Samassa kuului laukaus, joka säikäytti lintuset pyrähtämään lentoon, ja kohta sen jälkeen kova huudahdus, tuollainen kuin lapsen huudahdus, joita äidit levottomina öinä kuulevat unissansa. Kauhistava hätähuuto se oli … ihan sumenivat äidin silmät … ja koko puutarha häilyi äkkiä suurentuneena kuin hänen oma ääretön surunsa. Kiireisiä askeleita kuului käytävältä… Opettajan jylhä, kurkkuun takertuva ääni kuului hätäisenä ampumaradalta päin. Silmänräpäyksessä oli Frédérique siellä.
Tummanvihreät pyökkipensastot varjostivat tämän osan puutarhaa ja maata peittivät tiheät köynnöskasvit ja vehmas kasvullisuus, joka aina todistaa hyöteää, kosteaa maaperää. Aidan vieressä riippui pahvista tehtyjä maalitauluja, kaikki täynnä pieniä, pyöreitä, yhtäläisiä luotien läpiä…
Ja tuossa näki hän lapsensa lepäävän seljällänsä liikkumattomana ja kuolon kalpeana… Ainoastaan oikean silmän alla näkyi punaista ja sulkeutuneen luomen alta oli kihonnut muutamia veripisaroita punaisiksi kyyneliksi. Pojan luona oli Elysée polvillansa väännellen kauhistuneena käsiänsä ja vaikertaen alinomaa: »minä se olin … minä se olin!…» Hän riensi vastaan… Nuori kuningas oli pyytänyt häntä koettamaan pyssyänsä … ja hirmuisen sattuman kautta oli luoti kimmonnut takaisin jostakin rautanaulasta…
Kuningatar ei ehtinyt häntä kuunnella. Ääntä päästämättä ja ilman valitusta seurasi hän äidinvaistoansa, nosti lapsensa ylös ja kantoi hänet helmassansa vesisäiliölle. Viitaten sitten talosta avuksi kiiruhtaneet ihmiset poistumaan, nojasi hän säiliön kivistä reunaa vastaan polvensa, jolla pikku kuningas hengetönnä ruumiina lepäsi, ja piti jumaloidun kalpeita kasvoja äyräittensä yli virtaavan veden rajassa. Kostuneina peittivät vaaleat suortuvat pojan otsaa ja mielivät tavoittelemaan ajettunutta silmäluonta, jonka punerruksen vesi sai pois tunkien kihoavat veripisarat silmäripsien väliin.
Äiti ei virkkanut mitään eikä ajatellut mitään. Rutistuneessa hattistipuvussansa, joka veden kostuttamana oli luontunut hänen kauniin vartalonsa ympärille kuin harsopuku marmoriin veistetyn veden immen muotojen ympärille, pysyi hän yhäti samassa asennossa lemmikkinsä yli kumartuneena ja pienintäkin elonmerkkiä tähystäen. Kylmän veden vaikutuksesta virkosikin lapsi vähitellen elämään: ensin oikaisi hän jäseniänsä kuin unesta heräävä, ja alkoi sitten valittaa…
»Hän elää!» huudahti äiti hurjana ilosta.
Kun hän samassa kohotti päätänsä, huomasi hän edessänsä Mérautin, joka kalpeana ja murtuneena näytti rukoilevan armoa. Muistaen äskeiset tunteensa tuolla puistotien vieressä yhdisti hän ne tahtomattansa tähän kauhistavaan tapaukseen, joka kai oli hänen heikkoutensa rangaistus. Hän oikein raivostui tuota miestä ja samalla itseänsä kohtaan.
»Mene, mene! Äläkä koskaan enään tule näkyviini!» huusi hän heittäen hirmuisen katseen Mérautia kohti.
Tällä loukkaavan vihaisella sinuttelemisella tunnusti Frédérique kaikkien kuullen rakkautensa … mutta sen teki hän kärsiäksensä näin rangaistuksensa ja parantuaksensa samalla sydämensä heikkoudesta.
Pimeässä kammiossa.
»Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä Ponikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista pikku leipää…»
Näin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä kammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan asti lasketut. Pikku kuningas lepäsi siellä sängyssänsä; vieressä istui kuningatar kuin kalpea aave alinomaa jäisellä kääreellä hautoen lapsen otsaa ja muuttaen kääreitä joka toinen minuutti, kuten hän jo viikon ajan oli tehnyt öin ja päivin. Arvoitus oli muille, kuinka hän oli voinut pitkittää hoitoa vähääkään nukkumatta ja melkein mitään syömättä istuen vain päänalustan luona pojan kätöset käsissänsä, milloin hän ei muuttanut kääreitä tai pitänyt jäitä sillä kohdalla, missä hän tunsi olevan enin kuumetta, jota potilaan muuten heikko valtimo todisti.
Pikku kuningas tahtoo, että hänen äitinsä aina istuu vieressä. Sillä suuri, pimeä huone täyttyy hänen mielestään hirvittävillä aaveilla ja kauheilla kummituksilla. Kun hän ei voi kuluttaa aikaansa lukemisella eikä leikeillä, vajoaa hän sellaiseen voipumistilaan, joka tekee Frédériquen kovin levottomaksi.
»Tunnetko sinä kipua?» kysyy äiti alinomaa.
»En, mutta minulla on niin ikävä», vastaa poika raukealla äänellä. Tätä ikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen elähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka aina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella karkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka vartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.
Nämä loppumattomat tarinat, joita poika tarkkaavaisena kuuntelee, ovat kuningattarelle kauhistus. Hänestä tuntuu kuin tehtäisiin täten tyhjäksi kaikki se kasvatustyö, jonka hän vaivalla on rakentanut, taikka kuin joku purkaisi kivi kiveltä jo valmista riemupylvästä. Näissä ajatuksissa tuijottaa hän eteensä pitkät yökaudet ja huoli siitä, että poika jälleen on joutunut naisten käsiin ja tuonnoiseksi pikku Zara poloiseksi kiusaa häntä enemmän kuin vamma pojan silmässä, jonka vaarallisuutta hän ei vielä tunne.
Kun lääkäri lamppu kädessä hetkiseksi karkoittaa pimeän huoneesta, siirtää käärettä ja koettaa muutamalla belladonnatipalla herättää tunnetta vahingoittuneeseen silmään, rauhoittaa se äitiä, ett'ei poika parkaise eikä tahdo käsillänsä suojella itseänsä. Kukaan ei uskalla sanoa hänelle, että tuo tunteettomuus ja hermojen hervottomuus päinvastoin on sen merkki, että silmä on kerrassansa menetetty. Vaikka luoti sattuikin vain kimmonneena, jolloin se siis jo oli kadottanut suurimman voimansa, oli se kuitenkin jaksanut rikkoa silmän näkökalvon. Oikea silmä oli siis auttamattomasti mennyt, mutta silmien elimellisen yhteyden vuoksi oli vasenkin vaarassa, koskapa molemmat itse teossa ovat saman elimistön haaraumuksia. Lääkärin kaikki toimenpiteet ja varokeinot tarkoittivat siis vasemman silmän pelastamista. Kuinka kauheaa, jos kuningatar tietäisi koko onnettomuuden! Sillä nyt uskoo hän vilpittömästi, että hän valppaalla hoidolla ja alituisella huolella voi hävittää onnettoman tapahtuman kaikki seuraukset. Puhuuhan hän jo pojalle yhteisestä kävelystä ulko-ilmassa!
»Leopold, kai te mielellänne tekisitte kävelyretken kauniissa metsässä?…»
Kyllä, Leopold olisi hyvin mielissänsä sellaisesta. Hän tahtoo, että joku saattaisi hänet sinne, missä se kansanjuhla oli … jossa hän oli ollut äidin ja hra Elyséen kanssa.
Äkkiä keskeytti hän itsensä:
»Mutta missä hra Elysée on?… Miksi ei hän koskaan tule tänne?»
Hänelle vastattiin, että hra Méraut oli lähtenyt pitkälle matkalle. Tähän selitykseen hän tyytyi. Ajatteleminen väsytti häntä. Samoin puhuminen. Pian vajosi hän velttoon välinpitämättömyyteensä ja palasi potilasten sumumaahan, jossa omat unet ja ympärillä olevat esineet sekautuvat toisiinsa. Ovissa käydään, tullaan ja mennään, kuiskaillaan hiljaa ja hävitään hiipien. Kuningatar ei tahdo kuulla mitään eikä välitä mistään muusta kuin sairaanhoidosta. Silloin tällöin avaa Kristian oven, joka ilman vaihdon vuoksi aina on vähän raollansa, ja sanoo pojallensa jonkun leikkisän sanan saadaksensa hänet nauramaan tai puhumaan; tämän tekee hän koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi ja huolettomaksi. Mutta tuo iloinen ääni ei tahdo soveltua siihen muistoon, jonka poika onnettomasta tapauksesta säilyttää: hän pelkää isäänsä. Hänen päänsä oli näet vielä täynnänsä surullisia muistoja tuosta laukauksesta, joka oli hämmentänyt hänen aivonsa ja vieläkin muistui hänen mieleensä sekavina tunteina ja kuvina. Kuningattaren alinomainen pelonalaisuus, se iltakohtaus parvekkeella, jolloin hän äitinsä kanssa oli syöksyä alas kolmannesta kerroksesta, ja muut yksityistapaukset johtuivat hänen mieleensä isän puhutellessa häntä. Sen vuoksi vastasi hän vain muutaman sanan mutisten nekin hampaittensa välistä. Kristianin oli sitten tapana kääntyä puolisoonsa sanoen: »teidän pitäisi levähtää hieman, Frédérique, tehän teette lopun itsestänne… Ja lapsenkin vuoksi pitäisi teidän säästää itseänne…» Mutta silloin puristi pikku prinssi rukoilevasti ja kiihkeästi äitinsä kättä … ja samalla mykällä tavalla rauhoitti tämä lastansa: »elä pelkää, elä pelkää … en minä sinua jätä!» Sitten vaihtaa hänkin muutamia kylmiä, välinpitämättömiä sanoja kuninkaan kanssa, joka pian taas palaa omiin puuhiinsa ja ikäviin ajatuksiinsa.
Poikaa kohdannut onnettomuus oli viimeinen siinä kovanonnen kolhujen sarjassa, joka oli ahdistanut häntä. Nyt oli hän jo vallan neuvoton ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi… Oi, jospa Frédérique jälleen ottaisi hänet armoihinsa!… Kaikkien heikkojen luonteiden lailla kaihosi hän jotakin toveria onnettomuudessansa voidaksensa nojata päänsä rakasta rintaa vastaan ja saadaksensa lohtua kyyneleihinsä ja tunnustuksiinsa, kunnes iloisemmalle mielelle tultuansa alkaisi uudelleen hurjistella ja pettää. Mutta Frédériquen sydän oli ainaiseksi suljettu … ja nyt näytti hänen oma lapsensakin vierovan häntä.
