Perusolennoltamme olemme paljon suuremmassa määrässä kuin tavallisesti ajattelemme samaa kuin maailma: sen sisäinen tahto on meidän tahtoamme, sen ilmenemys on meidän miellettämme. Ken kerran saattaisi selvästi tajuta tämän yhdensamaisuuden, hänen silmissään häviäisi ero ulkomaailman säilymisen ja hänen oman kuolemanjälkeisen säilymisensä välillä. Kumpikin ilmenisi hänelle samana asiana, jopa saisi harhaluulo niiden eroavaisuudesta hänet hymyilemään. Sillä näin ymmärretty olemuksemme häviämättömyys johtuu juuri makrokosmoksen ja mikrokosmoksen yhdenmukaisuudesta, siitä, että ulkomaailman ja tajuavan olennon oman pienoismaailman ydin on sama. Tässä sanotun saattaa selvittää omituisella, mielikuvituksessa suoritettavalla kokeella, jota saattaa nimittää metafyysilliseksi. Koettakoon lukija kuvailla mielessään kuolinhetkeään, joka missään tapauksessa ei tule olemaan etäinen. Silloin ajattelee hän itsensä poistuneeksi ja maailman säilyneeksi; mutta pian hän omaksi ihmeekseen huomaa, että hän tällöin kuitenkin on olemassa. Sillä hän on luullut kuvailevansa maailmaa ilman itseään: mutta tajunnassa on minuus välittömästi annettuna, ja se vasta välittää maailman olemassaolon, tämän tajuttavana maailma vasta on olemassa. Ajatus, että tämä kaiken olevaisen keskus, kaiken todellisuuden ydin, voitaisiin poistaa ja sen ohessa kuitenkin antaa maailman jatkaa olemassaoloaan: se ajatus on kylläin abstractoajateltavissa, mutta ei realisoitavissa. Yritys ajatella sekundärinen ilman primäristä, ehdonalainen ilman ehtoansa, ilmiötä ilman ilmenevää, epäonnistuu joka kerran, suunnilleen samoin kuin yritys ajatella tasasivuista suorakulmaista kolmiota, tai materian häviämistä ja syntymistä ja muita senkaltaisia mahdottomuuksia. Tarkoitetun tunteen sijasta herää meissä tällöin tietoisuus siitä, että maailma yhtä paljon sisältyy meihin kuin me maailmaan ja että kaiken todellisuuden lähde kumpuaa omasta olennostamme. Tulos on oikeastaan tämä: aika, jolloin minua ei enää ole, on ulkokohtaisesi katsoen kerran tuleva, mutta itsekohtaisesti katsoen se ei voi koskaan tulla. — Saattaisi senvuoksi suorastaan kysyä, missä määrin kukin sydämessään todellisuudessa uskoo asiaan, jota hän ei oikeastaan ollenkaan saata ajatella, ja eikö aina kuolemamme meistä ole pohjaltaan maailman satumaisin asia, kun mainittuun pelkästään älylliseen, mutta kunkin jossakin määrin jo tekemään kokeeseen liittyy tietoisuus tosiolentomme häviämättömyydestä.
Se syvä vakaumus, että kuolema ei voi meitä tuhota, joka jokaisen povessa piilee — kuten tämän lähestyessä säännöllisesti ilmenevät omantunnonvaivatkin todistavat — on läheisesti liittynyt tietoisuuteemme alkuperäisyydestämme ja iäisyydestämme. Sen vuoksi saattoikin Spinoza sanoa:sentimus experimurque nos aesternos esse— me tunnemme ja koemme, että olemme ikuisia. Sillä katoamattomaksi saattaa järkevä ihminen ajatella itseään vain mikäli hän ajattelee itsensä aluttomaksi, siis ikuiseksi, oikeastaan ajattomaksi. Joka taas luulee tyhjästä tulleensa, hänen täytyy ajatella myös tyhjäksi raukeavansa, sillä ajatus, että iäisyys on kulunut, ennenkuin häntä oli, mutta sitten alkaa toinen, jonka kuluessa hän ei koskaan lakkaa olemasta, on mahdoton. Katoamattomuutemme vanhin perusta on todellakin vanha väite:Ex nihilo nihil fit, in nihilum nihil potest reverti— tyhjästä ei mitään synny eikä tyhjäksi voi mikään raueta. Senvuoksi sanookin varsin sattuvastiTheophrastus Paracelsus(Werke, Strassburg 1603, nid. 2, s. 6): "Minussa oleva sielu on jostakin syntynyt, senvuoksi ei se raukea tyhjään, sillä jostakin se tulee". Hän esittää tässä oikean perusteen. Mutta sen, joka pitää ihmisen syntyä hänen ehdottomana alkunaan, täytyy pitää kuolemaa hänen ehdottomana loppunaan. Sillä molemmilla on sama merkitys; siis saattaa kukin ainoastaan sikäli ajatella itseäänkuolemattomaksi, mikäli hän ajattelee itseäänsyntymättömäksisamassa merkityksessä. Samaa kuin syntymä on olemukseltaan ja merkitykseltään kuolema: sama viiva on siinä kumpaankin suuntaan vedetty. Jos edellinen on todellista tyhjästä syntymistä, silloin on jälkimäinen todellista tyhjäksi raukeamista. Mutta todellisuudessa saatamme vain ajattelemalla tosiolentoamme ijäiseksi, siis ajattomaksi, ajatella sitä katoamattomaksi. Oletus, että ihminen olisi tyhjästä luotu, johtaa välttämättömästi siihen, että kuolema on hänen ehdoton loppunsa. Tässä on siis W. T. täysin johdonmukainen: sillä tyhjästä luomiseen ei sovellu mikään kuolemattomuusoppi. Uustestamentilliseen kristillisyyteen kuuluu sellainen, koska sen henki on intialainen ja senvuoksi sen alkuperäkin intialainen enemmän kuin luullaan, joskin vain egyptiläisten välityksellä. Mutta siihen juutalaisheimoon, johon mainittu intialainen viisaus oli luvatussa maassa istutettava, sopii se yhtä huonosti kuin tahdon vapaus tahdon ajalliseen luomiseen, taikka niinkuin
humano capiti cervicem pictor equinam jungere si velit.[7]
On aina paha olla olematta läpikotaisin alkuperäinen ja yhdestä palasta veistetty. — Sensijaan opettaa brahmalaisuus ja buddhalaisuus aivan johdonmukaisesti kuolemanjälkeisen elämän lisäksi syntymänedellistä (syntymä on rikos, jonka sovittaminen on elämän tarkoitus). Kuinka selvästi he tällöin ovat tietoisia tämän johtopäätöksen välttämättömyydestä, sen osoittaa seuraava kohtaColebrookenIntian filosofian historiassa (Transact. of the Asiatic London Society, nid. I, s. 577): "Vastoin Bhagavadin järjestelmää, joka on vain osittain kerettiläinen, tekee Vyasa muiden muassa seuraavan tärkeimmän vastaväitteen: sielu ei olisi ikuinen, jos se olisi kerran luotu, jos sillä siis olisi alku". Edelleen sanotaan Uphamin "Buddhalaisuudessa" (s. 110): "Tuonelassa on kovin osa niillä uskonnottomilla, joita nimitetäändeittyiksi;nämä ovat sellaisia, jotka hyljäten Buddhan todistuksen kannattavat kerettiläistä oppia, että kaikki elävät olennot saavat alkunsa äidin kohdussa ja loppunsa kuolemassa".
Joka käsittää olemassaolonsa pelkästään satunnaiseksi, sen täytyy tosin pelätä kadottavansa se kuolemassa. Se taas, joka ylimalkaankin älyää, että tämä johtuu jostakin alkuperäisestä välttämättömyydestä, ei usko, että välttämättömyys, joka on aikaansaanut jotain niin ihmeteltävää, olisi rajoittunut tällaiseen ajan katkelmaan, vaan että se vaikuttaa aina. Välttämättömäksi taas huomaa olemassaolonsa se joka punnitsee, että tähän hetkeen saakka, jolloin hän on olemassa, jo on kulunut ääretön aika, siis ääretön määrä muutoksia, mutta että hän niistä huolimatta kuitenkin on olemassa: kaikki mahdolliset tilat ovat siis jo esiintyneet, niiden kykenemättä hänen olemassaoloansa hävittämään.Jos hän koskaan olisi saattanut olla olematta, ei häntä nytkään olisi. Sillä jo kulunut ääretön aika ynnä se, että kaikki mahdolliset tapahtumat jo ovat siinä esiintyneet, takaa, ettämikä on olemassa, on välttämättömästi olemassa. Siis on jokaisen käsitettävä itsensä välttämättömäksi olennoksi, s.o. sellaiseksi, jonka oikeasta ja tyhjentävästä määritelmästä — jos tämä vain olisi selvillä — seuraisi sen olemassaolo.
Tähän ajatuskulkuun sisältyy todellakin ainoa immanentti, s.o. kokemusseikkojen piirissä pysyttelevä todistus tosiolentomme häviämättömyydestä. Tämän olemukseen täytyy näet kuulua olemassaolon, koska mainittu häviämättömyys näyttäytyy riippumattomaksi kaikista mahdollisista syysarjan mukanaan tuomista tiloista: nämä ovat näet jo tehneet omansa ja kuitenkin on se järkyttänyt olemassaoloamme yhtä vähän kuin myrskytuuli valonsädettä, joka loistaa sen läpi. Jos aika omin voimin saattaisi viedä meidät kohti autuuden tilaa, niin olisimme jo kauan sitten siinä, sillä ääretön aika on takanamme. Mutta myös: jos se voisi viedä meidät kohti perikatoamme, olisimme jo kauan sitten lakanneet olemasta. Siitä, että me nyt olemme olemassa, seuraa tarkkaan punniten, että meidän täytyy aina olla olemassa. Sillä me itse olemme se olemus, millä aika on täyttänyt tyhjyytensä; senvuoksi se täyttääkinkaikenajan, nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden samalla tavoin, ja meidän on yhtä mahdoton pudota pois olemassaolosta kuin avaruudesta.
