Viki Nykäri oli taitavimpia etsiviä poliiseja. Oli jo saanut ilmi monet hyvinkin hämärät rikokset. Hän se nyt oli saapunut tutkimaan tätä Uskin murhaa.
Jo ihan ensi töikseen hän heittäytyi tutuksi Juho Kokon kanssa. Kertoi olevansa vihoihin joutunut työtön, kuleksivansa eikä välittävänsä enää mistään.
Ja niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma päivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät pikkupojat kiviliuskeilla "voileipiä" vedestä. Juho oli istahtanut lähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja hälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä tarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen luo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja istahti.
"Piruvie!" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:
"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin työstä rauhassa lihovat."
Ja kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:
"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!"
Ihan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:
"Mutta saakelivie!"
Se tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä huomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.
"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu… Köyhyyden pitää kerran loppua raatajan kodista!" hän ihan julmistui.
Mutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta mieli oli jo väsynyt.
"Se köyhyys… Se joka on raatajan kodissa", tarttui hän puheluun, mutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen jatkoksi hän koki tapailla:
"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen niinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun."
Hänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen johdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta puhellen:
"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan."
Senhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma väsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä oli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas kiintyi. Hän puheli:
"Minä ennen aikaan…" Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin avomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut: sitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja raukesi siitä puhumaan, jutellen:
"Niin… Ennen aikaan minä… Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt kerran puhe tuli… Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla… vaikka eihän se hääviä ollut… ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon… Kottaraiseen vertasin sitä."
Mutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki syventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja kertoi:
"Kirjoitin siitä näin."
Ja hän lausui kuin runoa ainakin:
"Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen, köyhän majan aina tuttu vieras. Viivy, laula, visertele, mutta elä laula mieltä suruiseksi. Laula niinkuin kevään kottarainen laulaa ilot, riemut pihamaalle."
Se oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää väsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:
"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin uloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna."
Ja niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä alkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut tuntemaan Juhoa. Haaveilija — niin hän päätteli. Ne hautovat salassa suuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille maailmalle, jota uneksivat.
"Mutta mitäpä niistä… köyhän runoilemisista!" päätteli hän siinä puhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton köyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.
"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!" vannoi hän ja meni sitä menoaan etemmä asiaansa, alkaen:
"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin… Haudankaivaja kertoi sinun… eilisaamunako se olikaan vai milloin… soitelleen hautausmaalla."
Ja Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:
"Kuleksin siinä yön ulkosalla… kun ei ollut järin mihin mennäkään, niin… siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin siellä."
Se selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut tulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä, ja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin kello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha tapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua koskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui asiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili:
"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille visertäisivät!"
Niistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen tekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi ihan surulliseksi ja puheli:
"Sekin Juho Teppo… Tappoi sen kauppias Roivaan… Ensin aikoi lyödä kangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että olisi luultu sen itse hirttäytyneen."
Juho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen mieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän painui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen. Tätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa urkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti soluva nuora.
Mutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli tämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät kiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä pystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien "loksaamis"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:
"Mutta loksaan!… Kerta vielä loksaan."
Ja tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse asiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:
"Ja entäs sinä, Juho?… Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen tulisi?"
Mutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt. Iltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka sopinut Närhin aikana.
Mutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin hirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin. Närhi istahti joukkoon, aikoi puhella.
"Mitäpä tässä", tapaili Juho ja jatkoi: "Jos nimittäin hirttonuorakin ketä kuristaisi…"
Hän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: "Ystävä aina pettää hädän hetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan."
Se oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli vihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän maailman elämää.
Mutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa elämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana, kuin ajatuksissaan:
"Ka se on… Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille sauvallaan… kullekin omalla ajallaan ja tavallaan."
Mutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana. Etäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät yksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan asetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly muodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi punainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten himmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain toisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten kärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon, johon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.
Eivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi, ja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.
Ja silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai hourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja hänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen maailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:
"Arvelin tässä… Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut…"
Siinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti silmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.
"Niin… Kuolemasta kun Närhi puhuit", toisti lopulta Juho äkkiä, lyhyesti.
"Niin mitä?" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin jotain tavallaan toista asiaa hapuillen:
"Ei mitään…" Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä kuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:
"Arvelin vain, että se siellä… Se kuumoittaa punaisena kuoleman jälkeen… Valo ja kaikki…"
Ja taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin unessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten yksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:
"Se vain siellä punoittaa… Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan siellä kuoleman ahoilla ja… Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja punoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?"
Ja taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän se Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa silmällä.
"Mutta mitäpä niistä", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi ja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin raskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa rupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli jonnekin, välittämättä mihin.
"Punoittaa… Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla", kaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää jonnekin pois kävellessänsä.
Viki Nykäri oli tyytyväinen työnsä tuloksiin. Koki hän kyllä hiljaisuudessa tutkia muitakin, ettei joutuisi harhaan, mutta sittenkin suuntautuivat kaikki epäluulot Juhoon. Eivät pienimmätkään jälet viitanneet muihin. Hänelle merkitsi hyvin paljon se, että Juho puhui hautausmaalle tulemisajastansa ristiin. Samoin hänen mielenliikutuksensa ja synkistymisensä hirtetyistä puhuttaessa. Eikä ainoastaan synkistyminen, vaan myös ne Juhon oudot puheet hirttonuorasta, se lohduton hirttonuorafilosofia. Hän tiesi, että ne semmoiset puheet voivat lähteä ainoastaan murhan ja kuoleman asioissa sairastuneesta sielusta.
