Eipä siis ihmekään, että tämä pykälä pani virkamiehet kovasti tuumimaan ja aprikoimaan. Pian he kumminkin hoksasivat harpanneensa jo kovin kauas, ja ett'ei tässä kaikessa ole pontta eikä perää. Siinä sitä sitten ajateltiin, arveltiin, puheltiin ja pakinoitiin ja päätettiin viimein, ett'ei olisi hullumpaa, jos vielä kerran oikein tarkasti tiedustelisi Nosdrew'ilta. Hän kun ensimmäisenä oli pannut liikkeelle tuon jutun kuolleista sieluista ja oli, niinkuin sanotaan, läheisessä yhteydessä Tshitshikow'in kanssa, niin mahtaa hän kaiketi tietää yhtä ja toista hänen elämästänsä. Koetetaanpas muka saada vielä sitä tietä selvä asiasta.
Kummallista väkeä ovat nuo herrat virkamiehet ja samoin kaikki muutkin! He tiesivät vallan hyvin, että Nosdrew on valehtelija, ett'ei häntä ole uskominen ensinkään, ei vähemmässäkään asiassa, ja nyt he sittenkin kääntyivät hänen puoleensa! Menepäs nyt ja ota selvä ihmislapsesta! Monikaan ei usko Jumalata, mutta jos nenänpäätä syyhyttää, niin se tietää kuolemaa, — sen hän uskoo. Monikaan ei huoli ylevästä runoilijan teoksesta, joka on kirkas kuin päivä ja täynnä sulosointua ja puhtautta, vaan ahnaasti tarttuu juuri semmoiseen teokseen, jossa joku sukkela mies on sotkenut ja seulonut, kääntänyt ja vääntänyt luonnon; semmoinen hänelle kelpaa ja siitä hän vielä sanoo: "kas tämä se on oikeata sydämmen salaisuuksien tuntemista!" Monikaan ei pidä lääkäreitä arvossa eikä missään, mutta loppujen lopussa kääntyy viimein johonkin ämmään, joka parantaa lukemalla ja syljeksimällä tai, vielä paremmin, keksii itse jonkinlaisen hauteen jos jostakin roskasta, joka hänen mielestänsä, ties minkä tähden, on juuri erittäin hyvää hänen taudilleen. Herroja virkamiehiä sopii, totta kyllä, puolustaa osittain sillä, että heidän tilansa oli todellakin sangen pulmallinen. Hukkuva tarttuu oljenkin korteen, sanotaan; hän ei voi sinä hetkenä käsittää sitä, että kärpänen se korkeintaan saattaa käydä ratsaille oljenkorren niskaan, mutta hauessahan on painoa kahdeksan leiviskää, mitäpä kymmenenkin; ei, se ei tule hänelle mieleen, ja niinpä hän tarttuukin oljenkorteen. Samoin meidän herrat virkamiehetkin vihdoin tarttuivat Nosdrew'iin.
Polisimestari kirjoitti hänelle siinä paikassa lapun, jossa pyytää Nosdrew'ia illaksi luokseen, ja siinä paikassa läksi polisikonstapeli, punaposkinen mies, suuret saappaat jalassa, mennä leyhyttämään, miekkaansa pidellen, Nosdrew'in asuntoon. Nosdrew'illa oli paraillaan tuiki tärkeä työ tekeillä; neljään päivään ei hän ollut liikahtanut huoneestansa, ei ollut päästänyt luoksensa ketään, päivällisensäkin oli ottanut vastaan akkunasta, oikein oli miesparka kellastunut ja laihtunut. Hänen työnsä vaati suurinta tarkkuutta: hänellä näet oli määränä saada useammasta kymmenestä korttitusinasta valituksi yksi pakka, mutta kaikkein tarkin, johon voisi luottaa kuin uskollisimpaan ystävään. Työtä oli vielä jäljellä ainakin kahdeksi viikoksi. Koko tämän ajan piti Polykarpuksen puhdistaa karhukoiran pennun vatsaa erityisellä harjalla ja pestä sitä kolmasti päivään saippualla. Nosdrew kiivastui kovin siitä, että tultiin häiritsemään hänen yksinäisyyttänsä. Ensi touhussa käski hän konstapelin juosta hiiden kattilaan, mutta luettuansa polisimestarin kirjeessä, että tänä iltana on toiveita voitosta korttipelissä, sinne kun tänä iltana myöskin odotetaan erästä ensikertalaista, leppyi hän samassa, kiersi oven kiireimmän kaupassa lukkoon, pukihe piammiten miten sattui ja läksi polisimestarin luokse.
Nosdrew'in kertomukset, luulot ja todistukset olivat niin räikeästi vastakohtaisia herrain virkamiesten kertomuksille, luuloille ja todistuksille, että heidän viimeisetkin arvelunsa joutuivat nyt aivan suunnasta pois. Nosdrew se oli mies, jolla ei ollut maailmassa mitään epäilystä eikä epävarmaa, ja jos muitten arveluissa oli ollut horjuvaisuutta ja epäröimistä, niin kyllä hänessä sen sijaan oli varmuutta ja lujuutta. Hän vastasi rentonaan joka kysymykseen. Hän kertoi Tshitshikow'in ostaneen kuolleita sieluja useammalla tuhannella ruplalla; sanoipa itsekin myöneensä hänelle niitä; ja miksikäs niitä ei sopisi myödäkin? — Kysyttiin sitten: eiköhän Tshitshikow vaan olekin salanuuskija, joka tahtoo saada yhtä ja toista urkituksi? Nuuskija se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sitten, kuinka vielä koulussa, jossa he olivat käyneet yhdessä, pojilla oli ollut tapana nimittää Tshitshikow'ia kielilakkariksi, ja kuinka pojat kerran, niitten joukossa Nosdrew'kin, olivat antaneet häntä selkään niin kovin, että yksistänsä hänen ohimoisilleen piti panna 240 verimatoa — hän näet yritti sanoa 40, mutta 200 tuli siihen lisään noin aivan itsestään. — Kysyttiin sitten: eiköhän hän ole väärän rahan tekijä? Väärän rahan tekijä se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sujautti yhteen menoon pienen esimerkin Tshitshikow'in erinomaisesta näppäryydestä. Polisi, niin kertoi hän, saatuaan tietää, että Tshitshikow'in talossa oli vääriä rahoja 2 miljonaa ruplaa, pani sinetin alle kaikki hänen tavaransa ja asetti vartijat, kaksi sotamiestä joka ovelle, mutta Tshitshikow kas vaan osasi yhtenä yönä muuttaa kaikki rahat niin, että aamulla, kun polisi tuli, ja avasi sinetit, niin rahat olivatkin oikeita kaikki tyyni. — Kysyttiin sitten: oliko Tshitshikow tosiaankin aikonut ryöstää kuvernörin tyttären ja oliko Nosdrew todellakin luvannut olla avullinen tässä asiassa? Autoin minä, vastasi Nosdrew, ja eihän ilman minua olisi koko asiasta tullut mitään ensinkään. Hän huomasi jo tosin itsekin valehdelleensa aivan suotta ja saattavansa panna oman itsensäkin pulaan, mutta mahdoton oli hillitä kielen kerkeyttä. Mahdotonta todellakin, sillä siinähän tarjoutui aivan itsestään niin huvittavia pikku seikkoja, ett'eihän niistä raskinnut luopua mitenkään: oikein hän kertoi, että vihkimisen oli määrä tapahtua sen- ja sennimisessä maakirkossa, se nimittäin oli Truhmatshevkan kylä, ja papin nimi oli Isidor isä, ja vihkiminen maksoi 75 ruplaa, eikä olisi Isidor isä siihenkään suostunut, ell'ei Nosdrew olisi häntä säikäyttänyt, uhaten kannustaa hänen päällensä siitä, että oli vihkinyt yhteen jauhokauppiaan Mikkolaisen hänen kuomansa kanssa [Venäjän lain mukaan ovat saman lapsen ristivanhemmat, kuomakset, niin läheistä sukua, ett'ei heidän sallita mennä naimisiin keskenänsä. Suom. muist.], ja vielä oli Nosdrew antanut heille omat kaleskansa, ja ennakolta toimittanut valmiiksi hevoset joka kestikievariin. Kertomus alkoi jo käydä niin ylen tarkaksi, että kyytimiesten nimetkin tulivat selville. — Virkamiehet yrittivät sitten vielä mainita puolen sanaa Napoleonista, mutta saivatpa pian katua yritystänsä, sillä nyt alkoi Nosdrew laskea semmoisia puita heiniä, ett'ei siinä ollut todennäköisyyttä vähääkään eikä siinä suoraan sanoen ollut minkään näköisyyttä. Virkamiehet huokasivat vaan ja läksivät hänen luotansa pois. Polisimestari se yksinään vielä kauan aikaa kuunteli, toivoen saavansa kuulla edes lopulta jotakin; mutta viimein viittasi hänkin kädellään, virkkaen: "Johan nyt!" Kaikki olivat viimein yhtä mieltä siinä, ett'ei "tuohesta tule takkia".
Ja entistänsä hullumpaan tilaan jäivät virkamiehet; kaiken homman ja puuhan loppu ja päätös oli se, ett'eivät he saaneet mitään selkoa siitä, mikä mies Tshitshikow oli. Siinä nyt selvään nähtiin, minkälaatuinen olento ihminen on: viisas hän on ja taitava hän on ja ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee muita, vaan ei häntä itseänsä. Kuulkaapas vaan, kuinka älykkäitä, vakavia neuvoja hän antaa ihmiselle elämän pulmallisissa tiloissa! "Kas sillä miehellä on mieltä päässä!" huutaa maailma; "kas se mies ei horju eikä järkähtele!" Mutta annas tämän mielevän miehen joutua hätään, annas hänen itsensä tulla elämän pulmalliseen tilaan, — missä on silloin horjumaton, missä järkähtelemätön mies? Ihan neuvottomaksi hätääntyy luja mies, ja hänestä on tullut viheliäinen pelkuri, heikko, mitätön lapsi, elikkä ämmä, niinkuin Nosdrew sanoo.
Kaikki nämä puheet ja huudot ja huhut vaikuttivat, ties mistä syystä, kaikkein valtavammin prokuratori parkaan. Ne vaikuttivat häneen niin kovin, että hän, kotia tultuansa, rupesi ajattelemaan ja ajattelemaan ja viimein, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli. Halvauksenko hän lienee saanut vai minkä muun, en tiedä, mutta tuoliltansa mies vaan romahti lattialle. Siinä sitten lyötiin kädet yhteen, niinkuin tavallisesti tehdään, ja kiljaistiin: "No herra Jumala!" tuotiin tohtori verta iskemään, mutta huomattiin, että prokuratori oli jo sieluton ruumis. Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut sielu, vaikk'ei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt. Mutta kuolema se kumminkin oli kamala ilmaus pienessä, niinkuin suuressakin ihmisessä: hän, joka vielä vast'ikään oli kävellyt, liikkunut, istunut korttipöydässä, allekirjoitellut kaikenlaisia papereita, niin usein seurustellut virkamiesten kanssa, tuo mies sakeine kulmakarvoineen ja vilkuttavine silmineen, — hän oli nyt pöydällä, vasen silmä se ei vilkuttanut enää, mutta sen kulmakarvat olivat kumminkin vetäyneet ylös niin kysyväiseen asentoon. Mitä siinä vainaja nyt kyseli, sitäkö, miksi hän oli elänyt, vai sitäkö, miksi hän kuoli, — sen tietää yksin Jumala.
