The Project Gutenberg eBook ofKuolema VenetsiassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuolema VenetsiassaAuthor: Thomas MannTranslator: Toini KivimäkiRelease date: September 3, 2024 [eBook #74366]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA VENETSIASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuolema VenetsiassaAuthor: Thomas MannTranslator: Toini KivimäkiRelease date: September 3, 2024 [eBook #74366]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kuolema Venetsiassa
Author: Thomas MannTranslator: Toini Kivimäki
Author: Thomas Mann
Translator: Toini Kivimäki
Release date: September 3, 2024 [eBook #74366]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA VENETSIASSA ***
Kirj.
Thomas Mann
Saksankielestä suomentanut
Toini Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.
Gustav Aschenbacheli von Aschenbach, kuten hänen nimensä hänen viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeen virallisesti kuului, oli eräänä kevätiltapäivänä vuonna 19 joka kuukausimääriä esiintyi mannermaallemme niin uhkaavin elein, lähtenyt asunnostaan Münchenin Prinzregenten-kadun varrelta yksinään pitkähkölle kävelyretkelle. Aamupäivätuntien vaikean ja vaarallisen, juuri silloin mitä suurinta varovaisuutta, kaukonäköisyyttä ja tahdon tehokkuutta ja tarkkuutta vaativan työn ärsyttämänä kirjailija ei ollut kyennyt edes päivällisen jälkeen hillitsemään sisäisen, tuotteliaan koneistonsa puhtia, sitämolus animi continuus, joka Ciceron mukaan on kaunopuheisuuden olemus, eikä päässyt vaipumaan siihen vapauttavaan uneen, joka voimien lisääntyvän kulutuksen vuoksi oli hänelle päivittäin tuiki välttämätön. Niinpä hän olikin heti teen jälkeen lähtenyt ulos toivoen ulkoilman ja liikunnon parantavan hänet ennalleen ja auttavan häntä saamaan virkistävän illan.
Toukokuu oli alullaan, ja kosteankylmien viikkojen jälkeen oli tullut petollinen sydänkesä. Englantilainen puutarha, vaikka vasta hennosti lehdessä, oli ollut autereinen kuin elokuussa ja lähempänä kaupunkia täynnä ajoneuvoja ja jalankulkijoita. Puutarhurin asunnolla, jonne yhä hiljenevät tiet olivat hänet opastaneet, hän oli jonkun hetken silmäillyt kansanomaisen eloisaa »Wirtsgartenia», jonka luo pysähtyi ajurinvaunuja ja yksityisten ajoneuvoja. Hän oli jo auringon laskiessa kääntynyt täältä kotimatkalle pitkin puiston reunaa ketoaukeaman yli ja odotteli, koska tunsi itsensä väsyneeksi ja Föhringiltä päin uhkasi rajuilma, pohjoisen hautuumaan kupeella raitiovaunua, joka veisi hänet suorinta tietä takaisin kaupunkiin.
Sattumalta oli pysäkki ja sen lähitienoo autio. Ei kivetyllä Ungerer-kadulla, jonka kiskoraiteet yksinäisinä ja kiiltävinä johtivat Schwabingille päin, eikä Föhringin viertotiellä näkynyt ainoitakaan ajoneuvoja. Kivenhakkaamojen aitausten takana, missä myytävänä olevat ristit, muistotaulut ja hautapatsaat luovat silmien eteen ikäänkuin toisen asumattoman kalmiston, ei mikään liikkunut, ja vastapäinen bysantilaismallinen hautakappeli seisoi äänettömänä mailleen vaipuvan päivän kajossa. Sen kreikkalaisristien ja kirkasväristen, kirkollisaiheisten kuvausten koristamassa päätysivussa näkyi sitäpaitsi sopusuhtaisesti järjestettyjä, kultakirjaimin piirrettyjä otsikkolauseita, kuten: »Te käytte sisälle Jumalan asuntoon» tai »Ikuinen valo loistakoon teille».
Odottelija oli saanut muutamaksi hetkeksi vakavaa ajanvietettä lukiessaan näitä mietelauseita ja antaessaan sielunsa silmien upota niiden kuultavaan mystiikkaan, kun hän haaveiluistaan valveutuen huomasi pylväskäytävässä, ulkoportaita vartioivien molempien ilmestyskirjan petojen yläpuolella miehen, jonka tavallisuudesta poikkeava ulkoasu johti hänen ajatuksensa uudelle ladulle.
Epätietoiseksi jäi, oliko mies tullut kappelin sisältä pronssiportista vai oliko hän päässyt ulkoa tullen huomaamatta nousemaan portaille. Syventymättä tarkemmin tätä kysymystä harkitsemaan Aschenbach oli taipuvainen hyväksymään edellisen vaihtoehdon.
Mies oli melko kookas, laiha, parraton ja silmäänpistävän nykerönenäinen, sitä punatukkaista, lajia, jolla on maidonvalkoinen ja kesakkoinen hipiä. Hän ei näköjään ollut ensinkään baijerilaista rotua: ainakin hänen päässään oleva leveä ja suoralierinen olkihattu antoi hänelle vierasmaalaisen ja jostakin kaukaa saapuneen matkamiehen leiman. Tosin hänellä oli selässä riippumassa maakuntalaiselle ominainen reppu ja yllään kellahtava, vyöllä sitaistu, nähtävästi sarasta valmistettu puku, harmaa sadevaippa vasemmalla käsivarrellaan, jota hän tuki kuvettaan vasten, ja oikeassa kädessä rautakärkinen, vinosti maahan työnnetty keppi, jonka ponteen hän jalat ristissä nojasi lonkkaansa.
Pää pystyssä, niin että hänen väljästä urheilupaidasta esiintyöntyvässä laihassa kaulassaan näkyi aataminomena selvänä ja paljaana, hän katseli värittömin punaripsisin silmin, joiden välissä, merkillisen hyvin hänen lyhyeen typykkänenäänsä sopien, oli kaksi pystysuoraa tarmokasta vakoa, terävästi tähystellen etäisyyteen. Siten — ja ehkäpä hänen korotettu ja korottava asemapaikkansa oli omiaan tehostamaan sitä vaikutusta — hänen asennossaan oli jotakin hallitsevan kauaskantavaa, rohkeaa tai suorastaan hurjaa; olkoonpa sitten, että hän sokaistuna tuijotti laskevaa aurinkoa tai että syynä oli pysyvä, vääntynyt ilme, hänen huulensa näyttivät liian lyhyiltä, ne olivat työntyneet kokonaan hampaitten edestä, jopa niin, että nämä ikeniin saakka paljastuneina kiilsivät kauas valkoisina ja pitkinä.
Oli hyvinkin mahdollista, että Aschenbach oli esiintynyt tahdittomasti silmäillessään vierasta osittain hajamielisenä osittain tutkivana, sillä äkkiä hän havaitsi, että mies vastasi hänen katseeseensa ja lisäksi niin sotaisesti, niin läpitunkevasti, niin selvästi ilmaisten aikovansa ajaa asian veitsenterälle asti ja pakottaa toisen katseen väistymään, että Aschenbach kääntyi kiusaantuneena ja lähti liikkeelle aitauksen viertä pitkin, päättäen olla välittämättä miehestä sen enempää. Seuraavassa tuokiossa hän olikin jo unohtanut vieraan.
Mutta lieneekö tuo miehen olemuksessa ilmennyt vaeltajan näköisyys tai jokin muu ruumiillinen tai sielullinen syy vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, kuinka tahansa, hän tunsi yllättävästi sisässään kummallista laajentumista, eräänlaista ailahtelevaa levottomuutta, nuorekkaan janoista etäisyyskaipuuta. Se tunne oli niin elävä, niin uusi tai ainakin jo niin kauan sitten kirvoitettu ja unhossa ollut, että hän kädet selän takana, katse maahan luotuna, jäi kahlehdittuna seisomaan tutkiakseen tämän aistimuksen olemusta ja päämäärää.
Se tiesi matkustushalua, ei muuta, mutta todellisesti mielijohteena syntyen ja paisuen intohimoksi, jopa suorastaan harha-aistimukseksi. Hänen himonsa yltyi näkeväksi, hänen mielikuvituksensa, joka ei ollut vielä rauhoittunut työhetkien jälkeen, loihti kuvan monisäikeisen maakamaran kaikista ihmeistä ja kauhuista, joita se koetti yhtaikaa esittää itselleen.
Hän näki — edessä oli maisema, tiheäusvaisen taivaan kattama etelämainen suotienoo, kosteanrehevä ja kammottava, eräänlainen alkumaailma, jossa oli saaria ja soita ynnä liejua kuljettavia jokia — hän näki vehmaasta sanajalkatiheiköstä, lihavan, paisuneen ja oikullisen helokukkaisen kasviston peittämästä maakamarasta kohoavan karvapintaisia palmurunkoja lähellä ja kaukana, näki omituisen muodottomien puiden upottavan juuriaan ilman kautta maahan, tunkkaisiin, vihertävinä välkkyviin vuolteihin, missä maidonvalkoisten ja lautasen kokoisten kelluvien kukkien välissä seisoi matalikossa liikkumattomina sivulleen tuijottavia oudonnäköisiä lintuja, joilla oli korkeat hartiat ja epämuotoinen nokka, näki bamburyteikön solmuisten ruokorunkojen lomasta vaanivan tiikerin silmien välkähtävän hehkun — ja tunsi sydämensä sykkivän kauhua ja arvoituksellista halua. Sitten näky katosi, ja päätänsä ravistaen Aschenbach jatkoi kulkuaan hautakivihakkaamojen aitausten vieritse.
Hän ei ollut, ainakaan siitä alkaen, jolloin hänellä oli ollut varoja nauttiakseen mielin määrin yleismaailmallisen yhdysliikenteen eduista, pitänyt matkustamista muuna kuin terveydellisenä toimenpiteenä, johon silloin tällöin vastoin halua ja taipumusta oli täytynyt turvautua. Liian paljon työssä mukana, oman persoonallisuutensa eurooppalaisen sielun vaatimissa tehtävissä ahertaen, tuotannon velvoituksen liiaksi raskauttamana, huvitukseen liian vastahakoisena voidakseen kelvata ulkomaailman harrastelijaksi hän oli kokonaan tyytynyt siihen käsitykseen, jonka kuka tahansa, liikkumatta pitkälle omasta piiristään, voi saada maakamarasta, eikä ollut kertaakaan edes yrittänyt lähteä Euroopan ulkopuolelle.
Varsinkin senjälkeen kun hänen elämänsä alkoi hitaasti kallistua loppuaan kohden, siitä alkaen, jolloin hänen taiteilijapelkonsa, se ajatus, ettei ehtisi saada valmiiksi — se huoli, että aika loppuisi kesken, ennenkuin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa ja antanut itsensä kokonaan, ei enää ollut pelkkänä päähänpistona karkoitettavissa, oli hänen ulkonainen olemassaolonsa rajoittunut melkein yksinomaan siihen kauniiseen kaupunkiin, josta oli tullut hänen kotiseutunsa, ja jylhään maa-asuntoon, jonka hän oli itselleen rakentanut vuoristoon ja jossa hän vietti sateiset kesät.
