Kansanhuveissa.
Oli toukokuun ensimäisen sunnuntain iltapäivä, niin ihana ja valoisa kuin tavallisesti on vasta kuukautta myöhemmin. Ilma tuntui niin lämpimältä, että kuningatar Frédérique, pikku prinssi ja hänen opettajansa Méraut ajelivat avonaisissa vaunuissa ympäri St. Mandén metsää. Kevään ensimäiset lempeät tuulahdukset, jotka humisivat uudesta-verhoutuneissa puissa, lämmittivät kuningattaren sydäntä ja nostivat eloisat ruusut hänen kasvoillensa, joita hän sinisellä, silkkisellä päivänvarjostimella päivältä suojeli. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ilman mitään syytä ja unhotti tämän yleisen lempeyden keskessä joksikin aikaa kärsimyksensä kovina päivinä; nojautuen raskaiden vaunujen nurkkaan piteli hän lasta vierellänsä ja antautui turvallisesti tuttavalliseen, jopa ystävälliseen keskusteluun vastapäätä istuvan Elysée Mérautin kanssa.
»Omituista», sanoi hän, »mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me nähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi. Äänenne ja kasvonne herättivät minussa hetipaikalla muiston jostakin näkemästä… Mutta missä olemme me toisemme nähneet ensimäisen kerran?»
Pikku Zara oli muistavinansa sen varsin hyin, missä se tapahtui. Se oli siellä luostarissa … siinä maanalaisessa kirkossa, jossa hän oli niin kovin peljästynyt nähdessänsä hra Mérautin. Eikä tämä taikauskoinen pelko ollut vieläkään aivan hävinnyt, se näkyi siitä arkailevasta ja vienosta katseesta, millä lapsi vilkasi opettajaansa… Mutta ei, ei se ollut ensimäinen kerta! Jo ennen joulua oli kuningatar ihan varmasti hänet nähnyt.
»Ell'ei se ehkä ole ollut jossakin toisessa, edellisessä elämässä», lisäsi hän melkein vakavasti.
Elysée nauroi.
»Teidän majesteettinne on todellakin oikeassa. Te olette ehkä suvainnut huomata minut, ei juuri toisessa maailmassa, vaan täällä pahassa Pariisissamme … ja juuri samana päivänä, jolloin te tänne saavuitte. Kapusin näet Tuileriesin portin korkealle jalustalle … vastapäätäHôtel des Pyramidesiaja ja…»
»Juuri niin … ja siitä huusitte te: eläköön kuningas! Nyt minä muistan… Te se siis olitte. Oi, kuinka se huvittaa minua… Te siis olitte ensimäinen, joka toivotitte meidät tervetulleiksi… Jospa te tietäisitte, kuinka hyvästi tuo huutonne minuun silloin vaikutti…»
»Entäpäs minuun sitten!» naurahti Méraut. »Siitä oli niin kauvan aikaa kulunut, kun olin saanut tilaisuutta huutaa: eläköön kuningas!… Niin, siitä oli niin kauvan kulunut, että se ihan pyöri huulillani… Se on näet perhemuisto, joka liittyy kaikkiin lapsuuteni ja nuoruuteni iloihin, kotitunteisiini ja uskonoppeihini. Tuo huuto suo minulle aina — sivumennen sanoen — eteläranskalaisen ääntämistapani ja isävainajani äänen ja liikkeet; se tuo aina silmiini saman innostuksen, jonka niin usein isässäni huomasin… Miespoloisessa oli se näet vallan vaistomaista tai, sanalla sanoen, se oli hänen uskontonsa. — Kuljeskellessansa eräänä päivänä — palausmatkalla Frohsdorfista — ympäri Pariisia sattui hän olemaan Carrousel-torilla, Tuileriespalatsin muurien sisällä, kun kuningas Louis Philippe lähti ajelemaan. Väkeä oli keräytynyt odottamaan lähtöhetkeä ja kapuellut portinpieliin, vaikka kansa muuten oli välinpitämätön ja melkeinpä vihamielinen, niinkuin se hänen hallituskautensa lopulla jo alkoi olla. Kuultuansa, että kuningas piakkoin aikoi ulos, pujottelihe hän toisia pois tieltä tyrkkimällä väkijoukon ensi riviin nähdäksensä ja tarkastellaksensa läheltä ja voidaksensa ylenkatseella loukata ryöväriä ja konnaa, joka oli varastanut laillisesti toiselle kuuluvan kruunun… Äkkiä astui kuningas Louis Philippe ulos, käveli jalkaisin tyhjän pihan poikki raskaan kuolemanhiljaisuuden vallitessa, joka näytti musertavan koko palatsin ja jonka aikana isäni jo oli kuulevinansa selvästi kapinallisten lataavan pyssyjä ja lautojen rasahtelevan vialle valtaistuimen alla… Louis Philippe oli jo silloin vanha ja ulkomuodoltansa porvarillinen mies, joka lyhvin askelin astua töpösteli sateenvarjo kädessä porttia kohti. Ei mitään kuninkaallista eikä ylhäistä koko miehessä! Mutta tuota porvarillista hänessä ei isäni nähnyt, vaan oli sen sijaan huomaavinansa, että hallitsijan pyhää persoonaa ei kohdeltu kyllin kunnioittavasti tämän astuessa ulos Ranskan kunniakkaasta kuninkaallisesta linnasta, vaan näytti tuo hiljaisuus päinvastoin tietävän kansan vihamielisyyttä, jonka vuoksi kuningasmielinen tunne sai hänessä vallan: unhottaen äskeiset aikeensa, paljasti hän päänsä ja huusi liikutettuna: eläköön kuningas! niin voimakkaasti ja vakavassa tarkoituksessa, että vanhus tunsi itsensä liikutetuksi ja katsahti häneen varsin kiitollisena.»