Ja sitten ne Juhon oudot puhelut Närhin sairaan vaimon luona murhapäivänä. Viki Nykäri oli urkkinut niistä tiedon, istuksi nyt Närhin tuvassa, puheli kulkurin eleillä ja menoilla ja koki sitä tietä perehtyä noihin Juhon puheisiin perinpohjin. Hän oli johtanut puheensa jo syvälle, tekeytyi nyt Juhon puolustajaksi ja ynseili ihan vihastuneena:
"Vanhat ämmät!.,. Höpisette vain joutavia!"
Hän imaisi savut ja jatkoi synkkänä: "Luuletteko sitten, että köyhä mies jaksaisi mitä iloisia viserrellä."
Ja kun Kaisa koki heikosti jotain selitykseksi yritellä, keskeytti hän ja tenäsi:
"Joutavia juttuja!… Ja mitä outoa hän sitten puhui?" käänsi hän äkeäksi, muka torjuvaksi kysymykseksi, ja sairas Kaisa koki silloin selitellä miten voi ja mitä muisti. Se häntä oudostutti eniten, että Juho puhui silloin tavallaan ynseästi koko ylösnousemisesta, koko Latsaruksen herättämisestä. Häntä se oli ihan loukannut, ja nyt hän vaivalloisesti hengittäen ihan nureksi:
"Juhokin… Hänen vaimo-vainajansa uskoi ja luotti Herraan… Miten tuo mies nyt hänen kuoltuaan niin ynseäksi muuttui!"
Yskäpuuska keskeytti. Juhon vaimo-vainaja olikin ollut hänen hyvä ystävänsä. Hän suri sen puolesta Juhon takia. Ne tämän väen salaiset murheet olivat aina syviä, aina vihlovan hienoja kaikessa vähäisyydessänsä, "Ei meillä köyhillä ole tässä maailmassa muutakaan murua, mistä surra… Jos tuon sen asian toki sitten säilyttäisimme", kaihoili sitten sairas vaimo. Viki Nykärikin sisällisesti aivan järkkyi. Olihan hän näissä asioissa puuhailiessansa nähnytkin ja kokenut paljon sitä, joka täällä pohjalla piileksi.
Mutta mitäpä siitä! Virka oli hänelle virka, kaikki. Hän kuittasi sairaan vaimon nureksimiset lyhyesti, kulkurin tapaan ynseillen:
"Murut siinä!… Murut ovat aina muruja!"
Ja aivan synkkänä ja katkerana hän siinä tupakoidessaan lisäsi:
"Ken muruihin tyytyy, sille ei myöskään kannikka käteen lennä!"
Siinä kaikessa oli niin todellinen katkeran elämän tuntu. Se oli näytelmänäkin todellinen osa tämän väen suuresta elämännäytelmästä. Viki Nykäri jatkoi hiljaista urkintaansa. Hän vainusi Juholla olevan rikostovereita. Siitä yhäkin tämä kavala urkkiminen. Ei kenenkään pitänyt aavistaakaan, että hän oli etsivä poliisi.
Ja uutta valoa, lisävaloa, tuntuikin hänelle tuovan tämä sairaan Kaisan selittely. Tiesi hän monista kokemuksistaan, että rikoksen poluille joutuneiden yleisenä piirteenä on ynseys kaikkea sitä kohtaan, mikä koskee n.s. tulevaista elämää, rangaistusta siinä elämässä. Sen piirteen löytäminen Juhosta oli hänelle lisätodistus Juhon syyllisyydestä.
Mutta erityisemmin hänen mieltänsä kiinnitti se Juhon silloinen haaveilu tulevan maailman verisistä valoista, tyhjyydestä, mykkyydestä, jossa kuuluu ainoastaan yksinäisen elottoman pillinsoittajan soitto.
Sen täytyi olla juuri tuon verisen murhan luoma kuva ja houre. Ei se muuta voinut olla. Hän tunsi jo Juhon. Hän oli huomannut, että sen sielunelämä on herkkä. Juuri tuommoisia harhanäkyjä ja haaveita synnyttää semmoisessa sielussa verinen murha kaikkine kauhuinensa.
Niin päätteli itsekseen Viki Nykäri.
* * * * *
Anna oli kuullut nyt niistä Juhon ruokaveloista Tiupalle ja aikoi tarjota vähistä varoistansa Juholle millä nuo syönnökset maksaa. Oli käynyt sitä varten Juhoa Tiupalla tapaamassa, mutta Juho oli ollut poissa. Ei se tohtinutkaan sinne enää niiden velkojen takia usein poiketa. Se kartteleminen ja muu oli jo Nykärin tiedossa. Kai se oli ihan luonnollista varovaisuutta, että Juho ei nyt jo heti maksa velkaansa niillä ryövätyillä rahoilla — niin hän päätteli.
Mutta Tiupankin joukkoa ahdisti jo suoranainen puute. Ei ollut enää ruokamiehistäkään turvaa. Lakkolaisilla ei ollut rahaa, ja työhön menneet pysyivät tietysti erossa talosta, jonka väki oli lakkolaisia.
Ja niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä julkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä väeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä toisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.
Sillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin oma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet yksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla oma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma lapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne tavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen povessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion suonissa hiiviksivä mykkä vesi.
Ja niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo köyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo, Maija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia. Nytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi, niin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia äkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa siitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin sairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista menehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan. Oli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa toraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon uhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: "Ole tässä sitten ja elä!" Puuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät. Juho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi, torasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:
"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo luojaa… ei oo luojaa… ei oo luojaa!" Hän ihan kuin rääkytti sitä matkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin Kaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä maksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.
"Pahus!" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä kaataakseen siitä veden saaviin.
"Elä nyt, Maija, turhia… kiivastu", yritti Tiuppa sovitella. Mutta Maija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: "Minä en voi… en voi… en voi… en voi!" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain tenäsi:
"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden kanssa tuskasta pakahtua."
Hoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa riensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä tyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut itsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.
