Aamu oli ihana, tyyni ja viileähkö, syvänsinisellä taivaalla ajelehti lumivalkoisia pilviä. Kilpailijoilla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiotaan, mutta sen vaikutus oli huomattava. Vauhti heti ensimmäisellä kierroksella voitti entiset rekordit.
Koko ensimmäisenä tuntina ei Stanton voinut kääntää huomiotaan edessään luikertelevasta harmaasta tiestä, hengen vaarallisine mutkineen, petollisine tasaisine loivineen, joissa oli niin helppo nostaa vauhti korkeimmilleen, mutta myöskin syöksyä surman suuhun. Sitäpaitsi oli monin paikoin tielle kerääntynyt ihmisjoukkoja, jotka tekivät tietä vain sen verran, että vaunu pääsi läpi. Pieninkin varomattomuus ohjaajan puolelta, olisi voinut viedä hengen joltakulta.
— Vaunu takana, varotteli Floyd aika-ajoin selvällä äänellä. Se koettaa saavuttaa meidät ennen matkaa. Atalanta-vaunu on tomupilvessä edessämme.
He ajoivat niin nopeaa vauhtia kuin Merkuriusvaunu saattoi kulkea maantiellä. Stanton otti tavallisesti, jos suinkin mahdollista, johdon heti ja säilytti sen sitte koko ajan huolimatta kilpailijoittensa spurteista. Tietenkin tämä kävi päinsä vain silloin, kun matka ei ollut liian lyhyt eikä kamppailu ylen ankara. Toisen tunnin loppupuolella teki Floyd kaivatun ilmoituksen, heidän ajaessaan tuomarilavan ja ilmoitustaulujen ohi.
— Me johdamme. Renkaat ovat kestäneet hyvin — varokaa niitä tällä kierroksella.
Stanton nyökkäsi, kohottamatta katsettaan tiestä. Neuvoa noudattaen ajoi hän käänteet varovaisemmin.
Varotus oli ollut paikallaan. Vaikeimmassa käänteessä kuului tuttu pamahdus, jota seurasi heti toinen vastakkaisesta pyörästä, ja Merkuriusvaunu oli syöksyä nurin.
Floyd oli jo kumartunut taaksepäin ja alkanut päästellä vararengasta irti ennenkuin Stanton oli saanut vaunun pysähdytetyksi. Kumpikin oli melkein samaan aikaan maassa ja ottivat työkalut esille. Tunkeilevien ja suuriäänisten katselijoitten ympäröimänä he työskentelivät nopeasti ja varmasti haaskaamatta aikaa puhumiseen. Kaksi suurta tomuista vaunua kiiti heidän ohitsensa, punainen pysyen itsepäisesti valkoisen kintereillä.
— Yrjö luulee voittavansa, sammalsi Floyd pilkallisesti. Mutta sitä hän ei tee, sen teemme me.
Stanton nousi seisaalleen ensimäiseksi.
— Työkapineet vaunuun, käski hän lyhyesti.
Mutta sinisenmustat ja harmaat silmät vaihtoivat hymyilyn, ennenkuinMerkuriusvaunu kiiti eteenpäin.
Kolmannen tunnin alussa oli Stanton jo voittamassa takaisin menettämänsä ajan. Oli keskipäivä, aurinko paistoi, eikä tuulenhenkäyskään värähtänyt. Ohi eloisan ja liikehtivän katsomon kiitivät he jälleen; suosionosoitukset kaikuivat, ja varmaa vauhtia lensi Merkuriusvaunu ihmismuurien lomitse rauhallisempaa tieosaa kohti, kilpailijat jälessään.
Kätkössä pienen metsikön takana kulki silta matalan puron yli.
Vaunu edessä! kirkasi Floyd äkkiä, vaunun kääntyessä mutkassa ja ajaessa suoraan sillalle, katsokaa — Stanton —.
Keskellä siltaa koetti horjuva vaunu tasapainoaan säilyttäen pysähtyä. Kettinki oli irrottunut, selitti vaunun ohjaaja myöhemmin, ja särki vaunun alla olevat koneosat. Stanton, joka näki vaunun liian myöhäseen voidakseen omaansa enää pysähyttää, koetti ajaa kapealla sillalla ohi; ainoa keino, jolla voi ehkä pelastaa neljä ihmishenkeä. Ainoastaan mestariajaja uskalsi moiseen uhkatekoon; Stanton oli melkein onnistua. Vaunut olivat vierekkäin, kun sillan reuna petti liika kuormatuksen alla. Kuului lankkujen ryskinää ja pauketta, sillan lankkujen katketessa, Merkuriusvaunun ulommaisen pyörän alla murtui kansi ja vaunu alkoi kallistua.
— Hypätkää pois, huusi Stanton yhä uudelleen Floydille, kun vaunu kaatui.
