Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin häntä nimeltä.
"Isäni", sanoin minä. "Sinäkö siellä?"
"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan, miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot, jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla 'Hänen-jota-täytyy-totella' luokse. Hän käski myös, että teidätkin on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä kykene lähtemään."
"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet. Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein viihdy tässä paikassa."
"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan on vielä paljonkin luolissa, joissa 'Hän-jota-täytyy-totella' asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle, että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin, kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia. Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas, poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."
Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan selvästi.
"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä, ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa. Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta. Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan ymmälle.
"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä. Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."
Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin palsamoimistaidon saavutusten huippu.
Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä suudelleet sinun valkoista hipiääsi.
Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo. Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet oli luolasta tyystin poistettu.
Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta. Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään matkalle.
Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia, neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.
"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi matkavalmistuksia.
Kohauttaen hartioitaan hän vastasi:
"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan, sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen voima ja pysyväisyys."
"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.
"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."
"No, mitenkäs silloin käy?" kysyin minä uteliaasti.
"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää välitä minusta."
"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."
"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa", jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä kuiskaukseksi, "'Hän-jota-täytyy-totella' kiellä häntä, sillä kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."
"Jos 'Hän-jota-täytyy-totella' käskisi tytön luopumaan rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?" kysyin minä.
"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.
Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea, loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää, miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki. Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita, joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa. Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme voineet mitenkään välttää.
Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta, jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan. Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan nuorukaista levottomasti.
Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi, sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään, miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu, sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi, että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen, kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.
Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle, päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle, josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella kauas iäisyyteen!
Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan, mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?
Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville? Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.
Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' oli todellakin kuolematon, mitä en hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu. Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin onnellinen.
Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.
Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän ympärystä oli vahvasti keltainen.
"Leo, poikaseni", sanoin minä, "kuinka voit?"
"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi. "Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan lehti. Taidan olla hirveän sairas."
Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin, että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan, mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.
"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle, etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin. Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."
"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?" kysyin minä.
"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä, kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."
Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan suohon — minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin, sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat — kun edestäpäin kuului kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.
Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut. Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa, mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.
"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain tuijottivat tylsästi veteen.
"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili henkensä edestä kantotuolin alla.
Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi ruhtinaallisen ylhäisesti.
"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut, että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana, niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat, että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.
"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."
Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.
Tunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon laskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme jättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle harjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta saakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko yönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea, joka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar, hoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja miellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan meitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan sumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka savupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite oli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla mättäillä.
Aamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli hakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä aloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä kerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista, miten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon viereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni ja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti jatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan, että ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi olla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän varmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin heti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme taipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois pilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut kantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.
Noin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme ylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala mitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan tasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja pensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista penikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa suunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan ruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten myöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä alustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä vuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä jonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen pohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä neliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman suunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen tuon aution tasangon yksinäisyydessä.
Mykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka pyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon, ja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä samassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.
"Katsele palatsia, jossa 'Hän-jota-täytyy-totella' asuu", virkkoi vanhus juhlallisesti. "Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan tuollaista valtaistuinta?"
"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja mahtavuudessa valtijansa vertainen", vastasin minä kunnioittavasti. "Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita äkkijyrkkiä seiniä myöten ylös."
"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja koska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet siellä näkeväsi?"
Tarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin leveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli paikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin puolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka tarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen äkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?
"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo", vastasin minä. "Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava."
Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.
"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme asuu, oli muinoin — minä olen varma siitä — suuri järvi, jonka maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän, jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä, ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."
"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet täytä järveä uudelleen?"
"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä. Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."
"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin minä.
"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."
"Eikö 'Hän-jota-täytyy-totella' poistu milloinkaan asunnostaan?" kysyin minä.
Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon, joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria, mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä, tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja, joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan. Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven, joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa, ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta. Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista, hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan ihastuksesta.
"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan tällä tavalla?"
"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin ihmeellistä ole."
Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun puun taakse.
Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä, joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun, että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa, oli teettänyt nämä työt — kallioiden halkomiset ja suurten luolien louhimot — kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta missä piileskeli vuoren väki?
Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti, mutta päättävästi, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli käskenyt sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa — hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan, kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta, jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille salaisen tien.
Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin, niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.
Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella. Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi, joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja, jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme. He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia, joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo. Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.
Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja, joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.
Huomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia, jotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani maljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä metsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja surmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän. Näistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän tapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin harvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta kansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin muinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen tarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa äärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki päällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli kiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja kreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat minulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän kiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä luolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet ja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä ehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut saatuaan sen valmiiksi.
Henkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan, jonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs valkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta ei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli kuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.
Noin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta luolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla puolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä päättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää ei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä tulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa lampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän eteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas veti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla kädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli luonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni kirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän suuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja täynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja vuodevaatteiksi.
Jätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja Ustane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme katsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, kuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän johdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti haltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen huone.
Huolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi, minä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat vaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon jälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen maininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki välttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat olivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat lujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun kokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.
En voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja puhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli saippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista vastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät jonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi saippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan partani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin sanomaan minua "papiaaniksi", minä tunsin olevani hiukaisevan nälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi naputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä henkilö — tällä kerralla nuori tyttö — joka selvästi tajuttavalla merkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa. Noudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo kaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän hämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei voinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä ja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä suurimmalla epäluulolla.
"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra", sanoi hän puolustelevasti. "Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi kunnioittava."
Huone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin makuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty ruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena, sillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä muinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa, jonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli myöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei ole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli pitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin luolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin luolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden jalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys lavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja huomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään ruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa. Pöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista syvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi — lapset pienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu paljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä todistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän yläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti säilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka esitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen kuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.
Ensimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan ja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan hartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi alastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken mainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi näytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää suppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti sydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä, kaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä kaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin haju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää hengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta kuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella vaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti kuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin liinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja paloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin kuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät elintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli kädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi vanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla valkoisella vaipalla.
Nämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni sentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan yksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten sukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan. Saatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat vanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin joskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti he väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on kauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut mahdoton sepittää sitä omasta päästäni.
Mutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti katsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä vuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille puuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka jaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi valmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla milloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli herännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin veneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin pidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta. Kuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen, jonka hänelle ojensin.
Olin istunut Leon luona noin tunnin verran — ainakin alkoi olla jo niin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka lepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula kulta — kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän ilmoitti, että kuningatar "Hän-jota-täytyy-totella" halusi itse puhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän. Billali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi hänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin niin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani saavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun minun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen kynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin seuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän esineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta, jossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti eli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs hyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät "Suten se Ra" eli "Auringon Kuninkaan Poika". Tämän sinetin, joka oli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun kultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin kammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen riuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi kadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä solahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja Ustane jäivät Leon luo.
Menimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme käytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät meitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä kasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet meitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme, oli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta siihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari askelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa — kaksi naista ja kaksi miestä — jotka syvään kumartaen järjestäytyivät niin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten lähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden sisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin meidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen asuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla verhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia vartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot sivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä jalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin kymmenen vaaleatukkaista naista — useimmat nuoria ja kauniita — istui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia norsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä. Tämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli sisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten verhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän huoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen oviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet rinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena — asennossa, joka ilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme ojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle, jolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa ja rakastettava vanhus — Billali oli todellakin hyvin miellyttävä henkilö — heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä asennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen verhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten tavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.
"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!" huohotti hän. "Lähestymme nyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa sinut tähän paikkaan."
Pysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista ja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja tilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin minä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä, ikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä en voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt, että henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin polvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi maahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin siis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä viereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone. Seinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden mykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä oli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin tapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia oli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen peitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio, josta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.
Kömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä seurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin, ettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta säilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka matelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli minun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää Billalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka ilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar mestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen Billalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti sangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta kertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin. Omasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen eikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani sattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan eteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä toimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi minuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: "Papiaani parkani, ajattelehan toki."
Vihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan kasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni tuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti minuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka vaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan ja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt olimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna kuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi huoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului eikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän olennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa, jota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni sanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.
Vihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se kätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen kaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova nuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen amahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut eteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi näkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet olivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja ruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja hopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla ja klassillisella arabian kielellä:
"Muukalainen, miksi pelkäät?"
Olin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan rauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin kysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin esirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän edessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin olivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun vainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään käsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin ohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli luultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi tarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina. Oli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi sanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat vavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut luonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin nähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava olento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis nainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen sulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.
"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?" kysyi tuo suloinen ääni toistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. "Onko minussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet varmasti erilaiset kuin ennen." Hän kosketti kädellään keimailevasti kiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili pehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin jalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen meille koko huumaavan suloutensa.
"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar",vastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.Olin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu."
"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia petollisin sanoin", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää naurua. "Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit minun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden sinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi sinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu. Mutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne — tähän kuoleman kauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa ei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä lainkaan hengestänne, kun antaudutteHiya'n, 'Hänen-jota-täytyy totella'armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut kielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen suloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin näet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta maailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet seuranani, oi muukalainen — ja ne ovat haudassa, jonka itse niille kaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee." Hänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty nyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja hän suoristausi äkkiä.
"Siinähän olet, vanhus", huudahti hän. "Miten on järjestyksen laita taloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni kimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat toimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden ja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin olisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin herättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan sinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?"
Vihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä kajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni miten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin pitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja kauhusta kuin haavanlehden.
"OiHiya! oiHän!" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään lattiasta. "Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin, sillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa suunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita sanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään naisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he olisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan muukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas, olivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin, kun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun Papiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat naisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan ruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen lapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat Leijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat urhoollisesti. OiHiya! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja pitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset olen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oiHän, ja he ovat jo täällä."
"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja tuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa mukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan, vaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin perhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!"
Billali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen näköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä ryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein oviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon hirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen seuraan.