Hyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me tarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta ainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen ei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään suuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään. Englantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti mahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa — niin ajattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.
Onneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä ajattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä lähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se aatos, että kaiken pitäisi olla "kannattavaa", on tartuttanut pyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta samarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa sanomatta: "kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi", on sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me osoitamme sitä työssämme, — sotimisessamme, — vieläpä noissa epäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät raivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme lauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän viimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen pelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin kykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme, ja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme, kuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.
Ja on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä. Niin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen kunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan (joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se toiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä vaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään kansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka olisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä tunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan kurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi säilyä rahansaalistus-laumana — se ei voi rankaisemattomasti olemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua kirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua luontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti hankiskeltaviin lantteihin.
Ovatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan vielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.
I. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran me kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon luulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai yksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos mies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te sanotte häntä löylynlyömäksi — kirjahulluksi. Mutta te ette milloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu taloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule kirjoillaan vararikkoon suistuvan.
Tai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen Kuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan siihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista? Missä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen arvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me puhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja sisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus meidän parhaalle osallemme — ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät ihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat ison kampelan!
On toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä ja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni olivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset ovat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan kallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu työllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat puoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat maksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin houkkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että lukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja välkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa viisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen arvoinen, se on ostamisen arvoinen.
Kirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se ole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja tullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi — ja merkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin niinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman aseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä. Jauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää niin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa — ja köyhäpä tosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä kykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista sämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme silti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista peukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!
II. Me halveksumme tiedettä, sanon. "Mitä!" huudahdatte te; "emmekö me ole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai syyttä tunne huimausta keksinnöistämme?" Niin, mutta luuletteko sen olevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan suhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän ilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti kaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos tieteilijä tuleemeiltähakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri juttu.
Mitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on tiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja sentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain annamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British Museumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä säilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa oman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta, niin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi kymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että maa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse sen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä, niin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin asianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma, että hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään ansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä keskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verranviaksikatsottava, jos asiaa harkitsisimme.)
Mutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on muuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien mietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma Solenhofenin kivettymiä — paras lajiaan, sisältäen monia täydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin ainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia elollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä kauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut tuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin kansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa, ja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei professori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten brittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut sitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa heti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö kaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja kaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta — vain aina valmiina kaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.
Pyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka merkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin (kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700 puntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä kahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku herrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata varsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa vuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, — olettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä; että muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle ainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta luomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn summalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa kaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle, pidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: "No! Minä annan sinulle niistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista kolmesta!"
III. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. "Mitä!" vastaatte te jälleen; "eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö maksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä ole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on konsaan ollut?" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta suunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin kuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin; halukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos voisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on seistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen jokaiselle ohikulkijalle: "Mitä saisi olla?"
Te ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te kuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien savikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin ranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai tuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, — että taidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa teille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä tauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista. Seinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, — ei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä taideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne vääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa maissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on säilynyt, ränstyvän haaskiolla — (ja Venetsiassa itävaltalaisten kanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos kuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan huomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa varustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus, että omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi päivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen taiderakkautenne.
IV. Te olette halveksuneet luontoa — kaikkia luonnonmaisemien syviä ja pyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät Ranskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä kilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa rautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden alttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse rautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit Tellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven Clarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota te ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei ole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne tuhkaa — eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne leviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja onnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja hajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse Alppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti rakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita myöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas "ihastuksesta kirahdellen". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te ette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte täytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte kotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja turhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.
Kaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on kohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on englantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien laukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten viininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa viinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi "viinitarhojen torneihin", verkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan. Velvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia minusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.
Lopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun sanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani leikellä varastolaatikkooni; tämä oliDaily Telegraph-lehdessä kuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus, joita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa kuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen punaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä kirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien — lukutaitoisten ja -taidottomien — on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.
"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta Valkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin kaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58 vuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan ja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ Churchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa vanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä kelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin, ottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen poikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja teetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi koossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja häntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne laittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa. Huoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos saisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita kaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista pareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.' Todistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää. Hänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia, mutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut kylliksi syötävää. — Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että te ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' — Todistaja: 'Me olimme kiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä ne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa, ja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli heillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut, että hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi aika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta. Silloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli huono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt kolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. — Cornelius Collins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli tapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein menettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta takaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle neljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin hänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei hän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä huonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut edes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten oljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. — Muuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän pitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' — Todistaja: 'Jos sinne menisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin pilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi huonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni kävisi siitä paremmaksi. — T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä olisyncope, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei ollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut saanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut hiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa olisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. — Tarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta valamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja tavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin myöskin lääkärinavun puutteeseen'."
"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?" kysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa, jota rikkailla ei ole — sillä tietysti jokainen, joka ottaa hallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa merkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta vaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät tahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille kyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä kotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä varoista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on sillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi heille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen vastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi ja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät luontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai mistä etsiä ahdingolleen huojennusta.
Te halveksutte sääliä, sanon; jos ette sitä hylkisi, niin tuollainen sanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin harkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko "kristillisessä"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä, niin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se auttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja rehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä tyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken muun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten ja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys — se silmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti teatteriemme paholaisnäytelmiä, "Satanellain", "Robertien", "Faustien" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi taustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin lurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn toisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien valistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän tulkitsemanamme) — tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys on meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen niiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.
Mutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä selvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin elämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive sille pohjalle, — liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen pätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin todellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta englantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä eroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset ikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä terveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa porraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko on kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä tai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.
* * * * *
Kaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan, te kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia, jotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te elätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne olisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita vähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa kujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota te olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä murskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta kokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai koetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen työläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää tehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja kaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole kansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta tottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo häivyttyä.
Meidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on hauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen suorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien) saarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa kun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni kurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena — järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten ahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä niinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; — kun he ovat uskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa sukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää sielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.
Mutta nyt me todellisen puuhaamisen puutteessa valamme koko miehisen tarmomme rahansaalistuksen väärään puuhaan, ja kun meillä ei ole todellista tunteellisuutta, meidän pitää saada valhetunteilua vaatetettuna leluiksemme, ei leikkiäksemme viattomasti kuten lapset nukkejansa käyttävät, vaan turmeltuneesti ja salailevasti, niinkuin epäjumalien palvelemiseen eksyneet juutalaiset kätkivät luolien seinille kuvia, jotka vasta kaivamalla ovat paljastuneet. Oikeutta, jota me emme pane täytäntöön, me näyttelemme romaaneissa ja teatterilavalla; kauneuden sijalle, jota tuhoamme luonnossa, asetamme pantomiimin muuntelehtivat elkeet, ja kun ihmisluontomme käskevästi vaatiijonkunlaistajärkkymystä ja surua, niin me — sen ylevän murheen sijaista, jota meidän olisi tullut tuntea lähimäistemme osakumppaneina, ja niiden puhtaiden kyynelten asemesta, joita meidän olisi pitänyt heidän kanssaan itkeä, — nautinnollisesti väristen ahmimme oikeussalin liikuttavaisuutta ja kokoamme haudan kastehelmiä.
On vaikea arvioida näiden ilmiöiden täyttä merkitystä. Itse asianhaarat ovat kylläkin peloittavia, mutta niiden vihjaama kansallinen viallisuus ei kenties ole niin suuri kuin saattaa ensimältä näyttää. Me sallimme tai aiheutamme päivittäin tuhansien kuoleman, mutta me emme tarkoita pahaa; me poltamme taloja ja raastamme maamiesten vainioita, ja kuitenkin meitä surettaisi havaita, että olemme ketään saattaneet vaurioon. Me olemme yhä sydämeltämme sävyisiä; yhä kunnokkuuteen kykeneviä, mutta ainoastaan kuten lapset.
Kun Chalmersia, jolla oli ollut suurta vaikutusvaltaa yleisöön, pitkän elämänsä lopulla ärsytettiin jossakin tärkeässä asiassa vetoamalla yleiseen mielipiteeseen, huudahti hän kärsimättömästi: "Yleisö on pelkästään iso lapsukainen!" Ja syynä siihen, että minä olen antanut kaikkien näiden vakavampien ajatteluaiheiden sekautua tutkisteluun lukemisen menetelmistä, on se että mitä enemmän näen kansallisia vikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne selviävät lapsekkaan oppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen kasvatuksen puutteeksi kaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun aloilla. Meidän ei ole, sanon vieläkin, valitettava tässä kohden paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei aivotoiminnan tylsyyttä, vaan edessämme on tavoittamaton koulupojan huimamielisyys, joka eroaa todellisen koulupojan huolettomuudesta vain siinä, että sitä ei pääse parantamaan, kun se ei tunnusta mitään mestaria.
Eräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä tuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros Kirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja taustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä näistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin laaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet kirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me leikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja huidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme; vähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei ollut läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille — taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat kuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät kanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.
Ja jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti silloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa heidän levätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja tunnustelemme ylväitten otsien kruunuja — ja yhäti he ovat meille äänettömiä ja näyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me emme tunne sitä sydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi. Mutta kerran kuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä kohtaamaan muinaisessa voimassaan, kiinteästi katsastamaan ja punnitsemaan meitä; ja niinkuin Hadeksen kukistuneet kuninkaat tervehtivät vastasortuneita sanoen: "onko tullut sinustakin heikko kuten me — oletko nyt sinäkin meikäläisiä?" samaten nämä kuninkaat, himmentymättömine, järkyttämättömine otsaripoineen, tulisivat vastaamme sanoen: "Onko sinustakin tullut puhdas ja sydämeltä suuri kuten me? oletko nyt sinäkin meikäläisiä?"