Tarkkaan katsoen on mahdoton ajatella, että se, mikä kerran kaikella todellisuuden voimalla on olemassa, koskaan voisi raueta tyhjyyteen ja sitten olla olematta kautta äärettömän ajan. Tästä on saanut alkunsa kristittyjen oppi kaiken takaisinpaluusta, hindujen oppi, että Brahma yhä uudelleen luo maailman, ynnä kreikkalaisten filosofien samanlaatuiset dogmit. Olemisemme ja olemattomuutemme suuri salaisuus, jonka selvittämiseksi nämä ja kaikki sensuuntaiset opit on keksitty, johtuu lopulta siitä, että se mikä ulkokohtaisesti on ääretön aikasarja, itsekohtaisesti katsoen on piste, jakamaton, aina läsnä oleva nykyisyys. Mutta kuka sen käsittää? Selvimmin onKantsen esittänyt, kuolemattomassa opissaan ajan idealisuudesta ja tosiolevaisen yksinomaisesta realiteetista. Sillä tästä seuraa, että olioiden, ihmisten, maailman varsinainen olemus piilee pysyvästi ja jatkuvasti "pysyvässä nykyisyydessä", kiinteänä ja liikkumattomana, ja että ilmiöiden ja tapahtumain vaihtelu johtuu pelkästään siitä, että me käsitämme ne ajan havaintomuodossa.
Sensijaan, että ihmisille sanotaan: "olemassaolonne on syntymässä alkanut, mutta te olette kuolemattomat", pitäisi heille sanoa: "te ette ole tyhjyyttä" ja opettaa heidät tämä ymmärtämään Hermes Trismegistoksen lausumana pidetyn väitteen suuntaan: "sillä mikä on, se on aina oleva" (Stob. Ecl.I, 43, 6). Mutta ellei tässä onnistuta, vaan ahdistunut sydän virittää vanhan valituslaulunsa: "Minä näen kaikkien olentojen syntymässä tulevan tyhjästä ja kotvan kuluttua vaipuvan tämän helmaan takaisin; minunkin olemassaoloni, joka nyt kuuluu nykyisyyteen, on kohta oleva kaukaisessa menneisyydessä, ja minä raukean tyhjyyteen!" — niin on oikea vastaus: "Etkö siis ole olemassa? Eikö sinulla siis ole omana kallisarvoinen nykyisyys, jota te ajan lapset kaikki niin kiihkeästi pyydätte, eikö se todella ole omasi? Tunnetko tiet, jotka ovat sinut siihen tuoneet, jotta voisit väittää, että kuolema ne sinulta sulkee? Minuutesi olemassaolo ruumiisi tuhoutumisen jälkeen on sinulle mahdollisuutena käsittämätön, mutta saattaako se olla käsittämättömämpi kuin sinulle on nykyinen olemassaolosi ja se miten sinä siihen saavuit? Miksi epäilisit, etteivät ne salaiset tiet, jotka ovat olleet sinulle avoinna tähän nykyisyyteen, ole sinulle avoinna jokaiseen tulevaisuuteenkin?"
Joskin siis tämänlaatuiset tarkastelut ovat omansa herättämään vakaumuksen, että meissä on jotakin, mitä kuolema ei saata hävittää, niin edellyttää se kuitenkin korkeampaa näkökantaa, josta katsoen syntymä ei ole olemassaolomme alku. Mutta tästä seuraa, että mikä esiintyy kuolemassa häviämättömänä, ei oikeastaan ole yksilö, joka on siitoksen kautta syntynyt ja isänsä ja äitinsä ominaisuuksien leimaama, jotenka se esiintyy pelkkänä suvun erikoismuotona, mutta sellaisena saattaa olla ainoastaan katoavainen. Kun yksilöllä tämän mukaisesti ei saata olla mitään muistoa olemassaolostaan ennen syntymää, ei sillä kuoleman jälkeen myöskään voi olla mitään sellaista nykyisestä. Mutta jokainen katsoo minuutensa kuuluvaksi tajuntaan. Senvuoksi minuus hänestä näyttää yksilöllisyyteen sidotulta, jonka keralla kaikki se häviää, mikä hänelle tällaisena on omituista ja erottaa hänet muista. Senvuoksi hän ei voi erottaa yksilötöntä säilymistään muiden olentojen jatkuvasta olemassaolosta, ja hän näkee minuutensa hukkuvan.
Mutta sen, joka näin liittää olemassaolonsatajuntansaidentiteettiin ja senvuoksi vaatii tälle loppumatonta säilymistä kuoleman jälkeen, tulisi ottaa huomioon, että hän voi sellaisen saavuttaa ainoastaan sillä hinnalla, että hänellä ennen syntymää on samanlainen loppumaton menneisyys. Sillä kun hänellä ei ole mitään muistoa olemassaolostaan ennen syntymää, jolloin hänen tajuntansa alkaa, täytyy tämän hänelle merkitä olemassaolonsa alkamista tyhjyydestä. Mutta silloin hän saa ostaa loppumattoman kuolemanjälkeisen olemassaolon yhtä pitkällä syntymänedellisellä, joten lasku menee tasan, hänen voittamattansa mitään. Mutta jos taas se olemassaolo, minkä kuolema jättää koskemattomaksi, on toinen kuin yksilöllisen tajunnan olo, täytyy sen olla syntymästä samalla lailla riippumaton kuin kuolemasta, ja näin ollen täytyy olla yhtä oikein sanoa: "minä tulen aina olemaan", ja "minä olen aina ollut", jolloin saadaan kaksi äärettömyyttä yhden sijasta.
Oikeastaan piilee kuitenkin sanassa 'minä' mitä suurin kaksimielisyys, kuten se ilman muuta ymmärtää, joka muistaa toisen kirjamme sisällön ja siinä esitetyn eron olentomme tahtovan ja tiedoitsevan puolen välillä. Riippuen siitä, kuinka minä tämän sanan kulloinkin käsitän, saatan sanoa: "Kuolema on minun täydellinen loppuni"; tai myös: "Yhtä äärettömän vähäinen osa maailmaa kuin olen, yhtä vähäinen osa todellista olentoani on tämä minun personallinen ilmenemykseni". Mutta minuus on tajunnan pimeä piste, kuten verkkokalvolla näköhermon tulokohta on sokea, kuten aivot itse ovat aivan tunnottomat, auringon massa on pimeä ja silmä näkee kaiken, mutta ei itseään. Meidän tietokykymme on kokonaan ulospäin kääntynyt, mikä johtuu siitä, että se on pelkästään itsesäilytysvaistoa, siis ravinnonetsimistä ja saaliin tavoitusta varten syntyneen aivotoiminnan tuote. Sen vuoksi on kukin itsestään tietoinen ainoastaan yksilönä, jollaisena hän itselleen ulkoisessa havainnossa esiintyy. Jos hän sitä vastoin saattaisi tulla tietoiseksi siitä, mitä hän vielä sen lisäksi on, jättäisi hän mielellään yksilöllisyytensä sikseen, hymyilisi itsepintaiselle kiintymykselleen sitä kohtaan ja sanoisi: "Mitä huolettaa tämän yksilöllisyyden menetys minua, jossa piilee lukemattomien yksilöllisyyksien mahdollisuus?" Hän ymmärtäisi, että joskaan hänellä ei ole odotettavissa yksilöllisyytensä säilymistä, on hän kuitenkin aivan yhtä hyvin varustettu kuin jos hänellä sellainen olisi, koska hänessä piilee täydellinen korvaus siitä.
Senlisäksi saattaisi vielä huomauttaa, että useampien ihmisten yksilöllisyys on niin kurja ja arvoton, etteivät he todellakaan mitään menetä siinä, ja että mikä heissä vielä saattaa olla jonkun arvoista, on heidän olentonsa yleisinhimillinen puoli; mutta tällepä saattaakin katoamattomuuden luvata. Saattaisipa jokaisesta yksilöllisyydestä sellaisenaan johtuva jäykkä muuttumattomuus ja oleellinen rajoitus loppumattomasti jatkuessaan käydä yksitoikkoisuudellansa vihdoin niin ylen kyllästyttäväksi, että olio siitä vapautuakseen mieluummin raukeisi tyhjyyteen. Joka vaatii yksilöllisyydelle kuolemattomuutta, tahtoo oikeastaan loppumattomiin jatkaa erästä erehdystä. Sillä pohjaltaan on kuitenkin jokainen yksilöllisyys vain erikoinen erehdys, harha-askel, jotakin, jonka olemattomuus olisi parempi kuin olemassaolo. Elämän varsinainen tarkoitus onkin vapahtaa meidät siitä. Tätä todistaa sekin, että useimmat, jopa oikeastaan kaikki ihmiset ovat niin rakennetut, etteivät he voisi olla onnellisia, joutuivat he mihin maailmaan tahansa. Sikäli, näet, kuin jossakin maailmassa ei olisi hätää ja vaivaa, valtaisi heidät ikävystymys, ja sikäli kuin tämä olisi estetty, joutuisivat he hädän, piinan ja kärsimyksen valtaan. Jotta ihminen eläisi autuaassa tilassa, ei siis suinkaan olisi riittävää sijoittaa häntä "parempaan maailmaan", vaan tarvitaan vielä, että hänessä tapahtuisi perinpohjainen muutos, että hän siis ei enää olisi mitä hän on, ja tulisi sellaiseksi, millainen hän ei ole. Mutta tällöin pitäisi hänen ensinnä lakata olemasta mitä hän on: tämän vaatimuksen täyttää toistaiseksi kuolema, jonka siveellinen välttämättömyys tältäkin näkökannalta voidaan osoittaa. Muuttaa koko olentonsa merkitsee itse asiassa samaa kuin joutua kokonaan toiseen maailmaan. Tästä lopulta johtuu myös se ulkokohtaisen riippuvaisuus itsekohtaisesta, minkä ensi kirjamme idealismi osoittaa; täten piilee tässä transcendentalifilosofian ja etiikan yhtymäkohta. Kun tämä otetaan huomioon, käy ilmi, että elämän unelmasta herääminen on mahdollinen vain siten, että samalla koko sen peruskudos hajoaa, itse sen elin, intellekti eli ymmärrys muotoineen, joka edelleenkin kutoisi unelman äärettömiin; niin kiinteästi kuuluu jälkimmäinen edelliseen. Se, joka tämän unelman oikeastaan uneksi, on kuitenkin toinen kuin ymmärrys, ja se yksin jää jälelle. Sensijaan on huoli siitä, että kuolemassa on kaikki lopussa, verrattavissa uneksijan luuloon, että olisi vain unia, ilman uneksijaa.
