— "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."
— "Bretagne'n herttua?…"
— "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainenkoko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,Burgundilaisen leiriin."
— "Milano'n herttua?…"
— "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."
— "Savoija'n herttuatar, sisarenne?…"
— "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itseBurgundilaisenkin uudestaan sotaan."
— "No mutta, mitä hullua … hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän, joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes koston päivä hänelle koittaisi…"
— "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! … niinkuin jo sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on! emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa. Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"
Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.
Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus loistivat hänen kasvoillansa.
Hypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää, hyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja Gerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:
— "Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!"
Nuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli rohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.
Mutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle silloin sanoi:
— "Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua estää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata hänen serkkuansa Burgundissa."
— "Kuinka?"
— "Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! KaarloRohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen."
— "Mikä sen todistaa?"
— "Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn kääntyä takaisin."
— "Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!"
— "Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen esimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten tehdä."
— "Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän riveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin häntä katsoa silmiin!"
— "Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän toivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään vähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien iän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä näin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI:llä on lempilauseena: 'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli kaiken Ranska!"
Ja vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät takaisin.
Renatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä Lothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa Sarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut Burgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen sotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui hänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä otettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten lähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä, Elsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän uljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa. Sveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg, Colmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia, joiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan mieltä ja Ranskanmaata.
Wilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti johtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista päivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.
Basel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten liikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku taistelunhenki.
Lähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa kuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.
— "Vihdoin!" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, "tuolla on vihollinen! nyt saamme taistella!"
Ja muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.
Hänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuliMurten'in kanuunoista.
Murten.
Kolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden armeijan.
Ensinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen luoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta pakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä kotiansa.
Sitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta läänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta Englantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin rannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.
Samalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia kullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano, kaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen jalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.
Tällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan turmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei ollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka tuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä veriviholliselle.
Ja totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja lohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki repaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja epätoivosta.
Hän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja vihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota epätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa palasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin jo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui saaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan keisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta lähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli tekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu on kaadettu.
Vihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean lavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi koko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin ennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen hän lähti liikkeelle.
— "Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet; täytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!"
Berniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät silmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa perään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan herttualle ja Ranskan kuninkaalle.
Ludovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei lähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät vielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in tappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika; täytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt mieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.
Yleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin tarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt jättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus, riita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla ennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu, eikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin kuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä kirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään koskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava. Kun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.
Kaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea lähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin viisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska aavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli uljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä rippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.
Ken oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia kohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli vaarassa.
Pelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä kertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä asukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa aseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä valalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi ja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä. Sitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in porvareille:
"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri joukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia Saksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit saavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä puolustan Murten'ia."
Murten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään järven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia viinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa, törröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin kaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.
Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.
Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä. Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.
Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies, jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli Starck!
Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen. Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat sentäänkin.
Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä, jo seuraavana aamuna, niin varhain … sepä näytti melkein ihmeeltä!
Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle! neljäs: Lüttich!
Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa, möristen aivan raivoissaan:
— "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"
Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan, päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.
Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.
Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan, murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien lujuus ei hetkeäkään horjunut.
He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti. Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään, kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.
Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:
"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat; niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia valloiteta."
Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi heille:
— "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"
Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä itsensä, hän oli huudahtanut:
— "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona… Vaan tällä kertaa voitamme!"
Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa, ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.
— "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.
Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.
Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.
Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.
Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.
Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan, saattoi hän nähdä muiden yli.
— "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja tanssittaa."
Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:
— "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!Fridolin, hohoi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.
— "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.
— "Se on Bartolomeon kesy karhu", hän vastasi. "Minä saatoin Fritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini … ja kun Tranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi Fritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille, kerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka jäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja vaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä kaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla miellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon herran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan."
Tuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.
Tranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan hevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt hyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä vastaan.
Karhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa irviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin ilonsa osoitteeksi.
Väkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:
— "Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!"