»Niin olisi minunkin pitänyt kiittää teitä», sanoi kuningatar ja siinä katseessa, jolla hän nyt Mérautia tarkasti, oli todellakin niin liikutettu kiitollisuuden ilme, että Elysée tunsi veren pakenevan poskiltansa. Samalla hetkellä lausui kuningatar, jonka ajatukset näyttivät yhäti kiintyneiltä Mérautin äskeiseen kertomukseen:
»Isänne ei kuitenkaan ollut aatelismies?»
»Ei suinkaan … päinvastoin niin halpasukuinen ja pikkuporvarillinen kuin suinkin … kankuri vain.»
»Sepä omituista», sanoi kuningatar ajatuksissansa.
Kun Méraut taas vastasi nokkelalla tavallansa, alkoi heidän alituinen väittelynsä uudelleen. Kuningatar ei rakastanut eikä ymmärtänyt kansaa, jota kohtaan hän tunsi jonkunlaista fyysillistä kauhua. Rahvas oli hänen mielestänsä raakaa ja törkeää sekä iloitessansa että kostaessansa. Kruunausjuhlansa ja kuherruskuukautensakin aikana oli hän peljännyt noita tuhansia käsiä, jotka huitoivat hänelle suosiota ja kuitenkin ikäänkuin uhkasivat häntä vankeudella. Eikä kansakaan ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Armon- ja suosionosoituksia sekä lahjoja oli hän kyllä jaellut, mutta ne eivät mitään kansassa vaikuttaneet, vaikka syynä ei suinkaan ollut maanlaadun kovuus ja kylvösiementen hedelmättömyys.
Niiden satujen ja tarinoiden joukossa, joilla rva de Silvis pikku prinssin mielikuvitusta kiusasi, oli eräs kertomus nuoresta syrialaisesta tytöstä, joka naitettiin — jalopeuralle ja joka hirmuisesti pelkäsi hurjaa puolisoansa, tämän kiljuntaa ja rajua tapaa ravistella harjaansa. Ja kuitenkin oli tämä jalopeura sangen kohtelias ja hellä rakkaudessansa nuorta tyttöä eli vaimoansa kohtaan; niinpä toi se hänelle mitä harvinaisimpia saaliita ja parhainta mettä, valvoen vartijana hänen nukkuessansa, joksi aikaa se pakotti meren, metsän ja eläinkunnan vaikenemaan. Mutta se ei auttanut! Hän säilytti sittenkin vastenmielisyytensä ja loukkaavan pelkonsa jalopeuraa kohtaan, kunnes tämä suuttui ja kiljasi hänelle kauhealla äänellä: »mene sitten tiehesi!» avaten kitansa ja ravistaen harjaansa ikäänkuin aikoisi se nielaista hänet sen sijaan että hänelle suotiin vapaus mennä tiehensä.
Tämä tarina muistutti hieman Frédériquen suhdetta kansaan. Turhaan oli Elysée, heti hänen läheisyyteensä tultuansa, koettanut opettaa häntä ymmärtämään sitä hyväntahtoisuutta, ritarillista alttiutta ja — ehkä vähän sivistymätöntä — hienotunteisuutta, jota kansa niin usein oli kiljumisellansa osoittanut ennen kuin se todellakin ilmaisi sillä ankaran suuttumuksensa… Oi, jospa kuninkaat vain olisivat tahtoneet… Niin, jospa he vain olisivat osoittautuneet vähemmän epäileviksi!
