The Project Gutenberg eBook ofKuoleman uhallaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuoleman uhallaAuthor: Eleanor M. IngramTranslator: Kustaa KallijärviRelease date: January 20, 2025 [eBook #75160]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN UHALLA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuoleman uhallaAuthor: Eleanor M. IngramTranslator: Kustaa KallijärviRelease date: January 20, 2025 [eBook #75160]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kuoleman uhalla
Author: Eleanor M. IngramTranslator: Kustaa Kallijärvi
Author: Eleanor M. Ingram
Translator: Kustaa Kallijärvi
Release date: January 20, 2025 [eBook #75160]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1912
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN UHALLA ***
language: Finnish
Kirj.
Eleanor M. Ingram
Suomentanut
Kustaa Kallijärvi
Kariston 50 p:n romaaneja 3.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.
1. Mies joka uskalsi.2. Nainen.3. Loppuajo.4. Matka Massachusettiin.5. Valmistuksia.6. Voitettu.7. Floydin näköinen tyttö.8. Sopimus.9. Jessican onni.10. Väliaika.11. Viimeinen kilpailu.12. Jess.
Mies joka uskalsi.
Lähtömerkin antajan ojennettu käsivarsi painui alas, eteenpäin kumartuen jäi hän tuijottamaan häikäiseviin valoihin, jotka loistivat pimeydestä.
— No mitä nyt? huudahti hän koittaen äänellään voittaa yhdentoista tuomarilavan eteen riviin asettuneen automobiilin äänen.
Erään vaunun ympärillä syntyi tungosta. Sen ohjaaja tuijotti mieheen, joka oli luisunut pois hänen vierestään maahan. Ihmisjoukot katsomoilla tunkeutuivat kaiteiden luo jotakin nähdäkseen.
— Merkuriusvaunun koneen käyttäjä on poissa paikaltaan.
— Pyörtyi.
— Putosi.
— Automobiilit eivät vielä olleet liikkeellä; taisi voida pahoin.
Palkintotuomari tunkeutui takaisin, kuultuaan syyn tapahtumaan kiireesti paikalle kutsutulta lääkäriltä.
— Sydämenhalvaus, ilmoitti hän oikealle ja vasemmalle. Stanton'in koneenkäyttäjä putosi paikaltaan kuolleena.
Mutta Stanton itse oli jo heittäytynyt alas vaunustaan samalla pontevalla täsmällisyydellä, joka oli kuvaavaa hänen jokaisessa liikkeessään.
— Mieheni on mennyttä, ilmoitti hän lyhyesti kilpailujen ohjaajalle. Minun täytyy ajaa asemalleni ja hankkia toinen. Tehnette minulle sen palveluksen, että lykkäätte lähdön vähäksi aikaa?
Kysymys oli pikemmin käsky kuin pyyntö. Oli tuskin ainoatakaan katselijoitten valtaisessa joukossa, joka ei olisi pettynyt, jos Ralph Stanton ei olisi ottanut osaa 24-tunnin kilpailuun. Hän ei ollut kuulu ainoastaan taitavuudestaan ja tarkkuudestaan nopeusajossa, vaan maine kertoi hänen olevan Ameriikan rohkeimman julkisuudessa esiintyvistä ajajista, jonka kuoliaaksi murskaantuminen tuntuu olevan vain ajan kysymys, ja jonka saavutukset niinhyvin kilpailuissa kuin vaarallisissa seikkailuissa olivat kerrassaan hämmästyttävät. Hän tunsi oman arvonsa ja vetovoimansa, kilpailujen ohjaaja tiesi sen myöskin, vaikka hän ei sitä näyttänyt.
— Viisi minuuttia, myönsi tämä katsoen kelloaan.
Joukko juoksevia ihmisiä oli jo matkalla Merkuriuksen asemalle viemään uutista. Stanton hyppäsi automobiiliinsa, joka syöksyi rivistä ja tehden puoliympyrän ajoi uloskäytävälle, joka johti suurelle, soikealle kentälle, joka reunusti ajorataa niinkuin valkea, penikulman mittainen nauha viheriäistä medaljongia.
Telttarivin edustalla, jota valaisi sähkövalo vallitsi täydellinen hämmästys. Kussakin teltassa oli numero ja nimi, mille vaunulle se kuului. Suuri mieltenkuohu vallitsi merkillä "9 Merkurius" varustetun teltan edustalla.
— Durand on kuollut — antakaa minulle toinen mies, huusi Stanton pysähyttäen vaununsa. Kiirehtikää!
Mutta ei ainoakaan astunut esiin tehtaantyömiesten ja koneenkäyttäjien joukosta. Ainoastaan Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja toisti kehotuksen.
— Niin, yksi miehistä hänen mukaansa. Te Jones.
— Olen naimisissa, sir, vastasi puhuteltu yksikantaan.
— Mutta te sitte, Walters. Jumala nähköön, miehet, mitä te tuumitte.
Sillä pyylevä Walters vetäytyi taaksepäin kalveten.
— Ennen istutan perunoita, sir.
— Olihan teillä ennen tapana ottaa osaa kilpailuihin.
— Mutta ei Stantonin kanssa, sir.
Hänen toveriensa puolelta kuului hiljaista, hyväksyvää mutinaa. Stanton astui alas automobiilistään ja repäsi naamarin kasvoiltaan. Sen takaa ilmaantui tummat, päättävät kasvot, joiden ilme osoitti nyt tuimaa kiukkua ja ylenkatsetta.
— Pelkuriraukat! huusi hän heille sinisenmustat silmät tulta iskien. Tiedättekö te, mitä minä ja yhtiö menetämme, jos minun täytyy jäädä kilpailuista pois siksi, ettei ainoakaan teistä uskalla istua rinnalleni pumpatakseen öljyä? Eikö täällä ole yhden yhtäkäänmiestä? Tarjoan mukaan lähtijälle 50 dollaria, 100 dollaria, jos voitan.
— Minä lupaan summan kaksinkertaisena, lisäsi mr Green kiihkeästi. Hän oli näet lyönyt vetoa Stantonista.
Ei ainoakaan miehistä liikahtanut.
— Piru teidät periköön! huudahti ohjaaja katkerasti. Minä uudistan tarjoukseni sille, joka tulee mukaan ainoastaan ensimmäiseksi kolmeksi tunniksi, millä aikaa hankin New-Yorkista miehen, jolla virtaa verta suonissaan.
Miehet katselivat toisiaan päätään puistaen.
— Ettekö? Ettekö tahdo? Te raastatte ja uurastatte kolme kuukautta ansaitaksenne sen, minkä minä lupaan teille kolmesta tunnista. Mikä teitä vaivaa, eikö minun henkeni ole yhtä hyvin vaarassa? Hän kääntyi ympäri ja huusi sointuvalla äänellään, joka kuului yli koko telttarivin: Kuulkaa, te kaikki läsnäolevat — 200 dollaria sille miehelle, joka tulee mukaani kolmeksi ensi tunniksi.
— Te ette voi ottaa toisten asemien miehiä, Stanton, vastusti mr Green, joka oli suunniltaan. Hän saattaisi pettää teidät vahingoittamalla vaunua.
Nopeusajaja loi häneen halveksuvan katseen.
— Minua ei petä koneenkäyttäjäni, sanoi hän.
Kiihkeä kärsimättömyys vallitsi tungokseen asti täyttyneillä katsomoilla. Ajajien leiri kuohui, Merkuriusasema oli kaikkien huomion keskipisteenä. Mutta ei ainoakaan vapaaehtoinen ilmaantunut. Kone seisoi puhkuen paikallaan, se näytti täristessään tuntevan avuttomuutensa. Kello kädessä seisoi Stanton raivosta suunniltaan.
Samassa kuului yli kaiken melun palkintotuomarin kellon kiirehtivä ja kutsuva ääni.
— Neljä minuuttia läähötti apulaisjohtaja kokonaan epätoivoissaan.Stanton…
Joku tuli juosten heidän luokseen ympärille kertyneen uteliaan joukon tehdessä hänelle tietä.
— Nouskaa koneeseen, huudahti uusi kirkas ääni. Nouskaa koneeseen; minä tulen mukaan.
— Jumalan kiitos pääsi Stantonilta juoksijan ehtiessä perille. Mutta tuohan on vain poika.
— Floyd, tervehti Green hermostuneesti. Menettekö te matkaan?
— Minä lähden, vakuutti Floyd kääntyessään kuljettajan puoleen. Saapunut oli solakka ja nuorekas olento, puettuna koneenkäyttäjän siniseen mekkoon, jonka hihat olivat käärityt ylös, niin että paljaat hennot käsivarret näkyivät. Lyhyeksileikatun, ruskean ja tyttömäisen pehmeän tukan koristama pää oli pystyssä, kun hän loi rehelliset, harmaat silmänsä Stantoniin?
— Tekö? Ettehän jaksaisi panna käyntiin tavallista vuokra-automobiiliä, jyrisi Stanton vimmoissaan ja pettyneenä. Tekö mukaani? Poikanen.