Kylmä vesi nuoleskeli hänen sormiaan, juoksi virvottavana yli sietämättömästi särkevän käsivarren ja solisi iloisesti ohi virratessaan. Vitkaan, ankarasti ponnistaen kohosi Stanton oikean, vahingoittumattoman kätensä varaan. Hänen täytyi nähdä, aivot ja sydän käskivät. Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun Merkuriusvaunu oli syöksynyt sillalta alas, vaikka hän samalla, ymmärsi, että siitä oli vain muutama sekuntti, koska sairasvaunut eivät olleet vielä saapuneet, ja hän oli yhä täällä.
Hänen näkönsä alkoi selvitä. Kas, tuolla, puolittain purossa, puolittain vihreällä rannalla oli kasa murtuneita metallikappaleita. Se oli muinoinen Merkuriusyhtiön kilpa- ajovaunu. Ja sen vieressä…
Puolipäiväauringon kirkas paiste raukesi, mutta Stanton karkotti väsymyksen ja alkoi ryömiä kohti sitä, joka liikkumatta makasi Merkuriusvaunun vieressä. Liikkuminen tuotti sietämättömiä tuskia, mutta aavistus kidutti vieläkin enemmän. Sillä hän tiesi, tiesi liiankin hyvin, kuinka harvoin koneenkäyttäjät säästyivät.
Floyd makasi lähellä konetta, näköjään vahingoittumattomana, lukuun ottamatta haavaa ohimossa ja verta huulilla. Hänen naamarinsa ja lakkinsa olivat poissa, toinen käsi oli valahtanut sivulle, kämmen ulospäin. Repeytynyt hiha jätti paljaaksi hentosen käsivarren, jolla näkyi ristiin rastiin kulkevia, Lowellissa saatujen haavojen arpia. Hän näytti sangen nuorelta ja omituisen totiselta, auringonpaisteen ja puitten varjojen väikkyessä hänen värittömillä kasvoillaan ja kiharaisella pronssinloistavalla tukallaan.
— Floyd! huusi Stanton kiihkeästi. Floyd!
Puro lorisi iloisesti, myöhästynyt taivaanvuohi lensi ohi. Stantonin pää painui alas koneenkäyttäjänsä elotonta kättä vastaan, maailma sammui hänen silmissään.
Jess.
Kaksi viikkoa kului, ennenkuin Stanton jälleen tajussaan avasi silmänsä. Se tapahtui sairashuoneessa. Sairaanhoitajatar oli hänen vieressään ja sängyn jalkopäässä seisoi herra, joka näytti lääkäriltä.
— Parempiko, mr Stanton? kysyi jälkimmäinen.
— Floyd, kuiskasi Stanton vaikeasti. Missä on Jes Floyd?
Lääkäri tarkasteli häntä omituisesti hymyillen ja näytti olevan kahden vaiheilla. Mutta hoitajatar kumartui hänen puoleensa osaaottavasti.
— Hän voi hyvin, sangen hyvin, vakuutti hän nopeasti. Jes Floyd on mennyt kotiansa. Koettakaa nukkua, koettakaa olla ajattelematta yhtikään mitään.
Hän oli tietänyt totuuden, ennenkuin oli kysynytkään.
Stanton käänsi tyynesti kasvonsa seinään päin ja pyörtyi, niin heikko hän oli.
Seuraavalla kerralla ollessaan tajussaan, teki hän toisen kysymyksen.
— Miss Floyd? Elääkö hän?
— Kyllä, vakuutti hoitajatar sydämellisesti. Elää toki. Jälleen kääntyi Stanton seinään päin. Jessica ei ollut siis kuollut yhdessä veljensä kanssa kuten hän oli ennustanut; veriside ei ollut niin voimakas. Hän oli yksinään pikku asunnossaan.
Myöhempään yöllä saattoi hänen hellittämätön, hiljainen tuijotuksensa hoitajattaren hänen vuoteensa luo.
— Mikä teitä vaivaa. Onko teillä tuskia?
— Pyytäkää häntä herkeemään laulamasta, pyysi hän. Se ei ollut minun vikani. Pyytäkää häntä.
— Ei kukaan laula, mr Stanton, ei kukaan. Juokaa tämä.
Eikö kukaan? Eikö tuolla ulkona pimeässä?
— Ei.
Hän kääntyi pois, maaten äänetönnä, vastaan väittämättä. Siitä saakka hän ei enää kadottanut muistoaan; ei unissaankaan, sillä hän uneksi. Päivät ja yöt, tunnit pääksytysten kaikui Jessican yksitoikkoinen laulu hänen sairaissa aivoissaan.
"Usein hiljaisessa yössä —". Mutta hänen yönsä eivät olleet hiljaiset, sillä heti, kun hän sulki silmänsä, kuuli hän jonkun nyyhkyttelevän, kuuli Jessica Floydin itkevän veljeänsä.