Ja kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.
— "Teidän ylhäisyytenne", Villon kiiruhti sanomaan, "ottakaa heitä sanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva siitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on oleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät teihin … ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä auttavat teitä Lothringin valloittamisessa."
Vanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli tämmöinen.
Vieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme sataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne hänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita suosion-osoituksia.
Ja totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa. Kaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla, pöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla välkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita. Uri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet. Beit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja hatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet Pierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald Thierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain lisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.
Ja yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin, lauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa kirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut milloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.
Äkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.
Kohta oli kaikkien huulilla sana:
— "Munkki! munkki!"
Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
— "Bubenberg lähettää minun", veli Starck sanoi. "Murten'ia ei enää voi puolustaa. Nyt on aika!"
Kolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:
— "Eteenpäin! eteenpäin!"
Ja liittolaisten joukko lähti liikkeelle.
Naiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki yhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja sulhasillensa:
— "Onnea matkalle!"
Sitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät taisteluun.
Saint-Jacques kostetaan.
Yö peitti maan.
Synkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat. Silloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne olivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa, enimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui ilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas sotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.
Hannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan liittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä Freiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.
Hän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen porvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja Unkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi sotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän toiveita pettänytkään.
Sitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja Strassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin kunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten päämies.
Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.
Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla, jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.
Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoiBern'in lippua.
Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.
Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet. Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän pyhittää paastoomisella.
Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.
Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.
— "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.
— "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.
— "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja isänmaa kostettavana."
— "Isänmaa ensiksi", munkki päätti, "sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.Minun tulee häntä suojella."
— "Malttakaapa", kolmas ääni äkkiä tokasi, "te ette olekkaan ainoa.Minä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle."
Se oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.
— "Tule mukaan vaan!" veli Starck vastasi.
Ja puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itseUnterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.
Murten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan kasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä Sveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.
Kuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä. Tämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän sai siis kostaa!
Jo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan. Hän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset joutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo ratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan ylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä paisui tavattomasti.
Mutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.
Sataa vihmasi yhä.
Tällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään. Harmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten päällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi kauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:
— "Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.Antaa sateen vaan tehdä tekosiansa."
Ja voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi kaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä, porvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.
Muutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun näkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi tulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei ollut niin kopea, sanoo vanha kronika.
Hänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikeallaPietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleenScharnachthal'in eteen, huudahtaen:
— "Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten välillä."
Sitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia aseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!
Sillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli kysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia peräytymisen varalle.
Ylönkatseen nurinaa kuului joka taholta.
Sitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut esiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:
— "Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien puolesta."
Kilian vastasi:
— "Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme niinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!"
Hallwyl lisäsi:
— "Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni … rukoilkaamme."
Jokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja kolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa puolesta nousi taivasta kohden.
Samassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan vasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.
— "Lapseni!" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, "uljaat lapseni, Jumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten vallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!"
Kaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen ääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:
— "Granson! Granson!"
Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.
Vaan ei ketään vihollista.
Burgundin armeija oli kadonnut.
Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa, se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.
Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän oli toimeen saanut.
Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.
Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria. Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.
Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto ikäänkuin joku onnea tuottama enne.
Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.
Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.
Melkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä kokonaan tuhota heidät.
Waldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle asti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän jälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.
Oikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla kärsinyt kovia vammoja.
Tuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut sen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.
Renato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.
Vaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa takaapäin näiden päälle.
Heidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen kaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse joutui alle. Hän oli hukassa.
Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti miekallansa.
Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä vaara uhkasi.
— "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä pelastamaan!"
Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi taasen nopeana kuin salama, huutaen:
— "Kilian! Kilian!"
Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.
Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan, karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan säännöttömään pakoon.
Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta. Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli vaan Murten'ia ammuttavan.
Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.
— "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "… ne ovatSveitsiläiset!"
Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja nauroi.
Glorieux astui vuorostaan esiin.
— "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää, muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"
Vaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että narri parka lensi teltan toiseen päähän asti.
Juuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa haavoitettuna.
Herttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.
Vihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen kunniansa puhdistushetki! tappelu!
Kiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin, hyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun narri ojensi hänelle miekan, sanoen:
— "Isäntä, unohdattehan…"
— "En!" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka sitten sitoi satulan kaareen, "en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa tuommoisia härkiä!"
Sitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui sinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä silmäyksellä koko laajan tappelukentän.
Hänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.
Tämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja Cleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän nyt tulisi tehdä.
— "Samaa kuin näette minun tekevän", hän vastasi, kannustaen hevostaan sitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.
Se oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin, kuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.
Kaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.
Nuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat alinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin onnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.
Vaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken tämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän ja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti ja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.
Burgundin herttua tunsi ne oitis.
— "Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!" hän mörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.
Siellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.
Tämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan vieläpä oli valloittanut tykkejäkin.
Näitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä auttoi.
— "Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt taasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!"
— "No, tule sitten kanssani", munkki vastasi.
Ja nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli, tarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n olkapäälle.
Sen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehtiHallwyl'in luo.
Ja näin teki hän useampia kertoja.
Koko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen alkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja kaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.
Olipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.
Ei milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä rynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo Martell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi voittavansa.
Mutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen varustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in varustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan leiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven puolelta.
Herttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.
Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.
Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla, ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.
Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen täytyi peräytyä.
Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.
— "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle … ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua alttiiksi-antamuksellasi! … katsele!"
Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui, tempaisten ne mukaansa.
Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon, Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan ratsuväkensä kanssa.
Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto, oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.
Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri lippu.
Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen… Mutta aina ilmestyi hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten, ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.
Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon oma.
Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi hänen maahan, huudahtaen:
— "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! … olinko sinulle arvoton!…"
Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen, heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä lakkaamatta.
Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin lippua.
Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti paeta järven poikki.
Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja vajosi liejuun.
Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja tarttui lippuun … mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä, horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.
Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.
— "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niinMagdalena on oleva tytyväinen!"
Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.
Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju, jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat hänen tappiotansa.
Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.
Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?
Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.
Neljä niistä kaatui.
Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä koko suuresta armeijastansa.
Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan, voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty. Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa. Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta polvilleen ja paljastaa rintansa.
Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann, Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä, joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten; jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.
Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.
— "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! … hän se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"
Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja kysyi:
— "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"
— "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle sankarin hetkiä."
— "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan tahdo."
— "Mitä sitten?"
— "Teidän kätenne, veli … ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"
— "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."
— "Jumala … hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä hänet… Rientäkää! … en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että minä olen hänen isänsä … ennenkun olen häntä syleillyt… Kilian menköön … missä hän on?"
Katseltiin, huudeltiin.
Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.
Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:
— "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa minulle hevonen!"
Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia ohjeita matkalle.
Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä matalalla äänellä.
Sitten hän äkkiä huudahti:
— "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"
— "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."
Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in kättä yhä vielä omassaan, lausui:
— "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."
Kaksi kuollutta urosta.
Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.
Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.
Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.
Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.
Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa kompastui ja kaatui.
Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.
Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä, hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.
Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä … vähät niistä! … hän juoksi yhä, yhä vaan.
Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.
Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.
Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet selki-selällänsä.
Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen neitosensa.
Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.
Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui, kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"
Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:
— "Hedwig! … Hedwig! … se on teitä varten … kuulkaa minua … tulkaa!"
Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.
Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:
— "Veli Starck … Winckelried … isänne, hän kuolee niinkuin minäkin!… Lipas … avatkaa tuo lipas … rientäkää Murten'iin!"
Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin, kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.
Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa, oli mennyt ohitse, hän huudahti:
— "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"
Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.
Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis tuon pienen lehmuksen lehvän.
Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.
Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.
Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti muutamia papereita.
— "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä raukka sitä voinut arvata! … hän on kuolemaisillaan! hän vartoo minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"
Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta seuralaistansa nousivat niihin.
— "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä on meidän paikkamme!"
Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:
— "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään, en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"
Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa, toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta voittolauluja.
Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.
Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.
— "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"
Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.
Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.
Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!" melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.
Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.
Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä kättänsä.
Itse hän tuon tuostakin huudahti:
— "Hedwig! … lapseni … tyttäreni … mutta voi! kun ei häntä jo kuulukkaan!…"
Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa hän sanoi:
— "Hänkö se on?… Ei … ei vielä!… Oi! minä tunnen sydämmeni viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee… Hän lähestyy … vielä hetkinen, Jumalani!… Minä en tahdo … en … minä en tahdo kuolla!"
Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä jo teki lähtöä.
Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa voittaneet.
Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.
Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.
Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.
Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:
— "Voi lapseni! tyttäreni!"
Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata haamua.
Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!
Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi pitkän ilohuudon ja pyörtyi.
Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen tyttärensä nyhkytyksiä.
Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.
— "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan, "oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! … minä syleilen sinua vihdoinkin!… Siitä on nyt viisi-toista vuotta … niin, viisi-toista vuotta olen vartonut tätä hetkeä … tätä palkintoa… Jumala on hyvä … hän suo sen minulle vihdoinkin! … olkoon hänen nimensä ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin … samaten Ranskan kuninkaalle… Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani … minä tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan… Mutta voi sitä iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"
Ja kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet vuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen ilo.
Mutta äkkiä hän jatkoi:
— "Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi … en tahdo jättää sinua yksin mailmaan… Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?… Kilian … Kilian?"
Tätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.
Vaan turhaan.
Seurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.
Sitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:
— "Täällä ollaan! täällä ollaan!"
Se oli Herman Nagöli … ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika sekä Renato herttua.
Jälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinenSuur-Bâtard'in lippua.
He laskivat nyt nämäkin samaan paikkaan, jossa muut liput jo olivat.
Kilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä isäksensä.
Winckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen.
Renato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen:
— "Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen saakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!"
— "Vai niin!" Villon huudahti, "se on siis Teidän Ylhäisyytenne, joka hänet on pelastanut?"
— "Ei", nuori herttua vastasi viitaten Unterwaldilaiseen, "hän sen on tehnyt."
Herman katsahti Magdalenaan.
Magdalena ojensi hänelle kätensä.
Samalla aikaa Winckelried yhdisti Hedwigin ja Kilianin kädet.
— "Ei mitään surua!" hän sanoi heille, "älkää minua itkekö … minä olen onnellinen! … näin kuolla on ollut minun toivoni… Saattakaa ruumiini Stans'in kirkkotarhaan. Siellä vartoo minua se, joka oli sinun äitisi, Hedwig … ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä, joilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi, tulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa … minä tahdon sen … minä siunaan teitä … hyvästi!…"
Tämä oli hänen viimeinen sanansa.
Hänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti henkensä.
Sydäntä särkevällä huudolla Hedwig hypähti pystyyn. Kilian sulki hänen syliinsä, ikäänkuin pidättääkseen häntä maan päällä.
Scharnachthal lähestyi samassa, laskeakseen kuolleen otsalle seppeleen tammen ja laakerin lehdistä.
Sitten hän sanoi äänellä, jonka kaikki kuulivat:
— "Kunnia! kunnia hänelle, jolla oli vaan yksi ainoa heikkouden hetki, mutta, joka siitä kohosi näin ylevään elämään, näin kauniisen kuolemaan! Kunnia Arnold von Winckelried'in suurelle pojalle, kunnia Granson'in ja Murten'in uroolle!"
Bubenberg, Hallwyl, François Villon ja Renato herttua tarttuivat nyt paarihin, nostivat ne väkijoukon yli ja kantoivat ympäri taistelukenttää, samalla kun joka taholla näkyi voiton-merkkejä, tulisoihtuja sekä miekkojen välkettä.
Veli Starck oli kärsinyt, oli taistellut, oli pannut koko elämänsä alttiiksi, toivoen vaan sitä hetkeä, jolloin voisi kunniansa takaisin voittaa. Hänen toiveensa oli toteentunut.