tai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut niukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt haaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi maaruunsa kokonaisen lampaankylen."
"Te olette maalla kasvanut, nuori mies", huomautti ritari, joka muiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla nousevan sukupolven suuntailussa, "ainakin päätellen niistä Skotlannin nuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa hovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän — enemmän —" Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa "hyvän käytöksen" vastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: "Ja enemmän lihaa, kaiketi — sen parempi onni heillä."
Sir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan tarpeelliseksi puuttua puheeseen. "Isäseni", hän virkkoi, "ajattelehan, kuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin skotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan kummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta alituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt, kotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret miehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin sopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin".
"Syy on pätevä", myönsi ritari, "ja koska sanot, että saattolaisesiKernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojenpuuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen— Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!"
"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen", tuumi jalosukuinen masterKerneguy; "ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä".
"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen ylimyksen poika", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen, "niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen kanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja vaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin totta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja niin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän viimein aikoo juoda — äläs, hän pyyhkii sentään suunsa — ja pistää sormensa pesumaljaan — ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! — hänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa."
"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!" tokaisi aatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä lähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja haarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen alla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa ristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin istuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut vihellellä itsensä unen helmoihin.
"Kas niin!" virkahti ritari; "jalosukuinen master Kernigo on laskenut alas aseensa. — Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne lasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko parlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen juovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!" "Aamen!" kajahti ääni oven takaa.
Odottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan toisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen eräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten keskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja periaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.
"Ei ole vaaraa", virkkoi Albert tuntien merkin; "siellä on ystävä. Soisin kuitenkin, että hän olisi ollut pitemmän matkan päässä juuri nyt."
"Ja minkätähden, poikani, toivoisit oikeamielisen miehen poissaoloa, kun hän kenties haluaa osuutta meidän yltäkylIäisyydestämme tällaisessa harvinaisessa tilaisuudessa, jolloin meillä on yli tarpeen käytettävissämme? — Mene, Joceline, katso, kuka koputtaa — ja laske sisälle, jos hän on taattu mies."
"Ja jos toisin", arveli Joceline, "niin kai minä kykenen estämään hänet häiritsemästä hyvää seuraa".
"Ei väkivaltaa, Joceline, kaiken hyvän nimessä", kielsi Albert Lee, jaAlice säesti: "Jumalan tähden, ei mitään väkivaltaa!"
"Ei tarpeetonta väkivaltaa ainakaan", sanoi kelpo ritari, "sillä jos tarvis vaatii, näytän minä toteen, että olen herrana omassa talossani".
Joceline Joliffe nyökkäsi myöntyvästi kaikille asianomaisille ja meni varpasillaan vaihtamaan pari muuta salaperäistä tunnusmerkkiä ja koputusta, ennen kuin avasi oven. Tässä olkoon huomautettuna, että tämänlaatuinen salainen liitto yhteisine tunnuksineen oli muodostunut kavalierien huikentelevamman ja hurjaluontoisemman ryhmän keskuudessa, miesten, jotka olivat ottaneet tavakseen säännöttömän elämän, totuttuaan siihen vallattomassa armeijassa, missä kaikkea järjestykseen ja säännöllisyyteen pyrkivää liiankin kerkeästi tulkittiin puritanilaisuudeksi. Nämä olivat "riuskeita poikia", jotka tapailivat toisiansa syrjäisissä oluviloissa ja jonkun sattuman avulla saatuaan rahtusen rahaa tai hiukan luottoa päättivät luoda vastavallankumouksen, julistamalla istuntonsa pysyväisiksi ja vannoen erään suosituimman laulunpätkänsä sanoilla:
"Me juomme, kunnes kuninkaan taas tuomme täyteen kunniaan."