Suurisydäminen, suurihenkinen — tällaiseen ylevyyteen pääseminen merkitsee toden teolla elämän nousua; jatkuva kehittyminen tällä tiellä on toden teolla "edistystä elämässä" — elämässä itsessään, ei sen hepenissä. Hyvät ystävät, muistatteko vanhaa skyyttalaista tapaa perheen pään peijaisissa; kuinka hänet puetettiin hienoimpaan vaatekertaansa, asetettiin ajoneuvoihinsa ja kuljetettiin ystäviensä koteihin, missä kukin heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki viettivät kemuja hänen läsnäollessaan? Otaksukaamme teille tarjottavan selvin sanoin, niinkuin seonteille tarjona kolkkojen tosiseikkain voimasta, että te saavuttaisitte tämän skyyttalaisen kunnian, vähin erin, vielä luullessanne olevanne elossa. Olettakaamme että tarjous olisi tällainen: "Teidän on kuoltava verkalleen: verenne kylmenee päivä päivältä, lihanne kuivettuu, sydämenne sykkii viimeiseltä ainoastaan niinkuin ruostunut rykelmä rautaläppiä. Elonne ehtyy teiltä ja vajoaa maan läpi Cainan jäähän; mutta päivä päivältä teidän ruumiinne puetetaan koreammin ja asetetaan korkeampiin vaunuihin ja saa lisää tähtiä rintapieliinsä — kruunujakin[22] päähänsä, jos tahdotte. Ihmiset kumartavat sen edessä, tuijottavat ja huikkailevat sen ympärillä, tungeksivat sen perässä pitkin katuja; rakentavat sille palatseja, kemuilevat kaiken yötä pitäen sitä pöytänsä päässä. Teidän sieluanne jää siihen sen verran että tietää mitä he tekevät ja tuntee kulta-asun painon sen hartioilla ja kruununreunan vaon kallossa, ei enempää." Ottaisitteko vastaan tuon tarjouksen, kuoleman enkelin suusanallisesti esittämänä? Suostuisivatkohan halvimmatkaan meistä siihen kauppaan, luullaksenne? Mutta käytännössä ja todenperäisesti me tartumme siihen, jokainen meistä, jossain määrin — monet meistä tarttuvat siihen syöttiin täydessä kamaluudessaan.
Sen ottaa vastaan jokainen, joka haluaa edistyä elämässä tietämättä mitä elämä on; joka tarkoittaa ainoastaan, että hänen on saatava enemmän hevosia ja enemmän palvelijoita, enemmän varallisuutta ja enemmän julkista kunniaa — eikä enempää henkilöllisyys-sielua. Ainoastaan se edistyy elämässä, jonka sydän on pehmenemässä, veri lämpenemässä, aivot elähtymässä, henki kulkemassaeläväänrauhaan. Ja ne ihmiset, joissa on tämä elämä, ovat maailman todellisia valtiaita tai kuninkaita — he, yksinomaan he. Kaikki muut kuninkuudet, mikäli ovat tosia, ovat vain heidän valtiutensa käytännöllisenä tuloksena ja ilmauksena: jos ne ovat vähempää kuin tätä, ne joko ovat draamallisia kuninkuuksia — kalliita näytäntöjä, joissa käytetään jalokiviä kiiltorihkaman sijasta — kansakuntien leluina tai muussa tapauksessa ne eivät ole kuninkuuksia laisinkaan, vaan tyrannivaltiuksia, taikka pelkkää kansallisen hupsuuden toiminnallista seuraamusta. Siitä syystä olen toisaalla lausunut niistä: "Näkyväiset hallitukset ovat muutamien kansakuntien leluja, toisten tauteja, muutamien valjaita, useampien taakkoja."
Mutta sanoin en kykene ilmaisemaan ihmetystäni, kun ajattelevienkin ihmisten keskuudessa kuulen vielä puhuttavan kuningasvallasta niinkuin hallitut kansakunnat olisivat yksityistä irtaimistoa, jota voidaan ostaa ja myydä tai muutoin hankkia kuten lampaita, näiden kuninkaan ollessa oikeutettu saamaan elantonsa niiden lihasta ja kokoamaan niiltä villat. Sellaisen katsantokannan mukaan soveltuisi Akilleen suuttunut määritelmä kehnoista kuninkaista — "ihmissyöjät" — vakituiseksi ja vastaavaksi nimitykseksi kaikille hallitsijoille, ja kuninkaan valtakunnan laajentaminen merkitsisi samaa kuin yksityishenkilön varallisuuden kartuttaminen! Kuninkaat, jotka niin ajattelevat, olkoot kuinkakin mahtavia, eivät voi olla kansakunnan todellisia kuninkaita sen paremmin kuin paarmat ovat hevosen herroja; he imevät sitä, ja saattavat ärryttää sen hurjistuksiin, mutta eivät johtele sitä.
He ja heidän hovinsa ja heidän armeijansa ovat — jos kykenisi näkemään selkeästi — vain iso suosääsken laji, jolla on painettikärsä ja sävelikäs, soitonjohtajan ohjailema torvi-ininä kesäisessä ilmassa; hämärä saattaa toisinaan olla otollisempi, mutta tuskin terveellisempi sen surviaiskomppaniain välkkyville usville. Tosikuninkaat sillävälin hallitsevat hiljaisesti, jos ollenkaan, ja tuntevat hallitsemisen tympäiseväksi; liian monet heistä tekevät "il gran refiuto" [suuren kieltäymyksen], — ja jos he eivät tee, niin laumaväki kohta kun he saattaisivat käydä sille hyödyllisiksi, jokseenkin varmasti tekee oman "suuren kieltäymyksensä"heistä.
Kuitenkin saattaa näkyväinen kuningas jonakuna päivänä olla tosikuningaskin, jos konsaan koittaa se päivä, jolloin hän tahtoo arvioida valtakuntaansa tämän edustamanvoimanmukaan, — eikä maantieteellisten rajojen perusteella. Ylen vähän on sillä väliä, leikkaako teiltä Trient[23] lohon täältä tai kiertääkö teille Rein yhtä linnaa vähemmän tuolla. Mutta teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, voitteko toden teolla sanoa tälle miehelle: "mene", niin että hän menee, ja toiselle: "tule", niin että hän tulee, — voitteko kierrättää kansaanne kuten Trientiä, ja minne käskette heidän tulla ja minne mennä. Teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, vihaako kansanne teitä ja kuoleeko teidän tauttanne, vai rakastaako teitä ja elääkö teissä. Valtakuntaanne saatte paremmin mitatuksi väenpaljouksien mukaan kuin penikulmin, laskien rakkaus-leveysastein — ei päiväntasaajasta luettuina, vaan ihmeellisen lämmintä ja rajatonta päiväntasaajaa kohti.