Mutta kun siis yksilöllinen tajunta on kuolemassa kerran loppunut, olisiko silloin edes toivottavaa, että se taas heräisi, jatkaakseen olemassaoloaan loppumattomiin? Eihän sen sisällys suurimmalta osaltaan, niin, useimmiten ensinkään ole mitään muuta kuin vähäisten, maallisten, vaivaisten ajatusten ja loppumattomien huolien virta: annettakoon tämän toki kerran päästä lepoon! — Ymmärtäväisesti kirjoittivatkin senvuoksi muinaisajan ihmiset hautakiviinsä:securitati perpetuae— alituiseen rauhaan — taibonae quieti— hyvään lepoon. Jos taas, kuten usein tapahtuu, vaadittaisiin yksilöllisen tajunnan jatkuvaa säilymistä, jotta siihen liitettäisiin haudantakainen palkinto tai rangaistus, niin merkitsisi tämä pohjaltaan vain hyveen ja itsekkyyden yhdistämistä. Mutta nämä kaksi eivät tule koskaan toisiaan syleilemään: ne ovat alusta asti vastakkaisia toisilleen. Täysin perusteltu on sensijaan se vakaumus, minkä jalojen tekojen näkeminen herättää, että se rakkauden henki, joka käskee toista säästämään vihollistaan, toista oman henkensä uhalla auttamaan lähimäistään, ei koskaan voi haihtua eikä raueta tyhjyyteen. —
Perusteellisin vastaus kysymykseen yksilön jatkuvasta olemassaolosta kuoleman jälkeen sisältyyKantinsuureen oppiinajan idealisuudesta. Juuri tässä kohden se näyttäytyy erinomaisen hedelmälliseksi. Se näet asettaa täysin teoretisen, mutta hyvin perustellun älyämyksen opinkappalten sijaan, jotka niinhyvin toisella kuin toisellakin tiellä johtavat järjettömyyksiin, ja täten se kerrassaan syrjäyttää kaikkein vaivaloisimman metafyysillisistä kysymyksistä. Käsitteet sellaiset kuin alkaa, loppua ja jatkua saavat kaiken merkityksensä ajalta ja pätevät siis pelkästään tällä edellytyksellä. Mutta aika ei ole mitään ehdottomasti olevaista, ei ole olioiden tosiolemisen —"das Seyn an sich"— laatu, vaan ainoastaan muoto, johon meidän tietomme omasta ja kaikkien olioiden olosta ja olemuksesta pukeutuu; juuri senvuoksi se on kovin epätäydellinen ja rajoittuu pelkkiin ilmiöihin. Ainoastaan siis näiden piirissä ovat sellaiset käsitteet kuin lakkaaminen ja jatkuminen käyttökelpoisia, mutta ne eivät sovellu siihen mikä niissä ilmenee, olioiden tosiolemukseen, joihin sovellettuina mainitut käsitteet siis kadottavat kaiken merkityksensä. Tämä ilmeneekin siinä, että näiden aikakäsitteiden pohjalla esitettyyn kysymykseen on mahdoton vastata ja että väite puoleen taikka toiseen joutuu yhtä painavien vastaväitteiden alaiseksi. Saattaisi tosin väittää, että meidän tosiolemuksemme säilyy kuoleman jälkeen, koska ei pidä paikkaansa, että se tuhoutuisi; mutta yhtä hyvin saattaa väittää, että se tuhoutuu, koska ei pidä paikkaansa, että se säilyy. Pohjaltaan on toinen väite yhtä tosi kuin toinenkin. Tässä saattaisi siis asettaa antinomian tapaisen — voisi asettaa kaksi yhtä pätevää järkisyytä vastakkain. Mutta kumpikin sisältäisi pelkästään kielteisen väitteen: arvostelman subjektilta kiellettäisiin kaksi kontradiktoorisesti vastakkaista predikaattia. Tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että koko kysymyksenalainen kategoria on subjektiin soveltumaton. Mutta jos nyt subjektilta ei kielletä molempia predikaatteja yhdessä, vaan yksi kerrallaan, alkaa näyttää siltä kuin olisi kulloinkin kielletyn predikaatin kontradiktoorinen predikaatti senkautta todistettu oikeaksi. Mutta tämä johtuu siitä, että tässä verrataan toisiinsa inkommensuraabeleja suureita, sikäli kuin kysymys siirtää meidät näyttämölle, missä aika ei ole voimassa, mutta kuitenkin haetaan aikamääräyksiä; on senvuoksi yhtä väärin omistaa nämä subjektille kuin kieltää ne siltä, mikä merkitsee, että kysymys on transcendentti, lankeaa kokemuksen ulkopuolelle. Tässä mielessä jää kuolema mysterioksi.
Jos taas pidetään kiinni tästä ilmiön ja tosiolevaisen erosta, käy sensijaan laatuun väittää, että ihminen tosin ilmiönä on katoavainen, hänen tosiolemuksensa kuitenkaan sitä olematta, joskaan ei voida sanoa tämän jatkavan olemassaoloaan, koska tällöin on täytynyt eliminoida aika-käsitteet. Täten johtuisimme käsitykseen häviämättömyydestä, joka ei kuitenkaan olisi mitään jatkumista. Mutta vaikkakin tämän, abstraktion tietä saavutetun käsitteen voiin abstractoajatella, ei siihen kuitenkaan liity mitään havaintokuvaa, se ei siis oikeastaan saata tulla selväksi. Kuitenkin on tässä pidettävä kiinni siitä, että me emmeKantintavoin väitä mahdottomaksi tietää mitään tosiolevaisesta, vaan olemme selvillä siitä, että tämä on haettava tahdosta.
Emme tosin ole koskaan väittäneet omaavamme ehdotonta ja tyhjentävää tietoa tosiolevaisesta, vaan päinvastoin täysin älynneet, että on mahdoton omistaa ehdotonta tietoa tosiolevaisesta. Sillä niin pian kuin tiedän, on minullamielle;mutta juuri siksi että tämä on minun mielteeni, ei se saata olla identinen tiedetyn kanssa, vaan tekemällä tämän itseolosta olon toisen tajuttavana tulkitsee se sen aivan uudessa muodossa; sitä on siis aina pidettävä tosiolevaisenilmiönä. Tiedoitsevalla tajunnalla, olkoon se minkälaatuinen tahansa, voi senvuoksi esiintyä ainoastaan ilmiöitä. Tämä ei kokonaan muutu siinäkään tapauksessa, että tiedetty on omaa olentoani, sillä sikäli kuin tämä lankeaatiedoitsevantajuntani piiriin, on se vain olemukseni heijastusta, siitä itsestään poikkeavaa, siis jo jossakin määrin ilmiötä; sikäli kuin minä taas välittömästi olen tätä omaa olemustani, en minä ole tiedoitseva. Sillä toisessa kirjassa on riittävästi todistettu, että tieto on vain toisasteinen olentomme ominaisuus, joka johtuu sen eläimellisestä luonnosta. Tarkkaan ottaen tunnemme siis tahtommekin ainoastaan ilmiönä eikä sellaisena kuin se ehdottomasti, itsessään lienee. Mutta juuri tässä mainitussa toisessa kirjassa, samoinkuin myös kirjoituksessa luonnossa ilmenevästä tahdosta, on laajasti esitetty ja osoitettu, että jos me tunkeutuaksemme olioiden sisäiseen olemukseen jätämme sikseen sen, mikä on annettu vain välillisesti ja ulkoapäin, ja kiinnitämme huomion siihen ainoaan ilmiöön, jonka olemuksesta meillä on välitön sisäinen tajunta, niin me aivan ehdottomasti havaitsemme viimeiseksi todellisuuden ytimeksi tahdon. Tässä me siis sikäli tunnemme olion itsessään, kuin se ei enää ilmene paikallisuuden, vaan ainoastaan ajan muodossa, siis kuitenkin vain välittömimmässä ilmenemyksessään ja sillä rajoituksella, että tämä meidän tietomme siitä ei vielä ole vallan tyhjentävä ja aivan vastaava. Täkäli me siis säilytämme käsityksen, että tahto on tosiolevainen.
