Tämän illan vaihtelevat tapaukset eivät olleet sellaisia, että ne olisivat vaikuttaneet nukuttavasti, ja minä lepäsinkin kauan aikaa valveilla ihmetellen niitä. Ajatukseni kohdistuivat tietysti pääasiallisesti siihen, mitä olin nähnyt Bickerdalen arkihuoneessa. Kuinka oli Pawleykin tullut sinne? Mitä Parslewe sanoi Pawleylle tuolla keittiössä, mikä muutti Pawleyn äkkiä melkein palvelevaisen taipuvaiseksi Parslewen seuraaviin tekoihin nähden? Mikä oli tuo asiakirja, jonka Bickerdale ojensi Parslewelle? Oliko Bickerdale löytänyt sen korjatessaan lipasta, vai oliko Augustus Weech anastanut sen, silloin kun Madrasia ja minä olimme jättäneet hänet yksikseen Kelpieshawin arkihuoneeseen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät aivoissani levätessäni vuoteessani kaikkea muuta kuin unisena, ja minun on kai aivan tarpeetonta lisätä, etten vielä ehtinyt vastata tyydyttävästi yhteenkään niistä, kun vihdoin vaivuin enemmän tahi vähemmän levottomaan uneen. Totuus oli näet se, että huolimatta asian kaikista eri vaiheista tuntui salaisuus minusta kello kahden aikaan yöllä suuremmalta ja toivottomammalta kuin milloinkaan ennen.
Ja tämä tunne painoi mieltäni vielä herätessänikin kello kuuden aikaan aamulla niin kovasti, että minun teki mieleni marssia Parslewen huoneeseen, herättää hänet epäilemättä syvästä unestaan ja sanoa hänelle, että hänen pitää keventää mieltään tuossa paikassa puhumalla kaikki. Mutta koska hän mielestäni oli ainoa sellainen mies maailmassa, jota ei mitenkään voida pakottaa tunnustamaan, ennen kuin hän itse haluaa sen tehdä, turvauduin toiseen keinoon tyynnyttääkseni hämmentynyttä mieltäni. Nousin, ajoin partani, pukeuduin ja mentyäni alakertaan poikkesin suurelle asemalle. Rautatieasemat ovat minusta mielenkiintoisia mihin aikaan päivästä tahansa, mutta erittäinkin varhain aamulla. Ensimmäisten junien lähtö ja tulo, heräämisen asteettaiset ja lisääntyvät merkit, sanomalehtien saapuminen ja kirjakoppien avaaminen, vieläpä maitoastioiden purkaminen vaunuista ja poisvieminen, ovat mielestäni tapahtumia, joita kannattaa katsella. Maleksin sinne tänne jonkin aikaa katsellen ja tehden huomioita, kunnes kellon osoittimet näyttivät seitsemää. Koska tiesin, etteivät toverini joutuisi aamiaiselle paljonkaan ennen yhdeksää, menin ravintolahuoneeseen saadakseni kupillisen kahvia. Ja siellä tiskin ääressä, matkalaukku jalkainsa vieressä ja makuuhuopa käsivarrellaan, seisoi Pawley.
Hän hymyili minulle puoleksi imartelevasti ja puoleksi hermostuneesti, mutta samalla hyvin salaperäisesti. Ja koska minusta äkkiä tuntui siltä, että minulla on yhtä suuri oikeus kuin jollakin toisellakin tyydyttää luonnollista kyselemishaluani, menin hänen luokseen toivottaen hänelle hyvää huomenta. Hän vastasi hyvin kohteliaasti, ja minusta näytti aivan siltä, kuin hän olisi ollut melko iloinen saadessaan tavata minut. Hän söi voileipiä hörppiessään teetään, ja minä tilasin itselleni kahvia ja laivakorppuja. Hetkisen seisoimme vaiti vierekkäin minun lainkaan tietämättä, että Pawley odotti minun alkavan keskustelun.
"Poislähdössäkö?" kysyin katsoen hänen matkatavaroihinsa.
"Niin, herra Craye", vastasi hän melkein kiihkeästi. "Seitsemän neljäkymmentä lähtevässä junassa. Viimeöiset tapahtumat lopettivat työni täällä."
Huomasin, kuinka hänen puheensa ja käytöksensä olivat muuttuneet. Hän ei ollut enää mikään harrasteleva muinaistutkija, joka on tietävinään ja puhuvinaan jotakin noista seikoista huolellisesti siihen valmistauduttuaan, vaan jonkinlainen lähempiä tietoja etsivä asiamies, jollaisen tapaan hän nyt puhuikin. Ja edellisen aavistukseni mukaisesti minä ajattelin, että hän oli valmis ilmaisemaan minulle jotakin saamistaan tiedoista, vaikka hän ei ehkä halunnutkaan paljastaa minulle kaikkea.
"Viimeöiset tapahtumat", huomautin minä, "olivat jotensakin salaperäisiä, herra Pawley."
"Salaperäisiä!" huudahti hän. "Luulisinpa niin toden totta! Olen ollut mukana monessa omituisessa jutussa elämässäni, herra Craye, mutta en ainoassakaan tätä kummallisemmassa. En ymmärrä tätä ollenkaan! Mutta te tiedätte epäilemättä enemmän kuin minä."
"En tiedä mitään", vastasin. "En mitään muuta kuin mitä olen nähnyt. Ja näkemääni en ole lainkaan ymmärtänyt. Sitäkään esimerkiksi en voinut ollenkaan käsittää, kuinka jouduitte olemaan läsnä Bickerdalen luona viime yönä sattuneissa tapahtumissa."
"Ah, sehän voidaan helposti selittää", sanoi hän. "Minut jätettiin tänne pitämään silmällä Bickerdalea ja yrittämään päästä puheisiin hänen kanssaan. Samalla jäin ottamaan selkoa siitä, oliko Bickerdale löytänyt jotakin kuparilippaasta, silloin kun se oli hänen hallussaan."
"Epäilikö sitten joku, että jotakin mahdollisesti oli voinut olla kätkettynä lippaaseen?"
"Varmasti, herra Craye. Herra Sperrigoe epäili sitä — oli ainakin epäilevinään. Sen vuoksi hän juuri lähettikin minut tänne — noin vain edeltäpäin tiedustelemaan. Sitten hän tuli tänne itse. Hän palasi kyllä kotiinsa, mutta käski minun jäädä päiväksi tahi pariksi vahtimaan Bickerdalea, kuten jo äsken sanoin. Ja viime yönä, juuri kun luulin voivani houkutella jotakin esille Bickerdalelta ja hänen vävyltään Weechiltä, astuukin herra Parslewe huoneeseen."
"Missä tarkoituksessa?"
Pawley hymyili arvoituksellisesti.
