Tämäkin oli niitä sielullisia rakennelmia, joita elämässäni olen niin usein laatinut. Epäilemättä on tämä kurja rujouteni, ontuva jalkani, työntämällä minut muista syrjään, tehnyt minusta pikemmin katselijan kuin näyttelijän elämän suuressa tragikomediassa. Olen paljon katsellut. Olen paljon mielessäni kuvitellut. Olen usein ja suuresti pettynyt. Tällä kertaa en. Kauhuni siitä, että näkisin tämän rikoksen toteutuvan — sillä nimellä nimitin yhä tuota kaksoisitsemurhaa — jännitti koko tarkkaamiskykyni; ja että tällöin näin oikeassa valossaan sen älyllisen harrastuksen, minkä serkkunsa moraalinen kanta oli äkkiä herättänyt rouva Ortèguessa, siitä sain melkein heti todisteen.
Kuinkahan oli apotti Courmont menetellyt haihduttaakseen Le Gallicin omantunnonepäilyt? Pitikö hän niitä pelkkänä mielikuvituksena? Vai arveliko hän, että rouva Ortèguen läsnäolo haavoitetun vuoteen äärellä mahdollisesti voisi johtaa hänen kääntymiseensä ja, kukapa tietää, professorinkin? Ainakin tehtiin äänetön sopimus, ja nuori vaimo alkoi taas suorittaa serkulleen joitakuita hoitajattaren toimiin kuuluvia palveluksia. Hän auttoi häntä sidottaessa. Hän piti huolta hänen aterioistaan. Vaikka Le Gallic nähtävästi ei ryhtynyt serkkunsa kanssa pitkiin puheisiin, tahtoen ne kieltää itseltään, niin ne harvat sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen huuliltaan kuvaten hänen elämäntulkintaansa, arvostelut, joita hän kohdisti asioihin ja ihmisiin, kirjat, joita tämä näki hänen lukevan, samoin kuin kaikki hänen rikkaan sielunsa ilmaukset, ne askarruttivat rouva Ortèguea. Se jo riitti panemaan hänet kaksi vuorokautta hoideltuaan kysymään minulta:
"Marsal, oletteko eläissänne tuntenut monta uskovaista?"
"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta. Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta':Vaan sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa."
"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän uskonsa antoi heille voimaa?"
"En ymmärrä Teitä täysin. Usko sinänsä on voima."
"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän: mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima, toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"
"Molemmista", vastasin, "sillä ne punoutuvat toisiinsa."
"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada voimaa täydellisestä erehdyksestä."
* * * * *
Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut hänen mielessään.
"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue. "'Lyön vetoa tuhannesta' — hän, upseeri, mies, joka oli mukana — 'että Marnen taistelu oli ihme…' — 'Miksi niin?' — 'Siksi että se ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' — 'No hyvä!' vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on ollut.' — 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' — Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'…"
"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouvaOrtègue.
"Muunlaisia ei olekaan", vastasi mies.
"Mutta silloinhan…"
Hän epäröi. Mies vaati vastausta:
"Mutta silloinhan… mitä sitten?"
"Silloinhan Le Gallicin otaksuma voisi yhtä hyvin olla tosi kuin mikä muu hyvänsä."
"Mieti vähän", tarttui mies uudelleen puheeseen. "Sinähän et tiedä tällä hetkellä, mitä on viereisessä huoneessa? Johtuuko siitä, että sinulla on oikeus ajatella tuossa huoneessa olevan tarunomaisia eläimiä, esimerkiksi kentaurin tai yksisarvisen? Me emme tiedä, mitä meille tuntemattomat asiat ovat. Mutta me tiedämme täysin varmasti, mitä ne eivät voi olla."
"Joka tapauksessa", sanoi rouva Ortègue, "Hertzin aallot ja radiumi, ennenkuin ne keksittiin…"
"Mihin sinä oikeastaan pyrit?" keskeytti Ortègue.
"Siihen, että maailmankaikkeudessa voi olla työssä voimia, joiden olemassaoloakaan emme edes aavista. Puhuessaan yliluonnollisista Le Gallic ei muuta väitäkään."
"Anteeksi, hän ei arvele noita voimia vain mahdollisiksi, hän esittää ne todellisina."
"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on todellista, on välttämättä itsekin todellista."
"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."
Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.
"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä valheesta."
"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota…"
"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja sovittautuu sen mukaan."
"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "Primo purgare. Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt, lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'! Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien valonsäteitten risteilystä.'… Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee, että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen Saint-Cyriin, — mikäli se hänelle on edullista!…"
Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa, että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili surullinen inhimillinen totuus.
Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä." Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus. Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti. Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä, varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme." Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan. Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.
Ehkäpä siinä oli myös — jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana — jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman, esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan, että aivot ovat ajatuksenpohjaeivätkä ajattelemisenelin, sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus, jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös johtokeskus. Kenties lopultakin — siirryn näkökannalle, jolle Le Gallic itsekin olisi asettunut — olin mukana vain ihmeessä, joita uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä? Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista. Kukapa tietää?
Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle, jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan. Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut. Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa, milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin. Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti, sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.
Eräänä aamuna, kun tapani mukaan olin menossa hänen makuusuojaansa jättääkseni hänelle yöhoitajattarien tiedonannot, sain kuulla hänen nousseen ja olevan työhuoneessaan. Tapasin hänet siellä kirjoituspöytänsä ääressä parhaillaan tarkistamassa kirjepinkkaa, toisia rikkirepien, toisia järjestäen, toisia heittäen roihuavaan valkeaan. Tein heti itselleni selväksi, että nämä olivat viimeisiä valmisteluja. Tunsin tuon pitkänomaisen jykeän mahonkilippaan, joka tavallisesti mahtaili hänen työpöydällään, États-Unis torin varrella. Tiesin, että hän säilytti siinä kirjevaihtoaan. Hän tuskin heitti silmäystäkään papereihin, jotka hänelle ojensin. Tavallisesti hän ne hyvin tarkoin tutki.
"Se on totta", hän kysyi minulta, "kuinka pitkälle ovat muistiinpanonne edistyneet?"
Hän oli todellakin pyytänyt minua pitämään päiväkirjaa sairaalassamme sattuneista mielenkiintoisimmista tapauksista. Hän jatkoi puhettaan:
"Olen lujasti sitä mieltä, kuten Teille jo olen sanonut, ettei työni täällä ole ollut sitä, miksi sen olisin tahtonut — nimittäin aineellisiin tuloksiinsa nähden. Minä olen joka tapauksessa", hän oikaisi sanansa: "me olemme joka tapauksessa tehneet kunnon työtä. Sen on tultava tieteen hyväksi. Kuinka monta vaarinottoanne nuo kaikkiaan sisältävät?"
