»Ei ole syytä huolestua, sir. Vakavaa merkitystä vailla oleva toimenpide. Sellaiseen järjestelyyn turvaudutaan usein, jotta torjuttaisiin helteen ja shirokon terveydelle vaaralliset vaikutukset…»
Mutta kehottaessaan siniset silmänsä hän tapasi muukalaisen katseen, väsyneen ja hieman surumielisen katseen, joka suuntautui hänen huuliinsa lievän halveksivasti. Silloin englantilainen punehtui.
»Se on», jatkoi hän puoliääneen ja hieman liikutettuna, »virallinen selitys, johon täällä on pakko tyytyä. Sanon teille heti, että siihen kätkeytyy hieman muutakin.»
Ja sitten hän kertoi totuuden rehdillä ja sulavalla kielellään.
Jo useita vuosia oli intialainen kolera osoittanut lisääntyvää oiretta levitä ja siirtyä maasta toiseen. Siinneenä Ganges-suistomaan kuumissa hetteissä, nousseena myrkyllisten usvien mukana noista rehevän kelpaamattomista, ihmisten kaihtamista alkumetsä- ja saariaarnioista, joiden bambutiheiköissä tiikeri vaanii, kulkutauti oli raivonnut jatkuvasti ja tavattoman ankarana koko Hindustanissa, vaeltanut sieltä itäänpäin Kiinaan, länteen päin Afganistaniin ja Persiaan ja liikkuen karavaaniliikenteen valtateitä kuljettanut kauhunsa Astrakaniin, jopa Moskovaan saakka. Mutta Euroopan vapisten pelätessä, että kummitus voisi täältä löytää tiensä maitse, se putkahti, syrialaisten kauppiasten hoteissa meren yli päässeenä, miltei samanaikaisesti esille monissa Välimeren satamissa, oli nostanut päätänsä Toulonissa ja Malagassa, näyttänyt naamarinsa monesti Palermossa ja Napolissa eikä tuntunut haluavan enää väistyä koko Kalabriasta ja Apuliasta.
Niemimaan pohjoisosa oli säästynyt. Mutta kuluvan vuoden toukokuun keskivaiheilla tavattiin Venetsiassa samana päivänä erään laivamiehen ja erään vihanneskaupustelijattaren kuihtuneissa, mustuneissa ruumiissa pelottavia vibrioneja. Nämä tapaukset salattiin. Mutta viikon kuluttua niitä oli kymmenen, niitä oli kaksikymmentä, kolmekymmentä lisäksi eri kaupunginosissa. Muuan Itävallan puolelta Venetsiaan muutamiksi päiviksi huvittelemaan tullut mies kuoli kotikylään palattuaan epäämättömin taudinoirein, ja sitä tietä joutui saksalaisiin päivälehtiin ensimmäinen huhu laguunikaupungissa raivoavasta kulkutaudista.
Venetsian viranomaiset julkaisuttivat vastauksen, että kaupungin terveysolot eivät olleet milloinkaan olleet paremmalla kannalla, ja ryhtyivät välttämättömiin keinoihin taudin vastustamiseksi. Mutta elintarpeet olivat ilmeisesti saastuneet, vihannekset, liha tai maito, sillä evättynä ja vaiennettuna kuolema ahmi saalista ahtaissa katusokkeloissa, ja ennen aikojaan puhjennut kesähelle, joka lämmitti kanavien veden haaleaksi, oli erikoisen edullinen taudin leviämiselle.
Tuntui kuin kulkutaudin voimat olisivat uudelleen elpyneet, kuin sen synnyttäjien sitkeys ja hedelmällisyys olisi kasvanut kaksinkertaiseksi. Toipumistapaukset olivat harvinaisia, kahdeksankymmentä sadasta sairastuneesta kuoli kerrassaan kauhealla tavalla, sillä paha ilmeni äärimmäisen rajuna ja esiintyi useimmiten siinä vaarallisimmassa muodossaan, jota on sanottu »kuivaksi rutoksi». Tällöin ei ruumis kyennyt heti hikoamaan vettä, jota suoniverkosto eritti vallan tavattomat määrät. Muutamissa hetkissä potilas kuihtui ja tukehtui kouristuksiin ja käheään voihkinaan veren muuttuessa pikimäisen sitkeäksi. Onnellinen se, jossa, kuten joskus sattui, tauti puhkesi lyhyen pahoinvoinnin jälkeen syvässä tainnostilassa, josta hän ei enää herännyt tai tuskin heräsi.