Mitatuksi! — ei, te ette voi mitata. Kuka kykenisikään mittaamaan, mikä eroavaisuus on niiden vallalla, jotka "tekevät ja opettavat" ja jotka ovat suurimmat maapallon valtioissa kuten taivaankin valtakunnassa — ja niiden vallalla, jotka repivät alas ja hävittävät: vallalla, joka täysimmillään on vain koin ja ruosteen valtaa? Kummallista ajatella, kuinka koikuninkaat kasaavat aarteita koille, ja ruostekuninkaat, jotka ovat kansansa voimakkuudelle samaa kuin ruoste asevarustukselle, tallentavat aarteita ruosteelle, ja riistäjäkuninkaat rosvoille, mutta kuinka harvat kuninkaat konsaan ovat koonneet aarteita, jotka eivät tarvitse mitään vartioitsemista — aarteita, joiden anastajia saisi olla mitä enemmän, sitä parempi!
Kirjailtua korukangasta, vain repeytymään; kypärää ja miekkaa, vain himmenemään; jalokiviä ja kultaa, vain hajaantumaan — on ollut kolmea lajia kuninkaita, jotka ovat näitä keränneet. Mitähän jos kerran nousisi neljäs luokka kuninkaita, jotka olisivat lukeneet jostakin ammoin syrjäytyneestä kirjoituksesta, että oli neljäskin laji aarretta, jolle jalokivet ja kulta eivät voineet vetää vertoja, yhtä vähän kuin sille sopi puhtaassa kullassa arvoa määrätäkään. Kuteeltaan ihanampaa kirjausta, Athenen sukkulasta; jumalaisemmassa tulessa taottua asevarustusta, vulkanisen voiman lietsomassa; kultaa jollaista voidaan kaivaa ainoastaan auringon punaisesta sydämestä sen laskiessa delfolaisten kallioiden yli; — syväkuvaista kudelmaa, läpäisemätöntä asevarustusta, juotavaa kultaa! Ja Käyttäytymisen, Uurastuksen ja Ajattelun kolme suurta enkeliä yhä kutsumassa meitä ja odottamassa pihtipieltemme luona, johdattaakseen meitä — jos tahtoisimme — siivekkäällä voimallaan ja opastaakseen meitä kaikenhuomaavine silmineen sitä polkua pitkin, jota yksikään lintu ei tunne eikä kotkankaan katse ole tavannut! Mitähän jos kerran nousisi kuninkaita, jotka kuulisivat ja uskoisivat tämän sanoman ja vihdoinkin kokoaisivat ja asettaisivat esiin — Viisauden aarteita kansalleen?
Ajatelkaa, kuinka hämmästyttävää toimintaaseolisi! Kuinka käsittämätöntä nykyisen kansallisen viisautemme vallitessa! Että me ottaisimme maalaisemme kirjaharjoituksiin emmekä painettiharjoituksiin! — järjestäisimme, koulisimme, pitäisimme palkoilla ja hyvän johdon alaisina ajattelijain armeijoita emmekä kuoliaaksipistäjiä! — löytäisimme yhtä hyvää kansallista huviketta lukusalien harrastelusta kuin ampumakenttien huoltamisesta; antaisimme palkintoja osuvista sattumista tosiasiaan yhtä hyvin kuin nyt määräämme lyijyisestä mojauksesta maalitauluun.
Kuinka hullunkuriselta aatokselta tuntuukaan oikein sanoiksi sovitettuna, että sivistyneiden kansakuntien pääomamiesten varallisuus konsaan tulisi sodan sijasta kannattelemaan kirjallisuutta! Olkaa vielä kärsivällisiä kanssani, lukiessani teille pari lausetta ainoasta kunnolleen kirjaksi mainittavasta tuotteesta, mitä itse olen tähän asti kirjoittanut — siitä joka säilyy (jos säilyy mikään) varmimmin ja kauvimmin kaikesta työstäni:
"Euroopan varallisuuden toiminnan peräti kamalia muotoja on, että yksinomaan pääomamiesten rikkaus kannattelee vääriä sotia. Oikeutetut sodat eivät tarvitse niin runsaasti rahaa tuekseen, sillä enimmät niistä miehistä, jotka sellaisia käyvät, tekevät sen ilmaiseksi. Mutta väärään sotaan on ostettava sekä ruumiit että sielut, ja niille lisäksi parhaat sodan välineet, joten sellaisen sodan kulungit kohoavat korkeimmiksi, niistä kustannuksista puhumattakaan, joita tuottaa kehno pelko ja ärtyinen epäluulo kansakuntien kesken, kun näillä kaikissa väenpaljouksissaan ei ole sen vertaa hävyntuntoa tai rehellisyyttä, että näillä saisivat hankituksi hetkenkään mielenrauhan. Tällä tavoin nykyään Ranska ja Englanti ostavat toisiltaan kymmenen miljoonan punnan arvosta tyrmistystä vuosittain — harvinaisen köykäistä satoa, puoleksi okaita ja puoleksi haavanlehtiä, jota kylvää, korjaa ja kokoaa aittoihin nykyaikainen valtiotalous-'tiede', totuuden sijasta opettaen ahnehtimista. Ja kun kaikki väärä sotiminen käy päinsä — paitsi vihollisen ryöstämisellä — ainoastaan pääomamiesten lainoilla, niin nämä lainat maksetaan sittemmin takaisin verottamalla kansaa, jolla näköjään ei ole mitään tahtoa asiassa, pääomamiesten tahdon ollessa sodan alkujuurena; mutta sen varsinaisena juurena on koko kansakunnan ahneus, joka tekee sen kykenemättömäksi uskoon, suoruuteen tai oikeuteen ja sentähden aikanaan tuottaa kullekin yksilölle hänen oman erikoisen menetyksensä ja rangaistuksensa."