"Herra Parslewe on kummallinen herrasmies", vastasi hän. "Tekin olette luullakseni huomannut sen jo, herra Craye, vaikka ymmärtääkseni olettekin melkein yhtä vieras hänelle kuin minäkin. No niin, herra Parslewe ei tuhlannut aikaa. Hän ilmoitti Bickerdalelle tietävänsä hänen löytäneen erään asiakirjan lippaan salaisesta piilopaikasta — hänellä oli lipas mukanaan ja hän näytti meille, millä tempulla se avataan."
"Todellako?" keskeytin hämmästyneenä. "Hän oli siis saanut sen selville?"
"Hän tiesi sen joka tapauksessa", vastasi Pawley. "Se tehdään kiertämällä jalat irti, nuo pienet nupit, joiden varassa lipas seisoo. Ja hän vaati Bickerdalea luovuttamaan asiakirjan siinä paikassa, viivyttelemättä. Heti!"
"Entä sitten?" kysyin minä.
Pawley kaasi itselleen enemmän teetä hämmentäen sitä miettiväisesti.
"Silloin minä sekaannuin asiaan", vastasi hän, "vastustaen sitä herra Charlesin edustajana. Sanoin että hän on ainoa oikea henkilö, jolle asiakirja voidaan luovuttaa, ja ilmoitin olevani hänen valtuutettunsa. Väittelimme juuri siitä ja Bickerdale tuli yhä vastahakoisemmaksi luovuttamaan mitään kenellekään, ennen kuin saisi tietää, mitä siitä hyötyisi; silloin te saavuitte noiden poliisien kanssa. Ja lopunhan jo tiedättekin, herra Craye."
"Päinvastoin", sanoin minä, "minä en tiedä mitään. Mitä herra Parslewen ja teidän välillänne oikein tapahtui tuolla keittiössä?"
Mutta hän pudisti päätään, ja näin, ettei hän halunnut ilmaista kaikkea.
"Mitä siihen tulee, herra Craye", vastasi hän, "niin herra Parslewe sulki suuni. Mutta hän on sanansa arvoinen herrasmies, eikä minulla, sen jälkeen kuin kuulin hänen selityksensä, ollut mitään muuta valitsemisen varaa, ei ollenkaan, kuin suostua hänen ehdotukseensa, että asiakirja luovutettaisiin hänelle. Minä en voinut menetellä mitenkään muuten kuultuani hänen syynsä. Mutta hänen selostuksestaan ei hiiskaustakaan, herra Craye, ei ainakaan vielä."
"Aavistatteko lainkaan, mitä tuo asiakirja sisältää?" kysyin mennen vihdoinkin suoraan pääasiaan.
"En", vastasi hän nopeasti. "Mutta minähän voin arvailla."
"Mitä sitten?" kysyin suoraan. "Antaisin paljonkin, jos vain saisin sen tietää."
Hän katsahti ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan, vaikka ei ketään ollutkaan läheisyydessä. "No niin", hän sanoi. "Oletteko kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Palkeney-nimisestä herrasmiehestä, Palkeneyn kartanon omistajasta, herra Matthew Palkeneystä, joka kuoli vähän aikaa sitten, kenenkään sukulaisen kaipaamatta, mutta varakkaana suuren kartanon omistajana, ja jonka kirjastosta tuo lipas ja nuo kirjat on epäilemättä varastettu?"
"Olen kuullut puhuttavan hänestä ja kaikesta muustakin", vastasin.
"No niin, herra Craye, näin meidän kesken sanoen luulen tuota asiakirjaa, jonka herra Parslewe sai Bickerdalelta viime yönä tahi pikemminkin varhain tänä aamuna, ei sen vähäpätöisemmäksi kuin herra Matthew Palkeneyn testamentiksi, jonka tuo vanhus — tuo kummallinen vanha höperö oli piilottanut lippaaseen. Se ainakin on minun mielipiteeni."
"Tiedetäänkö hänen sitten tehneen testamentin?" kysyin.
"Ei tavalliseen tapaan. Mutta asiat tulevat julki. Tämäkin olisi tullut ilmi ennemmin, elleivät maalaiset olisi niin hitaita kertomaan asioista. Sperrigoet, jotka olivat tuon vanhan herrasmiehen asianajajia, eivät ole milloinkaan löytäneet minkäänlaista testamenttia eivätkä päässeet sellaisen jäljillekään. Mutta äskettäin, aivan äskettäin, he ovat saaneet selville seuraavan asian: Pari tilalla palvelevaa miestä, joista toinen on halonhakkaaja ja toinen metsänvartija, oli tullut ilmoittamaan heille, että he jonkin aikaa sitten olivat todistaneet erään paperin, jonka heidän vanha isäntänsä oli heidän nähtensä allekirjoittanut. Voiko tuo paperi olla muu kuin testamentti, herra Craye? Mitä luulette?"
"Siltä ainakin kuulostaa", myönsin. "Ja tekö luulette herra Parslewen saaneen juuri sen paperin viime yönä haltuunsa?"
"Niin", hän vastasi. "Sillä olen kuullut — herra Charles kertoi sen minulle itse — että kun vanhus joutui kuolinvuoteelleen, puhui hän vain tuosta kuparilippaasta — niin he ainakin olivat ymmärtävinään — nimensä yhteydessä. Herra Craye, luulen hänen piilottaneen testamenttinsa lippaaseen ja otaksun sen nyt olevan herra Parslewen taskussa."
Myönsin, että otaksuma tuntui hyvin mahdolliselta.
"Kuulemme siitä luultavasti vielä", sanoin. Pawley tarttui matkalaukkuunsa.
"Minun pitää nyt lähteä junaan. Kuunnelkaa tarkasti ja pitäkää silmänne auki, herra Craye. Saatte luullakseni huomenna tahi ylihuomenna kuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sanon teille kuitenkin sen, että vaikka herra Parslewe epäilemättä onkin omituinen, hyvin omituinen ja kummallinen herrasmies, on hän ehdottomasti rehellinen, joten paperi, jonka hän sai Bickerdalelta, on hyvässä tallessa hänen hallussaan. Muussa tapauksessa en minä nyt matkustaisi etelään. Ja kuten jo äsken sanoin, saatte nähdä jotakin kiinnostavaa, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sille ei mikään tarinakaan tule vetämään vertoja."
Sen sanottuaan hän lausui minulle jäähyväiset mennen junaansa, ja minä palasin hotelliin yksityiseen arkihuoneeseemme ostettuani erään aamulehden. Madrasiakin tuli hetkisen kuluttua sinne.
Minun ei ollut lupa ilmaista Madrasialle mitään yön tapahtumista, eikä hän onneksi kysellytkään menneitä seikkoja, koska hänen koko huomionsa näytti kiintyneen lähimpään tulevaisuuteen. Hänen tullessaan huoneeseen oli siellä muuan tarjoilija kattamassa aamiaispöytää, minkä vuoksi me vetäydyimme ikkunakomeroon katselemaan kaduille, joilla liikenne jo alkoi vilkastua.
"Oletteko puhutellut häntä tänä aamuna?" kysyi Madrasia merkitsevästi."Ettekö? Tapasitteko hänet viime yönä?"