"Noin viisikymmentä."
"Ja Teillä on vielä niitä puhtaaksikirjoitettavana?"
"Yksi- tai kaksitoista."
"Oivallista!" hän sanoi. "Olette ollut minulle suureksi avuksi näinä vaikeina hetkinä, rakas Marsal. Tahdotteko nyt olla oikein kiltti poloiselle opettajallenne? Kirjoittakaa nuo yksitoista, kaksitoista viimeistä vaarinottoanne lopullisesti puhtaaksi huomenaamuun…"
"Entä virkatoimeni…"
"Quénaut ja Renard riittävät niihin kaikkiin. Annan heille määräykseni."
Quénaut oli muuan kirurgi, jonka hän oli ottanut apulaisekseen pyörtymiskohtauksensa jälkeen — varsin taitava mies suorittamaan leikkauksia — ja joka muutoin lakkaamatta kiusasi minua puhumaan Ortèguelle hänen syöpänsä leikkaamisesta. Mestarimme edessä hän kutistui samanlaiseksi pikkupojaksi kuin minäkin. Renard oli sama kykenemätön opiskelija, joka oli ja yhä vieläkin on alilääkärinämme.
"Siis tästä huomisaamuun on päiväkirja kokonaisuudessaan valmiiksi laadittuna", vastasin.
"Kiitos. Soisin, että nämä muistiinpanot jätetään lääketieteellisen akatemian ensi istuntoon, mutta minun täytyy ne tarkistaa. Eihän tiedä, kuka tässä elää, kuka kuolee, ja tilani ollessa tällainen…"
Noita sanoja lausuessaan oli hänen huulillaan hymy, joka sai minut lopullisesti vakuutetuksi, niin katkera ja kärsimätön se oli. Hänen luotaan lähtiessäni minua kylmäsi, polveni vapisivat. Olin saanut selvyyden siitä, että hän olitehnyt päätöksensä. Vielä selvemmäksi se kävi minulle kohdatessani rouva Ortèguen. Hän oli kalpea, kasvojen ilme kuin jäykistynyt, luomet räpyttivät miltei suonenvedontapaisesti ja silmät tuntuivat enää näkevän vain kauhunkuvan, joka oli asettunut hänen ja kaikkien esineitten välille. Jos kerran näin oli laita ja määrähetki käsissä, niin en saanut enää epäröidä; ja että määrähetki oli tullut, siitä sain kolmannen ja epäämättömän todisteen erään vallan yksinkertaisen tapahtuman kautta. Että se sattui samaan aikaan, jolloin Ortègue oli pyytänyt minua laatimaan valmiiksi muistiinpanoni, se lopultakin haihdutti epäilykseni. Puoli kymmenen tienoissa professori kutsutti minut uudelleen luokseen. Hänen seurassaan oli juhlallisen näköinen henkilö, jonka olin jo ennenkin tavannut hänen luonaan, ja joka itse asiassa oli hänen asianajajansa.
"Unohdin sanoa Teille, rakas Marsal", hän ryhtyi puheeseen, "että herra Métivierin piti tulla tänään, kun on allekirjoitettava tuo sopimus, jolla määritellään Teidän asemanne täällä sitten kun minua ei enää ole."
"Taasko noita päähänpistoja!" penäsi vastaan paksu lakimies, varmasti satulaansa sijoittunut kuusikymmenvuotias, jonka lihavahko ylensyömärin ulkomuoto oli tavattomana vastakohtana tuolle kuoleman kanssa kamppailevalle miehelle, jota hän pyysi lohduttaa. "Näytätte paljon paremmalta", hän intti. "Muutoin olemme apulaiseni ja minä tehneet toimistossamme sen huomion, että testamentin laatiminen virkistää ihmisiä, ettekä Te sitä vielä tarvitse…"
"Olkaa hyvä ja tutustuttakaa tohtori Marsal välikirjan sisältöön", sanoi Ortègue ottamatta varteen kuluneita lohdutuksen sanoja, joiden tahdoton sala-iva oli kerrassaan julma. Herra Métivier antoi käteeni leimamerkillä varustetun paperin, johon heitin muodon vuoksi silmäyksen. "Hän on haettanut luokseen asianajajansa tarkistaakseen jälkisäädöksensä", ajattelin, "tämä toinenhan sen jo ilmaisi. Mitä siis enää odotan?" Ja tuskin olin viimeisen pykälän alle pannut nimimerkkini, kun nopeasti lausuin hyvästit. Menin suoraan rouva Ortèguen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Etsin häntä läpi koko sairaalan löytämättä häntä mistään. Heitin sikseen ja puhuttelin kirjuria, jonka toimena oli pitää ovella luetteloa kävijöistä. Häneltä sain tietää rouva Ortèguen lähteneen ulos. Vaistomaisesti ja äkisti harkiten sanoin itselleni: "Jos itsemurha on päätetty asia, on hän varmaan mennyt kotiinsa États-Unis torin varrelle pannakseen järjestykseen yksityispaperinsa niinkuin Ortèguekin äsken omansa. Kuinka sen saisin tietää? Puhelimitse? Silloin hän jättäisi minulle vastaamatta, jos hän siellä on! Mennäkö sinne? Yllättää hänet? Koettakaamme…"
Tuskin sain riisuttua sairaalapuseroni, pukeuduttua seurustelutakkiini ja tilattua vuokra-auton, kun jo ajaa jyryytin Saint-Germainin boulevardia, rantalaitureita, Avenue Marceauta ja Bizet katua pitkin kohti tuota palatsia, missä niin usein olin käynyt tervehtimässä muotiin tullutta kirurgia hänen onnellisempina päivinään. Miten sekasortoisia olivatkaan ajatukseni matkan kestäessä ja mikä liikutus minut valtasi portinvahdin vastattua kysymykseeni:
"Rouva on ollut täällä jo tunnin verran. Ilmoitan tulonne, herra."
"Ei maksa vaivaa", sanoin saadakseni miehen tieltäni. "Hän odottaa minua."