Näissä mietteissä seisoi Kristian eräänä hiljaisena iltana … sairaan sängyn vieressä … pimeässä huoneessa.
Sillä välin tarkastaa kuningatar alinomaa kelloa laskien minutit ja ottaen sitten maljasta jääkappaleen, jota hän pitää kostutettua käärettä vastaan lapsen otsalla; nostaen pikku potilaan päätä suutelee hän tätä otsalle nähdäksensä kuinka kuuma se on. Juhlallisen totisena jatkaa rva de Silvis tarinaansa kolmesta kultaleivästä Illyrian ja Dalmatian yhdistetyn valtakunnan lailliselle hallitsijalle.
Yhtä huomaamatta kuin Kristian oli tullut sisään pujahtaa hän jälleen ulos. Suruisena vaeltaa hän läpi hiljaisen talon, jossa vanha Rosen ylläpitää järjestystä ja hovitapoja; joka päivä nähdään hänen käyskelevän pää- ja siipirakennusten väliä, selkä aina yhtä suorassa ja pää yhäti tutisten. Kasvihuone ja puutarha kukoistavat kuten ennenkin ja auringon paisteesta virkistyneet apinat kirkuvat ja loikkivat iloisina pienessä asunnossansa. Tallirenki jaloittelee pikku kuninkaan ponyhevosta pihalla, joka sairaan vuoksi on oljilla peitetty, ja allapäin jää pony-parka seisomaan portaiden eteen katsellen pähkinänruskeilla silmillänsä siihen suuntaan, mistä pikku Leopold tavallisesti tuli hyväilemään häntä. Ulkonaisesti on talo edelleen yhtä siisti ja mukava, mutta kaikki näyttää olevan aran odotuksen vallassa tai väikkyvän pelon ja toivon välillä: työ ja askareet ovat lakkautustilassa ja kaikkialla vallitsee samallainen hiljaisuus kuin luonnossa jälkeen ankaran myrskyn. Liikuttavinta on kuitenkin huomata, ettei noita kolmea suljettua säleakutinta, joiden takana sairas potilas lepää kärsiväisenä, koskaan avata valolle ja ilmanvaihdolle.
Tultuansa karkoitetuksi kuninkaallisesta hovista oli Méraut asettunut asumaan aivan lähelle ja kuljeskeli usein sen ympäristössä katsellen epätoivoisena noita suljettuja akkunoita. Ne ovat hänen tuskansa ja tuomionsa. Hän palaa joka päivä takaisin peljäten näkevänsä ne kerran vallan avoinna, että savu sammutetuista kynttilöistä kuolinvuoteen ääressä pääsisi ulos. Tämän kaupunginosan asukkaat alkavat jo tuntea hänen ulkonäkönsä. Leivosten myyjätär lakkaa kantamasta tavaroitansa pysähtyen töllistelemään tuota pitkää, onnettoman näköistä roikaletta, joka alati kuljeksii näillä tienoilla. Keilanheittäjät ja piletinmyyjät raitiotienasemalla pitävät häntä hieman hassahtaneena. Eivätkä he tässä aivan väärässä olekaan, sillä miesparan epätoivo on jo todellakin mielenvikaa lähellä. Rakkaus tähän kärsimykseen ei sentään ole syypää. Kuningatar oli tehnyt oikein karkoittaessansa hänet luotansa ja kohdellut häntä ansion mukaan, myönsi Méraut itse. Hän oli saanut rangaistuksensa ja — päässyt vapaaksi rakkauden intohimostansa. Toisellaiset olivat syyt hänen epätoivoonsa. Saada kerran muodostaa kuninkaanalun oman mielensä mukaan oli hän toivonut. Tämä ihana tehtävä oli hänelle uskottu … ja itse oli hän ihanat toiveensa tuhonnut! Pahemmin ei onneton tapaus voinut surettaa lapsiraukan äitiä eikä isää kuin häntä. Eikä hän edes saanut lohduksensa hoitaa pientä potilasta eikä seurata hänen tilaansa joka päivä ja tunti, kuten hän olisi halunnut. Sen sijaan oli hänen melkein mahdotonta saada mitään tietoa hänestä, sillä hovipalvelijain puoleen hän ei voinut kääntyä, nämä kun kaikki katkerasti vihasivat häntä onnettomuuden varsinaisena alkusyynä. Eräältä metsänvartijalta, jolla toisinaan oli asiaa hoviin, sai hän vihdoin muutamia kyökissä juoruttuja uutisia, jotka tietysti olivat liioiteltuja sivistymättömän kansan tapaan. Milloin oltiin tietävinänsä, että pikku kuningas oli menettänyt kaiken näkönsä, milloin oli tauti muka kohonnut hänelle aivoihin, milloin taas kerrottiin, että kuningatar epätoivoissansa tahtoi tappaa itsensä nälällä. Tällaisten uutisten jälkeen joutui Elysée parka uuden tuskan ja ahdistuksen valtaan ja kuljeskeli metsässä, kunnes jalat uupuivat ja hänen täytyi istahtaa levähtämään metsän laidassa kasvavaan korkeaan heinikkoon, jonka ohitse sunnuntaisin kulki paljo väkeä, mutta joka viikon aikana oli syrjäseutuja. Tässä vahti hän metsänvartijaa saadaksensa uutisia hovista.
Kerran lepäsi hän taas illan suussa samassa tuoreessa heinikossa katsellen kuninkaallista asuntoa kohti ja auringon viimeisiä säteitä, jotka välkkyivät puiden oksien välistä. Keilanheittäjät menivät jo tiehensä, polisit alkoivat jo iltavuoronsa ja pääskyset kiertelivät nurmen yllä etsien hyönteisiä auringonlaskun aikana. Hetki oli erittäin otollinen siihen synkkään tunnelmaan, johon Méraut ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä vaipui kuunnellen sisäisiä muistojen ääniä ympäristön täydellisesti vaietessa. Koko luonnon näin nukkuessa tuntuu näet ikäänkuin alkaisi meissä paremmin kuulua sisäinen äänemme ja sen hiljaiset tarinat sielumme taisteluista.
Äkkiä pysähtyi hänen harhaileva katseensa mustaan lierihattuun, valkoisiin liiveihin ja sääryspariin, jotka lähestyivät epävarmoin askelin. Se oli hovineuvos Boscovitsh, joka nopein nais-askelin astua teputteli häntä kohti kantaen varovasti jotakin nenäliinaan käärittyä esinettä. Pian äkkäsi hän Mérautin tien vieressä. Ensinkään hämmästymättä riensi hän luo ja alkoi puhutella Mérautia aivan tuttavallisesti ja luonnollisesti ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunutkaan.
»Tänään näette te oikein iloisan miehen, rakas Méraut!» sanoi hän.
»Kuinka niin? Hyvä Jumala, olisiko todellakin mahdollista, että sairas…»
Nyt kävi kasvientutkija totisen näköiseksi. Sairaan tila oli, ikävä kyllä, entisellänsä. Hänen täytyi yhäti pysyä hiljaa pimeässä huoneessa. Kaikki epävarmaa, tietysti kiusallisen epävarmaa, jumala paratkoon!
»Mutta…» jatkoi hän vallan toisella äänellä, »voittekos arvata, mitä minulla tässä on?… Varovasti … se on näet hauras … multaa ei saa karistaa pois juurien ympäriltä!… Se onclematitis… mutta ei mikään tavallinenpuutarha-clematitis… ei, vaanclematitis dalmatica… erityisen merkillinen vaivaislaji, jota ei tavata juuri muualla kuin siellä kotimaassani… Alussa en tahtonut uskoa ensinkään, että … keväästä asti olen minä tätä pitänyt silmällä … mutta katsokaas sen vartta … ja kukkasia… Se tuoksuu kuin survotut mantelit, eikö totta?…»
Ja näin sanoessaan avasi hän nenäliinan kaikella mahdollisella varovaisuudella ja paljasti heikon pehmeävartisen kasvin, jonka maidonväriset kukkaset muuttuivat lehtien luona niin vihertäviksi, ett'ei niitä enää tahtonut erottaa kukkasiksi. Méraut koetti kysellä ja urkkia häneltä muita uutisia, mutta mies oli niin intohimonen ja löytöilonsa vallassa, ett'ei se aluksi ollut mahdollista. Ihan ihmeellinen sattuma, että tämä kukkanen oli voinut kasvaa täällä … yksinäisenä … ja kuusisataa penikulmaa kotimaastansa! Kukkasilla on oma historiansa, vieläpä romaninsakin. Ja tämän tuo kunnon ukko nyt uusi itsellensä luullen kertovansa sen Mérautille.
»Minkä luonnon ihmeen ja geologisen oikun kautta on tämä pikku matkailija voinut itää täällä Saint-Mandéssa … tammen juurella? Joskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs ystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan Lapissa. Se riippuu ilmaston virtauksista ja satunnaisista maakerros-muodostuksista… Mutta ihmeellisintä on tässä se, että tämä pikku taimi on kasvanut ihan maanpakolaisten maamiestensä läheisyydessä… Ja näettekös, kuinka hyvin se on menestynyt!… Hiukan on se ehkä maanpakolaisuudessansa kalvennut, mutta sen joustavat köynnösvarret ovat valmiit kiertymään…»
Clematitis-kasvi kädessä seisoi hän siinä onnellisena riutuvan auringon laskiessa, kunnes äkkiä puhkesi sanomaan:
»Hiisi vie, nythän on jo myöhäinen… Täytyy joutua kotiin!…Hyvästi!»
»Minä tulen kanssanne», sanoi Méraut.
Boscovitsh hämmästyi. Hän oli ollut läsnä onnettomuuden jälkeisessä kohtauksessa ja tiesi siis, kuinka Méraut oli menettänyt paikkansa, vaikka hän ei aavistanut, että tähän oli eräs toinenkin syy vaikuttanut. Hm, mietti Boscovitsh, entäs kuningatar … ja muut, mitäs he sanoisivat, jos Méraut…?
»Hra hovineuvos, kukaan ei näe minua… Te laskette minut sisään puistokadulta vievän oven kautta… Sieltä hiivin minä kyllä kenenkään huomaamatta hänen huoneeseensa…»
»Kuinka? Tahtoisitteko siis todellakin…?»
