Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.
Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki muistot siltä ajalta, jolloinhänoli ollut poissa! Mitä merkitsi kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.
— Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.
Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin, kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua — kaikki nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan, poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi, vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:
— Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.
Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri, pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.
Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman korvan altakaksoisia, noita molempia luomia, noita kullanruskeita eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.
Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan, auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla. Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen olemuksensa yliaistilliselle osalle.
— Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti, samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä, vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.
Ippolita sanoi, irtaantuessaan:
— Nyt näkemiin. Missä on… minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä meidän tulee olemaan täällä!
Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi, melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen tiellensä. — Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. — Äkkiä, uudet kyynelet silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:
— Kuinka kiitollinen olen sinulle!
Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.
— Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni. Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin eilen. Mainitse minua toisella nimellä.
Giorgio antoi hänelle nimen:
— Elämäni!
He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:
— Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.
Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään "häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä morsiuspeitteellä.
— Tuohonhan vallan tulemme eksymään…
Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.
— Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.
— Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan mukaan.
— Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.
— Meidän kai täytyy peittää ne.
— Niin, se on totta…
Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.
Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.
— Mitä tahdot tehdä? — kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen, epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.
— Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos suostut…
Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli mahdotonta.
Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio:
— Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.
Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt maalaismatoilla.
— Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin.Älä vitkastele.
Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa. Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys, että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan yltään kylpyvaipan.
— Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!
Rajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita vähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan muuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet; sitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat häikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi sulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä välkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina.
Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä, suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten silloinkin.
Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja; tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.
— Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu henkiseksi! — ajatteli Giorgio. — Noin raukeana hän minua vielä enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa korkeimman muodon. Kuolemassa! — Ja jos hän kuolisi? Silloin hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi. Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja sovinnollista surua.
Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman rauhassa. — Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa, jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat. Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut. Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta, jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.
— Onkohan todella joka kerta — näin hän ajatteli — kun olen hänestä nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? — Vakava levottomuus virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. — Likeisinkin aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen. Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä. Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille, joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan, ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi; ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus tukahuttaa vastenmielisyyden alun? — Toivo ennenkaikkea miellyttää minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen. Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut, hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta, hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.
Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.
Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille. Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen. Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden viehtätyksen.
Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä kantapäähän.
Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia. Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki; nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin viidestä aistista.
Giorgio ajatteli Othellon lausetta: — Ennemmin olla rupikonna ja elää vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta toisille. —
Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot. Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä, sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima, joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja täydellisemmin symboolisen kauneuden — ilme oli Ippolita Sanzion suuri lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden alituinen esine.
— Sellainen nainen — hän ajatteli — on ensin ollut jonkun toisen omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut. — Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme, herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: — Sinä otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. —
Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon. Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja. Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: — Sinä otat minut neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. —
Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat tunteet, tavattomat aistimukset.
Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin, mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus, hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä hohtivat.
Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan värähtelevää haltioitumista.
Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta, kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi, omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken, mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja, eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella. Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas. Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman:Gravis dum suavis.
Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen — minkä nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä kaukana hänen luotaan?
Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: — Anna minulle anteeksi, että tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. — Näin puhuen hän oli hänen eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.
Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä. — Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä, joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan. Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi, innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena, välttämättömänä aineksena elämässään.
Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.
Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien. Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys; aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. — Mitä hän näki unissa?
Giorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi kiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä merkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. — Mitä ilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut tukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta.
Ippolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön kouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen Giorgioon päin, huoaten ja huutaen: — Ei, ei! Sitten hän pari kolme kertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen.
Ollen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä, kuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin: jonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin ukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata.
Ippolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi unenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein.
— Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? — hän kysyi ääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet esiin hänen sydämensä tykytykset.
— En sitä tiedä — vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen, painaessaan poskeaan hänen povelleen. — Minä en enää muista. — —
Hän nukahti taaskin.
Mutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän tunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan lepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän uteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä ainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut asettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka vierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan hänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi ja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen silmänsä ja voihki:
— Oi Jumalani!
— Mikä sinun on? Mitä näit unissa?
— En tiedä…
Hänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi:
— Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit.
Hän kärsi ilmeisesti.
— Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut… Aika-ajoin hänellä oli kohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä ohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan.
Yhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan, painoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään.
Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:
— Tahdotko, että aterioimme taivasalla?
Ippolita suostui. He menivät alas.
Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta, syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he kuuntelivat merta.
Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta, tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka heille yksin ilmaistiin.
Harvat hetket — ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys, ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta ilostaan. Muutamat hetket — jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.
Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:
— Kuinka se on avaraa!
Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät, äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä, tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta, ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden lehtiin ja levitti niiden tuoksua.
— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Giorgio kavahtaen ylös mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.
Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana. Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. — Mitä sinä ajattelet?
— Riminiä — vastasi Ippolita hymyillen.
Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän muistelua tänä hetkenä! — Loiko sama meri heidän verhottujen katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä, jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? — Tuon äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen elinehtoonsa.
Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä, ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:
— Onko sinun nälkä?
Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.
— On vähän, hän vastasi naurahtaen.
Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.
— Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, — huomautti Giorgio — keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen…
— Minä olen kaikkeen tyytyväinen…
Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka somistivat valkoista hienoa porsliinia.
— Kaikki miellyttää minua täällä.
Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen tuoksua sieramiinsa.
Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen rasahtelevaa reunaa.
— Kuinka hyvää leipää!
Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää; kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.
— Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!
Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen käsiintuntuvasti hilpeyttään.
— Ota!
Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän, yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä, jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo — uusi elämä.
Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea purje, yksi ainoa valkea purje — tuo niin harvinainen näky Adrian merellä — pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka näytti häipyvän etäisyyteen.
Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti. Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu, jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista, kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan, puuttui kaikki jalous.
— Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! — ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman elämänsä; — En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta. — Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset, erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. — Ja hän oli inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? — Ja hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine kuvineen.
— Jumalani, mikä tukahuttava helle! — mutisi Ippolita, kääntäen pois silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana äärettömästä vesiaavikosta. — Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan masentuneeksi?
Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä, kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.
— Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana. Minusta se tuntuu unelmalta.
Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:
— Oletko sinä nähnyt toisia?
— En, minullekin se on ensimäinen.
— Miltä seuduinhan se tulee?
— Ehkä Garganosta.
— Minnehän se on matkalla?
— Ehkä Ortonaan.
— Mitähän lastia sillä lienee?
— Kenties hedelmiä.
Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.
— Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.
— Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana… Näetkö ne?
— Näen, näen.
— Onko niitä viisi?
— On viisi.
— Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono… Kuinka monta niitä onkaan!
Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet liekit, liikkumattomina.
— Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta karehtii.
Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven, ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.
— Kuulitko?
Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin joku, joka virittää soitinta.
— Tuossa se tulee! — hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.
Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys, jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun. Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.
— Kuuletko? — sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.
Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon, joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä oli huomannut sisällään?
Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli, vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on vallalla.
Mitä se liekkään? — sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä. Etkö kuule?
Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.
— Kuuletko?
— Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.
— Ei, ei.
— Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.
— Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla — huudahti Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja — se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.
Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä, Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä, tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen; joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.
He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua. Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli nestettään kuohuttavaa maljaa.
Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta. Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret. Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta kukalta korkealle oksalle.
Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.
— Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.
Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja piti sitä levollisena kämmenellään.
— Se on kauniimpi kuin kukka, — hän sanoi.
Giorgio huomasi, — eikä se ollut ensi kerta — ettei Ippolita ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli inhoittava.
— Viskaa se pois, minä pyydän!
Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä kovemmin.
