"Kaikkeni, kaikkeni tahdon koettaa", huudahdin. "Heti tahdon rientää linnaan; ystäväni, joka antoi sinulle ruusun, on siellä vahdissa; hän kyllä herättää herttuan, minä tahdon polvistua hänen vuoteensa ääreen ja pyytää häneltä armoa Annille."
"Armoako?" sanoi vanhus kylmästi. "Hampain on hänet vedetty siihen; kuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki armo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:
"'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio'.
"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän tahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut hänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun täytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi tuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet tuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille ja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee herra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut mukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda meille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper ja Anni saavat kunniallisen haudan."
Näin puhellessamme olimme kohdanneet papin; vanhus kertoi hänelle suhteensa vangittuun, ja hän otti eukon ystävällisesti mukaansa vankilaan. Minä taas riensin niin nopeasti kuin ikinä jaksoin linnaan, ja minuun teki lohdullisen vaikutuksen, ollen ikäänkuin toivon merkkinä, kun kreivi Grossingerin talon ohitse syöksyessäni kuulin puutarhahuoneen avonaisesta ikkunasta herttaisen äänen laulavan luutun säestyksellä:
Lemmestä Armo haastoi, mut valvoo Kunnia ja haastajalle toivoo hyv'yötä harrasta. Ja Armo hunnun ottaa, kun Lempi ruusut suo; niin rakas Kunnialle on Armo-sulho tuo.
Oi, minulla oli enemmänkin hyviä enteitä! Sata askelta kauempana löysin valkean hunnun virumassa kadulla; nostin sen maasta, se oli täynnä tuoksuvia ruusuja. Pidin sitä kädessäni ja juoksin edelleen ajatellen: ah, Jumalani, se merkitsee armoa! Kääntyessäni kulmauksen ympäri näin erään miehen, joka verhoutui vaippaansa minun rientäessäni ohitse hänen editseen ja käänsi minulle kiivaasti selkänsä, pysyäkseen tuntematonna. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, sillä minä en nähnyt enkä kuullut sisimmässäni muuta kuin: armoa, armoa! ja syöksyin ristikkoportista linnanpihalle. Jumalan kiitos, vänrikki, kreivi Grossinger, joka käveli edestakaisin kukkivien kastanjapuiden alla vahdin edessä, tuli jo minua vastaan.
"Rakas kreivi", sanoin rajusti, "teidän täytyy heti viedä minut herttuan luo, heti paikalla, tai kaikki on myöhäistä, kaikki on hukassa!"
Hän näytti käyvän hämilleen tästä esityksestä ja sanoi:
"Mitä johtuukaan mieleenne tällä oudolla hetkellä? Se ei käy mitenkään päinsä, tulkaa paraatiin, silloin tahdon esitellä teidät."
Maa poltti jalkojeni alla. "Nyt tai ei koskaan!" huudahdin; "sen täytyy tapahtua, se koskee ihmishenkeä!"
"Se ei käy nyt päinsä", vastasi Grossinger terävästi ja torjuvasti, "se koskee kunniaani, minua on kielletty tänä yönä ilmoittamasta ketään."
Sana kunnia saattoi minut epätoivoon. Ajattelin Kasperin kunniaa, Annin kunniaa, ja sanoin:
"Kirottu kunnia, juuri hankkiakseni enää viimeisen avun, minkä mokoma kunnia on jättänyt jälelle, minun täytyy päästä herttuan luo. Teidän täytyy ilmoittaa minut, tai muutoin huudan ääneen herttuaa."
"Jos te teette sen", sanoi Grossinger kiivaasti, "niin jätän teidät vahdin käsiin. Te olette haaveilija, te ette tunne mitään olosuhteita."
"Oi, kyllä minä tunnen olosuhteita, hirveitä olosuhteita! Minun täytyy päästä herttuan puheille; joka minutti on korvaamaton", intin minä; "jollette tahdo ilmoittaa minua heti, niin riennän yksin hänen luokseen."
Näin sanoen tahdoin kiiruhtaa portaille, jotka johtivat ylös herttuan huoneihin, kun samassa huomasin tuon jo mainitun vaippaan verhoutuneen miehen, joka oli kohdannut minut, kiiruhtavan samoille portaille. Grossinger käänsi minut väkisin ympäri, jotta en näkisi tuota toista.
"Mitä teette, hullu", kuiskasi hän minulle, "olkaa hiljaa ja rauhoittukaa, te saatatte minut onnettomaksi."