Mutta vähitellen häipyivät viimeisetkin houreet. Hänen voimakas ruumiinrakenteensa auttoi tervehtymistä. Katkennut sääri kasvoi ehjäksi, muutkin vammat paranivat.
Hän ei maininnut Floydin nimeä kertaakaan. Eivät muutkaan sitä lausuneet hänen kuultensa. Merkuriusyhtiön johtaja tuli New-Yorkista häntä tervehtimään ja lausumaan sydämellisen osanottonsa. Yrjö, joka Duplexvaunullaan joutui voittajaksi, kun Merkuriusvaunu oli tuhoutunut, tuli monasti koettaen rohkaista kilpailijaansa; samaten kävi Stantonin luona sillalla olleen vaunun ohjaaja, joka hengestään sai kiittää hänen kylmäverisyyttään ja taitavuuttaan. Mr Green valitti suuriäänisesti suruansa. Mutta ei kenkään viitannut vähintäkään Jess Floydiin. Jokaisessa oli huomattavissa omituinen ja huolekas varuillaan olo puhumasta siitä, mitä heillä oli ajatuksissaan. Stanton näki täydellisesti heidän läpitsensä sisäänvajonneilla, sinisenmustilla silmillään, vaikka hän ei kysynyt mitään.
Kului kaksi kuukautta, ennenkuin hän voi jättää sairashuoneen. Talvi oli tullut kylmänä ja synkkänä. Hänen lähtöpäivänään viipyi lääkäri jättääkseen hyvästi potilaalleen.
— Minä en ole tahtonut saattaa teitä levottomaksi, mr Stanton, sanoi hän totisesti. En millään ehdolla. Mutta siitä syystä, että ensimmäinen kysymyksenne koski Jes Floydia, luulen, että tunnette jonkinlaista edesvastuuta hänen tähtensä. Uskallanko kysyä, minne lähdette täältä?
Stanton vavahti nimeä mainittaessa, mutta kohtasi levollisesti toisen tutkivan katseen.
— Miss Floydin luokse, vastasi hän.
Lääkäri ojensi hänelle kätensä.
— Hyvä! Olin varma siitä. Potilas paljastaa lääkärille luonteensa.Onneksi olkoon — kaikin päin.
Kuinka hän tunsi turvattoman Jessica Floydin? Stanton pohti kysymystä, laskeutuessaan vaunuihinsa. Tai oikeammin, mistä hän tiesi Stantonin edesvastuuntunteesta tyttöä kohtaan. Ehkä hän oli houreissaan ilmaissut ystävyyssuhteensa Floydin kanssa.
Rautatie-asemalla tuli pitkä nuori mies hänen luokseen.
Nimeni on Richards, sanoi hän ujosti. Te olette vielä sangen heikko, mr Stanton; iloitsisin jos voisin olla jollakin tavoin avuksenne matkalla kaupunkiin.
Stanton tarkasteli miestä, tuntematta häntä.
— Ettekö muista minua? lausui nuori mies jälleen. Oletteko vallan unohtanut vastaleivotun reportterin, joka seurasi teitä, kun teidät pidätettiin liian nopeasta ajosta muutamana iltapäivänä Pelhamin puistossa? Te sallitte toverinne kertoa minulle koko jutun.
Stanton ojensi kätensä. — Aivan oikein. Mitä hyötyä teillä siitä oli?
— Se auttoi minua kelpo tavalla eteenpäin, niin etten sitä milloinkaan unohda. Minä selostin Pokaalikilpailut niin hellävaroen miss Floydiin nähden kuin taisin, asian tullessa ilmi. Se ei voinut olla kokonaan huomiota herättämättä.
— Kiitoksia paljon, lausui Stanton lyhyesti. Te ette voi olla mitenkään avukseni.
Juna seisoi jo laiturin edessä, mutta reportteri seurasi häntä yhä.
— Te… otatteko te miss Floydin, mr Stanton?
Se ei olisi enempää kuin kohtuus.
Ohjaaja kääntyi ympäri, käsi vaunun kaiteessa ja tarkasteli puhujaa hämmästyneenä ja harmissaan. Vaikkei hän tietänyt miksi, vastasi hän kumminkin jääkylmästi.
— Otan, sir.
Reportteri loisti ihastuksesta.
— Tiesin sen, huusi hän läpi lähtevän junan synnyttämän tohinan.Arvasin, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen.
Synkkä, harmaa taivas kaareutui yli siellä täällä lumen kattaman maan.Stanton katseli leuka kättä vastaan akkunasta, katseli mitään näkemättäaivan kuin Floyd sinä iltana, kun he matkustivat Indianapolikseen.Syyskuun auringonpaiste, lokakuun purppura ja kulta, kaikki oli poissa.
