— Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet — hän huudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. — Katsohan ranteita!
Vaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen, oli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi, omituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia oli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja tästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset, hieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut Kleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: —: Tässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani!
— Suutele! — sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten toista kättään.
Kovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli leikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa.
— Leikkaa vaan! — uhmaili Ippolita. — Minä en liikahda.
Giorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla iholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen naiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja viehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden mielikuvan.
— Tämä on sinun heikko kohtasi — hän sanoi hymyillen. — Merkki on aivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne toinen käsi!
Hän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki esiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki kuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista rannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli. Ja punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen yliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä salaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan aave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis pimeään.
— Sano minulle, mitä ajattelet! — pyysi Ippolita, nähdessään hänen vaipuneen ajatuksiin.
Giorgio loi hänen eteensä tuon kuvan.
— Erinomaista! — sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä.
Ja Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti, jonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten kirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten hän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja kohotti silmät tähtiin.
— Kuinka kaunis yö! — hän sanoi syvään hengittäen. — Eikö sinun ole kuuma?
Hän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän lähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään, hellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten hänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein käsittämättömällä liikkeellä — niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui hänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja silti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu.
— Ei, ei; päästä minut! — hän sopersi, työntäen häntä luotaan. —Täällä meidät nähdään.
Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja ajatusvoimansa.
— Kuinka kuuma! — hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan kämmenellään.
Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:
— Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja saattoivat hänet aran pelon valtoihin.
— Katso Ortonan ilotulitusta! — huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. — Katso mikä valojen komeus!
Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen, jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa, haaveellisesti muuttuneena.
Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.
— Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka mielettömyyteen — ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. — Voisin ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä. Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät yllättäisi…Varomattomuus, tapaturma.
Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. — Hänenkin täytyy kuolla. Tuo päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas. Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä, kuinka myöhäinen hetki oli.
Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi tuon pahaa aavistamattoman puoleen.
Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. — Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.
— Juna! — sanoi Ippolita, kääntyen. — Tule tänne katsomaan.
Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.
— Nyt se kiitää sisälle tunneliin — Ippolita jatkoi, tehden johtopäätöksensä kumun muuttumisesta.
Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi päästä häneltä pakoon.
Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja siirtäen heihinkin vavistustaan.
— Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy — sanoi Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. — Etkö sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan…
Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista. Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. — Mitä hän, Giorgio, teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista kättä.
Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan, korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään, hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä, ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: — Minun suudelmiani peläten —
Taaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät pamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita kääntyi tuota näkyä katselemaan.
— Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan?
Koko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin liekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit loistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi.
— Onko tämäkin yö vielä kuluva? — kysyi Giorgio itseltään. — Pitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.— Raju vastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi hänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä sinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa, unettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen lankeaisi himon pauloihin.
Häikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun kaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki juhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille seuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet. Moron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot, jopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina.
— Tuo kallio! — kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen katseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle.
Kirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat yössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon heilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt osasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja selvemmäksi.
— Miksi emme lähde pienelle kävelylle? — hän sanoi Ippolitalle lievästi liikutetuin äänin. — Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen luontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso, on vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö.
— Ei, ei — vastasi närkästyneenä Ippolita. — Jääkäämme tänne.
— Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi panna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin… Menisin kernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla tuollaisena, vaivautumatta.
— Ei, ei… Me jäämme tänne.
Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana, kaihoovana, himokkaana.
— Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni — hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana, joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. — Tule kanssani!
Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus, joka toisti: — Minä olen voittamaton… Minä olen vahvempi sinun ajatustasi… Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.
— Ei, ei, en tahdo! — vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa, osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.
— Vai sinä et tahdo — hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.
Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan, täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä hehkua ja intohimoa. — Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. — Mutta hän tunsi ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintätekoavarten.
— Vai, sinä et tahdo? — sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen, luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.
Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi — — —
Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. — — — Koko sukupuolen inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. —
Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään nauruun — joka oli kamala kuin mielettömän nauru.
Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: — Onko tämä hulluutta? —
Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään, puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti, kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.
Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön nauru myöhäisen yön äänettömyydessä.
— Älä pelkää! Älä pelkää! — hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä neuvottoman tyrmistyneenä. — Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde ulos. Minä pyydän!
Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki, mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista, mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi kesäyön ihanuuden.
Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti, kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.
— Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.
— Kaiken täytyy täyttyä — ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän kääntyi ja astui kynnykselle.
Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.
— Tule tänne, istu — hän mutisi tehden epävarman liikkeen.
Giorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat kyyneleistä kosteat.
Hän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi:
— Kärsitkö?
— Minulla on hieman tukehuttava tunne — hän vastasi. Tunnen tässä painoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee.
Ja hän osoitti rintansa keskikohtaa.
— Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio — Miksi et voi nousta ja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös!
Hän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä pudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle etsimään hävinneitä hiusneulojaan.
— Missähän ne ovat?
— Mitä haet?
— Hiusneulojani.
— Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.
— Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.
— Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.
Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.
— Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.
— He puivat liinaa — sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia tahdikkaita lyöntejä.
— Mennään alas — sanoi Giorgio. — Jaloitelkaamme hiukan. Menemme sinne, oliivilehtoon asti.
Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.
— Ei, ei… Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?
— Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.
Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala naurunsa vielä tuntui kaikuvan.
— No, menkäämme sitten alas — hän vihdoin myöntyi.
Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.
Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.
— Jätämmekö lampun palamaan? — kysyi Giorgio, ajattelematta, mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.
— Jätämme — vastasi Ippolita.
He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään, jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.
Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän varjon. He tunsivat vanhuksen.
— Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? — virkkoi Ippolita hänelle. —Ettekö ole väsynyt?
— Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet — hän vastasi.
— Ovatko enteet hyvät?
— Hyvät ovat.
Mökin ovi oli valaistu.
— Odota hetkinen — sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian luo.
— Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle — pyysi Giorgio. — Näethän palatessasi.
— Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola.
Kun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita.
— Ole varuillasi — varoitti vanhuksen varjo.
— Etkö tahdo nojata minuun — tarjosi Giorgio.
Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he sanatonna astuivat edelleen.
Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan hengityksellään ja tuoksullaan.
— Miksi sinun on niin kiire? — kysyi Ippolita.
Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana, toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita. Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä loppusuoritukseen.
— Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! — sanoi Ippolita pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?
Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa hivelivät hänen poskiaan.
— Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat kiviä ikkunoidemme alla?
Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.
— Joskus nukahdimme siihen meluun…
Levottomana hän keskeytti puheensa.
— Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?
— Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa — vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat hellät. — Odottakaamme.
He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui, kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.
— Se on Giardino — sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli lähemmäksi.
— Se on seurannut meitä.
Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.
— Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? — hän sanoi sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili eläimiä. — Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?
Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.
Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.
— Jouduhan hiukan! Olemme perillä, — hän sanoi, rientäen edeltä oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.
Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus. Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.
— Tule — hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden terästämänä.
Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.
Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta. Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä ohitse.
— Pidä varasi — huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. — Pidä varasi!
Koira haukkui oliivilehdossa.
— Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!
Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti loiskien huuhteli.
— Giorgio! Giorgio!
— Älä pelkää! — hän sanoi käheästi. — Tule lähemmäksi! Tule! Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa pyydystävät…
— Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.
— Tule! Minä tuen sinua lujasti.
— Ei. Ei.
Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja epämääräinen kammo valtasi hänet.
— Tulehan!
Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet kuilun partaalle.
— Ei, ei, ei…
Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.
— Oletko hullu? — hän huusi vihasta vavisten — oletko hullu?
Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan sieluun ja täytti sen kauhistuksella.
— Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle…
Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.
— Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!Anna minulle anteeksi.
Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään kuoleman.
— Murhaaja! — hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja hampain villieläimen tavoin.
— Murhaaja! — hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken tulleen.
Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.
Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet salaista vihan kaunaa toisiinsa.
Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.
Loppu.