Ja tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli jättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan portaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja vakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus Diesbacbilaisen taloon.
— "Mitä se merkitsee!" Juha mumisi. "Mitä neuvoa, mitä apua hän menee kuolevalta pyytämään?"
Tällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa.Vimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.
— "Lienevätkö siis voittaneet?" Juha huokasi. "Voi! onnettomuutta! onnettomuutta!"
Se oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja huusi:
— "Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, — sulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille! kunniaa Bern'ille!"
Tuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat käsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä lisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli hänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö. Muutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta, jokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen kanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin valtameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.
Yht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat puolipäivä-messuun.
Torin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.
Sitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:
— "Tuoss' ovat! tuoss' ovat!"
Ja tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan, päästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan huudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu teroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.
Sanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt, saattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat eteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa vaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän huonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin suuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista vuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä lainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä, kirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat kultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet niin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi. Vielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja hovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin myssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin liehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi vaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria laahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu, jota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän tehtävänsä.
Raatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean juhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti puristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja silmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät pilkkanansa.
Ei kukaan tohtinut.
Kiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski jalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian Bubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.
Taistelun täytyi alkaa.
Nikolaus Diesbachilainen.
Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.
Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa; toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.
Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka astuu hovinsa etupäässä.
— "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien."Väistyppä vähän syrjään."
— "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."
— "Minkä la'in?"
— "Kiellättekö, että sen tunnette?"
— "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli kumottu."
— "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se, mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"
Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen, nauraen täyttä kurkkua.
Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:
— "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme; onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne. Tahtoisitteko sen hävittää?"
— "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.
— "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää? Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet, niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla, niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme vaatettaa omalla tavallamme?"
Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja luuli jo voittaneensa.
— "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestariHohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."
Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni, joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.
Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kunPietari Kistler äkkiä alkoi puhua:
— "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian vonBubenberg."
Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.
Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa; nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:
— "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme. Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"
Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin neljään kulmaan saakka.
Kistler jatkoi:
— "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla. Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen kaikista on la'in kuuliaisuus."
Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:
— "Ei! ei! ennen kuolema!"
Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.
Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi heidän päällensä.
Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.
— "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.
Ääni oli Scharnachthal'in.
Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.
Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:
— "Nikolaus von Diesbach!"
Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa voittonsa.
Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa, joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, — esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.
Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa turmelemaan.
Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon tuostakin äänellänsä.
Tämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista, kaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta vaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.
Toinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'inMinerva.
Toinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka oli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.
Edellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla äänellä:
— "Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!"
Jälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset kasvonsa.
Hän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja, kokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla puoliääneen lausumatta:
— "Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo molemmat tytöt ovat?"
— "Diesbach'in kasvatteet", joku hänen sivullaan vastasi.
Paitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä hiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat liikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen odotti.
Muutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä kalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.
Yht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka häntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla. Hänen haavansa oli auennut.
Hänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.Toisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotkaScharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkaudenelähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.Hän lausui:
— "Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni … tänä samana hetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun … Burgundin herttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa… Toiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle tuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in kreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa… Sveitsiä ahdistetaan joka taholta yht'aikaa… Ei täällä, ei keskenänne ole teidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan."
Sitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:
— "Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!… Bubenberg, Sveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin… Eilen vielä saatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän itse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa ilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti… Hän tahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa… Hän on niin sanonut, hän on niin kirjoittanut. Tuossa, katso…"
Hän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä kuumeesta vapisevin käsin.
Diesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna rakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui askeleen eteenpäin ja lausui:
— "Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan! Pelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet, kaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien hankkimiseen tarvitaan rahaa, … rahaa kaikilta … tuossa on minulta. Vapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!"
Hän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia, kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.
Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.
Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä äänellä hän vastasi:
— "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."
Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen vuorostaan:
— "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"
Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta, johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.
Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin, itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.
Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:
— "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin kauppiaat. Eikö niin?"
— "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,Hohenlock.
Sitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa puolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja. Sitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija Beit-Weber.
Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:
— "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän voittoihinne … ja harppuni, ylistääkseni niitä!"
Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmilläänKistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti senBubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:
— "Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt ne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!… Voimakas vastarinta … viimeinen voitto … niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon teitä masentaa … oi Jumala! … suojelkaa Sveitsin vapautta!"
Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä huutaneeksi: "eläköön Bern!"… Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän kaatui.
Nikolaus von Diesbach oli kuollut.
Niin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka isänmaa oli kadottanut.
Kellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja seisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli kannattanut.
Tämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:
— "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme sotaan?"
— "Jo huomenna!"
Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.
Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.
— "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt, minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."
— "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso … eikö tuota voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"
Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.
Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.
Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.
Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies. Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin, väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee, ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.
Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja nosti sen huulillensa.
Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan.
Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.
— "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? … ja mikä syy voi hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"
— "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi! voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."