Ja silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi itku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla vaikeroi:
"Herrasiunaa!… Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!"
Mutta mitäpä se vaikeroiminen auttaa!
Äkkiä hän sen lopettikin, sieppasi sitä itsensä liannutta poikasta käsipuolesta kiinni ja alkaen sitä kiidättää ulos pestäväksensä äkäili sille:
"Sukkelaan siitä!… Likaat itsesi kuin porsas!"
Sitä kyytiään hän hävisi poikasta kädestä riiputtaen.
"Eukko siinä… torailee… Köyhyys kun tässä alkaa päälle pakata", puheli hänen hävittyänsä Tiuppa itse, ikäänkuin Juhoa sovitellakseen.
Juho huokasi. Mitäpä hän voisi sanoakaan. Painosti taas sanomattomasti.
"Ka", tapaili hän, otti jo lakkinsa poistumista varten ja lisäili:
"Minullakin tässä on vielä ne ruokavelat… Mutta tottapahan tässä vielä selvitään."
Ja nopeasti koki hän jouduttautua ulos, ehtiäkseen päästä eteisen läpi ennen Maijan paluuta.
Oikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina hetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota tullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle, ja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan monia pölyisiä pihoja.
Ja poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille ominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden ja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen jymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin perheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:
"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät… Kun onnistuisi edes jonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä."
Ja ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:
"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo."
"Ka", tapaili Juho.
Mutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman elämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa tarkoittaen hän silloin puheli:
"Mitäpä tässä surisikaan… Minulla on jo pitkä passi taskussa…Ikuinen matkapassi, tarkoitan."
Mutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuliJuhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.
Niin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä jotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta pitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli rautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät ojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä, harvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien varaan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu:
"Hii-jop!… Hiiii-op!"
Ja samaa loppumattomiin. Hiostavaa hellettä vain, tuota hiioppi-huudahtelun ainaista jonotusta ja tahdissa vetonuorien varassa nyökkyvä iso miesjoukko, kuten joku tehtaan konemainen, kuollut työvoima. Juho Kokko istahti pihan perälle isolle harkolle ja kiintyi ajatuksettomana katsomaan menoa.
* * * * *
"Ka… Juho!" tervehti häntä äkkiä siihen vartavasten satuttautunutViki Nykäri, istahti luo ja alkoi ne ainaiset urkkimisjuttelemisensa.Hän koki päästä perille niistä otaksutuista Juhon rikostovereista.Taitavasti, kavalasti, hyvin kaukaa hän alkoi johtaa puhetta asiaakohti. Lakosta, sosialismista, kurjuudesta, kaikesta hän otti aihetta.
"Rikkureita… Työläisten vihollisia!" ynseili hän Juholle niitä kuormaa hinaavia miehiä halveksuen, ihan raapaisi päätänsä ja vannoi noille rikkureille vihastuneena:
"Ihan tässä veri päässä kiehahtaa!"
Ja sitä mukaa hän johti asiaa edelleen, ja Juho luotti häneen kuten kaikkiin, ehkäpä enemmänkin kuin moneen muuhun. Kaikessahan tuntui lakon kuoleman oireet. Niitä oireita se oli tuokin hinaava, hikinen miesjoukko.
"Ei… Ei onnistu mikään!" kaihoili Juho sitä ajatellessaan, ja mieli ihan haikeana hän yhäkin kaihoisammalla äänellä lisäili:
"Kaikki kuolee… Lakkokin ja kaikki kuolee… Ei… ei mikään onnistu."
Lentävä naakkaparvi vaakutti. Kuului taas se kuolettava "hii-jop", ja ihan kuin suruissaan jatkoi Nykäri:
"Mitä tehdä… Joukossamme ei ole vielä yksimielisyyttä… Ilmestyy aina petturi, ja ne ne tekevät hallaa."
Ja samaa tovi, toinen. Taas Juho haikaili kuin itsekseen toistellen:
"Kuolee… Lakkokin, kaikki lakastuu ja kuolee."
Miten haikealta hänen äänensäkin kuului! Mutta Nykäri vannoi nyt äkkiä, rutosti ja hyvin jyrkästi:
"Ei… Meissä ei ole voimaa… Horjumme vain ja petämme toisiamme!"
"Taitaa", epäili Juho hajamielisenä, sai ajatuksesta kiinni ja puheli:
"Mutta mitäpä siitä. Me olemme jo vanhat ja väsyneet, mutta meidän jälkeemme kasvavat uudet miehet ja ne voittavat."
Tuntui kuin hänen väsynyt äänensä olisi yritellyt virota. Mutta ei se onnistunut. Oitis jatkoi hän taas entiseen masentuneeseen tapaansa:
"Se tää vanha… Joutaa jo hävitä. Ei sitä kukaan sure."
Ja taas hän kuin tavallaan kaihoillen lisäsi: "Se tää vanha sysätään vain koskenkuohuihin ruhjoutumaan niinkuin jokin hylyksi joutunut vanha proomu tai lotja."
Nykäri ihan kuin sykähti sitä kuullessansa. Kuin surullisena jatkoiJuho:
"Niinhän se meni sekin lotja, jossa tää murhattu Uski-vainaja hukkui."
"Hukkui!… No ann' hukkua!" tekeytyi Nykäri ynseäksi koko asialle, jaJuho jatkoi, puheli kuin surullisena:
"Minä jo silloin Uski-vainajallekin siitä proomun vivusta ja niistä puurissojen lotisemisesta sanoin, että ei se kestä tääkään yhteiskunta… kun se kerran lotisee nivelistään niinkuin ne vivun rissat… ja että siinä voi väkeväkin silloin sortua mukana… yhteiskunnan sortuessa. Ja vaikka Uski-vainaja ei sitä silloin ottanut uskoakseen, niin jopahan ihan lähipäivinä hänellekin niin kävi."