— Olen yhtä vanha kuin Singervaunun kuljettaja ja tuskin viittä vuotta teitä itseä nuorempi. Ja minä tunnen gasoliinivaunut perin pohjin. Luulen teidän olevan kylliksi voimakkaan panemaan vaununne käyntiin, jos minä en jaksa. Teillä on puoli minuuttia aikaa. Otatteko minut?
Stanton, joka sai vastauksen samassa äänilajissa, jota oli itse käyttänyt, veti kiihkeästi henkeään ja otti naamarinsa mieheltä, joka sitä piteli.
— Miksi ette pukeudu vaatteisiinne? tiuskasi hän raivoissaan. Ajatteletteko tulla mukaan noin. Jalat allenne siellä, te virattomat pelkurit, miksi ette tuo hänen pukuaan? Tahtoisiko joku soittaa tuomarineuvostolle, että minä tulen.
Riennettiin auttamaan, telefooni soi mielettömästi.
Jes Floyd on eräs tehtaamme uusista miehistä, riensi mr Green selittämään Stantonille tämän astuessa paikalleen. Hän on kerrassaan ihmeellinen, kun on kysymys gasoliinikoneista — hän tuntee ne sisältä ja ulkoa — hän pani aamulla kuntoon koneen, joka teillä on nyt.
Tuomarin kello läppäsi jälleen. Notkea kilpailupukuinen olento kiiti kuin nuoli teltasta, hyppäsi kapealle paikalleen kuljettajan viereen, ja Stantonin vaunu hypähti kohti radan sisäänkäytävää päästäen törähdyksen, johon katsomosta vastasi kiihkeät kättentaputukset.
— Seitsemän minuuttia, lausui kilpailujen ohjaaja, kun Merkuriusvaunu pyörähti riviin.
Stanton kohotti välinpitämättömästi hartioitaan. Mutta hänen koneenkäyttäjänsä kumartui eteenpäin vastustamattoman sydämellisesti naurahtaen.
— Älkää olko pahoillanne, pyysi hän. Me saavumme sen sijaan 7 minuuttia aikaisemmin perille kuin muut.
Hänen pilkallinen nuorekas äänensä kuului selvästi huikeassa melussa, jonka yksitoista mahtavaa konetta sai aikaan. Moisesta rohkeudesta sekä hämmästyneenä että harmissaan kääntyi Stanton häneen. Häneen tuijotti myöskin kilpailujen ohjaaja, valovirran valaistessa nuoren koneenkäyttäjän harmaita silmiä, jotka ilkkuivat lasisilmien takaa, punaista, naamarin alta hymyilevää suuta ja välkkyviä kiharoita, jotka tunkeutuivat esiin lakin alta. Kilpailujen ohjaajan vihainen katse suli vähitellen hymyilyksi.
— Istuessani täällä, olen se minä, joka puhun, lausui Stanton tiukasti ja painolla. Muistakaa se.
— Eikö teidän tarvitse joskus levätä? kysyi Floyd.
Stanton aukaisi suunsa, mutta sulki sen jälleen sanomatta mitään. Hänen tottuneet silmänsä tarkastelivat kilpailijoita, hän arvosteli heidän keskinäisiä voimasuhteitaan, heidän todennäköistä järjestystään ensi kierroksella ja miten hänen itsensä olisi järkevintä tehdä. Ripirintasin välkkyvät vaunujen valot häikäisivät ja ilmaa tukahuttivat koneista virtaavat gasoliini- ja asetyleenikaasut. Tuo kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin sahajauhojen haju ahkeralle sirkuksessa kävijälle tai väkevä, suolainen merituuli rannikkolaiselle. Vierasta oli hänelle vain vieressään istuva poika. Mieheksi näet ei hän tahtonut apulaistaan tunnustaa.
Kuului pistoolin kimakka laukaus, lippu laskeutui ja koko tuo kilpaileva, leiskuva joukko kiiti pyörä pyörän vieressä kohti ensimäistä matkaa, takertuneena taisteluun elämästä ja kuolemasta. Stanton unohti koneenkäyttäjänsä.
Tavallisuuden mukaan johti Merkuriusvaunu ensimäisen kierroksen. Sen nopeus oli tavaton ja sen ohjaaja käytti keinoja, joita varovaisemmat ohjaajat välttivät. Sen etäisyys kahdesta pahimmasta vastustajastaan ei ollut kumminkaan vaununkaan mittainen, kun se kilpailija kummallakin puolellaan sivuutti raivoisasti mieltymystään osoittavat katsomot. Sen edessä oli jälleen "kuolemankäänne". Nopealla liikkeellä sitasi Stanton lakkinsa liehuvat viilekkeet ja pyyhki tottunein käsin tomun lasisilmistään.
— Vainu kummallakin puolella, ja toinen koettaa ajaa ohi, lausui kirkas ääni hänelle. Lähinnä kaidetta ei ole tilaa.
Stanton murahti myöntäen. Hän pani merkille, että poika pystyi nousemaan seisaalleen kilpa-ajokoneessa ja huolehtimaan ohjaajastaan. Mutta sittenkin hän päätti ottaa lähinnä kaidetta olevan puolen.
Ja sen hän tekikin. Toisten kuljettajain vähentäessä vauhtiaan vaarallisessa käänteessä, laski Stanton samalla nopeudella ja anasti käänteen sisäpuolen. Katselijat hypähtivät ylös kauhusta kirkaisten; Merkuriusvaunu käännähti melkein kohtisuoraan sisintä aitausta kohti, liitesi ja kallistui kammottavasti kahden pyörän varaan, mutta kohosi jälleen mestarikäden ohjaamana ja kiiti eteenpäin sata jalkaa kilpailijoistaan.
Ihmiset hurrasivat ja huusivat, torvet soivat. Stantonin koneenkäyttäjä nousi ylös ja kumartui taaksepäin tarkastamaan takapyöriä.
— Te rasitatte kummirenkaita, kuiskasi hän ohjaajan korvaan.
Ensi kertaa huomasi Stanton, että Floyd sammalsi ollessaan kiihtynyt. Se olisi ehkä kuulostanut naiselliselta, jos ei ääni olisi pysynyt vähääkään värisemättä. Näin ollen…
Ensimmäisen tunnin kuluttua oli Merkuriusvaunu melkotavalla kilpailijoistaan edellä. Floydilla oli jälleen asiaa ohjaajalle.
— Mitä? kysyi Stanton, koettaen saada ääntään kuulumaan moottorin jyskyttäessä.
— Meidän täytyy ajaa radalta; sillä pelkään, ettei takapyörän sisärengas kestä enää moista hankausta.
Piirteet kovenivat Stantonin suun ympärillä.
— Sitäpä minä en tahdo, sanoi hän. Istuutukaa, sitä asiaa ette te ymmärrä.
— Sen minä ymmärrän.
Stanton ei katsonut hänen ansaitsevan vastausta, sillä juuri silloin hän sivuutti erään hitaampikulkuisen vaunun. Suostumalla moiseen menetettäisi koko voitettu aika. Takasin tultaessa kumartui Floyd jälleen eteenpäin.
— Onko tarkotuksenne hävitä ja tärvellä koneenne pelkästä tyhmyydestä? kysyi hän. Tämä on vallan teidän tapaistanne, Ralph Stanton. Te panette vaaralle alttiiksi renkaan rikkimenemisen ja samalla meidän murskaantumisemme voidaksenne säästää 5 minuuttia 24-tunnin kilpailussa. Te osaatte ajaa, mutta te ette tahdo käyttää tavallista, tervettä järkeänne.
Vimmoissaan hiljensi Stanton vauhtia ja käänsi veräjästä sen kohdalle saavuttaessa ulos ja ajoi suoraa asemalleen.
— Muuttakaa tuo rengas, käski hän esiin kiirehtineitä miehiä, hyppäsi itse alas ja meni apulaisjohtajan luo.
— Oletteko hankkineet minulle toisen koneenkäyttäjän. Tämä ei kelpaa.
— En, vastasi mr Green anteeksipyytävällä äänellä. Ohjaaja, joka vuorottelee kanssanne tahtoo pitää miehensä; ja siksi toiseksi ei mies itsekään ole halukas lähtemään kanssanne. Olen soittanut yhtiölle ja pyytänyt heitä hankkimaan koneenkäyttäjän ja lähettämään hänet tänne niin pian kuin suinkin. Hän katsahti joukkoon vaunun ympärillä, missä Floydin pronssipää välkkyi sähkövalossa hänen johtaessaan työtä. Mikä miestä vaivaa? Pelkoko?
— Ei, myönsi Stanton vastahakoisesti. Hävytön ja riidanhaluinen.
— No, mutta jos siinä on kaikki…
Stanton, joka oli ylenmäärin kiukuissaan, käänsi puhujalle selkänsä.
Kun Floyd työn valmistuttua hyppäsi paikalleen ohjaajan viereen, tarkasteli Stanton häntä silmälasiensa läpi.
