The Project Gutenberg eBook ofKuninkaita maanpaossa IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuninkaita maanpaossa IAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Kasimir LeinoRelease date: March 3, 2008 [eBook #24743]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITA MAANPAOSSA I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuninkaita maanpaossa IAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Kasimir LeinoRelease date: March 3, 2008 [eBook #24743]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kuninkaita maanpaossa I
Author: Alphonse DaudetTranslator: Kasimir Leino
Author: Alphonse Daudet
Translator: Kasimir Leino
Release date: March 3, 2008 [eBook #24743]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITA MAANPAOSSA I ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alphonse Daudet
Ranskasta ["Les rois en exil"] suomensi Kasimir Leino.
Kansan Romaanikirjasto 1.
Helsingissä 1907,Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.
Oulussa 1907,Oulun Uudessa Kirjapainossa.
Alphonse DaudetTekijän esipuheI. Ensimäinen päiväII. Eräs kuningasmielinenIII. Hovi St. MandéssaIV. Kuningas »juhlii»V. J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsijaVI. Maanpakolaiset »mustalaiset»VII. Kansanhuveissa
Ranskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen kirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les Rougons-Maquart -sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijääEmile Zolata, joka sotaisalla julkaisullansa »Medanin iltamia» astui kirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain kanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt.
Löytyy kuitenkin arvostelijoita, joiden mielestä todellisin realisti uudempien ranskalaisten kirjailijain joukossa onAlphonse Daudet. Niinpä sanoo esim. Jules Lemaître, joka on käsitellyt Daudetin tuotantoa pitemmässä arvostelusarjassa, että Daudet on »vilpittömin realisti, mikä koskaan on kynää käyttänyt, juuri hän on tosirealisti eikä Zola, sen todistaa jo Daudetin sommittelutapa: Zola tekee ylimalkaisia havaintoja, mutta Daudet tekee havaintonsa yksityisten impressionien avulla, jotka ovat mitä voimakkaimmat ja välittömimmät; sielutieteellisiä partioretkiä tapaa hänellä harvoin, vaan esiytyvät hänen henkilönsä enimmäkseen toimivina, eläen n.s. hetkielämää. Itse sommittelu on rikasta ja kun havaintoja kannattaa mielikuvitus, syntyy tästä yhteistoiminnasta mitä miellyttävin kokonaisuus, joka ei ole tarpeellista romanttisuuden lentoakaan vailla». Lemaîtren mielestä on viehätys Daudetin runouden pääominaisuus ja juuri tämä kohottaa ne Zolan luomain rinnalle, jopa niiden yläpuolellekin; monen mielestä on Daudetin viehättävä esitystapa pääsyynä siihen, että hän osasi vetää puoleensa sekä Zolan että Victor Cherbuliezin lukijakunnan. Daudet viehättää kaikkia, jatkaa hän, ja valloittaa kaikki sydämet, olkootpa nämä uudenaikaisia, henkeviä ja hienostuneita lukijoita, naisia, runoilijoita taikka naturalistisen tyylin ihailijoita. Kuitenkin myöntää Lemaître, että Daudet moninaisen ja monivivahteisen tunne-elämänsä vuoksi on sangen vaikea kuvata muutamilla pääviivoilla, paljo vaikeampi kuin tuo voimakas pessimistinen kohtalorunoilija Zola, jopa vaikeampi kuin aina hermostunut Goncourtkin. Tästä monivaihteisesta tunnerikkaudesta huolimatta pitää sama arvostelija häntä sopusointuisimpana ja tasaisimpana runoilijana, jonka melkein voi lukea klassikkojen pyhitettyyn joukkoon.
Tunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka tunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi, pirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein surumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon ja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano tietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä eläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän rakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli oikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut nähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi mistä tahansa. »Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata luonnon mukaan», sanoo Daudet itsekin; »samoin kuin taiteilijat huolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30 vuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen tehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten muutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.» Anatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden: hänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva. Ranskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja tietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin keskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia elämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut ensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli naurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa nauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun soittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa kansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa verrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan kirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin Gargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin »Numa Roumestan», »Nabob» ja »Kuninkaita maanpaossa» ovat luettavat, seuraa hän samaa menettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden tunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt ja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä, Braunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan puolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin prinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa »Kuninkaita maanpaossa», jonka päähenkilöt — Illyrian ja Dalmatian hallitsijaperhe — muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä tekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän ei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä puolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa.
Eräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes 1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi, että Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää, sillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin olla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla, Goncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina tositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista toisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin, Kirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän kirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin tunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen, sopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen havaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet, ovat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa, Mérautissa y.m.
Daudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei oikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija tietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä osoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on perikuvaan. Silloin voi sanoa, ett'ei runoilija ole voinut kohoutua perikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi kuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä (Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka on Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin rinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja tuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho — samoin kuin Nabob — sellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin mestarillisimpia, miehekkäimpiä te'elmiä, jopa suorastansa mallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä voivat arvostelijat olla!