Kesäkuun alussa täyttyivät Ospedale civicon eristysvajat kaikessa hiljaisuudessa, molemmissa orpokodeissa alkoi tuntua tilanahtaus, ja uuden laiturin ja San Michelen hautuumaan välillä oli kammottavan vilkas liikenne.
Mutta se pelko, että koituisi suuri yleinen vahinko, huoli vastikään yleisissä puutarhoissa avatun taulunäyttelyn menestyksestä, se ajatus, kuinka tavattoman tappion hotellit, liikkeet, koko monihaarainen vierasliikenne joutuisivat kärsimään, jos syntyisi pakokauhu ja kaupunki tulisi huonoon huutoon, osoittautuivat voimakkaammiksi kuin totuudenrakkaus ja kansainvälisten sopimusten kunnioitus; ne saivat viranomaiset jatkamaan itsepintaisesti vaitiolo- ja kieltopolitiikkaansa. Venetsian ylin lääkintävirkamies, ansioitunut mies, oli närkästyneenä eronnut toimestaan, ja hänen tilalleen oli kädenkäänteessä nimitetty mukautuvaisempi henkilö.
Kansa tiesi asiat. Ylempien mädännäisyys yhtyneenä yleiseen epävarmuuteen, poikkeustilaan, johon riehuva kuolema oli syössyt kaupungin, aiheutti alemmissa kerroksissa eräänlaisen tapojen höltymisen; se oli omiaan rohkaisemaan valonarkoja, yhteiskuntavastaisia viettejä, mikä ilmeni kohtuuttoman julkeana elämänä ja yltyvänä rikollisuutena.
Vastoin tapaa näki iltaisin paljon päihtyneitä. Pahankuriset maleksijat tekivät, niin sanottiin, kadut epävarmoiksi liikkua. Ryöstötapauksia, jopa murhatekojakin esiintyi, sillä ainakin kahdesti oli jo todettu, että näennäisesti kulkutaudin uhreiksi sortuneet henkilöt oli omien sukulaisten toimesta myrkyllä raivattu elämästä. Ja ammattimainen paheellisuus sai tunkeilevia ja rivoja muotoja, joita ei muutoin täällä tunnettu ja jotka olivat kotoisia ainoastaan eteläosassa Italiaa ja itämailla.
Näistä asioista englantilainen kertoi pääkohdat.
»Teette oikein», lopetti hän, »jos matkustatte jo tänään ettekä huomenna. Kahta päivää kauempaa ei tarvinne odottaa, että julkaistaan kielto lähteä täältä minnekään.»
»Kiitoksia», sanoi Aschenbach ja lähti toimistosta.
Torilla vallitsi auringoton viileys. Tietämättömät muukalaiset istuivat kahvilain edessä tai seisoivat kauttaaltaan kyyhkysten peitossa kirkon edustalla katsellen, kuinka linnut vilisten, räpistellen ja toisiaan tieltä tunkien tavoittivat nokillaan kämmenellä tarjottuja maissinjyviä.
Kuumeisen kiihtyneenä, riemuissaan, kun tiesi totuuden, tuntien kielellään ilkeän sivumaun ja sydämessään haaveellisen kauhun yksinäinen käveli edestakaisin loistotorin kiviliuskoilla. Hän punnitsi puhdistavaa ja säädyllistä toimintaa. Hän voisi illalla päivällisen jälkeen lähestyä helmikoristeista rouvaa ja lausua seuraavat suunnittelemansa sanat:
»Madame, sallikaa muukalaisen auttaa teitä neuvolla, varoituksella, jotka voitonhimo teiltä pidättää. Matkustakaa pois, heti, Tadzion ja tytärtenne kanssa. Venetsia on saastutettu.»
Ja sitten hän voisi hyvästiksi laskea kätensä ivallisen jumaluuden työaseen päälaelle, pyörähtää pois ja paeta tästä suosta.
Mutta hän tunsi samalla olevansa äärettömän kaukana ajatuksesta tosissaan näin menetellä. Se toisi hänet takaisin, palauttaisi hänet itselleen. Mutta ken on ulkona, ei inhoa mitään niin kuin palaamista omaan itseensä.