»Päästä hänen sairashuoneeseensa, niin, ja kuulla hänen puhuvan hetkisen aikaa kenenkään minua huomaamatta…»
Boscovitsh pani äänekkään vastalauseen, mutta lähti kuitenkin astumaan Mérautin kehoituksesta. Tämä taas seurasi hänen jäljessänsä kaikista vastalauseista huolimatta. Mikä liikutus valtasikaan Mérautin, kun puistokadulta puutarhaan vievä pieni portti narahtaen aukesi, ja hän äkkiä huomasi joutuneensa sille paikalle, missä hänen elämänsä oli tyhjäksi tehty!
»Odottakaa tässä», sanoi hovineuvos vavisten, »minä palaan ilmoittamaan teille, milloin palvelusväki on käynyt illalliselle, ett'ei teitä kukaan yllätä porteissa.»
Täällä ampumaradalla ei kukaan ollut käynyt tuon onnettoman tapauksen jälkeen, jonka jäljet vielä olivat huomattavissa käytävillä ja poljetussa heinikossa. Tuonnoiset rikki ammutut maalitaulut olivat vielä paikoillansa, vesi tippui surullisesti säiliöönsä kuin ehtymätön kyynellähde ja hengessä oli Méraut kuulevinansa kuningattaren tiuskaisevan kyynelsilmin: »mene, mene tiehesi sinä…» Nyt tuntuivat nuo sanat hänestä samalla haavoittavilta ja hyväileviltä…
Kun Boscovitsh palasi takaisin, lähtivät he molemmat hiipimään talolle päin. Lasigalleriassa, johon he ensin tulivat puutarhasta, olivat pikku Leopoldin koulukirjat pöydällä hyvässä järjestyksessä … ja pöydän edessä olivat oppilaan ja opettajan tuolit kuin ennenkin oppitunnin alkaessa. Kaikki oli siis täällä samassa järjestyksessä paitsi lapsi, joka ennen antoi iloa kouluhuoneelle juoksennellen täällä iloisena edes takaisin ainakin kymmenen kertaa päivässä ja saaden muutkin usein nauramaan ja hyräilemään.
Hyvin valaistut portaat noustuansa vei Boscovitsh kumppalinsa sairashuoneen viereiseen suojaan, joka aina pidettiin pimeänä sekin, ett'ei potilaan silmiin kävisi ainoakaan valonsäde. Pieni yölamppu paloi kuitenkin seinäkomerossa rohdospullojen ja tippojen vieressä.
»Kuningatar ja rva de Silvis ovat hänen luonansa. Elkää siis Jumalan tähden puhuko mitään … ja tulkaa hetipaikalla takaisin…»
Elysée ei kuullut enää hänen sanojansa … hän oli jo hiipinyt kynnykselle, jolle hän seisahtui sykkivin sydämin ja henkeänsä pidättäen. Ollen pimeyteen tottumaton ei hän voinut nähdä mitään … vaan kuuli ainoastaan ohuen lapsenäänen, joka juhlallisesti luki iltarukouksensa… Mutta tätä väsynyttä, surullista ja pitkäveteistä ääntä oli hänen melkein mahdotonta tuntea pikku kuninkaan ääneksi. Kun rukousten sarja oli päättynyt amenella, kuuli hän lapsen kysyvän:
»Äiti, pitääkö minun lukea vielä kuninkaiden rukous?»
»Tietysti, poikaseni», vastasi kuningatar kauniilla ja totisella, vaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat hävinneet.
Poika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten:
»Minä vain luulin … ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi…»
»Kuinka niin?» kysyi kuningatar vilkkaasti.
»Niin», jatkoi lapsi varhaisvanhalla ja älykkäällä äänellä, »mielestäni olisi minulla niin paljo muuta rukoiltavaa Jumalalta…»
Samassa muutti hän ajatustensa suuntaa ja lisäsi nopeasti ikäänkuin olisi hän kilttinä lapsena peljännyt pahoittaa äitinsä mieltä:
»Mutta koska sinä niin tahdot, äiti, niin kyllä minä luen senkin…»
»Sinä Herra, minun Jumalani, olet pannut minut isieni valtaistuimelle. Mutta minä olen vain lapsi, joka en tiedä, kuinka minun on kutsumuksessani meneteltävä. Ja kuitenkin olet sinä, Herra, tehnyt minut ulosvalitun kansasi hallitsijaksi…»
Huoneen perältä kuului samassa itkevän nyyhkytystä, kuningatar säpsähti.
»Kuka siellä? Vai tekö siellä olette, Kristian?» kysyi hän.
Mutta samassa suljettiin ovi.
Lopulla viikkoa selitti lääkäri, ett'ei pikku potilasta saisi enää kiusata täydellisessä pimeydessä, vaan olisi päivänvaloa vähitellen päästettävä sisään.
»Joko nyt?» huudahti Frédérique… »Ja minulle sanoitte te, että se kestäisi toista kuukautta…»
Lääkäri ei tahtonut ilmoittaa hänelle, että silmä oli ainaiseksi sokaistu… Mitään parannuksen toiveita ei ollut olemassa. Turhaa oli siis enää kiusata lasta täydellisessä pimeydessä. Totuutta ei lääkäri kuitenkaan hennonnut sanoa, vaan pelastihe epämääräisillä mahdollisuuksilla, joilla herrat lääkärit — sulasta säälistä — tavallisesti ovat rauhoittavinansa omaisia. Kuningatar taas ei asianlaitaa ymmärtänyt eikä kukaan hänen ympäristöstänsä ottanut sanoaksensa hänelle totuutta. Tämä surullinen tehtävä uskottiin vihdoin isä Alphéelle: kaikki vaikea kuuluu muka aina uskonnon edusmiehelle, osasipa hän sitten auttaa taikka ei.
Mikään hentomielinen mies ei isä Alphée juuri ollut, kuten tiedämme. Jumalan sanaa käytti hän kuin pakkosauvaa ja sillä aikoi hän sivaltaa sellaisen iskun, että kuningattaren ylpeys ainaiseksi masentuisi. Äitinä oli hän kärsinyt poikansa onnettomuuden, äitinä oli hän tuntenut poloisen avunhuudon, pyörtymisen ja tippuvan veren viiltävän haavoja hänen sydämensä sisimpään soppeen. Mutta ilmoitus, jonka isä Alphée otti tehdäksensä, oli masentava hänet kuningattarena. Mikä kauhea kohtalo, jos pikku Leopold jäisi ainiaaksi ruhjoksi ja silmäpuoleksi! Hänen, joka oli toivonut poikansa kasvavan kauniiksi voiton ja oikeuden päivää varten, täytyi siis nyt antaa viallinen raukka Illyrian kansan hallitsijaksi! Tätä petosta ei hän ikinä antaisi anteeksi lääkärille. Maanpakolaisuuden ja alennuksenkin aikana ovat kuninkaat siis korkean kutsumuksensa ja ihmisten kurjan pelkuruuden uhreja!
Lieventääksensä ylimenoa täydellisestä pimeydestä päivänvaloon panetti kuningatar ensiksi akkunoihin vihreät verhot; vähitellen annettiin päivän sitten vapaasti tulvata akkunoista, ja nyt vasta huomasivat nämä poloiset, kuinka he itsekukin olivat muuttuneet tämän vankeuden aikana. Lapsi parka oli käynyt kovin kalpeaksi; oikeanpuolista silmää peitti kääre yhä vieläkin. Kasvoihin oli kääre painanut pieniä, ennenaikaisia kurttuja, jotka häntä vanhensivat. Suurin muutos oli kuitenkin se, että hänen nyt täytyi alottaa viallisen poloisen surullinen elämä!
Ruokapöydässä täytyi hänen opetella uudellensa viemään ruokaa suuhun, sillä hän ei voinut enää hoitaa lusikkaa ja kahvelia, vaan sattuivat nämä milloin otsaa, milloin korvia kohden; niin paljo vaikutti näet heikontunut näkö muihin henkisiin ominaisuuksiin. Tällaisten erehdysten sattuessa nauroi hän sairaan lapsen naurua, mutta äidin täytyi kääntyä poispäin, jott'ei hänen kyyneleitänsä huomattaisi.
Niin pian kuin poikanen pääsi puutarhaan, ilmestyi uusia kiusan ja surun aiheita. Joka askeleella mieli hän kompastumaan ja tavoitteli tukea; usein hän suuntasi tahtomattansa askeleensa viistoon ja joskus hän kompastui kumoonkin. Aina pysyi hän arkana ja epävarmana, peräytyen takaisin pienimmänkin esteen sattuessa tielle, tarttuen toisten käsiin tai äidin hameen liepeihin ja kiertäen tuttujen rakennusten kulmia niin varovasti kuin olisi hän peljännyt väijymystä. Kuningatar koetti kaikin tavoin herättää eloon poikansa rauenneita ruumiinvoimia, jotka saman onnettomuuden kautta näyttivät kovin lamautuneen. Näköaistia kohdanneen turman vaikutus oli nähtävästi ulottunut muidenkin henkisten aistimusten toimintaan.
Muuten ymmärsi poikanen varsin hyvin sen surun, jonka hän äidillensä tuotti. Puhuessaan nosti hän vaivaloisesti päätänsä ja näytti ujolla katseellansa ikäänkuin pyytävän anteeksi viallisuuttansa ja heikkouttansa. Vaistomaisia, hermostuneita säikähdyksen vaikutuksia hän ei voinut ensinkään hillitä. Niinpä oli hän saada hermonytkyn kasvoihinsa, kun hän ensi kerran tuon onnettoman tapauksen jälkeen kuuli pyssynlaukauksen, vaikka tämä kuuluikin varsin kaukaa. Ja kun hänen jälleen piti nousta ponyhevosensa satulaan, alkoi koko hänen ruumiinsa vapista.
»Ei, ei … en minä», sanoi hän äitiänsä läheten, »ottakaa minut vaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa…»
»Pelottaa? Mikä sitten?»
»Minua niin kovin pelottaa…»
Ja tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla.
»Vai niin», sanoi kuningatar harminsa hilliten, »no, valjastakaa sitten vaunujen eteen!»
Oli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä. Ilma muistutti samaa toukokuun sunnuntaita, jona he olivat olleet kansanjuhlassa Vincennesissä. Tänään teki tuo taaja joukko köyhää kansaa, joka täytti nurmikentät ja käytävät, kuningattareen vastenmielisen vaikutuksen. Työväen huvitukset ulkona vapaassa ilmassa olivat ikäviä ja vielä ikävämpi oli nurmikolta kansan keskestä löyhkäävä ruoka-aineiden haju. Huolimatta rahvaan nauruista ja juhlapuvuista näkyi muka tuon vapaan ilon takaa köyhyys ja kurjuus kyllin selvään. Poikanen, joka huomasi äitinsä olevan huonolla tuulella ja luuli olevansa syynä siihen, koetti olla äidillensä niin ystävällinen ja hyväilevä kuin mahdollista.