Omituista avautumista! Nykäristä tuntui, kuin hän äkkiä olisi saanut oven avatuksi Juhon sielun sisimpiin. Hänen tarvitsi nyt vain kurkistaa sinne, saadakseen tiedon rikostovereista. Siinä mielessä hän äkkiä, kuin ei muka olisi Juhon äskeisestä puheesta mitään välittänyt, vannoi vihastuneena:
"Mutta se on saakeli!"
Ja oitis hän jatkoi:
"Ne nää petturit!.,. Ei ole enää montakaan, johon voisi täydellisesti luottaa!"
Hän ihan raivostui ja huusi:
"Jukolauta, ei ole!"
Ja ennenkuin Juho ehti mitään ajatella, uhitteli hän kuin kiihtynyt, raivostunutkin:
"Vai onko?… Sano kuka on, johon voi vaikka miten ja vaikka miten salaisessa asiassa luottaa! Jukolauta, sano kuka on!"
Ja Juho aikoi häntä oikaista. Hän yritti puolustaa syyttömiä, luetella nimiä, joihin voi luottaa.
"On niitä toki", yritteli hän ja tapaili:
"On esimerkiksi… Jos nyt luettelen, niin…"
Mutta Nykärin pahaksi onneksi saapui juuri silloin se kalkkiproomun ohi toisten kanssa kulkiessaan hanuria soitellut nuori mies Aapo Pusa. Sen tulo keskeytti Juhon ilmoittelun jo ennen alkuunpääsyä.
"Hei, Juho! Hih!" tervehti Aapo. Näytti olevan hieman juovuksissa, vaikka ei tosin piloille asti. Oitis hän ryhtyi härnäämään niitä hinaavia miehiä. Rikkureiksi hän niitä soimasi, kuten silloin niitäkin kalkkilastin purkajia. Hän hihkui eräälle niistä:
"Lamperi!.,. Hoi, Lamperi!"
"Paholainen!" kirosi Lamberg jo vastaan, mutta Aapo Pusa vain yltyi, ihan ilkkui:
"Myöks sä hernerokkas ja?… Kun sä ensin esikoisuutes hernerokasta möit… Myöks sä?… Vai?" tenäsi hän.
Miesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin puolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.
Mutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän vieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:
"Kuolee… kuolee… Kaikki… kaikki… Lakko ja kaikki kuolee kerran pois."
Laivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi kuivaa poutaa.
Mutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän pääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki toisetkin.
* * * * *
Kotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan. Työssään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita, kukkivia oksia.
"Poikkesin tässä", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä oksista hän sitten jatkoi:
"Meilläkin siinä aikoinaan… Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin aina oksia tai joitain ruohoja pöydällä… niinkuin kukkien asemasta."
Mutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta puheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas hän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.
"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain…", koki hän kääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa raskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen tapaili:
"No, Juho… Mitä sinä nyt taas… Suret ja…"
Mutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen puhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:
"Ei erin mitään… Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja… Taisin olla silloin kahdeksanvuotias poika…"
Hän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin vaivalloisesti:
"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri, ja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen hevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni, kuin ajaja metsään loittoni… Kunnes lopulta lakkasi."
Anna huokasi hiljaa.
"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee", lisäsi Juho. Anna ei tiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän syventyi työhönsä.
Ja taas koki Juho, puheli:
"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi aikanaan joku… vaikka soittaja-musikantti… Kun ei itselleni kohtalo sitä suonut… Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se loittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa."
Niin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja niistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän jatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli kesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana saharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne miehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin mitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä. Kaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki masensi mieltä muun lisänä.
* * * * *
Ei Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin mietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä kääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:
"Niin, Juho…"
Ja siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.
"Ka", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen tapaili: "Sitä minä vain tässä…" Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni. Kai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:
"Tiupan Maija se siinä kun soimasi… Alkoi pistellä sillä, että minä en ole enää uskovaisia."
Mutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:
"No… Anna sen olla… Koko asian." Ja työtään jatkaen hän edelleen puheli: "Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat… Ne taivaat ja jumalat!"
Se oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan ynseästi: "Jumalat meille, köyhille!… Ovathan vain olleet siinä tähän asti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien palkoilla viimeisiäkin."
Tiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen näitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:
"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat… Elä viitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan… Kun niitä kerran ei ole."
Ja niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne parikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä ullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:
"Isä-vainajakin siinä kertoi… Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan torpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä, mutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut… Häädettynä kuuluu saaneen isäkin torpastaan lähteä."
* * * * *
Kahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon seurana juomaan.
Ja siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä Juhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin helteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:
"Kuulehan, Juho… Mitenkähän olisi… Jos sinä nimittäin tulisit minun kanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!"
Ja ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:
"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta tutulta kaupunkilaistytöltä… Niin että riittää sinullekin."
Oli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta valoa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki vilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui, katse lattiassa, voiden tuskin ajatella.
"Niin, Juho!… Tule vain pois!" päätti Anna nyt jo varmasti.
Istuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo helpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän nyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:
"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna… Oltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla vaimo-vainajan sukulaisten mökillä."
Anna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:
"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo viherjyyteen… Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli himoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet lehdet."
Mikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän, aina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet pihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja hajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi painuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:
"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi…"
"Hiiii-jop!" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä oli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä alas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.
Ameriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullutJuholle jo ihan päätetyksi asiaksi.
Mutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin koskaan ennen.
Tehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa viheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi purki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja ulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä vaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta sahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan poutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän rinteeltä "ruukkia", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää rinnettä myöten alas.
Oli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki, huutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos mitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.
* * * * *
Nyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän kinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut niitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta senjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.