Hän muisteli muuatta valkoista rakennusta, joka oli koristettu iltaisin hohtavilla mietelauseilla; niiden kuultavaan mystiikkaan oli hänen henkensä silmä uponnut. Sitten hän muisti sen vaeltajaolennon, joka oli vanhenevassa herättänyt henkiin haihattelevan nuorukaiskaipuun lähteä tavoittamaan kaukaista ja vierasta. Ja se ajatus, että pitäisi palata kotiin, järkevään, selkeään, vaivaloiseen elämään ja mestaruuteen, oli hänestä niin vastenmielinen, että hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan ruumiillista pahoinvointia.
»Pitää pysyä vaiti!» kuiskasi hän kiihkeästi. Ja: »Minä pysyn vaiti!»
Se tietoisuus, että hän oli asiasta selvillä ja siis rikokseen osallinen, päihdytti hänet, kuten viinitilkka humalluttaa väsyneen sydämen.
Taudin saastuttaman ja avuttoman kaupungin kuva, väikkyen autiona hänen henkensä edessä, sytytti hänessä toiveita, käsittämättömiä, järjen yli meneviä ja kammottavan suloisia. Mitä olisi hänelle se vieno onni, josta hän vielä hetki sitten oli uneksinut, näiden odotusten rinnalla? Mihin kelpaisivat taide ja hyve kaaoksen tuottamien etujen vastapainona? Hän oli vaiti ja jäi.
Sinä yönä hän näki hirveän unen, mikäli uneksi voi sanoa ruumiillishenkistä elämystä, joka hänelle tosin sattui mitä syvimmässä nukkumistilassa ja täydellisimmässä riippumattomuudessa ja aistillisessa nykyisyydessä, mutta niin, ettei hän nähnyt itseään tapahtumien ulkopuolella avaruudessa liikkuvana ja mukanaolevana. Niiden näyttämönä oli pikemminkin hänen oma sielunsa, ja ne syöksyivät ulkoa sisään masentaen väkivaltaisesti hänen vastarintansa — syvän ja henkisen vastarinnan — kulkivat paikan läpi ja jättivät jälkeensä hänen olemuksensa, hänen elämänsä kulttuurin, raastettuna ja tuhottuna.
Alku oli pelkoa, pelkoa ja halua ja kauhistunutta uteliaisuutta kokea, mitä tapahtuisi. Oli yö, ja hänen aistimensa kuuntelivat, sillä etäältä lähestyi jymy, ryske, sekava häly: räminää, paukkinaa ja kumeaa jymyä, kimeää kirahtelua ja eräänlaista venytettyyn u-ääneen päättyvää ulvontaa — ja kaikkeen tähän sekoittui läpikäyvänä ja kammottavan suloisena syvän kuhertava, julkean sitkeä huilunsoitto, joka hurmasi sisälmykset häpeämättömän tunkeilevalla tavalla. Mutta hän tiesi sanan, hämärän, mutta tulossa olevaa tarkoittavan: Vieras jumala!
Savuava hehku syttyi. Hän tunsi vuoristoseudun; se muistutti hänen kesäasuntonsa tienoota. Ja häilähtelevässä valossa, metsäisiltä kukkuloilta, puunrunkojen ja sammaleisten kalliolouhosten lomitse vyöryi esille ja syöksyi alas yhtenä rykelmänä ihmisiä, eläimiä, kokonainen lauma, raivoava joukko — peittäen rinteen ruumiilla, liekeillä, hälyllä ja pyörryttävällä piirikarkelolla.
Naiset, kompastellen vyöstä riippuviin, liian pitkiin nahkakaistaleihin, ravistelivat tiukurumpuja ähkyvien, taaksepäin taivutettujen päittensä päällä, heiluttelivat suitsuavia soihtuja ja paljastettuja puukkoja, pitelivät kiemurtelevia käärmeitä niiden keskiruumiista tai kannattelivat kirkuen molemmin käsin rintojaan. Sarviotsaiset miehet, turkisnahkoihin vyötetyt ja takkupintaiset, vääntelivät niskojaan, kohottelivat käsivarsiaan ja sääriään, kumisuttivat vaskiastioita ja paukuttivat raivoissaan patarumpuja alastomien poikien pistellen hämätessä lehtevillä kepeillä pukkeja, joiden sarviin he takeltuivat ja joiden hyppyjen mukana he kirmasivat ilosta ulisten. Ja nämä hurmioituneet ulvoivat pehmeäkerakkeista ja venytettyynu-äänteeseen päättyvää huutoa; se oli suloista ja samalla hurjaa, ennen koskaan kuulematonta — tässä se kaikui kuin hirven mylväisynä, ja tuossa se toistui moniäänisenä, raisun voitokkaana, sillä kiihdytettiin karkeloon ja jäsenten liikuntaan, eikä sitä päästetty hetkeksikään vaikenemaan. Mutta kaikesta kuului ja kaikkea kannatti huilun syvä, houkutteleva ääni. Eikö se houkutellut häntäkin, vastahakoisesti elävää, häpeämättömän sitkeästi tämän tuomiopäivän uhrin juhlaan ja joukkotelmeeseen?
