Surullinen hymy väreili naisen huulilla: "Pavel, Pavel; se koskee minuun… Olen usein tuntenut pistoksen rinnassani ajatellessani: mitähän lapset ajattelevat? — Mutta olen aina pitänyt sitä pahanhengen kuiskuttamana mielijohteena… Sen pahempi olen erehtynyt!" — Hän kohotti päänsä ja kasvoilla kuvastui vakava, jalo ylpeys. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi astunut tämän kynnyksen yli, ennenkuin olisin sinulle sanonut: poikani, olen viattomasti tuomittu!"
"Laupias Jumala! Miten kelvottomasti olenkaan käyttäytynyt teitä kohtaan", huudahti Pavel.
"Älä syyttele itseäsi!" vastasi äiti verrattoman tyynesti. "Olithan niin nuori, kun minun täytyi sinut jättää. Et tuntenut minua tarkemmin."
"Äiti!" änkytti Pavel, "äiti!"… Hän syöksyi hänen eteensä polvilleen, kätki päänsä hänen helmaansa, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, tietäen nyt pitävänsä sylissään suurinta rikkauttaan, kalliinta ja parainta aarrettaan. "Jääkää minun luokseni, rakas äiti!" huudahti hän. "Minä kannan teitä käsilläni, minä korvaan teille kaiken, mitä olette saanut kärsiä. Jääkää luokseni!"
Ja äiti kumartui kirkastetuin katsein hänen ylitsensä, painoi laihan poskensa hänen hiuksiaan vasten, suudellen hänen niskaansa, ohimoitaan, otsaansa. "En tiedä rohkenenko", sanoi hän.
"Ihmistenkö tähden?"
"Ihmisten tähden."
Silloin Pavel katsahti ylös: "Mitä juuri äsken sanoitte? — Pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen. Olisipa, rakas äiti, todella ihmeellistä, ellei meitä tarvittaisi, kahta sellaista ihmistä kuin me olemme. Te jäätte minun luokseni, rakas äiti!"
End of Project Gutenberg's Kunnanlapsi, by Marie von Ebner-Eschenbach