Mestaukselle määrätty hetki oli aikaa ohitse, ja kello oli noin viisi ehtoopäivällä, kun protektori kutsutti Pearsonin luokseen. Tämä meni pelokkaasti ja vastahakoisesti, epätietoisena vastaanotostaan. Neljännestunnin kuluttua palasi ajutantti Victor Leen vierashuoneeseen, missä hän tapasi vanhan Zerubabel Robinsin odottamassa.
"Miten jaksaa Oliver'?" kysyi ukko huolestuneesti. "No, hyvin", vastasi Pearson, "ja hän ei kysynyt mitään mestauksesta, vaan tiedusteli, mitä olemme saaneet kuulluksi nuoren miehen paosta, ja on suuresti järkkynyt siitä ajatuksesta, että hänen on nyt katsottava päässeen tiehensä. Annoin hänelle myös muutamia ilkimieliselle tohtori Rochecliffelle kuuluvia papereita."
"Sittepä minä uskaltaudunkin hänen luokseen", tuumi sananselittäjä. "Anna minulle siis ruokaliina, jotta näyttäisin pöydänkattajalta, ja toimita tänne se ruoka, jota määräsin valmistettavaksi."
Kaksi huovia toi huoneeseen sellaisen häränliha-annoksen, joita jaettiin sotamiehille, ja heidän tapaansa valmistettuna, lisinään olutkipponen, suolatolkki, mustaa pippuria ja hapan leipä. "Tule kanssani", hän sanoi Pearsonille, "äläkä pelkää — Noll pitää viattomasta pilasta". Hän astui rohkeasti kenraalin makuuhuoneeseen ja lausui kovaa: "Nouse, sinä joka olet kutsuttu tuomariksi Israeliin — älköön enää olko levon aika. Katso, minä tulen merkiksi eteesi, jonkatähden siis nouse, syö, juo ja anna sydämesi iloita, sillä sinun pitää riemuiten nauttia sen ravinnosta, joka työskentelee juoksuhaudoissa, koska sinun tultuasi lauman päälliköksi on köyhä sotamies saanut sellaisia ruokavaroja kuin minä nyt olen asettanut omaksi virkistykseksesi."
"Totisesti, veli Zerubabel", sanoi Cromwell tottuneena tuollaisiin intomielisiin ilmauksiin saattolaistensa keskuudessa, "niin toivoisimmekin olevan, eikä halunamme ole nukkua pehmeämmin tai syödä herkullisemmin kuin halvimmat, jotka ovat yhtyneet lippujemme kannattajiksi. Toden totta, sinä olet hyvin valinnut vahvistukseni, ja sen ruuan tuoksu sieramissani makea."
Hän nousi vuoteelta, jolla oli maannut puolipukeissa, ja kietaisten viittansa ympärilleen hän istuutui makuusijansa reunalle nauttimaan rivakasti yksinkertaista ateriaa, joka oli hänelle valmistettu. Syödessään Cromwell käski Pearsonin lopettaa selontekonsa. "Sinun ei tarvitse pidättyä tämän arvoisan soturin takia, jonka mieli on niinkuin minun mieleni."
"Ei, mutta", keskeytti Robins, "sinun tulee tietää, että Gilbert Pearson ei täydellisesti pannut toimeen käskyjäsi noiden ilkimielisten suhteen, joiden olisi kaikkien pitänyt kuolla puolipäivän hetkenä."
"Mitä käskyjä — minkä ilkimielisten?" ällistyi Cromwell, laskien alas veitsensä ja kahvelinsa.
"Niiden, jotka suljettiin vankilaan täällä Woodstockissa", vastasi Zerubabel, "teidän ylhäisyytenne käskyn mukaan mestattaviksi puoleltapäivin, koska heidät oli tavattu kapinassa tasavaltaa vastaan".
"Sinua onnetonta!" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen Pearsonia; "ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään vikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme — etkä myöskään laskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle, toimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja vieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?"
"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, — heidän henkensä on yhden sanan varassa", ilmoitti Pearson.
"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten harrastus, jos voin."
"Rochecliffen, sen päävehkeilijän," ilmoitti Pearson, "aioin hirtättää, mutta —"
"Raakimus", keskeytti Cromwell, "sekä kiittämätön että älytön —, olisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo, matala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat salaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen sen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat, jos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä minnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne kolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette. Toivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?"
"Emme. Se mies kuitenkin", vastasi Pearson, "on piintynyt ilkimielinen, ja —"
"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs muisto", puheli kenraali. "Soisinpa tietäväni, miten voittaisin puolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden kuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme asevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme liian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten ilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin kuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan pisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa onnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan ja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin kunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja menestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun perustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen poikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on kärsinyt."
"Mylord", sopersi Pearson, "koska teidän ylhäisyytenne on havainnut olleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa, niin ette toivoakseni moiti minua tässäkään — ajattelin parhaaksi odottaa täsmällisempiä ohjeita".
"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson", virkahtiCromwell, ei aivan hyvillään.
"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja provosti vain odottaa käskyä."
"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi kehnosti minun tuhota häntä", arveli kenraali. "Mutta näissä Rochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen hurjimuksen piti siepata meidät vangiksi — jostakusta olisi sen vuoksi esimerkki tehtävä."
"Herra kenraali", huomautti Zerubabel, "ajatelkaahan, kuinka usein tämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti ihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä, jotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan luontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen, jotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa sekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut hyvän pakomahdollisuuden."
"Riittää, Zerubabel; hän elää", sanoi kenraali. "Hänen pitää kuitenkin jäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava Englannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi uneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi uhreiksi."
"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman", muistuttiPearson, "koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin JosephTomkinsin".
"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan", sanoi Cromwell. "Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut näistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet Worcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme koskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi sillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi Jocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi."
"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla murhata teidän ylhäisyytenne", virkkoi Pearson.
"Ei", kielsi kenraali, "niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen miekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut piipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista."
"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir", selitti Pearson. "Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme hänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä kerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir."
"Ylen viheliäisiä kirjaimia", arvosteli Oliver silmäillessään paria paperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia runollisia otteita. "Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse runous on humaltunutta. Mitä tässä on?
"'Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko, ja tuskin se vaurastuukaan.'
"Kas, mitä törkyä tämä on? — ja sitte taas —
"'Nyt rutto Nollin korjatkoon jo hornan peräkomeroon! Me juomme kunnes kuninkaan taas tuomme täyteen kunniaan.'