Kun Frédérique epäuskoisena pyöritteli päivänvarjoansa, jatkoi Méraut:
»Niin, minä tiedän kyllä teidän pelkäävän kansaa… Te ette sitä rakasta tai oikeammin te ette sitä tunne… Mutta suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä ympärillensä ja luoda katseensa noiden puiden juurelle tai noille puistokäytäville… Siellä käyskentelevät ja huvittelevat Pariisin 'peloittavimman' etukaupungin asukkaat, joista vallankumoukset juuri saavat alkunsa, kun nämä lähtevät katukivityksiä suluiksi rakentamaan. Ja kuinka vaatimattomilta, hyväluontoisilta, luonnollisilta ja naiveilta nuo kaikki sentään näyttävät!… Ja kuinka he täydestä sydämestänsä nauttivat lepopäivästä ja auringon paisteesta!…»
Suurelta puistotieltä, jota vaunut nyt aivan verkallensa vierivät, voi todellakin nähdä lukemattomia aamiaiselle ryhmittyneitä seurueita ohutlehtisten pensaiden alla, missä kevään ensimäiset villit hyasintit sinipunervina heloittivat. Sinne tänne siroitellut lautaset loistivat valkeina täplinä viheriöitsevällä nurmikolla avattujen kansiniekkain eväskorien vieressä, ja paksut, täytetyt viinilasit hohtivat punaisina pionikukkaisina vihreiden taimien hentojen lehtien välistä. Puitten oksilla taas riippui erivärisiä saaleja ja puseroita ja kaikkialla vilkkui naisia liiveissänsä ja miehiä paitahihaisillansa; missä luettiin, missä levättiin, missä istuttiin puunrunkoon nojautuneena ja ahkeroitiin ompeluksen ääressä j.n.e. Avonaisilla paikoilla taas vilisi iloisia, kirjavia, huokeahintaisia pukuja: täällä oltiin pallosilla, tuolla leikittiin sokkosilla ja tuossa pistettiin äkkiä katrilliksi pensaston ta'a kätkeytyneen ja näkymättömän orkesterin soiton mukaan. Ruokakuntain ja huvittelevain aikaisten ihmisten välillä taas juoksenteli lukuisia lapsiparvia siirtyen toisen perheen luota toisen luo, tepastellen, huudellen ja meluten niin että koko kajava metsä visersi kuin tuhansien pääskyisten livertäessä, joiden nopeita liikkeitä heidän alinomainen oikullinen juoksentelunsa ja puihin kiipeilynsä muistuttikin. Ollen täydellinen vastakohta siistitylle, hoidetulle ja pienillä aitauksilla suljetulle Boulognen metsälle näytti Vincennesin metsä vapaine puistoteinensä, vihreine, tallattuine ruohokenttinensä, taipuisine ja kestävine puuistutuksinensa olevan aiottukin juhlivan kansan temmellyspaikaksi; muuten oli itse luontokin täällä ikäänkuin eloisampi ja lauhkeampi. Puistotien mutkassa lehahti äkkiä raittiimpi ilma ajajia vastaan ja välkähti heihin päivän heijastus lammen pinnalta, jonka pengertyneiltä rantaäyräiltä metsä oli pois raivattu; pikku prinssi ihan huudahti ihastuksesta. Maisema olikin ihana katsoa! Vaikutus oli melkein sama, minkä saamme, kun bretagnelaisen kylän kivitöllien välitse luikertelevia kapeita ja sotkuisia katuja kierreltyämme saavumme viimeiselle solakadulle ja äkkiä näemme aavan meren vallan edessämme. Kaikkialla näkyi risteileviä liputettuja venheitä, joissa reippaat, sini- ja punapukuiset soutajat välkyttivät hopealta hohtavia airojansa pirskoittaen ilmaan tuhansia kimaltelevia vesipisaroita. Kaakattavia ankkoja souteli pitkissä jonoissa ulos järvelle, jota vastoin juhlallisemmat ja hiljaisemmat joutsenet purjehtivat myötätuulessa rantoja pitkin keveät siivet hajallansa. Järven toiseen päähän, vihertävän saaren suojaan oli soittokunta asettunut kajahuttaen ilmaan iloisia säveliä, joille järven pinta sai olla kaikupohjana.
Yli kaiken tämän väikkyi iloisen epäjärjestyksen leima, tuulen ja laineiden virkeä leikki, hulmuavien lippujen lepatus, venemiesten huudahdukset, iloiset ryhmät siellä täällä mäkirinteillä, sikin sokin juoksentelevat lapsiparvet, hyörinä ja pyörinä kahden, rinnakkain melkeinpä veden päälle rakennetun vähäisen ravintolan ympärille, joiden siltapalkit alinomaa lonkkuivat kävelijäin jalkojen alla.
Parempia ajopelejä ei näkynyt ainoatakaan; joskus ajoi kuitenkin joku ajuri ohitse sulhaisparin kanssa, joksi sen voi päättää miehen uudesta juhlatakista ja naisen kirkasvärisestä saalista; myöskin sattui, että jotkut noista välkkyvillä kylteillä varustetuista liikevaunuista, jotka viikon kuluessa ajelevat pitkin Pariisin katuja kuljetellen tavaramakasinein lähetyksiä, eksyivät tänne lihavien, kukitettujen ja hattupäisten muijien kanssa, jotka ylevällä säälillä katselivat jalkaisin tallustelevia väkiryhmiä. Mutta enin näkyi täällä noita pieniä lastenvaunuja, jotka ovat naineen työmiesperheen ensimäinen ylellisyystavara, noita kuljetettavia kehtoja, joissa sieviin myssyihin puetut, pienet lasten päät häilyivät onnellisina hymyillen ja »nukkumattia» turhaan odotellessansa avosilmin tähystellen puitten oksien välistä vilkkuvaa sinitaivasta.