— Kas kuinka rohkea mies!
Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.
— Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita…
Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain sinerviin ryysyihin käärittyä.
— Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.
Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.
— Auttakaamme paimenta!
Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä, kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.
— Tule, tule sinäkin tänne! — hän huusi Giorgiolle, tartuttaen häneenkin lapsellista iloansa.
Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.
Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin huivin solmuihin.
— Olen väsynyt, sanoi Ippolita. — Levätkäämme täällä hiukkasen.
He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle. Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä unelmanomaisia usvia.
Giorgio virkkoi:
— Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista? Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi… Oi, mikä päivä! Vieläkö muistat?
Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden, rauhan ja runouden tenhoon.
Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto. Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat rupikonniksi.
— Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.
Ja Giorgio ajatteli: — Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden, tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi, milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen… Kaikki ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi, sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin… Tahdon tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa… Tulemme viettämään rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut…" —
Ja Giorgio ajatteli: — Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulletoisena. Hänen ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi, kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan, toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus. Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita. Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.
— En mitään. Olen onnellinen.
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
— Emmekö lähde?
He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta, juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.
— Se on hunajaa, hän sanoi.
Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.
— Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin tahtonut sitä imeä.
— Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin mehiläispesä, hän jatkoi. — Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.
Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu, salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan kirkkaus ja metsätuoksu.
He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.
Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen, siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen maisemakuva on piirretty.
Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän, sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli hiljaista, itku vaan yhä kuului.
Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä, melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta, se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta, täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan aiheuttamalla säälillä.
— Kuuletko? — Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä värähtelevänä. — Minä tiedän, kuka siellä itkee.
— Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme herätti omituista kammoa.
— Tiedän.
Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui täyttävän koko seudun ja lisäsi:
— Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.
Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi ollut tuon taikauskon pauloissa.
— Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.
Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen näyn, Ippolita ehdotti:
— Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.
Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.
— Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt voittamattomaksi. — Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa mökissä. Minä tunnen tien.
— Menkäämme.
Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen olentoparan kipuja.
He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät, hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.
— Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.
— Tahdomme nähdä noiduttua lasta.
— Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.
Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen. Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.
— Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä on? Jää hetkeksi luokseni!
Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.
— Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa vaaraa.
— Katsohan toki tätä!
Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: — Jos tahdot olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.
— Miksi se on tuollainen? — kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria, kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.
— Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. —Hyvä Jumala niin tahtoo.
Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.
He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan, suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä varpusia.
Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli kokoontunut uhrin ympärille.
— Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.
— Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.
Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä, ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan, sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:
— Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!
Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin ontto kone.
— Rouva, tee ristinmerkki, — hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.
Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.
Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.
Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin, muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen kohisevan äänen.
— Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. — Katso, Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso toki häntä!
Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita; sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen, ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen ruumiin mukana tulivat sen jättämään.
— Puhu toki, puhu toki — rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen häntä käsivarresta. — Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.
— Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, — pyysivät toiset järjestänsä.Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!
Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.
— Niin — soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, — lähetämme hänet sinne… huomenna.
— Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.
— Lauantai on juhla-aatto.
— Anna hänen ostaa vahakynttilä.
— Kaunis vahakynttilä.
— Kymmenen naulaa painava.
— Kuulitko, Liberata, kuulitko?
— Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.
— Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.
— Puhu toki! Puhu!
— Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.
— Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.
Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.
— Kuule, kuinka se itkee!
— Aina illan tullen se poraa kovemmin.
— Ehkä jo joku niistä tulee.
— Ehkä se jo näkee…
— Risti silmäsi, rouva.
— Tuossa tuokiossa on yö.
— Kuule vaan, kuinka se itkee.
— Luulen, että kirkonkello soi.
— Ei, täältä sitä ei voi kuulla.
— Vaiti!
— Täältä sitä ei kuule.
— Minä sen kuulen.
— Minäkin sen kuulen.
— Ave Maria!
Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus. Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti. Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.