Syöksyin portaisiin varmana siitä, että jos hän parhaillaan järjesti yksityisasioitaan, tapaisin hänet toisen kerroksen pikku-salista. Ensi kerroksen suojat olivat varatut potilaille ynnä vastaanottoihin. Koko ympäristöni toi siinä astimia kavutessani mieleeni kuvan Ortèguesta ennen hänen sairastumistaan. Hän oli kiihkeässä huutokaupassa, eräässä kuulussa myymätilaisuudessa kilvoitellut omakseen Italian renessanssin aikuisen kuvapatsaan, jota säilytettiin eteishallissa. Pitkin seinäviertä levitetyt espanjalaiset gobeliinit olivat prameilleet eräässä suuressa muinaisesineitten näyttelyssä varustettuina hänen kerääjänimellään. Hänen henkiin pelastamansa amerikkalaisen miljoonamiehen kiitollisuudenosoitteena oli suunnaton fajanssimaljakko uudenajan taiteen näytteenä: sitä kannattamassa oli yhtä suunnattoman suuri veistoksin koristettu puujalusta, joka sijaitsi porrasaskelmalla. Asumuksen hiljaisuus ikäänkuin kylpi vanhanaikuisista ikkunoista tulvivassa lämpöisessä, pehmeässä valossa — mutta ainaiseksi oli sen jättänyt hän, jonka ylpeydenesineistä talo vielä kertoili. Tämä autio, äänetön porraskäytävä lisäsi apeuttani. Fyysillisesti minusta tuntui aivan kuin olisin käynyt haudalla, ja että Ortègue jo oli kuollut!… Mutta oli muuan, joka vielä eli ja jonka tuli elää: tuo onneton nainen, joka oli hänkin kavunnut näitä astimia voitonriemuisten päiväin varjokuvien keskitse. Olin pikku-salin oven edessä. Kolkutin sanomattoman liikutuksen vallassa. Muuan ääni vastasi: "Sisään!" Hänen äänensä!
Niinkuin miehensä äsken — mikä ilmeisesti todisti, etten ollut erehtynyt — istui hänkin kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään kirjeitä, joita oli ryhtynyt järjestämään. Sitten hän oli keskeyttänyt työnsä kirjoittaakseen. Luullen puhuvansa portinvahdille hän sanoi vain: "Tekö, Joseph?…", ja kynä kulki edelleen. Hän käännähti, näki minut ja nousi huudahtaen:
"Te, Marsal! Mitä on tapahtunut? Mieheni kutsuu minua? Onko hänen tilansa huonontunut?"
Ensi kerran pitkästä aikaa näin hänet toisessa puvussa kuin sairaanhoitajattaren. Hän oli yhä entispäiväin kaunis rouva Ortègue, mutta kuinka muuttunut! Nämä tuskanviikot olivat tehneet hänen jalomuotoiset kasvonsa piirteiltään ohuemmiksi, kokoonpuristetummiksi, kuopallisemmiksi, ikäänkuin julman metallipakotuksen muovailemina.
"Ei, hyvä rouva", vastasin, "eikä hän edes tiedä Teidän poislähdöstänne. Jätin hänet herra Métieverin, asianajajansa, seuraan."
"Olette siis käsittänyt kaiken?" hän sanoi.
Käsiään selän takana pidellen hän nojausi niiden varassa pöytään, pää alaspainuneena, hervottomana riippuen. Kun yllätyksen sävähdys kerta oli ohi, ei läsnäoloni häntä enää hämmästyttänyt. Kuinka ja miksi olin tullut États-Unis torille, minkä ennakko-aavistuksen vetämänä, sitä hän ei kysynyt. Olin läsnä. Olin osa siitä unenhorroksesta, josta hän ponnistelihe irtautuakseen; ja tuijottavin silmin, suu puoliavoimena, hän virkkoi:
"Niin, huomiseksi se on määrätty. Olen luvannut, ja minulta puuttuu rohkeus…"
Hän oli sanonut nuo sanat matalalla äänellä, kuin itselleen. Sitten hän katsahti minuun:
"Marsal, en voi puhua miehelleni. En voi uhmata hänen ylenkatsettaan. Kas tässä…" Hän kääntyi ja osoitti vapisevalla kädellä tullessani keskeytynyttä sivua: "Kirjoitin tuohon sen, mitä minulla ei ole voimaa sanoa hänelle. Ottakaa tämä paperi, Marsal, ottakaa se…"
Hän vaipui tuolille, ja kuin murtuen hän antoi hitaasti käsivartensa soljua pöydälle ja päänsä käsivarsilleen ja alkoi itkeä sanomatta enää sanaakaan. Otin paperin ja luin:
"Olen vilpittömästi luullut, että rakkaus oli koko elämäni, koko olemukseni. Sanoin hänelle niin, eikä se olekaan totta.
"Olen luullut, että jos hän kuolisi, olisi minun luonnollista, välttämätöntä kuolla hänen kerallaan Minusta tuntui, että jos hänet minulta otettaisiin, minäkään en enää olisi olemassa. Kuin olisi sielu irroitettu ruumiistani. En voinut kuvitella mielessäni hänen kadottamisensa tuskaa. Se olisi ollut liian hirveä. En voinut. Kuvittelin mielessäni, kuinka autio, kuinka tyhjä hänen elämästään eroitettu elämäni olisi — kuin silmät, joilta valo on riistetty, kuin sydän, josta veri on kuiviin juoksutettu. Niin suuresti olin hänen läpitunkemansa, niin suuresti hän minua hallitsi! Hänen äänensä, katseensa, henkensä olivat tunkeutuneet minuun, tehneet minusta uuden olennon. Tuo niin lämmin, värisevä katse, niin hohteentäysi — tuo hieman ankara ääni, joka minusta oli kuin älyn ja rakkauden oma ääni — tuo väsymätön henki, jonka rohkeus tempasi minut, luottamukseni hurmiossa, mukaansa — ah, minussahan ei ollut kerrassaan olemassakaan mitään muuta! Olin kuin jäljennös sinusta, heijastus sinusta! En koskaan toisten naisten tavoin ajatellut omia kasvojani, jäseniäni, joita niin suuresti rakastit. Kun suljin silmäni, loisti katseesi yhä silmäluomieni allakin minut omistaen. Michel, Michel, haihtuuko rakkautemme? Nyt pelkään sinua! Kärsin sanomatonta häpeää ja tuskanahdistusta. Päivästä päivään, hetkestä hetkeen minusta tuntuu, että sinä soljut käsistäni, että väistyt minusta kauemmaksi, että sinusta eristäytynyt elämäni muodostuu uudelleen. Halajan sellaista, mikä ei ole sinua. Halajan ilmaa ja aurinkoa ja lakeuksia, joilla on niin hyvä kuljeksia! Halajan ottaa osaa taistelevan kansani innonhehkuun. Halajan haavoitettujen kiitosta, niiden, joille teen hyvää. Oi Michel! Halajan tuota kaikkea, ilman sinuakin.
"Michel!… Mutta en koskaan uskaltaisi puhua hänelle. Kuinka hän minua ylenkatsoisikaan! Olisiko hän milloinkaan jättänyt minut yksin vaaraan, kärsimyksiin?