Kaikkien näiden pikkuporvarien ohitse eivät Illyrian vaakunalla koristetut komeat vaunut valjakkoinensa ja livreeajurinensa voineet päästä herättämättä jonkun verran hämmästystä; kuningatar ei näet muuten koskaan ajanut tätä tietä sunnuntaisin. Ihmiset tyrkkivät toisiansa kyynärpäällä ja kun vaunujen kolina alkoi kuulua kävelijäin takana vetäytyivät nämä sivulle hiljaisina ja pyhävaatteistansa vaivautuneina katsellaksensa kuitenkin ohiajavien jälkeen, jolloin myöskin kuului ihastuksen ja ihailun huudahduksia kuningattaren ylevästä kauneudesta ja pikku Zaran ylimyksellisestä ulkomuodosta; joskus tapahtui myöskin, että joku pikku veitikka rohkaisi itsensä ja astui vaunujen luo huudahtaen kuningattarelle: »hyvää päivää, rouva!» Oliko se Elyséen äskeisten sanojen, ihanan ilman vaiko ehkä vapaan ja kirkkaan näköpiirin vaikutusta, jota tehtaiden savupilvet eivät tänään sumentaneet, vai olisiko ohikulkijain ystävällisesti hymyilevät kasvot sen tehneet? Kuningatar tunsi kuin tunsikin jonkunlaista myötätuntoisuuttatätäpyhäistä liikuttavan siististi pukeutunutta työkansaa kohtaan, jonka käytös sentään todisti työn alinomaista ankaruutta ja lepohetkien harvinaisuutta. Pikku Zara taas ei ottanut pysyäksensä paikoillansa, vaan tömisteli jaloillansa vaunujen pohjaa ja vapisi halusta saada hypätä alas, pehtaroida ruohikossa toisten kanssa ja soudella venheessä vesillä.
Vaunut saapuivat nyt vähemmän mieluisille teille, joiden varsille asettuneet sunnuntaiviettäjät lueskelivat, loikoivat penkeillä tai kävelivät hellinä pariskuntina metsänlaiteita. Maisema oli täällä varjoisampi ja saiaperäisempi, raittiit lähdesuonet pulppusivat ja todellisia metsätuoksuja tuulahteli vastaan. Lintuset visertelivät puiden oksilla. Mutta sikäli kuin vaunut loittonivat järven luota, jonka ympärillä melu oli suurin, alkoi toiselta juhlakentältä kuulua selvä hälinä: pyssyjen pauketta, rumpujen ja tamburinien pärinää, trumpettien ääntä ja kellojen soittoa kuului suuren melun seasta, joka nousi taivaalle kuin mahtava humupilvi. Kuulusti kuin olisi joku kaupunki ollut ryöstönalainen.
»Mitä se on?… Mitä kummaa tuolta kuuluu?» kysyi pikku prinssi.
»Piparikakkumarkkinat, armollinen herra», vastasi vanha ajuri kääntyen istuimellansa kysyjään päin. Ja kun kuningatar suostui siihen, että ajettaisiin lähemmäs juhlakenttää, jättivät vaunut puiston taaksensa ja poikkesivat pienille katukujille ja vielä keskeneräisille puistokaduille, joiden varsilla kohosi uusia kuusikerroksisia kivimuureja kurjien hökkelien rinnalla taikka oli kuljettava avonaisten navettapihojen ja keittiöpuutarhojen ohitse. Kaikkialla pieniä ulkoravintoloita tynnyripöytinensä ja tuolinensa, hyppylautoinensa ja samanlaisine vihreine keinupylväinensä. Kaikkialla kuhisi kansaa, joukottain sotilaita, tykkiväkeä sotilaslakeissansa ja valkeissa hansikkaissa. Mutta hälinä ei ollut niin äänekästä. Ihmiset kuuntelivat kuljeskelevaa harpunsoittajaa, joka oli saanut luvan asettua ravintolapöytien keskeen ja rämpytti jotakin ariaaFavoritestataiTrubadurista; pariisilainen kansanmies ihailee näet alakuloista soittoa ja uhraa siihen mielellään roposen huvitusretkellä ollessansa.
Äkkiä vaunut pysähtyivät. Niillä ei näet voinut päästä edemmäs kuin missä n.k. Cours de Vincennes alkaa; tämän leveän huviajokentän laidalla juuri olivat nuo piparikakkumarkkinat, joiden taustana Pariisiin päin kohoavat pölyistä etukaupungin ilmaa vastaan »Valta-istuintorin» molemmat korkeat pylväät. Tämä näky — tavattoman suuri ihmislauma kuljeskellen kaikessa vapaudessansa suurten, kaduiksi ryhmitettyjen markkinakojujen välillä — herätti pikku Zarassa sellaisen uteliaisuuden, ettei kuningatar voinut vastustaa hänen pyytävää katsettansa, vaan suostui laskeutumaan alas vaunuista. Tämä kehoitus muuten niin ylpeän kuningattaren puolelta, että pyhäpäivänä lähdettäisiin jalkaisin tuollaiseen ihmisjoukkoon, hämmästytti Elyséetä siinä määrässä, että hän näytti empivän.