Syvä oli hänen inhonsa, syvä hänen pelkonsa, rehellinen hänen tahtonsa turvata viimeiseen asti omaansa vieraalta, selkeän ja arvokkaan hengen viholliselta. Mutta häly, ulvonta, joka moninkertaistui kaikuvissa kallioseinissä, yltyi, kasvot voitokkaaksi, paisui mukaansa tempaavaksi hulluudeksi. Huurut tunkivat aistimiin, pukkien kirpeä lemu, läähättävien ruumiitten tuoksu ja lehahdus kuin tunkkaisen veden löyhkä ja sen mukana vielä toinen, ennestään tuttu, haavoilta ja kulkutaudilta tuoksahtava. Rummuniskuin takoi hänen sydämensä, hänen aivoissaan pyöri, raivo valtasi hänet, huikaisu, huumaava hekuma, ja hänen sielunsa himoitsi päästä liittymään jumalan piirikarkeloon.
Jumalan jättiläiskokoinen, puusta tehty, rietas vertauskuva paljastettiin ja korotettiin. Joukko ulvoi silloin hillittömämmin tunnussanan. Vaahto huulilla he temmelsivät, kiihdyttivät toisiaan rivoin elein ja kosiskelevin kädenliikkein, nauraen ja ähkien, työnsivät okasauvoja toistensa lihaan ja nuolivat veren jäsenistä. Mutta heidän mukanaan, heidän joukossaan oli nyt myös unennäkijä vieraalle jumalalle kuuliaisena. Niin, he olivat hän itse, kun he raastaen ja surmaten syöksyivät eläinten kimppuun ja nielivät ahmien höyryäviä riekaleita, kun pöyhityllä sammalpohjalla alkoi rajaton sekaantuminen jumalan uhriksi. Ja hänen sielunsa maistoi perikadon irstaisuutta ja raivoa.
Tästä unesta hän heräsi hervottomana, runneltuna ja voimattomasti pahan hengen lumoihin langenneena. Hän ei kaihtanut enää ihmisten tarkkaavia katseita; hän ei piitannut, vaikka paljastaisikin itsensä heidän epäluulolleen. Hehän sitäpaitsi kaikkosivat tienoolta, matkustivat pois. Monet rantakojut olivat tyhjillään. Ruokasalin vierasjoukkoon ilmestyi yhä laajempia aukkoja, ja kaupungilla näki enää harvoin muukalaisen. Totuus tuntui tihkuneen esille. Yhteisiä etuja ajavien sitkeästä ponnistelusta huolimatta ei pakokauhua voitu ehkäistä.
Mutta helmikoristeinen rouva jäi omaisineen, joko siksi, etteivät huhut saapuneet hänen korviinsa, tai hän oli liian ylpeä ja peloton niitä väistääkseen. Tadzio jäi. Ja hämmennystilassaan Aschenbach arveli toisinaan, että pako ja kuolema voisivat karkoittaa ympäristöstä kaiken häiritsevän elämän ja hän saisi jäädä tälle saarelle yksin kaunokaisen seuraan — niin, kun hänen katseensa aamupäivisin merenpartaalla lepäsi raskaana, vastuuntunnotta, hievahtamattomana kaihotussa olennossa, kun hän päivän painuessa hiipi arvottomasti pojan jäljestä kujilla, joissa inha kuolema liikkui verhotulla tavalla, tuntui tämä kammottava hänestä toivoa lupaavalta ja siveyslaki kuolleelta.
Kuten rakastava ainakin, halusi hän miellyttää ja tunsi karvasta tuskaa, ettei se ollut hänen vallassaan. Hän lisäili ulkoasuunsa nuorekkaan iloisia pikkuseikkoja; hän piti jalokiviä ja käytti tuoksuvesiä; hän uhrasi päivittäin paljon aikaa pukeutumiseen ja tuli ruokapöytään koristeltuna, kiihtyneenä ja jännittyneenä. Suloisen nuoruuden edessä, joka oli lumonnut hänet, hän inhosi vanhenevaa ruumistaan; nähdessään harmaat hiuksensa ja terävät kasvonpiirteensä hän vaipui häpeään ja toivottomuuteen. Häntä ajoi halu ruumiillisesti virkistyä ja palautua ennalleen; hän kävi usein talon parturilla.