Heikko hajuvedentuoksu tunki hänen luokseen, hän kuuli silkin kahinaa, jonkun asettuessa häntä vastapäätä. Stanton nosti silmänsä ja huomasi edessään Valerie Carlislen. Tämän ihania vaaleita kasvoja ympäröi tummat turkikset ja sametti ja hänen ambranväriset silmänsä katselivat Stantonia leveäreunaisen sulkaniekkahatun pimennosta.
— Siinä, että olen täällä, ei ole mitään merkillistä, mr Stanton, lausui nainen kylmällä, välinpitämättömällä äänellään. Minä soitin näette sairashuoneeseen ja kuulin, koska te pääsette sieltä; sovitin sitte vain matkani samaan junaan. Huomenna matkustan Eurooppaan jäädäkseni sinne pidemmäksi aikaa, mutta minun oli sitä ennen puhuttava kanssanne. Miten olettekaan ollut sairas.
— Te olette liian ystävällinen, vastasi Stanton, johon tarttui entinen vastenmielisyytensä naista kohtaan. Kuten näette, ei minulla ollut onnea kokonaan tuhota itseäni.
— Siltä tuntuu joskus, myönsi hän kädellään puuhkaansa silittäen.Minä olen viime aikoina omalta osaltani toivonut kaiken loppuvan. Teette varmaankaan tietänyt, että olin kihloissa Archer Rossin kanssaAtalantayhtiöstä.
Stanton suoristihe. Kaikki Floydin epäluulot tuota tyttöä kohtaan heräsivät hänessä.
— Niin, vahvisti hän Stantonin katseessa ilmenevän epäluulon. Ajatuksenne puhuvat totta. Minä koetin saada teitä Merkuriusyhtiöltä Atalantayhtiön ohjaajaksi. Atalantayhtiön tarvitsi välttämättä saada hyvä kilpailuennätys. Mutta minä epäonnistuin. Te olitte varmaankin varmempi itsestänne.
Se oli siis tätä, mitä tyttö oli tahtonut häneltä. Tämä oli ollut hänen armollisen ihailunsa ja merkillisien esityksiensä takana.
— Ja kun minä en suostunut ajamaan yhtiöllenne, tahdoitte te estää minua ohjaamasta Merkuriusvaunua? ihmetteli hän vieläkin epäillen.
Tyttö katsoi häneen ja taasen poispäin.
— Minä luulen, että te tuskin uskoisitte minua, mr Stanton, jos nyt sen kieltäisin. Minä olen käyttäytynyt sangen kömpelösti; hienon maailman nainen sopeutuu huonosti melodraamaan. Teitä on uskomattoman vaikea houkutella.
Tytön itsensä hillitsemiskyky oli ihmeellinen. Koko juttu tuntui Stantonista melkein kuumehoureelta.
— Tässä tarkotuksessako te jo puhuttelitte minua 24-tunnin kilpailussa? kysyi hän. Toivoitteko te voivanne houkutella minut mielettömällä ajolla tuhoamaan vaununi, jotta Atalanta-vaunun voiton mahdollisuudet olisivat käyneet suuremmiksi?
— En, vakuutti hän. Sitä minä en milloinkaan ajatellut, miten saatatte sellaista luultakaan? Se oli ainoastaan hetkellinen päähänpisto; tahdoin nähdä teittekö sen, mitä pyysin. Monta miestä on noudattanut ensimäistä viittaustani.
— Aijotteko kertoa, että myrkytitte minut Lowellissa jo ennen maantiekilpailua.
— Myrkytin teidät? Se on ankarampi nimitys tapahtumalle, minkä minä sille milloinkaan olen antanut. Minä kaadoin kahviinne sitä, mitä olin saanut tarkotusta varten Archer Rossilta. Hän sanoi, ettei se vahingoittaisi teitä, estäisi vain kilpailusta seuraavana aamuna; hän oli lyönyt suuria vetoja vaunustaan. Mutta te kilpailitte kumminkin, niin kipeä kuin olittekin. En osannut lainkaan arvata, että sittekin uskaltaisitte, sen tieten olisin jättänyt tekoni tekemättä. Totta puhuen, pelkäsin kovasti, nähdessäni teidät radalla; ja kuullessani teitä kohdanneesta onnettomuudesta tuntui siltä, kuin olisin tehnyt murhan.
Stanton katseli häntä, hänen loistavaa kauneuttaan ja häikäilemätöntä ilmettään, hänen omat kasvonsa olivat kylmät ja tunteettomat. Mennyt ei merkinnyt mitään, kaikki oli samantekevää. Mutta tytön näennäisen rauhallisuuden alla aavisti Stanton tunteitten kuohuvan. Hänen sanansa eivät nyt enempi kuin ennenkään ilmaisseet sitä, mitä hänen sielussaan liikkui.