»Olisiko se teistä siis vaarallista?»
»Ei suinkaan, rouva. Mutta jos lähdemme markkinapaikalle, on parasta, ett'ei palvelija meitä seuraa. Hänen livreepukunsa vuoksi joutuisimme ehkä liiallisen huomion alaisiksi.»
Kuningattaren käskystä kapusi pitkä kamaripalvelija, joka jo oli aikeissa lähteä heitä seuraamaan, takaisin ajurin viereen; vaunujen oli näet odotettava tässä hänen majesteettinsa palaamista. Tietysti eivät he aikoneetkaan kiertää ympäri koko markkinapaikkaa, vaan ottaa muutatamia askelia katsellaksensa ensimäisiä kojuja.
Aivan kujanteen suussa oli jo pieniä siirrettäviä telineitä ja valkealla liinalla katettu pöytä ja kaikki, mitä maaliin-ampumista varten tarvittiin. Ihmiset menivät välinpitämättöminä sen ohitse. Sitten seurasi paljaan taivaan alle tehty paistimo, josta levisi väkevä kärvennetyn rasvan katku ja näkyi suuria, punaisia liekkejä nousevan korkeuteen; ympärillä hääräsi valkopukuisia kyökkipoikia paistaen kasoittain sokeroituja omenaviipaleita. Vierellä seisoi altea-leivosten tekijä venyttäen ja kiertäen valkeaa, mantelilta tuoksuvaa taikinaa jonkunlaisissa jättiläisrenkaissa!… Pikku prinssi katseli tätä kaikkea hämmästyneenä. Se oli näet kuin uutta hänelle, poloiselle häkkilintuselle, joka oli kasvatettu palatsin korkeissa suojissa ja sen puiston kullattujen ristikkoporttien takana ja joka oli kasvanut keskellä kauhuja ja kapinoita, aina liikkunut seurueen paimentamana näkemättä kansanelämää sen lähempää kuin mitä hän palatsin parvekkeelta tahi sotilassaaton ympäröimistä vaunuista oli nähnyt. Alussa oli hän pelonalainen, pitäen kävellessänsä lujasti kiinni äitinsä kädestä; mutta vähitellen huumausi hän hälinästä ja juhla-ilmasta. Posetivien yhtäläinen vingutus häntä niinikään kiihoitti. Hän näytti saaneen hurjan juoksuhalun, sillä hän veti äitiänsä eteenpäin ihan väkisellä pysähtyen alinomaa katselemaan jotakin, mutta sitten taas lähtien taivaltamaan yhä kauvemmas ja kauvemmas sinnepäin, missä melu oli suurin ja väkijoukko taajin.
Huomaamattansa loittonivat he näin lähtöpaikalta aivan kuin uimari, jota virta työntää eteenpäin. Osaksi lienee siihen vaikuttanut myöskin se, ettei heitä väkijoukossa paljon huomattu, sillä näiden kirjavien pukujen vilinässä ei kuningattaren puku — hänen hameensa, kappansa ja hattunsa olivat kellertävät — pistänyt silmiin enemmän kuin pikku prinssinkään; Zaran suuri, alaskäännetty paidankaulus, paljaat nilkat ja lyhyt takki saivat kuitenkin jonkun sävyisän eukon huomauttamaan vierustoverillensa: »tuo on englantilainen, tuo…» Zara käveli äitinsä ja Elyséen välillä, jotka hymyilivät hänen ilollensa.
»Kas, äiti, katsokaapa tuota!… Mitä ne nuo tuolla tekevät, hraMéraut?… Mennään katsomaan!…»
Ja heidän täytyi seurata häntä toiselta puolen kenttää toiselle omituisesti viistoillen, joten he joutuivat yhä kauvemmas taajenevan väkijoukon keskeen ollen vihdoin pakotettuja seuraamaan ihmisvirran mukana.
»Entäpä jos palaisimme jo takaisin?» ehdotti Elysée.
Mutta lapsi oli vallan haltioissaan. Hän rukoili ja veti äitiänsä kädestä ja tämä taas oli niin onnellinen nähdessänsä pienen, uneliaan poikansa kerrankin heräävän horrostilastansa… Ja sitä paitse oli yleinen kansan-ilo saanut kuningattarenkin vilkkaammalle tuulelle, jonka vuoksi he kävelivät yhä edelleen … ja edelleen.