Johtajat sekä paremmanlaatuinen ja siveelliseltä elämältään säännöllisempi herrassääty eivät tosin ottaneet osaa tuollaiseen hillittömyyteen, mutta he pitivät yhä myötätuntoisesti silmällä henkilöpiiriä, joka urhoollisuutensa ja nurjamielisyytensä perusteella kykeni suotuisassa tilaisuudessa palvelemaan kuningasvallan hävinnyttä asiaa. He panivat muistiin asumuksia ja salakapakoita, joissa nämä tulivat koolle, niinkuin tukkukauppiaat tietävät niiden käsityöläisten käyntipaikat, joiden työtä he saattavat käyttää hyväkseen, ja kykenevät tarpeen tullen päättelemään, mistä heitä saa käsiin. On tuskin tarpeellista lisätä, että alemmassa luokassa ja joskus ylemmässäkin oli miehiä, jotka saattoivat kavaltaa valtion johtomiehille kumppaniensa suunnitelmia ja salaliittoja, hyvin tai huonosti sommiteltuja. Varsinkin Cromwell oli voittanut puolelleen muutamia tällaisia asiamiehiä, korkeassa asemassa olevia ja luonteeltaan aivan epäilemättömiä, kuningasmielisten keskuudesta; jos nämä arastelivatkin heihin luottaneiden yksilöiden saattamista epäillyiksi tai kavaltamista, eivät he epäröineet antaa hallitukselle sellaista yleistä vihiä kuin tarvittiin hänen tehdäkseen tyhjiksi vehkeilyn tai salaliiton aikeet.
Palaamme kertomukseemme. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin me olemme kuluttaneet muistuttaaksemme lukijan mieleen näitä historiallisia yksityiskohtia oli Joliffe suoriutunut salamyhkäisestä merkkikielestään ja saanut siihen asiantuntevat vastaukset. Hän aukaisi oven, ja huoneeseen astui vanha ystävämme Roger Wildrake, keropäänä puvultaan, kuten hänen turvallisuutensa ja riippuvaisuutensa eversti Everardin saattolaisena pahoittivat hänet esiintymään, mutta käyttäen sitä pukua peräti kavalierimaiseen tapaan ja tavallista huomattavampana vastakohtana kantajansa ryhdille ja puheenlaadulle, se asu kun ei muuten koskaankaan ollut hänelle kovin mieleinen.
Puritanilainen hattu, jollaisen näemme Ralpholla Hudibrasin[20] puupiirroksissa, tai hänen määritelmänsä mukaan huopakankainen sateenvarjo oli mitä veikeimmin asetettu päähän kallelleen kuin olisi se ollut espanjalainen töyhtöhattu. Suora teräväliepukkainen nuuskankarvainen viitta oli heitetty teikarimaisesti toiselle olalle ikäänkuin se olisi ollut tulipunaisella satiinilla sisustettua nukkasilkkiä, ja hän sipsutteli suhdattomissa vasikannahkaisissa saappaissaan kuten olisi komeillut silkkisillä sääryksillä ja sahviaanikengillä, nauharuusuja jalanrinnuksessa. Sanalla sanoen, asun vakavuudelle esiintyi mitä naurettavimpana vastakohtana peräti muodikkaan huiman keikarin ja kavalierin sävy, tukenaan silmien itserakas säihky ja käynnin verraton röyhistely, joka täydellisesti julisti hänen ajattelematonta, turhamaista ja hillitöntä luonnettaan.
Wildraken käyttäytymisessä siis kuvastui luontaista hullunkurisuutta ja sitä kevytmielisyyttä, jota häneen oli tarttunut kaupunkilaishuvitusten humussa, jälkeenpäin saadakseen lisää yllykettä soturin säännöttömästä elämästä. Mutta toiselta puolen ei voitu kieltää, että hänellä oli piirteitä, jotka herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hän oli hurjistelevan röyhkeydenkin leimaaman sävynsä uhalla komea mies, kerrassaan horjumattoman urhoollinen, vaikka hänen kerskumisensa toisinaan teki sen ominaisuuden epäiltäväksi, ja vilpitön valtiollisissa periaatteissaan, sen verran kuin hänellä niitä oli, joskin hän usein niin varomattomasti vakuutteli ja kehui niitä, että varovat ihmiset johtuivat oudostelemaan hänen rehellisyyttään, olletikin tietäessään hänet eversti Everardin käskyläiseksi.
Sellaisenaan hän nyt astui Victor Leen vierashuoneeseen, missä hänen läsnäolonsa ei suinkaan ollut mieluinen muulle seuralle. Joustavin askelin ja mielestään mitä parhaimman vastaanoton ansaitsevana hän kiirehti esille. Tätä varmaa esiintymistä auttoivat suuresti seikat, jotka osoittivat ilmeiseksi, että jos reipas kavalieri oli kohtuullisuudenvalansa mukaisesti sinä iltana pysyttänyt rajanaan yhden ryypyn, oli sen täytynyt olla peräti syvä ja pitkä.