"Totta tosiaan, jos se voitaisiin tehdä tätä tietä, niin tämä runoniekka olisi mahtava sankari Anna sille raukalle viisi kolikkoa, Pearson, ja käske hänen mennä myyskentelemään viisujansa. Mutta jos hän tulee kahdenkymmenen penikulman päähän meistä, niin ruoskitutamme hänet kunnes veri virtaa kantapäihin."
"On enää jäljellä yksi tuomittu", virkkoi Pearson, "uljas susikoira, komeampi kuin yksikään teidän ylhäisyytenne Irlannissa näkemä. Se kuuluu vanhalle Sir Henry Leelle. Jos teidän ylhäisyytenne ei halua pitää sitä muhkeata elukkaa itse, niin saisinko minä pyytää sitä omakseni?"
"Ei, Pearson", epäsi Cromwell; "vanhalta mieheltä, joka on itse niin uskollinen, ei sovi riistää hänen uskollista koiraansa. Kunhanminullaolisi joku olento, vaikkapa koirakaan, joka seuraisi minua rakkautensa johdosta eikä sen takia, mitä se toivoo minusta hyötyvänsä!"
"Teidän ylhäisyytenne on kohtuuton uskollisia sotureitanne kohtaan", tokaisi Zerubabel suorasukaisesti, "jotka seuraavat teitä kuin koirat, tappelevat puolestanne kuin koirat ja saavat koiran haudan siihen paikkaan, mihin sattuvat kaatumaan".
"Mitä nyt, vanha nurkuja", sanoi kenraali; "mitä merkitsee tuo sävyn muutos?"
"Korpraali Humgudgeonin jäännökset on jätetty lahoamaan tuon tornin raunioihin, ja Tomkins on mullattu viidakkoon kuin peto."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell; "heidät siirretään kirkkomaalle, ja jokainen soturi liittyköön saattueeseen merenvihrein kokardein ja sinisin nauhoin. Jokainen aliupseeri ja sananselittäjä saa suruhuivin; me itse johdamme kulkuetta, ja hautajaisiin myönnetään sovelias annos viiniä, sokeroitua konjakkia ja rosmariinia. Pidä huoli siitä kaikesta, Pearson. Maahanpanijaisten jälkeen Woodstock hajoitetaan ja hävitetään, jotta sen komerot eivät tarjoa suojaa kapinallisille ja ilkimielisille."
Kenraalin käskyjä noudatettiin täsmällisesti, ja muiden vankien vapautuessa jäi Albert Lee vielä vartioittavaksi. Hän matkusti vapautuksensa jälkeen ulkomaille ja yhtyi Kaarlo-kuninkaan henkivartioon, jossa sai hallitsijaltaan arvoylennyksen. Mutta kohtalo, kuten saamme nähdä, myönsi hänelle vain lyhyen, vaikka loistavan uran.
Palaamme Woodstockin muiden vankien vapautukseen.
Molemmat jumaluusoppineet, täydellisesti leppyneinä toisilleen, vetäysivät käsikkäin pappilaan, tohtori Rochecliffen entiseen asuntoon, jonne hän nyt tuli jälkeläisensä Nehemia Holdenoughin vieraaksi. Tuskin oli presbyteriläinen saanut ystävän kattonsa suojaan, kun hän hartaasti pyysi tätä käyttämään sitä ja siihen kuuluvia tuloja kuin omaansa. Tohtori oli hyvin liikutettu jalomielisestä tarjouksesta, mutta hylkäsi sen viisaasti, ottaen lukuun heidän erilaiset mielipiteensä kirkollisesta hallinnasta, ne kun olivat kumpaisellekin yhtä likeisesti sydämen asioita kuin itse uskontokin. Häntä vahvisti tässä päätöksessään toinen väittely, vaikka keveä, alkuperäisen kirkon piispojen virka valtuuksista. He erosivat seuraavana päivänä, ja heidän ystävyytensä säilyi kaikilta kiistoilta pastori Holdenoughin v. 1658 sattuneeseen kuolemaan asti; se rauha saattoi jossain määrin johtua siitäkin, että he eivät vankeutensa jälkeen enää kertaakaan tavanneet toisiansa. Tohtori Rochecliffe sai palkkapitäjänsä takaisin kuninkaan palautuksen jälkeen ja kohosi sittemmin korkeaan papilliseen virkaan.
Woodstockin palatsihuvilan vankimatkueen vähäpätöisemmät henkilöt saivat itselleen helposti tilapäiset asunnot vanhojen tuttavien keskuudessa kauppalassa; mutta yksikään ei rohjennut ottaa luokseen vanhaa ritaria, jonka kerrottiin aivan erikoisesti joutuneen hallitsevien voimien epäsuosioon, ja Yrjänän ravintolan isäntäkään, joka oli ollut hänen alustalaisiaan, rohkeni tuskin myöntää hänelle matkalaisen tavallisia oikeuksia, ruokaa ja asuntoa rahalla. Everard saatteli häntä pyytämättömänä, sallimattomana, mutta myöskin kieltämättömänä. Vanhuksen sydän oli jälleen heltynyt hänelle, kun hän kuuli, miten nuori soturi oli käyttäytynyt muistettavassa taistelukohtauksessa Kuninkaantammen juurella, ja näki Cromwellin pikemmin vihaavan kuin suosivan häntä. Mutta toinenkin salainen tunne lepytteli häntä sisarenpoikaansa kohtaan — se tietoisuus, että Everard hänen kerallaan oli raskaasti huolissaan Alicesta, joka ei ollut vielä palannut epätietoiselta ja vaaralliselta retkeltään. Hän tajusi olevansa itse kenties kykenemätön saamaan selville, mistä Alice oli etsinyt suojaa viime tapausten aikana, tai toimittaman häntä vapaalle jalalle, jos hänet oli pidätetty. Hän toivoi Everardin tarjoavan palvelustansa neitosen etsimiseksi, mutta hän ei kehdannut sitä pyytää; Everard taasen ei voinut aavistaa enonsa mielialan muutosta ja pelkäsi pahastuttavansa häntä avun tarjouksella tai Alicen nimenkään mainitsemisella.
Aurinko oli jo laskenut. He istuivat äänettöminä katsellen toisiansa kasvoihin, kun kuului kavioiden töminää. Ulko-ovelle koputettiin, portailta kuului keveitä askeleita, ja tukalia huolia herättänyt neitonen seisoi heidän edessään. Hän heittäysi riemuissaan isänsä syliin; vanhus silmäsi huolellisesti ympärilleen ja kysyi sitte kuiskaten: "Onko turvassa?"
"Turvassa ja kaikesta vaarasta päässyt, toivoakseni", vastasi Alice."Minulla on teille todiste."