Päivä kävi yhä helteisemmäksi, ikäänkuin olisi laskeva päivä säteillänsä houkutellut myrskyn esille. Ja mikäli taivas muutti valaistustansa, sikäli sai tuo tuhatvärinen juhla satumaisemman leiman. Näytännöt alkoivat. Kaikki sirkustaiteilijat ja muiden kojujen taiturit astuivat nyt telttakatoksen alle, kylteiksi maalattujen esirippujen eteen, joille kuvatut eläimet — petoeläimet — voimistelijat ja painijat näyttivät kaikki virkoavan eloon ja liikkeeseen, kun tuuli alkoi kangasta hulmuttaa. Nyt alkaa suuri sotilaskulkue, joka tapahtuu Kaarle IX:n ja Ludvig XV:n aikakausien puvuissa. Mikä kiväärien ja pyssyjen vilinä, mikä paljous kankipalmikkoja ja häilyviä töyhtösulkia! Torvisoittokunta puhalsi marseljeesia saattosoitoksi. Vastapäätä taas oli sirkus, jonka edessä olevalla lavalla näytellään nuoria, valkeilla suitsilla ohjattavia hevosia, jotka esittävät kaikellaisia temppuja, laskevat kavioillansa ja tervehtivät katselijakuntaa harjaansa heilauttamalla. Sen vieressä on toinen markkinakoju, jossa esiytyy nuoralla tanssijoita ruutuiseen puseroon ja muotojanoudattaviin sääryksiin puetun pajazzon johdolla. Hänen kanssansa esiytyy pitkä-kasvuinen, ruusunpunaiseen tanssijapukuun puettu, ahavoittunut tyttö, joka esittää jonglöritemppuja kullatuilla ja hopeoiduilla kuulilla, pulloilla ja tinaveitsillä, jotka välkkyvät ja kalisevat ilmassa hänen lasinuppuisilla tukkaneuloilla ylöskiinnitetyn hiuslaitteensa yläpuolella.
Pikku prinssi vaipui täydellisesti katselemaan tätä kaunista naista, jolle äkkiä esiytyi kumppali, todellinen satukuningatar välkkyvä kruunu päässä ja hopealta hohtavasta harsokankaasta tehty, lyhyt liivihame yllä; jalat toistensa yli heitettynä istui hän siinä käsipuihin nojautuneena, kun Zara hänet huomasi. Hän olisi vaipunut taas tätä tarkastamaan, ell'ei hänen huomionsa olisi kiintynyt tavallista omituisempaan orkesteriin, joka ei ollut kokoonpantu ranskalaisista kaartilaisista eikä ruusunvärisiin trikoihin puetuista voimistelijoista, vaan todellisista ylimyksistä; niinpä suvaitsi eräs pehmeitä kenkiä käyttävä, lyhytpartainen ja voidetukkainen herrasmies soittaa varsikornettia eli vetopasunaa samalla kun eräs hieno nainen — melkein yhtä juhlallinen kuin rva de Silvis — seisoi silkkimantilja yllä ja häilyvillä kukkasilla koristeltu hattu päässä katsellen hajamielisenä ympärillensä ja lyöden suurta rumpua niin voimakkailla käsiliikkeillä, että mantiljan rimsut heilahtelivat aina hattukukkasiin saakka. Mitä mahtoivat nuo olla? mietti Zara. Ehkä olivat nekin jonkun karkoitetun ja onnettoman kuningasperheen jäseniä?…
Mutta markkinakentällä oli paljo muutakin ihmeteltävää.
Loppumattomassa ja alituisesti vaihtuvassa panoramassa nähtiin tanssivia ketjukarhuja, melkein alastomia neekerejä, piruja ja piruttaria purppuraiset päähineet päässä, huitovia painijoita ja mainioita voimataiteilijoita, jotka käsi lanteilla tarjosivat trikoosääryksiä sille, joka halusi mittailla voimiansa heidän kanssansa; täällä esiytyi miekkaileva, naamioitu sankaritar, haarniska yllänsä, jaloissa punaiset, kultajuovaiset sukat ja käsissä pitkät nahkahansikkaat, tuolla taas Kolumbusta tai Kopernikusta esittävä, mustaan samettipukuun puettu herrasmies, joka timanttinuppuisella ratsuruoskalla piirusteli ilmaan salaperäisiä ihmeympyröitä. Kaikki nämä esiytyivät samalla tavalla. Lavan takana taas sijaitsi Garelin eläinhuone, jonka heti tunsi sieltä leviävästä inhoittavasta tallihajusta ja petoeläinten kiljunnasta. Näiden elävien merkillisyyksien ohessa nähtiin kaikellaisia kuvia, esim. jättiläisnaisia tanssijaispuvussa, olkapäät paljaina, käsivarret vaaleanpunaisella untuvalla ja käsissä tiukasti napitetut hansikkaat, tulevaisuuteen näkeviä unissaennustajia istuen side silmillänsä mustapartaisen ihmelääkärin vieressä, hirviöitä, epäsikiöitä, kaikellaisia eriskummallisuuksia ja luonnon omituisia sattumia, joiden edessä toisinaan riippui nuoralla ylös kiinnitetyt verhot ja näiden eteen asetetulla tuolilla säästölaatikko.