— Minä saanen ehkä luulla, ettette olisi peräti pahastunut, vaikka olisinkin katkaissut käteni pyörittäessäni vaunuanne käyntiin silloin, kun olimme matkalla New-Yorkista? huomautti Stanton.
Tyttö punastui ensi kerran, ja hänen silmänsä salamoivat.
— Te suututitte minut, vastasi hän. Te sanoitte minulle tylysti, ettette ajanut Beachradalla minua miellyttääksenne ettekä liioin tulisi sitä tekemään. Ei ainoakaan mies ole minua milloinkaan kohdellut siten. Silmänräpäyksen vihasin teitä, tahdoin vahingoittaa teitä. Panin kipinälaitteen käyntiin konetta pyörittäessänne. Heti kaduin sitä.
Heidän välillään vallitsi hetkisen hiljaisuus. Juna pysähtyi asemalle, ihmisiä tuli ja meni. Kun juna oli jälleen liikkeellä, kysyi Stanton.
— Miksi kerrotte kaikesta tästä minulle? Minua ei yleensä pidetä varsin hyväluontoisena ja anteeksiantavana. Ettekö pelkää epäkohteliasta ojennusta?
— En, hänen huulillaan liikkui heikko hymyily joka ei ollut iloinen. Mutta te olette liiaksi miehekäs hankkiaksenne kostoa naiselle. Minä en paljon pelkää, vaikka olenkin pakotettu luottamaan ylenkatseeseenne. Joku, joka oli tarkkanäköisempi taikka vähemmän välinpitämätön kuin Merkuriusvaunun ohjaaja, laski ansan syntiselle. Teidän — koneenkäyttäjänne antoi erään yksityissalapoliisin seurata ja vartioida minua koko Pokaalikilpailujen ajan; pelosta, luulen, että teidät estettäisiin ajamasta. Te hämmästytte?
Stanton näki sähkön valaiseman, ihmisjoukkojen täyttämän rautatieaseman Indianapoliksesta palatessa ja Floydin vilkkaan, levottoman katseen häneen kääntyneenä. Kirkas, nuori ääni lausui: "Jos te ette itse pidä huolta itsestänne, Stanton —."
— Se oli tarpeetonta, mr Stanton. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta vahingoittaa teitä. Mutta teko oli tehty. Mies, joka toimi salapoliisina, ei ollut rehellinen; hän meni valtuuksiansa kauvemmaksi ja rupesi tekemään tutkimuksia omaan laskuunsa. Kun minä kerron tätä teille nyt, niin tapahtuu se siksi, että te kumminkin pian olisitte saanut kuulla asiasta häneltä ja että teidän on pakotettava hänet vaikenemaan. Hän on tarjonnut minulle vaitioloaan rahaa vastaan, mutta minä en aijo antautua kiristämiseen, joka kerran alettuaan jatkuisi alati. Pidän parempana vedota ritarillisuuteenne.
Pakotan hänet vaitioloon, lupasi Stanton kylmästi.
— Te olette sangen hyvä. Katkerinta nöyryytyksessäni on tietää se, ettette voi halveksumistanne osoittaa selvemmin muulla kuin ylenkatseella. Hän oli kahden vaiheilla. On vielä yksi asia; tahtoisin tietää, vaikuttiko viimeiseen onnettomuudentapaukseen millään tavoin se, että renkaat saapuivat liian myöhään?
— Olitteko te senkin järjestänyt?
— Olin. Minä annoin lähetykseen väärän osoitteen, ennenkuin lähdin isäni tehtaalta Chicagossa. Tiesin, ettei vaununne voisi ottaa osaa kilpailuun ilman renkaita.
Stanton kääntyi akkunaan päin. Tuo nainen oli siis syypää siihenkin, että hän oli ollut epäystävällinen Floydille. Sillä jos tämä ei olisi ollut matkalla Coney Islandissa, ei olisi syntynyt mitään väärinymmärrystä heidän välillään. Äkkiä hän tunsi sellaista inhoa ja vastenmielisyyttä miss Carlislea kohtaan, että hänen oli vaikea vastata rauhallisesti.
— Myöhästyneet kumirenkaat eivät vaikuttaneet onnettomuudentapaukseen, virkkoi hän selvästi. Jos te olette nyt sanonut sanottavanne, miss Carlisle, siirryn minä toiseen vaunuun.
— Se olen minä, joka poistun. Minua ilahuttaa, että onnettomuutenne ja muuttumisenne eivät ole minun syyni. Herättänee mielenkiintoanne kun kuulette, että Archer Roos purki kihlauksemme viime viikolla ja että hän menee naimisiin erään balettitytön kanssa.
Stanton katsahti häneen.
— Niin, jatkoi hän. Draamallinen rangaistus, vai miten? Sen voitte kertoa miss Floydille, olettehan tietenkin menossa hänen luokseen?