Käherrysmekko yllään, lavertelijan taitavasti hoidellessa häntä, nojaten tuolissaan taaksepäin, Aschenbach silmäili tuskaisin katsein kuvajaistansa.
»Hannaa», sanoi hän suu vääntyneenä.
»Vähän», vastasi mies. »Se johtuu näet pienestä laiminlyönnistä, huolettomuudesta ulkonaisissa asioissa, mikä etevissä henkilöissä on tosin ymmärrettävää, mutta mitä ei voi ehdottomasti kiittää, varsinkaan kun nimenomaan sellaisille henkilöille ennakkoluulot luonnollisesta tai keinotekoisesta ovat vähemmän sopivia. Jos eräiden ihmisten kosmeettiseen taiteeseen kohdistuva siveellinen ankaruus ulottuisi loogillisesti myöskin heidän hampaisiinsa, herättäisivät he melkoista pahennusta. Lopultakin olemme niin vanhat kuin sielumme ja sydämemme tuntevat olevansa, ja harmaat hiukset merkitsevät tietyissä tapauksissa todellisempaa valheellisuutta kuin mitä merkitsisi halveksittu korjailu. Mitä teihin tulee, hyvä herra, niin miehellä on oikeus saada luonnollinen tukanvärinsä. Suvaitsetteko, että annan sen yksinkertaisesti teille takaisin?»
»Kuinka se käy?» kysyi Aschenbach.
Silloin rupattelija pesi vieraansa tukan kahdenlaisella vedellä, kirkkaalla ja tummalla, ja hiukset kävivät mustiksi kuin nuoruusvuosina. Sitten hän taivutti tukan käherryssaksilla pehmeille laineille ja astui taaksepäin tarkastelemaan näin käsiteltyä päätä.
»Nyt vain pitäisi vielä hiukan elvyttää hipiää», sanoi hän.
Ja kuten sellainen, joka ei voi lopettaa, ei voi tehdä tarpeeksi, siirtyi hän yhä uudelleen elpyvän toimeliaasti yhdestä puuhasta toiseen. Aschenbach, joka mukavasti leväten, kykenemättömänä torjumaan, pikemminkin toivorikkaasti kiihtyneenä siitä, mitä tapahtui, näki kuvastimesta kulmakarvojensa kaartuvan päättävämpinä ja tasasuhtaisempina, silmiensä muodon soikenevan, niiden kiillon korostuvan, kun luomia kevyesti maalattiin, näki edelleen alempana, missä iho oli ollut Tuskailtavan parkittu, hennon kariniinipunan nousevan, vastikään verettömien huulten paisuvan vadelmanvärisinä, poskien ja suun uurteiden ja silmien ryppyjen katoavan voiteeseen ja nuoruudentuulahdukseen — sykkivin sydämin näki kukoistavan nuorukaisen.
Kosmeetikko lopetti vihdoinkin tyytyväisenä ja kiitti palvelemaansa matelevan kohteliaasti, kuten hänen säätyistensä on tapana.
»Luontoa hieman autettu», sanoi hän viimeistellen Aschenbachin ulkoasua. »Nyt herra voi arvelematta rakastua.»
Haltioitunut poistui onnellisena kuin unessa, hämmentyneenä ja pelokkaana. Hänen kaulanauhansa oli punainen, hänen leveälierisen olkihattunsa ympärille oli sidottu monivärinen nauha.
Lauhan lämmin myrskytuuli oli noussut; satoi harvoin ja niukasti, mutta ilma oli kosteaa, paksua ja täynnä mädän huurua. Leijailu, ropina ja humina ympäröi kuulon, ja ihomaalin alla kuumeessa olevasta tuntui, että pahanrotuiset tuulenhenget pitivät huoneessa meluaan, iljettävät merilinnut, jotka olivat penkoneet, nakertaneet ja lialla häväisseet tuomitun miehen aterian. Sillä raskas ilma ehkäisi ruokahalua, ja se kuvittelu, että ruoat olivat tartunta-aineiden myrkyttämät, pyrki esille.