"Retkua sinä vain!… Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!" riiteli Aapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan kiivastui:
"Suus kiinni!" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun seasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan jo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:
"Jukolavita!" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:
"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää, eikä tovereitaan petä!… Häh, Juho Kokko?" hihkaisi hän Juhonkin puoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli:
"Ka eipä tässä…"
Ja sanat saatuansa hän koki puhella:
"Ei tuo sinultakaan, Aapo, nyt erin viisaasti ole… Kun vielä näin julkisella paikalla."
Ja hetkisen kuluttua hän vielä lisäsi:
"Ei sitä nyt ihan rimalla jo… Ei tässä niin suurta asiaa ole."
Ja miten olikaan, niin Aapo Pusa alkoi talttua. Leenakin oli masentunut ja koki selitellä, valitellen:
"Minullakin siinä kun on neljä pientä lasta, eikä isää apuna, niin millähän tässä elät ja ikäsi lakossa pysyt."
Hän ihan kuivasi silmäkulmastansa siihen kihahtaneen kyyneleen. Sirkkelisaha repäisi riinatukun poikki ihan helvetillisellä riemuhuudolla.
"Se repii… Se repii… Elämä repii meitä… niinkuin tuo sirkkelin terä", puheli Juho siitä kaihoillen. Kuin masennustansa peittääkseen ynseili Aapo Pusa jotain umpimähkäistä, heittäytyi rennoksi ja kuin uhkamielisesti hoilasi:
"Kun ma lähdin äidin luota, olin poika pieni."
Mutta nyt sai Aapo Pusa apuväkeä. Tuli muutamia hänen nuoria tovereitansa, ja yksissä voimin he alkoivat uudelleen härnätä ja uhitella. Toiset kiivastuivat. Joku haki poliisia. Se saapui. Olikin osunut siihen ihan sahan pihalle.
"Pois!… Pois täältä kaikki asiattomat!" käski se kuivasti. Täytyi totella. Nuoret miehet poistuivat uhittelevina. Aapo Pusa hoilasi poistuessaan rennosti äskeiseen lauluunsa lopun:
"Ja äidiltä ma perinnöksi sain vain mierontieni."
"Ja tekin siinä… Lähtekää pois!" käski poliisi Juhoa ja Nykäriä. Ei hänkään tiennyt mikä mies Nykäri oli. Molemmat poistuivat. Sahan pihalle he istahtivat. Juho kertoi siinä, että tämä äskeinen poliisi oli vielä lakon alussa ollut työläinen ja innokas lakkolainen. Oli sitten luopunut ja nyt päässyt poliisiksi.
Ja oitis alkoi silloin Nykäri urkkimisensa. Hän sadatteli:
"Näet… Nyt sen näet, että ei ole varmasti luotettavaa", hän ihan jo uhitteli ja jatkoi:
"Juudas Iskariootteja on."
Juho vaikeni, mietiksi. Nykäri jatkoi:
"Mutta miten kävi Juudas Iskariootille?… Häh?"
Ja itse hän vastasi voitokkaasti, ihan ilkkuen:
"Hän hirtti itsensä."
Mutta Juho Kokko painui silloin syvään kumaraan. Se "hirtti"-sana puhui taas hänen taskunsa salaisuudesta. Ameriikkaan-lähtö, kaikki unohtui kuin salaman iskusta. Hän synkistyi.
Mutta ennallaan jatkoi Nykäri, koki urkkia ketä Juho pitää ihan varmasti luotettavana, koki härnätä hänet se ilmoittamaan.
"Häh, Juho?" hän aivan ilkkui voitokkaana.
"Ka", tapaili Juho ja koki jatkaa:
"Tulin tässä vain arvelleeksi, että… Satuin kerran synkkää teatteri-näytöstä katsellessani sitä samaa arvelemaan."
Hänen oli ihan vaikea puhua. Hän lopetti:
"Työväen elämää siinä kun kuvattiin, niin tulin arvelleeksi jo silloin, että me työläiset täällä tehtaalla näyttelemme paljon syvempää teatteria joka päivä… Vaikka eivät sitä rikkaat kykene näkemään."
Nykärikin silloin vaikeni ja mietiksi jotain. Se sirkkelisaha vain huuti sitä ainaista, repivää, pirullisen riemuisaa huutoansa, ja pikkupojat laskea tupsauttelivat hilpeinä "mukkejansa" sahajauholäjältä alas. Juho Kokon piippu oli sammunut. Kuin elottomana istuksien koki hän sitä kuitenkin pysytellä suupielessä, ja hänen silmäkulmiinsa näyttivät vetäytyvän tavallista kuivemmat ja terävämmät rypyt.
* * * * *
Mutta oli sen Viki Nykärin onnistunut sittenkin härnätä Juho luettelemaan kutka ovat aivan luotettavia. Ei Juho sitä tehnyt salaisuutena. Yhtä hyvin hän sen olisi ilmoittanut, jos kuka hyvänsä olisi suoraan kysynyt.
Mutta Nykärin härnäilyjen johdosta oli hän ihan noiden parhaiden, uskotuimpien mainetta puolustaakseen maininnut joitakuita nimiä. Varsinkin oli hän kehaissut Simo Pelliä.
Ja siinä tuntuikin Nykärille nyt olevan lopullinen selkeys tarjolla. Simo Pelli oli näet sairastunut juuri tuona murhayönä. Ei voi olla muulla tavoin kuin niin, että hän on tekeytynyt sairaaksi, päästäkseen näyttäytymästä kenellekään. Ehkäpä myös peitteli sillä jotain, ehkä haavojansa, ehkä muuta. Asian salaiset rihmat alkoivat Nykärille nyt kerrassaan selvitä.