— "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"
— "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta, joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista … luulen hänet tuntevani. Entä sinä?"
François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.
Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.
Hedwig ja Magdalena.
Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.
Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä sarsi-kankaalla.
Samaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa sinervä oli surun väri.
Sinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha mustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä samettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen yläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat, jotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin kankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja sametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat kiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli pienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa kahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa, joiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla, ulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.
Tämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan erilaiseen kauneuteen.
Magdalena — tuo vanhempi, vahvempi — oli enintäin parinkymmenen vuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen olossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin hämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä. Muutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava; Magdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy Bern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta, jotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset tuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho tumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan veistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan kainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja viehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula, "neitsyt" tunturien joukossa, — oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli niiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo suuren uroille.
Hedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään ollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla, hän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla. Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä. Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen poskillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt hänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään, hänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan ole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä lähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä oli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.
Tällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella, päätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän sanoi sisarellensa:
— "Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!"
— "Rohkeutta, lapseni!" toinen hänelle vastasi. "Jumala varjelkoon minua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän sijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan yksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä molempia suojelemaan, sisareni!"
— "Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!" Hedwig vastasi kiertäen molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. "Tiedänhän, että sinä minua rakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin tunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!"
— "Ja uljasta väkeä ne olivatkin!" Magdalena ylpeästi vastasi. "Kun Itävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne lähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa puolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä edessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He tuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa, joka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka saa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut meidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti minua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran palkita hänen pojallensa!"
Hedwig lausui hiljaa:
— "Kilian!"
Magdalena jatkoi:
— "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!"
Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.
— "Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!" hänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. "Mutta minä olen vaan arka tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?… En sitä itsekään tiedä."
— "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä, jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."
— "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi: 'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."
— "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme, kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi, jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota turmion hetkeä lähtenyt… Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän surullisen uutisen!"
— "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"
— "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja. Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on odottaa."
Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.
Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui itsekseen:
— "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka se rientäisi hänen luokseen!"
Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen huomionsa ja uteliaisuutensa.
Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:
— "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista…"
— "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle: kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä … varmaan kymmenen vuotta sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa … hän astui äkkiä eteeni, otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana, epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa itseni vallan liikutetuksi … tuo on niin omituista!"
— "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."
Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal, ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.
Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian vonBubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.
Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.
— "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi, seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig… Älkää punastuko, älkää panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne, hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."
Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:
— "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"
Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.
Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.
— "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin herttuatar?"
Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli, käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta kuin jos se olisi ollut hänen omansa.
Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.
Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.
Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.
— "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan. Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä, siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla runoilijan seuralainen?"
Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö ilmestyi äkkiä kynnykselle.
Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.
Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään, puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten, hiljaa huudahtaen:
— "Voi! Kilian! Kilian!"
Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.
— "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle, "se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."
Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.
— "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua. Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"
Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut johtopäätöksen tässä vastauksessa.
— "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tuleeFreiburg'iin."
Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.
Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä, hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:
— "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka häntä rakastin! … kuinka häntä vieläkin rakastan!"
Fridolin.
Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.
Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.
Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.
— "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi… "Hrrr! rupean jäätyyn, alan jo hyytyä! … ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi, silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi … nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."
— "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."
— "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia. Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala matka!"
Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.
— "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma … katsokaa pian, katsokaa!"
— "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"
Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.
— "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! … joutuuhan täällä niin linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö olemme kaukana luostarista?"
— "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."
— "Olettehan siitä varma, eikö niin? … ja samoin tiestäkin?"
— "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen kulkenut tämän matkan."
— "Itsennekö vuoksi?"
— "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut, olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää hätäpäivää!"
Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.
Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.
— "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on suuri kultaristi kirkon päällä."
— "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"
— "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad…"
Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet huudollaan keskeytti:
— "Kas kummaa! … mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan meitä kohti?"
— "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan … nuori veli Fridolin … nyt hänen jo tunnenkin."
Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla, sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.
Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.
Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan hämillään:
— "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"
— "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään vastannut:
— "Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella kärsimättömyydellä näytätte vartovan?"
— "Et ainakaan sinä, Bartolomeo", novitio ynseällä äänellä vastasi. "saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko sen kenties itse jo heille kertonut?"
— "Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin. Teillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos suvaitsette."
Oli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään muiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento viehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:
— "Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se teidän suustanne."
Fridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa näyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä, joka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:
— "Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan ylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad, tahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen, mustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard, Zürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä, heittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa jäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta kaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden ja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa rangaistus heitä kohtasi."
Troussecaille lausui tähän puoliääneensä:
— "Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän kaarneita … mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee tunnetuksi."
Fridolin yhä jatkoi:
— "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon. Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."
Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä, ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.
Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.
Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:
— "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"
— "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.
— "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veliStarck."
Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI hänen lähetti.
— "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."