— "Mutta tämä nyt ei ole mistään kotoisin; se ei ole mahdollista, että virkamiehet olisivat saattaneet säikähtyä tuolla tavoin, keksiä moisia arveluja, joutua niin kauas totuudesta! Olisihan lapsikin voinut nähdä asian oikean laidan!" Niin sanonee moni lukija ja syyttää sitten tekijää joutavista jutuista tahi sanoo virkamies-parkoja tyhmiksi, sillä tyhmäksi on ihminen kovin herkkä sanomaan lähimmäistänsä ja jakelee tätä kunnianimeä vaikka parikymmentä kertaa päiväänsä. Ei tarvitse ihmisellä olla kuin yksi paha puoli yhdeksän hyvän puolen rinnalla, niin jo saa hän kuin saakin tyhmän nimen. Lukijan on helppo syytöksiänsä tehdä rauhallisesta nurkastansa ja korkealta paikalta, jonne aukenee näköala ja jonne näkyy kaikki, mikä alhaalla tapahtuu, alhaalla, jossa ei ihminen näe muuta kuin likimmäiset esineet. Ja ihmiskunnan historiassa on paljo kokonaisia vuosisatoja, jotka luulisi saattavan pyhkiä pois, kuluttaa pois tarpeettomina aivan. Paljo on maailmassa tapahtunut erehdyksiä, joita ei enää luulisi lapsenkaan tekevän. Voi kuitenkin, kuinka koukeroisia, etäisiä, kapeita, hankalia, kauas syrjään vieviä polkuja on ihmiskunta valinnut, pyrkiessänsä totuuden perille, vaikka sen edessä on ollut avonainen tie, suora kuin käytävä, joka ruhtinaan kammioihin kulun johtaa! Leveämpi se on ja upeampi kaikkia muita teitä, aurinko siihen paistaa ja kaiken yötä sitä tulet valaisevat, mutta ohitsepa tämän suoran tien, synkässä pimeydessä ihmiset kulkivat, ja vaikka monta kertaa oli heidät oikealle tolalle tuonut taivahista tullut valaistus, niin sittenkin he saattoivat hairahtua ja eksyä syrjään, saattoivat sydänpäivällä uudelleen joutua tämmöisille takamaille, saattoivat uudelleen himmentää toistensa silmät ja virvatulia tavoitellen joutua partaalle pohjattoman kuilun, siellä sitten kauhistuksella kysäisten toinen toiseltaan: "Minne tästä pääsee? Missä on tie?" Nykyinen polvi se näkee nyt kaikki selvästi ja ihmettelee esi-isäinsä erehdyksiä, nauraa heidän typeryyttänsä eikä huomaa taivaallisen tulen säihkyvän tässä historiassa, ei huomaa, että jok'ainoa kirjain siinä huutaa, että joka paikasta on ojennettu läpitunkeva sormi juuri hänen eteensä, juuri tähän nykyiseen polveen; mutta yhä vaan nauraa nykyinen polvi ja ylpeänä, itseensä luottavana aloittaa jakson uusia erehdyksiä, joita sitten taas jälkeiset vuoroansa nauravat.
* * * * * *
Tshitshikow ei tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Piti näet hänen juuri tähän aikaan vilustua vähäisen ja siitä seurasi nuha ja helponlainen tulehdus kulkkuun — semmoisia lahjoja jakeleekin kovin kernaasti ilman-ala meidän lääninkaupungeissa. Jott'ei tuosta, Herra varjelkoon, suinkaan olisi vaaraa jälkeiselle, päätti hän pysyä pari kolme päivää sisässä. Tämän ajan kuluessa huuhteli hän kulkkuansa alinomaa viikunamaidolla, syöden aina viikunan suuhunsa ja piti poskellansa kamilli-teellä ja kanvärtillä täytettyä pussosta. Aikansa kuluksi kirjoitteli hän muutamia uusia ja tarkkoja luetteloja kaikista ostamistansa talonpojista, luki sitten jonkun kapsäkistä löytyneen teoksen herttuatar Lavallier'ilta, katsoi uudelleen kaikki esineet ja laput lippaassansa, luki muutamia vieläkin kerran, ja kaikki tämä tuntui hänestä sangen ikävältä.
Kovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan kaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa hänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan portilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin prokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli, astuen huoneessansa edes takaisin.
Vihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi, huomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän valmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti esille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän olikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin, hän virkkoi: "Kas tätä viidakkoa!" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri viidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla sängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja nopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän oli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä tavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi vakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen astumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka on taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin myhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka kumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli ennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.
Ensiksikin oli hänen aikomuksensa mennä kuvernörin luokse. Kaikenlaisia ajatuksia iski matkalla hänen päähänsä: siinä pyöri valkoverinen immyt, mielenkuvitus alkoi jo hieman keikkua ja elamoita, ja jo alkoi hän itsekin laskea vähän leikkiä omasta itsestänsä. Tämmöisellä mielialalla saapui hän kuvernörin portaitten eteen. Hän oli juuri heittämäisillään turkkinsa yltään, kun palvelija aivan odottamattomasti äimästytti hänet seuraavilla sanoilla:
— "On kielletty vastaan ottamasta teitä".
— "Mitä? Mitenkä? Et näy tuntevan minua. Katsohan tarkasti kasvoihini", puhui Tshitshikow.
— "Miks'enkäs minä teitä tuntisi? Enhän minä teitä ensikertaa tässä näe", vastasi palvelija. "Teitä juuri onkin kielletty päästämästä sisään, kaikkia muita saa ottaa vastaan".
— "Ei nyt hullumpaa! Miksikä niin?"
— "Semmoinen on vaan minulla käsky, ja syystä kai se on annettu", sanoi palvelija ja liitti vielä sanat: "niin justiin!" Sen jälkeen asettui hän sankarimme eteen varsin vapaasen asentoon, unohtaen kokonaan sen lauhkean muodon, jolla hän ennen muinoin oli rientänyt riisumaan häneltä turkkia. Näytti siltä kuin hän olisi arvellut: "vai niin, soo! koskapa sua kerran herrasväki ajaa ulos, niin mikä lienetkään lintu".
— "Kummallista!" arveli Tshitshikow itsekseen ja läksi samassa presidentin luokse, mutta presidenttipä hänet nähtyään kävi niin peräti hämille, ett'ei osannut sanoa kahtakaan kunnon sanaa ja puhui semmoista sekasotkua, että heitä rupesi hävettämään kumpaistakin. Hänen luotansa lähdettyään koetti Tshitshikow saada jotakin selvää ja päästä sen perille, mitä presidentti oli tarkoittanut ja mihinkä hänen sanansa olivat viitanneet, mutta hän ei voinut ymmärtää yhtään mitään. Hän poikkesi sitten muitten virkamiesten tykö: polisimestarin, varakuvernörin, postimestarin, mutta muutamat heistä eivät ensinkään ottaneet vastaan, toiset taas ottivat vastaan niin omituisella tavalla, puhuivat niin väkinäisesti ja sekavasti, joutuivat niin hämille, joten kaikesta tuosta syntyi semmoinen sekavuus, että hän jo rupesi epäilemään heidän järkeänsä. Yritti hän sittenkin vielä pistäytyä moniaan luokse, saadakseen edes tietää jotakin syytä, mutta ei hän vaan saanut tietää mitään syytä. Huumauneen lailla kulki hän määrätönnä kaduilla, kykenemättä päättämään, hänkö se on hulluksi tullut, vai virkamiehetkö ne olivat järkensä menettäneet, vai untako tämä oli vai valveillako tämä vielä sekavampi puuro oli keittynyt. Myöhään, melkein hämärissä vasta, palasi hän kotiansa ravintolaan, josta oli lähtenyt niin iloisella mielellä. Ikävissään käski hän tuoda itselleen teetä. Mietteihinsä uupuneena, jonkunlaisessa mielettömässä tuumailussa omituisesta asemastansa alkoi hän juoda teetä, kun samassa ovi aukeni ja hänen eteensä ilmaantui aivan odottamattomasti Nosdrew.
— "Oikeinpa se sananlasku sanoo: hyvän ystävän kautta tie suorin!" puhui Nosdrew, ottaen lakin päästään, "kuljin tuossa ohitse, niin näin valkeata akkunassasi. Annas, kun pistäyn sisälle, arvelin, varmaankaan hän ei vielä makaa. Vai niin, sinulla on teetä, kernaasti juon minäkin kupposen: tänään näet söin päivällisellä kaikenlaista roskaa, vatsa rupeaa jo kapinoimaan, minä tunnen sen. Käskepäs panna minulle piippunen! Missä sinun piippusi on?"
— "Enhän minä polta piippua", vastasi Tshitshikow.
— "Älä tuossa joutavia, niinkuin en minä tietäisi sinun olevan kovan tupakkamiehen. Kuule sinä siellä! Mikäs sinun palvelijasi nimi onkaan? Tertullianus, tules tänne!"
— "Ei se ole Tertullianus; Pekko se on".
— "Pekkoko? mutta ennen sinulla kumminkin oli Tertullianus?"
— "Ei ole minulla milloinkaan ollut Tertullianusta".
— "Niin vainenkin, Derebin'illähän se on Tertullianus. Aatteles, mikä onnen potkaus Derebin'ille: hänen tätinsä riitautui poikansa kanssa siitä, että poika oli nainut maaorjan, ja määräsi Derebin'ille koko omaisuutensa! Peijakas, kun olisi ihmisellä semmoinen täti noin varalta! Mutta kuules, minkäs tähden sinä olet vetäynyt seuroista pois, etkä käy enää missään? Kyllä minä tiedän, sinä harrastat tieteellisyyttä ja mielelläsi lueskelet (mistä Nosdrew oli tullut siihen päätökseen, että sankarimme harrasti tieteellisyyttä ja mielellänsä lueskeli, sitä me totta puhuen emme saata sanoa ja Tshitshikow sitäkin vähemmin). Niin, kuules, Tshitshikow! sitä sinun todellakin olisi sopinut nähdä … siinäpä vasta olisi ollut ainetta sinun ivalliselle luonteellesi (minkätähden Tshitshikow'illa oli ivallinen luonne, sitä ei myöskään saata sanoa). Aatteles, tässä tuonoin löimme kortteja kauppias Lihatshew'in luona, — siinäkös oli naurua! Perependew, joka oli siellä minun kanssani, sanoi: 'annas, että Tshitshikow olisi täällä, niin hänellekös tämä vasta olisi tuota noin …' (Tshitshikow puolestaan ei ollut kuuna kullan päivänä tuntenut ketään Perependew'ia). Niin, mutta sano mitäs sanot, väärin sinä sittenkin menettelit minua vastaan, muistathan silloin kuin pelasimme lautaa! Minähän se voitin. Niin, kyllä sinä oikein petkutit minua silloin. Mutta minä, hitto ties, en osaa pitää vihaa. Tässä tuonoinkin presidentin luona… Niin kuules! Minun täytyy sanoa sinulle, että koko kaupunki on sinua vastaan. He luulevat sinua väärän rahan tekijäksi, kävivät minun kimppuuni; no minä, sen tiedät, puolustin sinua kiivaasti, sanoin käyneeni koulua yhdessä sinun kanssasi ja tunteneeni isäsikin, sanalla sanoen, laskettelin heille oikein kelpo lailla".