Niinpä sekin mielijohde, joka juurikään oli niin myöhään ja äkkiä häneen iskenyt, hyvin pian hillittiin järkisyiden ja nuoresta pitäen kehitetyn itsekurin avulla, jolloin se sai oikean valaistuksensa. Hänellä oli ollut aikomus kehittää muuan teos, jota varten hän eli, erääseen tiettyyn kohtaan, ennenkuin hän muuttaisi maalle, ja tuo ajatus ruveta maankiertäjäksi, mikä kuukausiksi riistäisi hänet työn äärestä, oli liian kevytmielinen ja niin vastoin kaikkia suunnitelmia, ettei sitä kannattaisi edes vakavasti pohtia.
Ja silti hän tiesi liiankin hyvin, mistä syystä tuo ahdistus niin äkkiarvaamatta oli johtunut. Pakokauhua se oli, tunnusti hän itselleen, tuo etäisyyden ja uuden kaipuu, tuo vapautuksen, helpotuksen ja unohduksen himo — halu päästä pois työn äärestä, jäykän, kylmän ja intohimoisen raatamisen arkiympäristöstä. Tosin hän rakasti sitä, rakasti jo melkein hermoja kuluttavaa ja päivittäin uudistuvaa taistelua sitkeän ja ylpeän, niin useasti koetellun tahdon ja yhä lisääntyvän väsymyksen välillä, josta kukaan ei saisi tietää mitään ja jota tuotanto ei saisi millään lailla ilmaista, ei merkilläkään paljastaa voimien pettäneen tai veltostuneen. Mutta järkevältä tuntui olla jännittämättä jousta liiaksi, itsepintaisesti tukahduttamatta niin elävästi tuntuvaa tarvetta.
Hän ajatteli työtään, ajatteli sitä kohtaa, johon hänen jälleen tänään, kuten eilenkin, oli täytynyt pysähtyä ja joka ei näyttänyt mukaantuvan kärsivälliseen sommitteluun eikä ripeään sivallukseen. Hän tutki sitä uudelleen, koetti murtaa tai purkaa esteen ja luopui hyökkäyksestä, väristen vastenmielisyydestä. Tässä ei ollut mikään tavaton vaikeus voitettavana, mutta häntä lamauttivat haluttomuuden tuottamat epäilykset ja se paisui niin valtavaksi tyytymättömyydeksi, ettei mikään enää voinut sitä vaimentaa.
Tyytymättömyys oli tosin jo nuorukaiselle merkinnyt kyvyn olemusta ja sisintä luonnetta, ja siksi hän oli hillinnyt ja viilentänyt tunnetta, koska hän tiesi sen olevan taipuvaisen tyytymään iloiseen likimääräisyyteen ja puoleen täydellisyyteen. Kostiko siis nyt tuo kahlehdittu aistimus jättämällä hänet ja kieltämällä hänen taiteeltaan kannatuksensa ja siivittämisensä ja viemällä mukanaan kaiken halun, muodon ja ilmaisun viehätyksen?
Ei niin, että hän olisi luonut huonoa: se ainakin oli vuosien tuottama etu, että hän voi joka hetki olla tyynen varma mestaruudestaan. Mutta kansan, sitä kunnioittaessa hän itse ei siitä iloinnut, ja hänestä tuntui, että hänen työstään puuttuivat ne tulisesti räiskyvän mielen tunnusmerkit, joilla ilon synnyttäminä enemmän kuin millään sisäisellä arvolla on se tärkeämpi etu, että niistä tulee nauttivan maailman ilonaihe.
Hän pelkäsi viettää kesää maalla yksinään pienessä talossa palvelustytön kanssa, joka valmisti hänen ruokansa, ja miespalvelijan kera, joka toi sen hänelle pöytään. Hän pelkäsi tuttuja maisemia vuorenhuippuineen ja -seinämineen, jotka jälleen ympäröisivät hänen tyytymätöntä hitauttaan. Ja näin ollen oli vaihtelu tuiki tarpeen, hiukan tilapäiselämää, tyhjäntoimittamista, kaukoilmaa ja uutta verta, niin että kesästä tulisi hyödyllinen ja tuottava. Matkoille siis — hän oli siihen tyytyväinen. Ei kovin kauas, ei juuri tiikerien luo. Makuuvaunussa yö ja kolmen, neljän viikon lepotovi jossakin kaiken maailman lomapaikassa, lempeässä etelässä.
Näin hän mietti kuullessaan Ungerer-katua lähestyvän sähköraitiovaunun jyminän, ja vaunuun noustessaan hän päätti käyttää illan tutkimalla karttaa ja aikataulua. Vaununsillalla hänen päähänsä pälkähti etsiskellä olkihattuista miestä, joka oli ollut hänen toverinsa tämän kutakuinkin kohtalokkaan viivähdyksen aikana. Mutta vieraan häviäminen jäi selittämättömäksi: häntä ei näkynyt entisellä paikallaan, ei seuraavalla pysäkillä eikä vaunussakaan.
Gustav Aschenbach, »Preussin Fredrikin» elämäkertaa kuvaavan, selvän ja valtavan proosaeepoksen tekijä, kärsivällinen taiteilija, joka niin kauan ja uutterasti kutoi »Maja»-nimistä rikaskuvioista, erään aatteen varjossa niin monenlaista ihmiskohtaloa yhteenkeräävää romaanimattoa, sen väkevän tarinan luoja, jonka nimeksi oli pantu »Muuan kurja» ja joka osoitti kokonaiselle kiitolliselle nuorisolle, että mitä syvimmän tiedon toisella puolen on siveellisen päättäväisyyden mahdollisuus, ja vihdoin (ja näin onkin lueteltu hänen kypsyyskautensa teokset) »Henkeä ja taidetta» käsittelevän intohimoisen tutkielman laatija, joka siinä ilmenevän järjestävän kyvyn ja vastakohtiin perustuvan kaunopuheisuuden nojalla sai vakaat arvostelijat panemaan sen välittömästi Schillerin koruttomasta ja hentomielisestä runoudesta lausumien mietteiden rinnalle, oli syntynyt Slesian maakunnan piirikaupungissa L:ssä arvokkaan oikeusvirkamiehen poikana. Hänen esi-isänsä olivat olleet upseereita, tuomareita, hallintovirkamiehiä, henkilöitä, jotka kuninkaan ja valtion palveluksessa olivat viettäneet ryhdikästä, moitteettoman karua elämää. Syvempää henkisyyttä oli kerran heidän joukossaan Ilmennyt eräässä saarnamiehessä, vilkkaampaa, aistillisempaa verta oli perheeseen tuonut edellisen sukupolven aikana runoilijan äiti, böömiläisen kapellimestarin tytär. Häneltä periytyivät pojan ulkomuodossa ilmenevät vieraan rodun tuntomerkit. Virkatoimen selväpiirteisen tunnollisuuden ja tummempien, tulisempien vaistojen avioliitossa saattoi syntyä taiteilija, jopa tällainen erikoinen taiteilija.
Koska hänen koko olemuksensa rakentui maineen pohjalle, osoittautui hän, ellei varsinaisesti varhaiskypsäksi, niin ainakin jo varhain julkisuudelle kypsäksi ja taidokkaaksi äänensävynsä päättäväisyyden ja persoonallisen ytimekkyyden nojalla. Miltei jo koulupoikana hänellä oli tunnettu nimi. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli oppinut edustamaan kirjoituspöytänsä äärestä, hoitamaan mainettaan, olemaan sävyisä ja tärkeä kirjetyylissään, jonka tuli olla lyhyttä (sillä menestyvän ja luotetun osalle tulee monia ahdistelevia vaatimuksia). Nelikymmenvuotiaana, varsinaiseen työhön kuuluvien rasitusten ja vaihtelujen uuvuttamana, hänen täytyi päivittäin selviytyä kirjeistä, joissa oli kaikkien mahdollisten maiden postimerkkejä.
Yhtä kaukana kaikesta arkipäiväisestä kuin eriskummaisesta hänen kykynsä oli sitä laatua, että se valloitti samalla haavaa sekä suuren yleisön uskon että valikoivien ihailevan ja vaativan hyväksymisen. Siten jo nuorukaisena tuntien kaikkien vaatimuksesta velvollisuudekseen luoda jotakin — jopa jotakin suurenmoista — hän ei ollut milloinkaan kokenut joutenoloa eikä nuorten huoletonta toimettomuutta.
Kun hän viidenneljättä ikäisenä sairastui Wienissä, lausui muuan terävä tarkkailija hänestä seurapiirissä: »Nähkääs, Aschenbach on alati elänyt näin» — ja puhuja puristi vasemman kätensä sormet tiukasti nyrkkiin — »eikä milloinkaan näin» — ja hän päästi avatun käden rennosti vaipumaan nojatuolin käsinojalta. Se osui oikeaan. Ja urhean siveellistä siinä oli se, että hän oli rakenteeltaan kaikkea muuta kuin vankkaa tekoa ja että alituinen ponnistelu oli hänelle ainoastaan kutsumusta eikä varsinaisesti synnynnäistä.
Lääkärin huolenpito oli kieltänyt pojalta koulunkäynnin ja pakottanut turvautumaan kotiopetukseen. Hän oli kasvanut eristettynä ilman toveripiiriä ja kuitenkin aikaisin tullut huomaamaan, että hän kuului sukupolveen, jonka keskuudessa ei kyky ollut harvinainen, mutta kyllä ruumiillinen pohja, jota kyky vaati kehittyäkseen — siihen sukupolveen, joka aikaisin antaa parhaimpansa ja jossa taito harvoin jaksaa kestää vuosia. Mutta hänen mielilauseensa oli »kestää loppuun asti». Fredrik-romaanissaan hän ei nähnyt muuta kuin tämän komennuksen ylistystä; näihin sanoihin hänestä näytti sisältyvän kärsimysten uhallakin toimivan hyveen olemus. Hän toivoikin hartaasti saavansa elää vanhaksi, sillä hän oli alati ollut sitä mieltä, että vain sellaista taiteellisuutta voi sanoa todella suureksi, laajakantoiseksi, jopa todella arvokkaaksi, jonka oli suotu olla luonteenomaisen hedelmällinen kaikilla inhimisillä asteilla.
Kun hän siis tahtoi hennoilla olkapäillään kantaa tehtäviä, joita kyky niille sälytti, ja kulkea pitkän matkan, tarvitsi hän siihen kipeästi kuria — ja kurihan onneksi oli hänen synnynnäinen perintöosansa isän puolelta. Nelikymmen-, viisikymmenvuotiaana, jopa jo siinä iässä, jolloin muut tuhlaavat aikaa, haaveilevat, siirtävät suurten suunnitelmien toteuttamisen huoleti tuonnemmaksi, hän aloitti päivänsä aikaisin, huuhteli rintansa ja selkänsä kylmällä vedellä ja tarjosi sitten, kaksi korkeaa hopeajalustaan pantua vahakynttilää käsikirjoituksen päässä, unen aikana kootut voimansa kahden kolmen aamutunnin intohimoisessa tunnontarkassa työssä uhrina taiteelle.