Sensijaan on lakkaamisen käsite sovitettavissa ihmiseen ajallisena ilmiönä, ja kokemustieto esittää peittelemättä kuoleman tämän ajallisen elämän lopuksi. Ihmisen loppu on yhtä todellinen kuin sen alku oli, ja samassa merkityksessä kuin meitä ei ennen syntymää ollut, ei meitä kuoleman jälkeen tule olemaan. Kuitenkaan ei kuolema voi poistaa sen enempää kuin mitä syntymä on antanut; siis ei sitä, minkä kautta syntymä ensinnä kävi mahdolliseksi. Tässä merkityksessä onnatusjadenatus— syntynyt ja syntymätön — kaunis lausetapa. Mutta nyt esittää kaikki kokemustieto pelkkiä ilmiöitä; ainoastaan nämä ovat senvuoksi syntymisen ja häviämisen ajallisten tapahtumain alaisia, mutta ei niissä ilmenevä tosiolevaisuus. Tämän piirissä ei ole aivotoiminnan aikaansaamaa syntymisen ja häviämisen vastakohtaa ollenkaan — se on täällä kadottanut kaiken merkityksensä. Tosiolevaiseen ei siis ensinkään koske ajallisen ilmiön ajallinen loppu, vaan sen olemassaolo on aina sitä laatua, että alun, lopun ja jatkumisen käsitteet ovat siihen soveltumattomat. Mutta tämä tosiolevainen on — mikäli voimme sitä itsellemme selvittää — jokaisessa ilmenevässä olennossa hänen tahtonsa: siis myöskin ihmisessä. Tajunta puolestaan on tiedoitsemista; kuten riittävästi on osoitettu, kuuluu taasen tämä aivotyönä, siis eliön toimintana, pelkkään ilmiöön ja loppuu senvuoksi tämän mukana. Tahto yksin, jonka teos tai pikemmin kuvastus ruumis oli, on häviämätön. Jyrkkä eron teko tahdon ja tiedon välillä ynnä edellisen etusija — mikä on minun filosofiani perusoppi — on senvuoksi ainoa avain ristiriitaan, joka niin monella tavoin näyttäiksen ja esiintyy jokaisessa, jopa vallan alkeellisessakin tajunnassa yhä uudestaan, — että nimittäin kuolema on meidän loppumme, ja kuitenkin meidän täytyy olla ikuisia ja häviämättömiä, — siisSpinozanlauseeseensentimus experimurque nos aeternos esse.
Kaikki filosofit ovat erehtyneet siinä, että he näkevät ihmisen metafyysillisen, häviämättömän, ikuisen olentopuolen hänenintellektissääneli ymmärryksessään; se piilee yksinomaantahdossa, joka tykkänään eroaa edellisestä ja yksin on alkuperäinen. Intellekti on, kuten toisessa kirjassa on mitä perusteellisimmin osoitettu, toisasteinen ilmiö, ja sen edellytyksenä ovat aivot; senvuoksi se alkaa ja loppuu samalla kuin nämä. Tahto yksinään on ilman edellytyksiä, koko ilmiön ydin; sen vuoksi se on vapaa tämän muodoista, joihin myös aika kuuluu, siis samalla häviämätön. Senmukaan siis kuolemassa tosin häviää tajunta, mutta ei se, mikä tajunnan tuotti ja sitä ylläpiti; elämä sammuu, mutta ei sen keralla elämän perusvoima, joka edellisessä ilmeni. Senvuoksi puhuu siis jokaiselle varma tunne, että hänessä on jotakin ehdottoman katoamatonta ja hävittämätöntä. Sekin, että meillä on kaukaisimmalta ajalta, ensi lapsuudesta, tuoreita ja eloisia muistoja, todistaa, että kaikki meissä ei liiku ajan kera yhä eteenpäin, jotakin säilyy vanhenematta ja muuttumatta. Mutta mitä tämä katoamaton olisi, sitä ei osattu itselle selvittää. Tajunta se ei ole yhtä vähän kuin ruumiskaan, josta tajunta ilmeisesti on riippuvainen. Pikemmin se on se, mistä tajunta ynnä ruumis riippuu. Mutta sepä juuri, langetessaan tajunnan piiriin, esittäytyytahtona. Tosin emme saa siitä sen läheisempää tietoa kuin tämä sen välittömin ilmenemys on, koska emme voi päästä tajunnan ulkopuolelle. Senvuoksi on mahdoton vastata kysymykseen, mitä mainittu olevainen mahtanee olla, mikäli seeilankea tajunnan piiriin, s.o. mitä se on ehdottomasti itsekseen.
Ilmiössä ja havainnonmuotojen, ajan ja paikan, yksilöistymyksen perustan, kautta näyttää siltä, että ihmisyksilö häviää, mutta ihmissuku sensijaan alituisesti säilyy ja elää. Mutta tosiolevaisuudessa, joka on näistä muodoista vapaa, häviää myös koko ero yksilön ja suvun välillä, ja molemmat ovat välittömästi yhtä. Koko elämäntahto on yksilössä kuten se on suvussa, ja senvuoksi on suvun jatkuminen pelkästään kuva yksilön hävittämättömyydestä.
Kun siis tämä äärettömän tärkeä älyämys, ettei kuolema voi meidän tosiolemustamme hävittää, kokonaan perustuu eron tekoon ilmiön ja tosiolevaisen välillä, tahdon nyt mitä kirkkaimmin valaista juuri tätä eroa, selvittämällä sitä kuoleman vastakohdan, siis elollisten olentojen syntymän, s.o.siitoksenavulla. Sillä tämä tapahtuma — yhtä salaperäinen kuin kuolema — tuo välittömimmällä tavalla havaittavaksemme ilmiön ja tosiolevaisen vastakohdan, maailman mielteenä ja maailman tahtona, ynnä kumpaakin vallitsevain lakien täydellisen erilaatuisuuden.
Siitostoimi näyttäytyy nimittäin kaksinaisessa muodossa: ensinnäkin itsetajunnassa, jonka ainoa esine, kuten usein olen osoittanut, on tahto kaikkine virikkeineen; ja toiseksi muihin olioihin kohdistuvassa tietoisuudessamme, s.o. mielteen maailmassa, eli olioiden kokemuksellisessa todellisuudessa. Nyt esiintyy mainittu toimitus tahtopuolelta, siis sisäisesti, itsekohtaisesti, itsetajunnan kannalta katsoen välittömimpänä ja täydellisimpänä tahdon tyydytyksenä, s.o. hekumana. Miellepuolelta sensijaan, siis ulkokohtaisesti katsoen, muihin oliohin kohdistuvassa tietoisuudessamme, on juuri tämä toimitus mitä taitehikkaimman kudoksen alku, sanomattoman monimutkaisen animaalisen eliön perustus, joka senjälkeen tarvitsee enää vain kehitystä, astuakseen meidän hämmästyneiden silmäimme nähtäväksi. Tämä eliö, jonka äärettömän monimutkaisuuden ja täydellisyyden vain se tuntee, joka on anatomiaa tutkinut, ei miellepuolelta katsoen ole muuten ymmärrettävissä eikä ajateltavissa kuin järjestelmänä, joka on suunniteltu mitä johdonmukaisimmalla sommittelukyvyllä ja suoritettu ylenpalttisen taidokkaasti ja tarkoin, mitä syvällisimmän harkinnan vaivaloisimpana teoksena. Mutta tahtopuolelta, itsetajunnan kautta, me tunnemme sen toimituksen tuottamaksi, joka on kaiken harkinnan suora vastakohta, sokean väkivaltaisen viettymyksen, ylenpalttisen hekumallisen tunteen aikaansaamaksi. Tämä vastakohta vastaa tarkalleen ylläesitettyä ääretöntä vastakkaisuutta luonnon välinpitämättömyyden ja sen teoksien äärettömän taidokkuuden välillä — että se synnyttää luomuksensa niin täydellisen helposti ja antaa ne rajattoman huolettomasti tuholle alttiiksi, ja että näillä teoksilla on niin arvaamattoman taidokas ja harkittu rakenne, josta päättäen niitä olisi äärettömän vaikea valmistaa ja niiden säilymistä senvuoksi pitäisi kaikella mahdollisella huolella valvoa. Sensijaan me näemme päinvastaista.
Kun me siis tällä kylläkin epätavallisella tutkistelulla olemme mitä räikeimmin asettaneet rinnakkain maailman molemmat erilaatuiset puolet ja käsittäneet ne ikäänkuinsamaankouraan — niin täytyy meidän nyt kiinnittää niihin huomiomme, vakuuttautuaksemme ilmiön eli miellemaailman lakien täydellisestä pätemättömyydestä tahdon eli tosiolevaisen maailmassa. Silloin on meille käyvä käsitettävämmäksi, että sillä välin kun miellepuolella — siis — ilmiömaailmassa näyttäiksen milloin tyhjästä syntymistä, milloin syntyneen täydellistä tuhoutumista, toiselta puolen katsoen eli itsessään esiintyy olevaista, johon syntymisen ja häviämisen käsitteitä ei voi järjellisesti ensinkään sovittaa. Sillä me olemme juur'ikään, laskeutuessamme siihen peruskohtaan saakka, missä ilmiö ja tosioleva itsetajunnan välityksellä kohtaavat toisensa, ikäänkuin kouraantuntuvasti käsittäneet, ettei niitä ensinkään saata toisiinsa verrata, ja toisen koko olon laatu, ynnä kaikki tämän olon peruslait, on toisessa mitätön ja vähemmän kuin mitätön. — Minä uskon, että tätä viimeistä tutkistelemustani vain harvat ovat oikein ymmärtäneet, ja että se kaikkien mielestä, jotka eivät ole sitä ymmärtäneet, tuntuu vastenmieliseltä, jopa kenties loukkaavalta. Tällainen syy ei kuitenkaan koskaan johda minua jättämään pois mitään, mikä on omansa valaisemaan perusaatostani. —
Tämän luvun alussa olen selvitellyt, että suuri kiintymys elämään, tai pikemmin kuoleman pelko, ei suinkaan johdu tiedosta, missä tapauksessa se olisi elämän arvon havaitsemisen tulos, vaan että tällä kuolemanpelolla on juurensa välittömästitahdossa,jonka alkuperäisestä olemuksesta se puhkeaa esiin — olemuksesta, joka on tietoa vailla ja senvuoksi sokea. Niinkuin meidät houkuttaa elämään hekuman aivan petollinen pyyde, niin pidättää meidät siinä aivan yhtä petollinen kuoleman pelko. Molemmat puhkeavat esiin tahdosta, joka on itsessään tiedoton. Jos ihminen päinvastoin olisi pelkästääntiedoitsevaolento, täytyisi kuoleman olla hänelle ei ainoastaan yhdentekevä, vaan suorastaan tervetullut. Nyt opettaa meitä tähänastinen tarkastelumme, että kuolema kohtaa vaintiedoitsevaatajuntaa, kun sensijaan tahto, sikäli kuin se on tosiolevainen, joka on jokaisen yksilöllisen ilmiön perustuksena, on vapaa kaikesta, mikä johtuu aikamääräyksistä, siis myös katoamaton. Sen pyrkimys olemassaoloon ja ilmenemiseen, mistä maailma johtuu, täyttyy alituisesti, sillä maailma saattelee sitä kuin ruumista varjonsa, koska se on vain tahdon näkyväiseksi tullut olemus.