"Terve teille, hyvät herrat, terve. — Terveiksi, hyvä Sir Henry Lee, vaikka minulla tuskin on kunniaa olla teille tunnettu. — Ka, terve, arvoisa tohtori, ja nopeata ylösnousemusta toivotan Englannin kukistuneelle kirkolle."
"Olette tervetullut, sir", vastasi Sir Henry Lee; vieraanvaraisena aatelismiehenä ja pitäen veljellistä vastaanottoa luonnollisena maailman murjomalle kuningaspuoluelaiselle hän suvaitsi tätä tunkeilua paremmin kuin olisi tapahtunut muissa olosuhteissa. "Jos olette taistellut tai kärsinyt kuninkaan puolesta, sir, niin se oikeuttaa teidät yhtymään joukkoomme ja käskemään palveluksiamme kaikessa meidän valtaamme kuuluvassa — vaikka tällähaavaa olemmekin koolla perheseurueena. — Mutta luulenpa nähneeni teidät saattelemassa master Markham Everardia, joka nimittää itseänsä eversti Everardiksi. Jos tuotte sanoman häneltä, niin haluattekin kenties tavata minua kahden kesken?"
"En lainkaan, Sir Henry, en lainkaan. On kyllä totta, että kovaksi onnekseni pensasaidan myrskyisellä puolella, ollen — kuten kaikki kunnon miehet — te ymmärrätte minut, Sir Henry — olen ikäänkuin hyvilläni, jos voin saada jotakin hyötyä vanhan ystäväni ja kumppanini kannatuksesta — en liehittelyllä tai periaatteita epuuttamalla, sir — sellaista kehnoutta inhoan — vaan lyhyeen sanoen tekemällä hänelle yhtä ja toista pikku palvelusta, milloinhan suvaitsee vedota minuun. Tulin siis tänne tuomaan häneltä viestin tuolle vanhalle keropäälle lemm— pyydän nuorelta neidiltä anteeksi hamasta hänen kiireestänsä aina alas pikku kengänkärkeen asti. Ja kun ulos pimeään kompuroidessani satuin kuulemaan teidän maljalauselmanne, sir, joka lämmitti sydäntäni, sir, ja aina lämmittää, sir, kunnes sen kuolema hyytää —, niin rohkeninpa antaa teidän tietää, että rehellinen mies oli kuulemassa."
Sellainen oli master Wildraken oma esittely, johon ritari vastasi pyytämällä häntä istuutumaan ja ottamaan lasillisen sektiä hänen majesteettinsa loistokkaan paluun menestykseksi. Täten kutsuttuna Wildrake kursailematta sovittausi nuoren skotlantilaisen viereen eikä ainoastaan yhtynyt isäntänsä toivotukseen, vaan vielä säesti sen sisältöä, esittäen vapaaehtoisesti pari säettä rakkaimmasta kuningasmielisestä laulunpätkästään: "Omansa kun saa kuningas." Hänen laulustaan kajahteleva innokkuus avasi yhä paremmin vanhan ritarin sydämen, vaikka Albert ja Alice loivat toisiinsa katseita, jotka pahaksuivat tätä tunkeilua ja ilmaisivat halua sen lopettamiseen. Jalosukuisella master Kerneguyllä oli se onnellinen luonteen välinpitämättömyys, joka ei ole millänsäkään tuollaisista seikoista, tai sitte hän kykeni täydellisesti omaksumaan sen tarvittaessa, istuessaan siinä sektiä maistellen ja pähkinöitä rouskutellen, osoittamatta vähäisintäkään tietoisuutta siitä, että seurue oli lisääntynyt. Wildrake piti juomasta ja seurasta eikä näyttäytynyt haluttomaksi palkitsemaan isäntäänsä auliilla keskustelun hoitamisella.
"Te puhutte tappelemisesta ja kärsimisestä, Sir Henry Lee — kaikilla meillä on ollut osamme, Herra armahtakoon. Koko maailma tietää, mitä sir Henry Lee on tehnyt Edgefieldistä alkaen, missä vain on uskollinen miekka paljastunut tai kuninkaallinen lippu Kehunut. Voi, taivas auttakoon, olenhan tehnyt jotain minäkin. Nimeni on Roger Wildrake, Squattlesea-lammelta Lincolnista — ette kai silti ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta olin kapteeni Lunsfordin keveässä ratsuväessä ja jälkeenpäin Goringin joukossa. Olin lapsensyöjä, sir — kakaranpalvaaja."
