Unissani kuvittelin muuttuneeni matoksi, jota armottomasti piiskattiin. Tuo tunne johtui ymmärrettävästi siitä, että ruumiini, joka oli jo ennestäänkin äärimmäisen hellä ja kipeä, oli nukkuessani aivan jäykistynyt ja puutunut. Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herätessäni, oli vanha ystäväni Billali, joka istui vieressäni ja siveli miettiväisesti pitkää partaansa silloin tällöin minuun vilkaisten. Samassa muistin kaikki mitä meille oli tapahtunut, ja kun näin Leon melkein tuntemattomiksi haavoittuneet kasvot ja hänen lumivalkoisen tukkansa, suljin minä vaikeroiden silmäni.
"Olet nukkunut kauan, poikani", sanoi Billali-vanhus.
"Kuinka kauan, isäseni?" kysyin minä.
"Eilis-aamusta alkaen, siis päivän ja yön, ja Leijona nukkuu vieläkin."
"Uni on siunattu asia", sanoin minä, "se saa meidät hetkeksi unhottamaan murheemme."
"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä teille oikein on tapahtunut ja mitä tarkoitit tuolla kummallisella puheella, että 'Hän-jota-täytyy-totella' olisi kuollut. Jos puhuit totta etkä hourinut, niin sinä ja Leijona olette suuressa vaarassa. Henkenne ei ole enää minkään arvoinen — niin, voinpa melkein varmaan sanoa, että saatte ruukun päähänne ja joudutte täyttämään niiden vatsoja, jotka teitä nytkin vesissä suin muistelevat. Etkö tiedä, että koko minun perhekuntani vihaa teitä? Teitä vihataan sentähden, että olette muukalaisia, ja teidän tähtenne 'Hän-jota-täytyy-totella' tuomitsi joukon miehiäni kidutukseen ja kuolemaan. Amahaggerit ovat raivoissaan teille ja jos he vain saavat tietää, ettei heidän tarvitse enää pelätä tuota hirmuistaHiya'a, niin teidät varmasti syödään jossakin ruukkujuhlassa. Mutta kerrohan tarinasi, papiaani parkani."
Kerroin hänelle, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli horjahtanut hirvittävään maanalaiseen pätsiin, joka hehkui syvällä vuoren uumenissa, ja oli palanut poroksi. Muita selityksiä ei Billali olisi kuitenkaan ymmärtänyt. Kuvaustani kamalasta matkastamme ja kaikista sen kauhuista hän kuunteli järkytetyin mielin, mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut Ayeshan sittenkään kuolleen. Hän oli kyllä varma siitä, että me luulimme kuningattaren tuhoutuneen, mutta omasta puolestaan hän selitti kuningattaren tulevan pian takaisin. Hänen isänsä aikana, kertoi Billali, oli "Hän-jota-täytyy-totella" ollut kateissa kokonaista kaksitoista vuotta ja vanhan perimätiedon mukaan on hän satoja vuosia sitten ollut tietymättömissä toista sataa vuotta. Eräs nainen oli jo anastanut hänen valtaistuimensa, kun hän äkkiä ilmestyi takaisin ja kosti hirmuisesti. En sanonut siihen mitään; pudistin vain surullisesti päätäni. Minä kyllä tiesin varmaan, ettei Ayesha enää palaisi — Billali-vanhus ei häntä ainakaan näkisi.
"Mitä aiot nyt tehdä, poikani papiaani?" kysyi Billali vihdoin.
"En tiedä", vastasin minä. "Emmekö voisi paeta tästä kauhujen maasta?"
Billali ravisti päätään.