Ja kaikkialla, jokaikisellä askeleella kaikenlaatuisia ja kaikenmuotoisia piparikakkuja, jotka näiden markkinain varsinainen kauppatavara olivat ja joita myytiin punaisiksi verhotuissa ja kultahetaleilla koristetuissa myymälöissä; näissä löytyi maalatuilla kuvilla koristettuun satini-paperiin käärittyjä piparikakkuja, silkkinauhoilla sidottuja piparikakkuja, erityisesti suosittuja sokerileivoskuvioilla ja kärvennetyillä manteleilla koristeltuja kakkuja, kaikellaisia ukkoja ja Pariisin kuuluisuuksia piparikakkutaikinasta, »Amandan» rakastajan kuva, prinssi Kukonpyrstö ja hänen ainainen kumppalinsa Rigolo; piparikakkuja nähtiin myytävän koreissa ja siirrettävissä kojuissa, joista kaikista levisi miellyttävä meden ja paistettujen hedelmäin tuoksu verkallensa kuljeskelevaan väkijoukkoon, joka muutamin paikoin oli niin laaja, että se melkein salpasi tien.
Palata takaisin omia jälkiänsä oli mahdoton. Täytyi seurata tätä oikullista ihmisvirtaa, astua eteenpäin, peräytyä, kulkea milloin yhdelle, milloin toiselle kojulle, sillä väkijoukko koettaa turhaan keksiä jotakin ulospääsyä sivulle päin tästä yleisestä valtaväylästä. Kuuluu naurua ja leikkipuheita tässä loppumattomassa ja eteenpäin sysätyssä ihmistulvassa. Näin läheltä ei kuningatar ollut koskaan kansaa nähnyt. Vaikka työmiesten hengitys melkein sattui häneen ja vankat hartiat koskettivat toisinaan kovasti hänen olkapäitänsä, ei hän — ihme kyllä — tuntenut pelkoa eikä vastenmielisyyttä, vaan lipui toisten mukana eteenpäin empivin, verkkaisin askelin, joissa hänestä oli jotakin juhlamarssin tapaista, olletikin kun ainoitakaan ajoneuvoja ei näillä teillä nähty.
Ihmisten hauska käytös saattoi kuningattaren rauhalliselle tuulelle ja häntä huvitti pikku Zaran ylenpalttinen riemu sekä nuo lukuisat lastenvaunut, jotka liikkuivat tämän sullotun väkijoukon keskessä. »Elkää tyrkkikö … näettehän, että siinä on lapsi», varoitettiin toisiansa. Eikä tässä ollut kysymys yhdestä pienokaisesta, vaan oli niitä täällä kymmenittäin ja sadoittain äitien sylissä tai isäin voimakkailla hartioilla. Kuningatar hymyili ystävällisesti huomatessansa noiden monien lasten joukossa jonkun samanikäisen kuin hänen omansa oli. Mutta niin levollinen kuin kuningatar ei Elysée ollut, sillä hän tiesi tämän saman kansan, joka nyt oli rauhallinen ja hiljainen, äkkiä voivan muuttaa hahmoansa. Tarvitsi vain tuon paksun pilvenlongan taivaalla purkautua äkkisateeksi, niin syntyisi tässä ehkä jo mitä pahin epäjärjestys. Vilkkaassa mielikuvituksessansa johtui hän jo ajattelemaan onnettomuutta Karusellitorilla, jota siihen aikaan vielä kutsuttiin Ludvig XV:n toriksi, missä useita ihmisiä tukehtui ja rutistui kuoliaaksi, vaikka leveille, tyhjille kaduille oli ainoastaan muutamia askelia; niille eivät nuo poloiset sillä hetkellä näet voineet päästä.
Pikku prinssi, joka käveli edelleen äitinsä ja opettajansa välissä, alkoi nyt valittaa, että hänen tuli liian kuuma ja ett'ei hän voinut nähdä mitään. Elysée keksi silloin seurata työmiesten esimerkkiä: hän nosti prinssin olallensa; ja nytkös tämä ihastuneena riemuitsi! Ylhäiseltä asemaltansa näki hän niin laajalti ja kauvas eteenpäin! Hän voi erottaa pylväät »Valtaistuintorilla» ja koko markkinakentän kirjavine väkijoukkoinensa, iltapäivän hohteessa hulmuavat liput pitkin kojukujanteita ja koreiden koju-esirippujen tuulessa häilyvät liepeet. Suurissa keinuissa, jotka aina olivat väkeä täynnä, lensivät istujat korkealle ilmaan ja kiiltäväksi maalattu jättikaruselli pyöri ympäri jalopeuroinensa, leopardinensa ja lohikäärmeinensä, joiden seljissä ratsasteli poikia ja tyttöjä jäykkinä kuin pahvinuket. Yhteensidottuja punaisia ilmapalloja väikkyi ilmassa lukemattomien kullalta välkkyvien pahvilelujen kerällä ja yli väkijoukon näkyi sadottain pikku päitä, joiden ympärillä hulmusi vaaleat kiharat niinkuin pikku prinssinkin suortuvat olivat.