— Jos te olette levoton ajoni ja järkeni suhteen, on parasta, että astutte alas, tiuskasi hän tuimasti, sillä minä ajan niinkuin parhaaksi katson ja aijon ottaa takaisin etumatkani.
— Miksi sitte tuhlaatte aikaa täällä? vastasi koneenkäyttäjä varsin kuivakiskoisesti.
Merkuriusvaunu syöksyi eteenpäin mielettömästi ohi telttojen ja ilmestyi radalle niinkuin loistava meteori. Käänteessä lisäsi Stanton vauhdin korkeimmilleen ja rupesi ajamaan — niinkuin parhaaksi katsoi.
Taajaan sulloutuneet katselijat seisoivat suurimman osan seuraavaa tuntia vuoroin osoittaen mieltymystään, vuoroin kauhuaan. Kilpailijat väistyivät käänteissä Merkuriusvaunun tieltä siitä lähtien, kun Alanvaunu oli koittanut anastaa itselleen sisätietä ja ruvennut liiteemään ja vain hiuskarvasta oli riippunut yhteentörmäys ja tuhoutuminen Stantonin vaunun kanssa.
Ei ollut tilaisuutta enempää kuin haluakaan keskusteluun noiden kahden välillä Merkuriusvaunussa. Floyd hoiti huolellisesti tehtävänsä, pumppasi öljyä, kuivasi keltaisen tomun ohjaajan lasisilmistä selventääkseen hänen näköään käänteissä ja piti silmällä renkaita ja toisia vaunuja. Mutta hän ei tehnyt ainoatakaan muistutusta seuralaisensa kuolemaa uhittelevaa menettelyä vastaan.
Aivan toisen tunnin lopulla kuului palkintotuomarin kellon varottava ääni.
— Se koskee meitä — lyhty on sammunut, huudahti koneenkäyttäjä tarkkaan konetta tutkittuaan.
Stanton puisti kärsimättömästi päätään ja ajoi varsin kylmäverisesti veräjän ohi sen sijaan, että olisi ajanut siitä ulos. Kun he toistamiseen suhahtivat tuomarilavan ohi, kaikui kello jälleen kauvan ja käskevästi.
— Aijotteko uhitella palkintotuomareja? sammalsi Floyd erittäin kohteliaalla äänellä.
Ohjaaja ei vastannut, ei edes vilkaissut, mutta tapa, millä hän veti henkeään ei kertonut mistään lempeistä tunteista. Seuraavalla kierroksella hän käänsi kumminkin veräjästä ja pysähytti hetkiseksi koneen lyhdyn sytyttämistä varten. Eräs mies, joka tunsi Stantonin tavalliset toivomukset toi hänelle vettä. Hän joi vähän ja työnsi sitte astian koneenkäyttäjälleen, mutta niin huolimattomasti, että osa sisältöä läiskähti vastaanottajan päälle.
— Siinä! sanoi hän lyhyesti
— Kiitos! Floyd otti sen vastaan ja joi radalle ajettaessa, paiskaten astian sitte maahan olkansa yli. Eräs sanomalehtireportteri otti sen vastaan ja istuutuen öljytynnyrin päälle kirjoitti kauniin kertomuksen koneenkäyttäjästä, josta riippui Merkuriusvaunun kilpailuun osanotto sekä siitä tavasta, millä Stanton osoitti kiitollisuuttaan hänelle.
Seuraava tunti kului rauhallisemmin. Ehkä Stantonkin oli siksi väsynyt, että malttoi ajaa varovaisemmin ehkä hän myöskin huomasi, ettei mikään vaunu voinut kestää moista menettelyä 24 tuntia. Mutta siitä huolimatta hän säilytti saavuttamansa etumatkan.
— Vaunu tulossa sisäänkäytävällä. Vaunu pysähtynyt käännöksessä, ilmoitteli Floyd aika ajoin. Muuten hoitelivat miehet äänettä tehtäviään.
— Antakaa merkki! komensi Stanton lopuksi aivan odottamatta heidän kiitäessään katsomoitten ja telttarivien välistä rataosaa. Floyd nousi seisomaan ja nostaen molemmat kätensä ylös antoi hän asemalla oleville miehille tiedon, että vaunu kohta ajaisi sinne. Seuraavalla kierroksella käänsi Stanton veräjästä ja ajoi Merkuriusyhtiön teltalle.
— Nouskaa vaunusta, käski hän, itsekin jättäen paikkansa.
Heidän kanssaan vuorottelevat miehet olivat valmiina täyttämään poistuvien paikat. Työmiehet häärivät koneen ympärillä, säiliöt täytettiin ja kaikki osat tarkastettiin, jonka jälkeen vaunu ajoi jälleen radalle.
Lopen väsyneinä ja jäsenet jäykkinä seisoivat ohjaaja ja koneenkäyttäjä hetkisen vastatusten heilahtelevien sähkölamppujen liehuvassa valossa. Viimein päästi Stanton naamarinsa, astui askeleen telttaa kohti, mutta kääntyikin uudelleen apulaisensa puoleen.
— Kolme tuntia on kulunut, sanoi hän tylysti. Minä oletan, että te nyt lähdette.
— Miksi sellaista oletatte? Ettekö enää tarvitse minua? kysyi Floyd pakotetun rauhallisesti.
— Tarjoukseni kesti ainoastaan kolme ensi tuntia. Te olette vapaa nostamaan rahanne mr Greeniltä ja jättämään minut.
Floyd päästi naamarinsa ja paljasti kalpeat kasvonsa.
— Minä ilmoittauduin kilpailun ajaksi tai niin pitkäksi aikaa, kun te minua tarvitsette, oikasi hän. Minä pysyn paikallani niin kauvan, kun te saatte toisen, josta te pidätte enemmän.
He tarkastelivat toisiaan.
— Menkää sitte lepäämään. Tuolla sisällä on kahvia, sanoi Stanton käännähtäen koroillaan ympäri.
Teltan ovella tapasi hän apulaisjohtajan, joka tuli riemuiten häntä vastaan.
— Olen saanut käsiini miehen teitä varten, Stanton, huudahti hän iloisella äänellä. Soitin pääkonttooriin ja kerroin, missä pulassa olimme, ja Jack Rupert, tehtaan koneitten tarkastaja tulee, tiedättehän hän, joka tavallisesti ottaa osaa kilpailuihin päällikön kanssa. Hän soitti, ettei hän tahtonut nähdä Merkuriusvaunua hävinneitten joukossa, mutta pyysi minua sanomaan teille, että hän peruuttaisi ensin henkivakuutuksensa, ettei häntä päästäisi syyttämään siitä, että hän on tehnyt itsemurhan perillistensä hyväksi. Hauska velikulta! Hän on täällä, ennenkuin ajatte jälleen radalle.
— Mitä hänellä täällä tehdään? kysyi Stanton, jos tapan koneenkäyttäjäni, tuhoan myöskin vaununi ja itseni — en tarvitse kahta miestä, ja minulla on jo yksi.
Mutta minusta tuntuu, että te sanoitte… alotti hämmästynyt mr Green.
— Erehdyin. Soittakaa Rupertille, että pidän Floydin. Nyt minun täytyy levätä hetkinen.
Ällistynyt apulaisjohtaja otti askeleen sivullepäin antaakseen toiselle tietä.
Nainen.
Pari tuntia myöhemmin tuli Stanton teltasta ja asteli hiljalleen sisäänkäytävälle. Kello oli nyt kaksi aamusella; musta avara kenttä ja sen yläpuolella oleva tumma tähdekäs taivaankansi muodostivat omituisen vastakohdan hohtavan valkealle radalle, jolla vaunut loistavina meteooreina lakkaamatta risteilivät ja kaikuivat silloin tällöin merkinantokellon katkaisemat ja lukuisten äänien synnyttämät mieltymyksenosoitukset. Koneista oli yksi mennyttä ajettuaan aitauksen läpi; nyt oli siellä vain kasa murtuneita ja vääntyneitä metalliosia, joita joukko miehiä turhaan koetti panna uudelleen kokoon, melkein saman kohtalon alaisina olivat tuhoutuneen vaunun ohjaaja ja koneenkäyttäjä valaistussa sairasteltassa. Toiset vaunut kulkivat asemilleen ja sieltä takaisin noutamassa öljyä, gasoliinia, kummirenkaita ja monia muita tarpeita, joita kilpa-ajokone lakkaamatta kaipaa. Stanton katseli Merkuriusvaunua ja lähti sitte tyytyväisenä yli radan katsomon alueelle.
Pitkin sementillä päällystetyn kävelypaikan viertä oli rivi automobiiliä, joiden omistajat mieluummin katselivat kilpailua vaunuistaan kuin taempana olevilta katsomoilta. Stanton kulki niiden ohi välttääkseen huomiota, jonka alaiseksi hän olisi joutunut kulkiessaan yli radan valaistun osan, missä hänet olisi vallan varmaan tunnettu. Hän oli matkalla parvekkeitten sisäpuolella olevaan ravintolaan.
Mutta mennessään erään suuren rivin päässä olevan auton ohi, astui sieltä muudan nainen ulos.