"Ja minä, minä elän, minä jätän hänet yksin… Tuota kauheaa polkua, jolla minä vaivun, hän kulkee yhä eteenpäin hetki hetkeltä. Hänen täytyy mennä eteenpäin. Hän ei voi pysähtyä, tuo onneton! Ei kukaan muu maailmassa kuin minä voisi häntä auttaa kulkemalla hänen kerallaan, laskeutumalla hänen vierelleen hautaan.
"Ah, Michel, en voi! Lupasin liikoja; vapauta minut! Jos tätä vaadit, niin ruumiimme saa yhdistää arkku, mutta henkemme erkanevat toisistaan jo ennen kuolemaa. Tämä koetus on liian kammoittava. Se musertaa minut. Se murskaa rakkauteni. Salli minun elää. Rikkirevittynäkin, jopa mäsäksi piestynäkin tahtoisin elää. Tiedän kyllä, että olen aina oleva kurja noiden ihanien vuosien jälkeen, joihin sinä minut tutustutit. Ah, jospa voisin toivoa sinun kerallasi astuvani toisen maailman kynnyksen yli, jos rakkautemme voisi jatkua jossakin taivaassa tai helvetissä! Mutta kuolema on kaiken loppu. Rukoilen sinua, Michel: kukkasen, jota rakastit, anna sen olla…"
Suonenvedontapaisesti vedetty viiva päätti tuon äkkiä keskeytetyn lauseen, jonka tuore muste ei vielä ollut täysin kuivunut. En enää toiste elämässäni ole tunteva liikutusta sellaista kuin nyt saatuani katsahtaa, koskettaa ihmissieluun sen sisäisen haavan ollessa vertavuotavin.
Minulla ei ollut aikaa jäädä liikutuksen valtaan. Pitelin kädessäni tuota ainoanlaatuista, viikkokausia etsimääni välikappaletta, jolla voisin vaikuttaa Ortègueen. Tätä kuolemantuskaista vetoamusta hän oli noudattava, arvelematta. Niin toiseksi muuttunut kuin hänen persoonallisuutensa olikin, niin sairauden, myrkyn ja epätoivon kutistama, oli se sivellinvedoiltaan liian suurisuuntainen, jotta hän olisi voinut pysyä kylmänä kuolemantuskaisen ihmissielun rukoilevalle pyynnölle. Katsahdin rouva Ortègueen. Hän yhä itki, käsivarret, pää, vartalo kuin murskaksi menneinä pöytää vasten, jolla hän oli kirjoittanut tuon vaikeroivan tunnustuksensa. Hän ei enää nähnyt minua. Hän ei tietänyt minun olevan läsnä, ei edes, missä itsekään oli. Miksi koettaisinkaan häntä lohduttaa? Pelastettava hän oli. Lähdin pikkusalista vaimentaen askeleitani. Sitten syöksyin, niin nopeasti kuin kurjalta jalaltani pääsin, portaisiin, ulos talosta, autoon. Huusin kuljettajalle osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Vavisten pelkäsin, että rouva Ortègue tuntoihinsa tullen seuraa jäljissäni riistääkseen minulta taas tämän paperin, oman pelastuksensa! — Luin uudelleen sen sydäntäsärkevät sanat, keskeyttäen lukuni lakkaamatta vakoillakseni autosuojuksen nelinurkkaruudusta, rientäisivätkö toiset ajoneuvot perässäni. Vaan ei. Niin pian kuin olin saapunut sairaalalle ja kuljettajalle maksaessani totesin, että Saint-Guillaume katu pysyi autiona. Rouva Ortègue ei ollut seurannut minua, ei ainakaan heti. Minulla oli täysi toimintavapaus.
Törmäsin pihalla herra Métivieriin. Tuo muototarkka asianajaja, joka vielä äsken Ortèguen työhuoneessa oli ottanut minut vastaan etäällä-pysyttelevän kohteliaana, lähestyi nyt minua ensiksi. Keskustelunsa kuuluisan asiatuttunsa kanssa oli hänet niin hämmästyttänyt, että hän alkoi siitä puhua minulle senkin uhalla, että laiminlöisi ammattiinsa kuuluvan vaiteliaisuuden:
"Hyvä että tapasin Teidät, tohtori Marsal. Tiedän, kuinka paljon herra Ortègue pitää Teistä. Sain siitä juuri äsken todisteen." Ymmärsin sittemmin tämän viittauksen opettaja parkani testamenttiin, hän kun jalomielisessä ystävyydessään oli vaimonsa kuoleman varalta säätänyt sairaalansa minun omakseni. "Ja Tehän myöskin", jatkoi Métivier, "pidätte hänestä paljon, eikö niin?"
"Varmasti."
"No niin, pitäkää häntä silmällä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikkapa hän hautoisikin turmiokasta päätöstä. Olen pitänyt velvollisuutenani edeltäkäsin ilmoittaa asiasta herra kenttäpapille. Sillä tietänette, etten ole mikään vapaa-ajattelija. Uskon sokeasti, ja tapaisin mielelläni tuolla ylhäällä uskolliset asiatuttuni, varsinkin ne, jotka ovat toimistoni ylpeytenä, kuten herra Ortègue."
Niin tuskani raatelema kuin olinkin, kummastelin mielessäni, kuinka samat ajatukset, erilaisten ihmissielujen läpi taittuessaan, pukeutuvat aivan vastakkaisiin muotoihin. Arvoisan pariisilaisnotaarin kannalta oli tuonpuoleinen maailma olemassa vain kaikkea hyvää omaavia ihmisiä varten — jotka häneltä sekaantuivat hyviin ihmisiin — suuren maallisen menestyksen jatkumista. Tämä paratiisi-unelma hyväoloisesta jälkeis-elosta ei muistuttanut bretagnelaisen Le Gallicin tuskan-uskontoa sen enempää, kuin arvon porvari itse muistutti nuorta upseeria. Mutta tämän arkiaikaisen optimisminsa kautta Métivier sittenkin tunnusti henkisen maailman olemassaolon. Ja Ortègue samoin, vasten tahtoaankin, kapinoivan pessimisminsä kautta. Hänen raivonsa, hänen intohimonkouristuksensa, hänen kieltämyskiihkonsa, hänen epätoivonsa kuoleman lähetessä, joka hänen silmissään oli olemattomuuteen raukeamus, hänen vihanpuuskansa — tuo kaikki oli vain Prokusteen vuoteella makaavan katkotuista jäsenistä tihkuvaa verta. Hänen oppinsa silpoi hänen sielunsa. Kaikkea tätä mietin nyt perästäpäin. Sinä hetkenä minulla oli vain yksi ajatus: "Herra Métivier on puhunut apotti Courmontille. Kunpahan apotti ei olisi jo puhutellut Ortèguea, ja kunpahan vain en tapaisi tätä ylen kiihtyneenä! Jos mahdollista, ehättäkäämme ennen…" Ja minä kiiruhdin työhuonetta kohti, mutta melkein oven kohdalla, eräässä käytävän käänteessä, tapasin papin itsensä.