Oli anteeksiannettavaa, vieläpä se oikeastaan merkitsi hänen hyveellisyytensä voittoa, kun tietämättömät pitivät »Maja»-maailmaa tai niitä eepillisiä mittoja, joissa Fredrikin sankarielämä esitettiin, keskitetyn voiman ja pitkän henkäyksen synnyttäminä, vaikka niiden suuruus päinvastoin oli rakennettu pieninä päivätöinä lukemattomista erikoisinnoituksista ja ne vain sentakia olivat niin kauttaaltaan ja joka kohdaltaan erinomaisia, että niiden tekijä oli tahdonkestävyydellä ja sitkeydellä, sentapaisella, joka valloitti hänen kotimaakuntansa, elänyt vuosikausia saman teoksen jännityksen alaisena ja käyttänyt varsinaiseen luomiseen pelkästään voimakkaimmat Ja arvokkaimmat hetkensä.
Jotta huomattava hengentuote voisi heti tehdä laajan ja syvän vaikutuksen, täytyy olla salainen sukulaisuus, jopa yhtäpitäväisyys sen luojan oman kohtalon ja silloisen sukupolven yleisen kohtalon välillä. Ihmiset eivät tiedä, miksi he suovat mainetta jollekin taideteokselle. Ollen kaikkea muuta kuin tuntijoita he luulevat keksivänsä siitä satoja etuja voidakseen osoittaa tuntemansa voimakkaan mieltymyksen oikeutetuksi.
Mutta heidän suosionsa varsinaista syytä on mahdoton punnita; se on myötätuntoa. Aschenbach oli kerran vähemmän näkyvällä paikalla välittömästi sanonut, että melkein kaikki suuri, mitä oli olemassa, oli syntynyt kaikesta huolimatta, surun ja tuskan, köyhyyden, yksinäisyyden, ruumiillisen heikkouden, puheitten, intohimon ja tuhansien esteitten uhallakin. Mutta se oli enemmän kuin havainto, se oli omaa kokemusta, se oli suorastaan hänen elämänsä ja maineensa kaava, hänen teostensa avain, ja ihmekö siis, että se ilmeni myös hänen ihmeellisimpien henkilöillensä siveellisenä luonteena ja ulkonaisena käyttäytymisenä.
Siitä uudesta, monenmoisina yksilöllisinä ilmiöinä toistuvasta sankariesikuvasta, jota tämä kirjailija suosi, oli jo aikaisin eräs ymmärtäväinen erittelijä kirjoittanut, että se oli »älyllisen ja poikamaisen miehuuden» luonnos, »joka ylpeässä häveliäisyydessä puree hammasta ja seisoo rauhallisena, kun miekat ja keihäät lävistävät hänen ruumiinsa». Se oli kaunista, henkevää ja täsmällistä, huolimatta sen näköjään liian passiivisesta leimasta. Sillä elämänvaiheissa kestävä ryhti, tuskassa ilmenevä miellyttäväisyys ei ole vain kärsimystä, se on suoraa toimintaa, todellinen voitto, ja Sebastian-hahmo on, ellei yleensä niin ainakin puheena olevan taiteen ihanin vertauskuva.
Jos katsahti tähän sepitettyyn maailmaan, tuli siinä esille hieno itsehillintä, joka viime hetkeen asti peittää maailman silmiltä sisäisen onttoutumisen, biologisen rappeutumisen; kellertävä, aistillisesti osattomaksi jäänyt rumuus, jonka onnistuu saada kytevä kiihko syttymään puhtaaksi liekiksi, vieläpä kohota kauneuden valtakunnan hallitsijaksi; kalpea voimattomuus, joka hengen hehkuvista syvyyksistä hakee voimaa pakottamaan kokonaisen ylimielisen kansan ristin juurelle,senjalkojen juurelle; miellyttävä ryhti muodon tyhjässä ja ankarassa palveluksessa; synnynnäisen petturin valheellinen, vaarallinen elämä ja hermoja nopeasti kuluttava kaipuu ja taito. Kun katseli kaikkia näitä kohtaloita ja vielä monta samantapaista, saattoi epäillä, olisiko yleensä muuta urhoollisuutta kuin heikkojen urhoollisuus. Mikähän sankarius olisikaan ajanmukaisempi kuin tämä?
Gustav Aschenbach oli kaikkien niiden runoilija, jotka tekevät työtä uupumuksen rajamailla, liiaksirasittuneiden, jo rikkiajettujen, vielä pystyssä pysyvien, kaikkien niiden työtä saarnaavien, jotka kitukasvuisina ja haurain välinein tahdonhaltioitumisen ja viisaan hoidon avulla voittavat itselleen ainakin joksikin aikaa suuruuden vaikutukset. Niitä on paljon, he ovat aikakauden sankareita. Ja kaikki he tunsivat itsensä hänen teoksessaan, tapasivat tunnustusta, koroitusta, ylistystä; he olivat hänelle kiitollisia, kuuluttivat hänen nimeään.
Hän oli ollut nuori ja hiomaton aikansa mukaisesti ja saatuaan siltä huonoja neuvoja julkisesti hairahtunut, erehtynyt, pannut itsensä alttiiksi, puheissaan ja teoksessaan rikkonut säädyllisyyden ja maltillisuuden lakia. Mutta hän oli voittanut arvon, jota tavoittamaan, kuten hän väitti, jokaisella suurella kyvyllä on luontainen, synnynnäinen kannustin, jopa voi sanoa, että koko hänen kehityksensä oli ollut tietoista ja uhmaavaa, kaikki epäilyn ja ivan esteet tieltään raivaavaa arvoonnousua.
Kuvauksen elävä, henkisesti höllä kouraantuntuvaisuus huvittaa poroporvarillisia joukkoja, mutta intohimoisen vääjäämättömään nuorisoon tehoo vain se, mikä on pulmallista. Ja Aschenbach harrasti pulmallista; hän oli ollut niin ehdoton kuin vain joku nuorukainen. Hän oli palvonut henkeä, harjoittanut tiedon ryöstöviljelystä, jauhanut siemenhedelmää, pannut alttiiksi salaisuuksia, tehnyt kyvyn epäiltäväksi, kavaltanut taiteen — vieläpä hän oli, samalla kun hänen kuvaavat teoksensa huvittivat, kohottivat, elähdyttivät uskoen nauttivia, nuorekkaana taiteilijana hurmannut kaksikymmenvuotiaita taiteen epäiltävästä olemuksesta ja itse taide-elämästä lausumillaan kyynillisillä väitteillä.
Mutta näyttää siltä, ettei jalo ja kelpo henki mistään nopeammin, perinpohjaisemmin tympeydy kuin tiedon terävästä ja katkerasta kiihoituksesta. Ja varmaa on, että nuorukaisen raskasmielinen, mitä tunnontarkin perusteellisuus merkitsee pinnallisuutta mestariksi varttuneen miehen syvällisen lopputuloksen rinnalla, kun hän kieltää tietämyksen, syrjäyttää sen ja kulkee pystyssä päin sen ohitse, mikäli se on omiaan vähimmässäkin määrässä lamauttamaan, herpaisemaan, alentamaan tehoa, tunnetta tai itse intohimoa.
Kuinka olisi kuuluisa kertomus »Kurjasta» selitettävä muuksi kuin inhon ilmaisuksi ajan säädytöntä psykologismia vastaan? Se ruumiillistuu tuossa kertomuksen veltossa ja arkisessa puoliroistossa, joka juonittelee itselleen kohtalon, ajamalla voimattomuudessaan, paheellisuudessaan, siveellisessä heikkoudessaan vaimonsa erään parrattoman syliin ja sisimmässään uskomalla saavansa tehdä arvottomia tekoja. Se sanan mahtipontisuus, jolla tässä kehno tuomittiin, ilmaisi, että torjuttiin moraalisen epäilijämielen kaikki kadotussurkuttelu ja kiellettiin veltto säälinilmaus, jonka mukaan kaiken ymmärtäminen tietää kaiken anteeksiantamista. Ja mitä tässä valmisteltiin, jopa jo tapahtuikin, se oli »uudestisyntyneen ennakkoluulottomuuden ihmettä», josta vähän myöhemmin eräässä tekijän kaksinpuhelussa painavasti ja jotenkin salaperäisesti korostamalla tuli puhe. Omituisia sattumuksia! Oliko tämän »uudestisyntymisen», tämän uuden arvon ja ankaruuden henkistä seurausta, että samaan aikaan havaittiin hänen kauneusaistinsa miltei tavaton vahventuminen, se muodon aatelinen puhtaus, yksinkertaisuus ja tasasuhta, joka siitä lähtien painoi hänen tuotantoonsa mestarillisuuden ja klassillisuuden täysin ilmeikkään ja harkitun leiman?
Mutta eikö hajoittavan ja toisaalta ehkäisevän tietämyksen rajojen ulkopuolella liikkuva siveellinen päättäväisyys merkitse jälleen maailman ja sielun siveellistä yksinkertaistumista ja myöskin siis vahvistumista pahaan, kiellettyyn ja siveellisesti mahdottomaan? Eikö muodolla ole kahdenlaiset kasvot? Ja eikö se yhtaikaa ole sekä siveellinen että epäsiveellinen — siveellinen kurin tuloksena ja ilmaisuna, mutta epäsiveellinen, jopa siveetön, mikäli se luonnostaan sisältää moraalisen välinpitämättömyyden, jopa oleellisesti pyrkii taivuttamaan moraalista ylpeän ja rajattoman valtikkansa alaisuuteen?
Olkoonpa sen laita kuinka tahansa! Kehitys on kohtaloa, ja eikö sellaisen kehityksen, jonka seuralaisena on laajan julkisuuden myötätunto ja joukkoluottamus, tule kulkea toista latua kuin sellaisen, joka täyttyy ilman maineen loistoa ja sitoumuksia? Vain ikuinen mustalaisuus pitää sitä ikävystyttävänä ja on altis pilkkaan, jos suuri kyky kasvaa vapaaksi kevytmielisestä nukkeasteesta, totuttautuu ottamaan ilmeikkäästi huomioon hengen arvoa ja omaksuu sen yksinäisyyden hovitavat, joka oli täynnä omintakeisia, ankaran itsenäisiä kärsimyksiä ja taisteluja ja kohotti sen ihmisten keskuudessa valtaan ja kunniaan. Kuinka paljon onkaan kyvyn itsemuovailussa leikkiä, uhmaa, nautintoa!
Eräänlaista virallisen kasvattavaa tuli ajanmittaan Gustav Aschenbachin esityksiin; hänen tyylistänsä hävisivät myöhempinä vuosina välitön rohkeus, ylevät ja uudet vivahdukset, hän muuttui mallikelpoisen vakaantuneeksi, hiotun perinnäiseksi, säilyttäväksi, muodolliseksi, jopa kaavamaiseksi, ja kuten muistotarina on tietävinään kertoa Ludvig XIV:stä, karkoitti vanheneva hallitsijapuhetavastaan kaikki alhaiset sanat.
