Sunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden linnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän ilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.
Bobby vastusteli: »Etkö sinä siis rakastakaan minua?»
»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole pörröttänyt sinun tukkaasi?»
»Mutta miksi sinä et sitten halua mennä naimisiin minun kanssani?»
»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi tietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi. Tahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin.»
»Mutta miksi? Siitäkö vanhasta syystä?»
»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä naimisiin kanssasi, Bobby… Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo olla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon olla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on, Bobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»
Bobby päästeli vastustelevia ääniä.
»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»
Bobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.
»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi, kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin. Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’ ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt minua jollakin tavoin… Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa…»
»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut…»
»Ei.»
»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä sattumalta muuttaisit mieltäsi.»
»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta vaikeni äkkiä…
Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.
»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi», nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»
Hän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja seisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta, jonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos naiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän on palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä en mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton nainen, Bobby. Tästä alkaen.»
»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Bobby.
»Se ei tapahdu senvuoksi, etten minä tahtoisi sinun rakastavan minua.»
Bobby oli ällistynyt.
»Bobby», kuiskasi hän ja näytti hehkuvan.
Bobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen poskiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä taas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän tällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia suutelolta kuin kyynelten maustamat.
Ja tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli siepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.
Bobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan merkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa tapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden aikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään uhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat juuri kukkaan puhkeamaisillaan.
4.
Bobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä ja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli yhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella, tyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi naimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä, ja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi hänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän ei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut mitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla. Christina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten saapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.
Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella. Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan. Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.
»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli. Hän vain haihtui pois yöllä.»
»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin pitkän väliajan jälkeen.
Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan. Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen kurkkunsa.
»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja hajoitettaisiin», sanoi hän.
»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»
»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa, jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja haudattu… Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään, Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta milloinkaan tullut mitään… Kun kuulin, että hän oli kuollut, en osannut uskoa sitä.»
»Onkohän kuollut?» kysyi Paul Lambone.
Siihen ei voinut vastata mitään.
Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee. En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen ajatellut häntä loppumattomiin.»
»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»
»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia. Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle. Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta kuitenkin samana.»
»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla. Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä…»
Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura haihtuu pimeään.
Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata, eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt. Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi. Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti. Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»
»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»
»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.
»Selitän teille oppini», jatkoi hän.
Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys. Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen, parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta maailmankaikkeudesta?
Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta. Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti, että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä, yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.
Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta. Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin, mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.
»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle, »on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä, niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»
»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä. Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan. Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista, edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme, uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti… henkiseen ainekseensa nähden.»
»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai tehnyt sinä päivänä.
5.
Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa tuolissa.
Lambonen sulava ääni selitteli:… »joten ei merkitse niin paljon se, mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme. Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät, niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille. Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut työnsä tehdyksi.»
»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoiDevizes.
»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»
»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»
»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»
Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä. Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti, mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus olisi toivonut omaavansa silmälasit.
Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.
»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.
Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki, että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.
»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.
Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»
»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.
»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut. Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä… Amerikassa… joka paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen, toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt. Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»
»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin, ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden kanssa ja päättää keskustelun.
»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä jatkuisi iankaikkisesti.»
Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista. Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.
»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain vanhoja, jotka on maalattu uudelleen…»
»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.
»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden, olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen. Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi. Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin… Ja minä uskon, että sellainen on meidän kaikkien laita.»
Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.
»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään, että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty. Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei mikään… Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi. En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen. Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto, jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme: 'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään. Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa. Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»
Nti Lambone liikahteli ja hytisi.
Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone oli hiljaa.
»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme, on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu. Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin, mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen. Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»
»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»
Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää uhrautumista», sanoi hän.
Syntyi hiljaisuus.
»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»
»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella äänellä.
»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman huomautuksen.
»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia. Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä. Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle, jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»
»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi kehityksessänne», sanoi Devizes.
»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»
»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta. Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku pikkuinen suru.»
»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»
Bobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.
»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.
Rakkaani!
»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään aina kohdella minua lapsena?»
»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte esimerkiksi olevanne kommunisti.»
»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta, »vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»
»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy. Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme. Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»
»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»
»Siinä onkin kaikki.»
»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet toisemme.»
Löytäneet toisemme?
»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen. Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä? Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä. Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden… Siinä kaikki.»
Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»? Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä, että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?
Nti Lambone liikahteli levottomasti.
Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.
He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.
6.
»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone kesken hiljaisuutta.
»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin ntiLambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»
»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta…» sanoi hän, mutta jätti lauseensa kesken.
»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone. »Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme vain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin kaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti paikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa kokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän muoto vetää tulta ylös.»
»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan hitaana ja kookkaana.
7.
Kaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen huvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi muutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa alkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet Lontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle. Siellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja ikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja. Pieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut mennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä hemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja suulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli, jossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka ei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää. Polku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen tiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka nuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat ruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.
Bobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui sitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita säiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein siisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan:
Romaani jalkamatkalta
Kirj.
Ensimmäinen luku.
Sankarimme esitellään.
Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen tusinaa kertaa.
Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».
Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman, ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi, että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.
Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä. Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen, koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin. Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin, kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa, selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras, antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan, ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?
Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä, jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet. Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko, pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.
Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen. Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta, välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä. Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa. Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna, kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista. Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia, kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon aavistamattomia etuja.
Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä, näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään. Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin — kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.
Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja. Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua, sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti, niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä kokonaan muihin asioihin.
Siirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon pieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen uhmaten kaikkea perintätietoa.
Hän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen läheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet pois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa tehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla käytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.
Oli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren naisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää laskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista muutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista erikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää vaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei enää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä olisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri joukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla somia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden ja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas raivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi sukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain sukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin mietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät halunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät halunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.
Mutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen lajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen oli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen tyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli Bobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin hän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä, omasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt oli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken sellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön vallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt ottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta Bobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi häntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän kuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä tapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä. Heidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä ja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja siten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja pysyttävä hänen vertaisenaan…
Juuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain romaania, muttasuuriromaani.
Hän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki hän. »Romaani jalkamatkalta.»
Hänelle selvisi, että tuossa kaikessa oli jotakin perin kieroa.
Siitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa sellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista seikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi huomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista pysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka tulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja laittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois nuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»
»Se saattaisi olla jotakin merkitsevän romaanin nimi», sanoi Bobby.
Hän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi:»Löytöretkeilijän tarina.»
Hän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.
»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.
Lopuksi hän kuitenkin palasi nimeen: »Romaani jalkamatkalta…»
Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki kukkaruukut on suljettu aittaan… En pidä siitä, että lintu menettää aamunsa ja pettyy… Siihen ei mene minuuttiakaan…»
Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.
Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu. Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen olentotoverin.
Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.