Hänen katseensa kiintyi sitten Everardiin — hän punehtui, tuli hämilleeen ja vaikeni.
"Sinun ei tarvitse peljätä presbyteriläistä serkkuasi", virkkoi ritari suopeasti hymyillen; "hän on osoittautunut ainakin tunnustajaksi uskollisuuden asiassa ja oli joutua sen marttyyriksikin".
Tyttö otti povestaan kuninkaallisen kirjelmän, joka oli kyhätty pienelle tahriutuneelle paperilapulle ja sidottu villalangan pätkällä. Sellaisenaankin painoi Sir Henry pikku kääryn ensin avaamattomana huulilleen, sydämelleen ja otsalleen itämaalaisen kunnioituksen tavoin, ja vasta kyyneleen pudottua sen päälle hän sai miehuutta avata ja lukea lähetyksen. Se sisälsi seuraavaa:
….Uskollinen suuressa arvossa pitämämme ystävä ja taattu alamaisemme:
Kun meille on tullut tunnetuksi, että on ollut hankkeissa avioliitto Teidän ainoan tyttärenne mrs. Alice Leen ja hänen sukulaisensa, Teidän sisarenpoikanne Markham Everardin, Everslyn herran kesken, ja ollen varma siitä, että tämä liitto olisi hyvin mieluisa Teille, joskin Te eräitten meidän palvelustamme tarkoittavien näkökohtien johdosta kielsitte siltä suostumuksenne, ilmoitamme täten Teille, että meidän asiamme eivät suinkaan kärsi haittaa sellaisesta liitosta, joten kehoitamme ja — mikäli valtamme riittää — vaadimme Teitä myöntymään siihen, jos haluatte tuottaa meille suurta mielihyvää ja suuresti edistää asioitamme. Jätämme Teille kuitenkin, kuten kristityn kuninkaan tulee, täyden vallan harkita itsenäisesti muita sellaisen avion esteitä, joita saattaa olla olemassa meidän palvelukseemme kuulumatta. Tämän vahvistamme allekirjoituksellamme ja lausumme samalla kiitollisuutemme hyvistä palveluksistanne edesmenneelle kuninkaalliselle isällemme kuten itsellemmekin.
Kauvan ja vakaasti tuijotti Sir Henry kirjeeseen ikäänkuin opetellen sitä ulkoa. Hän sijoitti sen sitte huolellisesti lompakkoonsa ja tiedusti Alicelta edellisen yön seikkailuja. Ne oli väleen kerrottu. Heidän keskiöinen kävelynsä ajopuiston läpi oli onnistunut joutuisasti ja turvallisesti. Nähtyään Kaarlon lähtevän ratsastamaan saattolaisen kanssa hän oli hiukan levähtänyt mökissä, jonka luona he erosivat toisistaan. Aamulla tuli tieto, että huovit olivat ottaneet haltuunsa Woodstockin, joten sinne palaaminen olisi voinut aiheuttaa vaaraa, epäluuloa ja kuulustelua. Alice ei senvuoksi yrittänytkään sitä, vaan meni erääseen naapuritaloon, jossa asui muuan taatusti kuningasmielinen leskirouva; tämän mies oli palvellut majurina Sir Henry Leen rykmentissä ja kaatunut Nasebyn taistelussa. Mrs. Aylmer oli järkevä nainen, ja noiden ihmeellisten aikojen tarpeet teroittivatkin jokaisen kykyä juoniin ja oveluuteen. Hän lähetti Woodstockin moision ympäristölle erään uskollisen palvelijansa vakoojaksi, joka näki vankien vapautuksen ja otti selon ritarin määräpaikasta siksi iltaa, tuoden sitte heti tiedon emännälleen ja hänen määräyksestään saattaen Alicea ratsain, tämän tullessa isänsä luo.
Harvoin lienee illallisella istuttu niin hisahtamattomina kuin tässä hämilleen joutuneessa seurassa, jossa kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena oli ymmällä, arvaillessaan toisten ajatuksia. Vihdoin saapui hetki, jolloin Alice tunsi sopivaksi vetäytyä levolle noin uuvuttavan päivän jälkeen. Everard saattoi häntä hänen huoneensa ovelle ja aikoi sitten itse lausua hyvästi. Mutta hänen kummastuksekseen pyysi eno häntä palaamaan, viittasi häntä istuutumaan ja antoi hänelle kuninkaan kirjeen luettavaksi. Hän tähysteli sisarenpoikaansa tiukasti tämän silmäillessä kirjelmää, itsekseen päätettyänsä, että jos hän havaitsisi mitään muuta kuin sydämellistä riemastusta lukijassa, piti kuninkaankin käskyjen mieluummin raueta kuin Alicen joutua uhratuksi henkilölle, joka ei vastaanottanut hänen kättänsä suurimpana siunauksena, mitä maan päällä voitiin suoda. Mutta Everardin kasvonpiirteet ilmaisivat ilahtunutta toivetta kirkastuneempinakin kuin isä olisi voinut aavistaa, samalla kun ne kuvastivat ihmetystä; ja kun lukija kohotti katseensa ritariin pelokkaana ja epäröivänä, näkyi Sir Henryn kasvoilla herttainen myhäily, hänen keskeyttäessään äänettömyyden. "Vaikka kuninkaalla ei olisi ainoatakaan muuta alamaista Englannissa", hän sanoi, "olisi hänen käytettävissään kuitenkin Lee-suvun jäsenten tahto. Mutta Everard-perhe ei viimeksi liene ollut niin kiintynyt kruunuun, että senkin nimen kantaja mukautuisi määräykseen, jossa hänelle esitetään avioliittoa kerjäläisen tyttären kanssa."
"Sir Henry Leen tytär tuottaisi loistoa herttuankin perheeseen", sanoiEverard polvistuen enonsa eteen ja väkisin suudellen hänen kättänsä.
"Tyttö on kyllä mukiinmenevä", tuumi ritari ylpeästi; "mitä itseeni tulee, niin ei köyhyyteni joudu tuottamaan häpeätä tai haittaa ystävilleni. Minulle on tohtori Rochecliffen hyväntahtoisuus varannut joitakuita kolikoita, ja Joceline ja minä tulemme jotenkuten toimeen."