Siihen aikaan tapahtui, että opetusviranomaiset panivat säädettyihin oppikirjoihin valittuja sivuja hänen teoksistaan. Se tyydytti häntä sisäisesti, ja kun muuan saksalainen ruhtinas juuri valtaistuimelle nousseena antoi »Fredrikin» runoilijalle, hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta, henkilökohtaisen aatelisarvon, ei hän kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.
Muutamien levottomuusvuosien jälkeen, yritettyään pysähtyä milloin sinne, milloin tänne, hän valitsi jo varhain pysyväksi asuinpaikakseen Münchenin ja eleli siellä porvarillisessa kunnia-asemassa, jollainen erikoistapauksissa tulee henkisen kyvyn osaksi. Avioliiton, jonka hän solmi jo nuorena erään oppineen perheen tyttären kanssa, oli kuolema purkanut lyhyen onnenajan jälkeen. Hänelle oli jäänyt tytär, tämäkin jo aviovaimo. Poikaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut.
Gustav von Aschenbach oli keskikokoa hieman pienempi, tummahko, sileäksi ajettu. Hänen päänsä näytti hiukan liian isolta hänen miltei sirotekoiseen vartaloonsa verrattuna. Hänen taaksepäin suorittu, päälaelta ohennut, ohimoilta hyvin tuuhea ja vahvasti harmaantunut tukkansa kehysti korkeata, uurteista ja ikäänkuin arpista otsaa. Kehyksettömien kultaisten silmälasien kaari pureutui lujan, jalosti kaarevan nenän juureen. Suu oli iso, usein veltto, usein äkkiä kapeneva ja tiukka. Posket olivat laihat ja vakoiset; hyvin kehittynyt leuka oli pehmeästi kaksijakoinen.
Melkoiset kohtalot näyttivät liitäneen tuon useimmiten kärsivästi sivulle painuneen pään yli. Ja kuitenkin oli juuri taide tässä saanut aikaan tuon ilmeiden muovailun, joka muutoin on raskaan, monivaiheisen elämän työtä.
Tämän otsan takana olivat syntyneet Voltairen ja kuninkaan väliset säkenöivät, sotaa koskevat vuorosanat, nämä silmät, väsähtäneinä ja syvinä silmälasien takaa katsellen, olivat nähneet seitsenvuotisen sodan sairaalojen verisen helvetin. Persoonalliseltakin kannalta taide on kohotettua elämää. Se onnellistuttaa syvemmin, kuluttaa nopeammin. Se painaa palvelijansa kasvoihin kuviteltujen ja henkisten seikkailujen jäljet ja kehittää, jopa ulkonaisen elämän luostarinkaltaisessa hiljaisuudessa, ajanoloon hermot hemmoitelluiksi, liikahienostuneiksi ja uteliaiksi, mitä irstailevien intohimojen ja nautintojen täyttämä elämä tuskin kykenee saamaan aikaan.
Moninaiset maalliset ja kirjalliset puuhat pidättivät matkahaluista kirjailijaa Münchenissä vielä pari viikkoa mainitun kävelyretken jälkeen. Hän antoi lopulta määräyksen panna maatalonsa sellaiseen kuntoon, että sinne voisi muuttaa neljän viikon perästä, ja matkusti eräänä päivänä toukokuun loppupuolella yöjunassa Triestiin, jossa hän viipyi vain vuorokauden ajan ja astui seuraavana aamuna Polaan menevään laivaan.
Hän etsi nimenomaan vierasta ja eristettyä, minkä silti saattoi pian tavoittaa, ja valitsi senvuoksi olinpaikan eräästä joitakin vuosia sitten kuuluksi tulleesta, Istrian rannikon läheisestä Adrian saaresta, jossa asui värikkään ryysyistä, uppo-outoa kieltä puhuvaa maalaisväestöä ja jossa avoimen meren partaalla oli kauniisti lohkeilleita rantakallioita.
Mutta sade ja painostava ilma, poroporvarillinen, tyystin itävaltalainen hotelliseura ja se puute, ettei saanut sellaista rauhallisen läheistä suhdetta mereen, jonka vain lieto hiekkaranta tarjoaa, ikävystyttivät hänet eivätkä antaneet hänelle varmuutta siitä, että hän oli tullut kohtalon määräämään paikkaan.
Häntä huolestutti sisäinen halu päästä jonnekin, minne, siitä hän ei vielä ollut selvillä. Hän tarkasteli laivayhteyksiä, katseli etsien ympärilleen, ja äkkiä ilmestyi, yhtaikaa hämmästyttäen ja itsestään selvänä, päämäärä hänen silmiensä eteen. Jos yön halki tahtoi saavuttaa jotakin verratonta ja satumaisen erikoista, minne silloin lähdettiin? Mutta sehän oli selvä. Mitä hän täältä haki? Hän oli joutunut väärään paikkaan. Sinnehän hänen piti matkustaa.
Hän ei viivytellyt sanoessaan irti sopimattoman asunnon. Puolitoista viikkoa hänen tulonsa jälkeen kantoi nopea moottorivene hänet tavaroineen utuisena aamuvarhaisena veden halki takaisin sotasatamaan, jossa hän astui maihin vain noustakseen heti lautakäytävää pitkin erään laivan kostealle kannelle, ja sitten alkoi matka Venetsiaan.
Se oli iäkäs, kansallisuudeltaan italialainen alus, vanhentunut, nokinen ja synkkä. Laivan luolan omaisessa, keinotekoisesti valaistussa sisähytissä, jonne heti Aschenbachin astuttua laivaan muuan kyttyräselkäinen ja likainen merimies virnistävän kohteliaana opasti hänet, istui pöydän takana hattu vinossa silmillä ja sikarinpätkä suupielessä vanhanaikaisen sirkusjohtajan näköinen, pukinpartainen mies, joka irvistelevän kevein liikemieselein merkitsi paperille matkustavien henkilötiedot ja antoi heille liput.
»Venetsiaan!» toisti hän Aschenbachin pyynnön, ojentaen käsivartensa ja kastaen kynän vinosti seisovan mustepullon puuromaiseen lopputilkkaan. »Venetsiaan, ensimmäinen luokka! Jaha, ei sitten muuta, hyvä herra.»
Ja hän kirjoitti isoja harakanvarpaita ja ripoitti rasiasta kirjoitukselle sinistä hiekkaa, jonka hän antoi valua saviastiaan, taittoi keltaisin ja luisevin sormin paperin ja kirjoitti uudelleen.
»Onnellisesti valittu matkan päämäärä!» laverteli hän sitä tehdessään. »Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Kaupunki, joka vastustamattomasti vetää sivistynyttä ihmistä luoksensa sekä historiansa että nykyisten sulojensa vuoksi.»
Hänen liikkeittensä liukkaudessa ja niitä säestävässä tyhjässä puhelussa oli jotakin huumaavaa ja sekoittavaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että matkustaja vielä viime hetkessä kavahtaisi päätöstään lähteä Venetsiaan. Hän otti rahat nopeasti ja heitti takaisin tulevat kolikot taitavasti kuin pelinhoitaja pöytää peittävälle tahraiselle liinalle.
»Paljon huvia, hyvä herra!» sanoi hän kumartaen kuin näyttelijä. »Minulle tuottaa kunniaa, kun olette liittynyt matkustajiini… Hyvät herrat!» huusi hän heti senjälkeen käsi koholla, ikäänkuin liike olisi vilkkaassa käynnissä, vaikka paikalla ei ollut enää ainoatakaan asiakasta. Aschenbach palasi kannelle.
Toinen käsi laivan rintasuojaa vasten nojattuna hän katseli joutilasta väkeä, jota vetelehti laiturilla laivan lähtöä odotellen, ja laivan matkustajia. Toi sen luokan matkustajat kyyristelivät etukannella käyttäen arkkuja ja myttyjä istuimina. Ensi kannen matkaseurana oli joukko nuorukaisia, nähtävästi kauppa-apulaisia Polasta, jotka hyväntuulisina olivat tekemässä yhteisiä huvimatkaa Italiaan. He pitivät aikamoista melua itsestään ja hankkeestaan, lörpöttelivät, imuroivat, nauttivat itsehyväisinä omasta elehtimisestään ja huusivat kaidepuun ylitse kumartuneina liukaskielisiä pilkkasanoja tovereilleen, jotka salkut kainalossa satamakatua pitkin olivat menossa liikkeisiinsä ja uhkailivat huvittelijoita kepeillään.
Muuan vaaleankeltaiseen, ylen muodikkaasti tehtyyn kesäasuun puettu mies, jolla oli punainen kaulanauha ja rohkeasti ylöspäin käännetty panamahattu, ylitti kaikki muut kirkuvan äänekkäällä iloisuudella. Mutta tuskin Aschenbach oli vähän tarkemmin silmäillyt häntä, kun hän puolittain, kauhistuneena huomasi, että mies oli valenuorukainen. Hän oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään. Silmät ja suu olivat ryppyjen reunustamat. Hento puna poskilla oli maalia, ruskea tukka värikäsnauhaisen olkihatun alla oli irtonainen, hänen kaulansa oli sisäänpainunut ja jänteinen, hänen pienet irtoviiksensä ja leukakärpänen olivat värjätyt, hänen keltainen ja täysilukuinen hammasrivinsä, jota hän nauraen näytteli, oli halpaa jäljittelyä, ja hänen kätensä, joissa oli sinettisormus kummassakin etusormessa, olivat vanhuksen kädet. Kauhistuneena Aschenbach katseli häntä ja tarkkaili hänen tapaansa seurustella ystäviensä kanssa. Eivätkö nuorukaiset tietäneet, eivätkö he huomanneet, että hän oli vanha, että hän piti väärin heidän keikarimaista ja värikästä pukuaan, esiintyi väärin heikäläisenä? Itsestään selvänä asiana ja tottumuksesta he, kuten näytti, sietivät häntä keskuudessaan, kohtelivat häntä kuin vertaistaan ja vastasivat vastenmielisyyttä ilmaisematta hänen lystikkäihin kylki-iskuihinsa. Kuinka se oli mahdollista?
Aschenbach peitti otsan kädellään ja sulki silmänsä, joita poltti, koska hän oli nukkunut liian vähän. Hänestä tuntui, ettei kaikki kulkenut tavallista latua, että satumaisen vieras ja vääntynyt maailma alkoi levitä kummallisuuden alalle, mikä kenties loppuisi, jos hän varjostaisi hieman kasvojaan ja silmäilisi jälleen ympärilleen. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi kuin uivansa, ja kun hän nosti katseensa järjettömän pelokkaasti, huomasi hän laivan raskaan ja synkän ruhon hitaasti irtaantuvan muuratusta rannasta. Tuuman kerrallaan, koneen työntäessä eteenpäin ja taaksepäin, leveni likaisen läikehtivä vesiraita laiturin ja laivankyljen välillä, ja kömpelösti liikehtien laiva käänsi kokkapuunsa aukeaa merta kohti. Aschenbach meni ylähangan puolelle, jonne kyttyräselkäinen oli asettanut hänelle lepotuolin ja jonne tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija tuli kysymään hänen määräyksiään.