— "Minäkö väärän rahan tekijä?" huudahti Tshitshikow, hypähtäen tuoliltaan.
— "Niin, no mitäs sinä heitä sitten säikäytit tuolla tavoin?" jatkoi Nosdrew. "He ovat säikähtyneet aivan huposen hulluiksi: he ovat tehneet sinusta rosvon ja salanuuskijan… Prokuratori se säikähti niin, että kuoli; huomenna on maahanpaniaiset. Etkö tule? Suoraan sanoen, he pelkäävät uutta kenralikuvernöriä… Kyllä se sentään on vähän uskallettua tuo sinun yritykses".
— "Mikä yritys?" kysyi Tshitshikow rauhattomana.
— "No tuo kuvernörin tyttären ryöstö. Vaikka kyllähän minä semmoista odotinkin, odotin, koira vie, niinkin! Heti ensi kerralla, kun näin teidät baalissa yhdessä, arvelin paikalla: 'Ei maar se Tshitshikow ihan turhanpäiten noin…' Mutta mitäs sinä oikeastaan juuri hänet valitsit? minusta nähden ei hänessä ole hyvää yhtään mitään, Sen sijaan on Bikusow'illa muuan sukulainen, sisaren tytär, niin se näetsen vasta tyttönen on! Sanalla sanoen: hunaja ja mesileipä".
— "Älä sinä sotke, älä sinä sotke! Mitä sinä puhuit kuvernörin tyttären ryöstöstä, mitä puhetta se on?" kyseli Tshitshikow hämmästyneenä.
— "Älä sinä ole olevinas! Niinkuin en minä sitä tietäisi! Minä, totta puhuen, tulin sinun luoksesi juuri tämän johdosta: olkoon menneeksi, minä autan sinua. Minä pidän sinulle kruunua [Venäläisten vihkimis-menoin aikana pitävät teltapojat sekä morsiamen että sulhasen pään päällä kruunua. Suom. muist.], minä panen omat kaleskat ja toimitan hevoset, mutta yhdellä ehdolla vain: sinun pitää antaa minulle lainaksi kolme tuhatta ruplaa; minä tarvitsen ne, minun pitää saada ne vaikka kiven kolosta".
Kaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja silmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän rahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon muka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, — kaikki tämä säikäytti hänet kelpo lailla.
— "Koska se kerran niin on", ajatteli hän itsekseen, "niin ei tässä ruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten".
Hän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän mentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina huomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin lähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät voideltuina ynnä muuta ynnä muuta.
— "Kyllä, Pavel Ivanovitsh!" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin tuokion ajaksi ovelle.
Herra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka päälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän rupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja vitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät vaatteet, saapaslestit, almanakka, — kaikki mätettiin mullin mallin. Hän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei aamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia oven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen kuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen märjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan aikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää yleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan, niinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa kapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot, niin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin pielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen aikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika punapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi ja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava väki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin vieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat ja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja kaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, — eihän sitä arvaa. Paljonhan tietää Venäläisessä niskan raapiminen.
Kaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin: hän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, — ja se oli ensimmäinen harmi. Noustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja onko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät hevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, — ja se oli toinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista tuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka toinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja herra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee palvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.
— "Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin kengittää".
— "Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään?Eikös ole ollut aikaa, vai?"
— "Kyllähän sitä aikaa on ollut… Ja sitten vielä pyörä kanssa … tuota noin … Pavel Ivanovitsh … pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä keli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon… Ja sitten … älkää pahaksi panko … vaunujen etupuoli on kovin höpläksi höltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää".
— "Konna!" kiljasi Tshitshikow ja lyöden kätensä yhteen astui niin lähelle Selifan'ia, että tämä peräytyi ja väistyi, peläten saavansa herraltaan lahjaksi jotakin. "Murhatakos sinä tahdot minut kokonaan? Mitä? Ihan puukollako aiot pistää kuolijaksi? Vallan maantielläkö tahdot pistää minut kuolijaksi, sen ryöväri, yölepakko sinä, hiton kummitus? Mitä? Kolme viikkokautta istutaan yhdessä kohden, mitä? Eipäs leukas liikahtaneetkaan silloin, heiskale, mutta nyt vasta, ihan viimeisellä hetkellä, kun ei muuta enää ollut jäljelläkään, kuin istua vaan ja antaa mennä, mitä? Ja juuri nyt sinun piti tekemään temput, mitä? Mitä? Tiesithän sinä sen ennenkin? Tiesithän, vai? mitä? Vastaa! Tiesitkö? Mitä?"
— "Tiesin", vastasi Selifan, luoden silmänsä lattiaan.
— "No miks'et silloin sanonut, mitä?"
Tähän kysymykseen ei Selifan vastannut mitään. Maahan hän tuijotti vaan ja näkyi itsekseen arvelleen: "Kovinhan tuo kävikin kummasti: tiesinhän, näet, enkä kumminkaan sanonut".
— "Mene nyt ja hae heti seppä tänne; kahden tunnin perästä pitää kaikki olla valmiina, Kuuletkos! Välttämättömästi kahden tunnin perästä, ja jos ei silloin ole, niin minä sinut, minä sinut! … solmuun minä sinut vedän!"
Kovin oli sankarimme vimmoissaan. Selifan oli kääntyä ovelle päin, lähteäksensä täyttämään käskyä, mutta pysähtyi kumminkin ja virkkoi:
— "Ja sitten vielä se papurikko, — oikein totta, kyllä se pitäisi myödä pois, sillä se on konnuutta täynnä koko hepo, Pavel Ivanovitsh, se on näetsen semmoinen risti, että älä Herra saata".
— "Kas niin otankin ja juoksen torille sitä myömään".
— "Oikein totta, Pavel Ivanovitsh, se on vaan ulkonäölleen vähän niinkuin jotakin, mutta oikeastaan se on viekas pahus; ei semmoista hevosta mistään…"
— "Suus kiinni! Kun mieleni tekee, niin myön sen. Vai sinä tässä vielä rupeat keskustelemaan! Kavahda nyt vaan: ell'et sinä tuossa paikassa hanki seppiä tänne ja ell'ei kaikki ole kahden tunnin perästä valmiina, niin könttiisi saat, saat kunnon lailla! Mene nyt!"
Selifan läksi.
Tshitshikow oli nyt pahalla tuulella ja heittää linkautti lattialle miekan, jota hänellä oli tapana kuljetella matkoillaan kerallansa tarpeenmukaisen pelon vaikuttamista varten asianomaisissa. Neljänneksen tuntia sai hän sitten teutua seppien kanssa, ennenkuin kaupat heidän kanssaan tulivat parailleen, sillä sepät, tavallisuutta myöten, olivat suuria konnia: he näet, huomattuaan matkustajalla olevan kiireen, pyytää pamauttivat kuudenkertaisen hinnan. Kyllähän Tshitshikow pauhaili ja intoili, nimitellen heitä rosvoiksi ja ryöväreiksi ja matkamiesten nylkijöiksi, viittasipa oikein viimeiseen tuomioonkin, mutta seppiin vaan ei pystynyt mikään: he kestivät lujina loppuun asti, hiukkaakaan huojentamatta hintaa, vieläpä kuhnailivat työssäänkin, niin että kahden tunnin asemesta kului kokonaista puoli kuudetta. Koko tämän ajan kuluessa hän sai viettää suloisia hetkiä, jotka jokainen matkamies tuntee, kun matkalaukku on jo valmiina ja lattialla on vain nuoran pätkiä, paperipalasia ja kaikenlaista rojua, kun ihminen ei vielä ole matkalla eikä kotonakaan enää; hän näkee akkunastaan ulkona ihmisiä, jotka kulkea laahustelevat ohitse ja puhelevat kopekoistaan ja jollakin tuhmalla uteliaisuudella nostavat silmänsä, katsahtavat häneen ja jälleen matkaansa jatkavat, mikä vielä pahemmaksi panee ikävöivän matkustaja raukan pahan tuulen. Kaikki, minkä hän näkee — niin puodin pahainen vastapäässä kuin ämmäkin, joka asuu toisella puolen katua ja usein ilmaantuu lyhyillä uutimilla varustettuun akkunaan, — kaikki häntä ilettää eikä hän kumminkaan mene akkunasta pois, siinä hän seisoo, milloin kokonaan ajatuksissaan, milloin jällehen kiinnittäen jotakin tylsää huomiota kaikkeen, mitä hänen edessään liikkuu tai on liikkumatta, ja pyytää harmissaan kiinni kärpästä, joka siinä lentää surisee ja räpyttelekse lasia vastaan.
Mutta loppunsahan on kaikella. Toivottu hetki löi vihdoinkin; kaikki oli valmiina, vaunujen etupuoli oli korjattu, pyörä oli raudoitettu uudelleen, hevoset oli juotettu ja sepän-konnat lähteneet pois, laskettuansa saadut ruplat ja toivotettuansa onnea matkalle. Viimein olivat hevosetkin valjaissa ja kaksi vasta ostettua kuumaa sämpylää pistetty vaunuihin; samassa oli Selifankin, seisoen ajolaudan kohdalla, pistänyt jotain taskuunsa. Vihdoin tuli itse sankarikin ja nousi vaunuihin, ja siinä ravintolan passari entisessä demikotoni-takissaan seisoi, lakkiansa heilutellen, ja siinä seisoi joukko muitakin, ravintolan sekä yksityisten, palvelijoita ja kuskeja, jotka olivat tulleet katsomaan, mitenkä vieras herra matkalle lähtee, ja siinä oli monta muuta seikkaa, niinkuin matkaan lähdettäessä konsanaankin, ja niinpä nyt nuo vaunut, sellaiset, joissa naimattomat herrat kulkevat ja jotka niin kauan olivat olleet asemillaan kaupungissa ja joihin kenties lukija on ennättänyt kyllästyä, — nuo vaunut ne vihdoinkin läksivät ulos ravintolan portista.
— "Jumalan kiitos!" virkkoi Tshitshikow itsekseen ja risti silmänsä.
Selifan heläytti ruoskallaan, hänen viereensä nousta heilauttihe Pekkokin, riiputtuansa ensin vähän aikaa astinlaudalla, ja sankarimme, istuutuen mukavampaan asemaan grusialaisella matollansa, pani selkänsä taakse tyynyn, litistäen siten lyttyyn kuumat sämpylät, ja niin läksivät vaunut jälleen hyppimään ja keikkumaan katua pitkin, jolla, niinkuin tiedämme, oli keikautteleva voima. Omituisin, epämääräisin tuntein katseli hän taloja, seiniä, laipioita ja katuja, jotka nekin puolestaan, ikäänkuin keikkuen, verkalleen peräytyivät, ja Jumala ties, lieneekö hänen sallittu enää nähdä niitä toisten elämässään.