Se että tahto meissä kuitenkin pelkää kuolemaa, johtuu siitä, että tällöin tieto esittää sille sen olemuksen vain yksilöllisessä ilmiössä, mistä tahto joutuu harhaluulon valtaan, että se tämän ilmiön mukana tuhoutuu, suunnilleen niinkuin kuvani näyttää tuhoutuvan kuvastimen mukana, kun tämä pirstautuu. Kun tällainen tuhoutuminen on vastoin tahdon alkuperäistä olemusta, joka on sokeata pyydettä olemassaoloon, täyttää se sen kammolla. Tästä seuraa nyt, että se meissä, mikä yksin pystyy kuolemaa pelkäämään ja sitä myös yksin pelkää, tahto, jää kuoleman koskemattomaksi. Se taas, mitä kuolema kohtaa ja mikä todella häviää, ei luonteensa mukaisesti pysty tuntemaan mitään pelkoa eikä ylimalkaan mitään tahtomista tai mielenliikutusta, jonka vuoksi sille oleminen ja olemattomuus ovat yhdentekeviä. Tämä olentomme puoli on tiedon subjekti, intellekti, joka on olemassa vain suhteessaan miellemaailmaan, s.o. ulkokohtaiseen todellisuuteen, minkä vastike eli korrelaatti se on ja minkä oleminen pohjaltaan on samaa kuin sen oma. Joskaan siis yksilöllinen tajunta ei säily kuoleman yli, säilyy kuitenkin se mikä yksinään sitä vastaan tarraa: tahto. Tästä saa selityksensä se ristiriita, että filosofit aina ovat tiedon näkökannalta oivallisin perustein todistaneet, ettei kuolema ole mikään onnettomuus; ja kuitenkin kuolemanpelko silti jää ennalleen, koska se ei ole lähtöisin tiedosta, vaan yksinään tahdosta. Siitä juuri, että vain tahto, mutta ei ymmärrys, on hävittämätön, johtuu sekin, että kaikki uskonnot ja filosofiat myöntävät vain tahdon eli sydämen hyveille palkinnon iäisyydessä, mutta ei ymmärryksen eli pään hyveille.
Ylläolevan valaisuksi vielä seuraava.
Tahto, jota meidän tosiolemuksemme on, on yksinkertainen luonnoltaan: se tahtoo vain eikä tiedä. Tiedon subjekti sensijaan on toisasteinen, tahdon esineistymyksestä eli objektivatiosta johtuva ilmiö; se on tuntohermoston kokoova kohta, ikäänkuin polttopiste, jossa kaikkien aivo-osien toiminnansäteet yhtyvät. Sen täytyy senvuoksi aivojen mukana tuhoutua. Itsetajunnassa se, yksin tietävänä, suhtautuu katsojana tahtoon ja tuntee tämän — vaikka itse on siitä vesonut — kuitenkin itsestään eroavaksi, vieraaksi; senvuoksi se tunteekin tahdon vain empirisesti, ajallisesti, katkonaisesti, perättäisissä virikkeissään ja toimituksissaan; se saa myös tiedon tahdon päätöksistä vastaa posteriori, jälkeenpäin ja usein vallan välillisesti. Tästä saa selityksensä, että oma olentomme on meille, juuri ymmärryksellemme, arvoitus, ja että yksilö pitää itseään vastasyntyneenä ja katoavaisena, vaikka sen tosiolemus on ajaton, siis ikuinen. Kuten nyttahto ei tiedä, on päinvastoin ymmärrys eli tiedon subjekti yksintiedoitseva, koskaan tahtomatta. Tämä on ruumiillisestikin siten osoitettavissa, että kuten on jo toisessa kirjassa mainittu,Bichat'nmukaan eri mielenliikutukset välittömästi järkyttävät kaikkia eliön osia, lukuunottamatta aivoja, jotka korkeintaan välillisesti, s.o. edellisten häiriöiden vaikutuksesta, joutuvat niille alttiiksi (De la vie et de la mort, art. 6, § 2). Mutta tästä seuraa, että tiedon subjektilla itsessään ja sellaisenaan ei ole osanottoa tai harrastusta mitään kohtaan, vaan sille on jokaisen olion, jopa sen itsensäkin, oleminen ja olemattomuus yhdentekevä.
Miksi pitäisi tällaisen välinpitämättömän olennon olla kuolematon? Sen oleminen päättyy tahdon ajallisen ilmiön, s.o. yksilön mukana, kuten se on tämän mukana syntynytkin. Se on lyhty, joka sammutetaan, kun se on tehnyt tehtävänsä. Ymmärrys, kuten sen piiriin sisältyvä havaintomaailma, on pelkkää ilmiötä; mutta kummankaan katoavaisuus ei liikuta sitä, minkä ilmiötä ne ovat. Intellekti on keskushermoston toiminto; mutta samoinkuin muukin ruumis on tämätahdonesineistymys. Siksi perustuu ymmärrys eliön ruumiilliseen elämään; mutta tämä itse perustuu tahtoon. Elimellistä ruumista saattaa siis määrätyssä merkityksessä pitää tahdon ja intellektin välijäsenenä, vaikka se oikeastaan on vain intellektin havainnossa paikallisena esiintyvä tahto itse. Kuolema ja syntymä merkitsevät tajunnan alituista uudistumista itsessään loputtomassa ja aluttomassa tahdossa, joka yksin on ikäänkuin olemassaolon substanssi. Mutta jokainen sellainen uudistuminen tuo mukanaan uuden elämäntahdon kieltämisen mahdollisuuden. Tajunta on tiedon subjektin, voi sanoa myös: aivojen elämää, ja kuolema sen loppu. Senvuoksi on tajunta äärellinen, alati uusi, alati alusta alkava.Tahtoyksin säilyy, mutta se yksin säilymisestä välittääkin, sillä se on elämäntahtoa. Tiedoitseva subjekti sensijaan ei välitä mistään. Mutta minuudessa yhtyvät molemmat. — Jokaisessa eläinoliossa on tahto kamppaillut itselleen intellektin; tämän valossa se tavoittaa tarkoituksiaan. Ohimennen sanoen saattaa kuolemanpelko osittain johtua siitäkin, että yksilöllinen tahto niin vastahakoisesti eroaa luonnon sille suomasta intellektistä, jota vailla se tietää olevansa avuton ja sokea.
Ylläolevaan soveltuu vihdoin myös jokapäiväinen siveellinen kokemus, joka opettaa meille, että tahto yksin on todellinen, kun sensijaan sen esineet, jotka edellyttävät tiedon, ovat vain ilmiöitä, vain vaahtoa ja usvaa, sen viinin kaltaista, jota Mefistofeles Auerbachin kapakassa maistaa: "Minusta tuntuu kuitenkin, kuin olisin juonut viiniä".
Kuolemankauhu johtuu suureksi osaksi siitä harhanäöstä, että nyt minä häviän, mutta maailma säilyy. Pikemminkin on vastakohta tosi: maailma häviää, mutta minuuden sisäisin ydin, tämän subjektin kannattaja ja tuottaja, jonka mielteenä näin maailma oli olemassa, säilyy. Aivojen keralla tuhoutuu intellekti ja tämän keralla ulkoinen maailma, joka on pelkkä intellektin mielle. Se että toisissa aivoissa, kuten ennenkin, elää ja leijuu samanlainen maailma, on häviävään intellektiin nähden yhdentekevää. — Ellei siis varsinainen todellisuus piilisitahdossaja vainsiveellinenolemassaolo ulottuisi kuoleman yli, niin ei intellektin ja siihen sisältyvän maailman sammuessa olioiden olemus ylimalkaan olisi mitään muuta kuin loppumaton saatto lyhyitä ja himmeitä, keskenään irrallisia unelmia, sillä tiedoton luonto jatkaa olemistaan vain tiedoitsevan ajallisena mielteenä. Maailmanhenki, joka tarkoituksettomasti uneksii useimmiten hyvin himmeitä ja raskaita unelmia, olisi silloin kaikki kaikessa.