— Miss Carlisle!
Tyttö nousi ylös, hänen suunsa ympärillä oli ryppyjä ja ilmeensä kova.Hänkin oli kärsinyt ja kärsi yhä.
— Viekää onnitteluni hänelle, mr Stanton. Hän on ainakin tuntenut miehen, vaikka se on tullutkin hänelle kalliiksi.
Niin, Floyd oli ollut tosiaan mies. Kipeästi koski hänen kadottamisensa, mutta onnellinen oli sittenkin se, joka oli kerran hänet tuntenut. Stanton ei edes aavistanut, että Valerie Carlisle oli tarkottanut häntä itseään.
Kun Stanton saapui New-Yorkiin alkoi päivä jo kallistua iltaan. Kadut vilisivät iloisia, lumisia ihmisiä. Nyt vasta hän tuli ajatelleeksi, että oli jouluaatto. Joulu! Pyhä! Vaistomaisesti haluten paeta kaikkea tätä, huusi hän automobiilia. Virkapukuinen mies tuli hänen luokseen pyytäen apua köyhille. Stanton ojensi hänelle setelin.
— Sir, huudahti mies juosten hänen jälessään. Nimenne? Miten antelias. —
— Floyd, vastasi Stanton nousten vaunuun.
Ohjaajalle hän antoi tuon hiljaisen talon osoitteen keskikaupungilla.
Silkkiin puettu, pieni irlantilaiseukko avasi oven. Hän näytti vanhentuneelta. Stantonin nähdessään tervehti hän hymyillen ja vei hänet sisälle.
Tyttö, joka oli niin Floydin näköinen seisoi valaistussa huoneessa. Kun Stanton pysähtyi ovelle, vetäytyi hän toiselle puolelle huonetta akkunan alle, ja jäi sinne seisomaan sormillaan hypistellen uutimia, silmät suurina ja kuumehohteisina. Niin tuijottivat he toisiinsa hiljaisuuden vallitessa.
— Te ette siedä minua? katkaisi Stanton hiljaisuuden. Minulla ei ole mitään oikeutta moittia teitä siitä. Jumala tietää, että ymmärrän syynne. Kumminkin voisi Floyd sanoa teille, ettei se ollut minun syyni. Minä en tuhonnut hänen elämäänsä hurjuudellani.
Tyttö tuijotti häneen yhäti, mutta Stantonista tuntui, niinkuin tajunta, joka hänet hetkeksi olisi jättänyt olisi jälleen palannut, ja että hän nyt tarkasteli ohjaajaa toisin silmin.
— Minä olen ollut myöskin kuolemaisillani, puhui Stanton jälleen. En ole nähnyt sanomalehtiä enkä tiedä, mitä teille on kerrottu. Mutta onnettomuudentapaus oli selvä tapaturma; jos Floyd olisi täällä, vahvistaisi hän sanani. Muulloin minä kyllä uskalsin hänen henkensä yhdessä omani kanssa uhkapeliin, mutta ei tällä kertaa.
Tytön ilmeekkäät kasvot olivat muuttuneet, hänkin löysi sanat.
— Minä en ole aikonut syyttää teitä, vastasi hän väräjävällä äänellä.En milloinkaan. Te ajoitte varmasti ja hyvin. Näytätte sairaalta. —
Stanton lähestyi häntä.
— Olen ollut sairaana, voimani tuskin riittävät muuhun kuin tarkotukseeni. Jessica, minä tulin pyytämään kättäsi, johon Floyd kerran antoi myöntymyksensä. Sinulla ei ole ketään omaista jäljellä, ei minullakaan. Tahdotko ruveta vaimokseni?
Hänen sormensa tarttuivat lujemmin uutimeen, valtimon sykähdykset näkyivät selvästi hänen pyöreällä, nuorella kaulallaan, kun hän heitti päänsä taaksepäin Floydin poikamaiseen tapaan.
— Rakastatteko minua? kysyi hän totiset silmänsä luotuina Stantonin silmiin.
— Luulin, että tiesit sen. Rakastan.
Hän puisti päätänsä surullisesti hymyillen.
— Minuako, Ralph Stanton, vai Jes Floydin kaksoissisarta?
Kysymys tunki syvään. Stantonin tuskaisessa, epätoivoisessa huudahduksessa ilmeni totuus.
— En tiedä! Jessica, Jessica, minä en tiedä! Minä tahdon kummankin. Minä rakastan sinua, sinut tahdon puolisokseni, yksinään veljesi kanssa olisin sinua kaivannut. Jos aloin pitää sinusta siksi, että sinä olet hänen kaltaisensa, jos nyt nään hänet sinussa, mitä se merkitsee? Sanon sinulle, että tahdon sinut, mutta häntä kaipaan minä koko elämäni ajan. Minä tahdon hänet takaisin, joka ajoi vierelläni, hänet, joka oli kanssani sekä myötä- että vastoinkäymisissä, hänet, joka tunsi minut ja jonka minä tunsin — tahdon takaisin toverini, Jes Floydin.