— Pyydän anteeksi, sanoi hän rauhallisesti ja arvokkaasti.
Anteeksipyyntö kuulosti käskyltä. Stanton pysähtyi.
— Madame? vastasi hän ihmeissään eikä juuri ihastuneena.
Nainen lähestyi häntä hitaasti silkkipuvun kahistessa ja omituisen hajuvedentuoksun levitessä ympärille. Hän oli verhottu automobiilihuntuun ja kirkkaitten valojen aikaansaamassa synkässä varjossa oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin, että hän oli nuori ja kookas.
— Näen puvustanne, että olette kilpailijoita, selitti hän. Ja koska saavuin vasta tunti sitte, olisin pyytänyt saada muutamia tietoja.
— Kyllä, olen ohjaaja, vastasi hän.
Nainen kääntyi tarkastamaan vaunuja, jotka kiitivät ohi kilpaillen johdosta.
— Kiitos. Voitteko sanoa minulle ohjaako Ralph Stanton nyt vaunuaan?
— Ei, vastasi Stanton, jonka mielenkiinto alkoi herätä. Mutta hän tarttuu ohjauspyörään puolen tunnin kuluttua.
— Niinkö? Olen kuullut niin paljon hänen uroteoistaan radalla, sanoi hän iloisesti naurahtaen, että tahtoisin varsin mielelläni nähdä muutaman sellaisen.
— Vai niin. Puolet ihmisistä saapuu tänne vain nähdäkseen, miten kilpailevat panevat henkensä alttiiksi. Väitetään, että toisen kuoleman näkeminen tuottaa suloista hermojännitystä.
— Tuskinpa siksi, epäili nainen. Mutta kun kerta tullaan automobiilikilpailuja katsomaan, tahtoisi sitä nähdä sentään jännittävämpää kuin tavallista huvi-ajoa ja tuollaista tuolla. Hän viittasi kädellään radalle ja kohotti pilkallisesti hartioitaan.
Stanton, jonka ilmeet pimeys salasi, tarkasteli näyttämöä,
— Merkuriusvaunu virkaatekevine ohjaajineen on johdossa, Duplexvaunu on mennyttä, joku sen putkista on tukkeutunut, ja Sternvaunu meni läpi aitauksen, luetteli hän. Toiset ajavat voittaakseen aikaa ja odottaen, että nopeimpia vaunuja kohtaisi joku onnettomuus. Nyt juuri ei kilpailu herätä mielenkiintoa. Mutta kumminkin kulkee jokainen noista sellaisella nopeudella, että tuhoutuminen olisi ehdoton, jos joku paikka joutuisi epäkuntoon. Stanton tunsi seuralaisensa kääntyessä jälleen hänen puoleensa, miten tämä katseli häntä tutkivasti. Mutta hänen ruumiinmukainen pellavapukunsa esti tuntemisen, varsinkin kun koetti estää nuttuun kiinnitetyn hopeaisen järjestysnumeron joutumasta valoon.
— Minun isäni on johtajana yhtiössä, joka valmistaa kummirenkaita, huomautti nainen välinpitämättömällä äänellä. Noita renkaita käytetään täällä muutamissa vaunuissa muun muassa Merkuriusvaunussa ja hän tahtoi nähdä, miten ne kestävät. Siksi me ajoimme tänne eräistä päivälliskutsuista, joilta emme voineet olla poissa. Te huomaatte, etten ole nähnyt kilpailusta paljoakaan. Minun täytyy myöntää, ettei tämä näytä juuri vaaralliselta ja että tunnen pettyneeni jonkun verran. Minä, taasen soi hänen kristallikirkas naurunsa, minä odotan paljon enemmän kuuluisalta Stantonilta; minä toivon saavani ihailla häntä oikein suuresti. Mutta minähän pidätän teitä, ja te olitte menossa täältä pois. Kiitos paljon kärsivällisyydestänne.
— Tuskinpa vielä täältä pois, koska 24-tunnin kilpailu ei ole 6-tuntia vanhempi, oikasi Stanton kuivasti. Minua ilahuttaa voidessani tehdä teille palveluksen.
Nainen vastasi Stantonin kumarrukseen; mutta kysäsi samalla.
— Minä olen miss Carlisle; tahtoisin mielelläni tietää, kuka on ollut minulle niin avulias.
— Nimeni on Stanton, vastasi tämä yhä jatkaen matkaansa.
Pimeän suojassa katsahti Stanton taaksensa. Nainen oli astunut askeleen eteenpäin keskelle valovirtaa. Huntu alas valuneena tuijotti hän siellä kiihkeästi kadonneen jälkeen. Hän ei saattanut olla 24 tai 25 vuotta vanhempi, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvot olivat varmapiirteiset.
Floyd istui tuolilla teltan edessä jutellen muutamien miesten kanssa, kun Stanton palasi. Lepo oli elvyttänyt ja antanut väriä koneenkäyttäjälle; hän näytti todellakin hullunkurisen nuorelta ja huolettomalta. Hän hypähti koholle huomatessaan ohjaajan nyökkäävän hänelle.
— Joko on aika? kysyi hän silmät loistaen.
— Jo, vastasi Stanton ja kääntyen miesten puoleen komensi hän: Antakaa merkki vaunulle, että se ajaa tänne.
Kaikki nousivat jalkeille käskyä täyttämään; Floyd kiinnitti naamarinsa ja lakkinsa ja paulotti nahkasuojukset jalkoihinsa. Stantonin sonnustaessa itseään, saapui mr Green kiirehtien paikalle.
Stanton veti hihnan kiinni, vastaamatta mitään.
— Minä soitin konttooriin ja sanoin Rupertille, ettei hänen tarvitse tulla ja että me olemme saaneet uuden miehen.
— Ja hän?
— Hän vastasi "voi sitä pikkusta p—a".
Ohjaaja suoristautui täyteen pituuteensa katseen kovetessa.
– On paras, että ilmoitatte hänen osanottonsa Floydille, jolle se oli tarkotettukin, sanoi hän. Minua se ei liikuta. Jos yhtiö ei pidä ajostani, niin voihan se hankkia jonkun toisen; mutta niin kauan kun minä ohjaan vaunua, olen seminäeikä Rupert eikä Floyd eikä — joku toinen, joka määrää.
Varajohtajaa tukehdutti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut tietää, miksi Stanton katseli tuimin silmin katsomon edessä olevaa automobiiliriviä tai ketä hän tarkoitti sanoilla "joku toinen". Niin, hänhän oli taipumaton ja tuittupäinen ja itsepintainen — mutta hän oli kumminkin Stanton.
Merkuriusvaunu vyöryi asemalle, kaksi miestä kiipesi paikoiltaan alas ja säiliöitä täytettäessä syntyi hetkisen viivähdys. Stanton nousi koneelle moottoria koittelemaan ja samalla odottamaan säiliöitten täyttymistä.
— Odottakaa hiukkasen, että saan kaasuttajan kuntoon, pyysi automobiilin takana seisova Floyd. Näin yöllä tulee kylmempi. Kas tässä pudottamanne käsine.
Stanton sulki moottorin. Tuon hentosen olennon poikamainen miellyttäväisyys ja kirkas ääni ja hänen kohtelias käytöksensä herättivät Stantonissa omituisen tunteen ja saivat hänet häpeämään omaa epäkohteliaisuuttaan. "Voi sitä pikkuista p—a", kuiskasi ääni hänen sisällään, Floydin ojentaessa hänelle nahkakinnasta, laski tämä kätensä hänen olalleen.
— Ajatteko kanssani siksi, että tarvitsette rahoja niin kipeästi, että panette henkenne vaaraan, kysäsi Stanton töykeästi, vai siksikö, että luotatte ajotaitooni.
— Minä uskon teidän olevan kilparadan parhaan ohjaajan, tuli vakaa vastaus. Ja minä panen mieluummin henkeni teidän huomaavaisuuteenne kuin jonkun toisen taitamattomuuden varaan, jos tahdotte sen tietää. Minä olen vakuutettu, että te pystytte ohjaamaan kylliksi varmasti meidän kummankin puolesta.
Stantonin käsi päästi otteensa.
— Menkää panemaan kaasuttaja kuntoon. Niin, minä osaan ohjata — varmasti.
Jälleen katsahtivat nuo sinisen mustat silmät uhitellen katsomoon; hetkisen näytti siltä, että neiti Carlisleen toiveet nähdä Merkuriusvaunun uhka-ajoa eivät toteutuisi.
Mutta Merkuriusvaunu ei ollut kulkenut rataa vielä neljästäkään, kun Duplexvaunu jonka tukkeutunut putki viimeinkin oli saatu avatuksi, syöksyi radalle taitavimman kuljettajansa ohjaamana, joka oli päättänyt voittaa takaisin menetetyn ajan.
— Vaunu tulee, varoitti Floyd äkkiä.