Kaunokaisen jälkiä seuraten Aschenbach oli eräänä iltapäivänä vaipunut sairaan kaupungin sisäosan hälinään. Paikallisvaiston pettäessä, koska sokkelon kujat, vedet, sillat ja pikku aukeamat olivat niin liiaksi toistensa näköiset, olematta ilmansuunnistakaan enää varma, hän oli kokonaan sen ajatuksen vallassa, ettei saisi kadottaa näkyvistään kaihoten seurattua kuvaa, ja häpeälliseen varovaisuuteen pakotettuna, seiniä vasten painautuen, edellä kulkevien selän takaa suojaa etsien, hän ei pitkään aikaan tuntenut väsymystä, uupumusta, jonka tunne ja alituinen jännitys olivat tuottaneet hänen ruumiilleen, hänen sielulleen.
Tadzio käveli omaistensa takana. Ahtaissa paikoissa hän tavallisesti soi etusijan hoitajattarelle ja nunnamaisille sisarille, ja yksinään kuljeskellen hän toisinaan käänsi päänsä voidakseen katsella olkapäänsä yli, omituisen hämynharmailla silmillään vakuuttautua, että ainainen saattaja oli mukana. Hän näki suosijansa eikä antanut häntä ilmi.
Tämän huomion huumaamana, noiden silmien viekoittelemana, intohimon pitäessä häntä narrinaan, rakastunut hiipi varkain sopimattoman toiveensa jäljessä — ja näki sittenkin lopulta siinä pettyvänsä. Puolalaiset olivat menneet lyhytkaarisen sillan yli, holvi peitti heidät takaa-ajavan näkyvistä, ja kun tämä puolestaan ehti sillan korkeimmalle kohdalle, ei hän nähnyt heitä enää. Hän etsi kolmelta suunnalta, suoraan edestä ja molemmilta sivuilta pitkin kapeaa ja likaista rantakatua. Hervotonna, nääntyvänä hänen täytyi lopulla luopua etsiskelystä.
Hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa oli talmaisen hien peitossa, hänen niskansa vapisi, häntä kiusasi vallan sietämätön jano. Hän etsi silmillään jotakin heti saatavaa virvoitusta. Pienen vihanneskaupan edustalta hän osti hiukan hedelmiä, mansikoita, liikakypsiä ja pehmeitä, ja söi niitä kävellessään.
Pieni, autio, ilmeisesti kirottu tori aukeni hänen eteensä. Hän tunsi sen; siellä juuri hän oli viikkoja sitten saanut rauenneen pakoaikeensa. Aukion keskeltä kohoavan vesisäiliön portaille hän istuutui ja nojasi päänsä sen kivireunaan.
Kaikkialla oli hiljaista, ruohoa kasvoi katukivien lomassa, jätteitä virui ympärillä. Rapistuneitten, epäsäännöllisen korkeiden rakennusten keskellä näkyi muuan palatsintapainen ja siinä suippokaariakkunoita, joiden takana asusti tyhjyys, ja pieniä leijonaparvekkeita. Erään toisen rakennuksen maakerroksessa oli apteekki. Lämpöiset tuulenvirit henkäilivät toisinaan karbolinlemua.
Siinä nyt istui mestari, kunnioitetuksi kohonnut taiteilija, »Kurjan» tekijä, joka oli niin esikuvallisen puhtaassa muodossa kieltänyt mustalaisuuden ja samean syvyyden, evännyt myötätunnon perikadolla ja hylännyt turmeltuneen, korkealle noussut, joka oman tietämyksensä voittajana ja kaikesta ivasta kirvonneena oli tottunut joukkoluottamuksen kohteliaisuuksiin, mies, jonka maine oli virallinen ja jonka nimi oli aateloitu ja jonka tyyliä poikia kehoitettiin oppimaan — siinä hän istui luomet ummessa; vain joskus liukui niiden alta sivuille pilkallinen ja hapuileva katse kadotukseen taas heti, ja hänen kosmeettisesti tehostetut veltot huulensa muovailivat yksinäisiä sanoja siitä, mitä hänen puoliuneliaat aivonsa loivat esille omituisen haaveloogillista:
»Sillä kauneus, Faidros, huomaa se tarkoin, vain kauneus on jumalallista ja samalla näkyvää, ja niin se on siis myöskin aistillisen tie, se on, pikku Faidros, taiteilijan tie henkeen. Mutta luuletko nyt, rakkaani, että se, jonka tie henkiseen käy aistimien kautta, voi milloinkaan tavoittaa viisautta ja todellista miehen arvoa? Vai luuletko pikemminkin (jätän sen vapaan ratkaisusi varaan), että se on vaarallisen suloinen tie, todella harha- ja synnintie, joka ehdottomasti vie väärään? Sillä sinun tulee tietää, että me runoilijat emme voi käydä kauneuden tietä, ellei Eros lyöttäydy seuraan ja heittäydy johtajaksi.