"Ei, rakas eno, te olette rikkaampi kuin luulette", ilmoitti Everard. "Se osa maaomaisuuttanne, jonka isäni lunasti kohtuullisesta korvaussummasta, on vielä omanne; sitä pitävät hallussaan uskotutmiehet teidän nimessänne, ja minä itse olen heistä yksi. Te olette vain velkaa meille rahalainasta, josta teemme kanssanne tiliä koronkiskurien tavoin, jos se teitä miellyttää. Isäni on kykenemätön käyttämään hyödykseen ystävän hädänalaisuutta, myydäkseen omaisuutenne saatavastaan, ja kaiken tämän olisitte kuullut aikaa sitte, mutta te ette — tarkoitan, aika ei soveltunut selityksiin — nimittäin —"
"Tarkoitat olleeni liian tuittupää kuulemaan järkeä, Mark, ja sen uskonkin olevan aivan totta. Mutta luullakseni ymmärrämme toisiammenyt. Huomenna lähden perheeni keralla Kingstoniin, missä vielä nimitän erästä vanhaa taloa omakseni. Tule sinne, jahka joudat, Mark, — tai täyttä vauhtia, jos haluat — mutta tule isäsi suostumuksella."
"Tuon juuri isänikin", ehdotti Everard, "jos sallitte".
"Kuten vain hän ja sinä tahdotte", vastasi ritari. "Jocelin tuskin sulkee ovea sinulta tai Bevis murisee kuten Louis Kerneguy-paralle. — Ei, ihastelu jo silleen; mutta hyvää yötä, Mark, hyvää yötä — ja jollet ole eilisestä väsyksissä, vaan ilmestyt tänne kello seitsemältä aamulla, niin pitänee meidän sietää seuraasi Kingstonin tiellä."
Vielä kerran Everard puristi ritarin kättä, silitti Bevistä, joka vastaanotti hänen ystävällisyytensä armollisesti, ja läksi kotiin onnellisuuden unelmiin, jotka muutamia kuukausia myöhemmin toteutuivat siinä määrin kuin tämä kirjava maailma sallii.
Vuodet kiitävät ohitsemme kuin tuuli. Me emme näe, mistä pyörre tulee tai mille suunnalle se painuu, ja me olemme itse katselemassa niiden vierimistä ilman oman muuttumisemme tajuntaa, vaikka kuitenkin Aika hivuttaa ihmiseltä voimat niinkuin tuulet riipivät metsistä lehdet.
Alicen ja Markham Everardin vietettyä häitänsä asui vanha ritari heidän lähellään vanhassa maatalossa, joka kuului hänen omaisuutensa takaisinlunastettuun osaan. Taloutta hoitivat Joceline ja Phoebe nyt avioparina, jonkun palkollisen avulla. Väsyessään Shakespeareen ja yksinäisyyteen hän oli aina tervetullut vieras vävynsä luona, jota hän kävikin tapaamassa tiheämpään, kun Markham oli kokonaan vetäytynyt pois valtiollisesta elämästä. Entinen eversti nimittäin pahaksui parlamentin väkivaltaista hajoitusta ja alistui sitä seuranneeseen Cromwellin hallintaan oikeastaan vain katsoen sitä vähäisemmäksi pahaksi, pitämättä uutta valtiomuotoa silti laillisena. Cromwell näytti aina haluavan osoittautua hänen ystäväkseen, mutta Everard oli suutuksissaan siitä ehdotuksesta, jonka mukaan hänen piti luovuttaa kuningas vainoojille; hän katsoi sitä kunniansa loukkaukseksi eikä milloinkaan vastannut suurmieheen lähentelyyn. Päin vastoin johtui hän siihen käsitykseen, joka oli nyt yleiseen vallalla kansan keskuudessa, että vakinaista hallitusta ei ollut saatavissa muutoin kuin kutsumalla karkoitettu kuningassuku maahan takaisin. Epäilemättä se omakohtainen ystävällisyys, jota hän oli kokenut Kaarlon taholta, sai hänet yhä luontevammaksi sellaiseen katsantokantaan. Kuitenkin hän jyrkästi kieltäysi kaikista toimista Oliverin eläessä, katsoen hänen valtansa niin vankaksi, että sitä ei voitu horjuttaa millään vastavehkeillä.
Sillaikaa Wildrake entiseen tapaan pysyi Everardin suojeltuna saattolaisena, vaikka se suhde toisinaan tuotti hänelle melkoista hankaluutta. Tuo arvoisa henkilö tosiaan toimittelikin monia pikku askareita perheessä silloin kun hän oleskeli isäntänsä talossa tai vanhan ritarin luona. Hän voitti puolelleen Alicen sydämen huomaavaisuudellaan lapsia kohtaan, opettaessaan hänen kolmea poikaansa ratsastamaan, miekkailemaan, pitelemään peistä ja edistymään muissa samanlaisissa harjoituksissa. Mutta ennen kaikkea oli hänen ansionaan se, että hän täytti suuren tyhjyyden vanhan ritarin elämässä. Hän pelasi tämän kanssa shakkia ja tammea tai luki Shakespearea taikka esiintyi lukkarina hartaudenharjoituksessa, kun joku viraltapantu jumaluusoppinut rohkeni sellaisen toimittaa valtiokirkon menojen mukaan. Etsipä hän vanhalle herrasmiehelle myös ammuttavaksi riistaa, niin kauvan kuin tämä vielä urheili, ja olletikin hän jutteli Brentfordin väkirynnäköstä sekä Edgehillin, Banburyn, Roundwaydownin ja muista taisteluista. Sellaiset puheenaineet riemastuttivat iällistä kavalieria, mutta hän ei voinut niin mukavasti saada niistä haastelluksi eversti Everardin kanssa, joka oli voittanut laakerinsa parlamentin palveluksessa.
Wildraken seurasta saatu apu kävi välttämättömämmäksi sitte kun Sir Henry oli menettänyt uljaan ja ainoan poikansa. Tämä sai surmansa Dunkirkin onnettomassa taistelussa, jossa valitettavasti Englannin värejä näkyi molemmilla kiistaavilla puolilla; ranskalaiset olivat silloin liitossa Oliverin kanssa, joka lähetti heille apuväkeä, ja karkoitetun kuninkaan joukot taistelivat espanjalaisten puolella. Sir Henry vastaanotti surullisen sanoman kuten vanha mies, nimittäin ulkonaisesti tyynemmin kuin olisi voinut odottaa. Hän tutkisteli viikkoja ja kuukausia uupumattoman tohtori Rochecliffen hänelle toimittamia rivejä, joiden allekirjoituksena oli pienin kirjaimin C.K. ja näiden alapuolella Louis Kerneguy; niissä kirjoittaja pyysi häntä kestämään tämän korvaamattoman menetyksen sitä lujemmin, kun hänellä — itseään tarkoittaen — oli vielä jäljellä yksi poika, joka aina oli katsova hänet isäkseen.