Eräässä kadun kolkassa täytyi vaunujen pysähtyä, sillä pitkin koko katua kulki pitkä maahanpanijaisjoukko. Tshitshikow kurottihe ulos ja käski Pekon kysyä, ketä haudataan. Hän sai kuulla, että nyt viedään prokuratoria hautaan. Täynnä vastenmielisiä tunteita, lymysi hän samassa vaunujen nurkkaan, veti nahan ylös ja uutimet eteen. Vaunujen seisoessa hautajaissaaton tähden, Selifan ja Pekko, hurskaasti lakit kourassa, katselivat saattoväkeä, keitä muka siinä oli ja millaisissa ajopeleissä, ja laskivat kuinka paljo niitä oli, sekä astuvia että ajavia. Herra antoi heille käskyn, ett'eivät olisi tuntevinaan ketään eivätkä tervehtisi tuttavia palvelijoita, ja rupesi itsekin arasti katselemaan ulos uutimissa olevain pienten lasien kautta. Kirstun perässä astuivat kaikki virkamiehet paljain päin. Tshitshikow rupesi pelkäämään, ett'ei vaan tunnettaisi hänen vaunujansa; mutta virkamiehillä oli nyt muuta mielessä. Eivät he edes keskustelleet kaikenlaisista maallisista asioista, niinkuin tavallisesti tehdään vainajata saattaessa. Kaikki heidän ajatuksensa olivat kiintyneet heidän omaan itseensä; he ajattelivat: millainenhan lienee uusi kenralikuvernöri; millä tapaa hän ryhtyy toimeensa ja mitenkä hän kohtelee heitä. Jalkaisin kulkevain virkamiesten perässä tuli vaunuja, joitten akkunoissa näkyi rouvia, suruharsot päässä. Kätten ja huulten liikunnot osoittivat heidän olevan vilkkaassa keskustelussa. Kukaties hekin puhelivat uudesta kenralikuvernöristä, koetellen arvata, millaisia pitoja hän on pitävä, ja pakinoiden alituisista pitseistään ja reunuksistaan. Vaunuja seurasivat muutamat tyhjät rattaat perätyksin, ja vihdoin ei enää ollut mitään, ja sankarimme pääsi jatkamaan matkaansa. Hän veti syrjään nahkaiset uutimet, huokasi ja lausui sydämmensä pohjasta:
— "No niin! Esimerkiksi nyt prokuratori: eli, eli ja sitten kuoli. Ja sanomalehtiin kirjoitetaan tällä tapaa: alamaistensa ja koko ihmiskunnan kaipaukseksi nukkui kuoleman uneen kunnioitettava kansalainen, erinomainen isä, puoliso, jommoisia on harvassa, ja paljon he vielä kirjoittavat hänestä kaikenlaista; lisäävät kenties vielä senkin, että häntä kyynelöiden kaipaavat lesket ja orvot; mutta kun asiata tarkoin ajattelee, niin eihän sinussa muuta ollutkaan kuin tuuheat kulmakarvat".
Hän käski Selifan'in ajaa paremmin ja arveli sitten: "Hyvä se sentään oli, kun tuli hautajaiset vastaan; se tietää onnea, sanotaan".
Vaunut kääntyivät sillä välin autiommille kaduille; pian näkyi ainoastaan puisten laipioiden pitkä jono, tietäen kaupungin loppupäätä. Jopa loppui kivikatukin, tuossa oli tullipuu, ja nyt jäi kaupunki taakse, eikä nyt ole enää mitään, nyt ollaan matkalla taas. Ja jälleen alkaa molemmilla puolin maantietä tulla vastaan virstoja, kestikievarien isäntiä, kaivoja, kuormia, harmaita kyliä samovareineen, ämmineen ja uljaine, partasuine isäntineen, joka juoksee kestikievarista mitallinen kauroja kädessä; ja siinä tulee jalkamies rikkinäisissä virsuissa, ja matkaa on hän kulkenut 800 virstaa; ja siinä tulee kaupungin pahaisia, hilpeitä rakennuksilleen, puisine puoteineen, jauhotynnyreineen, virsuineen, sämpylöineen ja muine romuineen; ja siinä kirjavia tullipuita, korjattavina olevia siltoja, peltoja silmän kantamattomia niin toisella kuin toisellakin puolella; tilanomistajain vankkureita; ja siinä tulee sotamies hevosen selässä, vetäen viheriätä laatikkoa, jossa on lyijyherneitä ja kirjoitus: niin ja niin mones tykistön prikati; ja siinä tulee viheriöitä, keltaisia ja vasta kynnetyitä mustia sarkoja pitkin arojen lakeutta ja kaukainen laulu ja honkain latvat sumussa ja kaukana kuolehtuva kellojen soitto ja variksia ja kärpäsiä ja näköala ääretön… Venäjä! Venäjä! Minä näen sinut näistä ihmeellisistä, ihanista vieraista maista, näen. Köyhä on luontosi, ei siellä katsetta ilahduta eikä säikäytä sen julkeat ihmeet, koristetut ihmeillä julkean taiteen, — eikä kaupungit moni-akkunaisine, korkeine, vuorten rinteillä riippuvine palatseineen, upeat puut ja taloihin kasvaneet muratit, koskien pauhussa ja alinomaisessa utuvihmassa; ei siellä pää taivu taaksepäin katselemaan tuonne yhä ylemmäs ja ylemmäs ryhmäytyviä kiviloukkioita: ei siellä siinnä päälletysten heittyneitten viiniköynnösten, muratin ja miljonain ruusujen kietomien kaarelmain kautta kaukaa ikuiset vuoret, jotka kohoavat ylös hopeisiin pilviin. Aution avarata ja tasaista on sinussa kaikki; pilkkuina pikkusina seisovat lakeillasi sun matalat kaupunkisi; — ei mikään hyväile eikä lumoa katsetta. Mutta mikä kummallinen, salainen voima se vetää luoksesi? Miksi kuuluu ja kajahtelee lakkaamatta korvissa sun surumielinen laulusi, kiitäen pitkin koko sun pituuttasi ja leveyttäsi, merestä niin toiseen? Mitä siinä on, tuossa laulussa? Mikä se siinä kutsuu ja itkee ja sydäntä pakottaa? Mitkä äänet ne niin kipeästi hyväilevät ja sieluhun rientävät ja mun sydämmeni ympärillä liihoittelevat? Venäjä! Mitäs tahdot sä minusta? Mikä käsittämätön voima piilee välillämme? Miksikä katsot sä niin, ja miksikä kaikki, mitä sinussa on, on kääntänyt minuun silmänsä, täynnä odotusta?… Ja vielä kokonaan neuvotonna, seison minä, järkähtämätönnä, mutta pääni jo siimesti sakea pilvi, sadetta uhaten, ja ajatus seisoo mykkänä sun avaruutesi edessä. Mitä tietää tämä ääretön avaruus? Missäpä sitten syntyisikään ajatus ääretön, ell'ei juuri täällä, ell'ei juuri sinussa, ääretön kun olet itsekin? Missäpä sitten olisikaan sankareita, ell'ei täällä, koska täällä tilaa on heidän liikkua ja temmeltää? Ankarasti valtaa minut mahtava avaruus, kauhealla voimalla kajahtaen sisimmässäni; ylenluonnollinen voima on kirkastanut mun silmäni … voi mikä välkkyvä, ihana, kummallinen kaukaisuus! Venäjänmaa!…
— "Pidä kiinni, pidä kiinni, pöllö!" huusi Tshitshikow Selifan'ille.
— "Pampustani saat, pakana!" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri, huulissa viikset kyynärän mittaiset. "Etkös sinä, peijakkaan korvennettava, näe kruunun ajopeliä!"
Ja haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.
Mikä kummallinen, houkutteleva, kiidättelevä, ihana kaiku sanassamatka!Ja kuinka ihana on se itse, tuo matka! Kirkas päivä, syksyiset lehdet, kylmä ilma… Tiviimmästi takki päälle, lakki korville, ahtaammin ja mukavammin hyyristymme vaunujen nurkkaan. Vielä kerran kulki kylmän väre kautta jäsenten, mutta sitten tuli sen sijaan suloinen lämmin. Hevot kiitävät … viekottelevana hiipii torkku, silmät painuvat kiinni ja niinpä kautta unen kuuluu reen ritinä ja hevosten läähätys ja pyöräin kolina, tuossapa kuorsaat jo, sysättyäsi naapurisi nurkkaan. Sä heräät — viisi kestikievarin väliä on takanasi; kuu kumottaa; outo kaupunki; kirkkoja vanhan-aikuisine, puisine kupoleineen; tummia puurakennuksia ja valkoisia kivitaloja, kuun valoa siellä täällä, niinkuin olisi valkoisia hursteja levitetty seinille ja kaduille; sysimustina kulkee niitten poikki mustia varjoja; lailla välähtelevän metallin kimaltelevat katot vinoisessa kuutamossa; eikä näy elävää olentoa niin missään; kaikki nukkuu. Ypö yksinäsi sä kuljet; yhdestä ikkunaisesta kenties näkyy valoa: käsityöläinenköhän siellä saapasparia valmiiksi kalkuttelee, vai leipuriko siellä uuninsa ääressä häärää, — mitäpä niistä? Entäs yö! Hyvä Jumala, tuota yötä ylhäällä avaruudessa! Entäs ilma, entäs taivas, kaukainen, korkea, tuolla saavuttamattomissa, niin ääretönnä, niin sointuvana ja kirkkaana! Mutta viileänä puhaltaa öinen tuuli sua suoraan silmiin ja tuudittelee sinua, sua torkuttaa, sä unohdat, sä kuorsaat, ja naapuri parkasi se aivan nurkimmaiseksi sysättynä ja puristettuna, äkäisenä vaan kääntelekse, kohentelekse. Jo heräsit, ja jälleen ovat edessäsi pellot ja arot; ei missään mitäkään: tyhjää, aukeata kaikkialla. Silmiisi kiitää virstan tolppa numeroineen; aamu hämärtää; kylmässä, vaalenneessa taivaanrannassa näkyy kultainen kalpea juova; kolakkaammaksi, tuimemmaksi käy nyt tuuli. Tiviimmästi lämmin takki ympärille!… Tuntuu niin hauskalta tuo kylmä! Uudestaan valtaa sinut suloinen uni! Kolaus — ja jälleen olet hereillä. Taivaan kannella kulkee päivän pyörä. "Hiljaa, hiljaa!" kuuluvat sanelevan. Rattaat laskeuvat jyrkästä mäestä; alhaalla on leveä lautta, leveä, kirkas lampi, kimalteleva kuni vaskinen pohja päivän paisteessa; tuolla kylä, taloja huiskin haiskin mäen rinteellä; tähtenä kiiltää sinulle kylän kirkon risti; talonpoikain keskusteluja ja sanomaton ruokahalu vatsassa… Taivas! kuinka ihana sä välistä oletkaan, sä kaukainen, kaukainen matka! Kuinka monasti minä, lailla hukkuvaisen, tartuin sinuhun, ja joka kerran sä jalosti minut pelastit ja päästit! Ja kuinka paljo syntyi sun aikanasi hyviä aikeita, runollisia haaveiluja, kuinka paljon aavistelin kaunista ja ihanata!…
Mutta eipä ystävällämme Tshitshikow'illakaan ollut pelkkiä jokapäiväisiä haaveiluja. Katsotaanpas, mitä hän tunsi. Ensi alussa ei hän tuntenut yhtään mitään; hän katseli vaan taaksensa, tahtoen saada vakuutusta siitä, että hän todellakin oli lähtenyt kaupungista; mutta nähtyään kaupungin jo aikaa sitten kadonneen näkyvistä, kun ei enää näkynyt sepän pajoja eikä myllyjä eikä mitään sellaista, mitä kaupunkien ympäristöillä on, kun kivikirkkojen valkoiset huiputkin olivat jo kauan sitten vaipuneet maan sisään, niin käänsi hän mielensä yksinomaisesti matkahansa, katsellen vaan oikealleen ja vasemmalleen. Äsköistä N. kaupunkia ikäänkuin ei olisi ollutkaan hänen muistossaan, ikäänkuin hän olisi kulkenut sen kautta aikoja sitten, lapsuudessa joskus. Lopulta ei matkakaan enää vetänyt puoleensa hänen huomiotansa, silmät rupesivat menemään kiinni ja pää alkoi painua pielukselle. Suoraan sanoen, kirjantekijä on tästä oikein hyvillään, saaden täten tilaisuutta jutella sankaristansa, sillä tähän asti, niinkuin lukija on nähnyt, ovat häntä alinomaa estäneet milloin Nosdrew'it, milloin pidot, milloin naiset, milloin kaupungin jaaritukset, ja milloin vihdoin nuo tuhannet turhanpäiväiset asiat, jotka silloin vasta turhanpäiväiseltä näyttävät, kun ovat tulleet kirjaan, mutta maailmassa liikkuessaan ovat hyvinkin suurenarvoisia olevinaan. Mutta pannaanpas nyt syrjään kaikki tyyni ja käykäämme kiinni asiaan.