"Olen kuullut rykmenttinne urotöistä, sir, ja kenties havaitsisitte, että olen nähnytkin niistä muutamia, jos viettäisimme kymmenen minuuttia kahden kesken. Ja luullakseni olen myös kuullut nimenne. Pyydän saada juoda maljanne, kapteeni Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnshiren kreivikunnasta."
"Sir Henry, minä juon teidän terveydeksenne tästä korttelin pikarista ja polveni varassa, ja saman tekisin tuolle nuorelle herrasmiehelle" — Albertiin katsoen — "ja myöskin vihreänuttuiselle herralle, jos sen olettaa vihreäksi, sillä nuo värit eivät ole minun silmilleni oikein selkeitä ja määriteltäviä".
Tämän kohtauksen sivunäyttelystä on huomattavana piirteenä, että Albert keskusteli erikseen tohtori Rochecliffen kanssa kuiskauksin, enemmänkin kuin jumaluusoppinut näytti haluavan; mutta mitä hyvänsä heidän yksityinen haastelunsa koskikaan, se ei tehnyt nuorta everstiä kykenemättömäksi kuuntelemaan, mitä koko seurueessa puheltiin, ja tuon tuostakin puuttumasta haasteluun kuten vahtikoira, joka eroittaa vähäisimmänkin hälyn silloinkin kun sen tärkeänä puuhana on nauttia ateriaansa.
"Kapteeni Wildrake", huomautti Albert, "me emme ole vastahakoisia — tarkoitan ystävääni ja itseäni — avoimesti juttelemaan soveliaissa tilaisuuksissa; mutta teidän, sir, joka olette niin kauvan kokenut kovaa, täytyy ehdottomasti tietää, että miehet eivät tällaisissa satunnaisissa kohtauksissa mainitse nimeänsä, ellei se ole erityisen tarpeellista. On omalletunnollekin suotuisa seikka, sir, kyetä vilpittömästi sanomaan, jos esimiehenne kapteeni Everard tai olkoonpa everstikin Everard tutkisi teitä valan velvoituksella: minä en tuntenut, keitä ne henkilöt olivat, joiden suusta kuulin sellaisia ja sellaisia maljalauselmia."
"Totta toisen kerran, minulla on siinä parempi tapa, arvoisa herra", vastasi Wildrake. "Minä en ikinä kykene henkenikään hinnasta muistamaan, että mitään sellaisia ja sellaisia maljalauselmia lainkaan lasketeltiin. Minulla on niin ihmeellinen unohtavaisuuden lahja."
"Olkoon niinkin, sir", muistutti nuorempi Lee, "mutta me, joilla valitettavasti on sitkeämpi muisti, haluaisimme pysyä yleisemmässä säännössä".
"Ka, sir", mukasi Wildrake, "kaikesta sydämestäni. En minä tunkeudu yhdenkään ihmisen luottamukseen, helkkarissa — ja puhuin vain kohteliaisuuden vuoksi, kun aikomuksenani oli juoda terveydeksenne kunnolliseen tapaani Ja hän puhkesi laulamaan:
"Siis saakoon malja kiertää, kiertää, kiertää, se saakoon kiertää näin, — kas, vaikk' oot silkkisukkainen, saa polves maata hiertää, hiertää, hiertää, jos käyt nyt pystyssä päin."
"Älä kovene pitemmälle", virkkoi Sir Henry poikaansa kääntyen. "Master Wildrake on vanhan koulun väkeä — niitä karskia poikia; ja meidän on siedettävä hiukan, sillä jos he juovat kovasti, tappelivatkin he sisukkaasti. En ikinä unohda, miten muuan parvi heikäläisiä saapui pelastamaan meidät Oxfordin kirjurit, kuten he minun rykmenttiäni nimittivät, kirotun pahasta pinteestä Brentfordin valtauksen aikana. Sanonpa sinulle, että meidät oli saarrettu poroporvarien peitsillä sekä edestä että takaa, ja kehnosti olisimme siitä selvinneet, jollei Lunsfordin keveä ratsuväki, niin sanotut lapsensyöjät, olisi karauttanut paikalle keihäät tanassa ja avannut meille tietä."
"Minua ilahuttaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, Sir Henry", sanoiWildrake; "ja muistatteko, mitä Lunsfordin upseeri sanoi?"
"Luulen muistavani", vastasi Sir Henry hymyillen.