Kun siis yksilö tuntee kuolemanpelkoa, on meillä oikeastaan se eriskummainen, jopa naurettava näytelmä nähtävänämme, että maailmojen luojan valtias, joka täyttää kaikkeuden olemuksellaan ja joka yksin kaikelle olevaiselle suo sen olemassaolon, empii ja pelkää tuhoutuvansa, vaipuvansa ikuisen tyhjyyden kuiluun, — kun sensijaan todellisuudessa kaikki on häntä täynnä eikä ole mitään paikkaa, missä häntä ei olisi, kun oleminen ei kannattele häntä, vaan hän olemista. Ja kuitenkin tämä valtias arkailee kuolemanpelkoa kärsivässä yksilössä, sillä hän on sen yksilöistymyksen perustan aiheuttaman harhan alainen, että hänen olemisensa rajoittuu tähän nyt kuolevaan olentoon: tämä harha kuuluu siihen raskaaseen uneen, jonka lumoihin hän elämäntahtona on joutunut. Mutta kuolevalle saattaisi sanoa: "Sinä lakkaat olemasta jotakin, joksi sinun ei olisi pitänyt koskaan tulla".
Niin kauan kun mitään tämän tahdon kieltämystä ei ole esiintynyt, on se, mitä kuolemassa meistä jälelle jää, aivan toisen olemisen itu ja ydin, jossa uusi yksilö paljastuu itsellensä, niin raikkaana ja tuoreena, että se hämmästyneenä mietiskelee omaa olemistaan. Siitäpä se jalojen nuorukaisten taipumus haaveisiin ja unelmoimiseen aikana, jolloin tämä tuores taju juuri on täysin kehkeytynyt. Mitä on yksilölle uni, sitä on kuolema tahdolle tosiolemuksenamme. Se ei jaksaisi kautta äärettömyyden jatkaa samaa puuhaa ja kärsimystä, ilman tosi voittoa, jos sillä muisti ja yksilöllisyys säilyisi. Se heittää ne yltään — tämä on Lethe, unhon virta — ja astuu kuolon unen virkistämänä ja uudella intellektillä varustettuna uutena olentona jälleen esiin: "uusille rantamille houkuttelee uusi päivä!"
Itseään myöntävänä elämäntahtona piilee ihmisen olemisen juuri suvussa. Täten on siis kuolema toisen yksilöllisyyden menetys ja toisen vastaanotto, siis yksilöllisyyden muutos oman tahdon yksinomaisen johdon alaisena. Sillä tässä yksinään piilee se ikuinen voima, joka saattoi tuottaa yksilön olemassaolon minuuksineen, mutta ei kuitenkaan luonteensa mukaisesti voi säilyttää häntä siinä. Sillä kuolema on se epäys, minkä jokaisen olion olemus (essentia) saa vaatiessaan olemassaoloa (existentia), sen vastakohdan ilmeneminen, mikä jokaisessa yksilöllisessä olemassaolossa asustaa: "sillä kaikki, mikä syntyy, ansaitsee joutua perikatoon". Kuitenkin on samalle voimalle, siis tahdolle, tarjona lukematon määrä juuri tällaisia olemisia minuuksineen, jotka taas puolestaan ovat yhtä mitättömiä ja katoavaisia. Kun nyt jokaisella minuudella on oma erikoinen tajuntansa, ei tähän katsoen ole mitään eroa niiden äärettömän suuren lukumäärän ja yhden ainoan välillä. Tältä kannalta katsoen ei minusta näytä satunnaiselta, ettäaioon, iäisyys kreikankielellä, yhtaikaa merkitsee yksityistä elämänikää ja ääretöntä aikaa; tästä saattaa näet, joskin epäselvästi, huomata, että molemmat itsessään ja pohjaltaan ovat samaa. Täten ei oikeastaan ole mitään eroa sillä, olisinko olemassa vain oman elinikäni vaiko äärettömän ajan.
Tosin emme voi muodostaa itsellemme täyttä käsitystä kaikesta tästä ilman aikakäsitteitä; kuitenkin pitäisi jättää nämä syrjään silloin kun on kysymyksessä tosiolevaisuus. Mutta ymmärryksemme muuttumattomiin rajoituksiin kuuluu, ettei se koskaan saata täysin vapautua tästä kaikkien mielteittensä ensimäisestä ja alkuperäisimmästä muodosta voidakseen sitten työskennellä sitä ilman. Täten me tässä tosin johdumme eräänlaiseen metempsykoosiin, oppiin sielunvaelluksesta, kuitenkin tehden sen merkitsevän eron, ettei tämä koske koko psyykeä, nimittäin ei tiedoitsevaa olentoa, vaan tahtoa yksinään. Tällä tavoin monet sielunvaellusoppiin liittyvät mahdottomuudet poistuvat. Edelleen on meille selvillä, että ajan havaintomuotoa käytetään tässä vain mukautumisena ymmärryksemme rajoitukseen, jota ei voi välttää. Jos me nyt vielä otamme avuksi sen eräässä seuraavassa luvussa selviteltävän tosiseikan, että luonne, s.o. tahto, periytyy isältä, ymmärrys sensijaan äidiltä, niin soveltuu varsin hyvin käsitykseemme, että ihmisen itsessään yksilöllinen tahto kuolemassa erkanee ymmärryksestä, jonka se siitoksessa äidiltä sai, ja että se tällöin muuttuneen luonteensa mukaisesti, noudattaen maailman, tämän kanssa sopusoinnussa olevaa, läpeensä välttämätöntä kulkua, uudessa siitoksessa saa uuden ymmärryksen, jonka kera se muodostaa uuden olennon, millä ei ole mitään muistoa aikaisemmasta olemisestaan. Sillä ymmärrys, jolla yksin on muistin kyky, on kuoleva osa eli muoto, tahto taas ikuinen osa eli substanssi; täten soveltuu kysymyksenalaisen opin nimeksipalingenesiaeli uudestisyntymys paremmin kuinmetempsykosis.Nämä alituiset uudestisyntymiset muodostavat siis itsessään häviämättömän tahdon elämänunelmien saaton, kunnes näin yhä uudessa muodossa saatu runsas ja monenlainen tieto sen opettaa ja parantaa, niin että se hylkää oman itsensä.
Tähän käsitykseen soveltuu myös buddhalaisuuden varsinainen niinsanoaksemme esoteerinen oppi, sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan uusimpien tutkimusten nojalla, se kun ei opeta sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliseen perustaan pohjautuvaa uudestisyntymistä, jota se hyvin syvällisesti kehittää ja esittää. (Tämän voi nähdä suuresti lukemisen ja huomion arvoisesta Hardyn esityksestä kirjassaManual of Buddhism, siv. 394-396, joihin on verrattava saman kirjan sivut 429, 440 ja 445. Sitä varmistavat seuraavat teokset: Taylor,Prabodh Chandro Daya, Lontoo 1812, s. 35, samoin SangermanonBurmese empire, s. 6; samoinkuin myösAsiat. Researches, nid. 6, s. 179, ja nid. 9, siv. 256.)Köppeninkirjoittama varsin käyttökelpoinen buddhalaisuuden käsikirja sisältää myös oikean esityksen tästä kohdasta. Buddhalaisten suurelle enemmistölle on tämä oppi kuitenkin liian korkea; senvuoksi heille saarnataan sielunvaellusta edellisen helppotajuisena korvikkeena.
Muuten ei ole jätettävä huomioonottamatta, että suorastaan kokemussyytkin puhuvat tämänlaatuisen uudestisyntymisen puolesta. Sillä on tosiasiallisesti olemassa joku yhteys uusien olentojen syntymän ja entisten kuoleman välillä; tämä käy näet ilmi siitä ihmissuvun suuresta hedelmällisyydestä, joka ilmenee hävittävien kulkutautien seurauksena. Kun musta surma 14. vuosisadalla oli hävittänyt vanhan maailman suurimmaksi osaksi sukupuuttoon, kävi ihmissuvun hedelmällisyys aivan tavattomaksi ja kaksoissynnytykset olivat varsin yleisiä; kovin eriskummainen oli tällöin se seikka, ettei kellään tähän aikaan syntyneellä lapsella ollut täyttä määrää hampaita; ponnisteleva luonto siis kitsaili yksityiskohdissa. Tämän kertooF. SchnurrerkirjassaChronik der Seuchen, 1825. MyösCasper("Über die wahrscheinliche Lebensdauer des Menschen", 1835) toteaa sen periaatteen, että väestön keskuudessa esiintyvien synnytysten lukumäärällä on mitä ratkaisevin vaikutus sen yksilöiden elämänikään ja kuolevaisuuteen, niin että syntyväisyys ja kuolevaisuus aina käyvät rinnan, aina ja kaikkialla lisääntyvät ja vähenevät samassa suhteessa, minkä hän taatusti näyttää toteen esimerkeillä monista maista ja niiden eri maakunnista. Ja kuitenkaan ei mitenkään voi olla olemassaruumiillistasyy-yhteyttä minun aikaisen kuolemani ja vieraan aviovuoteen hedelmällisyyden välillä tai päinvastoin. Tässä siis esiintyy kieltämättä ja hämmästyttävällä tavalla metafyysillinen fyysillisen olevaisen välittömänä selitysperusteena. — Kukin vastasyntynyt olio tosin astuu reippaana ja iloisena uuteen elämään ja nauttii sitä kuin lahjaa; mutta ei ole eikä saata olla mitään lahjaksi saatua. Sen uuden elämän on maksanut iällään ja kuolemallaan joku entinen olio, jonka tuhoutuessa säilyi se häviämätön ydin, mistä tämä uusi on syntynyt; he ovatyksiolento. Kuitenkin ratkaisisi suuren arvoituksen se, joka osaisi niiden välisen sillan näyttää.