"Haetteko professoria?" hän kohta kysäisi minulta. "Hän on herra LeGallicin luona. Minä puolestani etsin rouva Ortèguea."
"Tulen juuri hänen luotaan. Onko professori hänestä levoton?"
"Levotonko hänestä!" vastasi apotti Courmont. "Hän tuli äsken herra Le Gallicin huoneeseen, ja minkälaisessa mielentilassa! Hän ei enää yhtään voinut itseään hillitä. Hän pani toimeen aika kohtauksen! Hän teki meidät osaltamme vastuunalaisiksi rouva Ortèguen poissaolosta. Silloin sanoin lähteväni tiedustamaan. Jätin hänet nojatuoliin vaipuneena. Ah, hän on hyvin sairas! Jumalan käsi on joskus ylen kova oltuaan niin armahtavainen, niin avoin. Ja mitäpä ruumiista! Mutta sielu!…"
"Vielä muuan kysymys, herra apotti, jos suvaitsette. Asianajaja on kertonut Teille pelostaan professorin suhteen, tiedän sen. Hän pelkää opettaja parkani hautovan itsemurha-ajatuksia. Ette suinkaan ole ottanut tätä asiaa puheeksi herra Ortèguen kanssa?"
"En", sanoi pappi. "Mutta keskustelumme teki minuun niin järkyttävän vaikutuksen, että kiipesin yläkertaan puhumaan siitä herra Le Gallicin kanssa, tämä kun on varsin läheinen sukulainen."
"Kerroitte siis herra Le Gallicille Métivierin ajatuksen?" kysyin.
"Hän oli jo itsekin ajatellut samaa."
"He ehkä puhuvat siitä tällä hetkellä", huudahdin, "ja mitähän he sanonevat? Sallikaa minun mennä heidän luokseen, herra apotti… mutta yksin. Se on viisaampaa. Minä tyynnytän professorin hänen vaimonsa poissaoloon nähden. Hän lähti sairaalasta toimittaakseen erään asian, ja jos Ortèguen ja hänen serkkunsa välillä on syntynyt väittely, kykenen minä arvovaltaisemmin välittämään. Pelkästään Teidän pukunne uhkaisi saattaa herra Ortèguen vihan vimmaan."
"Jätän Teidät, tohtori Marsal", vastasi herra Courmont. "Kun kerran herra Le Gallic on läsnä, olen minä varsin tarpeeton, uskonnolliselta kannalta katsoen. Minä saarnaan evankeliumia. Hän tekee parempaa: hänen elämänsä, hänen kärsimyksensä ovat evankeliumia. Jollei herra Ortègue pääse näkemään uskonnollista totuutta tämän suuren sielun läpitse, ei hän voi sitä ollenkaan nähdä; hän on silloin niitä ihmisiä, joita me jumaluusoppineet nimitämme 'vakuuttamattoman tietämättömiksi'. Vertaus talenteista sen meille opettaa: Jumala ei vaadi muilta kuin niiltä, joille Hän on antanutkin… Ja sitä paitsi tulevat köyhät, joita professori on armeliaisuudesta auttanut, rukoilemaan hänen puolestaan. Sanoin sen herra Métivierille. Arvatkaapa, mitä hän vastasi minulle: 'He ovatkin varmin palkkio.' Oh, hän ei ole mikään François de Sales. Mutta joka tapauksessa ei tuo ollut hullumpi sana maallikon suusta. Mutta minähän pidätän Teitä… Menkää toki… Menkää…"
Tapasin Ortèguen upseerin vuoteen vierellä. Le Gallicin luomet olivat ummessa, aivan kuin hän olisi nukkunut, sillä välin kuin toisen levottomat silmäterät säihkyivät vihaa. Molemmat olivat vaiti. Le Gallic ei päästänyt ilmi vastustushalua, jonka hänessä herätti serkkunsa miehen ilmeinen ja epäoikeutettu mustasukkaisuus, ja varmaankin hän soimasi itseään, että edes saattoi sitä tuntea. Ortègue oli vaitiolostaan tukahtua. Mutta hän ei voinut nuorelle miehelle, jota hän piti vaimonsa sydämeen nousseena kilpailijanaan, paljastaa sisäistä martyyriuttaan. Ylpeys vaati häntä kätkemään kauhistavan käännekohdan, jota hän parhaillaan eli ja joka oli saanut hänet äkkiä asettamaan tuon kohtalokkaan määrähetken seuraavaksi päiväksi. Kiusautuneena nähdessään hänen, jota rakasti hulluuteen asti, henkisesti luisuvan käsistään, ja kiihkeän epäluulonsa menehdyttämänä, jota oli sitäkin mahdottomampi tyynnyttää, se kun ei johtunut tosiasioista, vaan tunteista, hän oli tahtonut yrittää epätoivoista vedonlyöntiä: joko hänen vaimonsa rakasti häntä yhä ja kaksoisitsemurhan sopimus pysyi lujana tahi vaimo, jollei häntä enää rakastanut, oli peräytyvä, ja niin hän, Ortègue, saisi asian selville. Vaimo ei ollut peräytynyt, mutta Ortègue ei ollut sittenkään selvillä. Uuden epäilyn oli nostattanut tuo suostumus, tuo rouva Ortèguen aivan epäröimättä lausuma myöntymys, jonka hän myös oli paneva täytäntöön, mutta johon hänet sai — mikä? Aikoiko hän kuolla Ortèguen kera rakkauden vaiko ainoastaan kunniantunnon vaatimuksesta? Tämä tuskallinen kysymys kohosi Ortèguen ratkaistavaksi. Hän ei voinut sitä kestää. Vaimon selittämätön poissaolo, se kun teki arvoituksen kaksinverroin vaikeaksi, sai hänen raivonsa, ehkäpä omantunnonnuhteensakin perin yltymään. Miten julma olikaan tuo lupauksen täyttämisen vaatimus, jonka hän asetti olennolle, jonka alttiiksiantautuvaisuutta hän oli niin suuressa määrin saanut kokea! Entinen Ortègue, niin jalo ja ylevämielinen, soimasi nykyistä harhaanmennyttä Ortèguea tästä vääryydestä. Ja lisäksi, miten suuri olikaan ristiriita tämän miltei eläimellisen intohimonpurkauksen ja sen itsehillinnän välillä, josta Le Gallic tänä samana hetkenä antoi tuolle raivohullulle vakavan, nöyryyttävän esimerkin! Tämä luonteen ylemmyys oli loukkaus eikä myöskään Ortèguen siedettävissä hänen elättäessään povessansa nykyisiä tunteitaan upseeria kohtaan. Että hänen vaimonsa rakasti Le Gallicia, sitä hän pelkäsi kauhulla, kammostuen. Hän epäili sitä tosin vielä. Mutta hän ei epäillyt, että Le Gallic rakasti hänen vaimoaan. Itse asiassa, olen siitä jo huomauttanut, hän oli sen aina tietänyt. Myötätunto, leikkisä suvaitsevaisuus, jota hän niin kauan oli osoittanut vaimonsa serkulle, oli sitä omanlaatuistaan suopeutta, jota elämässä jo pitemmälle ennättänyt mies tuntee nuorempaansa kohtaan, jonka suhteen hänet on asetettu etusijalle — asia, joka vastustamattomasti mitä herkimmin hivelee itserakkauttamme. Oli tapahtunut peräytymys vastakkaiseen suuntaan siitä lähtien, kun Ortègue ei enää ehdottomasti uskonut tuohon etusijaansa. Le Gallicin hillitty tunne serkkuaan kohtaan oli mairitellut voitonriemuista puolisoa. Kuoleva mies siitä ärtyi, loukkaantui. Olen siitä jo huomauttanut: hän vihasi häntä.