Daudetin sommittelutavasta olemme jo ylempänä puhuneet. Senkin suhteen ovat Brandes ja Doumic vallan vastakkaisella kannalla. Daudetin sommittelu on tosilatinalainen, selvä ja täysin harkittu alusta loppuun, sanoo Brandes, ihaillen juuri Saphon, Nabobin y.m. ankarasti kaavamaista ja lujaa rakennetta; samalla kun hän väittää Daudetin olevan tosiranskalaisen; pitää hän tämän tunnetapaa pohjoismaalaisena, tehden vertauksia Kiellandin »Työmiesten» ja Daudetin »Nabobin» välillä.
Doumic taas pitää kirjailijamme puutteina m.m. seuraavat kielteiset ominaisuudet: häneltä puuttuu loogillisuutta, hän ei kykene täysin hallitsemaan ainettansa, ei jaksa pitää koossa kokonaisuutta eikä voi antaa yleiskatsausta ympäri näköpiirin. Tätä puutetta, joka olletikin ranskalaisesta lukijasta tuntuu sellaiselta, ei huomaa hänen rakastettavissa, täyskelpoisissa ja taiteellisissa novelleissansa ja lyhemmissä kertomuksissansa (contes), jotka tyylinkin puolesta melkein voi asettaa Mériméen ja Maupassantin novellien rinnalle. Mutta laajemmissa romaaneissa ne jo ilmenevät, arvelee Doumic, joka muuten kokoo loppulauseensa seuraavaan ponteen: »Daudet ehti toteuttaa, mitä hän ylipäänsä voi toteuttaa. Vaikka hän ei ollutkaan mikään terävä, läpikatsova äly ja vaikka häneltä puuttuikin syvempi maailman kokemus ja käsitys tosielämästä, jätti hän meille, mitä kaunis, tunteellinen, hermostunut ja hieno taiteilijasielu voi antaa.»
Muihin ihasteleviin arvostelijoihin verrattuna kuulustaa tämä arvostelu jotenkin ankaralta, vaikka siinä voi olla paljo tottakin. Siltä varalta, että suomalaista lukijakuntaa huvittaa kuulla, mitä mielipidettä suomalaisissa kirjallisissa piireissä Daudetin runouden suhteen ollaan, annamme lyhyen selostuksen nimimerkki H. A—n'in piirtämästä, verrattain laajasta »kirjailija-muotokuvasta» Valvojassa 1884 ja Juhani Ahon muistokirjoituksesta Daudetin kuoltua.
Arvostelija jättää Daudetin draamallisen tuotannon aivan syrjään ja käsittelee häntä ainoastaan romaanikirjailijana. Erityisesti ihailee hän Maanantai-tarinoita, joiden lyhyt, ytimekäs sommittelu, sujuva, sointuva kieli, huolellinen suunnitus ja hento tunne häntä viehättää, samoin myöskin kirjailijan lapsuuden muistelmia [»Le petit chose»] puhumattakaan niistä historiallisista romaaneista ja tapakuvauksista, joiden kautta Daudet on kuuluisuuden saavuttanut. Muuten muistuttaa Daudet arvostelijan mielestä monessa suhteessa Mussetiä. »Daudet on runoilija hienon aistinsa, suorasanainen kirjailija kirjoitustapansa kautta — naturalisti havaintotapansa ja ihminen sen syvän tunteen kautta, joka suo hänen kuvauksillensa lämpöä ja elämää. Hänen viehätysvoimansa salaisuus — — — on se, että hän itse kokonaan antautuu ja sentähden myös voittaa muut. — Daudet on syntynyt runoilijaksi eikä milloinkaan runoilijaluontoansa kiellä. Että hän on naturalisti, sen näemme siitä erinomaisesta taidosta, jolla hän kuvaa esineitä, seutuja ja elämää sellaisina, jommoisina ne esiytyvät hänen tarkalle silmällensä. — Nämä kaikki edut vaikuttavat sen, että nuori Ranska täydellä oikeudella katsoo Alphonse D:n taitavimmaksi kaikkien romaanikirjoittajiensa joukossa.»
Juhani Aho taas näkee Daudetissa yhden aikamme miellyttävimmistä kirjailijoista ja Ranskan hienoimmista ja terävimmistä kynistä. Hänen kertomuksensa ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, hienoa, ihanaa taidetta. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja hillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopii erinomaisesti Daudetin herkälle älylle, joka pyrkii suorasanaisessa saavuttamaan runokielen täydellisyyttä. — Jokainen hänen kertomuksistansa on täysvalmis, erinomaisella huolella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita on mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu ja kiilloitettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja aatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja. Romaanikirjailija Daudetista ei Aho muistokirjoituksessansa puhu mitään (Valvoja 1898).