— "Valitettavasti ei."
— "Mihin hän on joutunut?"
— "Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!"
— "Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy häntä puhutella heti paikalla."
— "Entä illallinen!" Troussecaille vilkkaasti huusi.
— "Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten."
Fridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista. Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta. Vihdoin hän rohkaisi mielensä.
— "Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?"
— "En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy nähdä hänet."
— "Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!" Ja novition silmäripsien alta kiilsi kyynel.
— "Vai niin", Villon sanoi, "sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?"
— "Minäkö häntä rakastan!" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi, "minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!"
— "Kuinka niin?"
— "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto."
Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin jonkun näkymättömän koneen avulla.
— "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat ruhtinaita!"
Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto kahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä kuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon merkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi, suuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä herttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana Kristuksen kuva norsunluusta.
Yksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja karkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä kuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän, melkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä istuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta merkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka päällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä vuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä huonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet hyvin ruskeiksi.
Ruhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä sen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki painettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien Einsiedeln'in luostariin.
Hän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla parrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.
— "Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla, "täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne puhua … ja vieläpä juuri veli Starck'ista."
Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.
Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää oviverhojen ta'a.
Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.
— "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte etsimään meidän joukostamme."
— "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen luona."
— "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."
— "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin hänet tavata?"
Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:
— "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin tarkoituksiensa todisteeksi."
Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa rautasormuksen kannassa.
— "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää. Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo kauan aikaa… Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"
— "No sitten", Villon vastasi, "ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa, tahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä etsimään?"
Jalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin huippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella, vakavalla äänellä:
— "Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen palvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla, kapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä, lumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä näyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat halki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin, veljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme toveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja rohkeuttansa."
— "Sanokaa hänelle", vanhus lisäsi, "että hänen muistonsa meille on kallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun tulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja, etenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin."
— "Vähät siitä", Villon vastasi, "minä olen luvannut, ja lähden."
— "Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne."
— "Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.Minä lähden jo huomenna."
Tuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin jalkain juureen, huusi:
— "Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan kanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!"
Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.
— "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."
— "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi! Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan varmaan!"
Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.
Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja, kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:
— "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"
— "Aivan kernaasti", Villon vastasi.
— "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet taasen nähdä!"
Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja hyppeli ilosta.
— "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä, Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja…"
— "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni vahvaksi ja olen uskalias!"
— "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla. Tule hakemaan minua tunnin päästä … ja nyt, saata tämä vieras toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy… Ai! muistanpa juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva opas; koettakaa saada häntä mukaanne."
Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.
— "Minä pääsen! … minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! … matkaan nyt!"
Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.
— "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"
— "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"
— "No! entä sitten?"
— "Paha merkki!"
Toisesta luostarista toiseen.
Pihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.
— "Tuossa on luostarin re'et", abbati selitti. "Joka viikko ne kuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat tietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen sattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne… Jumala teitä suojelkoon!"
Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen kerran, hän puhui:
— "Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä. Etenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois. Mitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai sotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että sinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi, minun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet … samoin kuin veli Starck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän luopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!"
Fridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä päälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä häntä kohden yksimieliseen siunaukseen.
Huokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.Hevoset lähtivät täyttä nelistä.
Ei täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin, saapuivat Schwütz'iin.
Sieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.
Matkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veliStarck'ista.
Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä, varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.
Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa, kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut käsillänsä.
Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.
Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:
— "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt munkin?"
— "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan suuntaan, Bern'iä kohden."
— "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.
— "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan sijaan augustinolaisen."
Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.
— "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."
Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen:
— "Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?"
— "Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä hänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti."
— "Ja kuinka se tapahtui?"
— "Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki ihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli suojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän auttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin työtä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa. Hän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä."
— "Ja mitä hän sitten teki?"
— "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka taitava hän on! … etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta tappelua, monta urostyötä… Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin … vieläpä … mutta älkää vaan sitä puhuko muille! … vieläpä jännittään jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"
Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen, muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut: Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.
— "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä, jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua kasvattajasi hoimessa?"
— "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä, "yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on terävät silmät."
— "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös olla varovainen."
— "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja muutoinkin hän on vallan luotettava mies."
— "Onko vainen?"
— "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa. Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella taidolla."
— "Mitä toimia?"
— "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."
— "Hän on siis karhunpyytäjä?"
— "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä, kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan alhaalla jo on Lucern."
Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat sumun keskeltä.
Vähän ajan päästä astuttiin maalle.
Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, — niinkuin Troussecaille tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.
Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.
Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi lumen peitossa.
Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.
Heti paikalla ovi aukeni.
Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.
Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.
— "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"
Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.
— "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt… Sinulla ei ole vielä ikää tarpeeksi… Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita. Astukaa sisään, toverini."
Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.
Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.
Käytiin sisään.
Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan, avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä, jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä ihanimpia höyryjä.
Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.
Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.
Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.