»Oletteko te suutuksissa, äiti, kun minä en tahtonut ratsastaa ponyllani?»
Ei, ei äiti ollut suutuksissa hänelle. Mutta kuinka aikoi hän esiytyä kruunaustilaisuudessa, kun hänen alamaisensa kerran kutsuvat hänet takaisin? Täytyyhän kuninkaan osata ratsastaa.
Poikanen käänsi päänsä niin, että voi nähdä äitinsä ainoalla silmällänsä ja kysyi sitten:
»Te luulette siis todellakin, että he huolivat minusta tällaisena?»
Hän näytti todellakin vihaiselta ja vanhalta.
Frédérique kummasteli, että hän voi sellaista epäillä; muistakoon vainWestfalenin kuningasta, joka oli aivan sokea, hän.
»Niin, mutta mikäs kuningas hän on?…. Karkoitettu raukka!»
Kuningatar kertoi hänelle sitten tarinan Böhmenin sokeasta Juhana-kuninkaasta, joka Crecyn tappelussa pyysi ritarinsa saattamaan hänet eturiviin, jossa hän saisi mitellä miekkoja. Ja sitten taisteli hän miehistönsä kanssa niin uljaasti, että he seuraavana päivänä lepäsivät kaikki hevosinensa kuolleina tantereella.
»Voi, kuinka kauheaa ja hirmuista!» huudahti Leopold.
Sitten istui hän äänetönnä ajatuksissansa miettien kiihoittuneessa mielikuvituksessansa tuota tarinaa samoin kuin markiisittaren satuja. Vaunut kääntyivät nyt järven luota niin kapealle tielle, että tila kävi melkein ahtaaksi. Eräs kävelijä heidän edellänsä hypähti äkkiä sivulle vaunujen tieltä. Siteensä vuoksi ei poikanen häntä nähnyt, mutta kuningatar hänet heti tunsi. Totisella ja ankaralla katseella huomautti hän tätä päätänsä nyökäyttäen silmäpuolesta poikaparastansa, jonka rihainen vartalo näkyi kuningattaren väljän puvun takaa: Kas, siinä oli heidän yhteisen työnsä rauniot ja kuuluisan nimen heikko varjo!
Tämä oli heidän viimeinen yhtymyksensä. Seuraavana päivänä jätti Méraut ainaiseksi St Mandén seudut.
Fides, Spes. [Usko ja toivo.]
Herttua Rosen astui ensimäisenä sisään.
»Täällä tuntuu hieman kostealta», sanoi hän vakavasti. »Poikani kuoleman jälkeen ei näitä ovia ole avattu.»
Kostea ja haudan kolkko ilma löyhähti todellakin vastaan Rosenin palatsin alakerrassa sijaitsevista upeista salongeista, joissa guzlan säveleet olivat kaikuneet niin juhlallisilta ja joissa kaikki vielä oli lähtötanssijaisten aikuisessa kunnossa. Kuninkaan ja kuningattaren koristetut tuolit olivat vielä paikoillansa soittolavan alla. Näiden ympärillä olivat taas muut kunniavieraita varten asetetut nojatuolit puoliympyrässä. Sikin sokin näkyi permannolla nauhoja, kuivuneita kukkasia ja harsonsiekaleita. Verhoilijat olivat nähtävästi suurimmassa kiireessä ottaneet alas oviverhot ja kasvit ja sulkeneet sen tehtyänsä ovet juhlasaleihin, jotka näin ollen yhäti olivat todistuksena tuonnoisista iloista tässä suruhuoneessa. Yhtä laiminlyödyltä näytti puutarhakin: kuivuneita oksia suurissa kasoissa, jotka olivat saaneet olla koskematta syksystä kevääseen saakka, ja itse maaperä vehmaan rikkaruohon peitossa. Syvän surun synnyttämiin luonneomituisuuksiin kuuluu myöskin se, että sureva tahtoo painaa kärsimystensä ja murheensa autioittavan leiman ympäristöönsäkin. Sen vuoksi ei herttua Rosen ollut sallinut mitään täällä liikutettavan … eikä missään tapauksessa tahtonut itsekään asua enää loistavassa palatsissansa.
Gravosan onnettoman taistelun jälkeen oli Colette lapsivuoteelta noustuansa matkustanut Nizzaan pikku »W:nsä» kanssa; herttua taas lopetti jokapäiväiset kävelynsä Anjoun rantakadun ja S:t Mandén välillä ja muutti kokonansa kuninkaansa luo, missä hän nyt panetti kuntoon makuusuojan itsellensä n.k. intendenttirakennuksessa. Kaikesta näkyi, että hän pian aikoi myydä palatsinsa; hän oli näet alkanut kaupata pois useita palatsin vanhanaikaisia kalleuksia. Näissä aikeissa hän nytkin tänne saapui parin seuralaisensa kanssa. Tällä kertaa oli vanhojen venezialaisten peilien vuoro, joihin rakastavaisten parien unkarilaiset masurkat (tsardas-tanssit) loistavien kynttiläkruunujen valossa viimeksi olivat kuvastuneet. Tänään saivat niiden kirkkaat pinnat — Parisin harmaan koleassa syysvalaistuksessa — heijastaa kahta narrin naamaa, jotka ahnain silmin ja hohtavin huulin tarkastivat niitä. Toinen näistä oli ukko Leemans, toinen hänen eroamaton ystävänsä ja toverinsa hra Pichery, aina yhtä kalpea ja »nuoltu» kuin ennenkin, koukkusuortuvat ohimoillansa ja viikset vahattuina.
Täytyi olla vanhan muinais-esinekauppiaan mielenmaltti, kauppatottumus ja näyttelijätaito, jos mieli voida pidättää ilon ja ihastuksen huudahdusta, kun kenraalin palvelija, yhtä vanha ja suoraselkäinen kuin isäntänsäkin, äkkipikaisilla tempauksilla vetäisi ylös kalisevat säleakuttimet salin pohjoispuolisista akkunoista, jolloin hieno päivänvalo valahti sisään leikkien eri vivahduksissa noilla erittäin siroilla puuveistoksilla, pronssivalelmilla ja norsunluisilla taide-esineillä. Ammattimaisesti järjestetty ja hoidettu tämä rikas kokoelma ei ollut, kuten esim. Spalaton kreivittären vanha aartehisto, mutta sen sijaan paljon loistavampi, ulkolaisempi ja ennen kaikkea paljon paremmin säilynyt. Eikä mitään vioittumisia eikä naarmuja!
Vanha Rosen ei ollutkaan ryöstellyt mitä tahansa niinkuin monet kenraalit tekevät, jotka syöksevät myrskynä vihollisten vanhoihin kesäpalatseihin vieden mukanansa sekä sirot kellotornit että tavalliset olkikatot. Tämä kokoelma oli päinvastoin oikea valikoima. Todellakin naurettavaa oli nähdä vanhan kaupustelijan tuon tuostakin pysähtyvän jonkun taide-esineen eteen, huulet ihastuksesta törröllänsä karvaisen naamansa keskellä, ja silloin tällöin suurennuslasilla tarkastelevan jotakin: milloin hän raaputti jotakin emaljiteosta, milloin naputti jotakin pronssivalelmaa j.n.e., mutta koko ajan koetti hän näyttää aina välinpitämättömältä, melkeinpä halveksivalta, vaikka koko hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän asti ilosta vapisi ja tutisi kuin olisi sähkövirta häneen sattunut. Myöskin hra Picherytä oli hauska tarkastella. Ollen vailla asianymmärrystä, arvostelukykyä ja kaunoaistia tällaisissa asioissa seurasivat hänen kasvojensa eleet orjallisesti toverin vaihtelevia ilmeitä; kun tämä väänsi karvaisen naamansa halveksivaan virnistykseen, niin teki Pichery samoin, ja kun Leemans kumartuen muistikirjasensa ylitse, johon hän alinomaa teki muistoonpanojansa, hiljaa kuiskasi hänelle: »tämä on ainakin sadan tuhannen frangin arvoinen», muuttui hänen hahmonsa samassa silmänräpäyksessä täydelliseksi hämmästykseksi. Tässä oli heillä molemmilla ehkä hyvä tilaisuus voittaa takaisin, mitä he »suuren kaappauksen» kautta nähtävästi olivat ainiaaksi menettäneet. Kaikissa tapauksissa oli viisainta pitää suunsa kiinni eikä antaa tunteillensa ylivaltaa, sillä tuo vanha ja epäilevä kenraali, joka pysyi yhtä suljettuna kuin koko kaupustelijakunta yhteensä, seurasi koko ajan heidän kintereillänsä seisoen heidän takanansa, kun he kiintyivät tutkimaan jotakin, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän ensinkään heidän petosaikeistaan.
Nyt olivat he vaeltaneet kaikkien juhlasalien läpi ja saapuivat pieneen kamariin, johon tullessa täytyi nousta pari porrasta ylös; kaikki täällä oli komeasti sisustettu maurilaiseen tyyliin mataline divanisohvinensa, mattoinensa ja vanhanaikaisine huonekaluinensa.
»Ovatko nämä myöskin myytävänä?» kysyi Leemans.
Kenraali ei hetipaikalla vastannut. Tässä oli Coletten pieni budoarihuone, hänen mielisuojansa, jonne hän aina vetäysi, kun sattui saamaan aikaa ollaksensa hetkisen yksin. Täällä oli hänen tapansa kirjoitella kirjeitä pienen arapialaisen kirjoituspöydän ääressä. Erityisesti empi hän myydä tätä huonekalua, josta hän tiesi Coletten paljo pitävän. Siitä huolimatta teki hän äkkiä päätöksensä.
»Ovat … kaikki nämä myydään myös!» vastasi hän sitten kylmästi.
Leemans, jonka huomio heti oli kiintynyt tähän koristeilla, kultauksilla, pienoisholveilla ja gallerioilla kaunistettuun esineeseen, alkoi heti tutkia sen sisustaa ja monia laatikkoja, joista useat olivat toistensa päällä lepääviä salalaatikkoja, jotka avautuivat piiloitettuja vieterejä painettaessa. Laatikot olivat sisältäpäin sangen siistit ja »foneratut» hienoimmilla puulajeilla, koskapa ne tuoksuivat oranssi- ja sandelipuulta. Pistäessänsä kätensä erääseen laatikkoon tapasi Leemans siellä kääryn paperia.