Tämä kaikki ylläoleva riittänee yleisselitykseksi Daudetin merkityksestä ja kirjailijaluonteesta sellaisena kuin hän lukijoille ja arvostelijoille teoksissansa esiytyy.
* * * * *
Alphonse Daudet syntyi 13 p. toukokuuta 1840 Nimesissa (Languedocin maakunnassa), joka historiallisine muistoinensa, murattiköynnöksinensä, olivi- ja viinitarhoinensa vaikuttaa kuin kappale muinaista Kreikkaa. Näillä eteläisillä seuduilla olivat sekä hänen esi-isänsä että hänen äitinsä suku Reynaud asuneet ja toimineet monta miespolvea joko kuningasmielisinä käsityöläisinä ja tehtailijoina taikka hurskaina pappeina. Alphonsen isä oli silkinkutoja, joka vararikon tehtyänsä muutti suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, jonka lyseoon poikanen joutui. Runolliselle luonteelle ei tämä tehtaiden savustama ympäristö suinkaan sovelias ollut. Mutta pian pääsi hän yliopistoon ja 17-vuotiaana saapui hän Pariisiin, mukanansa ensimäinen runokokoelmansa »Rakastavaiset», jotka seuraavana vuonna jo ilmestyivätkin Tardieun kustannuksella. Vanhempi veli Ernest Daudet, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi valtiollisena kirjailijana, historioitsijana, kymmenkunnan romaanin ja veljensä elämäkerran (Mon frère et moi, 1882) kirjoittajana, oli silloin parinkymmenen vanha nuorukainen ja palveli Napoleon III:n kuuluisan ministerin ja Mériméen hyvän ystävän kreivi de Mornyn kabinettikirjurina. Tämän toimen luovutti Ernest D. kolme vuotta myöhemmin nuoremmalle veljellensä, joka sillä välin oli sangen puutteellisesti elättänyt itseänsä kirjoittelemalla eri sanomalehtiin (Monde illustré, Figaro y.m.), joita hän myöhemminkin on novelleilla muistanut. Kreivi, sittemmin herttua de Mornyn kirjurina v. 1861-65 ollessa jäi hänelle kyllin aikaa kirjallisten taipumustensa kehittämiseen, mihin hänen sujuvien rakkausrunojensa menestys häntä muuten kehoitti. Kaksoiskääntymys (La double conversion), romaani punaisesta päähineestä (Chaperon rouge) ja molemmat näytelmät Viimeinen epäjumala ynnä Valkoneilikka, joista edellinen esitettiin Odéon-teatterissa, jälkimäinen Théâtre françaisissa, syntyivät näinä vuosina.
Viimemainitun teatterin eli Ranskan kansallisnäyttämön nykyinen johtaja Jules Claretie, kirjailijamme nuoruuden ystäviä, kertoo pienen tarinan Daudetin suhteesta Mornyyn. Daudet, joka on kuvannut puutteellisuudessa ja köyhyydessä vietetyt ensimäiset vuotensa teoksessa Le petit chose (Pikku asia), oli joutunut velkojain ahdisteltavaksi ja eräänä päivänä ilmestyi oikeuden palvelija kansliahuoneeseen uloshakemuksen kanssa, vaatien osuutta hänen palkastansa. Herttua kutsutti nuoren kirjailijan puheillensa. »Mitä? Onko teillä siis velkoja?» sanoi hän nauraen. »Vai on teillä velkoja! Miks'ette te heti sitä sanonut! Se sovittaa meidät, sillä mielestäni te olitte liian viisas. Tästä uloshakemuksesta teidän ei tarvitse huolehtia, siitä otan minä pitääkseni huolen!» Ja siitä velasta Daudet lieneekin heti päässyt. Velkojensa vuoksi oli Daudet pakotettu edelleen etsimään raha-ansioita kirjallisella alalla. — Veljensä toimittamaan Journal officieliin kirjoitti hän teatteriarvostelut, Vaudeville-teatterille kyhäsi hän kappaleet »Vanhempi veli» ja »Uhraus», julkaisi lapsuuden muistelmansa (Le petit chose), joita verrattiin Dickensin kertomuksiin, sekä kokoelmat »Kirjeitä poissaolevalle ystävälleni» ja »Kirjeitä myllyltäni» (1869), joista hän muodosteli 5-näytöksisen näytelmän nimeltä »Arlesilainen tyttö» (l'Arlesienne) Ambiguteatterin silloista primadonnaa nti Bartetia varten. [Sama kappale on tunnettu myöskin Bizetin säveltämänä operana ympäri maailmaa.]
Näillä teoksillansa oli hän jo saavuttanut jonkunlaisen maineen, jota tuntuvasti lisäsi seuraavalla luomallansa »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi» joka on ehkä enemmän tunnettu romaanina kuin näytelmänä.