Taivas oli harmaa, tuuli kostea. Satama ja saaret olivat jääneet taakse, ja nopeasti hävisi utuisesta näköpiiristä maa kokonaan. Kosteuden liuottamla hiilihiutaleita putoili pestylle kannelle, joka ei ottanut kuivuakseen. Jo tunnin kuluttua levitettiin purjekatos, koska alkoi sataa.
Viittaansa kääriytyneenä, kirja sylissä, lepäili matkailija, ja tunnit kuluivat hänestä huomaamatta. Sade oli lakannut, liinakatos poistettiin. Näköpiiri oli täydellinen. Taivaan samean kupukaton alla levisi yltympäri aution meren suunnaton laatta. Mutta tyhjässä nivelettömässä avaruudessa puuttuu meiltä vaisto mitata aikaa, ja me häivymme mittaamattomuuteen. Varjomaisen kummallisia olioita, vanha keikari, laivaruuman pukinpartainen mies liikkuivat epämääräisin elein ja sekavin unipuhein lepäävän aivoissa, ja hän nukahti.
Puolipäivän aikaan hänet käskettiin pitoihin käytävän tapaiseen ruokasaliin, josta ovet johtivat makuukojuihin ja jossa pitkän pöydän alapäässä — hän aterioi sen yläpäässä — liikeapulaiset ynnä vanhus olivat kello kymmenestä alkaen kilistelleet iloisen kapteenin kanssa. Ateria oli viheliäinen, ja hän lopetti sen nopeasti. Hän halusi ulkoilmaan, katsomaan taivasta, näyttäisikö se kirkastuvan Venetsiassa päin.
Hän ei voinut kuvitella muuta kuin että näin tapahtuisi, sillä kaupunki oli ottanut hänet aina loistavana vastaan. Mutta taivas ja meri olivat yhä sameat ja lyijynväriset, ajoittain putoili sumuista sadetta, ja hän mukautui ajatukseen, että vesitietä tullen tapaisi Venetsian toisenlaisena kuin lähestyessään sitä aikaisemmin maitse.
Hän seisoi keulamaston luona, katse etäisyyteen tähdättynä, odottaen maata. Hän ajatteli sitä surumielisen innostunutta runoilijaa, jolle muinoin näistä aalloista olivat nousseet hänen unelmansa kupukatot ja kellontornit; hän toisti hiljaa mielessään jotakin siitä, mistä silloin oli kunnioituksen, onnen ja surun innoittamana syntynyt hillitty laulu, ja jo kuvatun tunteen vaivattomasti liikuttamana hän tarkasteli vakavaa ja väsynyttä sydäntään todetakseen, olisiko kulkevalle tyhjäntoimittajalle ehkä vielä suotu uusi innostus ja hämmennys, tunteen myöhäinen seikkailu.
Silloin sukeltautui oikealta esille laakea rannikko, kalastajaveneet vilkastuttivat meren, kylpysaari tuli näkyviin, laiva jätti sen vasemmalle puolelleen ja liukui, kulku hidastettuna, sen kapean väylän läpi, joka on saanut nimensä saaren mukaan, ja laguuneilla, kirjavan viheliäisten asuntojen edessä, se pysähtyi vallan, koska täytyi odottaa terveydenhoitotarkastajien alusta.
Kului tunti, ennenkuin se näkyi. Oli tultu perille eikä kuitenkaan oltu perillä; ei ollut kiirettä, ja kuitenkin oltiin levottomuuden ahdistamia. Nuoret polalaiset, isänmaallisessa mielentilassa ehkä hyvinkin sen torvisoiton johdosta, jonka äänet kantautuivat veden yli yleisten puutarhojen taholta, olivat tulleet kannelle ja kuohuviinin innoittamina huusivat eläköötä vastapäätä rannalla aseharjoituksia pitäville ratsumiehille.
Mutta oli vastenmielistä nähdä, millaiseen tilaan nuorison kanssa harjoitettu väärä veljeily oli saattanut tuon pyntätyn ukon. Hänen vanhat aivonsa eivät olleet nuorten tukevien aivojen lailla kyenneet kestämään viinin vaikutusta. Hän oli surkuteltavasti päihdyksissä. Katse tylsänä, savuke hytisevissä hyppysissä hän huojui paikalla vaivaloisesti tasapainoa tapaillen, humaltuneessa tilassaan eteen- ja taaksepäin kuukahtamaisillaan. Koska hän olisi ensi askeleella kompastunut, ei hän uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta ilmaisi silti säälittävää uhkamieltä, tarttui jokaiseen häntä lähestyvään kiinni takinnapista, lallatti, siristeli, hihitti, kohotti sormuskoristeisen kurttuisen etusormensa typerään härnäilyyn ja nuoli inhoittavan kaksimielisellä tavalla kielenkärjellä suupieliään.
Aschenbach katseli häntä synkännäköisenä, ja jälleen häneen tuli pyörryttävä aistimus, ikäänkuin maailma osoittaisi kevyttä, kuitenkin hillitöntä taipumusta vääntyä kummallisen ja hirviömäisen muotoon — aistimus, jonka valtaan olosuhteet tosin pidättivät häntä antautumasta, koska juuri silloin kone alkoi uudelleen jyskyttäen käydä ja laiva jatkoi jälleen niin lähellä päämäärää keskeytynyttä kulkuansa San Marcon kanavassa.
Näin hän siis jälleen näki tuon hämmästyttävimmän maihinnousupaikan, tuon haaveellisen rakennustyön loistavan yhdistelmän, jonka tasavalta oli pannut lähestyvien merenkulkijoiden kunnioittavien katseitten eteen, palatsin keveän ihanuuden ja huokaustensillan rantapatsaat jalopeuroineen ja pyhimyksilleen, satutemppelin komeasti näkyvän sivustan, läpikatsauksen porttikäytävään ja jättiläiskellolle, ja tätä katsellessaan hän mietti, että saapuminen maitse Venetsian asemalle merkitsi astumista palatsiin takaoven kautta ja ettei tähän kaupungeista epätodellisimpaan sopisi saapua muuta tietä kuin mitä hän nyt tuli, laivalla, aavan meren yli.
Kone pysähtyi, gondolit tunkeilivat lähettyvillä, köysitikkaat laskettiin alas; laivaan astui tullivirkamiehiä, jotka toimittivat tehtävänsä pintapuolisesti. Laivan purkaminen saattoi alkaa. Aschenbach ilmoitti, että hän halusi gondolin viemään hänet tavaroineen sille paikalle, mistä Lidon ja kaupungin väliä kulkevat pienet laivat lähtivät, sillä hän aikoi jäädä asumaan meren rannalle.
Hänen hankkeensa hyväksytään, hänen toivomuksensa huudetaan alas vedenpinnalle, missä gondolinkuljettajat murteitansa puhuen torailevat keskenään. Hän on yhä estetty astumasta alas; hänen matka-arkkunsa, jota paraikaa vaivalla kiskotaan tikapuuntapaisia portaita alas, estää sen. Niinpä hänen on mahdoton muutamaan minuuttiin välttää pöyristyttävän ukon tunkeilevaisuutta, kun tämä päihtymistilassaan hämärästi innostuu lausumaan jäähyväiskohteliaisuuksia vieraalle.
»Toivomme mitä onnellisinta oleskelua», mäkättää ukko ja raapaisee jalallaan. »Suosittelemme itsestämme hyvää muistoa!Au revoir, excusezjabon jour, teidän ylhäisyytenne!» Hänen suunsa vetistelee, hän iskee silmää, hän nuolee suupieliään ja hänen ukonhuultaan koristava värjätty partakärpänen harittaa pystyyn. »Tervehdyksemme», lallattaa hän, vieden kaksi sormenpäätä suulleen, »tervehdyksemme rakastetulle, kaikkein rakkaimmalle, kauneimmalle rakastetulle». Ja äkkiä putoavat hänen yläleukansa tekohampaat alahuulelle. Aschenbach pääsee vihdoin pakoon. »Rakastetulle, hienolle rakastetulle», kuulee hän vielä takanaan lausuttavan kuhertavalla, ontolla ja epäselvällä äänellä, kun hän köysikaiteesta kiinnipidellen kapuaa alas laskutikkaita myöten.
Kukapa ei olisi tuntenut hetkellistä kauhua, kellä ei olisi ollut taisteltavana salaista arkuutta ja ahdistusta vastaan, kun piti ensi kerran tai pitkäaikaisen vieraantumisen jälkeen astua venetsialaiseen gondoliin?
Ballaadikausilta muuttumattomana meille säilynyt kummallinen kulkuneuvo, niin omituisen musta kuin vain muutoin ruumisarkut ovat — se muistuttaa hiljaa liputtavassa yössä koettuja äänettömiä ja rikollisia seikkailuja, se muistuttaa vielä enemmän kuolemaa itseään, paareja sekä synkkiä hautajaisia ja viimeistä hiljaista matkaa. Ja onko huomattu, että tuollaisen aluksen istuin, arkunmustaksi kirjoitettu, himmeänmustaksi päällystetty nojatuoli on maailman pehmein, upein, veltostuttavin sija? Aschenbach huomasi sen istahdettuaan melojan jalkojen juureen vastapäätä matkatavaroitaan, jotka lojuivat siististi kokassa.
Soutajat kinastelivat yhä, karkeasti, käsittämättömin sanoin, uhkaavasti elehtien. Mutta vesikaupungin erikoinen hiljaisuus tuntui ottavan lempeästi vastaan heidän äänensä, tekevän ne ruumiittomiksi, hajoittavan ne aallokon yli.
Täällä satamassa oli lämmintä. Shirokko-tuulen lauhasti kasvoja hivellessä, myötäävän aallokon pinnalla keinahdellen, pieluksiin nojaten matkamies ummisti silmänsä ja nautti täysin siemauksin yhtä oudosta kuin suloisesta joutenolosta. Matkasta tulee lyhyt, tuumi hän; kunpa se kestäisi iäti! Keveässä keinahtelussa hän tunsi loittonevansa tungoksesta, äänten hälystä.
Kuinka hiljaiseksi ja yhä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään! Mitään muuta ei kuulunut kuin soutajan melan loiske, aaltojen kumea pärskähtely vasten veneen kokkaa, joka pystypäisenä, mustana ja kärjestään hellebardin tapaiseksi muovailtuna kohosi vedestä, ja lisäksi kolmantena äänenä pulleina, jupinaa — melojan kuiskattua, kun hän hampaitten välistä jutteli itsekseen sysäyksittäin, äännähdyksin, jotka hänen käsivarsiansa työskentely pusersi esiin.