"No niin, eikö hän huutanut, kun naiset olivat tulossa alas ulvoen kuin mitkäkin tenhottaret: 'Eikö kellään teistä ole lihavaa lapsukaista antaa meille murkinaksi?'"
"Totta kerrassaan!" muisti ritari; "ja esille astuikin iso pyylevä vaimo, sylissään lapsi, jota hän tarjosi oletetulle ihmissyöjälle".
Kaikki pöydässä istujat, — lukuunottamatta skotlantilaista nuorukaista, joka näytti ajattelevan, että minkäänlainen hyvä ruoka ei kaivannut puolustelevaa selitystä, — kohottivat kätensä hämmästyneinä.
"Niin", kertoi Wildrake, "se helv — y — hm! — pyydän neidiltä jälleen anteeksi, hiusnauhan solmusta vannehameen palteeseen asti — mutta se kirottu ruoja selvisi kasvatusmuijaksi, jolle oli maksettu lapsesta puoli vuotta ennakolta. Saakeli, minä sieppasin pienokaisen tuon naarassuden käsistä, ja vaikka Jumala tietää, että olen itse elellyt nipin napin, olen kuitenkin saanut pidetyksi siitä asti huolta kelpo Murkinasta, kuten häntä nimitän. Oli se sentään kallis maksu pilapuheesta."
"Sir, minä kunnioitan teitä inhimillisyytenne tähden", huudahti vanha ritari. "Sir, kiitän teitä urhoollisuudestanne — sir, minua ilahuttaa nähdä teidät täällä", lisäsi kelpo ritari, jonka silmät kyyneltyivät melkein tulvilleen. "Te siis olitte se huima upseeri, joka raivasi meille tien saarroksista? Voi, sir, jos vain olisitte pysähtynyt, kun huusin teille, ja sallinut meidän puhdistaa Brentfordin kadut muskettisotureillamme, niin olisimme sinä päivänä olleet Lontoon portilla! Mutta hyvä tahtonne jäi pysyväiseksi."
"Niinpä kyllä", tuumi Wildrake, joka nyt istui voitonriemuisena ja mahtavana lepotuolissaan; "ja malja kaikkien urhojen kunniaksi, sir, jotka taistelivat ja kaatuivat tuossa samaisessa Brentfordin rynnäkössä. Me pyyhkäisimme kaikki edeltämme kuin akanoina, kunnes väkijuomamyymälät ja muut kiusaukset pysähdyttivät meidät — hiisi vieköön, sir, meillä lapsensyöjillä oli liian monia tuttavia Brentfordissa, ja rivakka Rupert-prinssimme oli aina pystyvämpi tunkeutumaan eteenpäin kuin vetäytymään pois. Hiisi vieköön, sir, minä omasta vaivaisesta kohdastani pistäysin vain erään köyhän leskirouvan taloon; hänellä oli hoidossa pesye tyttäriä, ja minä tunsin hänet vanhastaan. Tahdoin saada hevoselleni apetta, itselleni hiukan lämmintä ruokaa ja niin edelleen, kun nuo peitsiporvarit reipastuivat jälleen ja säntäsivät kaupunkiin kypärälakkeineen vimmatusti kuin cotswoldilainen jäärälauma. Juoksin alas portaita ja hyppäsin ratsaille — mutta, hemmetissä, luulenpa koko osastollani olleen leskiä ja orponeitosia lohduteltavana kuten minullakin, sillä ainoastaan viisi tuli meitä koolle. Raivasimme itsellemme tien onnekkaasti — ja lempo soikoon, hyvät herrat, minä kuljetin pikku Murkinaani satulanpualla edessäni, ja kuului niin huikeata luikkausta ja kirkunaa kuin olisi koko kaupunki luullut minun tappavan, käristävän ja syövän lapsi-raukan heti kun pääsisin majoittumaan. Mutta ainoakaan penteleen poroporvari ei rynnännyt kelpo voikkoparkani kimppuun pelastamaan pikku piirakantäytettä; ne vain kiljuivat kuolemaa ja kadotusta minulle."