"Juttelimme vain muutamia minuutteja", vastasin minä.
"Ilmoittiko hän teille, mitä tänään teemme?" kysyi hän.
"Ei sanallakaan. Ei mitään."
"Eikä sitäkään, lähdemmekö kotiin vai emme?" kysyi hän. "Eikö? Mutta miksi sitten olemme täällä?"
"En tiedä", vastasin. "Kysykää häneltä."
"Voisin yhtä hyvin kysyä sitä tuolta kuvapatsaalta!" sanoi hän viitaten ikkunasta. "Olen mielestäni kuin teatterinukke, jonka nuoria Jimmie saa vedellä mielensä mukaan."
"Tuntuuko se teistä vastenmieliseltä?"
"No niin, minusta näyttää aivan siltä, kuin ei tässä kenelläkään olisi omaa järkeä eikä tahtoa", sanoi hän. "Kuulkaahan nyt, jos hän aamiaista syödessämme tekee jonkin uuden ehdotuksen tahi suunnitelman tahi saa hullun mielijohteen, mitä silloin aiotte tehdä?"
Katsoin häneen tarkoituksellisen vakavasti.
"Myöntyä siihen", vastasin.
"Niinkö? Mutta miksi?"
"Koska en voi tehdä muutakaan."
Hän katsoi minuun hetkisen vakavasti.
"Toivoakseni hän ei ole vielä hypnotisoinut meitä", Madrasia sanoi. "Minusta näyttää aivan siltä, että hänen tarvitsee vain kohottaa sormeaan saadakseen meidät kävelemään jäljessään kuin lampaat."
"Mikä on sittenkin melko huvittavaa", huomautin, "koska se tekee elämän vaihtelevammaksi. Ehkä hänellä on tänään varattuna meille jotakin hyvin kiihottavaa."
"No niin, jos haluatte kulkea talutusnuorassa kuin opetettu karhu, — mutta tuossa hän nyt on!"
Parslewe ja aamiainen tulivat samalla kertaa. Hän oli nähtävästi käynyt ostamassa myymäläkojusta jonkin finanssilehden ja istui syödessään ja juodessaan vakavana tuijottaen numeroihin ja lukien tilastollisia tietoja. Vasta lopetettuaan aamiaisensa hän suvaitsi kiinnittää hieman huomiotaan meidänkin läsnäoloomme. Laskien lehden kädestään hän kumartui pöydän yli holhokkiinsa päin hymyillen hänelle.
"Kas niin, kultaseni", Hän sanoi, "ostitko eilen iltapäivällä kaikki tarvitsemasi tavarat?"
"Ostin kyllä", vastasi Madrasia heti.
"Riittävästikö, kunnes pääsemme kotiin?" jatkoi Parslewe.
"Aivan", sanoi Madrasia.
"Ostitko sattumalta matkalaukun tahi korin tahi jonkin muun, mihin voit pakata tavarasi?" kysyi Parslewe nauraen.
"Kyllä ostin. Luulitko minun lähtevän kantamaan ruskeaa paperilaatikkoa takaisin Wooleriin? Ostin melko kauniin matkalaukun."
"Ahaa!" vastasi Parslewe miellyttävästi. "Hyvä on. Siinä tapauksessa on parasta, että menet täyttämään sen, tyttöseni, sillä neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua lähdemme matkalle."
"Minne sitten?" Madrasia kysyi. "Kotiinko?"
"Ei vielä", sanoi Parslewe. "Lähdemme pikajunassa etelään. Ja vieläpä melkoisen matkan päähänkin, minkä vuoksi meidän on saatava paikka ravintolavaunussa. Laittaudu sen vuoksi valmiiksi."
Madrasia viittasi hennolla sormellaan minuun.
"Häneltä et ole vielä kysynyt mitään?" huudahti hän.
"En olekaan", vastasi Parslewe tyynesti. "Mutta hänkin lähtee mukaan. Lähdemme kaikki. Mene sinä vain laittamaan tavarasi kuntoon." Hän kääntyi minun puoleeni tytön poistuessa huoneesta, ja hänen hymynsä oli kiehtovampi kuin milloinkaan ennen. "Te voitte vallan hyvin seurata tapausten kulkua loppuun asti, herra Craye", hän sanoi. "Saamme luullakseni asiat järjestykseen huomenna puolenpäivän aikaan. Lupaan näyttää teille jotakin sellaista, mikä vetoaa taiteilijasilmäänne. Mitä arvelette?"
"Kun ihminen on pannut sormensa peliin, saa hän antaa koko kätensäkin, herra Parslewe", vastasin. "Olen mukana, mutta hitto vieköön, jos vain tiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa!"
"En ole vielä ihan varma, tiedänkö sitä itsekään, hyvä mies. Mutta luullakseni lähestymme ratkaisua. Valmistautukaa siis matkalle."
Hän poistui sitten, enkä nähnyt häntä ennen kuin kaikki tapasimme toisemme lähtiessämme pikajunaan. Parslewen kanssa oli hyvin hauska matkustaa, koska hän osasi järjestää olomme täydellisen mukavaksi. Hän oli jo tilannut kolme paikkaa ja pöydän ensiluokan ravintolavaunusta ja varustautunut suurella kuva- ja sanomalehtikimpulla. Kuten hän sanoi, meillä ei ollut muuta tehtävää kuin istuutua pehmeille istuimille, pistää jalkamme pöydän alle ja kuluttaa aikaamme ylellisessä joutilaisuudessa. Teimmekin niin, mutta kun juna lähti Newcastlesta pitkälle matkalleen etelään päin, ei Madrasialla eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minne oikeastaan olimme menossa. Luullakseni oli meille, erittäinkin Madrasialle, suureksi kunniaksi, ettemme tehneet minkäänlaisia kysymyksiä, vaan annoimme Parslewen menetellä kanssamme mielensä mukaan. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen aavistus matkamme päämäärästä; ehkä se oli Palkeney Manor tahi jokin muu paikka, missä joku, ehkäpä Sperrigoe, asuu. Mutta en tiennyt ollenkaan, missä Palkeney Manor sijaitsi; Pawley oli kyllä ilmoittanut sen sijaitsevan sisämaassa, mutta sisämaakin on hyvin laaja.
Lounaan syötyämme jäimme vaunuun siksi, kunnes juna saapui Peterboroughiin. Siellä Parslewe varoittamatta meitä lainkaan hätisti meidät laiturille. Siinä hän katseli meitä ivallisesti hymyillen.
"Täältä me vasta oikeastaan aloitammekin matkamme", hän huomautti kuivasti. "Tuo oli vain valmistusta tähän, eikä se ollut edes rasittavaa. Mutta nyt —"
Hän keskeytti äkkiä poistuen luotamme. Hetkisen kuluttua näimme hänen keskustelevan erään virkamiehen kanssa. Madrasia kääntyi puoleeni.