Stanton nosti päänsä sekunttia liian myöhään, hänen vaarallisinvastustajansa suhautti samassa ohi. Se oli liikaa; Floyd ja missCarlisle unohtuivat kumpikin, Stantonin ottaessa täyden vauhdin.Merkuriusvaunu sähähti ja hypähti eteenpäin kuin säikähtänyt kissa.Yksitoikkoinen ajanjakso oli mennyttä.
Merkuriusvaunu oli vain hitusen nopeampi, mutta Duplexvaunu ajoi sisäpuolella, ohjaajat taas eivät suuresti eronneet taitavuudessa vielä vähemmän uhkarohkeudessa. Hitaammat vaunut pysyttelivät varovaisesti syrjässä vaarallisten vastustajien kamppaillessa nopeusajossa. Kolmasti ajoi Stanton Duplexvaunua ympäri radan voittaen vähän joka kierroksella, kunnes vaunut kolmannella kierroksella kulkivat rinnakkain. Nyt vähää ennen aamunkoittoa vähiin supistunut katselijajoukko nousi ylös joka kerta kun kilpailijat rinnatusten kulkivat ohi osoittaen mieltymystään ja hurraten.
Mutta vähitellen kävi selville, että Stanton, joka oli ulkoreunalla, vähitellen mutta varmasti tunki vastustajaansa lähemmäksi radan keskustaa ympäröivää aitaa. Nähtävästi ei Duplexvaunu voinut ajanpitkään pitää puoliaan tätä liikettä vastaan, sen täytyi jossakin käänteessä jättäytyä jälkeen taikka törmätä yhteen Stantonin vaunun kanssa. Vaunut kulkivat niin lähekkäin, että pieninkin poikkeaminen tai vaunun liiteeminen syviksi syöpyneissä pyörän jäljissä olisi ollut samaa kuin armahtamaton kuolema. Verkkaan mutta säälimättä käytti Stanton hyväkseen vaarallista etuaan. Ratkaisevalla hetkellä kuuli hän hiljaista, riemukasta naurua.
— Tungetkaa hänet lähemmäksi, kuiskasi koneenkäyttäjän kiihkeä ääni hänen korvaansa. Me jätämme hänet ensi kierroksella, hän rupeaa jäämään. Tungetkaa hänetlähemmäksi.
Toverillinen voitonilo vaikutti Stantoniin ennen tuntemattomalla tavalla. He sivuuttivat katsomon ja nyt oli vaikein käänne edessä.
Se oli osaksi Stantonin maine, joka ratkaisi asian. Jos Duplexvaunu olisi pitänyt suuntansa, olisi Merkuriusvaunun täytynyt oman etunsa takia väistyä. Mutta ohjaaja tunsi Stantonin ja pelkäsi, että hän itsepäisesti pyrkimällä lähemmäksi aitaa voisi tuhota kummankin ja siihen vaaraan ei hän uskaltanut antautua. Kuului kuin pyssyn pamaus, kun moottori suljettiin, Duplexvaunun mieletön vauhti väheni, ja Stanton pyyhkäsi ohi juuri käänteessä, alkaen nyt johtaa.
Katselijat näyttivät tulleen hulluiksi. Floyd pumppasi öljyä. Stanton vilkasi ranteeseen yläpuolelle kinnasta kiinnitettyä kelloaan ja hiljensi vauhtia hiukkasen. Suunnitelma oli onnistunut, mutta ohjaaja tiesi, että se yhtähyvin olisi voinut tuottaa hänelle muistutuksen jopa kilpailusta erottamisenkin.
Kierrosten luku ilmoitustaululla kasvoi yhäti. Heikko valojuopa levisi yli taivaan ennustaen aamunkoittoa. Kello 4 räjähti Merkuriusvaunun rengas vallan odottamatta, vaunu käännähti päin aitaa, mutta jarrut lyötiin nopeasti kiinni. Stanton sanoi jotakin ja antoi vaununsa varovasti ontua asemalle, missä korjaajat jo olivat odottamassa.
Floyd kiipesi alas ahtaalta ja kovalta paikaltaan. Harmaassa aamuvalaistuksessa näkyi hänen öljyn ja tomun tahrimilla kasvoillaan väsymyksen ja jännityksen merkkejä. Stanton katseli ympärilleen etsien vesiastiaa, mutta joutuikin vastatusten olevan nöyrän ja ihastuksesta irvistelevän lähetin kanssa, jolla oli kädessään kimppu purppuran punaisia kukkia.
— Mitä? tiuskasi ohjaaja harmissaan. Mitä mieletöntä ilvettä tämä on.
— Mr Stantonille, sir, vastasi poika kunnioittaen.
Stanton, joka luuli tätä jonkun leikkisän kilpatoverinsa koirankuriksi, otti välinpitämättömästi kukat, mutta huomasi samalla valkean kortin, joka oli kiinnitetty nauhaan.
"Kiitos", luki hän. "Minulla ei ole laakeriseppelettä, siksi lähetän päivän sankarille kukat rinnaltani."
Lähettäjä oli ollut siksi ymmärtämätön taikka rohkea, että oli käyttänyt omaa korttiaan. Hänen nimensä Valene Atherton Carlisle oli painettuna ohuelle kortille.
Miss Carlisle oli luullut, että äskeinen villi kilpailu oli tapahtunut nimenomaan hänen tähtensä, ja että Stanton pelkästä hänen oikustaan oli pannut neljän ihmisen hengen niiden joukossa omansakin vaaralle alttiiksi.
Ylenkatseesta huudahtaen oli Stanton jo heittämäisillään kukat maahan, mutta ajatellen teon sopimattomuutta ja hyviä tapoja, hillitsi hän itsensä. Kämmekkäät kiertyivät pehmeästi hänen sormiensa ympärille; äkkiä hän huomasi, mikä suuremmoinen hävyttömyys piili tässä tytön menettelyssä, ja hän naurahti käheästi.
— Heitä nuo telttaan, Blake, pyysi hän ja sinkautti kukat eräälle miehelle. Ne tulevat kuihtumaan varsin pian.
Uusi rengas oli paikallaan. Kun Stanton kääntyi koneeseen päin revittyään kortin pieniin palasiin, huomasi hän Floydin katselevan itseään omituisella mielenkiinnolla.
Raaka, kostea sumu oli ruvennut vyörymään läheiseltä mereltä yli kentän. Aamunkoiton enteet katosivat, harmaa hämärä levisi kaikkialle, jopa pimitti valonheittäjien valaiseman radankin. Vaunut kulkivat siellä yhäti.
Yö oli ollut harvinaisen onnellinen. Ainoastaan yksi kone oli kokonaan tuhoutunut, vaikka tosin kolme oli luopunut kilpailusta. Kilpailujen virkailijat onnittelivat parasta kättä toisiansa, kun tapahtui toinen onnettomuus.
Sumu oli tiheytynyt, ja radalla oli käänteisiin muodostunut syvät raiteet. Merkuriusvaunun sivuuttaessa katsomoa, meni erään vaunun ohjauslaitos epäkuntoon, se tarttui jalansyvyiseen raiteeseen, kallistui ja puski lähimmän vaunun kanssa yhteen. Kahdesti vyörähti se ympäri, pirstautui hirmuisesti, mutta paiskasi samalla miehensä kauas sirpaleitten ulkopuolelle. Toinen vaunu jatkoi matkaansa nähtävästi vahingoittumattomana ja katosi sumuun. Kosteasta sumusta kuuluivat palkintotuomarien kellon läppäykset, ihmisten huutoja ja telefoonin soittoa sairasvaunuja kutsuttaessa. Stanton käänsi konetta, päästäkseen hylyksi käyneen vaunun ohi ja jatkoi matkaansa.
— Seisattakaa! kirkasi Floyd käskien. Seisattakaa, Stanton, seisattakaa!
Stanton lasketti edelleen, kiinnittämättä huomiotaan niinkuin hän luuli vasta-alkajan hermostuneeseen sääliin. Hänhän ei voinut auttaa tunnottomia radalla lojuvia miehiä, ja ensi silmäyksellä hän oli huomannut voivansa turvallisesti väistää onnettomuuden tähteet, niinkuin tapahtuikin.
— Seisattakaa! kaikui jälleen käsky, ja kun Stanton ainoastaan kärsimättömästi puisti päätänsä, kumartui koneenkäyttäjä nopeasti alas.
Moottori pysähtyi omituisella tavalla. Ennenkuin hämmästynyt ohjaaja oli päässyt asemasta selville, vyöryi vaunu eteenpäin vain oman vauhtinsa kuljettamana. Mekaanisesti tarttui hän jarruun ja kääntyi hämmästyksestä ja raivosta sanattomana toverinsa puoleen. Floyd oli kalmankalpea, mutta katsoi häntä lujasti silmiin.
— Tiedän, ehätti hän ennen myrskyn puhkeemista.
Teillä on oikeus ajaa minut pois vaunusta.
— Minä suljin kipinän sytyttäjän. Minulla ei ole mitään sanottavaa.Mutta sumu kohosi ja minä näin, mitä on tuolla edessämme.