"Miksi ette pysähdytä tuota miestä, joka tuolla juuri meni ylös?" sanoin minä. "Hänellä ei suinkaan ole mitään niin tähdellistä asiaa kuin minulla. Ah, asiani on tuiki tähdellinen, minun täytyy, minun täytyy! Se koskee erään onnettoman vietellyn olento-raukan kohtaloa."
Grossinger vastasi:
"Te olette nähnyt tuon miehen menevän ylös. Jos te vielä mainitsette siitä sanaakaan, niin saatte tutustua miekkaani. Juuri sentähden että hän meni ylös, te ette voi mennä sinne, — herttualla on asioita hänen kanssaan."
Silloin tuli valoa herttuan ikkunoihin. "Hyvä Jumala, hänellä on valoa, hän on ylhäällä!" sanoin; "Minun täytyy puhutella häntä, taivaan nimessä, päästäkää minut tai minä huudan apua."
Grossinger tarttui käsivarteeni ja sanoi:
"Te olette juovuksissa, tulkaa vahtihuoneeseen; minä olen ystävänne, nukkukaa tarpeeksenne ja sanelkaa minulle se laulu, jonka se vanha eukko tänä yönä lauloi tuolla portailla, kun johdin kiertovahtia ohitse; se laulu kiinnittää suuresti mieltäni."
"Juuri vanhuksen ja hänen omaistensa vuoksi minun täytyy puhua herttuan kanssa!" huudahdin kiivaasti.
"Vanhuksenko vuoksi?" vastasi Grossinger. "Hänen vuoksensa te voitte puhua minun kanssani, — suuret herrat eivät ymmärrä mitään sellaisesta; nopeasti, tulkaa vahtihuoneeseen."
Hän tahtoi vetää minut pois; silloin linnankello löi puoli neljä, sen ääni leikkasi sieluni läpi kuin hätähuuto, ja minä huusin kaikin voimin ylös herttuan ikkunoihin:
"Apua! Jumalan nimessä apua kurjalle vietellylle olennolle!"
Silloin muuttui Grossinger aivan kuin mielettömäksi, hän tahtoi tukkia suuni, mutta minä painiskelin hänen kanssaan; hän sysäsi minua niskasta, hän haukkui, mutta minä en tuntenut enkä kuullut mitään. Hän huusi vahtia, korpraali riensi muutamien sotamiesten kera saapuville ottamaan minua kiinni, mutta juuri siinä tuokiossa avautui herttuan ikkuna ja sieltä huudettiin alas:
"Vänrikki kreivi Grossinger, mikä häväistys tämä on? Tuokaa se mies tänne ylös, ja heti paikalla!"
En odottanut vänrikkiä, vaan syöksyin portaita ylös ja lankesin herttuan jalkoihin, joka ällistyneenä ja harmistuneena käski minun nousta ylös. Hänellä oli kannussaappaat jalassa, mutta yllään yönuttu, jota hän huolellisesti piteli kiinni rinnan kohdalta.
Esitin herttualle kaiken sen, mitä vanhus oli kertonut minulle ulaanin itsemurhasta ja kauniin Annin vaiheista, niin suppeasti kuin hätä vaati, ja rukoilin häneltä ainakin mestauksen lykkäämistä muutamaksi tunniksi ja kunniallista hautaa molemmille onnettomille, jos kerran armahduksen saanti oli mahdoton. — "Oi, armoa, armoa!" huudahdin, samalla kun vedin poveltani esiin löytämäni valkoisen, ruusujen täyttämän hunnun; "tämä huntu, jonka olin löytänyt tänne tullessani, näytti minusta lupaavan armoa."
Herttua tarttui kiihkeästi huntuun ja oli kovin liikutettu. Hän puristi huntua käsissään, ja kun minä lausuin, että tuo tyttöparka oli väärän kunnianhimon uhri, jonka eräs ylhäinen mies oli avioliiton lupauksella vietellyt, ja että hän oli niin jalo, että mieluummin tahtoi kuolla kuin ilmaista viettelijänsä — silloin keskeytti herttua minut kyyneleet silmissä ja sanoi: "Vaietkaa, taivaan nimessä, vaietkaa!" — ja nyt hän kääntyi ovella seisovan vänrikin puoleen ja sanoi tulisella kiireellä: "Pois, rientäkää ratsain tämän miehen kanssa; ratsastakaa hevonen kuoliaaksi, kunhan vain ehditte ajoissa mestauspaikalle; kiinnittäkää tämä huntu miekkanne kärkeen, heiluttakaa sitä ja huutakaa: armo, armo! — minä tulen perästä."