Kovin on epäiltävää, tokko meidän valitsemamme sankari on lukijalle mieliin. Naisia hän ei miellytä, sen tietää varmaan, sillä naiset vaativat sankarilta täydellisyyttä, jos hänessä on yksikin ainoa täplä, ruumiissa tai sielussa, niin hän on mennyttä miestä! Tungetkoon tekijä hänehen kuinka syvälle tahansa, osoittakoon hänet vaikka peiliä selvemmin, niin ei hänelle arvoa myönnetä vähääkään. Tshitshikow'in täyteläisyys ja ikä, jopa niistäkin on hänelle haittaa: täyteläisyyttä he eivät missään tapauksessa anna anteeksi sankarille, ja monet rouvat ja neidot varmaankin kääntyvät pois, virkkaen: "Hyi, kuinka ruma!" Tekijä valitettavasti tietää tämän kyllä, mutta ei hän saata sittenkään ottaa sankarikseen hyvä-avuista ihmistä. Mutta … kenties helähtää juuri tässä samaisessa kertomuksessa kieli, jota ei tähän saakka ole kosketettukaan, kenties siinä nousee ilmi venäläisen hengen pohjaton rikkaus, astuu esiin mies, mies täynnä jumalallisia lahjoja, tahi ihana venäläinen tyttö, jolle ei ole verran vetänyttä maailmassa missään, astuu esiin ja ilmituo koko naisen sielun ihmeteltävän ihanuuden, astuu esiin täynnä ylevätä harrastusta ja altiiksi antaumista, ja kuolleilta näyttävät hänen rinnallaan kaikki muitten kansain hyvä-avuiset ihmiset, kuin kuollut kirja rinnalla elävän sanan! Nousee venäläisiä liikkeitä … ja silloin nähdään, kuinka syvälle on juurtunut venäläiseen luonteesen se, mikä vaan pintahan on kajonnut muitten kansain luonteita… Mutta miksikä puhuisimme siitä, mikä vasta on edessä? Ei sovi tekijän, joka jo aikaa sitten on ollut miehen iässä ja jonka ovat kasvattaneet kolea sisäinen elämä sekä yksinäisyyden virvoittava tuoreus, — ei sovi hänen haaveilla lailla nuorukaisen; kaikella on vuoronsa ja aikansa ja paikkansa. Niin, hyvä-avuista ei ole tässä kumminkaan otettu sankariksi. Saattaapa sen sanoakin, miks'ei ole otettu. Siksi, että jo on aika päästää hyvä-avuinen ihminen lepoon; siksi että kovin on jo jokapäiväiseksi tullut tuo sana hyvä-avuinen ihminen; siksi, että juhdan he jo ovat tehneet hyvä-avuisesta ihmisestä, eikä ole yhtään kirjailijaa, joka ei sillä ratsastaisi, ajaen sitä ruoskalla ja millä vaan osuu; siksi, että he ovat kokonaan näännyttäneet hyvä-avuisen ihmisen, niin ett'ei hänessä ole hituakaan hyvää avua jäljellä, hänessä ei ole enää kuin luu ja nahka; siksi, että he ulkokullatusti tuovat hyvä-avuista ihmistä esiin; siksi, ett'eivät he pidä kunniassa hyvä-avuista ihmistä. Aika on jo panna valjaisin vilpillinenkin mies.
Valjaisin siis mies vilpillinen!
Synkkä ja hiljainen on sankarimme alkuperä. Hänen vanhempansa olivat aatelissäätyä, vastako aateloittuja vaiko synnynnältään aatelisia, ties taivas. Vanhempainsa näköinen hän ei ollut; niin ainakin oli arvellut muuan pojan syntymisessä läsnä ollut sukulaismuori, lyhyt tylleröinen. Hän näet oli sanonut, otettuaan lapsen käsiinsä: "Toisenlainenhan sinusta tulikin kuin olis luullut! Sinun olisi pitänyt tulla mummoosi, äitisi äitiin näethän, mutta sinäpäs synnyitkin ties kenenkä näköiseksi". Elämä loi häneen ensi alussa tuommoisen nurean ja happamen katseen, tuommoisen tumman, lumen ryöpyttämän akkunan kautta: ei ollut hänellä ystävätä, ei toveria lapsuudessa! Pikkuruinen huone pienine akkunoineen, joita ei avattu talvella eikä kesällä; isä kivulloinen mies, pitkä lammasnahalla vuorattu nuttu päällä, kudotut tohvelitossut paljaissa jaloissa; ja tämä isä se alinomaa huokaili, astuen huoneessa, ja sylkien tuon tuostakin nurkassa seisovaan sylkikuppiin; alinomainen istuminen penkillä, kynä kädessä, mustetta sormissa sekä huulillakin; alinomainen kirjoituskaava silmien edessä: "Puhu totta, ole kuuliainen vanhemmille ja säilytä hyvät avut sydämmessäsi"; alinomainen tohvelien laahustus kamarin lattialla, tuttu, mutta aina tuima ääni: "jokos taas!" ja näin kuului joka kerta kuin lapsi kyllästyneenä yksitoikkoiseen työhön, liitteli kirjaimiin koukerolta tai häntiä, ja alinomainen tuttu, vastenmielinen tunne, kuin näitten sanain jälkeen hänen korvanlehtiänsä kipeästi nipistivät takaapäin ojennettujen sormien kynnet, — siinä köyhä kuva hänen aikaisimmasta lapsuudestansa, josta hänellä oli enää himmeä muisto jäljellä. Mutta elämässä muuttuu kaikki nopeasti. Niinpä kerran, ensimmäisten kevät-aurinkojen ja kesäisten tulvain aikana, isä otti poikansa kerallaan ja läksi ajamaan rattailla, joitten edessä oli punainen täplikäs hevosen pahainen (hevoshuijarit sanovat semmoista hevosta harakaksi). Hevosta ajoi kuski, pieni kyttyräselkäinen mies, maaorja-perheen isäntä, ainoan, mitä Tshitshikow'in isällä oli. Tämä kuski se toimitti herransa talossa melkein kaikki virat ja ammatit. Harakalla sitä sitten kuljettiin lähes kaksi päivää; oltiin yötä, kuljettiin joen yli, haukattiin kylmää piirasta ja lampaan paistia, ja vasta kolmantena päivänä aamulla saavuttiin kaupunkiin. Pojan edessä välähtivät nyt odottamattomalla loistolla kaupungin kadut, niin että oli kauan aikaa suu auki. Sen jälkeen mennä pulahti harakka rattaineen päivineen kuoppaan, josta alkoi kapea poikkikatu, yhä alemmas kaltava ja täynnä likaa. Kauan se siellä työtä sai tehdä ja ponnistella, sekä kuskin että herran yllyttelemänä, ja sai heidät viimein kiskotuiksi vähäiseen pihaan mäen rinteellä. Vanhan talon pahaisen edustalla kasvoi kaksi kukkivaa omenapuuta; sen takana oli pieni puisto, jossa ei kasvanut muuta kuin pihlajia ja seljapuita ja jonka perällä oli pieni puinen huvimaja, paanukattoinen ja varustettu kapealla himmeälasisella akkunalla.
Tässä asui heidän sukulaisensa, vanha eukko, joka kumminkin aina vielä kävi joka aamu torilla ja kuivasi sitten sukkiaan samovarin ääressä ja joka nyt taputti poikasta poskelle, kehuen hänen pulleuttansa. Tänne oli hänen nyt määrä jäädä ja ruveta käymään kaupungin koulua. Isä läksi jo seuraavana päivänä pois. Jäähyväishetkellä ei vanhemman silmät vuotaneet kyyneleitä. Pojalle jätettiin puoli ruplaa rahaa pikku tarpeita ja makeisia varten ja, mikä oli paljon tärkeämpää, viisaita neuvoja.
— "Pidä nyt vaaria, Paavo: lue, älä vietä aikaa joutaviin, mutta ennen kaikkia: ole mieliksi opettajallesi. Kun teet vaan opettajallesi mieleksi, niin vaikk'et opissa ja tiedoissa edistyisikään ja vaikk'ei Jumala olisi sulle luonnon lahjojakaan antanut, — hyvin sinun käy ja muita edelle menet. Älä seurustele kumppaliesi kanssa, eivät he sinua mihinkään hyvään opeta, mutta jos seurusteletkin, niin seurustele senlaisten kanssa, jotka ovat rikkaampia, niin että niistä voisi sinulle olla tarpeen tullessa hyötyä. Älä tarjoile mitään, älä kestitse ketään, vaan käytä itseäsi niin, että muut sinua kestitsevät. Ja ennen kaikkia: säästä rahaa; se on luotettavin asia maailmassa. Kumppalisi ja tuttavasi pettää sinut ensi hädässä, mutta raha ei sinua petä hädässä missään. Kaikki saat toimeen, kaikki voitat ja valloitat rahalla".
Tämmöiset neuvot annettuaan, isä sanoi pojallensa hyvästi ja läksi jälleen kotiansa päin harakallaan. Sen koommin ei poika häntä enää nähnyt; mutta hänen sanansa ja opetuksensa ne laskeutuivat syvälle hänen sydämmeensä.
Huomispäivästä asti alkoi Paavo poika käydä koulua.