»Täällä on jotakin», huomautti hän.
Kun kaupustelijat olivat nähneet ja tutkineet kaikki, saattoi kenraalin palvelija heidät varmuuden vuoksi ulos saakka. Herttua taas muisti nuo laatikkoon unhotetut paperit. Hän otti ne säilöstä ja huomasi niiden olevan kääryn tuoksuvia kirjeitä, jotka kaikki olivat sidotut yhteen rutistuneella silkkinauhalla. Tarkemmin kääryä katsellessansa tunsi hän Kristianin suuren ja säännöttömän käsialan, jota hän viime kuukausina ei ollut nähnyt muissa papereissa kuin velkakirjoissa ja maksuosoitteissa. Varmaankin on tämä kuninkaan kirjeenvaihto Herbertin kanssa, ajatteli hän. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.
»Colette, oma sydänkäpyseni», luki hän ensimäisessä kirjeessä. Herttua repäisi äkkiä nauhan poikki ja viskasi kirjeet sohvalle. Niitä oli luvultansa ainakin kolmekymmentä. Eräässä kirjeessä pyysi hän yhtymystä, toisessa kiitti hän sellaisesta, kolmas sisälsi vieläkin lämpimämpiä kiitoksia… Sanalla sanoen, tässä paljastui rikoksellinen rakkausjuttu surullisessa tyhjyydessänsä ja todellisuudessansa ja sitä voi seurata alusta alkaen viimeisiin kylmiin anteeksipyyntöihin yhtymysten laiminlyömisestä … kaikki esitettynä yhä lyhemmissä ja lyhemmissä kirjeissä kuin lippuset paperileijan hännässä. Melkein kaikissa kirjeissä puhuttiin ikävästä ja tunkeilevasta henkilöstä, jolle Kristian leikillä antoi nimen »surullisen hahmon ritari» tai lyhennettynä vain »hahmo». Miettiessään ketä kuningas tällä mahtoi tarkoittaa huomasi hän eräässä kirjeessä — tapausten kehittyessä kävi kirjeenvaihdon sisällys muuten kevytmielisemmäksi menettäen samassa määrässä alkuperäisen alakuloisuutensa — omituisen irvikuvan itsestänsä: haikaran jaloilla käypä pitkä vartalo, jonka yläpäässä hänen oma pieni haukanpäänsä. Häntä se tietysti esitti; olihan siinä hänen kotkannenänsä ja raukealuomiset silmänsä ja paremmaksi vakuudeksi seisoi piirustuksen alla kirjoitus: »Surullisen hahmon ritari ollessansa vahtivuorolla Orsayn rantakadulla».
Toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä ja käsitettyänsä häväistyksen kaikessa alhaisuudessansa, huokasi kenraali surullisesti: tällainen teko saattoi hänet vallan ymmälle, näin häntä ei vielä ollut kukaan nolannut eikä masentanut.
Enin ei häntä tässä jutussa harmittanut se, että hänen poikaansa oli petetty, vaan se seikka, että pettäjä oli Kristian, sama Kristian, jonka vuoksi he olivat uhranneet kaikki, jonka vuoksi Herbert nuoruutensa kukoistuksessa oli käynyt kuolemaan ja jonka vuoksi hän nyt oli mennä vararikkoa kohti ja myydä sotaretkiensä voitonmerkit, ett'ei kuninkaan nimikirjoitusta katsottaisi arvottomaksi. Oi, jospa hän vain voisi kostaa häpeänsä! Entä jos hän nyt tempaisisi seinältä pari asetta, olkootpa mitä laatua tahansa!… Vaan ei! Kristian olikuningas! Kuninkaalta ei voi vaatia hyvitystä. Tämän kalliin sanan muistaessansa rauhoittui hänen vihansa äkkiä kuin taikavoimasta. Hän alkoi järkiperäisesti harkita asiaa ja tuli vihdoin siihen päätökseen, ett'ei kuningas, joka korkeaksi huviksensa oli suvainnut huomata erään palvelijattarensa, ollut hetikään niin väärässä kuin hän, herttua Rosen itse, joka oli sallinut poikansa naida porvarillisen tytön. Tässä oli hän vain saanut ansionsa mukaisen rangaistuksensa teostansa ja ahneudestansa…
Kauvaksi aikaa ei hän näihin mietteihin vajonnutkaan. Pian pisti hän kirjeet lukon taa säilyyn ja riensi St Mandén palatsiin virkahuoneensa kirjoituspöydän ääreen; useissa pöydällä lepäävissä papereissa näki hän saman suuren, epäsäännöllisen käsialan kuin noissa lemmenkirjeissäkin. Siitä, että vanha herttua nyt oli päässyt tuollaisen salaisuuden perille, ei Kristian tietysti voinut aavistaa mitään kulkiessansa ja ajaessansa seuraavina päivinä pihan yli, jonka sivulla olevan intendenttirakennuksen akkunassa hän näki saman pitkän ja kuivan ukon uskollisena istuvan, jonka hän oli suvainnut jäljentää paperille ja nimittää: surullisen hahmon ritariksi.
Mutta ainoastaan kuningas, ainoastaan kansaan juurtuneen näkökannan, yksityisten uskollisuuden ja ulkonaisen loiston kannattama kuningas voi tavata tällaista uskollisuutta alamaisissansa, vaikka hän muuten onkin aivan arvoton ihmisenä. Kuningas Kristian antautui näet nyt, kun pojan henki oli taattu, jälleen noudattamaan entisiä elintapojansa mässäten ainakin yhtä paljo kuin ennenkin. Pian koetti hän myös uudistaa suhdettansa Señoraan. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja välittämättä siitä raa'asta ja häpäisevästä tavasta, millä Señora oli eronnut hänestä, ja vaikka Kristian nyttemmin tiesi, että juuri rakastajatar oli kavaltanut viranomaisille tiedon hänen sotaanlähdöstänsä, oli hän vieläkin niin rakastunut, että hän pienimmänkin aiheen saatuansa oli valmis heittäytymään tämän jalkojen juureen. Señora taas oli iloissansa, että jälleen sai elää yhdessä rakkaan Tominsa kanssa ja vietti onnellisia ja suloisia kuherruskuukauden päiviä. Kunnianhimostansa oli hän nyt päässyt täydellisesti vapaaksi ja esiytyi jälleen levollisena naisena, ominaisuus, jonka miljoonain toiveet olivat häneltä joksikin aikaa riistäneet. Nyt olisi hän omasta puolestansa mielellänsä myynyt asuntonsa elääksensä Tomin kanssa kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa niinkuin kauppa-asioista luopuneiden, rikastuneiden kauppiasperheiden tapa on. Courbevoiessa olisivat he voineet elää koroillansa ja harmittaa Sprichtiläisiä ylellisyydellä ja loistolla. Mutta siihen ei J. Tom Lewis suostunut. Hän halusi tehdä uusia »kaappauksia» ja vaimon loistava ympäristö herätti hänessä ajatuksen perustaa uusi komeampi asioimisto, jossa kaikuisi tanssijaissoitto, kukkaset tuoksuisivat ja ihmiset esiytyisivät nauhoissa ja valkeissa hansikkaissa. Entisen englantilaisen »cabinsa» vaihtaisi hän komeihin, kreivillisellä vaakunalla varustettuihin vaunuihin, joita univormuun puettu ajuri ohjaisi ympäri Boulognen metsää; nyttemmin, kun ajuriyhtiöt olivat hankkineet itsellensä cab-kiesejä, ei hänen ajopeleillänsä ollut enää entistä merkitystä. Pian sai hän Señoran yhtymään aikeihinsa. Puolisot asuivat nyttemmin yhdessä Messinan puistokadun varrella sijaitsevassa upeassa palatsissa; usein loistivat sen salongit välkkyvää valoa komeiden juhlien aikana, joihin vieraita kutsuivat »Spalaton kreivi ja kreivitär».
Alussa ei näissä tilaisuuksissa paljo vieraita ollut, mutta vähitellen alkoi näihin saapua naisiakin, jotka muuten olivat pysyneet niistä poissa, ja niin tulivat nämä seurusteluillat tutuiksi »rikkaiden ulkolaisten» iltamina. Eihän ulkomaalaisten entisyydestä tarvitse välittää, kunhan he esiytyvät kyllin loistavasti. Myöskin bulevardein »kumipäät» osoittivat suurta huomiota Señoraa kohtaan: seikkailujensa jälkeen kuninkaan kanssa oli hän aivan muodissa näiden kesken. Mitä taas hra »kreiviin» tuli, oli hän vallan tyytyväinen uuteen säätyynsä jo niiden voittoa tuottaneiden tilaustenkin vuoksi, jotka hän jo ensi talvena oli saanut uusilta ystäviltänsä.
Kuningas Kristianilta ei tietysti voitu kieltää pääsyä näihin salonkeihin, jotka vielä äsken olivat käyneet hänelle niin kalliiksi. Sitä paitsi kohotti se talon mainetta, että sen seurapiiriin kuului eräs kruunattukin pää. Kristian oli siis kyllin heikko mennäksensä kreivittären iltamiin toivoen yhäti voivansa uusia lemmensuhteensa. Sen vuoksi ei hän enää tullut suuria portaita ylös, vaan hiipi sisään takatietä aina sama toivo mielessänsä. Samasta syystä tyytyi hän ainoaan mahdolliseen osaan, joka nyttemmin jäi hänen esitettäväksensä, nim. hyljätyn, onnettoman rakastajan; yhtä kalpeana kasvoiltansa kuin valkeana rinnaltansa seisoi hän uskollisesti näiden iltamien aikana jossakin komeassa akkunansyvennyksessä, jonne Tomin vakoilevat silmät alinomaa mielivät mulkoilemaan. Vihdoin ikävystyi hän odotukseen, menetti toivonsa ja hävisi sieltä etsiäksensä surujensa lievennystä taipuisampien naikkosten luona milloin missäkin. Niinkuin monet muutkin, jotka kerran ovat sydämensä ihanteen menettäneet, etsi hän sitä silmittömän hurjasti kaikkialta. Oppaana näille Parisin eksyttäville paheiden poluille oli hänellä kaikkitietävä Lebeau, joka useina aamuina sai viedä kuninkaan matkalaukun sangen omituisiin paikkoihin. Lisääntyvällä vauhdilla meni tuo heikko nautiskelija päivä päivältä alaspäin eikä se hiljainen ja synkkä elämä, jota St Mandéssa elettiin, suinkaan kyennyt tätä menoa hillitsemään. Täällä ei hänelle näet ollut enää vähintäkään hupia, kun poissa olivat sekä Méraut että ruhtinatar Colette. Leopold V:n terveys parantui hiljallensa, niin että hän pian voi alkaa oppituntinsa. Opetus oli taas uskottu rva de Silvisille, joka siis jälleen sai tilaisuuden istuttaa poikaseen apotti Diguetin kuusi sääntöä ihmistuntemuksesta ja seitsemän imartelijain karkoittamisesta luotansa. Näillä surullisilla oppitunneilla, joiden aikana potilasparan aina täytyi — silmäsiteensä vuoksi — pitää pää kallellansa, jos mieli nähdä opettajatartansa, oli kuningatar tavallisesti läsnä kuten Mérautinkin aikana: alakuloisin katsein istui hän tuijotellen Boscovitshin keksimäänClematitis Dalmaticaan, jonka varsi kierteli ylös akkunalla juuri hänen edessänsä.