Mitä siellä sitte oli? Palkintotuomarikello soi hurjasti, ja pitkin rataa kuului, miten vaunut seisahtuivat. Viriävä tuuli työnsi syrjään sumuseinän ja paljasti toisen äskeisessä onnettomuudessa olleista vaunuista, joka liikkumattomana seisoi keskellä rataa. Yhteentörmäyksen jälkeen se oli vyörynyt pysähtymättä tänne saakka vaikka sen taka-akseli oli katkennut ja molemmat takajarrut olivat poissa. Miehet olivat yhä edelleen paikoillaan vahingoittumattomina.
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Vältetty onnettomuus ei puolustanut koneenkäyttäjän omavaltaista tekoa, sen Floyd itsekin ymmärsi, sillä hän tiesi, että ohjaaja oli täysin oikeutettu menettelemään kerrassaan mielensä mukaan. Saa olla vain yksi luotsi yhdessä peräsimessä.
— Koska oletan, ettette pysty vääntämään 90-hevosvoimaista Merkuriusta käyntiin, on paras, että hoitelette vain gasoliinia ja kipinälaitetta, minun huolehtiessani käynnistä, ehdotti Stanton kuivasti. Ja — älkää tehkö sitä enää milloinkaan.
Hän astui alas ja meni vaunun etupuolelle, tarttui veiviin ja pani suuren moottorin käyntiin sellaisella voimalla, joka hämmästytti hintelää Floydia. Kun hän jälleen asettui paikalleen, sanoi Floyd: — Sitä en tee milloinkaan. Tuuli puisteli sumua yhä voimakkaammin, kullalta hohtavat sumusiekaleet välkkyivät taivaalla. Päivä valkeni.
Loppuajo.
Aamu kääntyi vähitellen keskipäiväksi vaunujen yhä kiitäessä radalla. Väsyneet ohjaajat olivat hiljentäneet vauhtia, säästääkseen voimiaan ja koneitaan iltapäivää ja iltaa varten, jolloin katselijoita oli runsaammin. Kello 9 illalla kilpailujen oli määrä päättyä.
Merkuriusvaunun kulkema matka oli merkitty 90 (englannin) penikulmaa pitemmäksi kuin Duplexvaunun ja nämä molemmat olivat monta kymmentä penikulmaa edellä kilpailijoistaan. Kello 6 aamusella oli Stanton mennyt lepäämään. Kello 8 hän oli jälleen paikallaan ja pysyi ohjausrattaan vieressä aina yhteen asti. Voitto oli hänen, jos vaunu pysyi kunnossa; puolitoista tuntia, joka pitäisi uhrata korjaukseen, antaisi Duplexvaunulle kaikki hänen etunsa. Hän ei uskonut konetta apulaiselleen ja siksi hän oli säälimätön sekä itseään että koneenkäyttäjäänsä kohtaan.
Kello 1/2 2 lähetettiin kaikki vaunut pois radalta tunniksi, jolla aikaa joukko miehiä suurella kiireellä korjasi rataa. Paikka paikoin olivat vaunujen pyörät repineet radan niin, että se näytti kynnetyltä pellolta. Laitoksen aikana virtasi radalle katselijoita, täyttäen katsomon, tungeskellen jalkakäytävällä ja täyttäen automobiileillään sen sivut.
Kun kilpailijat kello 3 kutsuttiin uudelleen radalle, tarkasteliStanton terävästi koneenkäyttäjäänsä, ennenkuin he lähtivät liikkeelle.
— Minä olen ajatellut ohjata vaunua itse kilpailujen loppuun asti, ilmoitti hän äänellä, joka ei ollut epäystävällinen. Jos pelkäätte, ettette kestä 7 tuntia, niin sanokaa pois, ja minä annan hankkia jonkun, joka tulee sijaanne. Ne voivat hankkia tänne Rupertin Hudsonista kello neljäksi tai viideksi. Jos lähdette mukaan, täytyy teidän pysyä loppuun asti, vaikka minun sitte pitäisi sitoa teidät kiinni paikallenne. Ajan voittaakseni.
Floydin kalpeat posket punehtuivat harmista.
— Teidän ei tarvitse sitoa minua kiinni, vakuutti hän. Minä en lähde tieheni. Valmis käyntiin.
Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.
— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti hän. Mutta…
Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea — ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.
Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin, sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.
Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa. Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen esimiehensä samassa viittasi Floydiin.
— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.
Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja heidän katseensa yhtyivät.
— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä; hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte…
Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä; väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut. Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle.
— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, jaMerkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.
— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalleDuplex edessä.
Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.
Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.
Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.
Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut.Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavanFloydin luokse.
— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta mutkitta. Mitä piditte siitä.
Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille iloisesti väsymyksestään huolimatta.
— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.
— Minähän olen sitä kysynyt.
— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.
— Tarvitsen koneenkäyttäjän kilpailukauden loppuajaksi, selitti Stanton lyhyesti. Otatteko toimen vastaan.
Floyd suoristihe; huonosta valaistuksesta huolimatta saattoi nähdä, miten hän punastui.
— Ottaisitteko minut? Tekö?
— Ottaisin.
— Te ymmärrätte — oh, minä osaan hoitaa moottorin, ymmärrän työni — mutta taipaleella — tiedättehän, etten jaksa kiertää vaunua käyntiin enkä muuttaa rengasta yksinäni.
Stanton naurahti kuivasti.
Luulen olevani kylliksi vahva itse kiertääkseni vaununi käyntiin, sanoi hän. Te olette rohkea, pelkuri-raukasta en huoli. Teen teille tarjoukseni; hyväksykää tai hyljätkää se. Mutta muistakaa, että on hyvin todennäköistä, että taitan niskanne.
— Siihen vaaraan antaudun, vastasi Floyd vetäen syvästi henkeänsä ja ojentaen sitte toiselle pienen kätensä. Minä suostun.
Asia oli ratkaistu.
Vähän myöhemmin saavutti apulaisjohtaja Floydin, kun tämä näköjään vähän puhtaampana ja puettuna pitkään tomutakkiin oli matkalla asemalta.
— Kuulkaahan, Floyd. Stanton kertoo teidän ottavan osaa hänen kanssaan kilpailuihin.
— Aivan niin, sir.
Mr Green puisti huolestuneesti päätänsä. Te ette kestä hänen kanssaan, vakuutti hän. Ei kukaan sitä kestä. Hän, hän on — no niin, saatte itse nähdä. Mutta ettehän jätä meitä kiipeliin juuri ennen kilpailua? Me olemme ilmoittautuneet parin viikon perästä Massachusettiin kilpailuihin; tulettehan varmasti sinne huolimatta siitä, mitä Stanton siihen mennessä tekee.
— Tulen varmasti, sir. En jätä tietenkään ketään ilman laillista irtisanomista.
— Sanokaa itsenne irti hyvissä ajoin. Te ette kestä Stantonin kanssa.
Stanton oli parasta aikaa teltassa tarkastelemassa ilkkuvin katsein pöydältä löytämäänsä, tuoksuvilla viheriäisillä lehvillä täytettyä rasiaa. Tällä kertaa ei ollut mukana mitään korttia, mutta lehvät olivat laakerin. Ajatuksissaan hän näki lipun, joka oli tullut kämmekän kukkien mukana sirosti painettuine sanoineen: Valerie Atherton Carlisle. Pitiköhän tyttö häntä salonkileijonana, kysyi hän itseltään pilkallisesti. Taikka mitä hän tahtoi? Jotakin hän tietenkin tahtoi häneltä. Ehkä vain huvia. Hän ei ollut varttunut mieheksi New-Yorkissa oppimatta tietämään, että vissien piirien miehet ja naiset katsoivat voivansa suurien rikkauksiensa nojalla asettua sovinnaisten tapojen yläpuolelle ja etsiä ajanvietettä tilaisuuksien mukaan. Ottaisiko hän tuohon leikkiin osaa, johon häntä pyydettiin, taikka kieltäytyisikö? Maksaisiko se vaivaa? Hän oli perin väsynyt, mutta sittenkin hän yhä vain tuijotti laakereihin.
— Te ette kestä Stantonin kanssa, varoitti mr Green hyvästiksi Floydia.
Koneenkäyttäjä nauroi.
Matka Massachusettiin.
Stanton ja Floyd eivät tavanneet toisiaan kahteen viikkoon. Heidän elämän polkunsa kulkivat yhdensuuntaisesti vain silloin, kun oli kilpailu kyseessä. Merkuriusvaunu oli palautettu tehtaaseen perin pohjin korjattavaksi 24-tunnin kilpailun aikaansaamista vammoista, ja Stantonille oli yhtä vähän pälkähtänyt päähän käydä katsomassa konetta kuin sen käyttäjääkään. Muutamat ohjaajat kiintyvät hyvästi vaunuihinsa, vaalivat niitä rakkaudella ja mustasukkaisesti; hän ei sitä tehnyt, sillä sellaiseksi hän oli liiaksi käytännöllinen luonne.