Nämä mietteet ovat nyt hajonneet laajalti ajatusmaailmaani. Sinä hetkenä käsitin ne kaikki yhdessä väläyksessä, henkisesti samanaikaisen, potilaitteni kuvaaman tainnuttamisen ensi huumauksen kaltaisen ilmiön pohjalla: näet kaikkien elämäsi yksityiskohtain astuvan eteesi, yksi ainoa silmäyksesi käsittää vuosikaudet, ja kuitenkin on eetterin tai kloroformin sisäänhengitystä kestänyt vain haihtuvan hetkisen.
"Luutnantti hyvä", sanoin Le Gallicille kynnykseltä, "suonettehan anteeksi. Minulla olisi professorille erikseen puhuttavaa."
Totesin itselleni, että ääneni hieman vapisi. Epäilemättä olivat kasvoni muuttuneet. Nämä liikutuksen merkit eivät jääneet huomaamatta Ortèguelta, joka keskeytti minut kiivaasti:
"On kysymys vaimostani? Mikä on? Mitä on tapahtunut?"
Hänenkin äänensä tukahtui. Luin selvästi hänen silmistään kauhunkuvan, joka nousi hänen eteensä: hänen kiihkon hullauttama uhrinsa oli ehättänyt ennen määrähetkeä ja surmannut ensimmäisenä itsensä.
"Rauhoittukaa, rakas opettaja", vastasin, "ei ole tapahtunut mitään.Tulen juuri rouva Ortèguen luota."
"Hän on siis palannut? Hänen pitäisi tietää, että etsin häntä. Miksi hän ei ole mukananne?"
"Eihän hän ole palannutkaan takaisin!"
"Te sanoitte juuri tulleenne hänen luotaan. Minne hänet jätitte?"
"Kotiinsa, États-Unis torin varrelle."
"Hän on États-Unis torin varrella? Hän oli pyytänyt Teitä tulemaan sinne?"
"Ei hän ollut pyytänyt minua tulemaan, rakas opettaja. Menin sinne itsestäni."
"Miten tiesitte hänen olevan siellä?"
"Otaksuin niin olevan."
"Minkä merkin pohjalla? Miksi häntä etsitte?"
"Koska tohtori Marsal oli levoton hänestä, serkku hyvä. Hän ei rohkene sanoa sitä Teille, mutta minä arvaan sen."
Le Gallic se nyt ehätti väliin. Ensi kerran hänen sairaalaan tulonsa jälkeen värisi hänen tavallisesti niin alistuneessa, kaikesta irroittuneessa äänessään mahtipontinen sävy.
"Niin", lisäsi hän, "ja minä myös olen ollut levoton hänestä hänen aamullisen käyntinsä jälkeen."
"Hän on siis puhunut Teille?" sanoi Ortègue, eteenpäin kumartuen. Hän katsoi minuun, katsoi Le Galliciin ja virkkoi molemmille: "Mitä tämä salaliitto ympärilläni oikeastaan merkitsee?" Sitten rajusti yksistään Le Gallicille: "Mitä hän on sanonut Teille?"
"Ei mitään. Mutta näin hänet niin levottomana, niin tuskaisena, niinkuin ihmisen, joka pyristelee irti musertavan tuskanankeuden syleilystä. Pelkään tietäväni hänen tuskansa syyn."
"Mutta sanokaa… sanokaa toki!" vaati Ortègue vielä rajummin.
"Asia on varsin vakava", vastasi Le Gallic nähtävällä ponnistuksella, "ja kuitenkin… Rakas serkku, jos Catherinen äiti olisi täällä tai tämän puutteessa tätimme, joka lähinnä hänen äitiään on hänen likeisin sukulaisensa, vannottaisin heitä tekemään Teille erään kysymyksen. Kun he eivät ole läsnä, ja minä yksin edustan sukuamme, ette varmaankaan loukkautune, jos itse teen tuon kysymyksen. On todella kyseessä, sikäli kuin pelkoni on oikea — enkä yksinomaan minä sitä pelkää — hirvein suru, minkä Catherine voisi Teidän syystänne joutua kokemaan. Serkku hyvä, luvatkaa kunniasanallanne, ettette mieti itsenne surmaamista…"
Kuullessani moisen pyynnön, joka sellaisena hetkenä tehtiin sellaiselle miehelle, vapisin, ja sitäkin enemmän, kun katsahdin Ortègueen, joka kuunteli sitä yhteenpuristetuin hampain, leimuavin silmin ja molemmin käsin puristaen tuolin käsinojaa. Olen usein ajatellut, että tuo onneton raukka, toisaalta mustasukkaisuutensa, toisaalta morfiinin vaikutuksen alaisena, sai tuossa meidän edessämme todellisen hourepuuskan ensi oireet. Olisikohan hän ilman sitä koskaan vastannut tähän ilmeisesti mahdottomaan kysymykseen toisella vielä mahdottomammalla, joka uhkasi saada aikaan kohtalokkaaksi käyvän tunneliikutuksen hänen hoitoonsa uskotussa haavoittuneessa? Olisiko hän varsinkaan lisännyt siihen tunnustusta, joka lopullisesti asetti hänet niin suureen moraalisen alemmuuden asemaan tuohon nuoreen mieheen nähden?