— Ja vaikka olisimme omalla tavallamme sankareitakin ja kunniallisia sotureita, olemme silti kuin naiset, sillä kiihko on meidän kannustimemme, ja meidän kaipuumme täytyy pysyä rakkautena — se on meidän halumme ja häpeämme. Huomaat kai nyt, että me runoilijat emme voi olla viisaita ja arvokkaita? Että me ehdottomasti joudumme harhaan, ehdottomasti pysymme paheellisina ja tunteen seikkailijoina?
— Tyylimme mestarius on valhetta ja narriutta, maineemme ja kunnia-arvomme ilveilyä, joukkojen luottamus meihin tuiki naurettavaa, taiteen avulla tapahtuva kansan- ja nuorisonkasvatus on uskallettua, liiaksi kiellettyä yritystä. Sillä kuinka kelpaa kasvattajaksi sellainen, jolla synnynnäisesti on parantumaton ja luonnollinen taipumus joutua perikatoon? Voimmehan sen kieltää ja tavoittaa arvon, mutta kuinka kääntelehdimmekin, alati se on yllämme. Siten me kenties kiellämme kirvoittavan tiedon, sillä tiedolla, Faidros, ei ole arvoa eikä ankaruutta; se on tietävää, ymmärtävää, anteeksiantavaa, vailla ryhtiä ja muotoa; sillä on myötätuntoa perikatoon, se on perikato. Sen me siis hylkäämme päättävästi, ja siitä lähtien meidän tavoittelumme koskee yksinomaan kauneutta, toisin sanoin yksinkertaisuutta, suuruutta ja uutta ankaruutta, toista luonnollisuutta ja muotoa.
— Mutta muoto ja luontevuus, Faidros, johtavat huumaan ja himoon, johtavat jalon ehkä kammottavaan tunteenrikokseen, jonka hänen oma kaunis ankaruutensa hylkää alhaisena, johtavat perikatoon, senkin perikatoon. Meidät taiteilijat, sanon sinulle, ne johtavat siihen, sillä me emme kykene ponnistautumaan ylös, me pystymme vain huikentelemaan. Ja nyt minä menen, Faidros. Jää sinä tänne. Ja vasta kun et enää näe minua, lähde sinäkin.»
* * * * *
Joku päivä senjälkeen Aschenbach, joka tunsi itsensä sairaaksi, lähti kylpylähotellista tavallista myöhäisempänä aamuhetkenä. Hänen oli taisteltava eräitä vain puoleksi ruumiillisia pyörrytyskohtauksia vastaan, joiden seuralaisena oli äkisti ilmenevä pelko, eräänlaista turvattomuuden ja toivottomuuden tunnetta vastaan, josta ei saanut selvää, kohdistuiko se ulkomaailmaan vai hänen omaan itseensä.
Hallissa hän näki suuren joukon matkatavaraa, joka oli valmiina kuljetettavaksi. Hän kysyi eräältä ovenvartijalta, kuka matkustaisi, ja sai vastaukseksi puolalaisen aatelisnimen, jota hän salaa olikin odottanut. Hän otti tämän uutisen vastaan riutuneiden kasvonpiirteittensä muuttumatta, niukasti päätä kohottamalla, kuten ohimennen otetaan selvää jostakin, mitä ei oikeastaan tarvitsisi tietää, ja kysyi vielä: »Milloin?» Hänelle vastattiin: »Lounaan jälkeen.» Hän nyökkäsi ja lähti merenrannalle.
Siellä oli koleata, ikävää. Aavan, tasaisen veden yli, joka erotti rannan ensimmäisestä venytetystä hiekkasärkästä, kulki kareita rannan puolelta selälle päin. Ennen niin värikkään eloisalla, nyt miltei autiolla huvipaikalla, jonka hiekkaa ei enää pidetty puhtaana, näytti lepäävän syksyinen, loppuun eletyn leima. Näköjään isännätön valokuvauskone seisoi merenpartaalla kolmijalkaisella telineellä, ja musta vaate, jolla se oli peitetty, liehui lepattaen viilenneessä tuulessa.