Tässä ilmaistu suuri totuus ei olekaan koskaan ollut täysin tuntematon, joskaan sitä ei ole voitu käsittää tarkalleen oikealla tavallaan, tämän kun tekee mahdolliseksi vain oppi tahdon etusijasta ja metafyysillisestä olennosta, ja ymmärryksen toisasteisesta, pelkästään elimellisestä luonteesta. Me huomaamme näet, että sielunvaelluksen oppi polveutuu ikiammoisista, jaloimmista ihmissuvun aikakausista ja on aina ollut maan päällä levinneenä ihmissuvun suuren enemmistön uskona, jopa oikeastaan kaikkien uskontojen oppina, juutalaista ja kahta tästä polveutuvaa uskontoa lukuunottamatta. Kaikkein ylevimpänä se on kuitenkin esiintynyt ja eniten totuutta lähestynyt, kuten jo mainittiin, buddhalaisuudessa. Kun näet kristityt lohduttautuvat jälleennäkemisellä toisessa maailmassa, mistä ihmiset löytävät toisensa ihan ennallaan, on muiden uskontojen mukaan jälleennäkeminen jo käynnissä, vaikkakinincognito, nimettömästi. Syntymäin kiertokulun ja metempsykosin tai palingenesian vaikutuksesta tulevat näet henkilöt, jotka nyt ovat kanssamme läheisessä yhteydessä tai kosketuksessa, tulevassakin syntymässä rinnan meidän kanssamme syntymään, ja heillä tulee olemaan samat tai analogiset suhteet ja mielialat meitä kohtaan kuin nyt, olkoot ne sitten ystävällistä tai vihamielistä lajia. (Kts. esim. Spence Hardy,Manual of Buddhism, s. 162.) Jälleentuntemus tosin rajoittuu tällöin hämärään aavistukseen, muistoon, jota ei voi selvänä mieleen palauttaa ja joka viittaa äärettömään etäisyyteen; — lukuunottamatta kuitenkin Buddhaa itseään, jolla on etuoikeus tuntea selvästi omansa ja muiden aikaisemmat syntymät, kuten tämä onJatakas-kirjoissa kuvattu. Ja todellakin, ken armoitettuina hetkinä aivan ulkokohtaisesti kiinnittää katseensa ihmispuuhaan, hänen mielensä valtaa se intuitiivinen vakaumus, ettei ainoastaan sama olevaisuus (Platonin) ideain tavoin aina pysy ja säily, vaan että nykyinen sukupolvi varsinaiselta ytimeltään, suorastaan olemukseltaan, on sama kuin sen edellä kulloinkin käynyt. Kysymys on vain siitä, missä tämä ydin piilee; vastaus, jonka minun oppini siihen antaa, on tunnettu. Mainitun intuitiivisen vakaumuksen saattaa ajatella syntyneen siten, että moninaistamisvälineiden, — ajan ja paikan — toiminnassa tapahtuu hetkellinen keskeytyminen.
Mitä sielunvaellusopin yleisyyteen tulee, sanoo siitä Obry oivallisessa kirjassaan"Du Nirvana Indien"s. 13 aivan oikein: "Tämä vanha usko on kiertänyt maailman ympäri ja oli vanhimpina aikoina niin levinnyt, että eräs englantilainen oppinut lausui sen olevan vailla isää, vailla äitiä ja vailla sukupuuta" (Ths. Burnet, Beausobren kirjassaHistoire du Manicheisme, II, s. 391). Jo vedat kuten kaikki Intian pyhät kirjat opettavat sielunvaellusta, ja se on kuten tunnettu brahmalaisuuden ja buddhalaisuuden ydin, ja vallitsee täten yhä vielä koko ei-islamilaista Aasiaa, siis enemmän kuin puolta koko ihmiskunnasta, mitä lujimpana rakennuksena, jolla on uskomattoman suuri käytännöllinen vaikutus. Samoin uskoivat siihen egyptiläiset (Herod., II, 123), joilta Orpheus, Pythagoras ja Platon ottivat sen innostuneesti vastaan. Että sitä opetettiin myös kreikkalaisten mysterioissa, käy kieltämättömästi ilmi Platonin "Lakien" yhdeksännestä kirjasta (s. 36 ja 42,ed. Bip.). Nemesius (De nat. hom., .c. 2) sanoo suorastaan: "Kaikki kreikkalaiset, jotka väittivät sielun kuolemattomaksi, arvelivat yksimielisesti sen siirtyvän toisesta ruumiista toiseen". Edda-runotkin, varsinkin Völuspassa, opettavat sielun vaellusta. Niinikään on se druidien uskonnon perustus (Caes. de bello Gall., VI. — A. Pictet,Le mystère des Bardes de l'ile de Bretagne, 1856). Jopa eräs Hindustanin muhamettilainen lahko, Bohrah nimeltään, josta Colebrooke laveasti kertoo (Asiat. res. nid. 7, s. 336), uskoo sielunvaelluksen ja pidättyy sen mukaisesti kaikesta liharuuasta. Myös amerikalaisten ja neekerikansojen, vieläpä australialaisten keskuudessa näkyy jälkiä siitä, kuten käy ilmi eräästä englantilaisestaTimes-lehdessä annetusta kuvauksesta 29 päivältä tammik. 1841, missä kerrotaan kahden australialaisen villin teloituksesta murhapolton ja miestapon vuoksi: "Nuorempi heistä astui kohti kuolemaansa paatunein ja päättäväisin ilmein, mikä, kuten kävi ilmi, tarkoitti kostoa, sillä hänen ainoasta käsitettävästä lausunnostaan ilmeni, että hän tulisi palaamaan maan päälle 'viisaana miehenä', ja tämä antoi hänelle päättäväisyyttä."Ungewitterinkirjassa"Der Welttheil Australie"(1853) kerrotaan myös, että Uuden Hollannin papualaiset pitivät valko-ihoisia omina maailmaan palanneina sukulaisinaan.
Kaikesta tästä käy ilmi, mitenkä sielunvaelluksen usko esiintyy ihmisen luonnollisena vakaumuksena niin pian kun hän jonkunverran harkitsee asioita ennakkoluulottomasti. Täten se todellakin olisi sentapainen ihmisjärjen luonteen mukainen, sen omien muotojen luoma oppi, kuin Kant erheellisesti väittää kolmen järjenaatteensa olevan; ja missä sitä ei olisi tavattavissa, olisivat positiiviset, toisenlaatuiset uskonopit sen vasta myöhemmin tunkeneet tieltään. Myös olen huomannut, että se heti käy selväksi jokaiselle, joka siitä ensi kerran kuulee. Katsokoon lukija vain esim., kuinka vakavasti Lessing sitä suosittelee"Erziehung des Menschengeschlechts"nimisen kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä. Myös lausuu Lichtenberg itsekuvauksessaan: "En voi päästä siitä ajatuksesta, että olin kuollut, ennenkuin synnyin". Jopa kokemuksen kannalla ylenmäärin pysytteleväHumelausuu skeptillisessä tutkielmassaan kuolemattomuudesta, s. 23: "Sielunvaellusoppi on senvuoksi ainoa tämänlaatuinen järjestelmä, jolle filosofia saattaa kallistaa korvansa".[8] Mutta tätä, kautta koko ihmissuvun levinnyttä uskoa, joka on yhtä selvä viisaille kuin rahvaalle, vastustaa juutalaisuus ynnä molemmat tästä kehkeyneet uskonnot, nämä kun opettavat ihmisen tyhjästä luoduksi, mihinkä oppiin hänen sitten on liitettävä usko rajattomasta kuolemanjälkeisestä säilymisestään.
Näiden uskontojen on tosin tulella ja miekalla onnistunut tunkea pois Europasta ja osasta Aasiaa mainittu ihmiskunnan lohdullinen periusko; mutta kuinka kauaksi? Mitenkä vaivaloisesti tämä kuitenkin on tapahtunut, sen osoittaa vanhin kirkkohistoria: useimmat kerettiläiset, esim. simonistit, basilidianit, valentinianit, markonitit, gnostilaiset ja manikealaiset olivat juuri tämän periuskon kannattajia. Juutalaiset itsekin ovat siihen osaksi eksyneet, kuten Tertullianus ja Justinus (dialogeissaan) kertovat. Talmudissa kerrotaan, että Abelin sielu vaelsi Sethin ja sitten Moseksen ruumiiseen. Jopa käy raamatunkohta Matt. 16, 13-15 järjellisesti käsitettäväksi vain sillä edellytyksellä, että otaksutaan siinä tarkoitettavan sielunvaellusoppia. Lukas tosin, jonka evankeliumissa se myös todetaan (9, 18-20), lisää juutalaisia varten sen edellytyksen, että niin vanha profeetta voisi vielä aivan entisenään nousta haudastaan, mikä kuitenkin olisi kouraantuntuva järjettömyys, he kun tietävät, että hän jo on maannut haudassaan 600 tai 700 vuotta, siis on jo ammoin muuttunut tomuksi. Kristinuskossa on muuten sielunvaelluksen ja siinä tapahtuvan, aikaisemmassa elämässä tehtyjen syntien sovituksen sijaan tullut oppi perisynnistä, s.o. toisen yksilön tekemien syntien sovituksesta. Molemmat näet identifioivat, vieläpä siveellisessä tarkoituksessa, nykyisen ja aikaisemmin olleen ihmisen: sielunvaellus tekee sen välittömästi, perisynti välillisesti.