"Ette tietystikään lainkaan aavista, minne olemme menossa", hän sanoi.
"Jos tarkoitatte sitä, etten tiedä sitä tarkasti enkä varmasti, olette oikeassa", vastasin. "Mutta jos tarkoitatte jotakin paikkaa viidenkymmenen tahi sadan neliökilometrin alalla, niin kyllä aavistan."
"Minne sitten?" hän kysyi.
"Olemme luullakseni matkalla johonkin sisämaan piirikuntaan", vastasin alistuvaisesti. "Niitä on kuitenkin useita. Muistan tarpeeksi maantiedettä toistaakseni niiden nimet, jos vain haluatte kuunnella."
"Enkä halua", sanoi hän. "Mutta toivoisin, että olisimme jo siellä, missä se sitten lieneekään. Missähän nyt olemme? Tarkoitan, minne nyt olemme menossa?"
"Olemme vielä pitkän matkan päässä päämäärästämme", vastasin lohduttavasti. "Sitä hän juuri tarkoittaa puhuessaan matkamme jatkamisesta. Todellisuudessa olemme kaukana suoralta linjalta ja meidän pitää nyt otaksuttavasti matkustaa poikki maan. Olemme idässä ja meidän pitää matkustaa länteen."
Madrasia katsoi korkealla päittemme kohdalla seinässä olevaa kelloa.Iltapäivä oli jo puolivälissä.
"Luultavasti tulemme jonnekin noin puolenyön tienoilla", hän sanoi."Mutta juuri sitä olen odottanutkin."
Hän oli väärässä. Matkustimme kyllä pitkälti lähdettyämme Peterboroughista, ja sivuuttaessamme sellaisia paikkoja kuin Rugbyn ja Warwickin tiesin olevamme matkalla Keski-Englannin sydämeen. Mutta saavuttuamme noin kahdeksan aikaan eräälle pienelle asemalle Parslewe komensi meidät pois vaunuista ja sitten ajopeleihin, ja muutamien minuuttien kuluttua ajoimme kuin jonkin keskiaikaisen kaupungin katuja. Emmekä silloinkaan vielä tienneet sen nimeä, tiesimme vain hänen käskeneen ajajan viedä meidät Kruunuun. Vähän ajan kuluttua olimmekin jo sen edustalla ja näimme vanhanaikaisen majatalon, jonka ovesta ilmestyi eteemme hyvin nykyaikainen ovenvartija, joka nähdessään Parslewen hymyili leveästi koskettaen lakkiaan.
"Olen iloinen saadessani tavata teidät jälleen, herra", sanoi tämä virkailija. "Huoneitako, herra?"
Parslewe katsoi mieheen kysyvästi.
"Vai muistatte te minut vielä", sanoi hän.
"En unhoita milloinkaan näkemiäni kasvoja, herra", vastasi ovenvartija."Tätä tietä, herra."
Huomasimme saapuneemme ihmeelliseen vanhaan taloon, paikkaan, missä oli loukkoja ja nurkkia, vanhaa tammea ja kaikkea vanhanaikaista. En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kulkiessani sen kummallisia käytäviä ja portaita pitkin olisinkin tavannut poimukauluksisia herroja ja vannehameihin pukeutuneita naisia. Mutta nykyisessä kunnossaan se oli tarpeeksi nykyaikainen, ja meille tarjottiin välttävä päivällinen, vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Se ja lumoava ympäristömme saattoivat Madrasian ja minut paremmalle tuulelle kuin mitä olimme olleet pitkän matkamme viimeisellä väsyttävällä osalla. Olimme luullakseni silloin molemmat valmiit mukautumaan asian luonteeseen, koska se joka tapauksessa tuntui lupaavalta seikkailulta. Ja päivällisen puolivälissä Madrasia naurahti kummallisesti, veitikkamainen katse silmissään ja kääntyi Parsleween päin, joka tapansa mukaan oli tyyni, hidas ja aivan kuin kotonaan.
"Ellei nykyinen salaperäisyytesi, Jimmie, menetä liian monta useista verhoistaan", sanoi hän, "niin saanko tehdä sinulle yhden kysymyksen?"
"Kyllä, miksi ei", vastasi Parslewe. "Kunhan se vain on järkevä."
"Tarpeeksi järkevä, ainakin", vastasi Madrasia. "Missä me nyt olemme?"
"Aivan niin", sanoin minäkin. "Sama kysymys on askarruttanut minunkin aivojani, vaikka ymmärrykseni onkin heikko. Sillä en minäkään tiedä sitä."
Parslewe katsoi meihin tyynesti kiihtymättä lainkaan. "Olemme vanhanaikaisessa, sangen maalauksellisessa ja mukavassa Kruunun hotellissa Medminsterissä", hän vastasi. "Se sijaitsee torin varrella ja sieltä voidaan katsella mainiosti muutamia keskiaikaisen Englannin viimeisiä jäännöksiä, kuten voitte lukea matkaoppaista, ja mikä on vieläkin parempaa, nähdä sen itsekin aamulla."
"Medminsterissäkö?" huudahti Madrasia. "Mutta sieltähän vanha Sperrigoe on kotoisin. Sama osoite oli joka tapauksessa tuossa Timesin ilmoituksessa, jota Weech näytti meille."
"Aivan niin", Parslewe myönsi kuivasti. "Juuri tässä samassa huoneessa tuon pöydän ääressä oli minulla kerran kunnia puhutella Sperrigoea."
"Milloin sitten?" kysyi Madrasia.
"Ah, joitakin vuosia sitten", hän vastasi välinpitämättömästi.
"Jos sinä olisit ollut kotona hänen käydessään Kelpieshawissa tässä eräänä aamuna, olisit sinä siis tuntenut hänet?" sanoi Madrasia tönäisten minua jalkaan. "Tietenkin, koska te olette tavanneet toisenne jo ennenkin."
"Hän olisi ehkä tuntenut kasvoni", vastasi Parslewe. "Mutta hän ei olisi tiennyt nimeäni; tarkoitan, ettei hän ainakaan tiennyt sitä silloin, kun tapasimme toisemme täällä. Me satuimme joutumaan yhteen täällä, vaikka olimmekin vento vieraita toisillemme, söimme näet päivällisemme samassa pöydässä. Polttelimme sitten sikaria yhdessä jälkeenpäin keskustellen tästä vanhasta kaupungista. Kuulin hänen nimensä, mutta hän ei milloinkaan saanut tietää minun nimeäni; olin hänelle vain jonkinlainen muuttolintu. Arvaan", jatkoi hän kyynillisesti naurahtaen, "että vanha Sperrigoe olisi hämmästynyt äärettömästi, jos hän vain olisi tavannut minut Kelpieshawissa ja tuntenut minut Kruunussa kohtaamakseen muukalaiseksi."
"Oletko sinä tullut tänne tapaamaan vanhaa Sperrigoea?" kysyi Madrasia.