Mutta ei hän eikä kukaan muukaan, paitsi Annaa, tiennyt vielä mitään Juhon aiotusta Ameriikkaan-lähdöstä. Passia varten tarvittavat paperit oli jo saatu. Poliisin taholtahan ei oltu huomattu ilmoittaa estettä, ja niiden paperien antajat eivät tienneet Juhoon kohdistuvista epäluuloista mitään.
* * * * *
On taas päivä, poutainen kuten ennenkin.
Huomenna, viimeistään ylihuomenna, piti Juholle saapua passi. Annan oli määrä lähteä jo huomisaamuna. Hänen piti matkalla poiketa jonkun sukulaisen luo, ja he sopivat niin, että tapaavat toisensa Hangossa laivan lähtiessä.
Ja nyt valmisteli Anna lähtöänsä. Pesulaitoksensa hän oli myönyt toiselle kaikkine pesuinensa. Nyt hän jokirannassa huuhtoi itse viimeisiä pesuja, jättääksensä ne iltasella uudelle omistajalle. Juho puuhaili siinä hänen apunansa.
Oli keskipäivä. Joen toisella rannalla lahdelman pohjassa kävi taas se saha. Kuului taas sen terien repivä huuto. Savutorvesta noussut savu oli laajentunut pilveksi, joka tyynessä poudassa pysytteli lahdelman yllä, peittäen sen harmahtavaan varjoon. Siinä varjossa, tuon läheisen pilven alla, sauvoi veneessä kaksi miestä tukkeja sauvoimilla rantaa kohti sysien ja uitellen.
"Niin, Juho", puheli Anna siinä. Niitä matkarahojahan heillä ei ollut liiaksi, mutta kuitenkin siksi paljon, että voivat perille päästä.
"Tottapahan sitten sieltä taas", jatkoi hän kuin mieli hieman masentuneena, puhellen:
"On sinne moni muukin tullut, omaisuutena ainoastaan käsivarret… Ja se omaisuus tuo liekin ainoa, joka ei konkurssia tee."
Ja Juhokin oli nyt aivan kuin virkistynyt. Hän puheli taas jo, yritteli, lakko- ja muista yhteisistä asioista. Istuksi, näkyi vuoleksivan jotain ja puhelun jatkona siinä arveli:
"Mutta ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olot epäterveet kerran, niin sitä sairastuvat ihmisetkin… Epäterveellisessä huoneessa ei kukaan asujistakaan voi terveenä elää… Ei rikas ei köyhä."
* * * * *
Mutta miten olikaan, tuntui Annasta nyt tältä jokirannalta lähteminen hieman raskaalta. Täällä oli hän pikku tyttösenä kesäpäivin toisten kanssa leikkinyt. Täällä oli hän sittemmin toisten tyttöjen kanssa usein kesäilloin katsonut auringonlaskua. Täällä oli hän vanhempiensa ja Juhon perheen kanssa aikoinaan monet kahvit juonut, ja nyt viime aikoina hän oli täällä monet pyykit pessyt. Kaikki oli täällä kuin omaa. Kaikkeen liittyi muistoja. Ja nyt hän tiesi täältä lähtevänsä viimeistä kertaa, ainiaaksi.
Omituista. Hänen mielensä alkoi kuin masentua. Vaatteet olivat jo vasussa valmiina. Oli lähdettävä.
Ja silloin teki mieli pakostakin jotain puhua. Hän yritteli:
"Niin, Juho…"
Mutta siinä hän pysähtyi. Mitäpä puhua! Joku katkeruuden tunne alkoi valtailla mieltä. Ei se puhuen paraneisi.
"No… Mitäpä niistä!" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen vaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: "Niin, jos sitten, Juho…" Juho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen, poistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.
* * * * *
Ja nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili viimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan vain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan Maija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä huokaili:
"Niin se on… Niin se on meidän elämämme", hän siinä jotain avuksi puuhatessansa päivitteli ja jatkoi:
"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän tunnet."
Ja samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja käännyttää. Siitä hän nyt puheli:
"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo."
Anna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt vuorostaan siinä lisäili:
"Lupaavat!… Vähänkö ovat ennen luvanneet!"
Ja ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera:
"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut virkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!"
Oli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.
"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat", huokasi Anna taaskin lopuksi ja jatkoi omia puuhiansa.
* * * * *
Niin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui avonaisen akkunan ääressä ja katsoi.
Ja siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen elämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä pesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin kokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin vähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.
Niin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli tyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui olevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.
Ja niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen kasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta puupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo puoliautio ja vieraalle jätetty huone.
Nyt oli Anna jo poissa. Juho oli saanut illalla passinsa, ja tänään tuossa puolenpäivän tienoissa oli hänen määrä lähteä.
Lientyi sateiseksi. Tämä olikin ensimäinen sadepäivä kohtuuttoman pitkien poutien jälkeen. Hän oli juur'ikään herännyt siellä Tiupan ullakkokomerossa. Taivas oli jo yleensä harmaassa pilvessä. Hän oli jo pukeutunut, istui kyykkysillään komeron nurkassa lattialla ja taas soitteli huiluansa.
Sillä vastaisessa nurkassa, jonkun paperirepaleen takaa pilkistellen, elehteli pieni hiiri. Sille hän soitteli, pitäen sitä visusti silmällä. Hän oli sitä jo useita päiviä vaalinut, asetellut sille leivänmuruja sinne nurkkaan ja sen paperirepaleen suojaksi piilottelua varten.
Taivas yhä lientyi. Hän nousi, pisti huilun poveensa. Nyt hän oli matkavalmis. Ei hänellä mitään muuta matkalle otettavaa tavaraa ollut. Ääneti hän laskeutui alas ja lähti viimeiselle kävelyllensä tehtaalle.