Aschenbach nosti katseensa ja huomasi lievästi kummastuneena, että laguuni laajeni hänen ympärillään ja että hänen kulkunsa oli suunnattu avomerelle päin. Näytti siis siltä, ettei hän saisi lepäillä liian paljon, vaan hänen tulisi hieman huolehtia myöskin tahtonsa täytäntöönpanosta.
»Höyrylaivalaiturille siis», sanoi hän kääntyen puoleksi taaksepäin.
Jupina taukosi. Hänelle ei vastattu.
»Höyrylaivalaiturille siis», toisti hän ja kääntyi kokonaan ja katsahti melojaan, joka hänen takanaan korokelaudalla seisten kohosi vaaleaa taivasta vasten. Se oli tylynnäköinen, jopa raakailmeinen mies, yllään merimiehen sininen asu, jossa oli keltainen vyö ja päässä korskeasti kallelleen työnnetty muodoton olkihattu, jonka punonta oli hajoamaisillaan. Hänen kasvojensa muoto, hänen vaaleat kähärät viiksensä lyhyen nykerönenän alla eivät ollenkaan osoittaneet italialaista syntyperää. Vaikka hän olikin ruumiinrakenteeltaan hintelä, niin ettei häntä olisi luullut ammatissaan erikoisen taitavaksi, käytteli hän melaa varsin tarmokkaasti, keskittäen jokaiseen vetäisyyn kaikki ruumiinvoimat. Pari kertaa hänen huulensa ponnistelusta vetäytyivät syrjään, niin että valkoiset hampaat paljastuivat. Punertavat kulmakarvat kurtussa hän katsoi vieraan ohi vastatessaan jyrkällä, melkein karkealla äänellä:
»Te menette Lidoon.»
Aschenbach vastasi:
»Niinpä kyllä. Mutta olen ottanut gondolin vain viemään minut SanMarcon rannalle. Haluan matkustaa kanavalaivalla.»
»Ette voi matkustaa kanavalaivalla, hyvä herra.»
»Entä miksi en?»
»Koska kanavalaiva ei kuljeta matkatavaroita.» Se oli totta — Aschenbach muisti sen. Hän oli vaiti. Mutta miehen jyrkkä, ylimielinen esiintyminen, joka niin tuiki vähän vastasi maan tapaa, vaikutti sietämättömällä. Hän sanoi:
»Se on minun asiani. Ehkä haluan antaa tavarani säilytettäväksi. Teidän on käännyttävä.»
Tuli äänettömyys. Mela läiskähteli, vesi löi kumeasti keulaan. Ja puhelu ja jupina alkoi jälleen. Meloja puheli itsekseen hampaitten välitse.
Mitä oli tehtävä? Yksin aalloilla oudosti omavaltaisen, kammottavan päättäväisen miehen seurassa, matkamies ei keksinyt keinoa, kuinka toteuttaisi tahtonsa. Kuinka pehmeästi hän voisikaan lepäillä, ellei kiihdyttäisi itseään! Eikö hän ollut toivonut matkan kestävän kauan, ikuisesti? Järkevintä oli antaa asioiden mennä omaa latuaan, se oli tosiasiallisesti mitä miellyttävintä.
Hänen istuimensa, matala musta täytetty nojatuoli, tuntui uhkuvan laiskuuden lumoa, kun se keinahteli keveästi hänen selkänsä takana seisovan itsepintaisen melojan työnnöistä. Aschenbachin mielessä väikkyi eräänlaisena unikuvana ajatus, että hän oli joutunut rikollisen käsiin — kykenemättä kehittämään ajatuksiaan teoksi puhkeavaan puolustukseen. Vielä ikävämmältä tuntui mahdollisuus, että kaikki oli alhaisen rahansaalistuksen suunnittelua. Eräänlainen velvollisuudentunne tai ylpeys, mieleenjohtuma, että se oli ehkäistävä, sai hänet vielä kerran ponnistautumaan. Hän kysyi:
»Paljonko vaaditte matkasta?»
Ja katsoen hänen ohitseen meloja vastasi:
»Te kyllä maksatte.»
Oli selvää, mitä tähän oli vastattava. Aschenbach sanoi koneellisesti:
»En maksa mitään, en kerrassaan mitään, jos viette minut, minne en tahdo.»
»Te aiotte Lidoon.»
»Mutta en teidän kanssanne.»
»Minä kuljetan teitä hyvin.»
Se on totta, tuumi Aschenbach ja pysyi vaiti. Se on totta, sinä kuljetat minua hyvin. Vaikka, arvattuasi käyttövarani, lähettäisit minut salakavalasti melaniskulla Hadekseen, olet kuljettanut minua hyvin.
Mutta mitään sensuuntaista ei tapahtunut. Vieläpä saapui seuraa, veneellinen kiertäviä soittoniekkoja, miehiä ja naisia, jotka lauloivat kitaran ja mandolinin säestyksellä tunkeilevasti pysytellen gondolin kyljessä ja täyttäen veden hiljaisuuden voitonhimoisella vieraalla runoudellaan. Aschenbach viskasi rahaa esille työnnettyyn hattuun. Joukko vaikeni silloin ja souti paikalta. Ja melojan kuiskailu alkoi taas kuulua, kun hän puheli itsekseen sysäyksittäin ja hajanaisesti.
Niin sitten päästiin perille kaupunkiin päin menossa olevan höyrylaivan vanaveden keinuttamana. Kaksi kunnallisvirkamiestä käveli rannalla edestakaisin kädet selän takana ja katse laguuniin päin suunnattuna. Aschenbach nousi gondolista sillalle vanhuksen avulla, joka iskuhakoineen on saapuvilla jokaisessa venetsialaisessa maihinnousupaikassa, ja kun häneltä uupui pientä rahaa, meni hän laivasillan naapurissa olevaan hotelliin vaihtamaan rahaa maksaakseen melojalle oman harkintansa mukaan. Hän sai asiansa toimitetuksi hotellin eteisessä, tuli takaisin, löysi matkatavaransa laiturilla olevista työntörattaista, mutta gondoli ja sen kuljettaja olivat hävinneet.
»Hän livisti tiehensä», sanoi iskuhakaa pitelevä vanhus. »Huono mies, mies ilman toimilupaa, armollinen herra. Hän on ainoa meloja, jolla ei ole toimilupa. Toiset ovat ilmoittaneet tänne puhelimitse. Hän näki, että häntä odotettiin. Silloin hän livisti tiehensä.»
Aschenbach kohautti olkapäitänsä.
»Herra on kulkenut ilmaiseksi», jatkoi vanhus ja työnsi hattunsa esille. Aschenbach viskasi siihen jonkun kolikon. Hän antoi määräyksen viedä matkatavaransa kylpylän hotelliin ja seurasi työntörattaita puistokujaa, valkoisena kukkivaa puistokujaa pitkin, joka kulkee vinosti saaren poikki rannalle ja jonka molemmilla puolilla on ravintoloita, myymälöitä ja täysihoitoloita.
Hän saapui laajaan hotelliin takaoven kautta puutarhapengermältä käsin ja meni eteisen ja etuhuoneen kautta konttoriin. Kun hän oli ilmoittautunut, otettiin hänet vastaan avuliaan hyväksyvästi. Hovimestari, pieni, hiljainen, imartelevan kohtelias mies, jolla oli mustat viikset ja ranskalaiseen malliin tehty pitkätakki, saattoi hänet hissillä toiseen kerrokseen ja opasti hänet miellyttävään huoneeseen, jossa oli kirsikkapuinen kalusto ja joka oli koristettu voimakastuoksuisilla kultilla; korkeista ikkunoista oli näköala aavalle merelle.
Kun hotellin toimihenkilö oli vetäytynyt pois, astui hän ikkunan luo, ja sillaikaa kun hänen takanaan tuotiin matkatavaroita sisään ja sijoitettiin huoneeseen, katseli hän iltapäiväisen tyhjää rantaa ja auringotonta merta, joka eli nousuveden aikaa ja lähetteli matalia, venytettyjä aaltoja rauhallisessa tasatahdissa rantaa vasten.
Yksinäismykällä ovat huomiot ja tapahtumat samalla kertaa epäselvempiä ja tehokkaampia kuin seuranhaluisella; hänen ajatuksensa ovat raskaammat, kummallisemmat eivätkä koskaan vailla surumielisyyden vivahdusta. Kuvat ja havainnot, jotka olisi voinut keveästi karistaa katseella, naurahduksella, mielipiteiden vaihdolla, vaivaavat häntä kohtuuttomasti, syventyvät äänettömyydessä, käyvät merkitseviksi, elämykseksi, seikkailuksi, tunteeksi. Yksinäisyys kypsyttää omintakeista, rohkeasti ja vieroittavasti kaunista; siitä lähtee runo. Mutta se kypsyttää myöskin nurinkurista, suhteetonta, järjetöntä ja luvatonta.
Niinpä kiusasivat tulomatkan ilmiöt, kauhea vanha, rakastetusta loruileva keikari, luvattomasti ammattiaan harjoittava, palkkionsa menettänyt gondolinkuljettaja, yhä vielä matkamiehen mieltä. Tuottamatta järjelle vaikeuksia, antamatta varsinaisesti aihetta mietiskelyyn, ne olivat kuitenkin peräti kummallisen luontoisia, kuten hänestä tuntui, ja ehkä juuri tämän vastakohdan vuoksi omiaan herättämään levottomuutta. Näiden ajatusten välillä hän tervehti silmillään merta ja tunsi iloa tietoisuudesta, että Venetsia oli niin helposti saavutettavan lähellä.
Vihdoin hän kääntyi, huuhtoi kasvonsa, antoi siivoojattarelle mukavuutta täydentäviä määräyksiä ja salli hissiä hoitavan viheriäpukuisen sveitsiläisen viedä itsensä alakertaan.
Hän joi teensä merenpuolisella parvekkeella, läksi sitten ulos ja käveli sitten rantakatua pitkin hyvän matkaa hotelli Excelsioriin päin. Hänen palatessaan näytti jo olevan aika muuttaa pukua illallista varten. Hän teki sen hitaasti ja huolellisesti tapansa mukaan, koska oli tottunut panemaan työtä pukeutumiseensa, ja saapui sittenkin vähän liian aikaisin halliin, jossa hän tapasi suuren osan hotellin asukkaista toisilleen vieraina ja näytellen molemminpuolista välinpitämättömyyttä, mutta yhteisesti ateriaa odottamassa. Hän otti pöydältä sanomalehden, vaipui erääseen nahkatuoliin ja katseli seuruetta, joka erosi miellyttävällä tavalla hänen aikaisemman käyntinsä aikana täällä majailleesta joukosta.
Avara, kärsivällisesti monenlaista itseensä sulkeva näköpiiri avautui hänen eteensä. Hillitysti sekoittuivat suurten kielten äänet toisiinsa. Kautta maailman hyväksytty iltapuku, eräänlainen sivistyksen univormu, liitti ulkonaisesti inhimillisen eri muunnokset säädylliseksi kokonaisuudeksi. Nähtiin amerikkalaisen kuivat ja pitkät kasvot, monipäinen venäläinen perhe, englantilaisia naisia, saksalaisia lapsia ranskalaisine hoitajattarineen. Slaavilainen aines näytti olevan lukuisin. Lähimpänä häntä puhuttiin puolaa.