Grossinger otti hunnun; hän oli aivan muuttunut, hän näytti aaveelta pelkästä tuskasta ja kiireestä. Me syöksyimme talliin, nousimme ratsaille ja lähdimme täyttä laukkaa; hän syöksyi mielipuolen tavoin ulos portista. Kiinnittäessään huntua miekkansa kärkeen hän huusi: "Herra Jeesus, sisareni!" minä en ymmärtänyt, mitä hän tahtoi. Hän seisoi pystyssä jalustimissa, liehutti huntua ja huusi: "armo, armo!" Me näimme ihmisjoukon koossa kummulla mestauspaikan ympärillä. Hevoseni pelkäsi liehuvaa huntua. Ollen kehno ratsastaja en voinut saavuttaa Grossingeria, joka kiidätti täyttä laukkaa, vaikka ponnistinkin kaikki voimani. Surkea sattuma! tykistö harjoitteli läheisyydessä, ja kanuunoin jyminä teki huutomme etäältä kuulemisen mahdottomaksi. Grossingerin hevonen kaatui, väkijoukko hajosi äkkiä tieltä, minä näin piirin sisään, näin teräksen välähtävän aamuauringon valossa — ah, Jumala, se oli mestaajan miekan välähdys! — Minä nelistin paikalle ja kuulin väkijoukon valitukset. "Armahdus, armahdus!" huusi Grossinger ja syöksyi liehuvin hunnuin ihmispiirin läpi ikäänkuin raivostunut, mutta mestaaja nosti häntä vastaan kauniin Annin verisen pään, joka kaihomielisesti hymyili hänelle. Silloin huusi Grossinger: "Jumala olkoon minulle armollinen!" ja kaatui maahan ruumiin päälle. "Tappakaa minut, hyvät ihmiset, minä hänet olen vietellyt, minä olen hänen murhaajansa!"
Koston vimma valtasi väkijoukon; vaimot ja neidot tunkivat esiin, raastoivat hänet ruumiin päältä ja polkivat häntä jaloillaan; hän ei puolustanut itseään; vartijat eivät voineet hillitä raivoavaa kansaa. Silloin nousi huuto: herttua, herttua! Hän saapui avovaunuissa; aivan nuori mies, hattu syvään silmille painettuna, vaippaan verhoutuneena, istui hänen vieressään. Ihmiset raahasivat Grossingerin esille; "Jeesus, veljeni!" huusi tuo nuori upseeri mitä naisellisimmalla äänellä vaunuista. Herttua sanoi hämmästyneenä hänelle: "Vaietkaa!" Hän hyppäsi vaunuista, tuo nuori mies tahtoi seurata, herttua työnsi hänet jotensakin tylysti takaisin, mutta silloinpa kävikin selville, että mainittu nuori mies oli upseeriksi pukeutunut Grossingerin sisar.
Herttua antoi asettaa rääkätyn, verta vuotavan, tainnoksiin menneen Grossingerin vaunuihin; sisar ei enää välittänyt mistään, vaan heitti vaippansa veljensä yli; jokainen näki hänet nyt naisen asussa. Herttua oli hämillään, mutta tointui pian ja käski vaunujen heti kääntyä ja viedä kreivittären veljineen heidän asuntoonsa.
Tämä tapaus oli jossakin määrin tyynnyttänyt väkijoukon vimmaa. Herttua sanoi ääneen vahtiapitävälle upseerille:
"Kreivitär Grossinger näki veljensä ratsastavan talonsa ohitse tuomaan armahdusta ja tahtoi olla läsnä tässä iloisessa tapahtumassa. Kun minä samassa tarkoituksessa ajoin ohi, seisoi kreivitär ikkunassa ja pyysi minua ottamaan hänet mukaani vaunuihini, enkä minä voinut kieltää sitä tuolta hyväsydämiseltä lapselta. Hän otti veljensä vaipan ja hatun, jottei herättäisi mitään huomiota, ja on — onnettoman sattuman yllättämänä — juuri siten tehnyt koko asian seikkailunomaiseksi häväistysjutuksi. Mutta miten voitte te, herra luutnantti, jättää onnettoman kreivi Grossingerin roskajoukon valtaan? Sehän on kauhea tapaus. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän ratsunsa kaatumisen vuoksi saapui liian myöhään. Minä tahdon, että kreivin rääkkääjät vangitaan ja rangaistaan."