Tämä tuskan purkaus puhdisti ilman ja työnsi sivuun kaikki pikkumaiset arvelut. Tyttö, joka oli kalmankalpea, mutta lujana vastasi hänen katseeseensa, ojensihe täyteen pituuteensa, vieden kätensä päätään kohti.
Pitsihihat valahtivat alas ja Stanton näki ristiin rastiin kulkevat arvet hänen vasemmassa kädessään. Kuin silkkiset nauhat kiersi hän päänsä ympäriltä ohuet palmikot, heitti ne maahan ja päästi valloilleen pojan lyhyet pronssikiharat.
Mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen. Stanton ei tietänyt puhuvansa, mutta hänen huutonsa kuului kadulle saakka.
— Floyd! Floyd!
— Minä olen Floyd.
— Sinä.
— Minä olen Jessica.
Huone meni ympäri hänen silmissään, sumu pimensi hänen näkönsä. Ja sitä mukaa kuin Stanton kadotti tajuntansa, sitä mukaa kasvoi tytön rohkeus auttaakseen häntä.
Se tulee tuntumaan teistä kovalta, säälitteli hän totisella äänellä.Minä olen tuottanut teille tuskia, kun luulin vain piinaavani itseäni.Olen epätoivoinen.
Sammallus, tuo lempeä äänensävy, joka yhtyi niin monien vaarojen ja uhkarohkeiden tekojen muistoihin, kaikui kuuroille korville.
— Jumalani! huokasi Stanton vaipuen kasvot käsien peittämänä tuolille.
— Teidän täytyy se kuulla Stanton: on olemassa vain minä. Mutta se onkin ainoa, missä olen teitä pettänyt. Kaikki, mitä elämästäni olen teille kertonut on totta lukuunottamatta Jessiä. Minun isäni tahtoi pojan, ja hän kasvatti minut siksi. Aluksi, kun olin pieni, kutsui hän minua leikiltään Jessiksi, kun olin puettuna pojaksi. Mutta kun huomasimme, että kaikki naapurit, kaikki tehtaalaiset, yleensä kaikki lukuunottamatta hoitajatartani luulivat, että Jes ja Jessica olivat kaksoiset, annoimme heidän olla siinä luulossa. Se kävi helpommaksi hänelle niin kasvattaa minut yhtiötoverikseen. Sillä hän sanoi, että minä sovin siksi. Päivisin Jes lueskeli, ajoi kilpaa ja teki työtä yhdessä hänen kanssaan, iltasin esiintyi Jessica. Me asuimme yksinämme suuressa rakennuksessa, se kävi siten päinsä niin helposti. Tapani oli tummentaa hiukan ihoani, siinä kaikki. Te ette kuuntele, te tarvitsette aikaa ajatellaksenne.
Stanton ei liikahtanut eikä vastustanut tyttöä. Hän tarvitsi aikaa toipuaksensa, aikaa käsittääksensä kaikkea tätä.
— Kun isäni kuoli, jatkoi hän jälleen, ja kun huomasin, etten minä kuollutkaan, kävi minulle selväksi, että Jes kyllä voisi elättää itsensä, kun sensijaan minä tulisin kuolemaan nälkään. Se oli nähtävästi veressä, luulen, että rakastin tätä työtä; sanoin teille kerran, että pelkkä gasoliinin haju sai minut suunniltaan kilpailukuumeesta. Jokainen automobiilikilpailija tuntee samaa, kuten tiedätte. Niin sain paikan Merkuriusyhtiössä, ja sillä tavalla tapasin teidät.
Stanton keskeytti hänet jyrkästi melkeinpä ankarasti, kuten hänen oli ollut tapana tehdä Floydille.
— Miksi tuota kaikkea kerrot? Sinä olet sinä nyt. Sinä olet kaksi kuukautta antanut minun luulla itseäsi kuolleeksi, antanut minun olla helvetissä.
— En, en! kielsi hän. Minä en luullut, että piditte minua kuolleena; olin vakuutettu, että tunsitte minut — Jessican.
— Miten olisin voinut sen tehdä? Sinä et milloinkaan lähentynyt minua. Se Floyd, jonka minä tunsin, olisi tullut. Yksinäisten päivien ja öitten synnyttämä katkeruus salpasi hänen suunsa.
— En voinut tulla, vastasi tyttö murtuneella äänellä. Te saatatte minut vaikeaan asemaan. Kun minut pyörtyneenä vietiin sairashuoneeseen, huomattiin, etten ollutkaan Jes. Minusta juoruttiin, sanomalehdet kertoivat juttuja Stantonin koneenkäyttäjästä — sanottiin, sanottiin, että tiesitte, kun matkustimme Indianaan, että olin nainen —.