Ranska ja Englanti ihan kirjaimellisesti, huomatkaa, ostavatsäikkyätoisiltaan; kumpainenkin maksaa kauhistelusta kymmenen miljoonaa puntaa vuodessa. Olettakaammepa nyt, että ne tuon kymmenen miljoonan vuotuisen säikkymäärän ostamisen sijasta päättäisivät kerrassaan olla rauhassa keskenään ja ostaa kymmenen miljoonan arvosta tietoa vuosittain; ja että kumpikin kansakunta uhraisi nuo kymmenentuhatta puntatuhattansa vuodessa kuninkaallisten kirjastojen, kuninkaallisten taidekokoelmien, kuninkaallisten museoiden, kuninkaallisten puutarhojen ja levähdyspaikkojen perustamiseen. Eiköhän se olisi jonkun verran parempaa sekä Ranskalle että Englannille?
Kestää vielä kauvan, ennen kuin se tapahtuu. Kuitenkaan ei toivoakseni enää kulu pitkiä aikoja kunnes kuninkaallisia tai kansallisia kirjastoja perustetaan jokaiseen huomattavaan asutuskeskukseen ja niihin toimitetaan kuninkaallinen sarja kirjoja: sama sarja jokaiseen niistä, valittuja kirjoja, parhaat joka lajia, mahdollisimman täydellisellä tavalla valmistettuja tuota kansallista sarjaa varten; kaikki teksti painettuna samankokoisille lehdille, leveäreunaisille, ja jaettuna miellyttäviksi nidoksiksi, keveiksi pidellä, kauneiksi ja lujiksi sekä kirjansitojan työn kelpo näytteiksi — ja nämä suuret kirjastot olkoot kaikkien siistien ja säädyllisten henkilöiden käytettävissä kaikkina päivän ja illan hetkinä, pitäen ankarasti voimassa tätä siisteyttä ja hiljaisuutta.
Voisin hahmotella teille muitakin suunnitelmia, taidegallerioista ja luonnontieteellisistä kokoelmista ja monista suuriarvoisista, monista minun nähdäkseni tarpeellisista uudistuksista: mutta tämä kirjasuunnitelma on helpoin ja tarpeellisin, ja se osoittautuisi melkoiseksi elvykkeeksi niin sanotulle brittiläiselle valtioruumiille, joka on viime aikoina käynyt vesitautiseksi ja saanut ilkeän janon ja nälän ja tarvitsee terveellisempää ravintoa. Te olette saaneet vilja-asetukset siltä kumotuiksi; koettakaa, ettekö voisi saada sille käytäntöön toisia vilja-asetuksia, jotka käsittelevät parempaa leipää — vanhoista arabialaisista taikajyvistä sesamista valmistettua, joka avaa ovia: ei rosvojen ovia, vaan kuninkaitten aarteiden.
Ystävät, tosikuninkaitten aarteet ovat heidän kaupunkiensa kadut, ja heidän kokoamansa kulta, joka toisille on kuin katujen lokaa, muuttuu heille ja heidän kansalleen ainaiseksi kristallikiveykseksi.
Viiteselitykset:
[1] Englanninkielellämortal, jonka juurena on latinanmors, kuolema; sen johdannaisia on engl.mortification, joka merkitsee sekä tuskallista ja nöyryyttävää mielipahaa että ruumiin kudoksien kuoleutumista (kuten kylmänvihoja).Suom.
[2] Elyseiläiset kentät l. Elysium oli kreikkalaisen taruston mukaan maanpiirin länsireunassa tai Manalassa ikuisen kevään seutu, autuaitten ja jumalten lemmikkien olosija.Suom.
[3] Klassilliset kielet ovat tähän päivään asti säilyttäneet vallitsevan asemansa englantilaisessa koululaitoksessa; opitaan perusteellisesti edes niitä, kun käytännöllisetkään pyrkimykset eivät paljoa kostuisi uusien kielten vajavasta lueskelusta niiden ja monien muiden oppiaineiden rinnalla ja kustannuksella, kuten meikäläisen koulutuksen pintapuolisuus syntyy. Niinpä yhä näkee englantilaisissa sanomalehdissäkin latinan ja kreikankielisiä otteita laajahkoille piireille lausuttuina.Suom.
[4] Meikäläinen puolisivistys etsii arvokkuuttansa useimmiten läntisestä naapurikielestä ja tähän sulatelluista etäisemmistä "hienostosanoista", ja pintakiillon helppo leviäminen tekee taas niitäkin "rahvaanomaisiksi", häivyttäen kokonaankin käytännöstä äidinkielen ytimekkäintä sanavarastoa. Kaunosielumme taasen omaksuvat kielenkäyttöönsä suorastaan kaikkia ajatusperäisten käsitteiden romaanilaisia nimityksiä, joiden tähden nyt kirjallisuus- ja taidearvostelut meillä ovat yleisön valtavalle enemmistölle hepreaa. Todellisesti sivistynyt henkilö ei kylläkään eksy teennäisyyteen kielenkäyttönsä kansallisessa puhdistamisessa, mutta toisaalta hän karttaa — äidinkielen perusteellisen tutkimisen avulla — tarpeettomien lainojen arvotonta helysälyä, nähdessään hienostelevan apinoimisen johtavan niin pitkälle, että esim. meillä monet "koulunkäyneet" henkilöt puolisuomalaiseen sanastoonsa lisäävät ruotsinkielen lauserakentelunkin. Missään muussa maassa ei kielellisten rikkaruohojen laiho ole nykyään niin turmiollisesti rehoittamassa kuin tällä Euroopan itsetietoisella kolkalla.Suom.