Hänessä ei ilmaunut erinomaista taipumusta mihinkään opin haaraan; enemmän hän veti huomiota puoleensa ahkeruudella ja tarkkuudella. Sen sijaan osoitti hän älykkäisyyttä toiselta puolen, nimittäin käytännölliseltä. Hän käsitti ja älysi asian perin pohjin, ja menetteli toveriensa keskuudessa tosiaankin sillä tapaa, että he tarjoilivat makeisia hänelle eikä hän heille; sattuipa vielä niinkin, että hän kätki saamansa makeisen ja sittemmin möi sen heille itselleen. Jo lapsesta pitäin osasi hän kieltää itseltään vaikka mitä. Isän antamasta puolesta ruplasta ei hän kuluttanut kopekkaakaan; osasipa päin vastoin kasvattaakin sen vielä samana vuonna, osoittaen tavatonta asioimiskykyä. Hän teki vahasta punatulkun, maalasi sen ja möi varsin edullisesti. Sitten ryhtyi hän toisenlaisiin yrityksiin. Hän osti torilta kaikenlaista syötävätä ja asettui luokalla rikkaampain kumppanien viereen. Huomattuansa toveria rupeavan hiukasemaan, siis nälän oireita, veti hän ikäänkuin sattumalta esiin osan piirasta tai sämpylän ja kiihoitettuaan toisen ruokahalun, otti sitten maksua aina sitä mukaa, kuinka suuri ruokahalu oli. Kaksi kuukautta puuhaili ja ponnisteli hän kotonansa lakkaamatta hiiren kimpussa, jonka hän oli pannut pieneen häkkiin, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että hiiri kävi käskyn mukaan takajaloilleen ja pitkälleen ja nousi ylös. Tämän hiiren hän sitten möi suurella voitolla. Saatuansa viisi ruplaa kokoon, hän neuloi rahapussosen kiinni ja alkoi säästää toiseen.
Opettajia kohtaan oli hänen käytöksensä vieläkin viisaampaa. Penkillä ei osannut kukaan istua niin hiljaa. Huomattava on, että opettaja suosi suuresti hiljaisuutta ja hyvää käytöstä; hän ei voinut sietää viisaita ja älykkäitä poikia: hänen mielestään he aivan varmaan irvistelivät hänelle. Sen, joka oli tullut älykkään pojan kirjoihin, maksoi vaan liikahtaa, maksoi vaan silmäänsä räpäyttää, niin jo joutui hän kuin joutuikin epäsuosioon. Opettaja ahdisti ja rankaisi häntä armottomasti.
— "Kyllä minä sinusta poistan korskeuden ja uppiniskaisuuden!" puhui hän; "minä tunnen sinut pitkin ja poikki, tunnen paremmin kuin sinä itse. Älähän huoli! Polvillasi saat olla! Ilman ruokaa saat olla!"
Ja poika parka, itsekään tietämättä miksi, seisoi kuhmuihin polvensa ja näki nälkää päiväkausia. —
— "Luonnonlahjat ja äly ja kyky! Minä annan kaikelle tuolle palttua!" puhui opettaja. "Minä katson ainoastaan hyvään käytökseen. Minä annan täyden arvosanan kaikissa aineissa sille, joka käyttää itseänsä hyvin, vaikk'ei hän tietäisi i:tä eikä a:ta; mutta jos minä huomaan huonon hengen ja irvistyksen halua, niin nollan minä hänelle panen, vaikk' olisi Salomoniakin viisaampi".
Niin puheli opettaja, joka sydämmensä pohjasta vihasi Krylow'ia [Venäläinen mainio satujen seppä. Suom. muist.] siitä syystä, että tämä oli sanonut: "Parempi on ryypynkin ottava taitava mies, kuin ryyppäämätön poropeukalo". Hän kertoi loistavin silmin ja kasvoin, kuinka siinä koulussa, missä hän ennen oli ollut opettajana, oli vallinnut semmoinen hiljaisuus, että kuuli kärpäsenkin lennon, ja kuinka ei ainoakaan oppilas koko vuoden pitkään kertaakaan ry'äissyt eikä niistänyt nenäänsä, niin ett'ei hamaan kellon soittoon saakka voinut tietää, oliko luokassa yhtään ristisielua.
Tshitshikow käsitti kerrassaan opettajansa; hän ymmärsi, millaista hyvä käytös oikeastaan on. Ei räväyttänyt hän silmäänsä eikä kulmakarvojansa koko tunnissa, vaikka muut kuinkakin häntä nipistelivät takaapäin. Kun vaan kello oli kilahtanut, riensi hän suin päin ennen muita tarjoomaan opettajalle korvallisilla varustettua lakkia (opettaja piti näet korvallisilla varustettua lakkia); annettuansa lakin, hän astui ensimmäisenä ulos ja koetti tulla pari kolme kertaa opettajan vastaan ja nosti joka kerta lakkiansa. Asiat onnistuivat täydellisesti. Koko koulussa-käynnin aikana hän oli mitä parhaimmissa kirjoissa ja koulusta päästessään sai täydet arvosanat kaikissa aineissa, todistuksen ja palkinnoksi kirjan, johon oli kultakirjaimilla painettu: "Erinomaisesta ahkeruudesta ja mallikelvollisesta käytöksestä". Koulusta päästyään hän oli jo nuorukainen, jotenkin soma ulkomuodoltaan, leuka jo partaveitsen tarpeessa. Tähän aikaan kuoli hänen isänsä. Perinnöksi jäi pojalle neljä pahanpäiväiseksi kulunutta villapaitaa, kaksi vanhaa lammasnahalla vuorattua nuttua ja mitätön summa rahaa. Isä oli nähtävästi ollut taitava ainoastaan kehoittamaan säästäväisyyteen, vaan ei ollut osannut säästää itse. Tshitshikow möi heti kohta talon rähjän ja sen vähäiset maatilkat tuhanteen ruplaan ja siirsi väkensä kaupunkiin, päättäen ruveta siellä palvelemaan virkamiehenä. Samaan aikaan myös tapahtui sekin seikka, että tuo hiljaisuutta ja hyvää käytöstä rakastava opettaja ajettiin koulusta pois, — tuhmuudestako lienee mies parka eroitettu vai mistä muusta syystä, ei ole tietoa. Opettaja rupesi surusta juomaan; lopulta ei ollut enää varojakaan juomiseen; sairaana, leivätönnä, avutonna ja unhotettuna eleli hän päiviänsä viheliäisessä, kylmässä mökin nurkassa. Hänen entiset oppilaansa, nuo älykkäät ja sukkelat pojat, joissa hän aina oli ollut näkevinään uppiniskaisuutta ja röyhkeyttä, saatuansa tietää hänen tilansa, kokosivat hänelle rahoja, moni möi sitä varten paljon tarpeellistakin. Paavo Tshitshikow se yksinään sanoi, ett'ei hänellä ole varoja, ja antoi vanhan viiden kopekan rahan, jonka kumppalit samassa viskasivat hänelle takaisin, sanoen: "tuoss' on, kitupiikki!" Käsiin kätki kasvonsa opettaja parka, kuultuaan tästä entisten oppilastensa työstä; itku purskahti tummehtuneista silmistä, niinkuin vähäiseltä lapselta.
— "Kuolinvuoteellani näet pani Jumala silmäni vettä vuotamaan", virkkoi hän heikolla äänellä ja huokasi raskaasti, kuultuaan, kuinka Tshitshikow oli tehnyt. "Voi sua, Paavo!" liitti hän. "Vai niin se ihminen muuttuu! Semmoinen näethän oli hiljainen ja kiltti poika! Kuori petti, kovin petti kuori"…
Sankarimme luonnetta ei kumminkaan saata sanoa niin kovaksi ja kalseaksi eikä hänen tunteitansa niin perin tylsyneiksi, ett'ei hänessä olisi ollut ensinkään sääliväisyyttä ja toisen onnettomuuden surkuttelemista. Kyllä hänessä oli toista sekä toistakin, olisipa hän tahtonut auttaakin, kunhan vaan ei olisi vaadittu suurta summaa ja kun ei vaan olisi sitä varten pitänyt kajota niihin rahoihin, jotka jo oli pantu kajoomattomiin; sanalla sanoen, isä vainajan neuvo: "säästä rahaa" tuli noudatetuksi. Hän ei ollut kumminkaan kiintynyt rahoihin juuri rahain tähden; hänessä ei asunut itaruutta ja saituutta. Ei, raha itsessään ei ollut vaikuttimena hänessä; hänen edessänsä haamoitti elämä puutteeton, täynnä nautinnoita, vaunut, komea kartano, herkulliset ateriat — tämä se yhtä mittaa hänen mielessään asui. Päästäksensä aikaa voittain juuri kaikkea tätä nauttimaan, — sitä varten hän rahaa säästi, käyttämättä sitä sinnes omiin tarpeisinsa, auttamatta muita milloinkaan. Kun hänen ohitsensa ajaa karautti rikas mies keveissä kauniissa rattaissa, edessä pulskat juoksijat kalliissa valjaissa, niin hän seisahtui, kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen, ja vasta sitten, kuni unesta herättyään, hän virkkoi: — "Niin, ja tuokin oli ensi alussa pelkkä konttoripalvelija ja piti suoraksi leikattua tukkaa!"
Ja kaikki, mikä vaan tuoksahti rikkaudelta ja runsaudelta, teki häneen oudon vaikutuksen, jota hän ei itsekään voinut käsittää.
Päätettyään koulunkäyntinsä, hän ei tahtonut levähtääkään, — niin palava oli hänessä halu ryhtyä mitä pikemmin toimeen ja palvelukseen. Mutta vaikka hänellä olikin kauniita todistuksia, niin sai hän vasta monen puuhan ja vaivan perästä viran oikeustossa. Kaukaisissakin sopukoissa näet on mahtavain suosio tarpeen. Kovin oli hänen virkansa vähäinen: palkkaa ainoastaan 30-40 ruplaa vuodessa. Mutta hän oli päättänyt käydä huimasti työhön käsiksi, voittaa ja valloittaa kaikki. Ja todellakin, hän osoitti aivan tavatonta kieltäymystä ja tarpeittensa rajoittamista. Varhaisesta aamusta aina myöhäiseen yöhön asti, uupumatta sielun enempää kuin ruumiinkaan voimilta, kirjoitteli hän, kokonaan vajouneena oikeuston papereihin. Ei hän mennyt kotiansakaan, vaan makasi virastossa pöydillä, aterioitsi väliin ovenvartijain kanssa, mutta osasi kaiken tämän ohella pysyä siistinä, käydä jotenkin hyvissä vaatteissa, antaa kasvoillensa miellyttävän näyn ja panna liikkeihinsä oikein jotakin ylevätä. Tunnustaminen on, että viraston muut virkamiehet olivat peräti vähäarvoista ja typeränpuoleista väkeä. Muutamilla olivat kasvotkin kuin huonosti paistunut leipä: poski oli pöhössä yhtäänne, leuka lerpallaan, toisaanne päin, ylähuuli oli kuplistunut rakoksi ja päälle päätteeksi vielä haljeksissakin. He puhuivat joka mies hyvin kolealla äänellä, niinkuin olisivat olleet ketä lyömäisillään. He kantoivat myös useasti uhreja Bakko jumalalle, osoittaen siten, että slavilaisessa luonteessa on vielä paljon pakanallisuutta jäljellä. Väliin he tulivat virastoonkin, kuten sanotaan, sätkässä, ja siitä tuli virastossa paha olla, ja ilma oli kahta umpeampi entistä.