Kuolema on suuri kuritus, jonka elämäntahto — tarkemmin: tähän oleellisesti kuuluva itsekkyys — saa luonnon kädestä; ja se voidaan käsittää rangaistuksena olemisestamme. Kuolema lausuu: sinä olet toiminnan tuote, jonka ei olisi pitänyt tapahtua, ja siksi sinun pitää kuolla, tehdäksesi sen tyhjäksi. Kuolema on sen solmun tuskallinen purkaminen, minkä siitos hekumalla solmi, olemuksemme suuren perus-erheen pakollinen, väkivaltainen poistaminen, suuren harhan paljastus. Me olemme pohjaltamme jotakin, minkä ei pitäisi olla olemassa. Itsekkyys on oikeastaan siinä, että ihminen katsoo kaiken todellisuuden rajoittuvan omaan henkilöönsä, arvellen olevansa vain tässä eikä muissa. Kuolema opettaa hänelle parempaa, hävittäessään tämän yksilön, niin että ihmisen olemus, mikä on hänen tahtonsa, vastaisuudessa elää vain muissa yksilöissä, mutta hänen ymmärryksensä, joka kuului pelkästään ilmiöön, s.o. miellemaailmaan, ollen vain ulkomaailman muoto, jatkaa olemistaan vain mielleolevaisuudessa, olioidenulkokohtaisessaolemisessa, siis niinikään vain tähänastisen ulkomaailman olemisessa. Hänen koko minuutensa elää siis tästä lähtien vain siinä, mitä hän tähän saakka oli pitänyt 'ei-minänä', sillä ulkoisen ja sisäisen ero raukeaa. Palauttakaamme mieliimme tässä, että parempi ihminen on se, joka itsensä ja muiden välillä tekee vähimmän eron, ei pidä heitä ehdottomasti 'ei-minänä', kun sensijaan tämä ero huonoille ihmisille on suuri, jopa ehdoton, minkä seikan olen esittänyt palkintokirjoituksessani siveellisyyden perustasta. Sen mukaan siis, minkälaiseksi tämä ero tehdään, on kuolema suuremmassa tai vähemmässä määrässä ihmisen häviö. — Mutta jos taas lähdemme siitä, että minun ulkopuolellani ja minun sisäpuolellani olevan ero, ollen paikallinen, perustuu pelkkään ilmiöön eikä tosiolevaiseen, — ei siis ole mikään ehdottoman todellinen, — niin näemme oman yksilöllisyytemme menetyksessä vain ilmiön menetyksen, siis pelkästään näennäisen menetyksen. Kuinka todelliselta tämä ero kokemustajunnassa näyttääkin, metafyysillisessä katsannossa ei kuitenkaan ole varsinaista eroa seuraavien väittämien välillä: "minä häviän, mutta maailma säilyy", ja "maailma häviää, mutta minä säilyn".
Mutta ennen kaikkea on kuolema se suuri tilaisuus, jolloin minuus saattaa lakata olemasta; hyvä sille, ken sitä käyttää. Elämänaikana on ihmisen tahto vapautta vailla; hänen muuttumattoman luonteensa pohjalla tapahtuu hänen toimintansa, vaikuttimien ketjua seuraten, niinkuin sen täytyy tapahtua. Jokaisella on nyt muistissaan paljon tekoja, joihin hän ei itse ole tyytyväinen. Jos hän nyt jatkuvasti eläisi, toimisi hän muuttumattoman luonteensa mukaisesti yhä edelleenkin samalla tavoin. Siksi täytyy hänen lakata olemasta sitä mitä hän on, jotta hänen olentonsa itu voisi kehittyä uudeksi ja toiseksi. Siksi kuolema kirvoittaa nämä kahleet, tahto on taas vapaa, sillä olemisessa(esse)eikä toimimisessa (operari) piilee vapaus. "Sydämen solmu aukeaa, kaikki sen epäilykset häipyvät ja sen puuha taukoo", on eräs vedojen kuuluisa lauselma, jota kaikki vedentikot usein toistavat. Kuoleman hetkellä me vapaudumme siitä yksipuolisesta yksilöllisyydestä, mikä ei muodosta olemuksemme sisäisintä ydintä, vaan on ajateltava jonkunlaiseksi sen harhautumaksi; alkuperäinen tosi vapaus astuu jälleen voimaan tällä hetkellä, jota sikäli voidaan pitäärestitutio ad integrumina, kaiken ennalleen palautuksena. Tästä näyttää johtuvan se rauha ja lepo, joka näkyy useimpien kuolleitten kasvoilla. Rauhallinen ja leppoisa on säännöllisesti jokaisen hyvän ihmisen kuolema, mutta haluttu ja iloinen kuolema on elämänkieltäjän etuoikeus, sen, joka elämäntahdosta luopuu ja kieltää sen. Sillä vain hän tahtootodellaeikä vainnäennäisestikuolla, siis ei hän tarvitse eikä kaipaa yksilöllisyytensä säilymistä. Siitä olemisesta, minkä me tunnemme, hän mielellään luopuu; mikä hänelle sen sijalle annetaan, ei meidän silmissämme olemitään, koska meidän olemisemme ei suhteessaan siihen ole mitään. Buddhalaisten usko nimittää sitäNirvanaksi, s.o. sammumiseksi.[9]
Viiteselitykset:
[1]Die Welt als Wille und Vorstellung-teoksen toinen nidos, jonka 41. luvun seuraava kirjoitelma muodostaa, jakaantuu neljään "kirjaan". Mainittu luku on tämän "kirjan" alussa.
[2] Sananmukaisesti käännettynä 'tahto elämään' (der Wille zum Leben). Lukijaa pyydetään pitämään tämä merkitys mielessään.
[3]In gladiatoriis pugnis timidos et supplices, et, ut vivere liceat, obsecrantes etiam odisse solemus; fortes et animosos, et se acriter ipsos morti offerentes servare cupimus. Cic. pro Milone, c. 34. (Gladiatoritaisteluissa on meillä tapana vihata arkoja ja niitä, jotka rukoilevat henkensä puolesta; rohkeita ja uljaita sensijaan ja niitä, jotka pelottomasti itse käyvät kuolemaa kohti, haluamme auttaa.)
[4] Oppi, että aika on pelkästään olennostamme johtuva havainnonmuoto (kuten paikallisuuskin) ilman vastinetta tosiolevaisuudessa.
[5] Uni katkaiseeanimaalisettoiminnot, kuolemaorgaaniset.
[6] On vainyksi nykyisyysja se on aina olemassa, sillä se on tosiolevaisuuden yksinomainen muoto. Meidän tulee päästä siihen, että älyämme, etteimenneisyysoleitsessäännykyisyydestä eroava, vaan ainoastaan meidän käsityksessämme, joka pukeutuuajanmuotoon, ja että vain tämän vaikutuksesta nykyisyys näyttää menneisyydestä eroavalta. Tätä älyämystä edistää se, jos kuvittelee kaikki ihmiselämän tapahtumat ja kohtaukset, huonot ja hyvät, onnelliset ja onnettomat, ilahduttavat ja hirvittävät, kuten ne aikojen kuluessa ja eri paikoissa perättäin esiintyvät mitä kirjavimmassa monimuotoisuudessa ja vaihtelussa,yhdellä kertaa yhtaikaisestioleviksi, pysähtyneessä nykyisyydessä, — silloin selviää, mitä elämäntahdon objektivatio oikeastaan sisältää. — Sekin, että laatukuvat herättävät mielihyväämme, perustuu pääasiassa siihen, että ne kiteyttävät elämän vaihtuvia kohtauksia. — Ylläesitetyn totuuden aavistus on luonut metempsykosin dogmin, opin sielunvaelluksesta.
[7] Jos maalari tahtoisi yhdistää hevoskaulaan ihmispään. Suom.
[8] Tämä kuolemanjälkeinen tutkielma on painettu kirjassaEssays on suicide and the immortality of the soul, by the laie David Hume, Basil 1799, sold by James Decker. Tämän baselilaisen jälkipainoksen kautta ovat näet molemmat mainitut Englannin suurimman ajattelijan ja kirjailijan teokset pelastuneet häviöstä, sittenkun ne isänmaassaan vallitsevan typerän ja ylen halveksittavan tekohurskauden vaikutuksesta, mahtavan ja röyhkeän pappisvallan toimesta oli hävitetty, Englannin pysyväksi häpeäksi. Ne ovat aivan intohimottomia, kylmän järkeviä tutkimuksia molemmista mainituista aiheista.
[9]Nirvana-sananjohto esitetään eri lailla.Colebrookenmukaan (Transact. of the Royal Asiat. Soc., nid. I, s. 566) johtuu se sanastawa, 'puhaltaa' kuten tuuli, ja sen eteen on asetettu kieltosananir; se merkitsee siis tyyntä, mutta adjektiivina "sammunut". — Myös Abry,Du Nirvana Indien, lausuu s. 3: Nirvanam merkitsee sanskritissa kirjaimellisesti sammumista, sellaista kuin tulen. —Asiatic Journalinmukaan, nid. 24, s. 735, kuuluu se oikeastaanNeravana, sanoistanera, ilman, javana, elämä, joten se merkitsisi 'tuhoutuminen'. — Spence Hardy,Eastern Monachism, s. 295, johtaa Nirvanan sanastawana, synnillinen toivomus, ja kieltosanastanir. — J.J. Schmidt sanoo Itämongolian historian käännöksessä, että sanskritin sana Nirvana käännetään mongolinkielelle lauseella joka merkitsee: "vaivasta päässyt", "vaivasta vapautunut". — Saman oppineen Pietarin Akatemiassa pitämissä luennoissa onNirvana Sansaranvastakohta, mikä on alituisten uudestisyntymysten, himon ja pyyteen, aistiharhan ja muuttuvien muotojen, syntymisen, vanhenemisen, sairastamisen ja kuolemisen maailma. — Birman kielessä väännetään sana Nirvana, analogisesti muiden sanskritisanojen kanssa,Niebaniksija merkitsee "täydellinen häviäminen". Kts. SangermanonDescription of the Burmese empire, transl. by Tandy, Rome1833, § 27. Tämän kirjan ensi painoksessa vuodelta 1819 kirjoitin minäkinNieban.
End of Project Gutenberg's Kuolema ja kuolematon, by Arthur Schopenhauer