* * * * *
Viki Nykärin tutkimukset saivat nyt uuden käänteen. Kun hän oli mennyt sitä Juhon mainitsemaa sairastelevaa Simo Pelliä tutkimaan, olikin se tuntenut hänet. Oli toisella paikkakunnalla viime kesänä osunut olemaan ihan todistajana asiassa, jonka oli juuri tämä Viki Nykäri ilmi penkonut. Hän arvasi oitis millä asioilla Nykäri oli.
Ja niinpä Nykäri nyt, kerta ilmitultuansa, päätti kiirehtiä. Karkuun ne muutoin nyt lähtisivät. Lisäksi oli hän vastikään saanut tiedon siitä, että Juho on saanut passin. Sehän oli lopullinen todistus Juhon syyllisyydestä. Tänä aamuna hän oli antanut vangitsemismääräyksen, ja nyt olivat poliisit jo hakemassa Juhoa Tiupan asunnosta.
Mutta Juho oli juuri paraiksi ehtinyt poistua. Poliisit lähtivät häntä haeskelemaan tehtaalta, mutta ei häntä löytynyt mistään. Luulivat hänen jo paenneen salaa.
Mutta iltapuolella Juho palasi, mitään pahaa aavistamatta. Tiupan tuvassa oli vähän salaperäistä. Eivät he olisi voineet Juhosta semmoista uskoa. Tieto oli levinnyt jo yli tehtaan, ja kaikkialla oli puhetta, arvelua ja kuiskutusta. Olihan Juho vanhimpia tehtaalaisia ja yksi tehtaalaisten merkkimiehiä.
Juho istahti. Vasta nyt hän varustautui ilmoittamaan siitäAmeriikkaan-menostansakin. Se oli hänelle kuin jäähyväisten hetki.
Ja silloin hän alkoi taas herkkyä ja heltyä. Tuntui vaikealta alkaa tämä jäähyväisjuttelu. Erota tehtaalta, jossa oli ikänsä elänyt, oli kuin erota osasta omaa elämäänsä. Koko muu maailma oli hänelle nyt aivan outo ja vieras. Täällä oli se kaikki, mitä hänellä maailmassa oli.
Niin istui hän kauan, puheen alkuun pääsemättä, tupakoi kumarassa, alkoi jo hiljaa synkistyä. Ei hän huomannut edes Tiupan joukon omituista oloa ja mielialaa: ei sitä,, miten ne ihan kuin kuiskaillen elivät. Sen hänen asiansa takia ne nyt niin tekivät Lapsetkin. Poliisien lähdettyä olivat nekin ihan kuin nurkissa supatelleet.
Lopulta kuitenkin Juho jo siinä yritteli puhua, mutta siitä tulikin aiotuiden jäähyväissanojen sijasta ihan toista.
"Ne ovat nämä ihmisen mielialat", hän siinä kuin itsekseen kokien alkoi, ja lopetteli:
"… ne ovat niinkuin mitäkin levottomia ja arkoja muuttolintuja… Et niitä sido etkä itse aloillaan pitele."
Siinä häneltä loppui kaikki. Mieli tuntui herkähtävän taas joihinkin omiin kuviinsa ja näkyihinsä, jotka kuumoittivat tämän arkielämän harmaudesta.
Taas syntyi äänettömyys.
Ja ulkona samaa harmaata. Lientyi vain lientymistään. Ei satanut, mutta kaikki alkoi peittyä mitä sakeimpaan harmaaseen sumuun, ja kosteutta ja vettä tihkui kaikkialta. Juhon synkeys lisäsi Tiupan väen vaiteliaisuutta. Kai se sitä asiaansa suree, arvelivat he. Alkoi jo sääli valtailla hiljaa mieltä. Teki mieli puhua joku sana, ehkäpä varoittaa, että poliisit ovat jo kintereillä.
Oma asiansa sitten, pakeneeko vai ei.
* * * * *
Lopulta sitten alkoikin Tiuppa itse puhua. Juuri kun Juho varustautui vihdoinkin alkamaan, rupesi pienin lapsista itkemään jonkun vahinkonsa johdosta. Tiuppa nosti sen käsivarrellensa, viihdytteli sitä, ja lapsen tyynnyttyä puheli nyt Juholle:
"Poliisit ne tässä kun kävivät… Arvelin sinulle siitä ilmoittaa."
Juho ei näyttänyt erin kuulevankaan. Tiuppa selvensi silloin:
"Sinua tapailivat… kuuluvat epäilevän sen Uskin murhan suhteen…"
Juho katsoi häntä silmiin kuin älytön, pelästynyt. Tuskin hän tajusi mitään selvästi.
"Se täällä kuleksinut Nykäri kuuluu oikeastaan olleenkin salapoliisi…Oli ollut salaa urkkimassa", jatkoi Tiuppa.
Ja nyt selvisi jo Juholle kaikki hiljaa. Hän painui ihan kuin kokoon, tupakoi sanaakaan virkkamatta. Tiupan väen valtasi sääli ja osanotto. Siinä puuhaillessaan koki nyt Maijakin sovitteluksi puhella:
"Tokko tuossa lie perää… Vähänkös ne poliisitkin erehtyvät."
Ei ääntä Juholta. Tiuppa koki nyt, puheli:
"Eihän me tässä… Maijan kanssa… olla sitä alunpitäinkään uskottu."
Ja taas äänettömyys. Joku lapsista yritteli hiljaa itkeä, mutta äiti ehkäisi sen oitis.
Mutta viimein Juho nousi, teki lähtöä ja tapaillen sanoja puheli:
"Ka… Mitäpä sille, Tiuppa." Hän painoi lakin päähänsä ja jatkoi kuin vaivalloisesti:
"Tottapahan sitten, kun ollaan jo etäällä, asia selvenee ja… vaikka sinäkin Tiuppa silloin minun puolestani todistaisit." Sanat olivat loppua. Hän koki: "Niin… Todistaisit minusta… Elä todista parempaa eläkä pahempaa… vaan ainoastaan niin kuin asia on…"
Hänen kasvojensa kaikki piirteet tuntuivat kuivuvan ja kutistuvan.Kaikki sanat olivat nyt kalliita. Ei tahtonut mitään löytää.
