9. luku.
Tietoisuuden kohtalo.
Koettakaamme, luopuen heidän epävarmasta avustaan, ominpäin astua haudan tuolle puolen. Näyttää siis siltä, kuin — palataksemme otaksumaan, jota tarkastelimme ennen näitä välttämättömiä asiasta poikkeamisia — jälkielämä, säilyttämällä nykyisen tietoisuutemme, olisi melkein yhtä mahdoton ja yhtä käsittämätön kuin tuhoutuminen. Ja jos se olisikin hyväksyttävä, ei siinä kuitenkaan olisi mitään pelättävää. On varmaa, että ruumiin kadotessa katoavat samalla kaikki ruumiilliset kärsimyksetkin, sillä ei voi kuvitella sielun kärsivän ruumiissa, jota sillä ei enää ole.
Niiden mukana katoo myös kaikki se, mitä sanomme henkisiksi tai siveellisiksi kärsimyksiksi, koska ne kaikki, jos niitä läheltä tarkastamme, syntyvät aistiemme tottumuksista ja taipumuksista. Henkemme tuntee vastavaikutusta sitä ympäröivän ruumiin tai ruumisten kärsimyksistä, se ei saata kärsiä itsessään tai itsensä vuoksi. Väärinkäsitetty uhrautuvaisuus, murtunut rakkaus, pettymykset, voimattomuus, epätoivo, petos, henkilökohtaiset nöyryytykset, samoin kuin surut ja omien rakkaimpien menettäminen saavat pistävän kärkensä vasta kulkiessaan ruumiin läpi, jonka henki elävöittää. Paitsi omaa tuskaansa, joka johtuu siitä, ettei mitään tiedä, henki ei ruumiistaan vapautuneena voi kärsiä muuta kuin sen muistosta.
Mahdollista on, että niiden tuskat, jotka se on jättänyt tänne maan päälle, surettavat sitä myöskin. Mutta sen silmissä, joka ei enää laske päivien lukua, nuo tuskat tuntuvat niin lyhyiltä, ettei se käsitä niiden kestävyyttä; ja tietäessään mitä ne ovat ja mihin ne vievät, ei henki enää tunne niiden ankaruutta.
Henki on tunteeton kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole onnea. Se on luotu vain ääretöntä riemua varten, joka on tietämisen ja ymmärtämisen iloa. Se saattaa huolestua vain omat rajat huomatessaan; mutta rajojensa huomaaminen, kun paikka ja aika ei enää sido, merkitsee jo pääsemistä niiden yli.
Nyt on kysymys siitä, pysyykö tuo henki, ollen kaikilta tuskilta turvassa, itselleen uskollisena, tajuaako ja tunteeko se itsensä äärettömyyden sylissä, ja kuinka tärkeätä sen on tuntea itsensä siellä. Näin ollen ovat ratkaistavinamme kysymykset jälkielämästä ilman tietoisuutta ja jälkielämästä, jossa tietoisuus eroaa nykyisestä.
Jälkielämä ilman tietoisuutta tuntuu aluksi luultavimmalta. Sen kärsimyksen tai onnen kannalta, mikä meitä odottaa haudan toisella puolen, vastaa se tuhoutumista. Niiden, joita miellyttää helpoin ja ihmisellisen ajatuksen nykyistä kantaa vastaavin ratkaisu, sopii siis pysähtyä tähän huolineen. Heillä ei ole mitään pelättävää, sillä pelko, jos sellaista jäisi, puhkeisi lähemmin tarkastaessa toivon kukkasiin. Ruumis hajaantuu eikä voi kärsiä enää, ilojen ja murheiden lähteestä eronnut ajatus sammuu, haihtuu ja katoaa rajattomaan pimeyteen; ja niin seuraa tuo suuri, niin monesti rukoiltu rauha, mittaamaton, uneton lepo, josta ei herätä.
Mutta tämä ratkaisu hellii vain laiskuutta. Jos jatkamme niiden ajatusta, jotka puhuvat jälkielämästä ilman tietoisuutta, huomaamme, että he tarkoittavat nykyistä tietoisuuttaan, sillä ihminen ei tajua muunlaista, ja olemme juuri nähneet, että sellaisen tietoisuuden äärettömyydessä kestäminen on melkein mahdotonta.
Jolleivät he sitten tahdo evätä kaikkea, maailmankaikkeudenkin tietoisuutta, johon heidän omansa uppoaa. Mutta siten ratkaistaisiin perin äkkiä ja sokeasti, kuin miekan iskulla yöllä, korkein ja ihmeellisin kysymys, mikä ihmisen aivoista saattaa kohota.
Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus, tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.
Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla — muistelkaamme esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä — käytetään joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä säiliöstä.
Johdumme siis vastustamattomasti kysymään itseltämme, eikö tuo yleisäly ole äärettömän tietoisuuden säteilyä, tai eikö siitä ennemmin tai myöhemmin kehity sellainen. Ja niin heitellään meitä kahden supistamattoman mahdottomuuden välillä.
Luultavinta on, että tässäkin arvostelemme kaikkea ihmisyytemme matalain tasojen kannalta. Vähäpätöisen elämämme huipulta huomaamme vain älyn ja tietoisuuden, ajatuksen äärimmäiset päätepisteet, ja siitä päätämme, että kaikenlaisen elämän huipulla ei saata olla muuta kuin älyä ja tietoisuutta, vaikka niillä ehkä, henkisten ja muiden mahdollisuuksien asteikossa, voi olla vain ala-arvoinen paikka.
Aivan tiedoton jälkielämä olisi siis mahdollinen vain siinä tapauksessa, että maailmankaikkeuden tietoisuus kiellettäisiin. Heti kun sellainen, missä muodossa hyvänsä, myönnetään olevaksi, tulee meidän olla osallisia siinä, ja kysymys sekaantuu jossakin määrin kysymykseen enemmän tai vähemmän muuntuneesta tietoisuudesta. Tällä hetkellä ei ole mitään toivoa sitä ratkaista, mutta saammehan haparoida sen pimennoissa, joiden synkkyys ei kaikissa kohdissa saata olla yhtä syvä.
Tässä alkaa aukea ulappa. Tässä alkaa ihmeellinen seikkailu, ainoa, joka kohoaa yhtä korkealle kuin sen korkein halu. Tottukaamme pitämään kuolemaa eräänä elämän muotona, jota emme vielä käsitä, oppikaamme katselemaan sitä samoin silmin kuin syntymistä, ja autuas odotus, joka tervehtii jälkimäistä, seuraa pian ajatustamme istuutuakseen sen seurassa haudan portaille. Otaksukaapa, että lapsella äidin kohdussa olisi jonkinlainen tietoisuus, että esimerkiksi kaksoiset kykenisivät siellä oudolla tavalla vaihtamaan vaikutelmiaan ja ilmaisemaan toisilleen pelkonsa ja toiveensa. Koska he eivät milloinkaan ole tunteneet muuta kuin äidinkohdun lämmintä pimeyttä, eivät he tuntisi oloaan vaivaloiseksi ja onnettomaksi. Heillä ei kai olisi muuta ajatusta kuin pitkittää niin kauan kuin mahdollista tätä elämää, jossa on huoletonta runsautta ja yllätyksetöntä unta. Mutta jos hekin, niinkuin me tiedämme kuolevamme, tietäisivät syntyvänsä — että heidän tulee äkkiä jättää tuo suloisen pimeyden suoja, hyljätä ainiaaksi tuo kahlittu, mutta rauhallinen olotila syöksyäkseen aivan toisenlaiseen maailmaan, käsittämättömään ja rajattomaan — kuinka huolestuneita ja kauhistuneita he olisivatkaan.
Ei kuitenkaan ole mitään syytä, jonka vuoksi meidän huolemme ja kauhumme olisivat oikeutetumpia tai vähemmän naurettavia. Se tuntematon, minkä alaisia olemme, ei muuta vähääkään luonnetta, henkeä, tarkoituksia, hyväntahtoisuutta tai kylmäkiskoisuutta syntymästämme kuolemaamme asti. Me pysymme aina samassa äärettömyydessä, samassa maailmankaikkeudessa.
On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää suostua kehtoon vain haudan takia. Jos ennen syntymäämme saisimme valita tyhjyyden suuren levon ja elämän välillä, joka ei päättyisi kuoleman suurenmoiseen hetkeen, kukapa meistä, tietäessään sen, mitä hänen pitäisi tietää, valitsisi sellaisen huolia tuottavan ja tuntemattoman olemassaolon, joka ei päättyisi loppunsa rauhoittavaan salaperäisyyteen? Kuka meistä haluaisi laskeutua maailmaan, joka opettaisi vain vähän, jollei tietäisi, että on välttämätöntä siihen joutua kyetäkseen siitä pääsemään ja tietämään sitä enemmän?
Parasta elämässä on, että se valmistaa meitä tätä hetkeä varten, että se on ainoa tie, joka johtaa meidät ihanaan poispääsyyn ja tuohon verrattomaan salaisuuteen, jossa onnettomuudet ja kärsimykset eivät enää ole mahdollisia, koska olemme menettäneet elimen, joka meille niitä tuotti; missä pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on unelmaton uni, yksi maan suurimpia siunauksia; missä lopuksi on melkein käsittämätöntä, ettei joku ajatus edelleen eläisi yhtyäkseen maailmankaikkeuden olemukseen, se on: äärettömyyteen, joka, jollei se ole välinpitämättömyyden ulappa, saattaa olla vain riemujen valtameri.