Ranskalaissaksalaisen sodan jälkeisinä vuosina 1872-74 kypsyi Daudetin kyky jo kukkaansa. Tosin ei hänen näytelmänsä »Lise Tavernier» saavuttanut suurempaa menestystä, mutta sellaiset luomat kuin tehdaselämää kuvaava »Fromont nuorempi», Pariisin piiritystilaa kuvaavat »Maanantai-tarinat» (Contes du Lundi), kokoelma luonne- ja maisemakuvauksia nimeltä »Robert Helmont», ja ennen kaikkea ehkä Rabelaisin ja Cervantesin ikuisiin mestariluomiin verrattu »Tarasconin Tartarin», kohottivat kirjailijamme äkkiä ihailtujen kuuluisuuksien joukkoon. Ja tällä asemallansa hän seuraavillakin luomillansa pysyi. Romaanissansa »Jack» kuvasi hän Murgerin tapaan maailmankaupungin kirjavaa sivistynyttä joutolaismaailmaa: taiteilijoita, joilta puuttui tilauksia, runoilijoita, jotka eivät tahtoneet saada kustantajia, professoreja, joilta puuttui oppilaita, lääkäreitä ilman potilaita, asianajajia ilman juttuja j.n.e. »Nabobissa» antoi hän vilkkaan kuvan valtiomiesten ja valtiollisten sanomalehtikirjailijain elämästä, herättäen näiden leirissä ankaraa arvostelua; »Numa Roumestanissa» (1880) katsotaan hänen kuvanneen Gambettaa, tunnettua Ranskan tasavallan presidenttiä; »Kuninkaita maanpaossa», jossa Illyrian kuviteltu kuningas Kristian II huvitteleikse kuin Pariisin suuren »Seuraklubin» hurjimmat jäsenet, ovat eräät tahtoneet pitää samanlaisena hyökkäyksenä kuningasvaltaa vastaan kuin on Björnsonin näytelmä »Kuningas», vaikka teos mielestämme ei anna oikeutettua aihetta tähän mielipiteeseen; kuningas on heikko ja huikenteleva nautiskelija, mutta usko kuninkuuden merkitykseen on hänen puolisollansa samoin kuin useilla nuorillakin, jotka Daudet muka on kuvannut puolalaisen nuorison mukaan.
Tätä miesijän täyteläistä ja runsasta tuotantoa kesti vielä kymmenkunnan vuotta. »Numa Roumestanin» jälkeen ilmestyi sarja kelvollisia romaaneja, joista »Sapho» ja »Kuolematon» (l'Immortel) ehkä ovat saavuttaneet enimmän huomiota. Sapho on kertomus naisesta, joka sokeasti seuraa aistillisia halujansa, on aikoinansa ollut mallina Sapho nimiselle kuvapatsaalle, istunut taiteilijain mallina, elostellut ja jättää vihdoin maansa ja kaikki siirtyäksensä Amerikaan. Jo 1883 julkaistussa romaanissa »Evankelista», jonka päähenkilö Elise Ebsén on nuori, Pariisissa asuva tanskalainen tyttö, on Doumic näkevinänsä kirjailijan tyylin ja luonnonkuvauksen muuttuvan tuttavallisemmaksi ja hellemmäksi, jommoinen se taiteellisempana on »Saphossa». Ja kuitenkin on »Sapho» monen mielestä tekijänsä miehekkäintä ja mallikelpoisinta taidetta!
»Evankelista» ei saavuttanut erityisempää menestystä vaikka siinä tekijänsä tyylilliset ansiot esiytyvätkin kaikessa loistossansa; eikä myöskään sitä seuraava teos »Haikarat» (1883) herättänyt suurempaa huomiota. Sen sijaan otti arvostelu ja yleisö »Saphon» erittäin ystävällisesti vastaan; saman suosion sai osaksensa myöskin samana vuonna julkaistu kokoelma luonnekuvauksia »Taiteilijain puolisoja», jossa annetaan täysi tunnustus ja henkinen osuus kuuluisain taiteilijain jokapäiväisille elämänkumppaneille. Tähän tunnustukseen oli Daudetilla ehkä täysi syykin, sillä hänen oma vaimonsa Julia Allart (s. 1857) oli sivistynyt, kirjallisuutta ja taiteita harrastava ja ihmisenä mitä miellyttävin nainen; paitsi kirjallisia katsauksia Ranskan viralliseen lehteen (Journal officiel), jonka toimitus vuodesta 1874 oli uskottu Alphonse Daudetille, on hän nimellä Karl Sten julkaissut m.m. teokset »Vaikutelmia luonnosta ja taiteesta» (1879), »Itsetunnustuksia eli pariisilaisen naisen lapsuus», »Katkelmia painattamattomasta kirjasta» ja »Lapset ja äiti»; kaikki nämä todistavat arvostelijain mielestä samaa hienoa sielunelämää ja samoja sivistyneitä, kirjallisia näkökantoja, jotka — kuten vakuutetaan — ilmenevät myöskin hänen veljessänsä, kirjailija Leon Allartissa ja Alphonse D:n ainoassa pojassa Leon Daudetissa, joka hänkin on kotimaassansa luonut nimen kirjailijana.