[5] Kirja on kreikaksibiblos, englanninkielelläbook; mutta yksinomaan lainasanaabible(meidän vanha "piplia") käytetään nimenä raamatulle, jonka asema suomenkielessä on aivan sama, kun sen alkuperäinen merkitys on ollut kirjoitustuote yleensä.Suom.
[6] Englanninkieli on aivan vallitsevassa määrin sekoitus muista kielistä; mutta suomalaisellekin osoittaa äidinkielen kehityshistorian viehättävä tutkimus suunnattoman paljouden vakaantuneita vieraita peruja kotoisimmaltakin tuntuvassa sanavarastossamme, ja se tutkimus suuresti edistää kielivarojemme oikeata sovellutusta käytäntöön täsmällisinä käsitevastikkeina.Suom.
[7] John Miltonin (1608-1674) sydämellisen kaihoinen paimenrunoelma opistoystävänsä Kingin muistoksi, kun tämä oli hukkunut haaksirikossa Irlannin vesillä.Suom.
[8] Etenkin presbyteriläisten — yhäti suuri kirkkokunta Englannissa — laaja seurakunnallinen itsehallinto jyrkästi vastustaa (episkopaalisen) valtiokirkonkin piispallisvaltaa, niin paljoa suppeampi kuin tämä onkin siihen valtaan verraten, minkä katolilaiset tunnustavat kirkkoruhtinaille kuuluvaksi. Erityisen kiihkeitä piispallisuuden hylkääjiä olivat presbyteriläisten keskuudesta kehittyneet puritaanit, joiden johtavana kynämiehenä juuri Milton työskenteli, Cromwellin johtaessa heidän asevoimaansa.Suom.
[9] Kreikankielenepiskopos(tähystäjä, katsastusmies).Suom.
[10] Latinanpastor(laiduntaja, paimen).Suom.
[11] Kaifas.
[12] Paavi Bonifacius (Dante, "Helvetti", Eino Leinon käännös, XXIII, XXIX).
[13] Tässä lähinnä tarkoitettua syrjästäkatsojan osaa ovat englantilaiset sittemmin karvaasti katuneet — syystä että Tanskan nujertaminen Preussin ja Itävallan yhteisvoimilla toimitti Saksalle Kielin kanavan rakentamismahdollisuuden. Että Ruskinin pahoittelema suurten kansojen itsekkyyden paatumus on tänä päivänä jotensakin ennallaan maailmassa, sen tajuaa elävästi jokainen kehittynyt suomennoksen lukija.Suom.
[14] Englannin kylmä suhtautuminen Yhdysvaltain kansalaissotaan, josta se vain tavoitti kaupallista hyötyänsä, vaikutti paljon siihen viivyttelyyn, jota ilmeni Yhdysvaltain kannan selviämisessä maailmansodan alkuvuosina 1914-1916.Suom.
[15] Brittien kaupallisen itsenäisyyden nimessä antoi Englannin hallitus asevoimin myydä oopiumia Kiinassa sen jälkeen kun Kiina itse kielsi tämän myrkyn myynnin ja käyttämisen, koska se tuhosi miljoonia ihmishenkiä.Suom.
[16] Katsokaa äsken julkaistua mietintöä, jonka lääkintähallitus on toimittanut valtioneuvostolle. Sen esipuheessa on huomautuksia, jotka luullakseni aiheuttavat jonkun verran kohua keskuudessamme; sallittakoon minun panna merkille niiden perusteella pari seikkaa:
Maakysymyksestä on nykyään liikkeellä kaksi väittämää, molemmat vääriä.
Toinen niistä selittää, että taivaallisen lain mukaan on aina ollut ja täytyy edelleen olla määräluku perinnäisesti pyhiä henkilöitä, joille maailman maa, ilma ja vesi kuuluvat yksityisomaisuutena; sitä maata, ilmaa ja vettä nämä henkilöt saavat sallia muun ihmiskunnan käyttää tarpeikseen tai kieltää käyttämästä aivan miten he vain näkevät otolliseksi. Tätä väittämää ei enää voi kauvaakaan puolustaa. Vastakkaisena väittämänä on, että maailman jakaminen maailman laumaväen kesken heti korottaisi tämän laumaväen pyhiksi vallassäätyläisiksi; että rakennuksia kohoaisi silloin itsestään ja vilja kasvaisi valmiisti; ja että jokainen saisi elellyksi tekemättä mitään työtä elannokseen. Tämäkin väittämä havaittaisiin käytännössä peräti pätemättömäksi.
Tarvitaan kuitenkin muutamia jyrkkälaatuisia kokeita, ja jyrkempiä kompastuksia, tänäkin magnesiumvaloisena aikakautena, ennen kuin toiselle kannalle asettuneet yleiseen vakautuvat siitä, että mikään laki miltään alalta — kaikkein vähimmin maata koskeva, joko sen hallussapitämiseksi tai jakamiseksi, korkeasta tai huokeasta korvauksesta vuokraamiseksi laadittuna — ei lopun lopuksi tuottaisi vähintäkään hyötyä kansan paljoudelle niin kauvan kuin yleinen elämisen ja elannonsaannin pyrkimys pysyy pelkkänä raakamaisena kiistakilpana. Se pyrkimys omaksuu periaatteettomassa kansakunnassa milloin minkin tuhoisan muodon, mitä hyvänsä lakeja laadittaneenkin sitä varten.