Parslewe oli etevin mies, mitä minä milloinkaan olen tavannut, milloin suoran kysymyksen syrjäyttäminen tuli kysymykseen. Hänen kasvonsa pysyivät aivan ilmeettöminä ja huulet yhteenpurtuina, kunnes jotakin uutta juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi kertoa meille jotakin sen saman vanhan talon historiasta, minne hän oli meidät tuonut. Siitä hän halusi puhella, ja koska molemmat huomasimme hyödyttömäksi kysyäkään häneltä muita asioita, poistuimme hänen luotaan. Mutta minä olin jo saanut tietää jotakin: Parslewe oli ollut siellä ennenkin, oli kohdannut Valkoparran siellä, Valkoparta tuntisi hänet varmasti, ja epäilemättä hän oli matkustanutkin sinne saadakseen puhutella Valkopartaa. Mutta miksi ihmeessä hän karttoi Valkopartaa Kelpieshawissa?
Ennen kuin ilta oli lopussa, sain tietää vieläkin enemmän. Koska Madrasia meni levolle varhain ja Parslewe alkoi kirjoittaa kirjettä tupakkahuoneessa, jäin yksikseni ja menin julkipuolen ovesta kadulle katselemaan ympäristöä. Vanha tori oli kirkkaan kuutamon valaisema, ja näin heti Parslewen olleen oikeassa sanoessaan sen muodostavan palasen keskiaikaista Englantia. Kaikilla puolillani oli vanhanaikaisia puoleksi puusta rakennettuja taloja korkeine päätyineen ja kummallisesti koristettuine julkipuolineen, ja niiden yläpuolelle kohosi aukean toisessa laidassa sijaitsevan kirkon nelikulmainen torni, ja sitä vastapäätä sen toisessa laidassa oli rakennus, jota otaksuin vanhaksi käräjätaloksi. Ellei siellä ja täällä vilkkuvia kaasulamppuja ja kauppojen ovien yläpuolella olevia merkkejä ja nimiä olisi ollut olemassa, olisin voinut luulla joutuneeni takaisin Tudorien aikakaudelle.
Ovenvartijakin tuli torille seisoessani siellä, katsoi taivaalle ja huomautti, että tulee kaunis päivä huomenna viitaten samalla siihenkin, että kauniit säät olisivatkin toivottavia, koska matkustajia alkoi jo ilmestyä paikkakunnalle.
"Täällä käy varmaankin paljon huvimatkailijoita?" tiedustelin.
"Loppumattomasti, herra", hän vastasi. "Täällä käy paljon amerikkalaisia — he pitävät tuollaisesta", lisäsi hän viitaten kädellään torin toisella puolella sijaitseviin vanhoihin taloihin. "Ymmärrän, ettei heidän maassaan ole mitään niihin verrattavaa. Niin, kaikkina kesäkuukausina on tämä paikka täynnä huvimatkailijoita."
"Mutta ette suinkaan te muista kaikkien kasvoja?" kysyin.
Hän nauroi kuullessaan minun viittaavan hänen huomautukseensa meidän saapuessamme sinne.
"En tietystikään, herra, kaikkien satunnaisten kävijöiden", myönsi hän. "Mutta en haluaisi sanoa mitään varmaa siitäkään, koska sellainen käy vähitellen tavaksi. Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku viipyy täällä päivän tahi parikin, en milloinkaan unhota. Tunsin ystävänne heti, hänhän on niin mielenkiintoinen henkilö."
"Siis helposti tunnettava", huomautin minä.
"Juuri niin, herra. Vaikka siitä jo onkin — sallikaa minun muistella — kulunut kolme vuotta, kun hän viimeksi oli täällä. Ah, minä muistan hänet vielä vallan hyvin? Hän oleskeli täällä pari kolme päivää eräänä syksynä. Luullakseni joku harvinaisten esineiden kerääjä. Muistan käyneeni ostamassa hänelle pari laatikkoa, joissa hän voi viedä mukanaan kaikki erilaiset kaupungista ostamansa kapineet. Niillä harjoitetaan melkoista kauppaa täällä, herra — puolet noista kaupoista tuolla toisella puolen myyvät vain niitä."
"Kuinka ne uudistavat varastonsa?" kysyin.
"Tuon saman kysymyksen ovat minulle tehneet lukemattomat henkilöt. Voitaisiin melkein luulla, että he valmistavat niitä, mutta tosiasia on, että tämä on Englannin vanhimpia asuttuja seutuja, ja täällä on paljon vanhoja taloja, vanhoja maakartanoita ja muita sellaisia asumuksia. Ja perheitä kuolee, jolloin niiden monien sukupolvien aikana kokoamat tavarat myydään huutokaupalla, ja paljon niistä joutuu noihin kauppoihin. Siten se tapahtuu, herra. Noissa kaupoissa on paljon muinaisesineitä, mutta siihen nähden sentään verraten vähän, mitä ympäristön vanhoissa taloissa on."
"Tunnetteko te täällä läheisyydessä erään Palkeney Manor-nimisen kartanon?" kysyin voidakseni lisätä omia tietojani, koska mies mielestäni oli ymmärtäväinen ja puhelias. "Täällä kai on olemassa sellainenkin paikka?"
"Palkeney Manorko?" vastasi hän epäröimättä. "On varmasti. Se sijaitsee viiden kilometrin päässä täältä; hieno vanha talo — jonkinlainen näyttelypaikka — jokainen saa katsella sitä maksettuaan shillingin — kaikki amerikkalaiset vieraamme käyvät siellä, ja rahat menevät paikallisille armeliaisuusyhdistyksille. Kartano kuului vanhalle Matthew Palkeneylle. Hän on jo kuollut, ja sanotaan, etteivät asianajajat tiedä, kelle maatila nyt oikeastaan kuuluu — he eivät ole vielä ainakaan saaneet sitä selville. Hieno talo, kieltämättä. Hän oli kummallinen vanha herrasmies, tämä vanha Palkeney — ja ajatellessani häntä muistankin, että ystävänne luullakseni tunsikin hänet. Muistan ainakin sen, että ystävänne oleskellessa täällä viimeistä päivää vanha Palkeney ajoi tänne vaunuissaan ja antoi minulle erään esineen luovutettavaksi hänelle — autoin häntä esineen sijoittamisessa toiseen niistä laatikoista, jotka olin ostanut hänelle."
"Teillä on mainio muisti", huomautin.
"Kaikkeahan sitä tulee ajatelleeksi, herra. Kasvot esimerkiksi kaivavat esille vanhoja muistoja, vai mitä? Ja minä olen aikoinani nähnyt muutamia hyvin merkillisiäkin kasvoja, jotka eivät haihdu mielestä parinkaankymmenen vuoden jälkeen. Muutamat kasvot ovat tietysti niin tavallisia, etteivät ne herätä lainkaan huomiota, mutta toiset —"
Tällä hetkellä Parslewe pisti päänsä esille kääntöoven raosta takanamme ja huomattuaan ovenvartijan portailla tuli ulos. Hänellä oli kirje kädessään. Tultuaan ovenvartijan luo hän viittasi kirjeellään torin toiseen päähän.