Mutta tästä lohdusta huolimatta näytti murhe vähitellen kuivetuttavan elonlähteet, toimien huomaamattomasti ja imien verta kuin vampyyri. Ilman mitään suoranaista sairautta tai ulkonaista vaivaa heikkenivät vanhuksen voimat ja virkeys hiljakseen, ja Wildraken avuliaisuus kävi päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi.
Sitä ei kuitenkaan ollut aina saatavissa. Kavalieri oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka lujan ruumiinrakenteen, mietiskelyä karttelevan mielen ja eloisan luonteen perusteella kykenevät koko ikänsä esittämään koulupojan osaa — onnellisina hetkellisesti ja välinpitämättöminä seurauksista. Pari kertaa vuodessa, saatuansa kokoon muutamia kolikoita, kavalieri Wildrake matkusti Lontooseen, missä hän kuvauksensa mukaan lähti retkeilylle, joi niin paljon viiniä kuin sai eteensä ja vietti oman puheentapansa mukaanrymyävääelämää itsensä kaltaisten huimaluontoisten kavalierien kanssa, kunnes joku äkkipikainen puhe tai maltiton tekonen toimitti hänet johonkin vankilaan, mistä hänet oli lunastettava maksamalla sakkoja ja korvauksia sekä toisinaan hiukan maineenkin kustannuksella.
Vihdoin kuoli Cromwell, hänen poikansa luopui hallituksesta, ja siitä käänteestä johtuneet muutokset saivat Everardin monien muiden mukana ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin kuninkaan hyväksi. Everard myönsi siihen tarkoitukseen melkoisia rahavarojakin, mutta mitä varovaisimmin ja ryhtymättä tekemisiin välittäjien kanssa, kääntyen ainoastaan suoraan itse kanslerin puoleen, jolle hän antoi paljon tärkeätä valaistusta yleisistä asioista. Kaikessa ymmärtäväisyydessäänkin hän oli vähällä sekaantua Bootliin ja Middletonin tehottomaan kapinaan länsirannikolla ja pelastui hyvin työläästi tuon epäaikaisen yrityksen onnettomilta seurauksilta. Vaikka asema kuningaskunnassa joutui tämän jälkeen kolmin verroin sekavammaksi, ei kuitenkaan näkynyt mitään suotuisaa käännettä kuninkaan asialle, kunnes kenraali Monk Skotlannista käsin ryhtyi sotaisiin toimiin. Silloinkin, täydellisen menestyksen kynnyksellä, Kaarlon mahdollisuudet näyttivät huonommilta kuin koskaan, etenkin kun hänen Brysselissä pitämäänsä hoviin saapui tieto, että Monk Lontooseen päästyänsä oli asettunut parlamentin käskettäväksi.
Tähän aikaan kuningas oli eräänä iltana parhaillaan pitämässä pikku kemuja Buckinghamin, Wilmotin ja joidenkuiden muiden vaeltavan hovinsa teikarien kanssa, kun kansleri Clarendon äkkiä pyysi puheillepääsyä ja astui sisälle kursailemattomammin kuin hän olisi menetellyt muulloin, ilmoittaakseen merkillisiä uutisia. Lähettiläästä ei hän sanonut voivansa virkkaa mitään, paitsi että tämä näytti juoneen paljon ja nukkuneen vähän; mutta mies oli tuonut selvän luottamustodisteen henkilöltä, jonka uskollisuudesta hän saattoi taata hengellään. Kuningas pyysi saada nähdä itse sanansaattajan.
Huoneeseen astui mies, jonka esiintymisessä ilmeni jonkun verran herrasmiestä ja enemmän hurjistelevaa renttua — silmät turvonneina ja tulehtuneina — käynti hoippuvaa ja kompastelevaa, osittain unen puutteesta ja osittain niiden vahvikkeiden johdosta, joita hän oli käyttänyt uupumustansa vastaan. Hän horjui häikäilemättömästi pöydän päähän ja tarttui kuninkaan käteen, jota hän mutusti kuin piparikakun syrjää, samalla kun Kaarlo, joka alkoi muistaa hänet tästä tervehdystavasta, ei ollut suurestikaan hyvillään siitä, että heidän kohtauksensa tapahtui näin monen todistajan nähden.
"Tuon hyviä uutisia", ilmoitti outo airut, "loistavia uutisia! — omansa taas saa kuningas! Jalkani käyvät vuorten ihanuudessa. Hiisi, olen elellyt presbyteriläisten parissa, kunnes minuun on tarttunut heidän puhettansa — mutta me olemme nyt kaikki yhden miehen lapsia — kaikki teidän majesteettinne nöyriä pienokaisia. Lontoossa on Häntä joutunut ihan häviöön — ilotulitukset säkenöivät, paistetaan härkiä, juodaan maljoja, Lontoo leimuaa valomerenä Strandilta Rotherhitheen asti — sarkkoja kolistellaan —"
"Sen voimme arvata", tokaisi Buckinghamin herttua.
"Vanha ystäväni Mark Everard lähetti minut tuomaan viestin — olen konna, jos olen nukkunut siitä asti. Teidän majesteettinne muistaa minut varmastikin. Teidän majesteettiinne muistaa, he-hei — Kuninkaan tammen juurella Woodstockissa?
"'Maa laulaa, tanssii, soittaa, jahka riemun päivä koittaa, omansa kun saa kuningas'."
"Master Wildrake, muistan teidät hyvin", sanoi kuningas. "Kaiketi on hyvä sanomanne varma?"
"Varma, teidän majesteettinne! Enkö kuullut Kellojen moiketta? — enkö nähnyt tulituksia? — enkö juonut teidän majesteettinne maljaa niin usein, että koipeni tuskin kykenivät kantamaan minua laiturille? Se on yhtä varmaa kuin että minä olen vaivainen Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnista."
Buckinghamin herttua kuiskasi kuninkaalle: "Olen aina aavistanut, että teidän majesteettinne piti ihmeellistä seuraa Worcesterista paetessanne, mutta tämä lienee sen oivallisimpia näytteitä."
"Ka, hyvinkin samanlainen kuin sinä ja muu seura, mitä olen pitänyt täällä näin monta vuotta", vastasi Kaarlo; "yhtä urhea sydän, yhtä tyhjä pää, yhtä paljon korukutouksia, vaikka jonkun verran himmentyneinä, yhtä häikäilemätön ja lähes yhtä paljon kolikoita taskussa".
"Soisin teidän majesteettinne uskovan tämän hyvien tietojen tuojan minun haltuuni, onkiakseni hänestä totuuden", esitti Buckingham.