Mustain veljesten munkit olivat kyllä viime aikoina koettaneet vaivojansa säästämättä etsiä uutta sopivaa opettajaa, mutta nykyisen nuorison keskuudesta ei ollut helppo löytää toista Elysée Mérautia. Se oli ainakin isä Alphéen mielipide, vaikka hän ei uskaltanut esittää kaikkia ajatuksiansa asiasta, sillä kuningatar ei sallinut puhuttavan Elyséestä hänen läsnäollessansa. Siitä huolimatta katsoi munkki kerran olevan kyllin syytä puhua hänestä.
»Elysée Méraut on kuolemaisillansa», sanoi hän kuningattarelle aterian jälkeen.
Ollessansa St Mandéssa oli Méraut koko ajan pitänyt entisen pienen kamarinsa Monsieur-le-Prince kadun varrella varattuna itseänsä varten. Mutta siellä ei hän poissa ollessansa ollut kertaakaan käynyt, jonka vuoksi paksu tomu oli laskeutunut hänen papereillensa ja kirjoillensa tuossa salaperäisessä syrjäosassa muuten verrattain meluavaa hotellia. Mutta eräänä päivänä ilmestyi hän tänne jälleen vanhentuneena ja harmaana, melkeinpä valkeatukkaisena. Lihava emäntä, joka havahtui horroksistansa kuullessansa hänen haparoivan kamarinsa avainta konttorihyllyltä, ei alussa tahtonut tunteakaan vuokralaistansa ja huudahti sitten hämmästyneenä:
»Mutta mitä ihmettä te olette puuhannut tällä välin, hra Méraut, kun tuollaiselta näytätte? Eihän moinen elämä käy laatuun, hra Méraut.»
»Niin, niin, rakas rouva, taidanpa näyttää vähän koin syömältä», sanoi Elysée hymyillen ja lähti selkä koukussa kapuamaan huonoine jalkoinen ylös viidenteen kerrokseen. Huoneensa näki hän olevan entisellänsä ja sama oli näköalakin sameiden ruutujen läpi: pelkkiä kattoja, pihoja, lääketieteellisen tiedekunnan rakennus ja anatominen opisto, kaikki synkän näköisiä rakennuksia, ja oikealla Racinen kadulle päin kaupungin molemmat kiviset vesisäiliöt, jotka kirkkaaseen pintaansa heijastivat valjua taivasta ja suitsuavia savupiippuja. Kaikki oli täällä siis entisellänsä paitsi hän itse; nuorekkaan eloisuutensa, joka aina luo valoa synkimmillekin esineille, oli hän menettänyt. Puhaltaen pois pölyn papereilta hän istahti pöydän ääreen ja alkoi lukea.
Mutta eteensä ilmestyi alinomaa kuningattaren nuhteleva katse ja tuntuipa kuin istuisi hänen pikku oppilaansa tuossa pöydän takana, häntä vastapäätä, odottaen milloin tunti alkaisi. Silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, riensi jälleen alas, ripusti avaimen naulaan ja hävisi. Niinkuin ennenkin nähtiin hänen sitten yhtä solakkana kuin tuonnoinkin kuljeskelevan n.k. latinalaisessa kaupunginosassa, hattu takaraivolla ja kirjoja tahi viikkolehtiä kainalossa; myöskin Odéonin holvikäytävissä ja Voltairen rantakadulla käyskeli hän pysähtyen silloin tällöin tutkimaan vasta ilmestynyttä kirjallisuutta, jonka hajua hän mielellään hengitti sisäänsä, taikka kumartui hän katselemaan niitä vanhoja pahanpäiväisiä kirjalaatikkoja, joita aina tavataan rantakadun kivisellä rintasuojuksella. Luksemburgin puutarhassa hän milloin käveli edes takaisin käytävillä lukien jotakin, milloin taas pysähtyi seisomaan ja huitomaan jonkun pystykuvan eteen jäisen vesisäiliön läheisyyteen, vaikka ilma sattui olemaan kuinka kolea tahansa.
Tässä työlle ja opinnoille rauhoitetussa kaupunginosassa, joka ikäänkuin kuului nuoruudelle, sai hän tosin vilkkautensa ja puhelahjansa takaisin, mutta kuulijakunta ei enää ollut sama kuin ennen, sillä ylioppilaspolvet vaihtuvat niin pian. Muuten on koko tämän kaupunginosan asujamisto kuin ijäti liikkeessä oleva virranvuo. Eivätkä kokouspaikatkaan enää olleet samat kuin ennen. Tuonnoiset valtiolliset kahvilat olivat jääneet tyhjiksi ja näiden sijaan oli perustettu useita sveitsiläisiä oluttupia, joille parisilaiset antoivat nimenbrasserieja joissa tarjoilua hoitivat nuoret tytöt puettuina värikkäihin italialaisiin, sveitsiläisiin ja ruotsalaisiin kansallispukuihin. Elyséen vanhat kilpailijat, sellaiset kuin Pesquidoux ja Larminat, eivät enää pitäneet kaunopuheita Voltairen ja Procopen kahviloissa, jotka olivat vallan unhottuneet ja menettäneet merkityksensä. Korkeintaan muisti ne joku vanhempi edeskäypä. Jotkut silloisista kahvilapuhujista olivat kerinneet huomatuiksi valtiomiehiksi ja istuivat tärkeissä viroissa. Sen vuoksi sattui toisinaan, että joku ohiajaja tunsi Mérautin, joka tuulessa häilyvin hiuksin käveli katua pitkin lukien jotakin kirjaa ja puhutteli häntä. Tämä voi olla joku eduskunnan tahi senaatin jäsen. »Méraut, Méraut!» Ja sitten juteltiin. »No mitä sinä tätä nykyä puuhaat?» Otsa rypyssä tekee Méraut epämääräisiä viittauksia »suuresta, myttyyn menneestä hankkeesta». Eikä sanaakaan sen enempää. Toisinaan yrittivät kumppanit pakottamaan häntä luopumaan yksinäisyydestänsä voidaksensa käyttää hänen kykyänsä. Mutta Méraut pysyi uskollisena monarkkisille periaatteille eikä suostunut tasavallan kätyriksi. Eikä hän toivonut eikä hän pyytänyt keneltäkään mitään. Olihan hänellä vielä tallella melkein koko palkka siltä ajalta, jonka hän oli St Mandéssa ollut opettajana. Tuntioppilaista ei hän myöskään välittänyt, vaan eli suuren, syvän surunsa kanssa aivan erillänsä. Toisinaan kävi hän sentään mustain veljesten luostarissa kuulemassa uutisia St Mandésta ja ennen kaikkea sen vuoksi, että tuo omituinen kirkko kryptoinensa ja verisine Kristus-kuvinensa miellytti häntä.
Tämä salaperäinen ja samalla melkein pakanallinen esitys kristinopista huvitti erityisesti hänen muinaisia aikoja haaveksivaa luonnettansa. »Filosofit asettavat Jumalan liian korkealle, niin ett'ei häntä näy ollenkaan», oli hän joskus sanonut. Mutta Méraut näki hänet iltahämyssä keskellä kryptaan kuvattuja monia kiusattuja olentoja; ja kun hän nyt seisoi Ossunan Magdalenan edessä, joka ruoskii itseänsä, muisti hän sen jouluillan, jolloin hän tapasi Illyrian kuningattaren tuossa seimen edessä suojaten poikaansa molemmin käsin ja ääneti rukoillen.
Eräänä yönä heräsi Elysée äkkiä siitä, että rinnassa tuntui omituinen polte, joka vitkaan nousevan vuon tavoin kohosi ylöspäin, kunnes se ilman yskää ja kipua lakkasi heikontaen samalla koko miehen ihan mitättömäksi ja täyttäen suun punaisella vaahdolla. Hänestä tuntui niin omituisen pelottavalta. Paha yllätti hänet hiipimällä kuin salamurhaaja, joka yöllä vallan hiljaa avaa ovet ja hiipii sisään. Tästä hän ei kuitenkaan liioin säikähtänyt, vaan kysyi seuraavana päivänä neuvoa pöytätovereiltansa, nuorilta lääketieteen opiskelijoilta. Näiden mielestä oli hänen tilansa sangen arveluttava.
»Mikäs minua sitten vaivaa?» kysyi Méraut.
»Kaikki!»
Hän oli nyt neljänkymmenen vuotias, ikä, jota vanhoille »mustalais»-ylioppilaille pidetään vaarallisena, silloin kun heikkous alkaa väijyä ja vaania meitä vaatien kallista korvausta nuoruuden hurjasteluista ja kärsimyksistä. Ja sitä vaarallisempi on tämä ikä, jos siveellinen joustavuus on höltynyt ja elämänhalu menetetty. Elysée eli kuitenkin entistä elämäänsä kävellen alinomaa ulkona, olipa ilma tuulinen tai sateinen: yhtä vähän välitti hän, jos liiaksi lämpimistä, kaasulla valaistuista saleista joutui ankaraan talvipakkaseen, jatkoi vaan vielä senkin jälkeen, kun ravintolat suljettiin, keskustelua ulkona kadulla kuljeskellen puoliyöhön saakka. Verensylkyjä tuiki heikontavine seurauksinensa sattui yhä useammin.