"Hohoi, niin!" haastoi ritari; "me tekeysimme näköjään pahemmiksi kuin olimme, ja me olimme liian pahoja ansaitsemaan Jumalan siunausta hyvänkään asian ajajina. Mutta tarpeetonta on katsella taaksepäin — me emme ansainneet voittoja, kun Jumala niitä antoi, sillä me emme koskaan käyttäneet niitä kunnon soturien tai kristittyjen ihmisten tavoin, ja niinpä päästimme voittopuolelle nuo veisailevat lurjukset, sillä he omaksuivat pelkästä tekopyhyydestä sen sotakurin ja säännöllisen käyttäytymisen, jota olisi pitänyt harjoittaa oikeasta periaatteesta meidän, koska paljastimme miekkamme paremman asian hyväksi. Mutta tässä käteni kapteeni. Olen usein toivotellut näkeväni sen rehdin miehen, joka ryntäsi niin rivakasti meidän avuksemme, ja minä pidän teitä arvossa siitä, että otitte vaaliaksenne sitä lapsi-parkaa! Olen hyvilläni siitä, että tällä rapistuneella talolla on vielä jotakin vieraanvaraisuutta tarjottavana teille, vaikka me emme kykene kestitsemään teitä käristetyillä lapsilla tai muhennetuilla imeväisillä — vai mitä sanotte, kapteeni?"
"Totta kyllä, Sir Henry, pahennus nousi hyvin karvaaksi meitä vastaan siinä suhteessa. Muistan Lacyn, joka näyttelijästä rupesi väkeemme luutnantiksi, tehneen siitä pilaa näytelmässä, jota toisinaan esitettiin Oxfordissa, kun satuimme olemaan tavallista reippaammalla tuulella; sen nimi oli muistaakseni 'Vanha Ratsuparvi'."
Niin sanoen ja tuntien olonsa tuttavallisemmaksi, kun hänen ansionsa olivat tiettyjä, hän nykäisi istuimensa skotlantilaisen nuorukaisen tuolia vasten, tämän istuessa hänen vieruskumppaninaan. Siirrähtäessään tuli master Kerneguy vuorostaan kömpelösti häirinneeksi Alice Leetä, joka istui vastapäätä ja hiukan pahastuneena tai ainakin hämmentyneenä veti tuolinsa ulommaksi pöydästä.
"Antakaa nyt anteeksi", virkahti jalosukuinen master Kerneguy; "mutta, sir", Wildrakelle, "olettepa pannut minut satuttamaan nuoren neidin säärtä".
"Minä pyydän teiltä anteeksi, sir, ja paljoa enemmän sievältä neidiltä, kuten on kohtuullista — vaikka perhana minut periköön, sir, jos se olin ininä, joka panin tuolinne tuolla tavalla viippaamaan. Hemmetissä, sir, minä en ole tuonut mukanani mitään ruttoa tai paisetautia taikka muuta tarttuvaa sairautta, teidän väistääksenne minua kuin pitaalitautista ja säikäyttääksenne neitiä, minkä olisin estänyt hengellänikin, sir. Sir, jos te olette synnynnäinen pohjoismaalainen, kuten kielestänne kuulostaa, niin lempo soikoon, minä se vaaransin itseni, kun lähenin teitä, joten teillä oli varsin vähän syytä jänistämiseen."
"Master Wildrake", puuttui puheeseen Albert, "tämä nuori herrasmies on tulokas kuten tekin, Sir Henryn vieraanvaraisuuden suojassa, ja isälleni ei voi olla mieluista nähdä kiistoja syntyvän talossaan. Voitte käsittää väärin tämän nuoren herrasmiehen säädyn hänen nykyisestä esiintymistavastaan — hän on jalosukuinen master Louis Kerneguy, sir, loordi Killstewersin poika Kincardineshirestä, ja taisteli kuninkaan puolesta, niin nuori kuin hän onkin."
"Mitään kiistaa ei synny minun tauttani, sir — ei minun tauttani", vakuutti Wildrake; "teidän selityksenne riittää, sir. — Master Louis Girnigo, loordi Kilsteerin poika Gringardenshirestä, olen teidän nöyrä orjanne, sir, ja juon maljanne sen vakuudeksi, että kunnioitan teitä ja kaikkia suoraluontoisia skotlantilaisia, jotka paljastavat Andrea Ferraransa oikean asian hyväksi, sir."
"Paljon kiitoksia, — kiitoksia vain, sir", vastasi nuori mies, mutta hänen sävyssään oli hiukan korskeutta, joka tuskin soveltui hänen maalaisuuteensa; "ja säällisesti toivotan teille hyvää terveyttä".