"Kiitos vain", vastasi kuningas, "mutta hänellä on tahto kuten sinullakin, ja sellaiset harvoin sopivat yhteen. Loordi kanslerilla on viisautta, ja sen varaan on meidän jättäydyttävä. — Master Wildrake, te lähdette loordi kanslerin kanssa, joka tuo meille selvityksen kertomuksestanne; sillävälin vakuutan teille, että te ette suinkaan häviä hyvien tietojen ilmoittamisesta meille ensimäisenä." Niin sanoen hän antoi kanslerille merkin viedä pois Wildrake, päätellen hänen hyvinkin saattavan nykyisellä tuulellaan lavertaa Woodstockin päiviltä joitakuita seikkailuja, jotka voisivat pikemmin huvittaa kuin opettaa hänen hovinsa älyniekkoja.
Iloiselle sanomalle saapui pian vahvistus, ja Wildrakelle myönnettiin sievä palkkio ja pikku eläke, johon kuninkaan erityisestä tahdosta ei liitetty minkäänlaisia velvollisuuksia.
Pian jälkeenpäin koko Englanti oli köörinä hänen mielilaululleen:
Maa lauloi, tanssi, soitti, kun se riemun päivä koitti, omansa kun sai kuningas.
Sinä muistettavana toukokuun 29 p:nä kuningas valmistausi lähtemään Rochesterista Lontooseen, saaden alamaisten taholta yksimielisen sydämellisen vastaanoton, joten hän johtui hilpeästi huomauttamaan, että oli varmaankin ollut hänen oma vikansa viipyä niin kauvan poissa maasta, missä hänen saapumisensa aiheutti niin suurta riemua. Ratsain, kumpaisellakin puolellaan veljensä, Yorkin ja Gloucesterin herttuat, palautettu hallitsija kulki verkalleen pitkin kukkasilla siroteltuja teitä — viiniä virtaavien viemärien vieritse, voittokaarten alitse ja seinäverhoilla katettuja katukujia myöten. Kansalaiset olivat liikkeellä eri ryhminä, toiset pukeutuneina mustiin samettitakkeihin kultavitjoineen, toiset sotilaallisissa kulta- ja hopeanauhaisissa asuissaan, saattolaisinaan kaikki ne ammattilaiset, jotka olivat häväisevin huudoin seuranneet hänen isänsä raastamista Whitehallista ja nyt tulleet hurraamaan poikaa takaisin esi-isien palatsiin. Blackheathin kautta mennessään hän sivuutti sen armeijan, joka oli ollut niin kauvan peloittava itse Englannille kuten Europallekin ja nyt palauttanut yksinvallan, ensin omin käsin kukistettuaan sen. Jättäessään taakseen tämän mahtavan parven viimeiset rivit kuningas joutui avoimelle nummelle, jonne monet säätyhenkilöt ja alempiarvoiset olivat asettuneet onnittelemaan häntä hänen lähestyessään pääkaupunkia.
Muuan ryhmä kuitenkin herätti erityistä huomiota ympäristössään sen kunnioituksen johdosta, jota seurueelle osoittivat järjestyksen valvojiksi asetetut soturit. Olivatpa kavaliereja tai keropäitä, nämä näyttivät kilpailevan siitä, kuka parhaiten osasi huolehtia heidän mukavuudestaan, sillä seurueen sekä vanhemmat että nuoremmat herrasmiehet olivat huomattavasti kunnostautuneet kansalaissodassa.
Se oli perheryhmä, päähenkilönään tuolilla istuva vanha mies. Tällä oli säyseä hymy huulillaan, ja kyynel kihosi hänen silmäänsä, kun hän näki lippujen liehuvan loppumattomana sarjana ja kuuli väenpaljouden huikkailevan jo kauvan vaiennettuna ollutta huutoa: "Jumala Kaarloa siunatkoon!" Hänen poskensa olivat tuhankarvaiset, pitkä parta vaalentunut kuin rohtimet, siniset silmät kyllä pilvettömiä, mutta näkökyvyltään ilmeisesti heikontuneita. Hänen liikkeensä olivat raihnaisia, ja hän puhui vähän, paitsi milloin vastaili lapsenlapsilleen tai kysyi jotakin tyttäreltään, joka emännälliseen kauneuteen kypsyneenä istui hänen vieressään, taikka eversti Everardilta, joka seisoi takana. Siellä myös vankka metsämies Joceline Joliffe yhä vartijapuvussaan nojaili toisen Benaian tavoin kaitsijasauvaan, joka oli aikoinaan tehnyt kuninkaalle hyvää palvelusta, ja hänen vaimonsa, yhtä pyylevä emäntänä kuin hän oli ollut sievä sisäkkönä, naureskeli omalle tärkeydelleen ja tuon tuostakin säesti kimeällä sirkutuksellaan sitä rämeätä huhuilua, jolla hänen miehensä kartutti yleistä hälyä.
Kolme vankkaa poikaa ja kaksi sievää tyttöä loruili isoisänsä ympärillä, joka antoi heille sellaisia vastauksia kuin heidän ikäänsä soveltui ja usein silitti kuihtuneella kädellään pikku lemmikkien vaaleita kutreja. Alice käänsi tuon tuostakin lasten huomion toisaanne, jotta he eivät väsyttäisi isoisää, ja siinä hommassa häntä avusti Wildrake, komeillen uhkeassa puvussaan ja silmät kirkastettuina yhdellä ainoalla viinipikarillisella. Meidän ei sovi jättää mainitsematta vielä erästä huomattavaa ryhmän jäsentä — jättimäistä koiraa, joka näytti olevan rotunsa ikäkauden viimeisellä asteella, ollen viiden- tai kuudentoista vuoden vanha. Mutta vaikka se oli elähtänyt entisen uhkeutensa raunioiksi, himmein silmin ja kankein nivelin, pää lerpalla ja uljas ryhti ja soreat liikkeet muuttuneina luuvaloiseksi kompuroimiseksi, urhea koira ei kuitenkaan ollut menettänyt rahtuakaan vaistomaisesta kiintymyksestään isäntäänsä kohtaan. Bevisin elämän kaikkena määränä näytti nyt olevan lojua Sir Henryn jaloissa kesäisin tai lieden ääressä talvisin, kohotella päätänsä katsoakseen häneen ja tuon tuostakin nuollakseen hänen surkastunutta kättään tai kuoppaista poskeaan.
Mukana oli kolme tai neljä livreijaan puettua palkollista, suojellakseen tätä ryhmää tungokselta, mutta sitä ei tarvittu. Heidän suuri kunnioitettavuutensa ja vaatimaton yksinkertaisuutensa antoi heille alhaisimmankin rahvaan silmissä patriarkallisen arvokkuuden sävyä, joka herätti yleistä huomaavaisuutta, ja he istuivat pyörtänöllä, jonka olivat tien varresta valinneet asemapaikaksi, yhtä häiriintymättöminä kuin olisivat olleet omassa puistossaan.