Kun pienen yliskamarin surullinen yksinäisyys kävi liian raskaaksi, siirtyi hän hotellin lähellä olevaanRialtonimiseen olutkapakkaan, missä hän joko lueskeli sanomalehtiä tai istui haaveksien jossakin nurkassa. Täällä oli näet iltaan saakka sangen hiljaista ja vaaleine tammipanelauksinensa ynnä seinämaalauksinensa, jotka esittivät näköaloja Venezian silta- ja kirkkorakennuksista, teki se sangen hauskan vaikutuksen. Venezialaisiin kansallispukuihin puetut tarjoilijattaret näyttivät illoin virkeiltä ja pirteiltä rientäessänsä pöydästä toiseen niin nokkelasi, että vyöllä riippuvat pikkulaukut heilahtelivat lanteita vastaan, tai laskiessansa leikkiä olutlasin ääressä, jonka kiiltopintaan heidän helmivyönsä ja koristeensa välkähtelivät; nyt istuivat he joko nuokkuen nurkassa tai kumartuneina pöytien ylitse, joita vastaan heidän pitsiset puhvihihansa rutistuivat; jotkut heistä taas istuivat koruompelus sylissä uunin ääressä, kunnes poistuivat pitämään seuraa tai aterioimaan jonkun ylioppilaan kanssa. Eräs näistä tarjoilijattarista oli vartaloltansa solakka ja komea tyttö, jonka runsas kullankellertävä tukka somasti varjosti hänen vakavia kasvojansa, kun hän katsahti ylös työstänsä kuullaksensa, mitä läheistössä puhuttiin. Tätä katseli Méraut kauvan aikaa mietteihinsä vaipuneena. Mutta kun tyttö sitten yhtyi puheeseen, kuului hänen äänensä niin kovin jokapäiväiseltä ja käheältä, että haaveksijamme kaunis tunnelma heti hävisi.
Mutta pian tunsi Méraut voimainsa heikontuvan siinä määrässä, ett'ei hän enää jaksanut mennä ravintolaankaan nuokkumaan lymypaikkaansa väliseinämän nurkkaan. Hänen täytyi jäädä vuoteen omaksi, ja siinä hän sitten virui kirjojensa ja sanomalehtiensä keskellä pitäen ovea raollansa, että kuulisi edes jotakin liikettä ja elämää ympärillänsä. Puhuminen taas oli kerrassaan kielletty. Vihdoin voitti hän etelämaalaisen vastenmielisyytensä kirjoittamista kohtaan ja otti esille keskeneräiseksi jääneen, omituisen teoksensa monarkkisesta valtiosta. Kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi kirjoittamaan välittämättä yskäkohtauksista, jotka saivat hänen kätensä vapisemaan ja paperiarkit lennähtelemään sängyn peitteeltä maahan. Mutta kuitenkaan eivät nämä kohtaukset häntä paljon huolettaneet. Ainoa pelkonsa oli vain, että kuolema estäisi hänen lopettamasta teoksensa ja pakottaisi hänet jättämään tämän maailman unhoitettuna ja tuntemattomana, niinkuin hän ikänsä oli elänyt, eikä sallisi hänen saada sanotuksi sanottavaansa.
Sauvadon, setä Sauvadon Bereystä, kävi usein hänen luonansa näinä aikoina. Ukosta oli ikävää ja suorastansa hänen kunniallensa käypää, että hänen opettajansa asui tuollaisessa pesässä. Jo heti onnettoman tapahtuman jälkeen oli hän rientänyt Mérautin luo tarjoamaan apuansa ja ehdottanut, että Méraut antaisi hänelle jälleen »aatteita asioista ja esineistä», kuten ennenkin.
»Rakas setä», sanoi Méraut alakuloisesti, »minulla ei ala enää olla aatteita.»
Karkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko saada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla kuin Colette »pikku W:sä» kanssa.
»Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi», sanoi ukko naivisti, »ja teidät se varmasti parantaisi.»
Mutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi lopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen alkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden mielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut kirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa hänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen vanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.
»Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?… Aikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen asiansa … ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen rahoistansa…»
Tässä taputti viinikauppias pyöreää vatsaansa, joka pullotti kuin rahapussi.
Erään toisen kerran toi hän tullessansa kääryn sanomalehtiä, jonka hän viskasi Elyséen vuoteelle.
»Näyttääpä siltä kuin alkaisivat ne havahtua siellä Illyriassa… Eduskuntaan Laibachissa he ovat lähettäneet kuningasmielisen enemmistön… Voi, jospa heillä vain olisi siellä sopiva mies!… Mutta pikku Leopold on vielä liian nuori ja Kristian taas tahraa itsensä yhä pahemmin ja pahemmin. Nyttemmin esiytyy hän jo kurjissa kapakkatanssijaisissa kamaripalvelijansa Lebeaun kanssa!…»
Elysée kuunteli hänen puhettansa vavisten läpi koko ruumiinsa.
Poloinen kuningatar!
Huomaamatta puheensa vaikutusta ystäväänsä jatkoi ukko Sauvadon:
»Muuten voivat maanpakolaisemme varsin hyvin… Kai olette lukenut, kuinka Axelin prinssi on häväissyt itsensä Autinin puistokadun varrella tapahtuneessa jutussa? Tiedättehän sen perhehotellin, joka patriarkalisista tavoistansa huolimatta oli kotikurista vapautuneiden alaikäisten tyttöjen tyyssija… Mikä häväistysjuttu!… Kuinka voi perintöprinssi…! Mutta eräs seikka minua sentään kummastuttaa. Samaan aikaan kun tuo perhehotelli-juttu tapahtui, kirjoitti Colette minulle, että sama prinssi oli Nizzassa … ja että hän oli ollut mukana kilpapurjehduksessa huvipurrella, jonka hänen kunink. korkeutensa oli vuokrannut häntä varten… Siinä täytyy siis olla joku erehdys henkilön suhteen. Se minua suuresti ilahduttaisi, jos asia niin olisi. Sillä näin meidän kesken sanoen, rakkahin hra Méraut…»
Ja sitten uskoi kunnon ukko kaikessa salaperäisyydessä ystävällensä sen uutisen, että kruununprinssi oli osoittanut erittäin suurta huomaavaisuutta Colettea kohtaan… Ja kun Colette ei suinkaan ole niitä, joita noin vain … niin voittehan ymmärtää, että ennen pitkää voi sattua, että…
Tyytyväinen hymy levisi yli ukon työmiesnaaman, kun hän tähän lisäsi:
»Niin, niin, näettekös… Colette Suomen kuningattarena, mitä?… Ja minä, viinikauppias Sauvadon Bereystä, olisin silloin Suomen kuninkaan eno, häh?… Mutta ehkä minä ikävystytän teitä…»
»Aivan oikein, minua nukuttaa…» sanoi Elysée, joka jo jonkun aikaa oli levännyt silmät ummessa, huomauttaaksensa sopivalla tavalla tuota hyväntahtoista lörpöttelijää että hän tahtoi olla rauhassa…
Kun ukko oli poistunut, kokosi Elysée paperinsa ja puuhautui kirjoittamaan, mutta ei jaksanut saada riviäkään kokoon, niin kovin väsynyt hän tällä haavaa tunsi olevansa. Kaikki nuo ikävät jutut inhoittivat häntä? Edessänsä sängyn peitteellä lepäsi teos, jossa hän intomielin puolusti kuningasvaltaa, mutta se vähä verta, mikä hänellä vielä oli suonissansa, kiehahti hänessä, kun hän johtui ajattelemaan, että hän, ennenaikojansa harmaaksi käynyt ylioppilas oli palanut, intoillut ja tuhlannut parhaat voimansa aatteen hyväksi, joka ehkä… Ja nyt epäili hän ensi kerran elämässänsä… Oliko hän siis pettynyt? Aina hän oli ruhtinaita puolustanut, ollut ikäänkuin noiden samojen miesten apostolina, jotka noin tahrasivat itsensä paheilla ja joutavalla liekkumalla … hyljäten oman asiansa ja…
Surullisina harhailivat hänen katseensa alastomia seiniä, joille ilta-auringon säteet heijastuivat vastapäätä olevasta katosta ja sattuivat tauluun, joka aikoinansa oli riippunut hänen isävainajansa sängyn ylitse ja jonka tomuisten kehysten sisässä hän luki sanat:Fides, spes.
Nyt näki hän edessänsä vanhuksen kauniit bourbonilaiset kasvot sellaisina, miksi ne kuolinvuoteella olivat jäykistyneet: yhäti ilmeni niissä sama jalo luottamus ja usko kuin silloinkin. Ja sitten näki hän seisahtuneet kangaspuut … ja tuulimyllyt, jotka näyttivät jo rapistuvan raunioiksi … ja etelän taivaan … ja ijäti sinisen Välimeren… Ja kun näköpiiri laajeni, näki hän kerralla kaikki: Reynhaan ja koko nuoruutensa ajan. Yhäti paksunevain pilvien lävitse nuo kuvat hänen sisäiseen silmäänsä kuvastuivat…
Samassa avautui ovi raollensa. Hän kuuli kuiskivia ääniä ja hameiden kahinaa. Ehkä tuli joku Rialto-kapakan kilteistä tarjoilijattarista tuomaan hänelle jotakin vilpoisaa juotavaa… Hän sulki silmänsä niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi karkoittaa jonkun häiritsevän vieraan…
Mutta askeleet kuulustivat niin lyhyiltä ja epävarmoilta … vähitellen lähestyessänsä kylmän kivilattian poikki.
»Hyvää päivää, hra Elysée», sanoi lempeä ääni hyvin hiljaa.
Sängyn edessä seisoi hänen entinen oppilaansa ujona ja avutonna niinkuin ovat ne, jotka kuulevat tahi näkevät huonosti. Surullisin ja hämmästynein silmin katselee poikanen hahmoltansa muuttunutta opettajaansa, joka lepää niin kalpeana huonolla vuoteellansa. Ovella taas odottaa eräs hunnutettu nainen pää pystyssä ja selkä suorana. Tänne oli hän siis tullut itsekin ja kiivennyt portaita ylös viidenteen kerrokseen välittämättä naurusta ja melusta porraskäytävissä… Tuo siveellisesti kunnioitettava nainen oli siis sivuuttanut nuo ovet, joilla luettiin nimet: Alice … Clémence j.n.e., kaikki kyllin selvästi ihan vastakkaisia naisia.
Kuningatar tahtoi, että Méraut ennen kuolemaansa saisi nähdä pikku Zaran. Itse hän ei halunnut astua esille, mutta tuon pienen, ojennetun käden kautta lähetti hän anteeksiantonsa.
Méraut tarttui siihen ja painoi sen huuliansa vastaan. Luoden sitten silmänsä sitä ylhäistä henkilöä kohti, jonka läsnäolon hän aavisti, huudahti hän viimeisellä hengenvedollansa ja elinvoimallansa nuo tuskin kuulumattomat sanansa:
»Eläköön kuningas!»