Useimmat järkevät henkilöt olisivat nyt jättäneet silleen sen puhelun, mutta Wildraken huomattavia omituisuuksia oli, että hän ei kyennyt koskaan jättämään asioita hyvälle kannalle. Hän kiusasi yhä huomautuksillaan ujoa, ylpeätä ja kömpelöä nuorukaista. "Te puhutte kansallismurrettanne varsin leveästi, master Girnigo", hän sanoi, "vaan ette luullakseni aivan niiden urhojen tapaan, joita olen tuntenut skotlantilaisten kavalierien keskuudesta — esimerkiksi jotkut Gordonit ja muut mainehikkaat aatelismiehet aina pehmensivät moniaita kovia kerakkeita".
Albert Lee tokaisi väliin muistutuksen, että Skotlannin kutenEnglanninkin maakunnilla oli erilaiset ääntämistapansa.
"Olette aivan oikeassa, sir", myönsi Wildrake. "Minäkin Pidän itseäni kutakuinkin etevänä heidän kirotun mongerruksensa haastajana — älkää panko pahaksenne, nuori herra — ja kuitenkin, kun muutteeksi lyöttäysin muutamien Montrosen miesten matkaan eteläisessä ylämaassa, joksi he nimittävät kurjia mäkisalojansa, — älkää sentään nytkään panko pahaksenne, — ja satuin yksin jäätyäni eksymään tolaltani, niin kuinkas kävikään: kun sanoin eräälle paimenelle, levittäen suuni korviin ja tehden ääneni niin römeäksi kuin kykenin: mihkäs mun tässäpitäis talsia? — niin lempo: soikoon, eipä mies pystynytkään minulle vastaamaan, ellei hän kenties ollutkin nyreissään, niinkuin moukat väliin murjottavat miekkamiehille."
Tämä oli tuttavallisesti puhuttua, ja vaikka se oli osittain osoitettu Albertille, se kohdistui vielä enemmän puhujan likimpään naapuriin, nuoreen skotlantilaiseen, joka näytti kainoudesta tai jostain muusta syystä hiukan arastelevan hänen seuraansa. Pariin Wildraken kyynäspään henkilökohtaiseen nyhkäykseen, joilla tämä viime puheensa aikana käytännöllisesti vetosi erityisesti häneen, master Kerneguy vastasi vain: "Selkkaannusta saapi uottaakin, kun miehet haastavat kansallismurretta."
Wildrake oli nyt melkoista päihtyneempi kuin säädyllisessä seurassa olisi sopinut. Hän tarttui sanaan ja hoki: "Selkkaannusta, sir — selkkaannusta, sir! En tiedä, miten minun on tuo käsitettävä, sir; mutta päättäen arvoisan naamanne naarmujen antamasta ilmoituksesta arvelisin teidän äskettäin joutuneen selkkaannukseen kissan kanssa, sir."
"Silloin erhetytte, ystävä, sillä se oli hurtta," vastasi skotlantilainen kuivakiskoisesti ja Albertiin vilkaisten.
"Meillä oli hiukan pulaa vahtikoiran kanssa, tullessamme niin myöhään illalla", virkkoi Albert selitykseksi, "ja tämä nuorukainen lankesi risuläjään, raappien siinä kasvonsa".
"Ja nyt, hyvä Sir Henry", huomautti tohtori Rochecliffe, "sallikaa minun muistuttaa teitä nivelsärystänne ja meidän pitkästä matkastamme. Teen sen sitä mieluummin, kun hyvä ystäväni, poikanne, on koko illallisen ajan hokenut minulle syrjäkysymyksiä, jotka olisi paljoa parempi jättää huomiseen. Saanemme siis vetäytyä yölevollemme?"
"Nuo yksityiset istunnot iloisessa kokouksessa", nurkui Wildrake, "ovat hyvän käytöksen kannalta virheitä. Ne johdattavat aina mieleeni Westminsterin kirotut komiteat. Mutta nousemmeko orrelle ennenkuin herätämme huuhkajan pikku kiertolaululla?"
"Kas vain, te tiedätte otteita Shakespearesta?" huudahti Sir Henry mielissään, kun keksi uuden hyvän ominaisuuden tuttavallaan, jonka sotilaalliset ansiot olivat muutoin vain juuri hädin riittäneet hänen keskustelunsa tunkeilevan vapauden vastapainoksi. "Hauskan Willin nimessä", hän jatkoi, "jota minä en koskaan nähnyt, vaikka olen tavannut useita hänen tovereitaan, kuten Alleynin, Hemmingsin ja muita, me huikkaammekin vielä laulun ja kulautamme viimeisen siemauksen, sitte mennäksemme levolle".