Siinä oli joukko puolikasvuisia ja tuskin aikuisiksi päässeitä, opettajattaren tai seuranaisen huollon alaisia, jotka olivat kokoontuneet pienen ruokopöydän ympärille. Kolme nuorta tyttöä, viisitoista-, kuusitoistavuotiaita, kuten näytti, ja noin nelitoistavuotias pitkätukkainen poika. Hämmästyksekseen Aschenbach huomasi, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen kalpeat ja suloisen umpimieliset, hunajavärisen tukan kehystämät kasvonsa, suorasti viettävä nenänsä, ihastuttava suunsa, kasvojen viehättävä ja jumalallinen vakavuus muistuttivat jaloimman ajan kreikkalaista kuvanveistosta, ja muodon puhtaamman täydellisyyden ohella oli hänessä jotakin niin ainutlaatuista yksilöllistä viehkeyttä, että katselija ei luullut tavanneensa luonnossa tai kuvaavassa taiteessa mitään yhtä onnistunutta.
Erikoisesti herätti huomiota selvästi periaatteellinen vastakohta niiden kasvatusopillisten näkökohtien välillä, joiden mukaan sisarukset olivat puetut ja kuinka heitä muuten kohdeltiin. Mainittujen kolmen tytön ulkoasu — vanhinta heistä voi jo pitää aikuisena — oli rumentavan karkea ja siveä. Samanlainen luostarimainen, liuskakivenvärinen puolipitkä, arkinen ja tahallisen rumentavaa kuosia oleva puku, valkoinen kääntökaulus ainoana valopilkkuna, painoi ja ehkäisi vartalon joustavuutta. Sileästi ja piukasti päähän liimattu tukka sai kasvot näyttämään nunnamaisen tyhjiltä ja mitään sanomattomilta.
Tässä tosiaankin hallitsi äiti, eikä hän edes ajatellut sovelluttaa poikaan sitä kasvatusopillista ankaruutta, joka näytti olevan hänellä synnynnäinen, mikäli oli puhe tyttäristä. Pehmeys ja hentous määräsivät ilmeisesti pojan elämänsisällön. Oli varottu kajoamasta saksilla hänen kauniiseen tukkaansa; se kiertyi hänen otsalleen, korvien yli ja syvälle niskaan. Englantilainen meripojanpuku, jonka puuhkahihat suippenivat suupuoleltaan ja tuskin peittivät hänen vielä lapsekkaiden, mutta kapeiden käsiensä hienoja jäseniä, painoi nauhoilleen, silmuilleen ja kirjailuineen hänen hentoon vartaloonsa rikkaan ja ylhäisen leiman.
Poika istui sivuittain tarkastelijaan päin, mustan kiiltonahkakengän peittämä jalka toisen edessä, kyynärpää korituolin laitaan nojaten, poski nyrkkiin puristetun käden varassa, sulavassa asennossa, eikä hänessä lainkaan ollut sitä melkein orjamaisen jäykkyyden piirrettä, joka tuntui olevan luontainen hänen sisaruksissaan. Oliko hän sairas? Sillä hänen kasvojensa hipiä erottui norsunluun valkoisena niitä kaartavien kiharoitten kultaisesta tummuudesta. Vai oliko hän yksinkertaisesti hemmoiteltu lemmikkilapsi, puolueellisen ja oikullisen rakkauden valvatti? Aschenbach oli taipuvainen pitämään tätä todenmukaisena. Miltei jokaisella taiteilijaluonteella on synnynnäisenä vuolas ja pettävä halu tunnustaa kauneutta luova epäoikeudenmukaisuus ja osoittaa sääliä ja kunnioitusta aristokraattiselle etuoikeudelle.
Tarjoilija kävi ilmoittamassa englanniksi, että ateria oli valmis. Vähitellen vierasjoukko katosi ruokasalin lasiovesta sisään. Eteisestä ja hisseistä saapui myöhästyneitä. Sisällä oli jo aloitettu tarjoilu, mutta nuoret puolalaiset viivyttelivät yhä ruokopöytänsä ympärillä, ja syvässä nojatuolissaan mukavasti lojuva ja muutenkin edessään olevaa kaunista ihaileva Aschenbach odotteli heidän kanssaan.
Kotiopettajatar, pieni lihavahko, punakkakasvoinen nainen, teki lopulta eleen noustakseen. Kulmakarvat koholla hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumarsi, kun muuan kookas, harmaisiin pukeutunut ja runsain helmin somistautunut rouva astui halliin. Tämän rouvan ryhdissä oli jotakin viileää ja harkittua; hänen lievästi jauhoitetun tukkansa järjestelyssä ja puvun kuosissa oli sitä yksinkertaisuutta, joka kaikkialla, missä hurskaus pätee ylhäisyyden perustana, määrää makusuunnan. Hän olisi voinut olla jonkun korkea-arvoisen saksalaisen virkamiehen vaimo. Jotakin haavemaisen loisteliasta tuli hänen olemukseensa jo yksistään hänen korujensa mukana, jotka tosiaankin tuskin olivat arvioitavissa ja joihin kuuluivat korvakellukkaat sekä kolminkertainen, hyvin pitkä kaulanauha isoja, heikosti hohtavia helmiä.
Sisarukset olivat äkkiä nousseet. He kumartuivat suutelemaan kädelle äitiänsä, jonka hoidetuilla, mutta hieman väsyneiltä ja terävänenäisiltä näyttävillä kasvoilla väikkyi pidättyvä hymy ja joka katseli heidän päittensä ohitse puhuessaan ranskaksi muutaman sanan kotiopettajattarelle. Sitten hän astui lasiovelle. Sisarukset seurasivat häntä: tytöt rivissä iän mukaan, sitten kotiopettajatar ja viimeisenä poika. Jostakin syystä tämä kääntyi, ennenkuin astui kynnyksen yli, ja kun ei ketään muuta enää ollut hallissa, kohtasivat hänen kummallisen utuisen harmaat silmänsä Aschenbachin, joka sanomalehti polvillaan tuijotti joukon jälkeen.
Mitä hän oli nähnyt, ei varmaankaan ollut yksityiskohdissaan huomiota herättävää. Ei ollut käyty aterialle ennen äidin tuloa, vaan oli odotettu, tervehditty äitiä kunnioittavasti ja ruokasaliin mentäessä noudatettu yleisiä tapoja. Mutta kaikki tuo oli tehty niin selvästi, siinä oli ollut sellainen kurin, velvollisuuden ja itsekunnioituksen leima, että Aschenbach tunsi itsensä kummallisen liikutetuksi. Hän viivytteli vielä jonkun hetken mennäkseen sitten hänkin puolestaan ruokasaliin. Siellä hänelle osoitettiin pieni pöytä, jonka hän tuokioksi pahoittelua tuntien totesi olevan kovin kaukana puolalaisen perheen pöydästä.
Väsyneenä ja kuitenkin henkisesti vireänä hän huvitteli pitkäveteisen aterian aikana aineettomilla ja yliaistillisilla asioilla, mietti sitä salaperäistä liittoa, joka lainmukaisen ja yksilöllisen oli keskenään solmittava, jotta syntyisi inhimillinen kauneus, ja johtui siitä ajattelemaan muodon ja taiteen yleisiä pulmia, huomaten lopulta, että hänen ajatuksensa ja keksintönsä olivat samantapaisia kuin jotkut näennäisesti onnelliset unen vaikutelmat, jotka hereillä ollen osoittautuvat täysin tyhjiksi ja kelvottomiksi.
Aterian jälkeen hän oleili iltatuoksuisessa puistossa polttaen, istuen ja kävellen, meni aikaisin levolle ja vietti yön kestävän syvässä, mutta moninaisten unikuvien elävöittämässä unessa.
Ilma ei seuraavana päivänä muuttunut suotuisammaksi. Kävi maatuuli. Hallavan pilvisen taivaan alla lepäsi meri tylsässä levossa, samalla kutistuneena, taivaanranta arkisen lähellä ja rannasta niin etäälle paenneena, että se paljasti monta riviä hiekkasärkkiä. Kun Aschenbach avasi ikkunan, luuli hän tuntevansa laguunien pahentuneen hajun.
Apea mieliala valtasi hänet. Jo tällä hetkellä hän mietti paluumatkaa. Kerran, vuosia sitten, oli lämpimien kevätviikkojen jälkeen tällainen ilma häntä koetellut ja vahingoittanut hänen vointiaan siinä määrin, että hänen oli täytynyt jättää Venetsia pakolaisen tavoin. Eikö nyt jo tuntunut tuo silloinen kuumeinen haluttomuus ja paine ohimoissa ja silmäluomien raskaus? Vielä kerran muuttaa oleskelupaikkaa olisi vaivaloista, mutta ellei tuuli kääntyisi, ei hän voisi jäädä tänne. Varmuuden vuoksi hän ei purkanut kaikkia tavaroitaan. Kello yhdeksän hän söi aamiaista sitä varten varatussa tarjoiluhuoneessa hallin ja ruokasalin välissä.
Huoneessa vallitsi se juhlallinen hiljaisuus, joka on suurten hotellien kunnia-asia. Palvelevat tarjoilijat liikkuivat kevein anturoin. Teekaluston kolina, puoleksi kuiskattu sana oli kaikki, mitä saattoi kuulla. Eräässä nurkassa vinosti ovea vastapäätä ja kahden pöydän päässä hänestä huomasi Aschenbach puolalaiset tytöt kotiopettajattarineen. Kovin suoraselkäisinä, tuhanvaalea tukka juurikaan suorittuna ja silmät punoittavina, jäykissä sinipellavaisissa puvuissa, joissa oli valkoinen kääntökaulus ja kalvosimet, he istuivat siinä ja ojentelivat toisilleen hilloastiaa. He olivat melkein lopettaneet aamiaisensa. Poika puuttui.
Aschenbach hymyili. No, pikku faiakialainen! tuumi hän. Sinulla näyttää olevan näiden rinnalla etuoikeus nauttia mielin määrin nukkumisesta. Ja äkkiä ilostuen hän lausui itsekseen säkeen:
»Taas korut uudet sai levon, kylvyn lämpimän jälkeen.»
Hän söi aamiaista kiirettä pitämättä, otti ovenvartijalta, joka tuli huoneeseen kaluunakoristeinen lakki kädessä, jälkeensä lähetetyn postin ja avasi savuketta polttaen pari kirjettä. Näin tapahtui, että hän vielä oli läsnä, kun saapui unikeko, jota tuolla toisessa pöydässä odotettiin.