Erään rodun loppu.
Sinä aamuna oli pallonlyönti ollut sangen kiihkeää. Ympäri laajan, kovaksi poljetun, sirkusmaisen urheiluradan oli viritetty verkko erottamaan katselijoista nuo kuusi pallonlyöjää, jotka valkeihin puseroihin ja erityisiin jalkineisiin puettuina kovasti huudahdellen juoksivat ympäri rataa heiluttaen raskaita sauvojansa eli mailojansa. Päivän valo tulvasi sisään ylhäällä olevista, korkeista akkunoista.
Viritetty verkko, käheät huudot, kieppaukset (valtit), valkoiset puvut, jäykät ja suoraselkäiset lakeijat, jotka kaikki olivat englantilaisia ja vakavin askelin kävelivät ympäri rataa, aitauksen ulkopuolella — kaikki tämä vaikutti kuin mikäkin maneesi harjoittelevine voimistelijoinensa ja klowninensa. Viimemainittujen joukossa oli Axelin prinssi, jolle lääkärit olivat määränneet ruumiillisia harjoituksia unitautia vastaan, ehkä suuriäänisin ja meluavin. Edellisenä päivänä oli hän juuri saapunut takaisin Nizzasta, missä hän kuukauden ajan oli mielistellyt Colettea, esiytyen nyt ensi kerran Parisissa. Huutaen kuin rantajätkä heitti hän pallonsa ja huitoi käsillänsä tavalla, joka ehkä olisi saavuttanut ihailijoita jossakin teurastuslaitoksessa. Juuri kun hän oli täydessä vauhdissa, tuli eräs palvelija ilmoittamaan hänelle, että häntä odotti joku ulkona.
»Ssh!» oli ainoa vastaus, minkä kruununperillinen ensin antoi … kääntymättä edes puhujaan päinkään.
Kun palvelija vielä koetti herättää hänen huomiotansa ja sitten kuiskasi henkilön nimen prinssin korvaan, rauhoittui tämä ja näytti hämmästyvän.
»Hyvä, hyvä, hyvä on!… Pyydä, että hän odottaa hiukan … minä tulen heti paikalla, kun peli on lopussa…»
Kun hän sitten hävisi erääseen pieneen kylpyhuoneeseen, joita oli tehty useampia ympäri gallerian, tapasi hän ystävänsä Rigolon, joka allapäin nuokkui sohvan nurkassa.
»Voi, rakas prinssi, millaisten kujeiden ja vehkeiden uhriksi minä olen joutunut!» aloitti Illyrian eronnut kuningas katsahtaen ylös kovin surullisen näköisenä.
Hän keskeytti puheensa nähdessänsä kylvettäjän samassa tulevan pyyhinliinojen ja kuivaushansikkaiden kanssa. Sitten alkoi tämä muokata ja harjata hänen kunink. korkeuttansa, joka hikoili ja uhosi kuin mikäkin ajurinkoni ankaran mäen päälle päästyänsä. Kun toimitus oli suoritettu, jatkoi Kristian väristen ja kalpein huulin:
»Kuulkaas, mitä täällä on tapahtunut… Ehkä olettekin jo sielläNizzassa kuullut jutun kohtauksesta perhehotellissa?…»
Kunink. korkeus tuijotti häneen hölmöillä silmillänsä:
»Pöllöjäkö suosammalessa, häh?»
Kuningas nyökkäsi myöntäen ja käänsi kauniit silmänsä sivulle. Hetken vaiti oltuansa jatkoi hän:
»Voitte kuvitella, millainen näytelmä se oli… Polisi saapui keskellä yötä … tyttö letukka itki ja vääntelihe… Milloin kynsi hän polisipalvelijoita, milloin taas tarttui minua polvista huutaen: 'prinssi, prinssi, pelastakaa minut!' Koetin saada häntä vaikenemaan, mutta se oli jo liian myöhäistä… Ilmoitin keksityn nimen, mutta komisario hymyili sanoen: 'ei se auta … väkeni on tuntenut teidät … tehän olette Axelin prinssi…'»
»Paljo kiitoksia!…» murisi prinssi … kasvot pesuvatiin upotettuina, »no, ja sitten?…»
»Niin, Jumala paratkoon, minä tunsin itseni niin noloksi ja yllätetyksi … sitä paitsi oli minulla muitakin syitä, joista joskus vasta teen selkoa… No niin, minä annoin miehen pysyä uskossansa, olletikin kun luulin koko jutun painuvan siihen. Mutta vielä mitä! Nyt on se jälleen kaivettu esille ja kun asianhaarat voivat vaatia, että te saatte kutsun saapua polisituomarin luo, niin aioin pyytää teitä…»
»Ottamaan seuraukset niskoilleni oikeuden edessä…»
»Ah, niin pitkälle ei se sentään menne… Mutta sanomalehdet voivat jälleen ottaa asian puheeksi … ja ilmoittavat ehkä nimen … ja kun Illyriassa par'aikaa on syntymässä suurempi kuningasmielinen liike, josta voi olla seurauksena, että meidät kutsutaan takaisin, niin … tällainen häväistysjuttu voisi turmella kaikki.»
Kuinka surkealta hän näyttikään, poloinen Rigolo, vartoessansa vastausta »orpanaltansa» Axelin prinssiltä, joka vallan äänetönnä peilin edessä järjesti kolmea hiussuortuvaansa.
Vihdoinkin avasi hän suunsa vastaten:
»Vai niin, vai luulette te, että sanomalehdet…»
Sitten vaikeni hän taas, kunnes uneliaasti ja veltosti jatkoi:
»Chic … très chic!… Ehkäpä se tekee hyvää sedälleni … voinpa kuvitella, kuinka hän on raivostuva.»
Prinssi oli valmis, otti kävelykeppinsä, asetti hatun kallellensa ja sanoi:
»Nythän me voimme mennä syömään aamiaista.»
Ja sitten lähtivät hyvät ystävykset taivaltamaan kulkien yli Feuillants-terassin Tuilleriain puutarha-aidan luo, missä Kristianin vaunut odottivat. Oli kaunis, mutta kylmä talvinen päivä. Turkkeihin kääriytyneinä istahtivat he ajopeleihin ja tuulen nopeudella vierivät vaunut Café de Loudres'iin, minne toverukset saapuivat virkeinä ja tyytyväisinä kumpikin. Rigolo oli saanut lohtua surkeuteensa ja Kukonpyrstöä, joka oli havahtunut ihan valveillensa pallonheitossa, huvitti kuvitella itsellensä, kuinka koko Parisi pian puhuisi tuollaisesta »skandalista». Vendôme-torin yli ajaessansa, joka tähän aikaan vuorokaudessa on jotenkin autio, huomasivat he käytävällä nuoren, hienon naisen, joka poikasta taluttaen katseli talojen numeroja. Hänen kunink. korkeutensa, joka korkealta istuimeltansa (phaëton-vaunuissa) tähysteli kauniita naisia bulevardileijonan innolla, keksi hänet sitä pikemmin, kun hän oli ollut kolme kokonaista viikkoa poissa Parisista ja sen huvituksista.
Hän säpsähti.
»Katsokaa tuonne, Kristian, luulisipa melkein, että…»
Mutta Kristian ei välittänyt hänen huomautuksestansa, sillä hänellä oli kyllin tekemistä hevosensa hillitsemisessä, joka tänään oli ihan hurjalla päällä. Kun hän sittemmin kääntyi katsomaan kauniin kävelijättären jälkeen, oli tämä jo ehtinyt poikasen kanssa hävitä oikeusministeristön palatsin vieressä olevan rakennuksen holvikäytävään.
Kaunottaremme kulki nopein askelin, mutta hieman empien niinkuin tekee nainen, joka menee ensimäiseen yhtymykseensä. Mutta vaikka hänen tosin vakava, mutta valittu pukunsa ja salaperäinen katsantonsa voikin antaa hieman tukea tällaiselle otaksumiselle, niin poistuivat varmaan kaikki epäilykset lemmenseikkailuista siltä, joka kuuli millä huolestuneella äänellä hän puhutteli portinvartijaa, kysyen erästä koko tieteellisessä maailmassa kuuluisaa nimeä.
»Missä tohtori Bouchereau asuu?»
»Toisessa kerroksessa … vastapäätä ylöskäytävää! Mutta onko rouvalla numeroa? Muussa tapauksessa sinne ei kannata mennä.»
Nainen ei vastannut, vaan riensi ylös portaita poikansa kanssa ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku hänet palauttaisi takaisin. Toiseen kerrokseen tultuansa tapasi hän palvelijan, joka sanoi melkein samaa kuin portinvartijakin:
»Ell'ei rouva ole ilmoittanut tuloansa jo eilen, niin on tarpeetonta ollenkaan mennä sisään…»
»Minä odotan», sanoi nainen.
Palvelija ei enää vastustellut, vaan saattoi hänet sisään ensimäisen etehisen kautta, missä useita henkilöitä istui pakkilaatikoilla ja kirstuilla, ja sitten suureen saliin toisen etehisen läpi, joka niinikään oli kapineita täynnä. Kun palvelija sulki oven hänen jälkeensä, näytti hän katseellansa sanovan:
»No, koska rouva tahtoo odottaa, niin … odottaa te saattekin!»
Sali oli suuri ja korkea niinkuin toisen kerroksen huoneet ovat kaikissa rakennuksissa Vendôme-torin varrella. Koristettu oli se seinämaalauksilla ja varustettu hienolla panelauksella. Tähän komeuteen ei oikein soveltunut granatinvärinen huonekalusto, joka vaikutti pikkukaupunkimaiselta ja sitäpaitsi oli liian harvalukuinen tuohon suureen salonkiin. Samanväriset olivat myöskin akkuna- ja oviverhot; seinäin viereisiä aukkoja taas oli täytetty erikuosisilla tuoleilla ja pyöreillä »puhveilla», jotka kaikki olivat päällystetyt korukudoksilla. Kynttiläkruunu taas oli Ludvig XVI:n tyyliin; sen alla seisoi pyöreä sohvapöytä ensimäisen keisarikauden kuosia. Huonekaluston täydensi pari kandelabria ja näiden välillä oleva kuvioilla koristeltu pendelikello. Ei mitään taide-esineitä eikä tauluja. Kaikki todisti siis, että oltiin elämäntavoiltansa vaatimattoman lääkärin luona, joka ei ollut valmistautunut vastaanottamaan niin suurta potilasmäärää kuin mikä täällä joka päivä vartosi, eikä myöskään pyrkinyt muotilääkäriksi.