"Enpä osaa sanoa, mahtaisiko tuo luonnistua", lausui hän harvakseen. "Kôrin ohi ette voi päästä kenenkään näkemättä ja kun nuo verenhimoiset hyenat huomaisivat teidän olevan yksinänne, niin eipä viipyisi kauan ennenkuin —" Merkitsevästi hymyillen Billali teki liikkeen ikäänkuin hän olisi pannut hatun päähänsä. "Vuorten yli menee kylläkin eräs salainen polku, josta muistaakseni kerran sinulle mainitsin. Täällä asuvat amahaggerit ajavat karjansa kerran vuodessa sitä myöten laitumille vuoren ulkopuolelle ja takaisin. Laidunalueelta on kolmen päivän matka soiden poikki paikkaan, josta sanotaan olevan seitsemän päivän matka mahtavalle mustiin vesiin virtaavalle joelle. Jos sinne pääsisitte, niin ehkä pelastuisitte, mutta mitenkäpä te sinne pääsette?"
"Billali", sanoin minä, "sinä tiedät, että minä pelastin kerran sinun henkesi. Maksa nyt velkasi, isäni, ja pelasta minut ja ystäväni Leijona. Tätä hyväätyötäsi sinä muistelet iloiten, kun sinunkin hetkesi viimein lyö. Kun sinun on kerran tehtävä tili töistäsi, niin onpa hyvä asettaa tämä jalo teko kaikkien tekosiesi vastapainoksi, jos ehkä olet tehnyt jotakin pahaa eläissäsi. Jos taas väitteesi, että 'Hän-jota-täytyy-totella' palaa pian luoksenne, pitää paikkansa, niin varmasti hän palkitsee jaloutesi moninkertaisesti."
"Poikani papiaani", vastasi vanhus juhlallisesti, "älä luule, että sydämeni on kiittämätön. Minä en unhota milloinkaan, miten sinä kiiruhdit kuolemaa halveksien avukseni, kun mieheni, ne koirat, olisivat antaneet minun hukkua. Henki hengestä on vanha laki ja jos pelastuksenne on mahdollinen, niin minä teen totisesti parhaani saattaakseni teidät turvaan. Kuule, olkaa valmiit lähtemään matkalle huomenna päivän sarastaessa, sillä silloin ovat kantotuolit ja kantajat täällä, jotka vievät teidät vuoren yli ja toisella puolen olevien soiden poikki. Sanon tämän olevan 'Hänen-jota-täytyy-totella' käskyn ja joka ei tottele, joutuu hyenain ruoaksi. Päästyänne soiden poikki teidän täytyy tulla omin neuvoin toimeen ja jos onni on suotuisa, niin ehkä pääsettekin suuren veden rannalle, josta olet minulle puhunut. Kas, Leijonakin näkyy heräävän. Nyt teidän täytyy syödä että voimistutte."
Leo ei ollutkaan niin sairas kuin olisi luullut ja me söimmekin oikein kelpo aterian, jonka kyllä tarvitsimmekin. Sitten me nilkutimme lähellä olevalle lähteelle peseytymään, minkä tehtyämme me nukuimme iltaan saakka, jolloin taas söimme ainakin viiden miehen edestä. Billali viipyi poissa koko päivän luultavasti matkaamme valmistelemassa.
Heräsimme keskiyöllä, kun leiriimme saapui melkoinen miesjoukko kantotuolit mukanaan. Billali saapui päivänkoitossa ja kertoi, että hänen oli ollut jotensakin vaikea saada miehet ja tarpeelliset oppaat liikkeelle, mutta rangaistuksen pelosta olivat miehet viimein lähteneet. Hän kiiruhti meitä heti lähtemään ja sanoi aikovansa tulla mukaamme, ettei mikään petos voisi tulla kysymykseen. Tuon vanhan raakalaisen ystävällisyys meitä kahta muukalaisparkaa kohtaan liikutti minua syvästi. Kuuden päivän matka noiden hirvittävien soiden halki ei ollut totisesti mikään leikin asia hänen ikäiselleen vanhukselle, mutta hän tahtoi viimeiseen saakka valvoa, ettei meille mitään pahaa tapahtuisi. Noiden peloittavien amahaggerienkin keskuudessa oli siis kaikesta päättäen joitakin ystävällisiä ja jalomielisiäkin luonteita. Billalin käytös saattoi kyllä johtua siitäkin, että hän uskoi Ayeshan varmasti palaavan ja vaativan hänet tilinteolle meidän kohtalostamme, mutta vaikka niinkin olisi ollut, muistelen minä aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella Billali-vanhusta, minun kunnianarvoisaa "isääni".