Tehtyämme tämän pienen poikkeuksen runoilijamme omaisten keskuuteen, on meidän ainakin nimeltä mainittava teokset »Tartarin alpeilla», »Kaunis Nivernelaistyttö», ja »Pieni seurakunta», ennenkuin tulemme hänen paljo puhuttuun romaaniinsa »Kuolematon», jossa eräät arvostelijat jo tahtovat nähdä voipumisen alkavan. [Minä vuonna Daudet julkaisi teoksensa »Arlatanin aarre» ja »Rummuttaja» (Tambourinaire), en varmasti voi sanoa.] Millä syyllä esim. Doumic tämän päättää, ei käy oikein selville, mutta näyttää siltä kuin romaanissa esiytyvät maailmankaupungin tapakuvaukset eivät enää olisi olleet tehtyjä niillä silmälaseilla, joiden läpi seuraelämä nuorempaan mielestä oli katsottava. Ett'ei Lemaître ole samaa mieltä esim. »Kuolemassa» kuvatun pyrkijän eli struggle-for-life-tyypin Paul Astierin suhteen, se käy kyllä selville hänen laajahkosta arvostelustansa.
Muuten on Doumic oikeassa siinä, että »Kuolematon» ennustaa jo lopun alkua. Sillä paitse »Tarasconin satamaa» ja »Perheen tukea» ei Daudet enää julkaissut muita kuin muistelmia 30-vuotisen kirjailijaelämänsä varrelta. Sellaisia ovat »Kolmekymmentä vuotta Pariisissa» ja »Erään kirjailijan muistelmia», joista kirjallisen elämän tutkijat epäilemättä saavat paljo aineksia uudempien ranskalaisten kirjailijain elämäkertoihin ja luonnekuvauksiin.
Daudetista draamallisena kirjailijana on jo yllä ollut puhetta. Edelliseen on meidän lisättävä, että useat hänen romaaneistansa ovat ilmestyneet myöskin näytelmiksi muodostettuina. Näitä muodosteluja suoritti hän toisinaan yksin, toisinaan jonkun apumiehen kanssa yhdessä. Niinpä on hän itse tehnyt draamoja teoksistansa »Jack» ja »Numa Roumestan», kirjailija A. Belotin kanssa muodosteli hän näytelmiksi romaaninsa »Fromont nuorempi» ja »Sapho»; P. Elcéarin kanssa »Nabobin», P. Delairen kanssa sen romaaninsa »Kuninkaita maanpaossa», joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle jatkona jo ennestänsä suomennetuille Daudetin teoksille; »Tartarinia alpeilla» muokkasi kirjailija kahden nuoremman apulaisen — Courcyn ja Bocagen — kanssa eikä siitä sittenkään kelvollista draamaa tullut. Lopuksi on meidän vielä muistettava vuosina 1889-90 esitetyt näytelmät »Este» (Obstacle), jossa Daudet käy sotaa Ibsenin Haamuja vastaan, ja Darwinismia kohtaan tähdätty draama »Elämän taistelu», jonka sattumalta näin Sarah Bernhardtin ja hänen seurueensa esittämänä Lontoossa (Her majesty-teatterissa) keväällä 1890; mallikelpoisesta esityksestä huolimatta ei se tehnyt minuun mitään voimakkaampaa, draamallista vaikutusta.
Näin olemme päässeet Daudetin runsaan kirjallisen tuotannon loppuun. Vaikka hän draamallisena kirjailijana ei vedäkään vertoja aikalaisillensa Augierille ja Sardoulle ja vaikka toiset hänen romaaneistaan ehkä jäivätkin unhotukseen, tulee hän kuitenkin klassikkona säilymään jälkimaailmalle sellaisten mestarillisten luomiensa kautta kuin ovat esim. »Tarasconin Tartarin», »Maanantaitarinat» [ilmestyvät suomeksi Kansan Novellikirjasto-sarjassa], »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi», »Nabob», »Kuninkaita maanpaossa», »Numa Roumestan» ja »Sapho».