"Ka", yritteli Tiuppa, mutta ei sen pitemmälle päässyt.
Mutta Juho lopetti:
"Niin… Todista nyt sitten joskus minusta… Todista ainoastaan se, että minä olen Juho Kokko… Tehtaan työmies Juho Kokko."
Ja mitään sen enempää puhumatta hän painui hiljaa ulos tuvasta, johon jäi haudanhiljaisuus hänen jälkeensä.
* * * * *
Oli jo ihan ilta. Tehtaan työt olivat jo lopetetut, kun Juho saapui hautausmaalle poikansa ja muiden omaistensa haudalle. Sumu oli jo niin sakea, että vain vähäisen matkaa näki eteensä: Vettä tippui puista, vettä ruohoista.
Ja siinä aivan hänen poikansa haudan lähellä kaivoi haudankaivaja hautaa. Oli ripustanut pitkän vanhan sarkapalttoonsa sen hänen poikansa haudan pääpohjassa kasvavan koivun oksaan. Riippui siinä märkänä ja kuluneen näköisenä. Juho istahti poikansa haudalle ääneti, istui siinä, oli tupakoivinaan hyvät ajat.
Eikä haudankaivajakaan puhellut. Aherteli vain työssään siellä haudassa. Hänkin tiesi jo Juhon surullisen asian. Hän oli Juhon ystävä, ja sääli alkoi päästä hänessä valtaan.
Ei ääntä, ei eloa. Harmaata vain ja sumua. Oli kuin harmaa yö.
Viimein haudankaivaja lopetti työnsä, nousi haudasta, tuli luo, yritti jotain siinä vielä puuhaillessaan puhuakin.
Mutta ei tuo ottanut sujuakseen puhe. Vasta tovin siinä yriteltyä alkoi Juho, kumarassa istuen, katse maassa, kuin itsekseenhaaveilija puhella, puhui jotain vanhoista muistoista tapaillen:
"Se oli silloin talvi."
Lapsuusaikansa päiviä hän muisteli. Miten lie osunutkin. Hän jatkoi:
"Olin niinkuin tää poika-vainaja kuollessaan, kahdeksanvuotias, kun silloin talvella istuksin mökin tikapuitten puolalla ja soittelin… Olin hiljan opetellut huilua puhaltamaan."
Ne kirkkaat pakkaspäivät hän nyt muisti. Oli hän ne muistanut joskus ennenkin, pikkupoikansa aikoinaan soitellessa.
"Joskus oli kuin olisi satanut valkeaa lumihöytyä", eläytyi se puhdas, kylmä ja valkea kuva mielessä rauhallisena, ja kuului vain se etäinen huilunsoitto.
"Mutta se nukuttaa." Se talvinen kuva huilunsoittoineen nukuttaa. Siitä talvestahan oli Annakin äskettäin hyräillyt. Hän aivan kuin yksin uneksui sitä kaikkea talvista siinä, eikä haudankaivajakaan sanottavaa löytänyt. Juho muisti — tai oikeastaan hänelle häämöitti — miten kerran tämä samainen haudankaivaja oli kuunnellut, kun hän pakkasessa jokirannalla sille orvolle, suvannossa uiskentelevalle sorsalle soitteli.
"Talveahan se oli silloinkin", puheli hän siinä painuksissansa.
Mutta siihen loppui häneltä puhe, kaikki. Hän painui aivan kuin kokoon.Haudankaivajakin poistui.
Niin istui hän kauan. Ympärillä vain harmaata sumua ja tihkuvaa vettä. Ainoastaan kymmenisen metriä voi enää eteensä nähdä. Niin sakea oli sumu. Jossain loitompana takoa kilkutteli joku kivellä lapionsa terää. Kai se sitä oikoo. Se kilkutus kuului hiljaa, yksitoikkoisena harmaan sumun takaa.
Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta ääntä, ei eloa. Haudankaivaja oli unohtanut sarkapalttoonsa koivun oksaan. Se riippui siinä yhä märempänä.
Ja yhä vain sakeni sumu ja pimeni kaikki.
* * * * *
Mutta lopulta haudankaivaja palasi. Tuli noutamaan koivun oksaan unohtunutta päällystakkiansa.
Mutta hänellä oli myös ilmoitettavana Juholle iloinen uutinen. Aapo Pusa oli näet, kuultuaan, että Juhoa syytetään murhasta, käynyt itse tunnustamassa poliisille olevansa yksin murhaaja. Oli tuonut ryöväämänsä rahatkin takaisin. Haudankaivaja riensi sitä sanomaa ystävällensä Juholle ilmoittamaan.
Mutta Juhoa ei näkynyt haudalla. Oli kai poistunut. Mitään sen enempää ajattelematta haudankaivaja tapaili siinä sumun puolipimeydessä päällystakkiansa koivun oksasta.
Mutta hän hämmästyi sitä tavoittaessansa, sillä ei siinä oksassa riippunutkaan hänen takkinsa, vaan aivan äsken hirttäytynyt Juho Kokko.
* * * * *
Mutta vieraalla maalla harhaili Anna yksin, ilman ystävää, elämä kuin rikki revittynä. Ei määrää, ei mitään millään. Kaikki viimeinenkin oli hänelle sammunut Juhon kuolemassa.
Mutta tehtaalla vyöryi elämä ennallaan. Pojat laskivat "mukkia", heittelivät "voileipiä". Kuolleet koneet jymisivät, ja elävät koneet vaelsivat työssänsä, ja tehtaan savutorvet purkivat ainaista savuansa julistaen tehdaselämän — ja koko ihmiselämän — ainaista kivikovaa, armotonta lakia.