Olisi esimerkiksi varsin terveellinen laki Englannille, jos se voitaisiin saattaa voimaan, että tuloille määrättäisiin ylittämättömät rajat luokkien mukaan; ja että kunkin aatelismiehen tulot maksaisi hänelle kansa määräpalkkana tai -eläkkeenä, sen sijaan että hän mielivaltaisesti pusertaa ne vaihtelevana eränä tilustensa vuokraajilta. Mutta jos saisitte sellaisen lain hyväksytyksi huomenna, ja jos — kuten siitä edelleen johtuisi välttämättömyydeksi — vakauttaisitte noiden määrätulojen arvon säätämällä jonkun painomäärän puhtaita vehnäjauhoja lailliseksi maksuvälineeksi, joka vastaisi nimettyä rahaerää, niin ei kuluisi kahtatoista kuukauttakaan, kun jo toinen maksukanta olisi hiljaisesti levinnyt käytäntöön ja kasautuvan varallisuuden voima jälleen päässyt ilmenemään jonkun muun tarvikkeen tai kuvitellun vastikemerkin varassa. Kieltäkää ihmisiä ostamasta toistensa henkiä kultarahoilla, niin he ostavat simpukankuorilla tai kivitauluilla. On vain yksi parannus yleiselle puutteenalaisuudelle — ja se on yleinen kasvatustyö, suunnattuna kypsyttämään ihmisiä ajattelevaisiksi, armeliaiksi ja oikeamielisiksi. Onhan kyllä ajateltavissa moniakin lakeja, jotka vähitellen parantaisivat ja voimistuttaisivat kansallista luonnonlaatua; mutta enimmäkseen ne ovat sellaisia, että kansallisen luonnonlaadun pitäisi jo paljon parantua ennen kuin se niitä sietäisi. Kansakuntaa saattaa nuoruudessaan autella laeilla niinkuin heikkoa lasta selkätu'illa, mutta vanhana se ei voi sillä keinoin suoristaa köyristynyttä selkärankaansa.
Ja sitäpaitsi — maanomistus-pulma on pahimmillaankin sivuasia; jaettakoon maapallo miten hyvänsä, pääkysymykseksi jää järkkymättömästi: Kenen on sitä muokattava? Keiden meistä, lyhyeen sanoen, pitää muiden hyväksi suorittaa kova ja likainen työ — ja millä palkalla? Kutka saavat mieluisan ja siistin työn, ja millä palkalla? Kutka jäävät työjärjestyksen ulkopuolelle, ja mitä maksetaan heille? Ja näihin seikkoihin liittyy omituisia siveellisiä ja uskonnollisia kysymyksiä. Missä mitassa on laillista imeä osa sielua hyvin monista henkilöistä näiden henkisten otoksien panemiseksi kokoon ja yhden hyvin kauniin tai ihanteellisen sielun tekemiseksi niistä? Jos tässä olisi kysymys pelkästä verestä eikä henkisyydestä, ja jos se siirto voitaisiin täydesti tehdä (kuten jo on lapsille tehtykin), — niin että olisi mahdollista tehdä yhdestä henkilöstä siniverisempi herrasmies ottamalla määräerät verta laumaväen ryhmän käsivarsista ja sijoittamalla sen kaiken häneen, — niin sellainen homma tietenkin hoideltaisiin; mutta salaisesti, arvatakseni. Mutta nyt — koska heruttelemme aivovoimaa ja sielunelämää emmekä näkyväistä verta — sitä saa tapahtua aivan avoimesti, ja me elämme, me herrasmiehet, herkullisimmasta saaliista, kärppien tavoin: me pidämme joukon moukkia kaivamassa ja ojittamassa ja yleensä tylsistymässä, jotta ilmaiseksi ravittuina saamme itsellemme kaiken ajattelu- ja tunne-elämän.
Onhan tosin tälläkin järjestelmällä puolensa. Jalosukuinen ja hienosti kasvatettu englantilainen, ranskalainen, itävaltalainen tai italialainen herrasmies (ja vielä verremmin vallasnainen) on suuri tuote; parempi luomus kuin enimmät kuvanveistokset, ollen kauniisti värikäs kuten soreamuotoinenkin, ja lisänään koko henkevyys; uhkea katseltava, ihmeellinen puhuteltava; eikä sitä voi saada — sen paremmin kuin pyramidia tai kirkkoakaan — ilman runsasta elämänavustusten uhraamista. Ja parempaa kenties on rakentaa kaunis ihmisolento kuin kaunis temppeli tai torni; ja ihastuttavampaa kohottaa kunnioittava katseemme paljon yläpuolellamme olevaan elolliseen kuin muuriin; mutta sen kauniin ihmisolennon on vain vastavuoroon täytettävä erinäisiä velvollisuuksia — elävän vartiotornin ja vallituksen velvollisuuksia —, joista jälempänä tulee puhetta.Tekijä.
[17] Varsinkin vedonlyönnillä, joka Englannissa on kehittynyt suunnattomaksi villitykseksi hevoskilpailujen yhteydessä.Suom.