Olimme jo ihmeteltävästi toipuneet ja haukattuamme hiukan aamiaista lähdettiin matkalle. Nousu vuorelle alkoi melkein heti ja lienee tarpeetonta mainita, ettei kantotuolien käyttö tullut silloin kysymykseenkään, joten taivalsimme jalkaisin. Rinne oli muutamissa kohdin hyvinkin jyrkkä ja pahimmissa paikoissa oli vuoreen louhittu kaitainen mutkitteleva polku, joka oli epäilemättä Kôrin muinaisten asukasten tekemä. Jos oli perää amahaggerien puheissa, että he ajoivat pari kertaa vuodessa karjansa laitumille vuoren toiselle puolen tätä tietä myöten, niin täytyy sanoa heidän karjansa olleen tavattoman ketteräjalkaista.
Keskipäivällä saavuimme tämän merkillisen vuorenselänteen tasaiselle laelle, josta oli suurenmoinen näköala Kôrin tasangolle. Takanamme siintivät totuuden temppelin mahtavat pylväskäytävät ja edessämme ulottui usvainen suo silmänkantamattomiin. Vuorenselänne oli tällä kohdalla noin puolentoista penikulman vahvuinen ja sen tasaisella laella, joka oli vieläkin laavan peitossa, ei kasvanut mitään. Kaikki syvennykset olivat täynnä vettä, mikä osoitti hiljattain sataneen. Alaslaskeutuminen kävi verrattain helposti ja auringon mennessä mailleen me leiriydyimme rinteelle suon reunaan.
Seuraavana aamuna kello yhdentoista vaiheilla alkoi peloittava vaelluksemme soiden poikki. Oltuamme matkalla kolme vuorokautta saavuimme vihdoin onnellisesti hedelmälliselle, mutta aivan asumattomalle seudulle, jossa aivan vilisi kaikenlaista metsänriistaa, ja levähdettyään miehineen vuorokauden verran vanha Billali sanoi meille hyvästit.
"Jää hyvästi, poikani papiaani", sanoi hän, "ja sinä myöskin, ystäväni leijona. Tämän enempää en voi hyväksenne tehdä, mutta jos pääsette kotimaahanne, niin olkaa vasta viisaammat, älkääkä lähtekö enää seikkailemaan maihin, joita ette tunne. Noudattakaa neuvoani, lapset, sillä muutoin voi käydä niin, ettei kukaan voi sanoa, missä luunne vaalenevat matkanne määrää osoittamassa. Olkoon onni myötänne, mihin menettekin. Usein olen muistava sinua, poikani papiaani, ja minä olen varma, ettet sinäkään unhota minua, sillä sinä olet rehellinen, vaikkakin olet ruma." Hetkisen kuluttua hän oli synkännäköisten seuralaistensa kanssa jo kaukana suolla ja häipyi pian näkyvistämme. Olimme aivan yksinämme autiossa erämaassa.
Kolme viikkoa sitten oli neljä miestä lähtenyt pyrkimään soiden poikki Kôria kohti ja nyt oli kaksi heistä kuollut ja toiset olivat joutuneet näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, etteivät kuoleman kauhutkaan voi olla sen kamalammat. Vain kolme viikkoa! Minusta tuntui kuin olisimme kolmekymmentä vuotta sitten lähteneet veneestämme.
"Zambesia kohti kai meidän on yritettävä, Leo", sanoin minä, "muttaJumala tietää, pääsemmekö milloinkaan sinne."
Leo, joka oli viime aikoina käynyt hyvin harvasanaiseksi, nyökäytti vain päätään, ja niin me lähdimme matkaan kompassi, revolverimme, makasiinikiväärimme ja noin nelisensataa panosta mukanamme. Repaleet, jotka olivat yllämme, olivat ainoat vaatteemme.