Nämä herttuan sanat aiheuttivat yleisen huudon: "Hän on lurjus, juuri hän on ollut kauniin Annin viettelijä ja murhaaja, hän on sen itse tunnustanut, tuo kurja, ilkeä mies!"
Kun tämä huuto kaikui joka puolelta ja kun myöskin pappi, upseeri ja oikeusviranomaiset vahvistivat sen, joutui herttua niin syvän järkytyksen valtaan, ettei hän kyennyt lausumaan muuta kuin: "Kauheaa, kauheaa, voi tuota kurjaa miestä!"
Nyt astui herttua vaaleana ja kalpeana piiriin, tahtoen nähdä kauniin Annin ruumiin. Se lepäsi vihreällä nurmikolla valkeassa, mustin nauharuusukkein koristetussa puvussa; vanha isoäiti, joka ei vähääkään välittänyt kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtui, oli sovittanut hänen päänsä muuhun ruumiiseen ja peittänyt esiliinallaan tuon hirveän katkaisukohdan. Hän asetti parhaillaan Annin käsiä ristiin sen raamatun päälle, jonka pastori muinoin tuossa pikkukaupungissa oli lahjoittanut pienelle Annille; kultaisen seppeleen hän kiinnitti Annin päähän ja pani hänen rintaansa sen ruusun, jonka Grossinger yöllä oli antanut hänelle, tietämättä kenelle hän sen antoi.
Tämän nähdessään herttua lausui:
"Kaunis onneton Anni! Hävytön viettelijä, sinä saavuit liian myöhään! Vanha äiti-parka, sinä yksin olet pysynyt hänelle uskollisena kuolemaan saakka."
Huomattuaan samalla minut siinä lähellänsä hän virkkoi minulle:
"Te mainitsitte minulle jotakin korpraali Kasperin viimeisestä tahdosta; onko se teillä muassanne?"
Minä käännyin nyt vanhuksen puoleen ja sanoin hänelle:
"Muori-parka, antakaa minulle Kasperin muistikirja; hänen korkeutensa haluaa lukea siitä hänen viimeisen tahtonsa."
Vanhus, joka ei välittänyt mistään, sanoi kärtyisesti:
"Oletko sinäkin taas siinä? Olisit mieluummin voinut kokonaan pysyä kotonasi. Onko sinulla anomuskirja? Nyt se on myöhäistä, minä en ole voinut antaa tuolle lapsi-raukalle sitä lohtua, että hän pääsee Kasperin viereen kunnialliseen hautaan; ah, olen valehdellut sen hänelle edeltäpäin, mutta hän ei ole uskonut minua."
Herttua keskeytti hänet sanoen:
"Te ette ole valehdellut, muori hyvä; tämä mies on tehnyt kaiken voitavansa; hevosen kaatuminen on syynä kaikkeen; mutta Anni tulee saamaan kunniallisen haudan äitinsä ja Kasperin viereen; Kasper oli kelpo mies; heille kummallekin tullaan pitämään ruumissaarna, aiheena sanat: antakaa Jumalalle yksin kunnia! Kasper tullaan hautaamaan vänrikkinä, hänen eskadroonansa tulee ampumaan haudalla kolmasti hänen kunniakseen, ja tuon turmiontuojan Grossingerin miekka tullaan asettamaan hänen arkulleen."
Näin sanottuaan hän otti Grossingerin miekan, joka hunnun kera vielä virui maassa, irroitti siitä hunnun, peitti sillä Annin ja lausui:
"Tämä onneton huntu, joka niin mielellään olisi tuonut hänelle armahduksen, on palauttava hänelle jälleen kunnian; hän on kuollut kunniallisena ja armahdettuna, huntu on haudattava hänen mukanaan."
Miekan hän antoi vahtiupseerille sanoen:
"Vielä tänään saatte paraadissa määräykseni ulaanin ja tämän tyttö-rukan hautaamisesta."
Nyt hän kovasti liikutettuna luki ääneen Kasperin viime sanat; vanha isoäiti syleili riemunkyyneliä vuodattaen hänen jalkojaan, ikäänkuin hän olisi ollut maailman onnellisin vaimo. Herttua sanoi hänelle:
"Olkaa vain huoleti, te saatte eläkkeen koko loppuajaksenne, minä tahdon panettaa tyttärenpoikanne ja Annin haudalle muistokiven."