[18] Näiden on esim. tarkoin kellonmäärin noudatettava kunkin satamapaikan nousu- ja laskuveden ennakolta laskettuja vaiheita.Suom.
[19] 75 penniä runsaista 50,000 markasta.
[20] En tiedä mitä tämä merkitsee. Tuo sanamuoto tuntuu vain omituiselta yhteensattumalta erään lauselman kanssa, jonka jotkut meistä ehkä muistavat. Saattaa olla hyvä tallettaa tämän sanomalehti-selostuksen ohelle toinen leikkele,Morning Post-lehdestä; päiväys on jokseenkin samanaikainen — perjantai, maaliskuun 10. p. 1865: — "Mme. C:nsalons, joiden valtiatar hoiteli emännyyttä taitavasti sovittautuvalla luontevuudella ja hienosävyisyydellä, olivat täpösen täynnä ruhtinaita, herttuoita, markiiseja ja kreivejä —miesseuratosiaan samaa, jota näkee ruhtinatar Metternichin ja madame Drouyn de Lhuysin illanvietoissa. Joitakuita englantilaisia päärejä ja parlamentin jäseniä oli saapuvilla, tuntuen suuresti nauttivan eloisasta ja huikaisevan arastelemattomasta nähtävästä. Toisessa huonekerrassa olivat illallispöydät sälytetyt kaikilla vuodenajan herkuilla. Jotta lukijanne saisivat hiukan käsitystä pariisilaisen elämäniloisen piirin hienostuneesta aterioimisesta, jäljennän ruokalistan, jonka mukaan illallinen tarjottiin kaikille kahdellesadalle vieraalle istualla kello neljältä. Erikoista yquemiä, johannisbergeriä, laffittea, tokaijia ja samppanjan valiolajeja tuotiin säästelemättömästi kaiken aamua. Illallisen jälkeen elpyi jälleen tanssiminen uudella innolla, päättäjäisinäänchaine diabolique[paholaiskarkelo] jacancan d'enfer[helvetinleiskuna. —Suom.] kello seitsemältä aamulla. Ruokalista oli tällainen: 'Consommé de volaille à la Bagration; 16 hors-d'oeuvres variés. Bouchées à la Talleyrand. Saumons froids, sauce Ravigote. Filets de boeuf en Bellevue, timbales milanaises chaudfroid de gibier. Dindes truffées. Patés de foies gras, buissons d'écrevisses, salades vénétiennes, gelées blanches aux fruits, gateaux mancini, parisiens et parisiennes. Fromages glacés. Ananas. Dessert.'"Tekijä.
[21] Minua ilahduttaa kaikesta sydämestäni sellaisen sanomalehden kuinPall Mali Gazettenperustaminen, sillä julkisen sanan mahti saattaa oppineiden, riippumattomassa asemassa olevien ja rehellisin aikein toimivien miesten käsissä sukeutua siksi kaikeksi, mitä sen on tähän asti turhaan kerskattu olevan. Sen julkaisija suo minulle sentähden varmaankin anteeksi, kun juuri kunnioituksesta lehteä kohtaan en jätä muistuttamatta kolmannen numeron 5. sivulla julkaistusta kirjoituksesta, joka oli jokaisessa sanassaan väärä, niin kiivaan väärä kuin voikin tulla ainoastaan rehelliseltä mieheltä, joka on lähtökohdakseen saanut ajatus-erheen ja seurauksista häilymättä kehittelee sitä tunnollisesti. Sen loppupuolella oli tämä merkillepantava lause:
"Hädän karvas leipä, ja hädän vesi — niin, ja hädän makuusijat ja peitteet — ovat ihan äärimmäinen suosio, minkä laki saisi antaakulkijamille pelkkinä kuljeksijoina." Minä vain asetan vertauskohdaksi tälle Englannin sivistyneistön mielialan ilmaukselle v:lta 1865 osan sitä sanomaa, jonka julistamisessa oman aikansa herrasmiehille Jesajan piti korottaa äänensä kuin sotatorvi: "Riidaksi ja toraksi te paaston käytätte, ja puristetun nyrkin lyömiseksi. Eikö se ole paasto, johon Minä mielistyn, kun leipäsi nälkäiselle taitat ja kurjatkulkijat[reunamuistutus: 'hätääkärsivät'] kotiisi saatat." Se aatoshairahdus, johon kirjoittaja oli kyhäyksensä alkuosassa eksynyt, kuului näin: "Sekoittaa vaivais-avustusten jakelijan tehtävät jonkun armeliaisuuslaitoksen toimihenkilön menettelytapoihin on suuri ja turmiollinen erehdys." Tämä lause on niin täsmälleen ja perinjuurin väärä, että sen sisältö on mielessämme käännettävä näin toisin kuuluvaksi ennen kuin voimme selvitellä mitään kansallishädässämme ilmenevää pulmaa: "Kaiken köyhäinhoitoa koskevan lainsäädännön perustuksena on todettava, että vaivais-avustusten jakelijat ovat kansakunnan almunantajia, joiden tulee suoda antejansa sikäli paljoa suuremmalla ja suoraluontoisemmalla sydämellisyydellä ja avokätisyydellä, kuin yksityiselle armeliaisuudelle on mahdollista, mikäli yhteinen kansallinen ymmärryskin ja voima voidaan olettaa yksityisen henkilön avustustoiminnan edellytyksiä suuremmiksi."Tekijä.
[22] Englannin korkeimman aatelin arvotamineihin kuuluukin todellinen päässäpidettävä kruunu.Suom.
[23] Italiaan pistävä kulmake Italiaan joutunutta aluetta.Suom.