Ennenkuin ryhdymme mittaamaan tämän valtameren syvyyksiä, huomauttakaamme niille, jotka pyrkivät säilyttämään minuutensa, että he vaativat osakseen pelkäämiänsä kärsimyksiä. Minuus merkitsee rajoitusta. Se saattaa olla olemassa vain siinä määrin, kuin se on eristynyt ympäristöstään. Mitä voimakkaampi minuus on, sitä ahtaammat ovat sen rajat, sitä selvempi sen ero, joka käy myös sitä tuskallisemmaksi, sillä henki, jos se pysyy sellaisena, miksi sen tunnemme — emmekä kykene kuvittelemaan sitä toisenlaiseksi, — saa tuskin nähdä rajansa, kun se haluaa pyrkiä niiden yli. Ja mitä eristetymmäksi se itsensä tuntee, sitä suuremmaksi kasvaa sen halu liittyä siihen, mitä sen ulkopuolella on.
Sen olemassaolon ja pyrkimysten välillä tulee siis olemaan ikuinen taistelu. Eikä sen todellakaan olisi kannattanut syntyä ja kuolla päätyäkseen vain noin toivottomiin taisteluihin. Eikö tämäkin yhä todista sitä, että minuutemme, sellaisena kuin sen käsitämme, ei saata kestää äärettömyydessä, jonne sen täytyy mennä, koskei se voi mennä muualle? Meidän on siis tärkeätä vapautua kuvitteluista, jotka johtuvat vain ruumiistamme, niinkuin höyryt, jotka peittävät meiltä päivän, nousevat vain alavilta paikoilta. Pascal on sen kerta kaikkiaan sanonut: "Se vähäinen oleminen, mikä meillä on, kaihtaa meiltä äärettömyyden."
Toiselta puolen — sillä kaikki täytyy tuoda julki, liikuttaa noita vihamielisiä pimentoja, joiden luulemme olevan totuutta lähinnä ja meidän täytyy olla puolueettomia — toiselta puolen saatamme niille, jotka tahtovat säilyttää minuutensa, myöntää sen, että heille riittäisi pieninkin seikka, joka eläisi heidän jälkeensä, jotta he voisivat alkaa uuden elämän äärettömyyden helmassa, mistä heidän ruumiinsa ei enää heitä erota.
Jos näyttää mahdottomalta, että jokin — liike, värähdys, säteily — lakkaisi tai häviäisi, miksi siis ajatus katoaisi? Eloon jää kai epäilemättä enemmän kuin yksi ajatus, joka on kyllin voimakas viekoitellakseen luokseen uuden minuuden, saadakseen ravintonsa ja kasvaakseen kaikesta, mitä se löytää tuossa uudessa, pohjattomassa ympäristössä, niinkuin toinen minä, tässä maailmassa, hankki ravintonsa ja kasvoi kaikesta, mitä siellä kohtasi. Koska olemme osanneet hankkia nykyisen tietoisuutemme, miksi meidän olisi mahdotonta hankkia toinenkin? Sillä tuo minä, joka meistä on niin rakas, ja jonka luulemme omistavamme, ei ole valmistunut yhdessä päivässä. Se ei ollut samanlainen syntymämme hetkellä kuin se nyt on. Siihen on liittynyt enemmän sattumaa kuin tahtoa ja paljon enemmän vierasta ainesta kuin siinä oli synnynnäistä. Se on vain pitkä sarja hankittua ja muuttunutta, josta emme pidä lukua ennenkuin muistimme herättyä, ja sen sisin olemus, jonka laatua emme tunne, on ehkä vielä aineettomampi ja vähemmän kiinteä kuin ajatus.
Jos uusi ympäristö, johon astumme, jätettyämme äitimme kohdun, muuttaa meidät siihen määrin, ettei niin sanoaksemme ole mitään yhteyttä alkiolla, jona olimme, ja ihmisellä, joksi tulimme, eikö ole luultavaa, että vielä uudempi, vielä oudompi, vielä laajempi ja rikkaampi ympäristö, johon taas joudumme elämästä erottuamme, muovailee meitä yhä enemmän? Siinä, mitä meille täällä tapahtuu, voimme nähdä kuvan siitä mikä meitä muualla odottaa, ja saamme hyvin otaksua, että henkinen olemuksemme, ruumiistaan vapautuneena, jollei se sekaannu äärettömyyteen, kehittyy siellä vähitellen, valitsee sieltä oloperusteensa eikä paikan ja ajan rajoituksesta vapaana koskaan lakkaa kasvamasta.
Hyvin mahdollista on, että nykyiset korkeimmat pyyteemme muuttuvat tulevan kasvumme laiksi. On hyvin mahdollista, että parhaat ajatuksemme ottavat meidät vastaan toisella rannalla ja että älymme laadusta riippuu sen äärettömyyden laatu, joka kiteytyy sen ympärille. Kaikki otaksumat ja kysymykset ovat luvallisia, jos ne vain suuntautuvat onneen; sillä onnettomuus ei voi enää meille vastata. Sillä ei enää ole sijaa siinä inhimillisessä kuvittelussa, joka määrättyä menettelyä seuraten tutkii tulevaisuutta. Ja olkoon se voima mikä tahansa, joka elää jälkeemme ja vallitsee elämäämme toisessa maailmassa, ei tämä elämä, pahimmankaan arvelun mukaan, saata olla vähemmän suuri tai onnellinen kuin tämänpäiväinen olemassaolo. Sillä ei tule olemaan edessään muuta uraa kuin äärettömyys, eikä äärettömyys ole mitään, jollei se ole autuutta. Jokatapauksessa tuntuu sangen varmalta, että täällä vietämme olemassaolomme ainoan ahtaan, niukan, pimeän ja tuskallisen hetken.
Olemme sanoneet, että hengelle ominainen tuska on olla tietämättä ja ymmärtämättä, mihin taas sisältyy voimattomuuden tuska: sillä se, joka tuntee äärimmäiset syyt, ja jota aine ei enää lamaannuta, toimii sopusoinnussa niiden kanssa. Ja ken ymmärtää, hyväksyy lopuksi, sillä muutoin maailmankaikkeus olisi erehdys, eikä se ole mahdollista, koska ääretön erehdys olisi käsittämätön. En usko, että puhdas ajatus voisi tuntea muuta tuskaa. Ainoa, joka tuntuisi mahdolliselta, ennenkuin olemme asiaa harkinneet, ja joka kaikissa tapauksissa olisi vain ohimenevä, syntyisi katsellessamme tuskia ja kurjuutta, jotka jäivät jälkeemme maailmaan. Mutta tuokin tuska olisi pohjaltaan vain muuan laji ja mitätön hetki voimattomuuden tai ymmärtämättömyyden tuskaa. Mitä taas viimemainittuun tulee, niin vaikka se onkin ei ainoastaan älymme piirin ulkopuolella, vaan myöskin mielikuvituksemme saavuttamattoman matkan päässä, voi siitä sanoa, että se olisi sietämätön, jos se olisi toivoton; maailmankaikkeuden tulisi silloin luopua itsensä tuntemisesta tai sisällyttää itseensä jotakin, mikä pysyisi sille ikuisesti vieraana.
Joko ei ajatus tule huomaamaan ääriään eikä siis niistä kärsimään, tahi se kulkee niiden yli sikäli, kuin se ne tapaa. Sillä kuinka voisi maailmankaikkeuteen liittyä osia, jotka olisivat ikuisesti tuomitut pysymään irti siitä itsestään ja sen tietopiiristä? Siten emme ollenkaan käsitä, kuinka ymmärtämättömyyden tuska, otaksuen, että se hetken on olemassa, ei lopulta sulautuisi äärettömyystilaan, joka, jollei se ole luulomme mukainen onni, saattaisi olla vain iloa korkeampi ja puhtaampi välinpitämättömyys.
10. luku.
Äärettömyyden kaksi muotoa.
Suunnatkaamme ajatuksemme siihen. Ongelma paisuu yli ihmisyyden ja käsittää kaikki. Mielestäni saattaa äärettömyyttä tarkastaa kahdelta, perin erilaiselta kannalta. Katselkaamme ensimäistä.
Olemme uppoutuneet maailmankaikkeuteen, jolla ei ole rajoja sen enempää ajassa kuin avaruudessakaan. Se ei voi kulkea eteenpäin eikä perääntyä. Sillä ei ole alkua. Se ei ole koskaan alkanut, niinkuin se ei milloinkaan lopu. Sen takana on yhtä monta myriadia vuotta kuin se niitä edessäänkin näkee. Se on ainaisista ajoista saakka päivien rajattomassa keskuksessa. Sillä ei voi olla päämäärää, sillä jos sellainen olisi, olisi se saavuttanut sen meitä edeltäneiden vuosien loppumattomuudessa. Muuten tuo päämäärä olisi sen ulkopuolella, ja jos äärettömyyden ulkopuolella olisi jotakin, rajoittaisi se sitä ja se lakkaisi olemasta ääretön.