Daudetin perhe-elämä oli muuten täydellisesti onnellinen, ell'emme ota lukuun niitä huolten pilviä, joita heikko terveys viimeisten 15:n vuoden kuluessa mahdollisesti tuotti hänen ympäristöllensä. Nuorempana oli hän ollut ahkera kanoottimeloskelija, purjehtija ja metsämies, mutta nämä urheilut jäivät häneltä unhotuksiin Pariisissa. Terveytensä vuoksi matkusteli hän Algeriassa, Sveitsissä y.m. Kesänsä vietti hän viime aikoina aina Champrosayssa; talvet asui hän Pariisissa, ensin n.k. Hôtel de Marais'issa ja sitten Luxembourgin puutarhan luona olevassa Lamoignonin palatsissa, missä hänen kotinsa oli Ranskan kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoja; siellä nähtiin melkein joka päivä provensaalilainen lyyrikko Emile Mariéton, kirjailijat P. Hervieu ja Glaser, venäläinen Stepniak ja Gambettan ystävätär, »Nouv. Revuen» tunnettu julkaisija rva Adam, mutta sitä paitse usein myöskin Anatole France, Zola, Cherbuliez, Bourget, Barrés j.n.e. joiden kanssa hän juuri oli muodostanut »seurusteluliiton», kun kuolema äkkiä yllätti hänet perheensä keskuudessa illalla joulukuun 17 p. 1897.
Niinkuin Edelfeltin piirtämästä muotokuvasta selvästi näemme, oli Daudet ulkomuodoltansa kauneimpia taiteilijatyyppejä, mitä koskaan näemme: kihara, tumma ja pitkätukka, kauniit, sisältörikkaat ja eloisat silmät, jalot ja hienot piirteet; hänen sointuvan kaunista ääntänsä taas, joka Anatole Francen mielestä lauloi kuin faunin huilu, pitää Brandeskin niin miellyttävänä, että hän jo yksistään sillä voitti kaikki ystäviksensä.
Ja kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä ominaisuus, emme epäilekään, ettei »Kuninkaita maanpaossa» puolestansa lisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut tätä ennen suomennetuilla teoksillansa »Fromont nuorempi», »Tarasconin Tartarin», »Kirjeitä myllyltäni», »Kuvaelmia ja kertomuksia» ja »Seinevirran laivuri».
[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu sarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]
Tämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen hautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman mukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani Carrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista kukistumista ja hävitystä.
Joku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut Pariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä ylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä suistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli ensimäisenä kuvattava teoksessa »Kuninkaita maanpaossa». Tästä ei tulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus, koskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas kuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen historiallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä harjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja paksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain palkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi kirjoittaa:ulkonaisesti käytettäväksi, kuten apteekin sinisten pullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista historiaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin hirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän sisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.
Työn vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia esikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon minulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille tottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän. Nuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään »mustan kuolevaisen», nim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain kaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä; samoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen istuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä katutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran konservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean kuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin pylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa Frédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä vastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat sentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä muistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden yksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa ollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin ilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän hoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa oli säilynyt.
Tästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati lukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki mahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien vanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani Pressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin valtiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar Isabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni lennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava poliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain mielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista Pariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä kieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja omientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset säilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset yksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän näyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.
Eräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden kaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi jättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen mielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan alkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen Madridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella, koska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä, muutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen päähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista juhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle kansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle, ettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli puolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella, väitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan vilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa esittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.
Méraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi todellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet historiallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun varmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään häväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava perustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin voimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni vakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de Maistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien teoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu »menneisyyden profeetoiksi.» Ostettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta »Taantumus Ranskassa» (Restauration française), keksin eräänä päivänä lehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka päättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: »Jos tiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä, niin kääntykääminun puolestanihra Thérionin puoleen, jonka osoite on Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.»
Heti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen, jonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja kainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin kirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä hontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja korjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä istuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja sitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki luumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia vakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein äänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa. Olisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut minulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden tehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä Itävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja mistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta hän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama Constant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan häneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan selventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti minua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani yksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies ja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon kaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa sama punainen sinetti kaiverruksinensaFides, Spes, jonka olin nähnyt vanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi aina laulettiin laulu »Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).» Päätin siis ympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden keskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni henkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen siihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs itseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte Thérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä hänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä tuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus että lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä tästä »kuninkaan tekijästä» oman työnsä turmelija.
Unikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana, jolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään muistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä iltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja sen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja kirjaani »Kuninkaita maanpaossa?» Sen luvun lopussa, jossa m.m. puhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta prinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:
»Eilen kävin Herbillonin kadulla — kuljeskelin Mandén metsissä poikani kanssa. — Pääsiäispyhä. — Juhlahälinää. — Olimme keskellä meluavaa, kuohuvaa väkijoukkoa. — Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet hartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.» Sen luvun loppuun taas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin, että minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan mustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni johti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär Chodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten puolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä enää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia, yht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies, joka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo kirjeestä Blanc Saint-Bonnetin »Taantumuksen historian» lehtien välissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu ajutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan myynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan hovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien hohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri samana päivänä, jolloin menin »Hotelliin» katsomaan tätä huutokauppaa, huusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille päänsä ja tuuppien minua: »missäs tänä iltana juhlitaan?» Tämä typerä huudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi enemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin Uuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan hautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä tuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen pahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten esim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon hautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että teoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin oikealla ajalla ja hetkellä.