Tämän näyn eloisuutta lisäsi osaltansa mailleen laskeutuvan auringon vaaleanpunainen säteikkö taittuen tummia pilviä vastaan ja vuoroin valaisten, vuoroin varjostaen esineitä. Valaistus lankeaa myöskin Pierrotille ja Colombinelle, jotka valkeina, vastakkain liehuvina täplinä kuvastuvat lavan mustaa taustaa vastaan; alempana seisoo pitkä ja kumara näytäntöjen toimeenpanija, kreikkalaisen paimenen suippolakki päässä, ja liikuttelee käsiänsä kuin leipuri leipiänsä uuniin pannessa, koettaen näin häätää kojuunsa markkinakansaa, jota portaat vilisevät mustanaan. Hänellä on suu ammollansa; varmaankin hän huutaa ja mölisee, mutta hänen ääntänsä ei voi kuulla. Yhtä vähän voi Zara kuulla lavan sivulla riippuvan kellonkaan ääntä, vaikka joku näkyi sitä hurjasti läikyttävän, ja kiväärien pauketta, vaikka hän näki kuinka niillä tähdättiin ja kuinka savu pelmahti ilmaan. Kaikki näet häviää yleiseksi, suureksi, epäsointuiseksi markkinahumuksi, johon yhtyy raikkujen rätinä, ruokopillien vihellys, rumpujen pärinä, kiinalaisten »gongien» kumea ääni, torvien toitotus, posetivien soitto, petoeläinten kiljunta ja höyrykoneiden vihellykset. Samoin kuin mehiläisiä pyydettäessä melutaan niin paljo kuin mahdollista, koettivat kaikki täällä olla toisiansa kovaäänisempiä vetääksensä näin yleisön huomion puoleensa; korkealle ilmaan heiluvista keinuista kuului kimeitä huutoja ja joka kymmenes minuutti huhkasi juna ohitse niin läheltä, että sen aikaansaama ankara vinkuminen hetken aikaa kuului yli muun markkinamelun.
Äkkiä tunsi kuningatar, joka oli kävelystä väsynyt ja väkijoukon hikiuhosta tukehtumaisillansa ja johon mailleen painuvan, lukemattomiin kimmeltäviin esineihin heijastuvan ilta-auringon paiste oli painostavasti vaikuttanut, itsensä niin kovin voimattomaksi, että hän kerralla yritti vaipumaan maahan. Tämän huomatessansa tarttui hän samassa silmänräpäyksessä kovasti kiinni Elyséen käsivarteen ja nojautui suorana, vaikka kalvenneena häneen sopertaen: »ei se ole mitään … ei ollenkaan mitään…» Mutta samassa vaipui hänen päänsä Mérautin olkapäätä vastaan ja vallan hervotonna lyyhistyi hän saattajansa varaan. Tätä ei tosin kestänyt kuin muutaman minuutin … mutta tätä tuokiota ei Méraut koskaan unhottanut.
Se menikin jo ohi. Frédérique toipui jo. Tuulahdus, joka vilvoitti hänen otsaansa, virkisti myöskin hänen voimansa. Elyséen käsivarteen hän sentään edelleenkin nojausi ja kun tämä nyt käveli kuningattaren kanssa käsikoukussa tuntien tuon pienen kätösen keveän ja lämpimän painalluksen, joutui miespoloinen vallan hämmennyksiinsä. Hän unhotti vaaran, väkijoukon, markkinat ja koko Pariisin. Hän oli joutunut unelmain valtakuntaan, jossa nämä tenhollansa hallitsivat koko mielikuvituksen. Hän käveli ihmisjoukon läpi näkemättä ja kuulematta mitään; olipa kuin vaeltaisi hän pilven keskessä, joka hänet ympäröi, varasi ja kuljetti eteenpäin, kunnes huomaamatta oli saavuttu puistotielle.
Vasta sille tultua heräsi hän täyteen tajuntaansa. Kuningattaren vaunuja ei näkynyt … ja päästä takaisin sinne, mihin ne olivat jääneet odottamaan, oli vallan mahdoton. Heidän täytyi siis lähteä jalkaisin palausmatkalle Herbillonin kadulle päin ja kulkea — jo alkavassa hämärässä — pitkin leveitä puistoteitä ja katuja, joiden varsilla olevat kapakat kuhisivat väkeä. Elämä täällä alkoi tosin jo olla vallatonta, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan tätä heidän outoa palausmatkaansa. Niinkuin muutkin lapset, jotka ovat saaneet nähdä ja kuulla paljo uutta, oli pikku prinssikin tavattoman puhelias koettaen lakkaamatta pukea sanoihin kaiken, mitä hän oli nähnyt ja miettinyt. Kuningatar ja Elysée sitä vastoin kulkivat äänettöminä rinnatusten. Elysée tunsi olevansa liikutettuna ja koetti vuoroin muistella, vuoroin muistostansa karkoittaa sitä suloista hetkeä, jolloin hänelle selvisi tuo ikuiseksi onnettomuudeksi koituva salaisuus; kuningatar taas mietti mitä kaikkea outoa ja uutta hän oli nähnyt. Ensi kerran elämässänsä oli hän tuntenut »kansan sydämen sykintää»; hän oli nojannut päänsä tuon väkevän jalopeuran olkapäätä vastaan ja säilytti sisässänsä valtavan ja samalla suloisen tunteen: oli kuin voimakkaat käsivarret olisivat hellästi ympäröineet hänet ja samalla suojelleet häntä.
End of Project Gutenberg's Kuninkaita maanpaossa I, by Alphonse Daudet