Vasta aamulla asemalla, kun oltiin matkalla Massachusettiin, tapasi Stanton koneenkäyttäjänsä ensi kerran Beach radan voiton jälkeen. Floyd istui odotussalissa lukien jotain aikakauskirjaa; harmaassa puvussaan ja pitkässä päällystakissaan, kiharainen pää kallistuneena lehden yli, näytti hän ujolta ja kauniilta kahdeksantoista vuotiaalta pojalta, ehkä vielä vähän tyttömäiseltäkin. Stantonin mieleen juolahti vaarallinen taistelu Duplexvaunun kanssa ja huuto: "Tungetkaa hänetlähemmäksi! Hän alkaa jäädä! Tungetkaa hänet lähemmäksi". Huulet hymyn väreessä hän meni lukijan luokse.
— Hyvää huomenta, tervehti hän. Floyd katsahti ylös, nousi seisaalleen huudahtaen ja ojensi kätensä, punastuen samalla niinkuin tyttö.
— Hyvää huomenta; en huomannut teidän tulevan, vastasi hän.
— Ette, tehän luitte. Te olette lähdössä…
— Lowelliin. Vaunu on junassa, kuten tiedätte.
— Sitä en tiennyt, oikasi Stanton välinpitämättömästi. Hän tarkasteli toveriaan omituisella mielenkiinnolla, koetti etsiä syytä hänen harvinaiseen vetovoimaansa ja siihen, että hän, Stanton, iloitsi tavatessaan hänet; hän, joka poiketen useimmista miehistä, ei ollut milloinkaan solminnut ystävyyttä kenenkään kanssa.
Floyd nauroi iloisesti.
— Mutta minäpäs sen tiedän. Meillä on ollut koko viikko työtä koneesta, ja nyt se käy niinkuin kello. Te ette moista huolehdi — eikä teidän tarvitsekaan, luulen ma; se kuuluu meidän tehtäviimme. Mutta jos otatte sen huomenna radalle, niin saatte nähdä.
Yht'äkkiä Stanton keksi, miksi Floyd erosi kaikista muista koneenkäyttäjistä niin suuresti, ja asiaa lähemmin punnitsematta, lausui hän ajatuksensa julki.
— Te kuulutte toiseen luokkaan, Floyd, sanoi hän. Te ette ole työmies ettekä työmiehen jälkeläinen.
Floyd hätkähti, mutta hymyili avoimesti kohdatessaan Stantonin tutkivan katseen.
— Ette tekään, vastasi hän. Ei siksi, että se merkitsisi vähintäkään, mutta me emme ole sellaisia. Minä en kysy teiltä, miksi te teette työtä käsillänne ettekä päällänne ja minä toivon, ettette tekään sitä minulta kysy. Kenen mieltä se kiinnittäisi?
— Ei kenenkään, myönsi Stanton kuivasti. Mutta minä voin sanoa teille, että minä teen tätä ansaitakseni rahoja ja ansaitakseni niitä hyvin pian ja että minä mieluummin taitan niskani kuin elän köyhyydessä. Junamme lähtee; tulkaa mukaan.
— Minun toivotaan matkustavan mr Greenin seurassa, huomautti Floyd, sulkiessaan kirjansa. Hän on näet levoton ja pelkää rohkeuteni katoavan ja että livistän tieheni.
Mutta se ei ollut juuri tuo seikka, joka saattoi Merkuriusyhtiön apulaisjohtajan levottomaksi, ja tuliluontoinen Stanton ehkä sen huomasikin, sillä hän sanoi:
— Olen varma, ettei rohkeutenne petä, kun ei sitä tekisi vain teidän kärsivällisyytenne.
— Kärsivällisyyttä sanotaan naiselliseksi avuksi, vastasi Floyd, ja minä koetan totutella sellaiseen.
Stanton naurahti.
— Siinä tapauksessa minä en anna teille paljoakaan menestymisen toiveita. Jos minä kerran tapaan sellaisen naisen, joka tahtoo ajaa kanssani teidän laillanne, niin minä — — — menen naimisiin hänen kanssaan.
— Oh ettepä, sitä ette tee, vastasi toinen etsien taskuistaan kinnastaan. Te menette naimisiin jonkun hienoston naisen kanssa, joka pyörtyy, kun te nostatte vauhdin yli 8 penikulmaa tunnissa. Ja sitte te lakkaatte kilpailemasta ja Merkuriusyhtiö menettää teidät, ja kaikki kilpailevat yhtiöt riemuitsevat.
— Siitä oli pitkä aika, kun joku oli tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa, hammastelua lukuun ottamatta, niin että hän pelkästä ihmetyksestä kävi sanattomaksi. Mutta sitä seurasi toveruuden lämmin tunne. Oli aivan kun hän olisi asunut yksinäisessä, hiljaisessa huoneessa ja joku olisi ihan odottamatta avannut oven ja astunut sisään. —
— Minulla on kiire, sai hän ainoastaan sanotuksi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään moitetta.
He menivät odotussalin kautta asemasillalle ja olivat jo aivan junan luona, kun Floyd pysähtyi.
— Joku huutaa teitä, sanoi hän. Stanton katsoi taakseen ja näki siellä hengästyneen, mustiin puetun nuoren naisen.
— Emäntäni pyytää teitä odottamaan, sir, selitti hän.
— Emäntänne?
Hän astui syrjään ja Stanton näki pitkän vaaleatukkaisen tytön vaaleanruskeassa automobiilipuvussa, iloisesti hymyillen tulevan heidän luoksensa.
— Miss Carlisle, sir, lausui palvelustyttö.
— Teidän ei tarvitse poistua, sanoi Stanton, nähdessään, että Floyd aikoi jatkaa matkaansa.
Floyd jäi sanaa sanomatta paikalleen. Palvelustyttö vetäytyi kunnioittaen muutaman askeleen taaksepäin, emäntänsä saapuessa.
— Onpa somaa nähdä gasoliinimies tällaisella paikalla, tervehti Valerie Carlisle arvokkaalla, rauhallisella äänellään. Mikä teidät on pakottanut turvautumaan niin proosalliseen kulkuvälineeseen kuin junaan?
— Olen menossa Massachusettiin, vastasi Stanton yhtä rauhallisesti.
Nainen käyttäytyi niinkuin olisi tavannut vanhan tutun, ja ojensi tyynesti nahkahansikkaisen kätensä. Ei kukaan olisi osannut arvata, että heidän tuttavuutensa oli niin perin mitätön.
— Massachusettiinko? Mutta sinne mekin aijomme! Tai ainakin me olimme suunnitelleet ajaa automobiilillamme maatilallemme, kun ohjaajamme sairastui ankarasti parikymmentä minuuttia sitte. Nyt on meidänkin matkustettava junalla, luulen… hän pysähtyi keskellä lausetta katsahtaen Floydiin kysyvästi.
— Miss Carlisle, mr Floyd, jonka näitte vieressäni monen tunnin ajanBeachin kilpailuissa, esitteli Stanton.
Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä, olisi melkein luullut, että se tapahtui helpotuksesta.
— Koneenkäyttäjännekö? Onko se mahdollista. Aijotteko tekin Lowelliin, mr Floyd?
— Aijon, koska työni minua siellä odottaa, vastasi Floyd lyhyesti ja hymyilemättä. Oli selvää, että hän ja miss Carlisle tunsivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan heti ensi näkemästä.
Nainen kääntyi hänestä välinpitämättömästi.
— Mr Stanton, aijon tehdä teille itsekkään pyynnön. Tilamme sijaitsee noin 75 penikulmaa New-Yorkin ulkopuolella; ettekö tahtoisi koitella meidän uutta automobiiliamme ja suoda minulle sitä kunniaa, että saisin teidät ohjaajakseni sinne? Te voisitte jatkaa matkaa Lowelliin meidän kanssamme huomenaamulla aikaseen, taikka, jos pitäisitte parempana, jatkaa matkaanne junalla tänäpänä Iltapäivällä.
Stanton katseli häntä hämmästyneenä. Vielä kerran hän kysyi itseltään, mitä hän mahtoi toivoa häneltä.
— Kiitän, mutta minä olen ryhtynyt jo toimenpiteisiin matkustaakseni tällä junalla, kielsi hän.
— Eikö niitä käy peruuttaminen?
— Ei, miss Carlisle.
Nainen kumarsi. Hän oli melkein kauniimpi kuin silloin yöllä, kun Stanton oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen piirteensä olivat puhtaat ja ylhäiset, niiden ainoa vika oli kylmyys.
— Minä en tietenkään voi olla tungetteleva, vastasi hän hetkisen kuluttua. Mutta seuratkaa minua odotussaliin, minulla on teille puhuttavaa.
— Junani, alkoi Stanton.
— On myöskin minun junani, koska ette tahdo ohjata automobiiliani.Meillä on hyvää aikaa, kysyin äsken junailijalta.
Floyd kumarsi ja astui junaan, jättäen toiset.
— Olisin kysellyt teiltä kilpailuista, sanoi miss Carlisle, kun he olivat asemasillan toisessa päässä.
Lause jäi kesken. Kuului käsky, koneen puhkuminen sekaantui jännittyneitten vaununkytkinten kolinaan ja Lowellin pikajuna ajoi asemalta. Stanton käännähti ympäri huudahtaen; koettaa ehtiä junaan olisi ollut hyödytöntä.