Ja nyt etäiset torvet ilmoittivat kuninkaallisen seurueen lähenemisen. Eteenpäin tulivat airuet ja toitotukset — eteenpäin tulivat töyhdöt ja kullalla kirjaillut puvut, lippujen liehuessa ja miekkojen välkkyessä päiväpaistetta heijastellen, ja viimein ilmestyi esiin Kaarlo-kuningas, johtaen Englannin korkeimpien ylimysten ryhmää ja vieruskumppaneinaan kuninkaalliset veljensä. Hän oli jo useasti pysähtynyt, kenties hyväsydämisyydestä yhtä paljon kuin valtioviisaudestakin, vaihtamaan jonkun sanan henkilöiden kanssa, jotka hän tunsi katsojien joukosta, ja lähellä seisovien huudot ilmaisivat hyväksymistä noin otolliselta näyttävälle kohteliaisuudelle. Mutta kun hän oli tovin katsellut kuvaamaamme seuruetta oli mahdoton olla heti tuntematta Bevistä ja hänen kunnianarvoisaa herraansa, jos Alice olisikin ollut liiaksi muuttunut entisestään. Hallitsija hyppäsi ratsunsa selästä ja astui heti vanhan ritarin luo, huikean hurrauksen kajahtaessa ihmispaljoudesta, kun Kaarlon nähtiin omin käsin vastustavan toisen heikkoja yrityksiä nousta osoittamaan hänelle alamaisuuttaan. Hiljaisesti asettaen hänet takaisin istuimelle kuningas lausui: "Siunaa, isä — siunaa poikaasi, joka on palannut turvallisesti, niinkuin siunasit häntä, kun hän erosi sinusta vaaran uhkaamana."
"Jumala siunatkoon — ja varjelkoon —" mutisi vanhus peräti liikutettuna, ja antaakseen hänelle hetkisen levon kääntyi kuningas Aliceen.
"Ja sinä", hän sanoi, "kaunis oppaani, mitä olet sinä toiminut vaarallisen yökävelymme jälkeen? Mutta minun ei tarvitse kysyäkään", vilkaisten ympärilleen: "kuninkaan ja kuningaskunnan palveluksessa, kasvattaen yhtä uskollisia uusia alamaisia kuin heidän esivanhempansakin olivat. Komea polvi, totta tosiaan, ja kaunis näky englantilaisen kuninkaan silmälle! — Eversti Everard, me toivottavasti saamme nähdä teidät Whitehallissa?" Sitte hän nyökkäsi Wildrakelle. "Ja sinä, Joceline, voit varmaankin pidellä kaitsijasauvaasi yhdellä kädellä? Työnnä tänne toinen kämmenesi."
Pelkästä ujoudesta luoden katseensa maahan Joceline puskemaan valmistautuvan sonnin tavoin ojensi kuninkaalle aviosiippansa olan yli kätensä, leveän ja kovan kuin puulautanen, jonka kuningas täytti kultakolikoilla. "Käytä osa tästä pääkoristeen ostamiseksi ystävättärelleni Phoebelle", kehoitti Kaarlo; "hänkin on hyvin hoitanut velvollisuuksiansa Vanhaa Englantia kohtaan".
Kuningas kääntyi vielä kerran ritariin, joka näytti ponnistavan puhuakseen. Hän otti vanhuksen käden omiensa väliin ja kallisti päänsä häntä kohti kuullakseen, kun iällinen ritari toisella kädellä pidätellen häntä sopersi jotakin, josta Kaarlo eroitti ainoastaan otteen:
"Tasaantuu julma tiimellyksen vimma, ja rauha tervetulleen suojan saa."
Irtautuakseen senvuoksi mahdollisimman säveästi kohtauksesta, joka alkoi käydä kiusallisen hämmennyttäväksi, hyväluontoinen kuningas virkkoi, puhuen erityisen selvästi, jotta vanhus varmasti käsittäisi hänen sanansa: "Tämä on hieman liian julkinen paikka sille kaikelle, mitä meillä on puheltavaa. Mutta jollet pian tule tapaamaan Kaarlo-kuningasta Whitehalliin, niin hän lähettää vieraaksesi Louis Kerneguyn, jotta saat nähdä, kuinka suuresti se ilkikurinen nuorukainen on matkoillaan järkevystynyt."
Hän puristi vielä kerran hellästi vanhuksen kättä, kumarsi Alicelle ja koko ympäristölle ja peräytyi, Sir Henryn kuunnellessa hymyhuulin, mikä osoitti hänen tajunneen äskeisen puheen armollisen sävyn. Vanhus nojasi taaksepäin istuimellaan ja jupisi:Nunc dimittis.[32]
"Suokaa minulle anteeksi, kun jouduitte odottamaan, hyvät herrat", virkkoi kuningas noustessaan ratsaille. "Mutta jollei näitä hyviä ihmisiä olisi ollut, olisittekin saaneet varsin kauvan odotella minua turhaan. — Lähdemme."
Kulkue alkoi siis jälleen edetä; torvien raikuna ja rumpujen pärrytys kohosi jälleen huutojen seassa, jotka olivat vaienneet kuninkaan pysähtymisajaksi. Koko matkueen loisto sen lähtiessä jälleen liikkeelle oli niin häikäisevä, että Alicekin hetkiseksi unohti huolestuksensa isän terveydentilasta, seuratessaan katseillaan kirjavan jonon kulkua nummen yli. Kun hän taas vilkaisi Sir Henryyn, näki hän hätkähtäen, että posket, jotka olivat hiukan punehtuneet vanhuksen keskustellessa kuninkaan kanssa, olivat jälleen vaalenneet kalmankalpeiksi; silmät olivat ummessa eivätkä enää auenneet, ja kasvonpiirteet ilmaisivat levollisuudessaan jäykkyyttä, joka ei ollut unen hervottomuutta. He kiirehtivät apuun, mutta se oli myöhäistä. Matalalla torvessaan palanut liekki oli lehahtanut ylös ja sammunut viimeiseen virinneeseen leimaukseensa.
Muu on arvattavissa. Minun on ainoastaan lisättävä, että hänen uskollinen koiransa ei elänyt montakaan päivää pitempään ja että Bevisin kuva makaa isäntänsä jalkoihin kaiverrettuna hautapatsaassa, joka pystytettiin Ditchleyn ritarin Henry Leen muistolle.