Stanton hypähti ylös. Nyt hän viimeinkin käsitti kaiken; ymmärsi lääkärin, hoitajattaren ja ohjaaja-toveriensa häveliään vaikenemisen ja miss Carlislen. Ymmärsi samalla, että joku toinenkin oli kärsinyt yhtä katkerasti kuin hän itsekin. Miehen voimakas suojelemisen halu sulatti Jesin ja Jessican yhdeksi.
— He saavat puhua kanssani, vakuutti hän tuimasti. Minä en ole enää suljettu sairashuoneeseen. Miksi et lähettänyt heitä minun luokseni? Tiesithän, että tulisin tykösi. —
Hän pysähtyi keskelle lausetta kohdatessaan tytön katseen, Floydin rehellisen ja luottavan katseen, vaikka tytön punehtiva häpeä paloi hänen poskillaan.
— Kyllä, tiesin sen, te olette sellainen. Mutta mistä tiesin, että te halusitte mielellänne tulla? Miten voin sen nytkään tietää? Te olisitte joka tapauksessa tehnyt parhaanne minulle. Muistan, että tahdoitte erottaa Floydin yhden valheen takia, ja minä olen pettänyt teitä monet viikot.
Stanton astui askeleen häntä kohti; tunne, joka syttyi hänessä Indianan matkalla, ja joka oli sammunut kaksi kuukautta sitte, leimahti uudelleen.
— Ja sinä? kysyi hän. Minä olin kova Floydia kohtaan. Ehkä hän sai minusta niin paljon, ettet sinä halua enempää?
Tyttö henkäsi syvään hänen kysyessään, posket lensivät hehkuvan punaisiksi ja hän virkkoi suuttuneena.
— Te pilkkaatte minua, Ralph Stanton! Ja sitä minä en siedä. Olen sanonut teille liiankin usein, että välitän teistä, luottaen ettette milloinkaan saisi kaikkea tietää. Minun olisi pitänyt pysyä poissa luotanne, mutta sitä en voinut. Minä en aikonut antaa teidän koskaan tietää, että olin toinen kun Jes Floyd, tahdoin ruveta yhtiötoveriksenne ja koneenkäyttäjäksenne koko elinajakseni. Minua inhotti olla tyttö. Mutta te tulitte tänne ja tapasitte Jessican, kun en teitä odottanut. Kun te Kometitehtaalla kysyitte minulta, saisitteko mennä siskoni kanssa naimisiin, olitte te surmata minut. Sillä silloin halusin olla tyttö, teidän tyttönne. Niin, minä sanon teille, etten tahdo mennä kanssanne naimisiin, minä en tahdo. Minä annoin Jessicalle tilaisuuden, ja te ette häntä rakastanut, te rakastitte Jessiä. Minä en tulisi nyt onnelliseksi kummallakaan tavalla. Minä olen väsynyt toivomiseen, että Merkuriusvaunu olisi suistunut päälleni — on paras, että lähdette. En ajattele enää milloinkaan nähdä teitä.
— Sinä tulet minut näkemään, oikasi Stanton hitaasti ja varmasti, tulet näkemään aina. Sinä joudut naimisiin kanssani tänäpäivänä.
Tyttö nosti kasvonsa häntä kohti, Stantonin seistessä kumartuneena hänen ylitsensä, ja tämä huomasi, miten tyttö, jonka rohkeus oli hänen omansa vertainen, vapisi.
— Älä pakota minua, jos ettodellakintahdo minua, kuiskasi Jessica.Nyt me pelaamme rehellisesti.
Stantonin vastaus oli äänetön, ilme hänen silmissään oli samanlainen, jolla hän kerran oli katsellut Floydia suklaata juotaessa. Nyt tuli lisäksi se, että hän sulki hentosen olennon syliinsä.
— Jess, Jess, — toverini, rakkaani!
Hetken perästä teki tyttö viimeisen koetuksen. Oletko ihan varma, Ralph?
— Hss!
— Sinä olet menettänyt koneenkäyttäjäsi.
— En kilpaile enää, me lähdemme Buffaloon ja panemme jälleen käyntiinKometin tehtaan.
— Olen tuntenut sinut joka ainoa hetki; sinä et tuntenut lainkaan Jessiä etkä Jessicaa.
Ensi kertaa siitä lähtien, kun Merkuriusvaunu muutti renkaita Pokaalikilpailussa, katsoivat Stantonin sinisenmustat silmät hymyillen harmaisiin.
— Ehkä niin, mutta minä tunnen Jess Stantonin.
Ota hattusi ja viittasi ja lähde mukaani kirjoittamaan välikirjan alle; me kilpailemme tästä lähtien pitkän kilparatamme yhdessä, oma tyttöni.