— Mikä kova onni! mumisi miss Carlisle, työntäessään sivuun harsonsa.Miten julman tuhmaa junailijan puolelta!
Stanton kääntyi otsa rypyssä pois vyöryvästä junasta huolestuneeseen tyttöön. Hetkisen oli hän vakuutettu, että tyttö oli sen tehnyt tahallaan edeltäpäin laaditun suunnitelman mukaan. Mutta ajatellen hänen kasvatustaan, hänen isänsä korkeata yhteiskunnallista asemaa, muutti hän mielensä.
Koska minä olen syypää teidän ja itsenikin junasta jäämiseen, voin vain uudistaa ehdotukseni, lausui hän, kun Stanton yhä vaikeni. Miksi ette tekisi isälleni ja minulle seuraa automobiilissamme? Sehän on vain kolmen neljän tunnin matka, ja tehän olisitte silloin paljon lähempänä Lowellia. On ikävää, kun ohjaajamme sairastui, ja minun pitää pyytää teitä ajamaan. Tietysti, jos te pelkäätte väsyttävänne itseänne huomisiin kilpailuihin…
Stanton aikoi sanoa jotakin, mutta nykäytti vain olkapäätään. Asioitten näin ollessa, miksipä ei?
— Kiitos, myöntyi hän. Enpä luule, että 75 penikulman ajo tekee minulle haittaa.
— Te lähdette mukaan? Hänen silmänsä loistivat. Ottakaamme selko isästäni ja automobiilista. Se on kumminkin vaunu, joka on arvoisenne — Merkuriusvaunua parempi, luulen.
— Ulkomaalainenko?
— Ei, Atalanta 6. Martha, etsi isä asemalta ja pyydä häntä tulemaan automobiilille.
He menivät muuatta sivukäytävää pitkin meluisalle ja päivänpaisteiselleNew-Yorkin kadulle.
— Eikö se ole hyvin konstrueerattu? kysyi hän. Se on mainio kilpa-ajoradalle — senhän näette. Eikö se ole kaunis?
Hän puhui innokkaasti, eloisammin kuin mitä häneltä olisi osannut odottaa. Stanton katseli välinpitämättömästi tuota suurta nahanväristä automobiiliä, joka oli jalkakäytävän vieressä.
— Se on kelpo vaunu, myönsi hän; itsekseen hän piti sitä sekä liian korkeana että painavana.
— Vaan sitä? Sanotteko te ainoastaan "kelpo vaunu"? Mutta odottakaahan, te ette ole vielä ajanut sillä. Kun isä saapuu, lähdemme matkaan.
Mr Carlisle saapui. Hän oli laiha, hermostunut herrasmies, lasisilmät roomalaisella nenällään, jolta ne yhtämittaa tahtoivat valua alas. Hän ja Stanton olivat tavanneet toisensa kerran Merkuriusyhtiön konttoorissa, missä toinen oli päättänyt kummirenkaitten hankinnan, toinen tehnyt sopimuksen seuraavaksi ajokaudeksi. He tunsivat toisensa jälleen, kun miss Carlisle lyhyesti selitti, mitä oli tapahtunut.
— Erittäin merkillinen sattuma, huomautti hänen isänsä. Teitte todellakin ystävällisesti mr Stanton. Rautatieläiset ovat huolimattomia. Valerie…
Noudattamatta isänsä viittausta astua automobiiliin, lausui missCarlisle:
— Minä ajan mr Stantonin vieressä. Tahtoisin kerran nähdä oikein läheltä, miten taituri ohjaa.
— Niinkö? tuumi Stanton; äkkiä heräsi hänessä taasen vakaumus, että nainen oli menetellyt harkinnan mukaan. Tahtoiko hän saada kilpa-ajajan ohjaajakseen? Oivallista! Hän hypähti paikalleen.
Siihen asti, kun he pääsivät kaupungin ulkopuolelle, ajoi hän asetusten mukaisella vauhdilla. Mutta tullin ulkopuolelle päästäissä, pysähytti hän koneen, otti päällystakin taskusta lasisilmät ja antoi hattunsa mr Carlislen huostaan.
— On ikävää, ettei minulla ollut aikaa muuttaa päälleni moottoripukua, sanoi hän vähän liiankin ystävällisellä äänellä. Mutta saamme tulla toimeen näinkin.
Seuraavat 10 penikulmaa pakeni 10 minuutissa, Sillä tie oli tasainen. Senjälkeen nopeus jonkun verran huonompien teitten ja kylien takia väheni. Se oli huikeata menoa, automobiili halkaisi ilmaa niinkuin lintu, ilmavirta kohisi ympärillä pyörremyrskynä ja sähkötorvi ulvoi lakkaamatta.
Valerie Carlisle kärsi todellisia tuskia, istuessaan paikallaan kalpeana, ja silmät melkein aina suljettuina. Mutta hän, joka oli tottunut aina saamaan kaikki mieltänsä myöden, ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä, vaikka häneltä pari kertaa pääsi heikko huudahdus, kun vaara näytti olevan vallan ilmeinen. Stanton huomasi sen, Ja teki arveluitaan sen johdosta, ohjatessaan vaunua.
— Eikö tämä ole vaarallista? sai mr Carlisle lausutuksi.
— Ei, jos ei mikään paikka petä, huusi Stanton, laskiessaan vastaantulevan heinäkuorman ohi.
He tulivat perille kahdessa tunnissa 10 minuutissa. Kun he olivat päässeet kylään ja vauhti väheni 15 penikulmaan tunnissa, veti mr Carlisle henkeään ja korjasi lasisilmänsä paikalleen. Hänen tyttärensä päästi irti penkin reunasta, korjasi vapisevin käsin hattuaan ja harsoaan ja pyyhki nenäliinalla kuivia huuliansa.
— Mitä pidätte vaunusta? kysyi hän.
Stanton katsahti häneen melkein säälien.
— Jos vastaan suoraan, niin ei se ole yhtä kevyesti ohjattava kuin Merkuriusvaunu, sanoi Stanton. Se on hiukan raskas ja jäykkä. Mutta hieno kone se on, ja ettehän kait aijo ottaa osaa sillä kilpailuihin.
— En, minä en tietenkään ole ajatellut kilpailuihin osanottoa sillä, myönsi hän hitaasti kääntäen kasvonsa pois hänestä.
Stanton, joka, lukuunottamatta keltaisia tomujuovia hiuksissa, oli yhtä hieno kuin lähdettäessä New-Yorkin asemalta, kumartui taaksepäin ottaakseen hattunsa ja kyselläkseen tietä. Kun hän jälleen rupesi molemmin käsin ja eteenpäin kääntyneenä ohjaamaan vaunua, oli miss Carlisle jo päässyt kokonaan ennalleen.
— Apropos, kilpailut, enhän ole kiittänyt teitä tuosta illasta, lausui hän niin matalalla äänellä, etteivät takanaistujat sitä kuulleet. En ole milloinkaan kokenut mitään sellaista kuin silloin, kun näin teidät radalla, — pelkään, että te saatoitte minut rikkomaan hyviä tapoja vastaan. Ja tieto, että minullakin oli osani teidän hämmästyttävään urotekoonne…
Stanton päästi ilmoille huonon tuulensa.
Sitä edesvastuuta teidän ei olisi tarvinnut tuntea. Minun urotekoni niinkuin te suvaitsette sitä nimittää, riippui yksinomaan minusta. Minä ajan vain omia tarkotusperiäni silmällä pitäen.
Tyttö ymmärsi Stantonin heti.
— Te tarkotatte, ettette ryhtynyt kilpasille Duplexvaunun kanssa näyttääksenne minulle kuulua ajotaitoanne.
Stanton pysähdytti automobiilin, päästäkseen raitiovaunun ohi.
— Minulla oli koneenkäyttäjäni vieressäni, ja Duplexvaunussakin oli kaksi miestä, kuului hänen tyly vastauksensa. Minulla ei ole tapana huvitella ihmishengillä.
Vastaus oli vallan Stantonin tapainen. Ennen vastaustaan, kumartui miss Carlisle nostamaan tomutakkiaan, joka oli valunut alas. Yht'äkkiä hän päästi huudahduksen moottorin samalla pysähtyessä.
— Voi, miten harmillista! Takki tarttui sulkijaan ja pani sen toimimaan.
— Se ei tee mitään, vakuutti Stanton kumartuessaan irrottamaan takkia, jonka jälkeen hän hyppäsi alas kiertämään konetta jälleen käyntiin.
Sen saman hän oli tehnyt Floydille pariviikkoa sitte vaikka vaunu silloin pysähdytettiin tarkotuksella. Tuon tapauksen muistoihin vaipuneena ja kokonaan unohtaen nykyisyyden hän kumartui alas tarttuakseen kiinni kampiin. Alkaessaan juuri pyörittää sitä, huomasi hän Valerie Carlislen nojautuvan ohjauskehrää vasten.