"Eikö herra Charles Sperrigoen konttori ole juuri tuon nurkan takana tuolla?" hän kysyi. "Niinkö? No, menkää sitten ja pudottakaa tämä kirje hänen kirjelaatikkoonsa, että hän saa sen heti aamulla käsiinsä. Menkää nyt, niin olette hyvä mies." Kun mies oli lähtenyt toimittamaan asiaa, kääntyi hän minun puoleeni. "No, herra!" sanoi hän puoleksi kyynilliseen ja puoleksi leikilliseen tapaansa. "Kuinka tämä kaikki vetoaa teidän taiteelliseen makuunne?"
"Kuin hieno näyttämöasetus jollekin salaisuudelle, herra Parslewe."
"Luulen teidän olevan oikeassa. Mutta luullakseni ratkaisemme ne kaikki huomenna, poikaseni. Ja jos tähän juttuun on liittynyt joitakin salaisuuksia, eivät ne suinkaan ole olleet minun aiheuttamiani. No niin, lähden nyt nukkumaan. Hyvää yötä."
Sanottuaan sen ja nyökäytettyään iloisesti hän poistui huolettomana, ja hetkisen kuluttua minäkin seurasin hänen esimerkkiään hämmentyneempänä kuin milloinkaan ennen hänen viimeisen huomautuksensa johdosta. Sillä ellei hän ollut saanut aikaan kaikkea tätä salakähmäilyä, niin kuka sitten?
Sitä, saataisiinko salaisuus ratkaistuksi vielä seuraavanakaan päivänä vai ei, emme tienneet, mutta se painoi vielä raskaasti mieltämme seuraavana aamuna. Kymmenen aikaan Parslewe, joka aina teki kaikki suunnitelmansa neuvottelematta kenenkään toisen kanssa, jota ne mahdollisesti koskivat, johdatti meidät Kruunun oven edustalle pysähtyneihin kahden hevosen vetämiin vaunuihin antaen syrjässä joitakin määräyksiä ajajalle. Sitten lähdimme ajamaan harvinaisen maalauksellisen ja tiheämetsäisen seudun halki. Madrasia, joka oli juuri tullut Cheviotin melkein puuttomilta rinteiltä, riemastui heti. Lehti oli jo puussa, laajat niityt olivat tuoreen viheriän ruohon peitossa ja metsän kujanteissa, joita pitkin ajoimme, keltanarsissit ja metsävuokot muodostivat värikkäitä täpliä puhkeavaa vihannuutta vasten. Hänelle olivat myös uutta nuo kummallisesti katetut majat tien varrella, joista monet olivat melkein metsän peitossa ja kaikki vanhanaikaisia.
"Tämähän muistuttaa sitä vanhaa Englantia, jota katsellaan kuvista!" hän huudahti. "Tuntuu aivan siltä kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin."
"Niin me toki olemmekin", sanoi Parslewe luoden meihin yhden noita omituisia vakavia katseitaan. "Takaisin Elisabethin aikoihin. Näillä seuduilla ei ole juuri mikään muuttunut sitten Shakespearen aikojen — eivät talot eivätkä ihmisetkään. Ja jos sinä, kultaseni, aiot kiintyä enemmän keskiaikaisiin oloihin, saat pian halusi tyydytetyksi, koska saavumme kohta taloon, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin."
Mutta ennen tämän tapahtumista vaunut pysähtyivät erään tien vieressä sijaitsevan majan edustalle ja Parslewe laskeutui tielle puhumatta meille sanaakaan, koputti ovelle ja meni sisään. Hän viipyi siellä monta minuuttia, ja kun hän vihdoinkin ilmestyi jälleen näkyviin, tapahtui se erään pitkän päivettyneen vanhan miehen seurassa, jota otaksuin metsänvartijaksi hänen samettitakkinsa ja yleisen esiintymisensä perusteella. Viitaten ajajaa seuraamaan Parslewe käveli edellä toverinsa rinnalla ja kääntyi hetkisen kuluttua erääseen tien vieressä kasvavaan metsikköön. Kun saavuimme sen portin kohdalle, josta he olivat menneet, näimme heidän keskustelevan kolmannen henkilön kanssa, joka, vaikka olikin jo hyvin vanha, hakkasi vielä halkoja. He keskustelivat kolmisin jonkin aikaa.
"Mitä hän nyt tiedustelee?" kysyi Madrasia.
Pudistin päätäni, koska ei mikään enää voinut taivuttaa minua mietiskelemään Parslewen tekoja.
"Emme voi menetellä sen viisaammin tällä haavaa", sanoin niin oraakkelimaisesti kuin suinkin, "kuin antaa asioiden mennä menojaan. En tiedä, mitä hän tiedustelee, mutta annetaan hänen vain noudattaa omia mielijohteitaan. Me saamme kyllä kaiken selville vähitellen."
"Minne olemme menossa?" kysyi Madrasia.
"Kuvittelen, mutta voinhan olla väärässäkin, meidän olevan matkalla Palkeney Manoriin, josta Murthwaite kertoi meille. Luulen meidän olleen matkalla sinne eilisaamusta asti, jolloin lähdimme Newcastlesta. Talo on varmaankin juuri se, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin. Teidän on parasta valmistautua kaiken varalta, kuten minäkin olen tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" Madrasia kysyi. "Tekin alatte käydä salaperäiseksi."
"Aivoni ovat luullakseni kasvaneet", vastasin. "Mutta viis siitä!Tiedän joka tapauksessa jotakin."
"Mitä sitten?"
Kumarruin hänen puoleensa koettaen näyttää niin salaperäiseltä kuin suinkin ja puhuin hiljentäen ääntäni.
"Sen", sanoin melkein värisyttävästi, "että Parslewellä on kuparilipas taskussaan."
Hän peräytyi tuijottaen minuun kuin olisi ajatellut minun tulleen sekapäiseksi. Minä nyökäytin kuitenkin juhlallisesti.
"Totta se vain on", sanoin. "Näin hänen pistävän sen päällystakkinsa oikeaan ulkotaskuun. Ja lippaassa on selitys kaikkeen. Hst, ei sanaakaan! Hän palaa nyt takaisin."
Parslewe tuli takaisin jättäen molemmat vanhukset puhelemaan keskenään, ja minä huomasin heidän tuijottavan poistuvaan olentoon syvällä mielenkiinnolla. Mutta sen sijaan, että olisi noussut vaunuihin jälleen, hän viittasikin meille tavalliseen käskevään sävyynsä, että laskeutuisimme tielle. Sitten hän kääntyi ajajan puoleen.
"Eikö tuolla kylän läheisyydessä tien varrella ole muuan ravintola?" kysyi hän. "Aivan niin. Ajakaa siis sinne, pankaa hevosenne talliin ja odottakaa siellä, kunnes lähetän hakemaan teitä. Kävelemme lopun matkasta", hän jatkoi kääntyen puoleemme. "Tuolla hieman kauempana on polku, joka vie metsän läpi."