Tällaisten virkamiesten joukossa täytyi Tshitshikow'in ehdottomastikin vetää puoleensa huomiota, hän kun oli kaikin puolin heidän vastakohtansa: hänen kasvonsakin näet olivat arvokkaat ja äänikin miellyttävä, ja mitä taas väkeviin juomiin tulee, niin niitä hän ei pannut huulillensakaan.
Vaikeatapa oli sittenkin hänen tiensä. Hänen esimiehekseen tuli muuan vanha ylikanslisti, joka oli oikea tunteettomuuden ja järkähtämättömyyden juurikuva. Aina hän oli sama saavuttamaton mies, jonka kasvoille ei vielä kertaakaan hymy ollut löytänyt tietä, joka ei vielä milloinkaan ollut sanonut edes hyvää päivää kellenkään. Ei kukaan ollut nähnyt, että hän edes kerrankaan olisi ollut jotakin muuta kuin mitä hän aina oli, vaikkapa edes ulkona kadulla, vaikkapa edes kotonansa. Jospa hän edes kertaakaan olisi osoittanut osan-ottoa ketään kohtaan; jospa hän olisi edes juopunut ja sitten humalapäissään naurahtanut; jospa edes olisi antaunut hurjan ilon valtaan, jommoiseen yltyy rosvo juopumuksen hetkinä, — vaan ei, ei mitään sinne päinkään! ei ilkeyttä, ei hyvyyttä. Olipa jotakin kauheata tuossa kaiken puutteessa. Hänen hengettömiä, kivisiä kasvojansa, joissa ei ollut mitään räikeätä säännöttömyyttä, ei saattanut verrata mihinkään; piirteet sulivat keskenänsä kolkkoon yhdenmukaisuuteen. Tiheät rokon-arvet vaan ja kuopat panivat hänen kasvonsa niitten kasvojen lukuun, joitten päällä, kansan tarun mukaan, lempo vissin ajoin käy herneitä puimassa. Sula mahdottomuus oli nähtävästi lähestyä tämmöistä ihmistä ja hierautua hänen suosioonsa, mutta Tshitshikow se koetti. Ensinnäkin rupesi hän osoittamaan hänelle vähäpätöisiä palveluksia: hän otti selvän, millä tapaa ukko sulkaansa teroitteli, ja teroitettuansa näitä useampia kappaleita, asetti niitä ukon saataville; hän pyyhki ja puhalteli pölyä ja nuuskaa hänen pöydältään; hän hankki uuden pyyhkimen hänen tolpollensa; hän löysi ukon lakin, ilkeimmän mitä maailmassa milloinkaan on ollut, ja asetti sen aivan hänen viereensä pikkuista ennen kuin ukko lähti kotiansa; hän pyyhkiä hivutti ukon selkää, milloin tämä oli seinästä ryvettynyt. Vaan kaikesta tästä ei lähtenyt hyötyä vähääkään, niinkuin ei olisi mitään tehtykään. Saipa Tshitshikow viimein urkituksi hänen kotoisen elämänsä; sai tietää, että ukolla oli täysikasvuinen tytär ja tällä kasvot myöskin sen näköiset, kuin puitaisi niitten päällä öiseen aikaan herneitä. Tältä puolen päätti hän nyt tehdä rynnäkkönsä. Saatuansa tietää, missä kirkossa tyttärellä oli tapana sunnuntaisin käydä, asettihe Tshitshikow joka kerta hänen vastapäähänsä, siistissä puvussa ja kaulus ankarasti tärkättynä. Yritys onnistui kuin onnistuikin. Vanha kanslisti järähti viimeinkin ja kutsui häntä luokseen teetä juomaan. Eikä enää aikaakaan, niin kääntyivät asiat niin päin, että Tshitshikow muutti ukon taloon, jossa hänestä tuli tuiki tarpeellinen apulainen; hän osteli taloon jauhoja ja sokeria, hän kohteli tytärtä kuin morsianta konsanaankin, sanoi kanslistia papakseen ja suuteli hänen kättänsä. Virastossa olivat kaikki vakuutettuja, että helmikuun lopulla, suuren paaston edellä, pidetään häät. Rupesipa tuima kanslisti puhumaan esimiesten luona hänen eduksensa, ja muutaman ajan perästä pääsi Tshitshikow'kin kanslistiksi, uuden paikan tultua avonaiseksi. Tämäpä nyt näkyi olleenkin pääasia, mitä hän oli tarkoittanut, hierautuessaan vanhan kanslistin tuttavuuteen, sillä samassa lähetti hän arkkunsa salaa kotia ja huomenna muutti sinne itsekin. Vanhaa kanslistia hän ei enää sanonut papaksi eikä enää suudellut hänen kättänsä; häistä taas ei enää puhuttu yhtään mitään, — niin ne katosivat kuin tina tuhkaan. Kohdatessaan ukkoa, hän kumminkin aina ystävällisesti puristi hänen kättään ja kutsui luoksensa teetä juomaan, niin että vanha kanslisti, niin järkähtämätön ja kylmäkiskoinen kuin olikaan, joka kerran puisteli päätään, jupisten:
— "Petti kuin pettikin, lemmon poika!"
Tämä oli vaikein kynnys. Tästä eteenpäin alkoi luistaa liukkaammin ja nopeammin. Hänestä tuli huomattu mies. Ja kaikkeahan hänessä näkyi olevankin, kaikkea, mitä tässä maailmassa tarvitaan: miellyttävä käytös liikkeissä ja kaupoissa sekä rohkeutta toimissa ja töissä.
295
Näillä keinoin saavutti hän vähän ajan perästä niin sanotun leipäisän viran ja osasi hyvin käyttää sitä hyödykseen. Huomattava on, että juuri näinä aikoina ruvettiin ankarasti vainoamaan lahjan ottamista virastoissa. Näitä ahdisteluja ei Tshitshikow ensinkään säikähtänyt, vaan käänsi ne omaksi parhaaksensa, osoittaen sitä venäläistä kekseliäisyyttä, joka ilmaantuu ainoastaan ahdistuksen aikoina. Asia järjestettiin tällä lailla. Kun asianomainen hakija, tultuansa virastoon papereitansa antamaan, jo oli pistämäisillään kättä taskuunsa, ottaaksensa sieltä tunnetuita, joka paikkaan kelpaavia suosituskirjeitä, niin Tshitshikow kohta estelemään:
— "Ei, ei", puheli hän hymysuin, pidätellen hakijan kättä, "te luulette, että minä … en, en millään muotoa! Sehän on meidän toimemme, meidän velvollisuutemme; meidän tulee tehdä se ilman vähintäkään palkintoa. Siltä puolen saatte olla aivan huoletta: huomenna on asianne toimitettu. Sallikaa kysyäni vaan, missä te asutte; teidän ei tarvitse itsenne pitää mitään murhetta; me lähetämme ne teidän luoksenne".
Ihastuksissaan riensi aivan lumottu hakija kotiansa.
— "Kas se vasta mies on, jommoisia pitäisi olla joka paikassa, sanalla sanoen, se on kultaa ja kallista kiveä tämä mies!"
Mutta kuluu päivä, kuluu toinen, ei vaan kuulu papereita kotia, ei kolmantenakaan. Hakija kansliaan; siellä tulee tieto, ett'ei asiata ole pantu alkuunkaan; hakija kullan ja kalliin kiven luokse.
— "Voi kuitenkin, antakaahan anteeksi", puheli Tshitshikow erinomaisen kohteliaasti, ottaen hakijaa kumpaisestakin kädestä. "Meillä on ollut niin paljo työtä! Mutta huomiseksi se valmistuu, huomiseksi aivan varmaan. Minua todellakin oikein hävettää!"
Ja puhetta seurasivat aivan viehättävät liikkeet. Jos tuossa sattui aamunutun lieve menemään auki, niin käsi samassa riensi asiata korjaamaan ja pidättämään lievettä. Mutta papereita vaan ei kuulu kotia huomenna eikä ylihuomenna eikä kolmantenakaan päivänä. Hakija alkaa arvella, ajatella: eiköhän vaan mitä ole merrassa. Hän kuulustelee ja tiedustelee.
— "Kirjureille pitää antaa", sanotaan.
— "Miksi ei? Minä olen aina valmis antamaan viisikolmatta kopekkaa kirjureille!" huudahtaa hakija.
— "Mitäs te tuossa intoilette?" vastataan hänelle. "Niin se asianlaita onkin: kirjurit saavatkin viisikolmatta kopekkaa, loput menee esimiehelle".
Otsahansa silloin lyödä läimäyttää hoksaamaton hakija ja toruu ja sättii pahanpäiväiseksi uudet tavat ja virkamiesten hienostuneet kohteliaat käytökset.
— "Ennen muinoin edes tiesi selvästi mitä tehdä: kun annoit kanslian päämiehelle punareunaisen, niin oli kaikki selvillä; mutta nyt menee valkoinen miestä päälle, ja viikon saat vielä puuhata ja hommata, ennenkuin asiat hoksaatkaan … menkööt hiiden kattilaan virkamiesten vilpittömyys ja rehellisyys!"
Hakija on kyllä oikeassa; mutta siksipä meillä ei nyt enää olekaan lahjakoiria: kaikki kansliain esimiehet ovat kaikkein rehellisimpiä ja jaloimpia ihmisiä; sihteerit vaan ja kirjurit ovat lurjuksia.
Pian aukenivat Tshitshikow'ille avarammat alat. Asetettiin näet komitea jotakin kruunun rakennusta varten, johon oli määrätty suuret summat rahoja. Tähän komiteaan osasi hän päästä jäseneksi ja osoitti siinä pian erinomaista toimeliaisuutta. Komitea ryhtyi asiaan heti kohta. Kuusi ajastaikaa puuhasi se tämän rakennuksen kimpussa, mutta ilman-alako se lienee ollut haitallinen vai tarve-aineetko sopimattomia, — se vaan on varma, ett'ei kruunun rakennus noussut perustustaan ylemmäs. Sen sijaan ilmestyi kullekin komitean jäsenelle muilla haaroin kaupunkia kaunis uudenmallinen talo, — siellä mahtoi maanlaatu olla parempi. Komitean jäsenet rupesivat jo tulemaan hyviin varoihin; yhdestä ja toisesta tuli jo perheekäs mies.