"Koska olemme pyytämässä toisiltamme kunniasanoja", hän alkoi, "niin vastaan kysymykseenne, rakas Ernest, kunhan Te olette vastannut minun kysymykseeni. Oh! Rouva Ortèguen suvun edustajanako Te luulette olevanne oikeutettu pitämään silmällä perhe-elämääni? No hyvä! Antakaa minulle kunniasananne, ettette ole rakastunut vaimooni."
"Serkku!" huudahti Le Gallic, jonka hämmästys ja harmi oli saanut kohoutumaan vuoteesta. Hän toisti: "Serkku!"
"Hah-hah!" jatkoi Ortègue purskahtaen hurjaan nauruun ja äänessään julma voitonriemu. "Ette anna tuota sanaa! Ette voi!… Siis rakastatte häntä!"
"Serkku!…" sanoi Le Gallic kolmannen kerran — ja millä äänellä!
"Te rakastatte häntä!" toisti toinen, kokonaan poissa suunniltaan. "Enhän vain tästä päivästä alkaen sitä tiedä, nähkääs. Olen sen aina tietänyt. Mutta siinä on eroa. Ennen vanhaan Te ette toivonut mitään. Tunsitte itsenne pikkupojaksi senkaltaisen miehen rinnalla, mikä minä olin… Mikä olin!" hän toisti. "Kaksi kuukautta sitten, täällä käydessänne, aloitte sanoa itsellenne — luin tuon häpeällisen ajatuksen mielestänne: 'Jospa hän tulisi vapaaksi!' Ja sitten, kun haavoituitte, toimititte itsenne lähetetyksi tänne minun luokseni saadaksenne nähdä hänet jälleen. Olen sanonut Teille sen, minkä uskon todeksi: että Te voitte elää — sen sijaan että minä… Minuun nähden ei Teidän tarvitse olla lääkäri tietääksenne, että minä kuolen, ja silloin… Silloin, kuuletteko, tyhjiin menee aikeenne. Vaimoni ei rakasta Teitä. Minua hän rakastaa ja poistuu mukanani — iäksi. Hän on siihen tarjoutunut. Otin vastaan. Te ette ole häntä minulta riistävä. Minä saan hänet pitää… Ah, todellakin, Te kuvittelette puolustavanne häntä minua vastaan? Kun hän palaa, niin pyytäkää häntä käymään luonanne. Kertokaa hänelle, että minä surmaan itseni, että olen sen Teille sanonut, että olen sanonut Teille hänen tahtovan kuolla kanssani, että me olemme tuon sopimuksen yhteisesti tehneet. Saakaa hänet muuttamaan mieltä. Koettakaa. Valtuutan Teidät siihen. En tiedä missä lienevät äsken ajatukseni olleet, kun kummastelin, miksi hän ei ollut täällä. Hän oli mennyt kotiimme États-Unis torin varrelle tekemään samaa, minkä minä täällä tänä aamuna: panemaan asiat järjestykseen kuin ainakin matkan varalta… Matkahan tämä onkin, mutta matka, jolta ei palata… Mutta koska rakastatte häntä, ja koska minä olen aina ollut Teille suopea, Ernest, olisitte vallan hyvin voinut olla tulematta tänne pilaamaan meidän viime hetkiämme."
"En tullut omasta halustani, serkku rakas", vastasi Le Gallic, "minut lähetettiin tänne pyytämättäni. Voin sanoa Teille, että olen sitä pahoitellut aina tähän saakka."
Hän kääntyi minun puoleeni: "Tohtori Marsal, olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo krusifiksi."
Hän osoitti minulle norsunluista ristiinnaulitunkuvaa — tekotavaltaan uudenaikuista ja hyvin vaatimatonta — jonka hän oli antanut ripustaa seinälle vastapäätä vuodettaan, jotta se olisi aina ollut hänellä silmäin edessä. Annoin sen hänelle. Hän tarttui pieneen mustapuiseen ristiin liittäen kätensä yhteen. Ja hitaasti hän vei sen huulilleen, suuteli jalkoja lävistävää naulaa sekä sanoi minulle:
"Kiitos, tohtori. Iloitsen, että olette läsnä sekä kuulemassa valaa, jonka aion tehdä… Michel", hän puhutteli nyt Ortèguea — veljellisin nimityksin, jonka odottamaton sulous hämmästytti raivoisaa miestä ja sai hänet nostamaan päänsä. "Michel, tämän Vapahtajan kuvan nimessä vannon Teille, etten eläissäni ole sanonut Catherinelle sanaakaan, en ainuttakaan, jota Te ette olisi voinut olla kuulemassa. Jos mieleeni lienee koskaan liitänyt ajatus, että hän voisi olla vapaa ja tulla vaimokseni, niin vannon, että se on tapahtunut vastoin tahtoani, ja että olen sen ajatuksen karkoittanut pitäen sitä rikoksellisena kiusauksena, Te kun vielä olette elossa. Tämä Kristuksen kuva ensimmäisen ehtoollisellakäyntini ajoilta on todistajani, että olen Häneltä pyytänyt vastustusvoimaa, ja että Hän on sitä minulle antanut. Ennen vanhaan pyysin Häneltä voimaa voidakseni iloita Catherinen onnesta, vaikka tuo onni tuli hänen osakseen Teidän kauttanne, ja vaikka itse rakastinkin häntä kiihkeästi. Sillä totta on, että olen rakastanut häntä kiihkeästi, yksinomaan häntä. Niin, minä rukoilin, että Te voisitte tehdä hänet onnelliseksi tässä maailmassa, ja kuolemani olisin valmis antamaan uhriksi, jotta hän saisi olla onnellinen toisessa maailmassa, johon uskon. Niin häntä rakastin, niin häntä rakastan. Ja Te, Michel, tarkastakaapa nyt, miten Te häntä rakastatte, tekoa, johon aiotte hänet saattaa. Sanotte, että hän tarjoutui surmaamaan itsensä kerallanne. Tuota tarjousta ette saa ottaa vastaan. Älkäämme enää seuloko sanojamme. Te teette hänestä hirvittävän itsekkyytenne uhrin. Te uskotte vain tähän elämään, ja Te riistätte häneltä ne ilot, joita se voisi hänelle vielä suoda, syystä ettei hän enää nauttisi niitä Teidän kerallanne!… Ja sitä paitsi, mikä onkaan tämä elämä!… Vaikka olisi vain yksi mahdollisuus tuhannesta, kymmenestätuhannesta, miljoonasta, että on olemassa toinenkin elämä, niin voisitte omasta puolestanne uhitella tuota yhtä mahdollisuutta, mutta yksinomaan omasta puolestanne. Voitte sanoa itsellenne: 'Minä surmaan itseni, antaudun alttiiksi tälle uhkalle. Uskon, että kuolema on tyhjiin raukeamista. Jos Jumala on olemassa ja rankaisee minua, on se hänen asiansa.' Olkoon niin. Joka tapauksessa ette ole varma siitä, että kuolema on tyhjiin raukeamista. Se on vain oman mielenne luoma kuvitelma. Se ei ole mikään kokemus — ja Tehän ette myönnä todeksi muuta kuin kokemuksen. Minä sanon Teille, että Teitä odottaa hirveä rangaistus. Käykää sitä kohti, mutta älkää saattako sen alaiseksi ketään toista. Jos lienette päättänyt surmata itsenne, Michel, niin älkää vetäkö myötänne tuohon salaperäiseen kohtaloon, painoksi oman päänne päälle, sen olennon itsemurhaa, jota olette rakastavinanne. Älkää saattako kadotukseen tätä ihanaa sielua."