[1] "Woodstockin kruununpuisto on paljon muuttunut niistä ajoista, jolloin se oli kauniin Rosamondin asuntona ja Henrikki II:n salaisten ja luvattomien armastelujen näyttämönä. Nykyaikana siellä kohoaa voitokkaan Marlboroughien muistona Blenheimin linna, joka on samalla muistomerkkinä arkkitehtinsä Vanbrughin nerosta" ("Kenilworth" s. 100).
[2] "Kavalierien" eli aatelisten johtamain kuningasmielisten suuri tappio. Suom.
[3] Oxfordin yliopistokaupunki ei ole kaukanakaan Woodstockista. Suom.
[4] Stuartien kuningassuku suosi katolilaisuutta, jota suuri osa aatelia tunnusti. Englannin valtiokirkko oli kuninkaan vallasta riippuvainen episkopalinen eli piispalliskirkko, jonka järjestyksessä säilytettiin kirkkoruhtinaiden erityinen arvoasema, samalla kun jumalanpalvelukseen jäi paljon katolilaisia tapoja. Skotlannista käsin levisi Englantiin presbyteriläinen opinkäsitys, Knoxin muodostelema Kalvinin opetusten pohjalle; sen kirkkojärjestyksessä ovat huomattavimpia piirteitä laaja seurakunnallinen itsehallinto ja jumalanpalveluksen yksinkertaisuus. Puritanit olivat jyrkempiä protestantteja, jotka lukuisiksi lahkoiksi hajautuen vaativat Englannin valtiokirkon puhdistamista paavilaisten hapatuksesta, hyväksymättä kalvinilaisen opin erityisiä kohtia. Heihin liittyvä independenttien lahko tahtoi olla kokonaan erillään sekä valtiosta että kaikesta kirkollishallinnosta; tähän kuului Cromwell.
[5] Chaucerin "Canterburyn tarinoissa" kuvattu tietomies, josta lausutaan: "Vain hiukan harrasti hän raamattua".
[6] Viittaus Shakespearen "Kesäyön unelmassa" esiintyviin teebalaisiin käsityöläisiin, jotka typerässä suuriluuloisuudessaan arvelevat olevansa erinomaisia seuranäyttelijöitä. Suom.
[7] Lyhennysmuoto Oliverista. Suom.
[8] Carolus Rex, Kaarlo-kuningas. Suom.
[9] Vanha kultaraha, noin 8 mk. 50 p. Suom.
[10] Ben Jonson oli klassillisen näytelmän mestari samaan aikaan kuin Shakespeare romanttisen. Suom.
[11] Victor (Voittaja) Lee tahtoi niin. Suom.
[12] Tapaus mainitaan muistaakseni Froissartin kronikoissa. Tekijä.
[13] Kiittämättömät tyttäret Shakespearen "Kuningas Learissa". Suom.
[14] Vasta Kaarlo I:n aikana alkoivat Englannissa naiset esittää osia näyttämöllä. Suom.
[15] Acre vastaa 4,613 neliömetriä. Suom.
[16] Puritanilainen henkilö eräässä Beaumontin ja Fletcherin näytelmässä; puritanit suosivat omituisia aatteellisia ristimänimiä. Suom.
[17] Kaarlo I oli mestattu sinä päivänä, puolenkolmatta vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia. Suom.
[18] Jälki-illalliset kuuluivat eräänlaiseen Jaakko-kuninkaan huikentelevien päivien ylellisyyteen ja säilyivät seuraavankin hallituskauden ajan. Illallinen tarjottiin varhaisena hetkenä, kuudelta tai viimeistään seitsemältä; ylimääräisenä pöytäilona ilmestyi jälki-illallinen, kymmeneltä tai yhdeltätoista, kelvaten puolustukseksi kemujen pitkittämiselle keskiyöhön, Tekijä.
[19] Wildrake on "villisorsa". Suom.
[20] Butlerin ivallinen runoelma Suom.
[21] Aviotonta syntyperää ilmaiseva viistopiena vaakunakilvessä. Suom.
[22] Loordi Sackville, josta tuli Dorsetin jaarli, aiheutti lempijutullaan tuon onnettoman kaksintaistelun. Tekijä.
[23] Kaarlo I astui mestauslavalleen palatsinsa ikkunasta. Suom.
[24] Sir Philip Sidneyn hienoa runoutta sisältävä teos. Suom.
[25] Kiivas kuningas Henrik VIII. Suom.
[26] Oppineen tohtorin ja muinaistutkijan otteet jäivät usein tulkitsemattomiksi, vaikka harvoin lausumattomiksi, hän kun halveksi niitä, jotka eivät ymmärtäneet vanhoja kieliä, ja oli vastahakoinen Vaivautumaan lauselmiensa kääntämisellä naisten ja maalais-herrasmiesten viisastuttamiseksi. Jotta sievät lukijattaret ja oppikouluista osattomat arvoisat kansalaiset eivät kiusaantuisi epätietoisuudessa, lisäämme tähän tekstilauseen merkityksen: "Kunto kaipaa kaitsijaa ja ohjaajaa; paheisiin perehdytään opettajatta." Tekijä.
[27] Hanhi-muorin tarinoita.
[28] Perhe-lahko eli familistit sai alkunsa delftiläisestä David Georgiuksesta, intoilijasta, joka uskoi olevansa Messias. Se hajautui useiksi eri leireiksi, kuten grindletonilaisiksi, Vuorten, Laaksojen, Järjestys-niemen, Hajaantuneen lauman j.n.e. familisteiksi y.m. Monet heidän opinkappaleensa ovat liian törkeitä mainittavaksi, mutta m.m. he katsoivat oikeaksi tilapäisesti mukautua mihin hyvänsä vallitsevaan uskonnolliseen suuntaan, milloin siitä oli mukavuutta, tai totella minkä hyvänsä virkamiehen tai esivallan määräyksiä, olivatpa nämä kuinkakin syntisiä. He kielsivät kristinuskon pääopetukset lakina, jonka oli syrjäyttänyt David Georgiuksen tulo — vieläpä tottelivat pahojen halujen järjettömimpiäkin oikkuja, ja heidän sanotaan keskenään elostaneen mitä luonnottomimmassa kurittomuudessa, Tekijä.
[29] Shakespearen vallaton nuoruudenteos, Suom.
[30] Tredaghin eli Droghedan valloitti Cromwell v. 1649 väkirynnäköllä, jonka jälkeen kuvernööri ja koko miehistö surmattiin. Tekijä.
[31]Carolus Rex(Kaarlo-kuningas). Suom.
[32] Nyt (sinä, Herra,) lasket (palvelijas rauhaan) menemään. Suom.