Tavallisuuden mukaan väiteltiin ensin laulun valinnassa ja neuvoteltiin kullekin tulevasta osasta, kunnes he yhtyivät kaikin äänin rallattamaan kuningasmielistä pöytärunoa, joka oli puolueen keskuudessa suosittu siihen aikaan. Sen sepittäjäksi ei arveltukaan sen vähäisempää henkilöä kuin itse t:ri Rochecliffeä.
Malja täysi tuokaa, jääköön muu jo silleen: rakkaimmalle juokaa ynnä ystävilleen! Urhot yhteen joukkoon, luihut raukat loukkoon: vaikk' ois surma edessämme, Kaarlon maljan tyhjennämme!
Vaaroiss' yksin, salaa, hän nyt maailmalla etsii armopalaa — meitä kaikkialla uhmast' uhka kärkkyy; mies ei se, ken järkkyy: kunnian ja omantunnon malja — Kaarlon uljaan kunnon!
Kunniaa nyt saahan tehdä paikan halvan: toinen polvi maahan, käsi kahvaan kalvan! Kerran katsoo kansa, kuinka loistossansa Kaarlo saapuu pauhuun soiton — pohjaan malja varman voiton!
Täten osoitettuansa uskollisuuttaan ja tyhjennettyään lopullisen maljan toivotti seurue hyvää yötä toisilleen. Sir Henry tarjosi siksi yötä vuoteen vanhalle tuttavalleen Wildrakelle, joka punnitsi asiaa jokseenkin tähän tapaan: "Ka, totta pulmakseni odottaa isäntäni minua kauppalassa — mutta kyllähän hän on tottunut viipymiseeni ulkosalla öisin. Ja täällä Woodstockissa sanotaan paholaisen kummittelevan; mutta kunnianarvoisan tohtorin siunauksella uhmaan häntä ja kaikkia hänen töitänsä — en nähnyt häntä nukkuessani täällä kahdesti ennen, ja jos hän silloin oli poissa, ei hän kaiketikaan ole tullut takaisin Sir Henry Leen perheen mukana. Otan siis vastaan kohteliaisuutenne, Sir Henry, ja kiitän teitä niinkuin Lunsfordin kavalierin tuleekin kiittää Oxfordin tappelukirjuria. Jumala kuningasta siunatkoon — en välitä, kuka on kuulemassa — ja paha periköön punanokkaisen Nollin!" Hän siis hoiperteli pois Jocelinen ohjaamana; apurille oli Albert sillävälin kuiskannut, että hänen oli majoitettava hoidokkinsa kyllin etäälle muusta perheestä.
Nuori Lee suuteli sitte sisartaan ja sai sen ajan tavan mukaan pyynnöstään isältä siunauksen, hellän syleilyn' ohella. Hänen kantapoikansa näytti haluavan osittain noudattaa esimerkkiä, mutta hänet torjui Alice, joka vastasi hänen tarjoamaansa hyvästelyyn pelkällä niiauksella. Nuorukainen kumarsi lopuksi kömpelösti isännälleen, joka toivotti, hänelle hyvää yötä. "Minua ilahuttaa nähdä, nuori mies", hän puheli, "että te olette oppinut ainakin tietämään, mitä kunnioitusta on iällisyydelle osoitettava. Siitä olisi aina pidettävä huolta, sir, sillä siten menetellen te myönnätte muille sen kunnian, mitä itse odotatte saavanne, kun lähestytte elämänne ehtoota. Lisää puhun teille tilaisuuden tullen, velvollisuuksistanne kantapoikana. Se toimi oli ennen vanhaan oikeana ritaruuden kouluna, kun sitävastoin viime aikojen melskeet ovat tehneet siitä tuskin parempaa kuin huiman ja hurjastelevan vallattomuuden koulun, josta nerokas Ben Jonson johtui huudahtamaan —"
"Ei, isä", keskeytti Albert, "teidän tulee ottaa huomioon tämän päivän rasitukset, ja poika-parka jo melkein nukkuu seisaallaan — huomenna hän kykenee paremmaksi hyödyksi kuuntelemaan ystävällisiä kehoituksianne. — Ja sinä, Louis, muista edes yksi velvollisuutesi — ota kynttilät ja valaise meille — tässä tulee Joceline näyttämään tietä. Vielä kerran hyvää yötä, hyvä tohtori Rochecliffe — hyvää yötä kaikki."