Nyt hän käski papin vanhuksen ja ruumisarkun kera, johon mestattu asetettiin, mennä kotiinsa ja sitten toimittaa vanhuksen kotipaikalleen ja huolehtia hautauksesta. Sitten hän, sill'aikaa kun hänen ajutanttinsa saapuivat hevosten kanssa, vielä virkkoi minulle:
"Ilmoittakaa ajutantilleni nimenne, minä kutsutan teidät myöhemmin luokseni; te olette osottanut kaunista ihmisellistä intoa."
Ajutantti merkitsi nimeni muistikirjaansa ja teki minulle kohteliaan kumarruksen. Sitten nelisti herttua, väkijoukon siunausten ja toivotusten saattamana, kaupunkia kohti. Kauniin Annin ruumis vietiin nyt vanhan hyvän isoäidin kera pastorin taloon, ja seuraavana yönä matkusti tämä hänen kanssaan muorin kotikylään. Upseeri saapui myös sinne seuraavana iltana Grossingerin miekan ja ulaani-eskadroonan kera.
Niin haudattiin sitten kelpo Kasper, Grossingerin miekka paareille asetettuna ja vänrikin valtakirja mukana, kauniin Annin kanssa äitinsä viereen. Minä olin myös rientänyt paikalle ja talutin vanhaa isoäitiä, joka iloitsi kuin lapsi, mutta puheli vähän. Ja kun ulaanit ampuivat haudalla kolmannen kerran Kasperin kunniaksi, vaipui hän kuolleena syliini; hänkin sai hautansa omaistensa viereen. Suokoon Jumala heille kaikille riemullisen ylösnousemisen!
He saavat kulkea korkeuden tiellä, ja enkelit armaat istuvat siellä; Jumala saapuu voimassansa kauniilla sateenkaarellansa; heidän sielunsa Jumala armahtaa, ja meillekin taivas aukeaa.
Amen.
Palattuani pääkaupunkiin kuulin kreivi Grossingerin kuolleen: hän oli ottanut myrkkyä. Asunnossani tapasin häneltä kirjeen, jossa hän sanoi minulle:
"Minun on kiittäminen teitä paljosta; te olette saattanut päivänvaloon häpeäni, joka jo kauan on kalvanut sydäntäni. Tuo vanhuksen laulu oli minulle sangen tuttu, Anni oli usein sanellut sen minulle, hän oli sanomattoman jalo olento. Minä olin kurja rikollinen, hän oli saanut minulta kirjallisen aviolupauksen ja on polttanut sen. Hän palveli erään vanhan tätini luona, hän kärsi usein raskasmielisyydestä. Minä valtasin hänen sielunsa eräänlaisten lääkeopillisten välineiden avulla, joissa piilee hiukan taikavoimaa. — Jumala olkoon minulle armollinen! — Te olette myös pelastanut sisareni kunnian, herttua rakastaa häntä, minä olin hänen suosikkinsa — tapaus on järkyttänyt häntä — Jumala auttakoon minua, olen ottanut myrkkyä.
Kreivi Josef Grossinger."
Kauniin Annin esiliina, johon jääkäri Jürgen katkaistu pää oli purrut häntä, on tallella herttuallisessa museossa. Sanotaan herttuan aikovan korottaa kreivi Grossingerin sisaren nimelläVoil de Grace(Armonhuntu) ruhtinaalliseen säätyyn ja menevän hänen kanssaan naimisiin. D——n seudulla pidettävässä lähimmässä sotaväen katselmuksessa kuuluu asetettavan ja vihittävän muistopatsas molempien onnettomien kunnianuhrien haudoille kylän kirkkomaahan; herttua itse tulee ruhtinattaren kera olemaan saapuvilla; aate kuuluu olevan ruhtinattaren ja herttuan yhdessä keksimä. Se esittää väärää ja oikeaa kunniaa, jotka ristin edessä molemmin puolin kumartuvat yhtä syvälle maahan; oikeus seisoo toisella puolella miekkaa heiluttaen, armo toisella puolella ojentaen esille huntua. Oikeuden pään väitetään osottavan yhdennäköisyyttä herttuan, armon pään taas yhdennäköisyyttä ruhtinattaren kasvojen kanssa.
End of Project Gutenberg's Kunnon Kasper ja kaunis Anni, by Clemens Brentano