»Kuninkaita maanpaossa» kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja tuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin torin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä, missä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen omituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja alhaalta ruosteen syömä parveke.
Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä suuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni luomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset ryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi minut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten päiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon sen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin solakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton, missä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin päin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja, kyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä. Silloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan jotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa taloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria Fourneaux-(Sysi-) kadun varrella.
Päästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina julmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita koko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti rasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi siten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k. linnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus pakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää työ ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse. Luotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi rasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa. Oleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin metsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton hyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.
Kevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin keväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni liikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt puistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla kirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin äkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni tuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni olevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin lopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta viimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja kumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: »lopeta sinä tämä teos.»
Pysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden kuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran vältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin kestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa merkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän aikoi — omien sanojensa mukaan — kertoa myöhemmin niillä päivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew, Goncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin näitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin kuolemaa kuvatessani.
Vähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan teokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä hengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä vanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn kanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle Bouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla, joka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni loppuun.
Mutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin, etten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää siltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää yövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä uusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.
Romaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten kirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö vastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet hyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de France-lehdessä: »En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa tasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se sukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että juuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille, liikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja mikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki realismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo ylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella kuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset, teatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo kukistuneet kuninkaalliset henkilöt.»
Muiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän väitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä oli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että »Kadun» kirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän, nuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei ole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt ja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei Méraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää seuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain vastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.
»Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette antanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'. Teoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama perhekirja.»
Kirje oli Thérionin veljeltä.
Sitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas olin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni, innokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä sanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni olivat toivoneet.
Pian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa romaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan antamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen tämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian. Kenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta? Gondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut asiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen huomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää apulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen vuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin näytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä; draama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja sointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen keskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer) ilmaisi minulle tekijän. »Se on joku Lemerren kustannettavista!» Muutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa tekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin keksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin joskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä että suuruutta.
Kappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui liian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le Prince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea kysyen: »Asuuko neiti Clémence täällä?» Kun Coquelin luki Delairin kyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin läsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani noudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot, veljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä onkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että viimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli arvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin sen.
Mutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen huomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu, Vaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut säästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin vihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä toimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta, kuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri seurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia kauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun vuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä kuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä, olivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä tämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty Dièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin kaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne mentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden ohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö, joka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti kylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten näkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon tulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet. Muutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat arvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa seisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin useampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja uhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä. Sanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide käynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää sanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän lausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun moitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään panettelun, jonka tahdon mainita tässä.
Joku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin alkanut kumarruksella »toukokuun 16:nen» kuningasvallalle, tehnyt käännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa tasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran kirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa vuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä ole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin keksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen, josta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen yksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi siis?
Yhtä väärä on se väite, että olisin päätöksestä kirjoittanut häväistyskirjoituksen. Sekä romaani että näytelmä jäävät totuuden alapuolelle. Kuningasvallalle olen myöntänyt varsin kauniin sijan, kenen on syy, ell'ei se sen parempi ole? Kuningaskunta seisoi kuin mallina edessäni. Minä kuvasin vain luonnon mukaan. Muuten en minä ole ensimäinen, joka on tosiasiaksi merkinnyt maanpakolaisten kuninkaallisten henkilöiden henkisen vajoamisen. Ihailtavissa »Muistelmissansa haudan tuolta puolen», jotka minulla työn aikana aina olivat pöydällä, on esim. Chateaubriand kuvannut paljo julmemmin kuin minä Englannin kuninkaan Kaarle X:n kovin asteittaisen typertymisen ja sokaistumisen. [Otteet Chateaubriandin teoksesta ja Fourneronin Histoire des emigrés'ista olen jättänyt pois.Suomentaja.] — — — —
Alphonse Daudet.
Ensimäinen päivä.
Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä herätti.
»Zara! Zara! Missä hän on?» huusi kuningatar heti.
Eräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:
»H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora on hänen luonansa.»
»Entäs kuningas?»
Kuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin vaunuissa.
»Yksinkö?»
Ei. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin seuraksensa.
Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka hän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt tavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa, korkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa, joilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten yöperhosten kanssa.
»Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani… Minua oikein hävettää, että olen nukkunut näin kauvan.»
Kello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli ihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan tultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka viisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi Rivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului pyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono vaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja vaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä ihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät kuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin, vaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja kaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina, aurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla tasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston keskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle, pyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä parast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava lapsiparvi.
Maanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen näin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet kaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko; hänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä nousi jälleen heleä, eloisa puna.
»Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla», mietti hän itseksensä.
Suurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat lohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain viehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät olisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja puolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle kuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä, säihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan maanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman matalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin olisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.
Ja nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän kauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä raikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti ihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla kuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin terin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla puolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen muistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät, luhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut julkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden takana — Seineen päin — melkein eheänä säilynyt, tulipalon värittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa. Muuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.
Tämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan kauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä siitä ollut kymmentäkään vuotta, — voi kuinka surulliselta ennustukselta se hänestä nyt tuntui! — oli hän puolisonsa kanssa asunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864. Kolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär onnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen. Kaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti. Olletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja muilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla kukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo mahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä valaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa rappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön soitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti hänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain salissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän silloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen kuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!… katrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja kuningattaret; aihe siihen oli otettu »Ihanasta Helenasta» ja luontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä henkilöitä… Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa pureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte säteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana… Missähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki haudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä! Onnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita enää!…
Sitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha Leopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun. Ensiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen oudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren heikontumista ja rodun loppua … ja tämä oli tapahtunut juuri juhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon yhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty viedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain ohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti, täytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet, sillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen sydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä kylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä niin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä, epäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko maan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän hiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien väristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja lyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei ensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan pengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan kuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä valtioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta höpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan… Ja sitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös vuoristoon … kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina kuin kaupungitkin … ilokokkoja kaikilla kukkuloilla… Ja hänen omat hellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän vaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa … ja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että sulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten vietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia piiritettiin ja pommitettiin … nuoren prinssin sairastuminen … ja nälässä riutuminen … linnoituksen lopullinen antautuminen … kolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon katsellessa … lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia, kolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti … sillä aikaa kuin Illyrian tasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun kuninkaallisen linnan katolla… Tuileriesin rauniot johdattivat hänen mieleensä kaiken tämän.
»Pariisi on kaunis, eikö totta?» kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä iloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.
Samassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä prinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja, kupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa valaistuksessa.
»Oi, kuinka kaunista!» huudahti lapsi — noin 5-6 -vuotias poloinen, jonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja lyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä ikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen, ett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten ympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä kuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia bulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä, joten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren huolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa vastakohtia.
Kuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä, viikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla kädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet ja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin sanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen vanha.
Kuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen nainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä kahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta kirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa, joihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä hiuksia.
Häntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena puolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin nöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden tilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan jälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja kaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei herättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän tunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan tuskallisella huolella.
»Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona», sanoi Kristian puoli-ääneen.
»Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa», vastasi kuningatar yhtä tuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli heidän pojastansa.
Tämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti sievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena yhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.
Alhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita, jotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa töllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan sankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja joiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi töllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät ylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan voivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi tollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia keräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki katselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo vaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa ja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä elävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.
»Tuletko pois, Frédérique?» kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio vaivasi.
Mutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin kuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion osoituksia:
»Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.»
»Niin, mutta … näetkös, unhotin sanoa, että… Rosen on tuolla sisällä poikansa ja miniänsä kanssa… Hän haluaisi tavata sinua.»
Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.
»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs mies … juuri vastapäätä … kapusi Tuileriesin rautaportin kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan, ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.
Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja hilpeää virkistystä.
Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä, hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:
»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te olitte todellakin oikeassa … minä laskin ohjakset liian höllälle… Minua on ravistettu ja väkevästi.»
Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen vaikutuksen.
»Oi, poloinen herttuani, … oi, poloinen hra Rosen!» sopersi kuningatar.
Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset, levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi, kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!… Rynnätkää roistoväkeen!» huusi hän näille:
»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»
Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin, leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten, sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa hengen vaaranalaiseksi.
»Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas isäni!» sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti soveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja keveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.
Kuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä. Viiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista, miellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine hamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi hänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. »Mistä hiidestä oli Herbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?» mietti hän kadehtien entistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja venäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa varsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että tuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin vilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä siedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan. Illyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi supistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa, jonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman hupaisella tavalla.
»Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali», sanoi hän nauraen, »että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa… Tänä aamuna saapui näet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle loistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin tallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat, hopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa … ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin miellytti.»
»Tunnen tuon englantilaisen, sire … se on tietysti ulkolaisten asioitsija Tom Lewis.»
»Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan…Oletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?»
»Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy kieseissänsä… Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä tuttavuutta halunne jatkaa.»
Se erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin nimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle vedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren salainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin selvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta asioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis voisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä vaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka hänen oli Pariisissa vietettävä.
»Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?»
»Tietysti on se viisainta», vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan ollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa asettua tänne vain tilapäisesti asumaan.
Vanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen hotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian kuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia hallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää: Westfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa, jonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian kuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin loistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli Saint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta ajutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä rakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi kuusi kenraalia ruokapöydässänsä.