Hän ojentausi taas vuoteelleen murtuneena tämän pitkän, kiihkeän puheen ponnistuksesta ja lisäsi puoliääneen:
"Kaikki pyörii ympäri, kaikki. Ah! Kuinka se on tuskallista!"
Tämä sairaan ruumiillinen valitus, se kun seurasi heti tuon selvityksen ja valan korkealentoista mystiikkaa, herätti minut kohdaltani tietoiseksi hänen fyysillisestä tilastaan, ja kun hän lisäsi: "Ei haita. Pyörrytys menee ohi", sanoin Ortèguelle:
"Rakas opettaja, lähtekäämme täältä ja antakaamme herra Le Gallicin levätä."
Ortègue nousi, astui muutaman askelen ovea kohti ja kääntyi sitten jälleen:
"Minä menen nyt, mutta en ennenkuin olen vakuuttanut kunniasanallani hänen edessään sekä Teidän, Marsal, että olen jättänyt, jätän ja tulen jättämään vaimoni vapaaksi joko seuraamaan myötäni tahi olemaan seuraamatta, sinä päivänä, jolloin päätän tehdä lopun kaikesta. Te olette kunnon mies, Ernest, mutta tiedän tunnossani olevani kunnon mies minäkin."
"Kiiruhtakaa etsimään käsiinne Renard", sanoi Ortègue minulle, kun tuskin olimme tulleet huoneesta ja ovi oli sulkeutunut jälkeemme. "Istukoon hän Le Gallicin vierellä. Toivoakseni ei tuo pyörrytys merkitse mitään, mutta kun haavoittuma on päässä, sattuu joskus ilkeitä yllätyksiä, piileviä tarttuma-aineita, jotka siirtyvät aivoainekseen. Ja kun kerran pidennetty selkäydin joutuu alttiiksi!… Lyhyesti, on varovaisinta pitää häntä silmällä. Joutukaa ja tavoittakaa minut taas työhuoneessani."
Tuskin olin saanut käsiini opiskelijamme ja saattanut hänet tarpeellisin ohjein haavoitetun luo, kun jo uudelleen kolkutin työhuoneen ovea. Mustasukkaisuuden houre ei ollut vielä kokonaan ohi. Ortègue oli alkava uudelleen kyselynsä. Minua odotellessaan hän oli taas ryhtynyt järjestämään papereitaan. Olen usein huomannut, että käännekohdissa toimimme täten automaattisesti, ja sitä koneellisemmin, kuta rajummat ne ovat. Eiköhän luonto, joka pitää alempaa sielullista olemustamme tasapainossa, puolustautune tällä tavoin korvatakseen ylemmän sielullisen olemuksemme sekasortoisuuden? Täydellinen mullistus päättyisi joko kuolemaan tai mielenhäiriöön. Hänen hansikoidut kätensä jatkoivat yhä järjestelyä, kun hän kysyi minulta:
"Marsal, miksi menitte tuonne États-Unis torin varrelle?"
"Siksi että tiesin kaikki, rakas opettaja…"
Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni; kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani rouva Ortèguen poissaolon johdosta… Minä lopetin:
"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta, läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei ole ikinä ollutkaan."
"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"
Hän pysäytti vastaväitteenä ja kysyi uudelleen urkkivasti:
"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän siellä?"
"Oli, yläkerran pikku-salissa. Hän kirjoitteli."
"Hän jätti haltuunne minulle tulevan kirjeen? Antakaa, antakaa toki…"
"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt haltuuni mitään Teille tulevaa."
"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi Teille. Te lähditte pois hänen luotaan — palasitte tänne ja etsitte minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."
"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli, niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille. Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä Teidän korviinne."
Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:
"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista, en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä, myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka hänen älynsä oli kieltänyt. Niin — todella liikuttavan selvityksen saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista soimatessaan, — joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi — velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle. Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.
Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa muisteleminen sai enää vain hellyyttä — epäitsekästä, olin sanoa, ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.
"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä uskon tosiasioihin? Tosiasia — miten varman pohjan se antaakaan jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa, mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken: epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta säälinpurkaus — ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan. Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus, rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista — kaiken sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista, niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni: 'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies, joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa, johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, — se mies on murhaaja."
"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?…"
"Ettekö sitten ole minua ymmärtänyt?" hän keskeytti.
"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä — Tehän sen voitte — tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin samoin terveeksi."
"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen Le Gallicin nähden — minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön…"
"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne. Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut parannusta tautiinsa."
"Siihen ei ole parannusta. Te tiedätte sen hyvin."
"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman diagnoosin kuin itsestänne."
"Leikkausko?" hän kysäisi olkapäitään kohauttaen.
"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa, että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he — itse tietysti valitsette heidät — arvelevat, että leikkaus olisi pantava toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"
"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?… Mutta muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee. Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa… Marsal, mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."
Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.
"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen, Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen. Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun pyynnöstäni, kaikki."
"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"
"Voitte kyllä, jos haluatte. Mutta rauhoittakaahan häntä."
Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin, vastasi minulle — rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen sanoin:
"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan tyyni… Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää… Siihen asti, sanon sen vielä kerran, olkaa rauhallinen…"
"Entä hän, kuinka hänen laitansa on?" hän kysyi liikutuksen tukahuttamana.
"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."
"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle, miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."
"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään, oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"
"Olen, olen? Entä hän?"
"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa, mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä mistään muustakaan."
"Ah! Kiittäkää häntä, ja tulkaa pian."
* * * * *
"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan — kuinka ne virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän pyysi."