Nyt vasta, ja vasta nyt, alkoi Tshitshikow vähitellen vapautua kieltäymyksen ja armottoman uhrautumisen tuimista lainsäännöistä. Nyt vasta lievensi hän pitkän pitkän paastonsa ja nyt nähtiin, ett'ei hän aina hyljännyt nautinnoita, joista oli osannut kieltäytyä tulisen nuoruuden päivinä, jolloin ei kukaan saata kokonaan hillitä itseänsä. Tulipa yhtä ja toista ylellistäkin: hän hankki jotenkin hyvän kokin, hienoja paitoja Hollannin palttinasta. Jo osti hän verkaakin itselleen sellaista, ett'ei mointa ollut kellään koko läänissä; tästä puolin rupesi hän pysytteleimään enimmästä päästä ruskeissa ja punertavissa, valkosäkenisissä kankaissa. Jo oli hänellä hevosparikin, ja itse hän piteli sivullisen ohjasta, pakottaen sitä juoksemaan kiekkuroiden. Jo tuli hänelle tavaksi pestä ruumista pesusienellä ja odekolonin sekaisella vedellä; jo tuli hänelle tavaksi ostaa jotenkin kallista saippuata, joka tekee ihon sileäksi; jo…
Mutta tuossapa määrättiinkin äkkiä entisen lallukan sijaan uusi esimies, sotaherra, ankara herra, lahjan-oton ja kaiken vääryyden vihaaja. Heti seuraavana päivänä pani hän jo kaikki virkamiehet pahempaan kuin pulaan, vaati tilit, näki laskut vaillinaisiksi, näki vailinkeja joka haaralla, huomasi samassa kauniit uudenmalliset talot, ja nytkös alkoi tutkinnot ja hutkinnot. Virkamiehet pantiin viralta pois; uudenmalliset talot joutuivat kruunulle ja muutettiin mikä armeliaisuuslaitokseksi, mikä kouluksi sotamiesten lapsille. Niin meni herroilta kaikki varat ja mahti kuin tuhka tuuleen ja Tshitshikow'ilta pahemmin kuin muilta. Hänen kasvonsa, niin miellyttävät kuin olivatkaan, eivät miellyttäneet uutta päällikköä, — mistä syystä, ties taivas, välistä ei semmoiseen tarvitse olla syytä ensinkään — ja niin rupesi päällikkö vihaamaan Tshitshikow'ia kuin kuolemata. Mutta hän kun sittenkin oli sotaherra eikä siis tuntenut perinpohjin kaikkia siviliherrain vehkeitä ja koukkuja, niin pääsivät jonkun ajan perästä, rehellisen ulkomuodon ja teeskentelytaidon avulla, hänen suosioonsa ja armoonsa toiset virkamiehet, eikä aikaakaan, niin oli uusi esimies vielä pahempain lurjusten käsissä, vaikk'ei hän ollut osannut aavistaakaan heitä semmoisiksi. Hän oli päin vastoin tyytyväinen, että oli viimeinkin saanut oikeita virkamiehiä, ja kehui ja kerskaili taidostansa, kun hän muka osasi erottaa ihmisiä. Virkamiehet pääsivät kokonaan hänen luonteensa ja tapainsa perille. Kaikista hänen alamaisistaan tuli kauheita vääryyden vainoojia; kaikkialla, kaikissa asioissa he vainosivat sitä, niin kuin vainoaa kalamies ahraimella lihavata sampea, ja vainosivatpa niin toimellisesti, että vähän ajan perästä oli joka miehellä moniahta tuhat kolikkoa taskussaan. Tähän aikaan palasivat totuuden tielle monet entisistä virkamiehistä ja pääsivät jälleen virkaan. Tshitshikow se yksinään vaan ei voinut hieroutua enää takaisin, vaikka kovinkin puuhasi hänen puolestaan, kaikkialla käypäin suosituskirjeiden yllyttämänä, ensimmäinen sihteeri. Tämä oli täydellisesti oppinut vetämään kenralia nenästä, mutta tässä asiassa hän ei voinut saada toimeen yhtään mitään. Esimies näet oli senlaatuinen mies, jota kyllä vedettiin (hänen tietämättänsä kumminkin) nenästä, mutta kun hänen päähänsä kerran oli joku ajatus iskenyt, niin siellä se sitten istui kiinni kuin rautanaula, ei sitä sieltä saanut irti keinoilla eikä millään. Viisas sihteeri ei voinut saada aikoin muuta kuin että Tshitshikow'in virkatodistus kumminkin jäi puhtaaksi, ja siihenkään hän ei saanut esimiestä muutoin taipumaan kuin armahtavaisuudesta, kuvaten hänelle liikuttavalla tavalla, kuinka surkeaan tilaan muka Tshitshikow'in perhe oli joutunut, jommoista hänellä kaikeksi onneksi ei ollutkaan.
— "No mitäpäs tästä!" virkkoi Tshitshikow. "Koukkuun kävi, koukusta kirposi — sinne meni! Ei auta itku hädästä; toimeen tässä pitää käydä".
Ja niin hän päätti alkaa asiat uudelleen päästä asti, uudelleen varustautua kärsivällisyydellä, uudelleen kieltäytyä kaikesta, vaikka olikin jo alkanut niin hauskan ja hupaisen elämän. Täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin, tehdä itsensä siellä ensin tunnetuksi. Ei ottanut asia oikein menestyäkseen. Varsin lyhyen ajan kuluessa täytyi hänen vaihtaa pari kolme tointa: ne olivat näet kovin halpoja, likaisia. Huomattava on, että Tshitshikow oli siivoin ja siistin mies mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Vaikka hänen ensi alussa oli täytynytkin oleskella epäsiivoissa seuroissa, niin sydämmessänsä hän kumminkin aina säilytti puhtauden; hän tahtoi, että virkahuoneissa pöydät olisivat petsatuita ja kaikki muukin sievää ja somaa. Ei hän puheessa milloinkaan käyttänyt rumaa sanaa; hän tunsi loukkausta silloin kuin muittenkin puheesta puuttui tarpeenmukainen kunnioitus säätyä ja arvoa kohtaan. Lukijan on luullakseni mieluista tietää, että hän muutti alusvaatteitakin joka kolmas päivä; kesällä, kuumana aikana, muutettiin niitä joka ainoakin päivä. Vähinkin paha lemu loukkasi häntä. Senpä vuoksi, kun Pekko illoin tuli häntä riisumaan ja vetämään saappaita jalasta, hän aina pisti neilikan nenäänsä. Ja monessakin tapauksessa olivat hänen hermonsa herkkiä kuin nuorella tytöllä. Siksipä tuntuikin hänestä raskaalta joutua jälleen niihin piireihin, joissa kaikki tuli paloviinalta ja kaikki käytös oli kömpelöä. Hän koetti kyllä rohkaista mieltänsä, mutta laihaksi meni mies kuin menikin, oikein vehreäksi kävi hän kasvoiltaan kovina aikoina. Hän oli jo ruvennut lihoamaan ja käymään niihin arvokkaisiin, pulleihin muotoihin, jommoisessa lukija näki hänet tutustuessaan hänen kanssansa, ja jo oli hän, peiliin vilahdellen, alkanut haaveilla kaikenlaisia kauniita asioita, muijaa ja lasten kamaria, ja aina oli hymy seurannut näitä ajatuksia; mutta nyt, katsahdettuansa sattumalta peiliin, ei hän saattanut olla huudahtamatta: "Hyväinen aika, kuinka minusta on tullut pahannäköinen!" Sen koommin ei hänen mielensä pitkään aikaan tehnyt kurkistella peiliin. Mutta kaikki kärsi vaan meidän sankarimme, kärsi lujana, maltilisena, ja pääsi viimein tullivirkamieheksi. Huomattava on, että tämmöinen virka oli jo kauan aikaa ollut hänen salaisten toiveittensa määränä. Hän näki, kuinka kalliita ulkomaisia kapineita oli tullin virkamiehillä, mimmoisia poslini-astioita ja pitsejä he lähettelivät tädeilleen ja sisarilleen ja serkuilleen. Monasti oli hän jo huo'ahtanut:
— "Annas jos pääsisi tulliin! Siellä on rajakin lähellä ja ihmisetkin sivistyneitä. Entäs niitä paitoja hienosta Hollannin palttinasta, jommoisia siellä saa!"
Tällöin hän vielä, se on lisättävä, mietiskeli erästä erinomaisen laatuista Franskan saippuata, joka tekee ihon aivan tavattoman valkoiseksi ja posket vereviksi. Mikä sen saippuan nimi oli, ties taivas, mutta semmoista vaan piti hänen arvelunsa mukaan löytymän rajalla. Kauan aikaa oli jo hänen mielensä tehnyt päästä tulliin, mutta häntä olivat aina pidättäneet kaikenlaiset edut rakennuskomiteassa ja hän oli tuumaillut varsin järkevästi näin: tulli on kyllä hyvä asia, mutta eihän se sittenkään ole vielä muuta kuin kaksi pyytä katolla, mutta komitea se on sittenkin pyy pivossa. Mutta nyt päätti hän päästä tavalla tai toisella tulliin, ja sinne hän pääsikin.
Uuteen toimeensa ryhtyi hän tavattomalla innolla. Luonto itse näkyi määränneen hänet tullivirkamieheksi. Mointa sukkeluutta, tarkkuutta ja huomaavaisuutta ei oltu siihen saakka vielä nähty eikä edes kuultukaan. Kolmen, neljän viikon perästä oli hän jo niin täydellisesti päässyt tulli-asiain perille, että tiesi kaikki tyyni: ei hänen tarvinnut mitata eikä punnita, tavaralistasta hän jo osasi sanoa, kuinka monta kyynärää verkaa tai muuta kangasta missäkin mytyssä oli. Hänen maksoi ottaa vaan käsiinsä tavarakääre, niin jo osasi sanoa, mitä se painoi. Mitä taasen etsiskelyihin tulee, niin oli hänellä siinä, omain toveriensakin puheen mukaan, oikea koiran vainu. Ihmetellä täytyikin, nähdessään, kuinka hänellä riitti malttia tutkimaan ja kopeloimaan jok'ainoata nappiakin, ja kaiken tämän teki hän kuolettavalla kylmäkiskoisuudella, mutta samassa tavattomalla kohteliaisuudella. Ja sillä välin kuin matkustelevaiset intoilivat ja kuohuivat vihan vimmassa ja tunsivat oudon halun lyödä rikki ja musertaa hänen miellyttävän ulkomuotonsa, hän ei muuttunut vähääkään kasvoissaan enempää kuin kohteliaassa käytöksessään, vaan puheli näin: "Sallikaa minun pikkuruisen häiritä teitä ja pyytää nousemaan ylös!" Tahi: "Olkaa hyvä, rouva, käykää tänne toiseen kamariin, siellä on erään meidän virkamiehemme rouva, jolla olisi teille jotakin sanomista". Tahi: "Suvaitkaapas, minä vaan vähäisen ratkoa rapsautan turkkinne vuoria", ja niin sanoessaan hän veti vuorin ja päällisen välistä saaleja ja huiveja, kylmäverisenä kuni omasta arkustaan. Esimiestenkin täytyi tunnustaa, että tämä oli piru eikä ihminen: hän haeskeli ja nuuski pyörissä, aisoissa, hevosen korvissa ja ties missä kaikissa paikoissa, jonne ei kertomuksen kirjoittajan mieleen ikänä johtuisi mennä kurkistamaan ja jonne ainoastaan tullivirkamiesten on lupa kurkistella. Siksipä matkustaja raukka, päästyään viimein rajan yli, ei vielä moneen minutiin päässyt toipumaan hämmästyksestänsä. Hän ristieli silmiään vaan, virkkaen: "No älähän muuta!" Niin oli hänen tilansa, tuon matkustajan, kuin koulupojan, joka on päässyt rehtorin huoneesta, jonne rehtori oli kutsunut hänet saamaan varoitusta, vaan olikin sen sijaan antanut hänelle aivan odottamattomasi selkäsaunan.