Poika tuli lasiovesta ja meni hiljaisuuden vallitessa vinosti huoneen läpi sisariensa pöydän luo. Hänen käynnissään, sekä yläruumiin ryhdissä että polvien liikunnassa ja valkeakenkäisen jalan astunnassa, oli jotakin erikoista suloa, hyvin kepeää, yhtaikaa arkaa ja ylpeää ja lisäksi sen lapsellisen kainouden kaunistamaa, jolla hän mennessään kääntäen päänsä saliin päin kahdesti nosti silmänsä ja loi ne alas. Hymyillen, lausuen puoliääneen sanan pehmeällä, epäselvällä kielellään hän asettui paikalleen, ja varsinkin nyt, kun hän käänsi kasvojensa piirteet sivulta päin nähtäviksi, katselija hämmästyi uudelleen, jopa pelästyi tuon ihmislapsen todella jumalankaltaista kauneutta. Hänen yllään oli tänään sini- ja valkoraitainen, pesukankainen puseropuku, jonka rinnassa oli punasilkkinen silmukka ja kaulassa yksinkertainen valkoinen pystykaulus. Mutta tällä kauluksella, joka ei erikoisen hienonakaan ottanut sopiakseen puvun laatuun, lepäsi verrattoman viehkeänä pään kukkeus — marmorin kellertävään emaljiin muovailtu Eroksen pää hienoine ja vakavine kulmakarvoineen', ohimot ja korvat suorakulmaisesti esiintyöntyvän hiuskiehkuran tummasti ja pehmeästi peittäminä.
Hyvä, hyvä! myönsi Aschenbach asiantuntijan viileään tapaan, kuten taiteilijat joskus taideteoksesta ilmaisevat ihastuksensa, hurmionsa. Ja hän tuumi edelleen: Totisesti, elleivät meri ja ranta odottaisi minua, jäisin tänne niin kauaksi kuin sinä olet täällä!
Mutta sitten hän lähti, astui hotellin henkilökunnan tarkkaillessa hallin poikki, isoa pengertä alas, suoraan lautasillan yli hotellin vieraille aidattuun rantaosaan. Hän käski avojalkaisen vanhuksen, joka yllään aivinahousut, meripojan pusero ja päässään olkihattu puuhaili alhaalla kylpymestarina, näyttää vuokratun rantakojun, sijoitutti pöydän ja nojatuolin hiekkaiselle lautakorokkeelle ja asettautui mukavasti lepotuoliin, jonka oli kuljetuttanut meren partaalle, vahankeltaiselle hiekalle.
Rantakuva, suruttoman aistillisesti nauttivan kulttuurin tarkkailu luonnonvoimien ääressä, piti vireessä ja huvitti häntä niinkuin tuskin milloinkaan aiemmin. Harmaa ja tasainen meri oli jo kahlaavien lasten, uivien, kirjavien vartaloiden elävöittämä, kun ne käsivarret pään taakse kierrettyinä lojuivat hiekkaharjanteilla. Toiset soutivat pieniä, punaiseksi ja siniseksi maalattuja, kölittömiä veneitä ja päästivät nauraen ne kaatumaan. Kauas ulottuvan kojurivin edessä — niiden korokkeilla istui kuin pienillä parvekkeilla — oli kisailevaa liikettä ja laiskana lojuvaa lepoa, vierailua ja rupattelua, huolellisesti sonnustettua aamupuvustoa alastomuuden rinnalla, joka uhmailevan sulavasti nautti tienoon vapauksista. Etualan kostealla ja kiinteällä hietikolla käyskentelivät jotkut valkoisissa kylpymekoissaan, väljissä värikkäissä paitapuvuissaan. Oikealle sivulle lasten rakentama hiekkalinna oli täynnänsä pieniä lippuja, joissa näki kaikkien mahdollisten maiden värit.
Simpukoiden, leivosten ja hedelmien myyjät levittelivät polvillaan tavaroitaan. Vasemmalla, erään kojun edessä, joka oli vinosti muihin ja mereen ja johon ranta sillä puolella loppui, oleskeli venäläinen perhe: parrakkaita ja isohampaisia miehiä, nöyryytettyjä ja laiskoja naisia, baltilainen neiti, joka telineen edessä istuen epätoivoisin huudahduksin maalasi merta, kaksi hyväntahtoisen rumaa lasta, vanha huivipäinen palvelijatar, jolla oli hellästi alistuvan orjan eleet. Kiitollisina nauttien he siellä oleilivat, huusivat väsymättä tottelemattomina telmivien lasten nimiä, puhuivat harvoilla osaamillaan italialaisilla sanoilla leikillisesti kauan aikaa huumorintajuisen ukon kanssa, jolta he ostivat sokerimakeisia, suutelivat toisiaan poskelle eivätkä piitanneet kenestäkään heidän inhimillisen yhteiselämänsä tarkkailijasta.
Tahdon siis jäädä, ajatteli Aschenbach. Missä olisikaan parempi olla? Ja ristiinpannut kädet sylissä hän antoi silmiensä kadota meren avaruuteen ja katseensa häipyä, upota, murtua avaruuden erämaan yksitoikkoiseen sumuun. Hän rakasti merta syvistä syistä: se oli raskaasti työtä tekevän taiteilijan levonkaipuuta, kun hän himoitsee kätkeytyä ilmiöiden vaativalta moninaisuudelta yksinkertaisen, suunnattoman rinnoille; se oli kiellettyä, hänen tehtävälleen tuiki vastakkaista ja juuri sen vuoksi niin houkuttelevaa himoa jäsenettömään, mittaamattomaan, ikuiseen, olemattomaan. Levätä täydellisen ääressä on sen kaipuuta, joka ahertaa verrattoman tavoittelussa, ja eikö olematon ole eräs täydellisen muoto?
Mutta hänen siinä juuri tuijottaessaan haaveksien tyhjyyteen, katkaisi muuan ihmisvartalo vaakasuoran rantaviivan, ja kun hän kirvoitti ja keräsi katseensa rajattomasta, näki hän kauniin pojan, joka vasemmalta tullen meni hänen editseen hiekalla. Poika oli avojaloin, valmiina kahlaamaan, hoikat sääret polven yläpuolelle paljaina. Hän asteli hitaasti, mutta niin kevyesti ja ylpeästi kuin olisi vartavasten tottunut liikkumaan jalkineitta, ja silmäili poikittain oleviin kojuihin päin. Mutta tuskin hän oli huomannut venäläisperheen, joka siellä vetelehti kiitollisessa sovussa, kun hänen kasvojensa yli jo kulki vihaisen ylenkatseen ukkospilvi. Hänen otsansa synkkeni, hänen suunsa kohosi, huulet vääntyivät katkeraan kurttuun, joka särki poskiviivan, ja hänen kulmakarvansa olivat painuneet niin raskaaseen ryppyyn, että silmät näyttivät vajonneen luomien alle ja puhuivat pahansuopina ja tummina vihan kieltä. Hän katsahti maahan, silmäili vielä kerran uhkaavasti taaksensa, kohautti hartioitaan kiivain, halveksivin ja inhoavin elein ja jätti viholliset selkänsä taakse.
Eräänlainen hienotunteisuus tai pelokkuus, jokin kunnioituksen ja häveliäisyyden tunne sai Aschenbachin kääntymään poispäin, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään. Sillä intohimon vakavalle tilapäistarkkaajalle on vastenmielistä käyttää huomioitaan edes omaksi hyväkseen. Mutta hän oli ilahtunut ja samalla järkytetty, toisin sanoen onnellistunut. Tuo lapsekas kiivailu, joka oli kohdistunut mitä hyväntahtoisimpaan elämänpalaseen, antoi jumalalliselle eristymiselle inhimilliset suhteet — se sai luonnon kallisarvoisen kuvateoksen, joka oli kelvannut vain silmänherkuksi, näyttämään syvemmän osanoton arvoiselta ja loi puolikasvuiseen, muuten kauneuden takia huomattavaan olemukseen intohimon leiman, joka salli ottaa hänet vakavalta kannalta, ikäänkuin hän jo olisi vanhempi.
Yhä poispäin kääntyneenä Aschenbach kuunteli pojan ääntä, kirkasta, heikonlaista ääntä, jolla hän jo kaukaa yritti lausua tervehdyksensä hiekkalinnan ympärillä touhuaville leikkitovereille. Hänelle vastattiin huutamalla moneen kertaan hänen nimensä tai hänen nimensä hyväilymuoto, ja Aschenbach kuunteli ymmärrettävän uteliaana, voimatta kuitenkaan käsittää muuta tarkempaa kuin kaksi sointuvaa tavua, kutenAdgiotai vielä useamminAdjiu, jonka loppu-u huudettiin pitkään venyttäen. Häntä ilahdutti sen sointu, hän havaitsi sen kaunissävyisenä sopivan tuon pojan nimeksi, toisteli sitä hiljaa itsekseen ja kääntyi tyytyväisin mielin käsittelemään kirjeitään ja papereitaan.
Pieni matkasalkku polvillaan hän ryhtyi täytekynällä suorittamaan kirjeenvaihtoaan. Mutta jo neljännestunnin kuluttua hän huomasi, mikä vahinko olisi jättää hengessä tällainen tilanne, nautinnonarvoisin mitä hän tunsi, ja hukata se tyhjänpäiväisellä työllä. Hän työnsi kirjoitusneuvot syrjään ja kääntyi takaisin merelle. Ei kulunut pitkää aikaa, kun hän, hiekkarakennelmalla puuhailevan lapsijoukon äänten houkutuksesta, kallisti päänsä oikealle tuolin selkänojaan tavoitellakseen katseellaan mainion Adgion hommia.
Ensimmäinen silmäys keksi hänet: hänen rinnallaan heloittava punainen silmukka herätti kohta huomiota. Toisten kanssa hääräten, vanhaa lautaa asetettaessa sillaksi hiekkalinnan kostean vallihaudan yli hän huusi ja nyökkäsi päällänsä ohjeet. Hänen mukanaan oli kymmenkunta toveria, poikia ja tyttöjä, hänen ikäisiään ja nuorempia, jotka lörpöttelivät keskenään eri kielillä, puolaksi, ranskaksi, jopa balkanilaismurteella. Mutta hänen nimensä kaikui useimmin. Hän oli ilmeisesti halutuin, tavoitelluin, ihailluin. Varsinkin muuan, puolalainen kuten hänkin, roteva viikari, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, jonka tukka oli musta ja voideltu ja jolla oli yllään palttinainen vyöpuku, näytti hänen läheisimmältä vasalliltaan ja ystävältään. He lähtivät, sittenkun hiekkarakennelman työ oli sillä kerralla saatu loppuun, toisiaan syleillen kävelemään rannalle, ja se, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, suuteli kaunista poikaa.
Aschenbach joutui kiusaukseen uhata häntä sormellaan. »Annan sinulle neuvon, Kritobulos», tuumi hän hymyillen; »lähde vuodeksi matkoille. Sillä niin paljon vähintään tarvitset aikaa parantuaksesi.» Ja sitten hän söi aamiaisekseen suuria, täysikypsiä mansikoita, jotka hän osti eräältä kaupustelijalta.