Matkamme monet ja jännittävät seikkailut jätän tässä kertomatta. Niistä saa selvän käsityksen lukemalla Afrikkaa koskettelevia matkakuvauksia, joiden kirjoittajien kokemukset ovat aina melkein samat, kuten kaikkien Afrikan tutkijoiden. Tarkoitukseni on ollut vain panna muistiin lyhyesti ja selvästi tapahtumat, jotka ovat tietääkseni aivan ennenkuulumattomat. Olen varma, että nämä muistiinpanoni herättäisivät mitä suurinta mielenkiintoa, jos minä julkaisisin ne, mutta sitä en aio tehdä. Ehkä annan julkaista ne kuoltuamme.
Uskomattomin ponnistuksin pääsimme vihdoin Zambesi-joelle, joka oli noin sadanseitsemänkymmenen penikulman päässä etelään päin paikasta, johon Billali oli jättänyt meidät. Alkuasukkaat, joita siellä tapasimme, pitivät meitä yliluonnollisina olentoina luultavasti Leon tähden, jonka nuoret kasvot ja lumivalkoinen tukka herättivät kaikkialla mitä suurinta kummastusta ja ihmettelyä. Vihdoin meidät vangittiin ja vasta noin kuuden kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta Zambesin yli. Pyrimme mahdollisimman tarmokkaasti itää kohti ja olimme jo aivan nälkään nääntymisillämme, kun tapasimme erään portugalilaisen elefantinmetsästäjän, joka kohteli meitä mahdollisimman vieraanvaraisesti ja opasti meidät viimein rannikolle. Kôrin soilta lähdettyämme olimme kahdeksantoista kuukautta kestäneiden kärsimysten ja lukemattomien seikkailujen jälkeen vihdoinkin päässeet Delagoa-lahden uudisasutuksille. Seuraavana päivänä tapasimme höyrylaivan, joka vei meidät Kap-niemen ympäri kotiin Englantiin ja niin päättyi kohtalokas matkamme muinaisen Kôrin mahtaville raunioille. Lähdöstämme seikkailurikkaalle ja näköjään naurettavallekin tutkimusmatkallemme oli kulunut päivälleen kaksi vuotta astuessamme maihin Southamptonissa. Näitä viimeisiä rivejä kirjoitan Leon nojatessa tuolini selustaan entisessä kodikkaassa työhuoneessani Cambridgessa, samassa, johon ystävä parkani, Vincey vainaja tuli minua tapaamaan hiukan ennen kuolemaansa tuona muistettavana yönä suunnilleen kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, rautalipasta mukanaan raahaten.
* * * * *
Nyt loppuu kertomukseni tähän, mutta minä ja Leo olemme varmat, ettei se ole meihin nähden vielä lopullisesti päättynyt. Kertomus, joka juontaa alkunsa aina hämärimmästä muinaisuudesta, voi jatkua kauas tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.
Onko Leo todellakin maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates, josta kirjoitus kertoo? Vai oliko ihmeellinen perinnöllinen yhdennäköisyys erehdyttänyt Ayeshan? Lukija muodostakoon tästä samoin kuin monesta muustakin seikasta oman mielipiteensä. Minä puolestani olen varma, ettei Ayesha erehtynyt.
Istuskellessani iltaisin takkavalkean ääressä pohdin usein kysymystä, miten on tämä valtava murhenäytelmä vihdoin päättyvä ja missä on seuraavan näytöksen näyttämö? Kunviimeisennäytöksen esirippu nousee, mikä epäilemättä kerran tapahtuu, niin mikähän osa mahtaa olla tuolla ihanalla Amenartaksella, faaraoiden tyttärellä, jonka tähden pappi Kallikrates rikkoi Isis-jumalalle vannomansa valan ja pakeni rakastettunsa kanssa Liibyan rannikkoa pitkin eteläänpäin joutuen vihdoin Kôriin, jossa jumalien kosto häntä kohtasi?
End of Project Gutenberg's Kuolematon kuningatar, by H. Rider Haggard