Hän johdatti meitä tietä pitkin vielä noin satakunta metriä kääntyen sitten eräälle ratsutielle, joka luikerteli kunnioitettavien vanhojen puiden lomitse noin kilometrin pituudelta. Kulkumme oli melko hidasta, koska Madrasia tahtoi välttämättä koota itselleen kimpullisen kevätesikkoja. Hän oli juuri viimeistelemässä sitä, kun Parslewe, joka oli kulkenut hieman edellämme, huusi meille. "Kas niin, täällä sitä nyt ollaan!" sanoi hän. "Paikka on tuolla."
Jatkoimme matkaamme ja tapasimme hänet metsän laidasta nojaamassa muuatta porttia vasten. Hän viittasi eteenpäin kepillään.
"Palkeney Manor", huomautti hän kuivasti.
Madrasia huudahti äkkiä iloisesta ihmettelystä. Mutta minä en hämmästynyt lainkaan, koska edessämme leviävässä näköalassa oli tuota viehkeätä suloa ja tyyntä kauneutta, mitä ei mikään muu kuin meidän maamme voi tarjota. Katselimme aaltoilevaa puistoa, eloisan viheriää vanhoine puineen, joiden siimeksessä sarvipäiset antiloopit kävivät laitumella. Muutamassa pienoislaaksossa oli puiden varjostama vesilammikko, missä karjaa seisoi polviaan myöten vedessä, ja sen toisella puolen eräällä kummulla sijaitsi pitkien jalavien ja suurien pähkinäpuiden ympäröimä kaunis vanha rakennus, jonka piirteitä vuosisadat olivat pehmentäneet.
Tuijotimme kaikki siihen tarkkaavaisesti hetkisen. Sitten Madrasia sanoi vienosti:
"Millainen ihmeellinen paikka! Jimmie, sinäkin kai ajattelet niin."
Mutta Parslewe loi meihin vain yhden kummallisia silmäyksiään.
"Hm!" hän vastasi. "Sanoakseni sinulle totuuden, tyttöseni, arvailin juuri, mahtanevatko viemärit olla kunnossa. Maalauksellisuus on kyllä omiaan tällaisille paikoille, mutta mennään nyt kuitenkin hieman lähemmäksi."
Kävelimme hitaasti puiston halki ihaillen sen metsäistä kauneutta, sivuutimme kimaltelevan veden ja arat antiloopit ja saavuimme vihdoin rakennuksen edustalle, Madrasian riemuitsevan ihailun kiihtyessä jokaisella hänen ottamallaan askeleella. Mitä minuun taasen tuli, aloin suuresti ihmetellä tuntien samalla voimakasta uteliaisuutta, niin, erittäinkin uteliaisuutta. Mitä meillä oli tekemistä täällä?
Mutta Parslewe näytti tietävän sen opastaen meidät suoraan avonaiselle julkipuolen ovelle.
"Tätä paikkaa näytellään yleisölle muutamina päivinä viikossa", hän sanoi. "Tämäkin on sellainen päivä, joten voimme mennä sisään."
Menimme taloon ja muuan vanhahko nainen tuli vastaamme. Hänellä oli pukunsa suojana musta silkkiesiliina ja kaulassaan ohut kaulaketju, ja minä otaksuin niitä tunnuskuvallisiksi merkeiksi siitä, että hän oli talon emännöitsijä. Huomasin hänen heti ensi silmäyksen jälkeen katselevan Parsleweä hyvin merkitsevästi.
"Hyvää huomenta, rouva", sanoi Parslewe niin vanhanaikaisen kohteliaasti kuin suinkin. "Me saamme luullakseni katsella hieman ympärillemme?"
Emännöitsijä ryhtyi selittämään. Kaikki juhlahuoneet, niihin luettuina nekin, joita kuningatar Elisabet oli kerran käyttänyt, ja vuode, jossa hänen majesteettinsa oli nukkunut, olivat katselijoiden nähtävänä. Vieraiden oli maksettava siitä huvista shillinki hengeltä, ja rahat menevät paikallisille armeliaisuuslaitoksille. Parslewe maksoi siis kolme shillinkiä, ja me kaikki kirjoitimme nimemme erääseen kirjaan, Parslewe viimeiseksi. Kun hän laski kynän kädestään emännöitsijän nähden, kääntyi hän tämän puoleen.
"Kuulkaahan nyt, rouva", hän sanoi, "oletteko te nähnyt minua milloinkaan ennen?"
Nainen katsoi häneen tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Kyllä, herra", vastasi hän epäröimättä. "Muistan teidät vielä. Olette sama herrasmies, joka söi päivällistä täällä isäntävainajani kanssa noin kolme vuotta sitten ja vietti sen jälkeen illankin hänen luonaan. Mutta en ole milloinkaan kuullut nimeänne, herra."
Parslewe nyökäytti päätään ja huomautettuaan, ettei meitä tarvitse opastaa ja että hän mieluummin kuljeskelee huoneissa yksikseen, opasti meidät ensin lämpiöön ja sitten portaita juhlahuoneihin. Meille selveni jo heti alussa, että hän tunsi paikan täydellisesti, ja seuraavan tunnin hän oli oikein haltioissaan saadessaan toimia oppaana meidän ihmetellessämme ja ihaillessamme niitä esineitä, joita hän näytteli. Mutta juuri kun tutkimme sitä vuodetta, missä kuningatar Elisabeth oli levännyt, tuli emännöitsijä huoneeseen katsoen Parsleween tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen.
"Herra", sanoi hän melko nöyrästi, "tuon teille herra CharlesSperrigoen terveiset, hän odottaa teitä aamuhuoneessa."
Parslewelle oli luonteenomaista, että hän ensin harkitusti lopetti sen, mitä hän juuri kertoi meille kuningatar Elisabethista ja hänen Palkeneyhin tekemästään vierailusta, ennen kuin hän liikahtikaan lähteäkseen tapaamaan Charles Sperrigoea. Pelkään meidän kuulleen vain puolet hänen sanoistaan, koska molemmat tunsimme, että se, mitä mahdollisesti saamme kuulla alakerrassa, osoittautuu varmasti paljon mielenkiintoisemmaksi kuin mikään, mitä Parslewe voi kertoa meille kuudenneltatoista vuosisadalta. Minä ainakin tunsin melkoista kiihkoa, kun hän vihdoinkin lähti siitä kummallisesta vanhasta huoneesta, missä olimme.
"No niin, tulkaa kanssani", hän sanoi. "Meidän on luullakseni puhuteltava tuota herraa ja selvitettävä asiat hänen kanssaan. Emännöitsijä puhui kai jotakin aamuhuoneesta."