Tadzio liikkui kolmen tai neljän hänelle jääneen leikkitoverin kanssa oikealla omaistensa kojun edessä, ja peite polvillaan, suunnilleen meren ja rantakojujen rivin keskivälissä, nojatuolissa leväten Aschenbach katseli häntä vielä kerran. Leikki, jota ei kukaan valvonut, sillä naiset lienevät olleet matkavalmistuspuuhissa, näytti säännöttömältä ja oli kehittymässä ilkikuriseksi.
Se vyöpukuinen tanakka poika, jolla oli musta hiusvoiteella rasvattu tukka ja jota huudettiin »Jashu»-nimellä, pakotti, kasvoihin sattuneen hiekkaheiton ärsyttämänä ja sokaistuna, Tadzion painiin, joka loppui nopeasti heikomman kaunokaisen häviöön. Mutta ikäänkuin jäähyväishetkellä halpa-arvoisemman palveleva tunne muuttuisi julmaksi raakuudeksi ja pyrkisi kostamaan pitkäaikaisen orjuuden, ei voittaja vieläkään hellittänyt otettaan häviölle joutuneesta, vaan painoi, ollen polvillaan hänen selässään, hänen kasvonsa jatkuvasti hiekkaan, niin että jo muutenkin kamppailun hengästyttämä Tadzio oli tukehtumaisillaan. Hänen yrityksensä ravistaa päällänsä painava ahdistaja olivat kouristuksentapaiset; ne taukosivat hetkeksi kokonaan ja uudistuivat enää vain vavahteluina. Kauhistuneena Aschenbach tahtoi juosta apuun, mutta silloin väkivallantekijä vihdoin päästi uhrinsa vapaaksi.
Lopen kalpeana Tadzio kohottautui puolittain ja istui toiseen käsivarteensa nojaten monta minuuttia liikkumattomana, tukka sekaisin ja tummenevin silmin. Sitten hän nousi pystyyn ja poistui hitaasti. Häntä huudettiin, alussa iloisesti, sitten pelokkaasti ja pyytävästi, mutta hän ei kuullut. Musta poika, joka lienee heti katunut kovakouraisuuttaan, tavoitti hänet ja koetti lepyttää häntä. Olkapäiden liike torjui yrityksen. Tadzio meni viistosti alas veteen päin. Hän oli paljain jaloin, ja hänen yllään oli juovikas pellavapuku, jossa oli punainen silmukka.
Aallokon partaalla hän viivytteli, pää painuneena, piirtäen toisen jalan kärjellä kuvioita kosteaan hiekkaan, ja meni sitten matalaan rantaveteen, joka ei syvimmällä kohdallaan vielä kostuttanut edes hänen polviaan, kahlasi sen halki veltosti ja saapui hiekkasärkälle. Siellä hän seisoi hetkisen kasvot aavalle käännettyinä ja alkoi sitten hitaasti kävellä pitkää ja paljastettua pohjaa vasemmalle päin.
Mantereesta leveän veden ja tovereista ylpeän oikun erottamana tämä tuiki eristetty ja irrallinen olento vaelsi kutrien hulmutessa kaukana meressä, tuulessa, sumuisen rajattomuuden edessä. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan. Ja äkkiä kuin jonkun muiston tai äkillisen mielijohteen vaikutuksesta hän käänsi, käsi lanteella, yläruumiinsa kauniissa kierteessä perusasennosta ja silmäili olkapäänsä yli rannalle päin.
Katselija istui siellä, kuten oli ennen istunut, kun ensi kerran tuolta samalta kynnykseltä lähetettynä udunharmaa katse oli kohdannut hänen silmänsä. Hänen päänsä oli tuolin selkänojaan leväten hitaasti seurannut etäällä astelevan liikkeitä; nyt se kohosi kuin katsetta vastaanottamaan ja vaipui rinnalle, niin että hänen silmänsä katselivat alhaalta päin, ja kasvoilla oli syvän uinailun veltto, kaiken muun unohtanut ilme. Mutta hän oli näkevinään kalpean ja viehkeän sielunviettelijän tuolla kaukana hymyilevän, jopa viittoilevan, ikäänkuin Tadzio, hellittäen käden lanteeltaan, osoittaisi poispäin, liitelisi edellä lupauksista rikkaaseen suunnattomaan. Ja kuten niin useasti, Aschenbach liikahti aikoen häntä seurata.
Kului monta minuuttia, ennenkuin sivuittain tuoliinsa lysähtäneelle riennettiin avuksi. Hänet vietiin huoneeseensa. Ja vielä samana päivänä sai kunnioittavasti järkytetty maailma tiedon hänen kuolemastaan.