Se ei kulje mitään kohti, sillä se olisi jo saapunut sinne. Siis kaikki, mitä maailmat sen helmassa tekevät, kaikki, mitä me itse siinä teemme, ei saata millään lailla siihen vaikuttaa. Kaikki, mitä se tulee tekemään, on se tehnyt. Kaikkea sitä, mitä se ei ole tehnyt, ei se voikaan tehdä. Jos sillä ei ole mitään ajatusta, ei se sellaista saakaan. Jos ajatus on, on se aina ollut korkeimmillaan ja pysyykin siinä liikkumatta, muuttumatta. Se on yhtä nuori kuin on ollut ja yhtä vanha kuin tulee olemaan. Se on jo menneisyydessä koetellut kaikki ponnistukset ja yritellyt kaikkea, mitä tulevaisuudessakin. Ja koska kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat koetellut sen jälkeen, mitä emme voi sanoa edes alkuperäksi, niin ei näytä siltä, kuin se, mikä ei ole tapahtunut ikuisuudessa ennen syntymäämme, voisi tapahtua siinä, mikä seuraa kuolemaamme. Jollei se ole tullut tietoiseksi, ei se koskaan tule; jollei se tiedä, mitä haluaa, pysyy se toivottomasti tietämättömänä, tietäen kaikki tai ei mitään ja ollen yhtä lähellä loppuaan kuin alkuaankin.
Se on synkin ajatus, johon ihminen voi päästä. En luule, että siihen on tähän mennessä kylliksi syvennytty. Jos se todella olisi kumoamaton — ja voidaanpa väittää, että se on — jos siinä todella piilisi suuren arvoituksen äärimmäinen sana, olisi melkein mahdotonta elää sen varjossa. Ainoastaan varmuus siitä, että käsityksemme ajasta ja avaruudesta ovat pettäviä ja mielettömiä, voi valaista sitä kuilua, missä kaikki toivo häipyisi.
Näin käsitetyn maailmankaikkeuden voisi järkemme ainakin hyväksyä, vaikkei se voisikaan sitä tajuta. Mutta siinä liitelee miljardeja ajan ja paikan rajoittamia maailmoita. Ne syntyvät, kuolevat ja syntyvät jälleen. Ne ovat kokonaisuuden osia, ja siitä siis nähdään, että sellaisellakin, millä ei ole alkua eikä loppua, on osia, jotka alkavat ja loppuvat. Me emme tunnekaan muuta kuin näitä osia, ja niiden lukumäärä on niin ääretön, että ne meidän silmissämme täyttävät koko äärettömyyden. Se, mikä ei kulje minnekään, on täynnä sellaista, joka näyttää liikkuvan jotakin kohti. Se, mikä ainaisesti on tiennyt, mitä haluaa, tai ei opi sitä koskaan, näyttää ikuisesti tekevän enemmän tai vähemmän onnettomia kokeita. Mihin haluaa päästä se, joka on jo perillä?
Kaikki se, mitä havaitsemme siinä, jolla ei voi olla päämäärää, näyttää ajavan takaa jotakin päämäärää käsittämättömän innokkaasti, ja se henki, joka elähyttää sitä, mitä näemme siinä, jonka tulisi tietää kaikki ja olla oma herransa, näyttää olevan tietämätön kaikesta ja hakevan itseään lakkaamatta. Niinpä kaikki, mikä on aistiemme tajuttavana äärettömyydessä, on vastaista sille, mitä järkemme on pakko sille myöntää. Mikäli siihen syvennymme, sikäli ymmärrämme paremmin oman ymmärtämättömyytemme syvyyden, ja mitä enemmän pyrimme syventymään molempiin, toisilleen vastakkaisiin käsittämättömyyksiin, sitä ristiriitaisempia ne ovat.
Kuinka meidän käy kaiken tuon käsittämättömän keskellä? Jätämmekö sen äärellisen maailman, jossa asumme, upotaksemme jompaankumpaan äärettömään? Toisin sanoen, sekaannummeko lopulta äärettömään, minkä järkemme aavistaa, vai pysymmekö ikuisesti siinä, jonka silmämme näkevät — lukemattomissa, muuntuvissa, lyhytaikaisissa maailmoissa? Emmekö milloinkaan pääse ulos näistä maailmoista, joiden näyttää täytyvän ikuisesti syntyä ja kuolla, astuaksemme siihen, mikä koko iäisyyden aikana ei ole voinut kuolla ja on olemassa ilman tulevaisuutta, niinkuin menneisyydettäkin? Pääsemmekö kerran, kaiken sen mukana, mikä meitä ympäröi, onnettomista kokemuksista, joutuaksemme lopulta rauhaan, viisauteen, liikkumattomaan, rajattomaan tietoisuuteen tai toivottomaan tajuttomuuteen? Tuleeko kohtaloksemme se, minkä aistimme aavistavat, vai se, jota älymme vaatii? Tai olisivatko aistit ja äly vain harhaa, pieniä välikappaleita, turhia ajallisia aseita, joita ei koskaan ole määrätty tutkimaan tai uhmaamaan maailmankaikkeutta? Jos ristiriita todella on olemassa, onko viisasta siihen pysähtyä ja tuomita mahdottomaksi se, jota emme ollenkaan käsitä, ottaen huomioon, ettemme käsitä juuri mitään? Eikö totuus ole mittaamattomien matkojen päässä noista ristiriidoista, jotka näyttävät meistä äärettömiltä ja voittamattomilta, mutta jotka epäilemättä eivät merkitse enempää kuin merelle lankeava sade?
Mutta nykyiselle vähäpätöiselle ymmärryksellemmekin lienee järkemme ja aistimme äärettömyyksien ristiriita pikemmin vain näennäinen kuin todellinen. Sanoessamme, että maailmankaikkeudessa, joka on ollut iankaikkisesti olemassa, on jo kaikki koettu ja kaikki mahdolliset yhdistelmät tehty, — väittäessämme, ettei ole yhtään mahdollisuutta siihen, että äärettömässä tulevaisuudessa tapahtuisi se, mitä ei tapahtunut äärettömässä menneisyydessä, panee mielikuvituksemme ajan äärettömyyteen liian suurta painoa.
Itse asiassa tulee kaiken, mitä ikuisuus sisältää, olla yhtä ääretöntä kuin se aika, joka sillä on käytettävänään. Ja niitä sattumia, yhtymiä ja yhdistelmiä, joita se sisältää, ei ole käytetty loppuun siinä ikuisuudessa, joka on ollut ennen meitä, yhtä vähän kuin niin saattaisi tapahtua siinä, mikä meitä seuraa. Ajan äärettömyys ei ole avarampi kuin maailmankaikkeuden aineiston. Tapauksia, voimia, mahdollisuuksia, syitä, seurauksia, ilmiöitä, sekoituksia, yhdistelmiä, yhteensattumia, sopusointuja, yhtymiä, elämiä edustavat siellä lukemattomat numerot, jotka täyttävät kokonaan rajattoman, pohjattoman kuilun, missä ne hyörivät siitä saakka, mitä sanomme sen maailman aluksi, jolla ei ollut alkua, ja missä niitä mullistetaan aina sen maailman loppuun saakka, jolla ei ole loppua… Ei ole siis mitään huippukohtaa, ei liikkumatonta eikä muuttumatonta.
Todennäköistä on, että maailmankaikkeus etsii ja löytää itsensä joka päivä, ettei se ole päässyt täyteen tietoisuuteen eikä vielä oikein tiedä, mitä haluaa. On mahdollista, että sen äärettömyys vielä verhoaa sen ihannetta, ja samoin on mahdollista, että kokemukset ja sattumukset jatkuvat käsittämättömiin maailmoihin, joiden rinnalla kaikki ne, mitkä me näemme tähtikirkkaina öinä, ovat vain hyppysellinen kultatomua valtameren helmassa. Sanalla sanoen, jos toinen on totta, niin on samoin totta, että me itse tai se, mikä meistä jää — yhdentekevää kumpiko — hyödymme jonakin päivänä noista kokemuksista ja sattumuksista. Se, mitä ei vielä ole tapahtunut, saattaa tapahtua äkkiä; ja paras tila samoin kuin suurin viisaus, jotka tulevat sen tajuamaan ja osaamaan pitää siitä kiinni, ovat ehkä valmiina sävähtämään esiin olosuhteiden yhteentörmäyksestä. Ei olisi ollenkaan ihmeellistä, että maailmankaikkeuden tietoisuus muodostuakseen ei vielä olisi tavannut välttämättömien olosuhteiden apua, ja että ihmisajatus kannattaisi toista näistä ratkaisevista asianhaaroista.
Siinä on toivo. Niin pieneltä kuin ihminen ja hänen ajatuskykynsä näyttääkin, on hänellä tarkoin sama arvo kuin kaikkein mahtavimmilla voimilla, mitä hän osaa kuvitella, ottaen huomioon, ettei mikään ole suurta eikä pientä siinä, millä ei ole mittaa, ja vaikka ruumiimme tulisi yhtä avaraksi kuin kaikki maailmat, mitä silmämme havaitsevat, olisi sillä, maailmankaikkeuden kannalta, sama arvo kuin tänäänkin. Ehkä vain ajatuksella on äärettömyydessä se tila, jota vertailu ei supista mitättömiin.
Muutoin, jos tulee puhua suoraan, vaikka pimeydessämme puhuisimmekin lakkaamatta ja häpeämättä ristiin, ja palataksemme ensimäiseen otaksumaan, tuohon mahdollisen kehityksen aatteeseen, on hyvin uskottavaa, että se taas on niitä aivojemme lapsellisia vajavuuksia, jotka estävät meitä näkemästä asian oikeata laitaa. On yhtä todennäköistä, kuten olemme edellä osoittaneet, ettei ole ollut eikä koskaan tulekaan olemaan minkäänlaista kehitystä, koska sillä ei voi olla päämäärää. Korkeintaan voi syntyä joitakin hetkellisiä yhtymiä, jotka silmäraukoistamme näyttävät onnellisemmilta tai kauniimmilta kuin toiset, samoin kuin meistä on kulta kauniimpaa kuin tien loka, tai komean puutarhan kukka onnellisempi kuin mukulakivi likaviemärin pohjalla, mutta kaikki tämä ei nähtävästi ole mitenkään tärkeää, ei vastaa minkäänlaista todellisuutta eikä paljoakaan todista.
Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä selvempänä esiintyy älymme heikkous, se kun ei kykene sovittamaan edistyksen eikä edes kokemusten ajatusta äärettömyyden ylimmäiseen käsitteeseen. Vaikka luonto meidän nähtemme lakkaamatta toistelee itseään ja tuottaa väsymättä, vuosituhansien kuluessa, samoja puita ja samoja eläimiä, emme silti saata ymmärtää, miksi maailmankaikkeus aloittaa loppumattomasti uudelleen samoja kokeita, joita on tehty miljardeja kertoja.
Välttämätöntä on, että lukemattomissa yhdistelmissä, joita tapahtui ja tapahtuu rajattomina aikoina, rannattomissa avaruuksissa, on ollut ja on vieläkin miljoonittain kiertotähtiä ja siitä johtuen miljoonittain aivan meidän kaltaisiamme ihmiskuntia, myriadien toisten rinnalla, jotka siitä enemmän tai vähemmän eroavat. Emme saa sanoa, että on mahdotonta kuvitella sellaista olosuhteiden yhteensattumaa, joka tarvittaisiin uudestaan luomaan taivaankappale, mikä kaikessa olisi meidän maapallomme kaltainen. Älkäämme jättäkö huomioon ottamatta, että olemme äärettömyydessä, ja että tämän kuvittelemattoman yhteensattuman täytyy pakostakin tapahtua siinä kivuttomuudessa, jota emme voi kuvitella. Jos tarvitaan tuhansia miljardeja tapauksia, että kaksi viivaa sattuisi yhteen, eivät nuo tuhannet miljardit täytä äärettömyyttä sen enempää kuin yksi ainoa tapaus.
Pankaa ääretön luku maailmoita äärettömän monenlaisten yhteensattumien äärettömän määrän sekaan, ja aina on siitä tuleva ääretön lukumäärä, jossa nämä olosuhteet tulevat olemaan samanlaisia; muutoin vetäisimme rajat käsityksellemme maailmankaikkeudesta, joka samalla kävisi vielä käsittämättömämmäksi. Heti kun riittävästi korostamme tätä seikkaa, joudumme välttämättä tällaisiin johtopäätöksiin. Jolleivät ne tähän mennessä ole pistäneet silmäämme, on syynä vain se, ettemme milloinkaan salli mielikuvituksemme mennä perille saakka; mutta mielikuvituksemme loppupää on vain todellisuuden alku, ja se näyttää meille vain pienen inhimillisen maailmankaikkeuden, joka niin avaralta kuin se näyttääkin oikeassa maailmankaikkeudessa keinuu kuin omena ulapalla.
Toistan sen vielä: jollemme myönnä, että tuhansia maailmoita, aivan samanlaisia kuin omamme, on aina ollut ja on vieläkin olemassa miljardeista vastaisista mahdollisuuksista huolimatta, niin kumoamme perustan ainoalta mahdolliselta maailmankaikkeuden ja äärettömyyden käsitteeltä.
Mutta mistä johtuu, ettemme hyödy mitään noista miljoonista täysin samanlaisista ihmiskunnista, jotka kaikkina aikoina ovat kärsineet sitä, mitä mekin olemme kärsineet ja kärsimme, ettei kaikilla niiden kokemuksilla, kaikilla niiden kouluilla ole ollut minkäänlaista vaikutusta meidän ensi yrityksiimme, ja että kaikki on lakkaamatta uudestaan tehtävä, alusta aloitettava?
Huomaamme, että molemmat otaksumat pitävät toistaan tasapainossa. On hyvä hiljalleen tottua olemaan mitään ymmärtämättä. Meille jää kyky valita vähemmän pimeä tai sanoa itsellemme, että toisen pimennot piilevät vain aivoissamme. Omituinen kaukonäkijä William Blake on sanonut: "Ajatuksen on mahdoton tuntea itseään suurempaa."
Lisätkäämme, että se kykenee tuntemaan vain oman itsensä. Se, mitä emme tiedä, riittäisi luomaan maailman uudelleen, ja se, mitä tiedämme, ei voi hetkelläkään jatkaa kärpäsen elämää. Kuka tietää, eikö meidän suurin erehdyksemme ole siinä uskossa, että äly, olkoonpa se vaikka miljoonan kertaa suurempi kuin meidän, johtaa kaikkeutta? Se on ehkä aivan toisenluontoinen voima, joka eroaa yhtä paljon siitä, mistä meidän aivomme kerskailevat, kuin esim. sähkö eroaa tiellä puhallelevasta tuulesta. Senpä vuoksi onkin hyvin luultavaa, että ajatuksemme, niin voimakas kuin se onkin, saa ainaisesti haparoida salaperäisyydessä.
Jos on varmaa, että kaiken, mitä meissä on, täytyy olla myöskin luonnossa, koska kaikki tulee meille siitä, jos ajatus ja kaikki logiikka, minkä se on pannut olemuksemme korkeimmalle huipulle, ohjaavat tai näyttävät ohjaavan elämämme kaikkia tekoja, ei siitä suinkaan seuraa, ettei kaikkeudessa olisi ajatusta paljoakin ylempää voimaa, jolla ei olisi siihen mitään ajateltavaa suhdetta, joka elähyttää ja johtaa kaikkea toisten lakien mukaan, ja josta on meissä vain melkein huomaamattomia jälkiä, samoin kuin kasveissa ja kivennäisissä on vain melkein huomaamattomia ajattelemisen jälkiä.
Kaikissa tapauksissa ei tässä ole mitään syytä lannistumiseen. Ihmisen kuvitelma pahasta, rumasta, hyödyttömästä ja mahdottomasta on ehdottomasti väärässä. Ei tule odottaa, että kaikkeus muuttuisi, vaan että älymme kehittyisi tai ottaisi osaa toiseen voimaan, ja meidän tulee säilyttää luottamuksemme maailmaan, joka ei tunne käsityksiämme päämäärästä ja edistyksestä, koska sillä epäilemättä on ajatuksia, joista meillä ei ole mitään käsitystä, ja joka sitäpaitsi ei voi tahtoa pahaa itselleen.
Nuohan ovat sangen hyödyttömiä mietteitä, sanonee joku. Mitä arvoa on oikeastaan sillä kuvittelulla, jonka itsellemme luomme tuntemattomuuteen kuuluvista seikoista, koska tuntematon, vaikka olisimme tuhat kertaa älykkäämpiä, on meiltä ikuisesti suljettu, eikä luulolla, mikä meillä siitä on, siis tule koskaan olemaan minkäänlaista arvoa. Se on totta, mutta tuntemattomuuden tietämättömyydessä on eri asteita, ja joka aste merkitsee älyn saamaa voittoa. Arvioida yhä täydellisemmin tietämättömyytensä alaa — siinä kaikki, mitä ihmistieto saattaa toivoa.
Meidän mielteemme siitä, mikä on tutkimatonta, on ollut ja on aina oleva arvoton, sen myönnän, mutta siitä huolimatta se on ja pysyy aina ihmisrodun tärkeimpänä mielteenä. Koko siveysoppimme, kaikki mitä syvintä ja ylevintä on olemassa elämässämme, on aina perustunut tähän oikeaa arvoa vailla olevaan mielteeseen. Tänään kuten eilenkin, vaikka nyt onkin mahdollista selvemmin tajuta, ettei tällä mielteellä voi olla todellista arvoa, on kuitenkin välttämätöntä, kuinka epätäydellisenä ja ehdollisena se pysyykin, kehittää sitä niin korkealle, niin kauas kuin mahdollista. Se yksin luo sen ainoan ilmapiirin, missä paras puoli olemustamme voi elää. Niin, tutkimattomaan emme koskaan pääse sisälle, mutta siitä syystä ei tarvitse sanoa itselleen: "Suljen kaikki ovet ja ikkunat; en huoli enää muusta kuin siitä, minkä jokapäiväinen älyni voi täydellisesti käsittää. Vain sillä on oikeus vaikuttaa tekoihini ja ajatuksiini."
Minne joutuisimme näin ajatellen? Mitkä asiat pystyy älymme täydellisesti käsittämään? Onkohan tässä maailmassa mitään, mikä ei olisi yhteydessä kaiken tuon käsittämättömän kanssa? Koska ei ole mahdollista päästä irti viimemainitusta, niin on järkevää ja hyödyllistä käyttää sitä parhain päin ja sen vuoksi käsittää se niin ihmeellisen laveaksi kuin suinkin voi. Pahin moite, mitä positiivisiin uskontoihin ja erittäinkin kristinuskoon voi kohdistaa, on se, että ne ovat liian usein, jollei opissa niin ainakin käytännössä, suosineet maailmankaikkeuden salaperäisyyden supistamista. Sitä laajentamalla laajennamme avaruutta, jossa ajatuksemme liikkuu. Se on meille sellainen, miksi sen teemme. Luokaamme se siis kaikesta siitä, mitä voimme saavuttaa omassa näköpiirissämme. Tuota salaperäisyyttä itseään emme tietysti milloinkaan saavuta, mutta meidän on paljon helpompi sitä lähestyä katsomalla sitä silmiin, menemällä sinne, minne se meitä vetää, kuin kääntämällä sille selkämme palataksemme sinne, missä tiedämme, ettei sitä enää ole.
Ajatuksiamme pienentämällä emme suinkaan vähennä välimatkaa, joka erottaa meidät äärimmäisistä totuuksista. Mahdollisimman paljon niitä laajentamalla saamme varmuuden siitä, että erehdymme mahdollisimman vähän. Ja mikäli käsityksemme äärettömyydestä kohoaa, sikäli kevenee ja puhdistuu henkinen ilmapiiri, jossa elämme, laajenee ja syvenee näköpiiri, jota varten ajatuksemme ja tunteemme piirtyvät saaden siitä ravintonsa ja elähyttäen sitä.
"Kun alituisesti rakennamme käsitteitä, jotka vaativat kyvyiltämme äärimmäisiä ponnistuksia", lausuu Herbert Spencer, "ja kun aina tunnustamme, että näistä käsitteistä on luovuttava kuin turhista kuvitteluista, todistaa se meille paremmin kuin mikään muu sen suuruutta, mitä turhaan koetamme tavoittaa. Alituisesti pyrkimällä tajuamaan ja alituisesti pakotettuina perääntymään yhä vakaantuneempina tietämisen mahdottomuudesta pidämme elossa sitä tietoisuutta, että on samalla meidän korkein viisautemme ja korkein velvollisuutemme katsoa tutkimattomaksi sitä, minkä vaikutuksesta kaikki on olemassa."
Mikä lopuksi lieneekin totta — joko hyväksymme abstraktisen, ehdottoman, täydellisen äärettömyyden, sellaisen, joka on liikkumaton, järkkymätön ja valmis ja tietää kaikki, mihin järkemme pyrkii, taikka pidämme parempana sitä äärettömyyttä, minkä meille täällä maan päällä esittää aistimme eittämätön todistus, sitä, joka etsii itseään, kehittyy eikä vielä ole vakiintunut — niin meille on ennen kaikkea tärkeää ja tahdomme ennen kaikkea saada käsityksen kohtalostamme, joka muuten molemmissa tapauksissa sulautunee juuri tähän äärettömyyteen.
11. luku.
Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.
Edellinen äärettömyys, ihanteellinen ja järkemme vaatimuksia paraiten vastaava äärettömyys ei näiden ominaisuuksiensa vuoksi suinkaan ansaitse etusijaa. Meidän on mahdoton aavistaa, mitä meistä siellä tulee, koska siellä näyttää olevan mahdotonta, että jokin kehittyisi joksikin. Meille ei siis jää muuta keinoa kuin tutkistella jälkimäistä, sitä, jonka näemme ja kuvittelemme ajassa ja avaruudessa.
Sitäpaitsi on mahdollista, että se käy ensinmainitun edellä. Olkoon käsityksemme maailmankaikkeudesta kuinka ehdoton tahansa, niin olemme huomanneet aina voivamme myöntää, että se, mitä ei tapahtunut iankaikkisuudessa ennen meitä, tapahtuu jälkeemme tulevassa, ja ettei mikään, paitsi lukemattomat sattumat, estä maailmankaikkeutta, jollei se jo ole sitä saanut, lopultakin saavuttamasta täydellistä tietoisuutta, joka ilmaisee sen kehityksen huippukohdan.
Olemme siis näiden maailmoiden äärettömyydessä, tähtien äärettömyydessä, taivaiden äärettömyydessä, joka varmasti kätkee meiltä jotakin muuta, mutta ei voi olla pelkkää harhaluuloa. Se näkyy olevan täynnä vain kappaleita, kiertotähtiä, auringoita, tähtiä, usvasikermiä, jotka liikkuvat, yhtyvät ja hajoavat, vetävät toisiaan puoleensa ja työntävät pois, hukkuvat ja syntyvät, siirtyvät lakkaamatta paikasta toiseen eivätkä koskaan saavu perille, mittaavat avaruutta siinä, missä eiolerajoja, ja laskevat hetkiä siinä, millä eioleloppua. Sanalla sanoen, me olemme nyt sellaisessa äärettömyydessä, jolla näyttää olevan sama luonne, samat tavat kuin sillä voimalla, jonka helmassa hengitämme, ja jota maamme päällä nimitämme luonnoksi tai elämäksi.
Mitä meistä siinä tulee? Sitä ei ole turha kysyä, vaikka sulautuisimme siihen menetettyämme kaiken tietoisuuden, kaiken käsityksen itsestämme, vaikka siinä olisimme vain hiukkasenanimetöntäoliota — sieluako vai ainetta, sitä ei ole helppo sanoa — liitelemässä siinä samoin nimettömässä kuilussa, joka on astunut ajan ja paikan sijalle. Sitä ei ole turha kysyä, sillä nyt on kysymys maailmoiden ja kaikkeuden historiasta ja tämä historia, pikemmin kuin meidän pienen elämämme tarina, on meidän omaa, suurta historiaamme, missä jokin meistä itsestämme tai jokin verrattomasti parempi ja suurempi kuin me vihdoin jonakin päivänä jälleen meidät löytää.
Tulemmeko olemaan siellä onnettomia? Emme juuri tunne olevamme rauhallisia ajatellessamme luonnon tapoja ja huomatessamme olevamme osana kaikkeudessa, joka ei vielä ole koonnut viisauttaan. Olemmehan tosin nähneet, että onni ja onnettomuus ovat olemassa vain suhteessa ruumiiseemme, ja että kadotettuamme kärsimyksen elimen emme enää kohtaa mitään tämän maan suruista.
Mutta siihen ei levottomuutemme vielä rajoitu, ja eikö ajatuksemme, jonka eteen kaikki entiset tuskamme ja huolemme pysähtyvät, eikö ajatuksemme kieriessään eristettynä maailmasta maailmaan, tuntematta itseään siinä tutkimattomassa, mikä toivottomasti hakee itseään, joudu tuntemaan sitä kauheaa kidutusta, josta olemme jo puhuneet, ja joka epäilemättä on äärimmäinen, mitä mielikuvitus voi siivellään hipaista?
Ja jos lopuksi ei olisi enää mitään jäljellä ruumiistamme ja sielustamme, niin jäisi kuitenkin aine ja henki (tai ainakin se ilmeisesti ainoa tarmo, jolle annamme tuon kaksinaisen nimen), jotka muodostivat niiden olemuksen ja joiden kohtalosta emme saa olla vähemmän välttämättä kuin omastamme. Sillä — toistakaamme se — kuolemamme jälkeen ovat kaikkeuden vaiheet meidän vaiheitamme. Älkäämme siis ajatelko: "Mitä siitä, siellähän meitä ei enää ole." Me olemme siellä mukana, koska kaikki joutuu sinne.
Tämä kokonaisuus, johon tulemme kuulumaan, onko se siinä maailmassa, joka aina etsii itseään, yhä edelleen oleva uusien lakkaamattomien ja ehkäpä tuskallisten kokemusten esineenä? Koska se osa, jossa siinä olimme, oli onneton, niin miksi sillä osalla, jona tulevaisuudessa olemme, olisi parempi onni? Kuka meille takaa, että nuo yhdistelmät ja kokeet, jotka eivät koskaan lopu, eivät olisi tuskallisempia, taitamattomampia ja turmiollisempia kuin ne, joista erkanemme, ja kuinka selittäisimme, että nämä jälkimäiset ovat saattaneet tapahtua niin monen miljoonan muun jälkeen, joiden olisi pitänyt aukaista äärettömyyden hengen silmät?
On turha vakuutella itselleen, niinkuin hindulainen viisaus vaatii, että tuskamme ovat vain harhaa ja ulkonäköä, sillä kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että ne tekevät meidät perin todellisesti onnettomiksi. Onko maailmankaikkeudella muualla täydellisempi tietoisuus, oikeudenmukaisempi ja ylevämpi ajatus kuin tämän maan päällä tai niissä maailmoissa, jotka aisteilla havaitsemme? Ja jos on totta, että se jossakin muussa paikassa on tavoittanut tuon paremman ajatuksen, niin miksi ei se ajatus, joka johtaa meidän maapallomme kohtaloita, hyödy siitä? Eikö mikään yhteys olisi mahdollinen maailmoiden välillä, jotka lienevät syntyneet samasta aatteesta ja ovat siihen vaipuneet? Mikä olisi tämän eristyksen salaisuus? Täytyykö uskoa, että maa on päässyt pisimmälle taipaleellaan ja kokenut suotuisinta? Mitä olisi siis tehnyt kaikkeuden ajatus, ja mitä pimentoja vastaan sen olisi täytynyt taistella, koskei ole ehtinyt sen pitemmälle? Mutta olisivatko toiselta puolen nuo pimennot tai esteet, joiden on täytynyt syntyä vain siitä itsestään, koskeivät voi tulla mistään muualta, voineet sitä pysäyttää? Kuka olisi siis äärettömyydelle toimittanut nuo ratkaisemattomat ongelmat, ja mistä vielä kaukaisemmasta ja syvemmästä paikasta kuin se itse ne olisivat voineet lähteä?
Jonkun täytyisi sentään tietää, mitä ne kysyvät, ja koska äärettömyyden takana ei saata olla ketään, joka ei olisi itse äärettömyys, niin on mahdotonta kuvitella pahantahtoisuutta siinä tahdossa, joka ei jätä ympärilleen mitään kohtaa, mikä ei olisi kokonaan sen hallussa. Onko asian laita niin, että taivaankappaleissa aloitetut kokeet jatkuvat koneellisesti, kerran hankitun voiman nojalla, välittämättä niiden hyödyttömyydestä tai surkeista tuloksista, noudattaen sen luonnon tapaa, joka ei tunne niukkuuttamme ja tuhlaten sirottelee tähtiä avaruuteen, niinkuin siemeniä maahan, tietäen, ettei mikään voi mennä hukkaan? Vai rajoittuuko koko kysymys rauhastamme ja onnestamme, niinkuin maailmoiden kohtaloistakin tietoon siitä, onko vai eikö kokeiden ja yhdistelmien äärettömyys samaa kuin iankaikkisuuden? Tai lopuksi luultavimpaan tullaksemme, mekö itse petymme, emme tiedä mitään emmekä näe mitään, vaan pidämme epätäydellisenä sitä, mikä ehkä on vikoja vailla, me, jotka olemme vain vähäinen osa älystä, jota arvostelemme pienten ajatussirujen nojalla, mitkä se on suvainnut meille antaa?
Mitä voisimme vastata, kuinka ajatuksemme ja katseemme tunkeutuisivat läpi äärettömän ja näkymättömän, me, jotka emme käsitä emmekä näe edes sitä, minkä avulla näemme, ja mikä on kaikkein ajatustemme lähde? Tosiaan, niinkuin on sattuvasti huomautettu, ihminen ei näe itse valoakaan. Hän näkee vain ainetta tai pikemmin sen suurten maailmoiden pienen osan, jonka hän tuntee aineen nimisenä, näkee sen valon koskettamana.
Hän näkee nuo mittaamattomat säteet, jotka halkovat taivaan avaruuksia, vasta silloin, kun ne pysäyttää joku esine, samanlainen kuin ne, joita hänen silmänsä on tottunut näkemään maan päällä. Muutoin koko avaruus, jossa on lukemattomia ja rajattoman voimakkaita aurinkoja, sen sijaan, että se olisi täydellisen pimeyden kuilu, joka hukuttaa ja sammuttaa sitä kauttaaltaan lävistävät valosoihdut, olisi vain suunnaton, sietämätön leimahdusten valtameri. Ja jollemme näekään valoa, luulemme ainakin tuntevamme joitakin sen viiruja ja heijastuksia, mutta emme tiedä mitään siitä, joka epäilemättä on kaikkeuden ainoa, oleellinen laki, nimittäin painolaista.
Mikä siis on tuo voima, kaikista valtavin ja vähimmin näkyvä, saavuttamaton, muodoton, väritön, lämmötön, ilman kiinteyttä, hajua ja ääntä, mutta niin kauhistuttavan väkevä, että se kannattaa ja liikuttaa avaruudessa kaikkia maailmoita, jotka näemme, ja niitäkin, joita emme koskaan saa nähdä? Nopeampana, hienompana, ajatustakin henkevämpänä se vallitsee siinä määrin kaikkea olemassaolevaa, äärettömän pienestä äärettömän suureen, ettei maapallollamme ole hiekkajyvää, ei suonissamme veripisaraa, joka ei sen läpitunkemana, muokkaamana, elähyttämänä vaikuttaisi joka hetki sen äärimmäisenkin aurinkokunnan kaukaisimpaan tähteen, jonka koetamme kuvitella olevan mielikuvituksemme rajojen tuolla puolen. Jo aikoja sitten on aivan riittämätön Shakespearen kuuluisa lause; "Taivaassa ja maassa on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan."
Ei ole enempää kuin mitä filosofiamme saattaa uneksia tai kuvitella. On vain sellaista, mitä se ei kykene uneksimaan, on vain sellaista, mitä ei osata kuvitella. Ja jollemme näe edes valoa, joka on ainoa, mitä luulimme näkevämme, niin saattaa sanoa, että ympärillämme on vain näkymätöntä.
Me elämme ja liikumme siinä kuvittelussa, että näemme ja tunnemme sen, mikä on aivan välttämätöntä pikku elämällemme. Kaikkea muuta — ja se on melkein kaikki — elimemme eivät ainoastaan estä meitä lähestymästä, näkemästä ja käsittämästä, vaan kieltävät meitä aavistamastakaan, mitä se on, samoin kuin ne estäisivät meitä siitä mitään ymmärtämästä, jos jokin ylempi äly ottaisi sen meille ilmaistakseen ja selittääkseen.
Salaperäisyyksien luku ja koko on yhtä rajaton kuin maailmankaikkeus. Jos ihmiskunta kerran pääsisi lähenemään niitä, jotka nyt näyttävät suurimmilta ja kaukaisimmilta — esim. elämän alkua ja päämäärää —, näkisi se niiden takaa kuin ikuisina vuorina heti nousevan toisia, jotka olisivat yhtä suuria ja yhtä tutkimattomia; ja samaa jatkuisi loppumattomiin. Siihen nähden, mitä tulisi tietää, saadakseen tämän maailman avaimen, se pysyisi aina samalla keskeisen tietämättömyyden asteella.
Samoin kävisi, vaikka meillä olisi monta miljoonaa kertaa avarampi ja terävämpi äly kuin nyt. Kaikki se, mitä sen ihmeellisesti kasvanut kyky keksisi, tapaisi yhtä ylipääsemättömiä rajoja kuin tänäkin päivänä. Kaikki on rajatonta siinä, millä ei ole rajoja. Me pysymme äärettömyyden ikuisina vankeina. Meidän on siis mahdotonta arvioida missään kohdassa, pienimmässäkään pisteessä, maailmankaikkeuden nykyistä tilaa ja sanoa, niin kauan kuin olemme ihmisiä, kulkeeko se suoraa tietä vai piirtääkö se ääretöntä ympyrää, tuleeko se viisaammaksi vai mielettömämmäksi, eteneekö se sitä ikuisuutta kohti, jolla ei ole loppua, vai palaako se takaisin siihen, millä ei ole ollut alkua. Meille ei ole perin pienessä piirissämme sallittu muuta kuin ponnistella sitä kohti, mikä meistä näyttää parhaalta, ja siinä pysyä sankarillisesti vakautuneina siitä, ettei mikään, mitä siinä teemme, voi mennä hukkaan.
Mutta kaikki nuo ratkaisemattomat kysymykset eivät kuitenkaan saa johtaa meitä pelkoon. Haudantakaiseen tulevaisuutemme nähden ei ole suinkaan välttämätöntä, että saamme vastauksen kaikkeen. Olkoon maailmankaikkeus löytänyt tietoisuutensa, löytäköön sen jonakin päivänä tai etsiköön sitä ikuisesti, ei se voi olla olemassa vain ollakseen onneton ja kärsiäkseen, joko kokonaisuudessaan tai yhdessäkään osassaan, ja sangen yhdentekevää on, onko tuo osa näkymätön tai mittaamaton, koska pienin on yhtä suuri kuin suurinkin siinä, millä ei ole loppua eikä mittaa.
Jonkun kohdan kiduttaminen on samaa kuin maailmoiden kiduttaminen, ja jos se kiduttaa maailmoita, kiduttaa se omaa olemustaan. Juuri sen oma kohtalo, josta olemme osalliset, suojelee meitä, sillä mehän olemme vain osana äärettömyyttä. Se sisältyy meihin niinkuin me siihen. Sen hengitys on meidän hengitystämme, sen päämäärä on myös meidän, ja meissä piilevät sen kaikki salaisuudet. Me olemme siinä osallisia kaikilta puolin. Meissä ei ole mitään sille huomaamatonta; siinä ei ole mitään meille kuulumatonta. Se jatkaa meitä, täyttää meidät, läpäisee meidät kaikilta puolilta. Ajassa ja avaruudessa ja siinä, millä ajan ja avaruuden tuolla puolen ei ole vielä nimeä, me edustamme sitä kuin supistelmana sen kokonaisuudesta kaikkine ominaisuuksineen ja tulevaisuuksineen, ja jos sen mittaamattomuus pelottaa meitä, olemme me yhtä pelottavia kuin sekin.
Jos meidän siis täytyisi kärsiä siinä, olisivat kärsimyksemme vain hetkellisiä, ja ainoastaan iankaikkisella on merkitystä. On mahdollista, vaikka sangen käsittämätöntä, että eräät osat erehtyvät ja eksyvät; mutta on mahdotonta, että tuska olisi yksi sen pysyvistä ja välttämättömistä laeista, koska se tällöin kohdistaisi tuon lain itseään vastaan. Yhtä hyvin se on ja sen täytyykin olla oma lakinsa ja ainoa käskijänsä; muutoin se laki tai käskijä, jota sen täytyisi totella, olisi yksin maailmankaikkeus, ja sen sanan painopiste, jonka lausumme voimatta käsittää sen laajuutta, olisi yksinkertaisesti siirretty paikoiltaan. Jos kaikkeus on onneton, niin se itse sitä haluaa; jos se haluaa omaa onnettomuuttaan, on se hullu, ja jos se meistä näyttää hullulta, täytyy sen riippua siitä, että järkemme toimii vastoin kaikkea muuta ja niitä ainoita lakeja, jotka ovat mahdollisia, siksi että ne ovat ikuisia, tai vaatimattomammin sanoen, siksi että järkemme arvostelee sellaista, mitä se ei käsitä.
Kaiken täytyy siis loppua tai ehkä kaikki jo on päässyt, jollei onneen, niin ainakin kaikista tuskista, kaikesta huolesta, kaikesta kestävästä onnettomuudesta vapaaseen tilaan, ja mitäpä oikeastaan onnemme tässä maailmassa muuta on kuin tuskasta, huolesta ja onnettomuudesta vapaana olemista?
Mutta lapsellista on puhua onnesta ja onnettomuudesta, kun on kysymys äärettömyydestä. Käsityksemme onnesta ja onnettomuudesta on niin erikoinen, niin inhimillinen, niin harras, ettei sovi muille kuin meille ja raukeaa tomuksi heti kun otamme sen ulos sen pienestä piiristä. Se johtuu yksinomaan eräistä hermojemme oikuista, jotka ovat tehdyt tajuamaan vähäisimmätkin sattumukset, mutta joiden tuntemiskyky saattaisi olla aivan päinvastainen, nauttia siitä, mikä tuottaa niille tuskaa.
En tiedä, onko lukijaini mieliin jäänyt se sir William Crookesin merkittävä huomautus, missä kuuluisa oppinut näyttää, että mikroskooppisen ihmisen silmissä melkein kaikki se, mitä pidämme luonnon oleellisina lakeina, esiintyisi kumottuna, kun taas eräät voimat, joista emme tiedä juuri mitään, kuten pintajännitys, kapillaarivoima, Brownin molekyyliliikkeet, saisivat valtavan merkityksen. Kävellessään esim. kaalinlehdellä, kasteen langetessa, ja nähdessään siinä suunnattomia kuultavia palloja hän päättelisi, että vesi on kiinteää ainetta, joka saa pyöreän muodon ja nousee ilmaan. Huomatessaan muutaman askeleen päässä lammikon hän toteaisi, että tuo sama aine ei nousekaan, vaan näyttää rannasta lähtien kovertuvan äärettömäksi ontevaksi pinnaksi. Jos hän ystäviensä avulla koettaisi heittää sinne tuollaisen tavattoman teräskangen, jota nimitämme silmäneulaksi, näkisi hän sen painavan nesteen pinnalle jonkinlaisen uoman ja kelluvan siinä tyynesti. Hän johtaisi luonnollisesti näistä ja tuhansista muista kokeista, joita hän kykenisi suorittamaan, aivan päinvastaisia teorioita kuin mihin koko meidän elämämme perustuu.
Niin kävisi myös William Jamesin otaksumassa, jossa on puhe mahdollisista muutoksista ajan pituuden käsittämisessä.
"Otaksukaamme, että sekunnissa kykenisimme selvästi havaitsemaan kymmenentuhatta tapausta emmekä kymmentä, kuten nyt. Jos elämämme ei saisi sisältää enempää kuin saman luvun vaikutelmia, voisi se olla tuhat kertaa lyhyempi. Me eläisimme tuskin kuukauden emmekä, oman kokemuksemme perusteella, tietäisi mitään vuodenaikojen vaihteista. Jos olisimme syntyneet talvella, ajattelisimme kesää niinkuin nyt ajattelemille kivikauden lämpömäärää. Elimellisten olentojen liikkeet olisivat niin hitaita, ettemme niitä näkisi, ja saisimme niistä tiedon vain johtopäätösten avulla. Aurinko pysyisi liikkumatta taivaalla, kuu ei vaihtelisi, ja niin edespäin.
"— Kääntäkäämme otaksuma nyt päinvastaiseksi ja kuvitelkaamme olentoa, jolla olisi vain tuhannes osa meidän aistimuksistamme määrätyn ajan kuluessa. Hän eläisi tuhat kertaa kauemmin kuin me. Kesät ja talvet tuntuisivat hänestä neljännestunnilta. Sienet ja muut nopeasti kasvavat kasvit kohoisivat niin äkkiä, että ne näyttäisivät hänestä silmänräpäyksen tuotteilta. Yksivuotiset kasvit nousisivat ja kaatuisivat lakkaamatta kuin kivennäislähteen kuplat. Eläinten liikkeet olisivat yhtä näkymättömiä kuin meistä kiväärinluotien lento. Aurinko halkoisi taivaita kuin meteori jättäen jälkeensä pitkän liekkijuovan j.n.e. Kuka takaa, ettei eläinmaailmassa tapahdu jotakin sellaista?"
Me luulemme näkevämme päittemme päällä vain perikatoja, kuolemaa, kidutusta ja onnettomuuksia, me värisemme jo ajatellessammekin tähtien välisten seutujen kovia pakkasia ja synkkiä erämaita ja kuvittelemille, että avaruudessa pyörivät maailmat ovat yhtä onnettomia kuin me, koska ne jäätyvät, hajaantuvat, törmäävät yhteen ja hukkuvat kuvaamattomiin liekkeihin. Siitä päätämme, että kaikkeuden henki on julma, kaamean mielettömyyden riivaama tyranni, jota miellyttää vain oman itsensä ja kaiken siihen kuuluvan kiduttaminen.
Miljooniin tähtiin, jotka ovat monta tuhatta kertaa suurempia kuin meidän aurinkomme, usvasikermiin, joiden kokoa ja laatua ei yksikään sana kielessämme saata ilmaista, sovellamme hetkellisen tunneherkkyytemme, hermojemme ohimenevän toimintatavan ja olemme siinä uskossa, että elämä noissa maailmoissa on mahdotonta tai kamalaa, koska meidän olisi siellä liian kylmä tai liian kuuma. Meidän olisi paljon viisaampaa ajatella, että olisi tarvittu vain jokin vähäpätöinen seikka, muutama nystyrä lisää tai vähemmän ihoomme, muutama hermohaara toisin sijoittuneena korvassamme tai silmässämme, jotta avaruuden ilmasto, hiljaisuus ja pimeys muuttuisivat ihanaksi kevääksi, sanomattomiksi säveliksi, jumalalliseksi valoksi.
"Ei mikään ole liian ihmeellistä ollakseen totta", sanoi Faraday.
Meidän olisi paljon järkevämpää vakuuttaa itsellemme, että nuo tuhot, joita olemme näkevinämme, ovat juuri elämää, iloa tai joku noista hengen ja aineen suurenmoisista juhlista, joihin kuolema, hävittäen molemmat vihollisemme, ajan ja välimatkan, sallii meidän lopultakin ottaa osaa. Joka kerran, kun jokin maailma hajoaa, sammuu, murenee, sulaa tai kun toinen maailma sen kohtaa ja musertaa, alkaa ihmeellinen koe, lähenee kuulumaton toivo ja ehkäpä tuntematon onni, joka nousee samasta loppumattomasta odottamattomuudesta.
Samantekevää, jäätyvätkö ne vai palavat, kokoontuvatko vai hajoavat, pakenevatko vai seuraavat toisiaan: aineen ja hengen, kun niitä ei enää yhdistä tuo sama mitätön sattuma, joka ne meissä yhteen liittää, tulee riemuita kaikesta, mitä tapahtuu, sillä kaikki on vain syntymistä ja jälleensyntymistä, lähtöä tuntemattomuuteen, jossa on ihania lupauksia ja kenties aavistusta sanoin ilmaisemattomasta lähestymisestä…
12. luku.
Päätelmiä.
Säilyttääksemme kaikesta tästä elävämmän kuvan ja tarkemman muiston luokaamme vielä silmäys kuljettuun matkaan. Olemme, ylempänä mainituista syistä, jättäneet syrjään uskonnolliset ratkaisut ja täydellisen tuhoutumisen. Tuhoutuminen on aineellisesti mahdotonta, uskonnolliset ratkaisut ovat sulkeutuneet ovettomaan ja ikkunattomaan linnaan, jonne ihmisjärki ei pääse tunkeutumaan. Sitten seuraa minuutemme jälkielämän otaksuma, kun se on eronnut ruumiistaan, mutta säilyttänyt täyden ja eheän tietoisuuden omasta itsestään.
Olemme nähneet, että sekin otaksuma, ahtaissa rajoissaan, on vain vähässä määrässä todennäköinen ja tuskin toivottava, vaikka se ruumiista, kaiken pahan lähteestä, luopumisen takia näyttää vähemmän pelottavalta kuin nykyinen olotilamme. Toiselta puolen, jos koettaa sitä laajentaa tai ylentää, jotta se tuntuisi vähemmän barbaariselta ja vähemmän lapselliselta, tulee eteemme yleistietoisuuden tai muuntuneen tietoisuuden otaksuma, joka sen teorian ohella, että jälkielämässä ei ole minkäänlaista tietoisuutta, sulkee tien kaikilta arveluilta ja tyhjentää sen, mitä mielikuvitus saattaisi aavistaa.
Jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta vastaisi meidän kannaltamme puhdasta, ehdotonta tuhoutumista eikä siis olisi pelottavampi kuin sekään, — uni ilman unennäköä ja heräämistä. Tämä otaksuma on eittämättä hyväksyttävämpi kuin tuhoutumisen teoria, mutta ratkaisee perin uhkarohkeasti kysymykset yleismaailmaisesta ja muuttuneesta tietoisuudesta.
Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme, sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä, miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton, muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se, joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla? Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen, mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme, vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa, huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole kaikkea koettu, — että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä, mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.
Muuntuneen tietoisuuden otaksuma ei edellytä pienen ruumiissamme hankitun tietoisuuden menettämistä, mutta se tekee sen hyvin merkityksettömäksi, heittää sen pois, upottaa ja purkaa sen iankaikkisuudessa. On luonnollisesti mahdotonta tukea tätä otaksumaa riittävillä todisteilla, mutta sitä ei ole yhtä helppo kumota kuin edellisiä. Jos olisi luvallista puhua todennäköisyydestä, kun ainoa totuus, jonka tunnemme, on se, ettemme näe totuutta, on tämä uskottavin odotusajan otaksumista ja avaa ihania pääsyjä mahdollisimpiin, vaihtelevimpiin ja viehättävimpiin unelmiin.
Minuutemme, sielumme, henkemme, tai miksi tahansa nimitämme sitä, joka jää elämään jälkeemme ollakseen me itse — tapaako se jälleen, ruumiistamme erottuaan, nuo lukemattomat elämät, jotka sen on täytynyt elää monituhantisina vuosina, joilla ei ole ollut alkua? Jatkaako se yhä kasvuaan liittäen itseensä kaiken sen, mitä se äärettömyydessä kohtaa, niiden monituhantisten vuosien kuluessa, joilla ei ole loppua? Viipyykö se hetkisen maapallomme ympärillä, viettäen siellä, silmällemme näkymättömissä seuduissa, yhä onnellisempaa ja korkeampaa elämää, niinkuin teosofit ja spiritistit väittävät? Kulkeeko se toisia tähtisikermiä kohti, muuttaako se toisiin maailmoihin, joiden olemassaoloa aistimme eivät arvaakaan? Kaikki näyttää mahdolliselta tuossa suuressa unelmassa paitsi se, mikä voisi pysähdyttää sen lennon.
Kuitenkin, niin pian kuin se uskaltautuu liian kauas haudantakaisiin avaruuksiin, törmää se outoihin esteisiin ja taittaa siipensä. Jos myönnämme, ettei minuutemme pysy iankaikkisesti samanlaisena kuin kuolemamme hetkellä, emme enää saata kuvitella, että se pysähtyy määrätyllä hetkellä, lakkaa laajenemasta ja kohoomasta, saavuttaa täydellisyytensä ollakseen vain jonkinlainen muuttumaton, avaruudessa liitelevä pirstale ja loppuunsa päässyt olio kaikessa siinä, mikä ei milloinkaan lopu.
Se olisikin ainoa ja todellinen kuolema ja sitä kamalampi, koska se lopettaisi verrattoman elämän ja verrattoman älyn, joiden rinnalla ne, mitkä täällä omistamme, eivät merkitse senkään vertaa kuin pisara meressä tai hiekkajyvänen vuorijonossa. Sanalla sanoen: joko uskomme, että kehityksemme loppuu jonakin päivänä, ja se olisi käsittämätön loppu ja jokin selittämätön kuoleman laji, tai myönnämme, ettei sillä ole loppua ja silloin se, ollen ääretön, saapi kaikki äärettömyyden tunnusmerkit ja välttämättä häviää ja sulaa siihen.
Tähän muuten päättyy teosofia, spiritismi ja kaikki uskonnot, joissa ihminen korkeimmassa onnessaan sulautuu Jumalaan. Ja se on taas käsittämätön loppu, mutta on kuitenkin elämää. Ja sitten, valitaksemme kahden käsittämättömän välillä, tehtyämme kaikki, mikä on inhimillisesti mahdollista käsittääksemme jommankumman arvoituksen, antautukaamme mieluimmin sen haltuun, joka on laajin ja siis todennäköisin, johon kaikki muut sisältyvät, ja jonka toisella puolella ei enää ole mitään jäljellä. Muutoin heräävät samat kysymykset jälleen jokaisessa pysähdyspaikassa, ja vastukset siirtyvät aina edemmäksi. Ja kysymykset ja vastaukset vievät meidät saman väistämättömän kuilun ääreen. Koska sinne täytyy joutua ennemmin tai myöhemmin, niin miksi emme astu sinne heti? Kaikki, mitä meille välillä tapahtuu, kiinnittää mieltämme epäilemättä, mutta ei pidätä meitä, koska se ei ole ikuista.
Olemme siis yleistietoisuuden ongelman edessä. Vaikka emme kykenekään käsittämään sitä toimintaa, jolla äärettömyys menee itseensä tajutakseen itsensä ja siis määritelläkseen itsensä selvemmin ja erottuakseen muusta, ei se ole kyllin pätevä syy väittääksemme sitä mahdottomaksi. Sillä jos hylkäisimme kaikki todellisuudet ja mahdottomuudet, joita emme ymmärrä, ei meille enää jäisi mistä elää. Jos tuo tietoisuus on olemassa siinä muodossa, mistä meillä on käsitys, niin on selvää, että me myös olemme siinä ja otamme siihen osaa. Jos jossakin on tietoisuutta tai jotakin, mikä tietoisuuden korvaa, niin olemme tässä tietoisuudessa tai siinä, mitä sen sijalla on, koska emme saata olla muualla. Ja koska tämä tietoisuus tai sen vastike ei saata olla onneton, sen vuoksi että äärettömyys ei voi olla olemassa vain onnettomuudekseen, niin emme ole siinä myöskään onnettomia.
Lopuksi, jollei sillä äärettömyydellä, mihin meidät viskataan, ole minkäänlaista tietoisuutta eikä mitään sitä korvaamassa, johtuu se siitä, ettei tietoisuus tai se, mikä voisi sen korvata, ole välttämätön ikuiselle onnelle.
Siinä on luullakseni se, mitä voimme tällä hetkellä vakuuttaa sielulle, joka on huolissaan tutkimattoman avaruuden edessä, minne kuolema sen pian heittää. Se voi toivoa siellä kaikkea, mitä on uneksinut; se pelännee siellä vähemmän sitä, mitä säikkyen odotti tapaavansa. Jos se mieluimmin haluaa odottaa eikä halua hyväksyä yhtään niistä otaksumista, joita olen esittänyt parhaimpani mukaan ja ennakkoluuloitta, niin näyttää kuitenkin vaikealta olla omistamatta sitä suurta varmuutta, joka niiden jokaisen pohjalla piilee — ettei äärettömyys voi tahtoa meille pahaa, koska se, jos iankaikkisesti kiduttaisi pienintäkään meistä, kiduttaisi sellaista, mitä ei voi itsestään irroittaa, ja siis itseään kokonaisuudessaan.
Minulla ei ole ollut mitään lisättävää siihen, mitä jo ennen tiedettiin. Olen vain yrittänyt erottaa sen, mikä voi olla totta, siitä, mikä varmaankaan ei ole totta, sillä jos emme tiedäkään, missä totuus on, opimme edes jotakin saadessamme tietää, missä sitä ei ole. Ja kenties olemme, hakiessamme tuota löytymätöntä totuutta, totuttaneet silmämme tunkemaan viimeisen hetken kouhun läpi sitä tarkasti tähystämällä.
Tietysti olisi vielä paljon sanomista, minkä toiset sanovat voimakkaammin ja vakuuttavammin. Mutta älkäämme toivoko, että joku lausuisi tässä maailmassa sen sanan, joka lopettaisi epävarmuutemme. Päinvastoin on hyvin luultavaa, ettei kukaan tässä maailmassa, kenties ei toisessakaan, keksi kaikkeuden suurta salaisuutta. Ja jos asiaa hiukan ajattelee, on hyvin onnellista, että sen laita on niin. Meidän ei ainoastaan tule tyytyä elämään käsittämättömän keskellä, vaan meidän on vielä iloittava, ettemme pääse siitä irti. Ellei enää olisi ratkaisemattomia kysymyksiä eikä arvaamattomia ongelmia, niin äärettömyys ei olisikaan ääretön, ja silloin täytyisi ikuisesti kirota kohtaloa, kun se olisi sijoittanut meidät kaikkeuteen, joka olisi sovitettu meidän älymme mukaan. Kaikki olevainen olisi vain umpinainen vankila, auttamaton onnettomuus, korjaamaton erehdys. Tuntematon ja tutkimaton ovat nyt ja ehkä aina välttämättömiä onnellemme. Missään tapauksessa en toivoisi, että pahinkaan vihamieheni, vaikka hänen ajatuskykynsä olisi tuhatta kertaa korkeampi ja voimakkaampi kuin minun, tuomittaisiin ikuisesti asumaan sellaisessa maailmassa, jonka oleellisen salaisuuden perille hän olisi päässyt ja josta hän, ollen vain ihminen, olisi alkanut jotakin käsittää.