Hän näytti tietävän tarpeeksi hyvin, missä se sijaitsi, ja opasti meidät suoraan sinne. Sen ovi oli hieman raollaan, ja kun Parslewe aukaisi sen kokonaan, näimme herra Charlesin seisovan takkamatolla suuret kasvot odottavasti kääntyneinä puoleemme. Niiden ilme oli vakava, ylpeä ja luotansa työntävä, mutta se muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hänen katseensa sattui Parsleween. Hän todella melkein hypähti, liikahteli, tointui sitten hämmästyksestään ja huohotti.
"Jumala varjelkoon sieluani!" hän huudahti. "Hyvä herra, olemme varmasti tavanneet toisemme ennenkin?"
Parslewe nauroi ivallisesti.
"Varmasti kylläkin", hän vastasi niin ylimalkaisesti kuin suinkin."Meidät molemmat voidaan luullakseni hyvinkin helposti tuntea, herraCharles. Ja muistaakseni olette tavannut nämä nuoret henkilöt joennenkin."
Charles kiiruhti toteamaan sen sivumennen. Oli näet ilmeistä, että olimme hyvin vähäpätöisiä tekijöitä tässä tilaisuudessa verrattuina Parsleween, johon hänen katseensa oli kohdistunut omituisella mielenkiinnolla.
"Minulla on ollut se ilo", hän sanoi. "Mutta me, hyvä herra, tapasimme toisemme eräänä iltana noin pari kolme vuotta sitten Kruunussa, tuolla lähimmässä kaupungissa, missä luullakseni nytkin oleskelette. Muistan vielä keskustelummekin, joka oli hyvin valaiseva ja mielenkiintonen. Hyvänen aika! Mutta minä en saanut tietää nimeänne."
"Minäpä sain", sanoi Parslewe nauraen. "Sen tähden juuri en halunnut tavata teitä, silloin kun kävitte talossani."
Herra Charles tuijotti häneen, koska hän ei voinut käsittää tätä. Hän katsoi vuoroin meihin kumpaankin ja vihdoin Parsleween. Hänen ilmeessään oli jotakin sellaista, mikä pani minut ajattelemaan, että hän mahdollisesti luuli Parsleweä hieman sekapäiseksi.
"Mutta miksi, hyvä herra?" kysyi hän sovittavasti. "Miksi? Olenko minä sitten niin —"
Parslewe nauroi viitaten suuren takan laudoitukseen. Siellä kaiverrettuna tammeen oli Palkeneyn vaakuna ja sen alla sama mielilause, joka oli saanut minut kiihkeästi ihmettelemään, silloin kuin näin sen ensi kerran kuparilippaassa.
"Näettekö tuota?" kysyi hän. "Juuri sitä. Katsokaa, minulla on Palkeneyn verta suonissani. Ja mitä minä haluan tehdä, sen minä teenkin neuvottelematta kenenkään kanssa. Perheominaisuuksia, Sperrigoe. Mutta te olette luullakseni nähnyt siitä todisteita ennenkin."
Herra Charles tuijotti vieläkin häneen. Hän näytti mieheltä, joka on odottamatta saanut käsiinsä jonkun kummallisen eläimen eikä tiedä, mitä se seuraavassa silmänräpäyksessä tekee. Mutta hierottuaan leukaansa hieman hän sanoi:
"Pitääkö minun ymmärtää sananne niin, että teillä on todellakinPalkeneyn verta suonissanne? Silloin —"
Parslewe viittasi äkkiä huoneen keskellä sijaitsevaan pöytään pyytäen meitä kaikkia istuutumaan sen ääreen. Huomasin silloin, kuinka hän itse istuutui sen päähän jääväämättömällä oikeudella.
"Parasta on istuutua ja jutella sitten asioista", sanoi hän. Kun olimme sijoittautuneet pöydän ääreen, Madrasia hänen oikealle ja minä hänen vasemmalle puolelleen ja herra Charles häntä vastapäätä, pisti hän kätensä takkinsa taskuun, otti sieltä esille kuparilippaan ja asetti sen eteensä pöydälle kummallisesti hymyillen. "Tiedättekö, mikä tämä on, Sperrigoe?" kysyi hän.
Herra Charles irvisti.
"Monien huolien ja levottomuuden tuottaja minulle, hyvä herra", vastasi hän. "Näen tarpeeksi hyvin, mikä se on."
"Niin, ja nyt tahdotte varmaankin tietää, kuinka minä olen saanut sen haltuuni", sanoi Parslewe. "Kuten nämä nuoret ihmisetkin. Kerron sen teille. Vanha Matthew Palkeney lahjoitti sen minulle."
"Lahjoitti!" huudahti herra Charles. "Te siis tunsitte hänet?"
"Enkö minä jo kertonut teille, että minulla on Palkeneyin verta suonissani?" sanoi Parslewe. "Minun isoäitini isoäiti oli muuan Palkeney, syntynyt juuri tässä talossa. Voin näyttää teille milloin tahansa sekä Palkeneyin että Parslewein sukutaulun. Ja kun saavuin Kruunuun sinä kertana, josta äsken mainitsitte, tein sen vain uteliaisuudesta saadakseni nähdä tämän paikan. Esitin itseni vanhalle Matthewille. Olin ottanut sukutauluni mukaani; me vertailimme muistiinpanoja ja perheasiakirjoja ja pidimme hauskaa. Söin päivällistä hänen kanssaan täällä eräänä iltana, jolloin kävimme läpi koko perhehistoriamme."
"Hän oli siis varma sukulaisuudestanne?" kysyi herra Charles.
"Hän ei voinut muuta", sanoi Parslewe kuivasti. "Esine on tässä eikä sitä voida kieltää. Mutta emme puhuneet laajalti siitä saatuamme sen kerran selväksi. Yhteinen makumme ja rakkautemme vanhoihin esineihin yhdisti meitä paremmin. Ja seuraavana päivänä vanhus ajoi Kruunuun minun ollessani jossakin kaupungilla ja jätti sinne minulle osoitetun käärön. Se sisälsi tämän kuparilippaan, joka on ollut perheen hallussa, en tiedäkään, kuinka kauan aikaa, ja noin kuusi tahi seitsemän vanhaa kirjaa, joita olin ihaillut. Lahja oli suurenmoinen. Kirjoitin hänelle kauniin kiitoskirjeen ja vein lahjani kotiini tietämättä lainkaan, muistakaa se", lisäsi Parslewe katsoen meihin äkkiä terävästi, "mitä tämä lipas sisälsi."
Herra Charles alkoi käydä hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli sellaisen miehen näköinen, joka on päässyt varmuuteen siitä, että hän tulee saamaan selville jotakin.
"Hyvä herra", hän sanoi, "mitä se sitten sisälsi?"
Parslewe otti lippaan käteensä ja koputti siihen merkitsevästi sormellaan.
"En milloinkaan tiennyt sen sisältävän mitään, ennen kuin noin kuusineljättä tuntia sitten", vastasi hän. "En olisi saanut sitä ikinä selvillekään, elleivät miehenne olisi nostaneet sellaista melua siitä. