Niin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan Iljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet julkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui Praskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle jotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana yönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja Fjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta eri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja katsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.
Rouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo ei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen viha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.
— Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! — lausui sairas.
Rouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni tervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin tuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti, että hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset vaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.
— Mekös tässä olemme syypäät? — virkkoi Liisa äidilleen. — Aivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta tarvitseekos meitäkään kiusata?
Tohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle lyhyesti "on" ja "ei" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä sanoi lopuksi:
— Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut rauhaan!
— Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, — arveli tohtori.
— Ette toki sitäkään voi, — antakaa minun olla.
Tohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle, että siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on — ooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.
Tohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja totta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään olivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin kidutuksensa.
Hänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä, kun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin, jykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: "mitäs, jos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni — ei olekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?"
Hänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt kerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt elämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat taisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat ihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka hän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin olla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen leipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki nuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla väärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan nyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo, mitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!
"Mutta jos se on näin, — sanoi hän itsekseen, — ja minä poistun elämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle oli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin — mitäs silloin?" Hän kääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella koko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja senjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin jokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle oikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän näki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki selvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli kauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman. Tämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä kymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi vaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän niihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.
Hänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin, mutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki pois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.
Vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi:
— Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se ei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein… Eihän se mitään haittaa. Useinhan terveetkin…
Ivan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:
— Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? — Ei tarvitse! Tai… no niin…
Rouva tillahti itkemään.
— Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin lempeä.
— Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, — sopersi sairas.
Kun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja tunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta kärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän alkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista. Kyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.
Kun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen vähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi miettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. "Elää, elää minä tahdon!" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan lausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:
— Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?
Ja katsomatta häneen, mutisi potilas: "niin kyllä".
Rouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy — kaikki puhuivat hänelle samaa: "ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja millä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän ja kuoleman." Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja vihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana lähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen sisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.
Hänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat "niin kyllä", oli kamala. Sen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän, heikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja ärjäsi:
— Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!
Tästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto, joka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa olla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli vaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt, että hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut, loppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.
— Oo! oo! oo! — huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä ääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.
Kokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään ajan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan näkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii teloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi pelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä kauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen on syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän siitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää häntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä elämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja vaivasi häntä kaikista enin.
Yhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että hengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun, ja — siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä tapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun luulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä takaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. "Niin, ei mikään ole ollut sitä", sanoi hän itsekseen. — "Mutta ei se mitään haittaa. Vielä, vielä voipi tehdäsitä. Mitä se on tuo:sitä?" kysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.
Tämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen ja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan epätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän. Poika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti itkemään.
Juuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi valon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan se, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän kysyi itseltään: mikä se on tuo "se"? — ja vaikeni, kuulostellen vastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän silmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa sääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen. Vaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja poskella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä kohtaan.
"Niin, minä olen heille vaivaksi", — ajatteli hän. — "He surkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen." Hän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta suustaan. "Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja", ajatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:
— Vie hänet pois… minun käy sääliksi… Sinua myös… —
Hän tahtoi vielä sanoa "anna anteeksi", mutta tulikin sanoneeksi "anna mennä", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain kättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.
Ja yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut eikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä kertaa — kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta. Sääli heitä, omaisia, — täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi kipeästi. Vapauttaa heidät — ja itsekkin vapautua kärsimyksistä. "Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!" — ajatteli hän. — "Mutta kipu?" kysyi hän itseltään. "Mihinkäs se on joutunut? — Hohoi, missäs olet kipu?"
Hän alkoi kuunnella. "Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä — jäytäköön vain!"
"Mutta kuolema? Missä se on?"
Hän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt. Missä se on? millainen on kuolema? — ei ollutkaan mitään kauhua enää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.
Kuoleman asemesta oli valkeus.
— Sepä ihmeellistä! — sopersi hän äkisti ääneensä. — Mikä riemu minun rinnassani!
Kaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän silmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä tosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin korahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä. Sitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.
— Loppunut! — lausui joku hänen vieressään.
Hän kuuli nämät sanat ja toisti ne sielussaan. "Loppunut on kuolema", — sanoi hän itselleen. — "Sitä ei ole enää." Hän vetäsi ilmaa sisäänsä, pysähtyi kesken henkäystä, oikaisihen suoraksi — ja kuoli.
(Kirjoitettu 25 p. maalisk. v. 1886.)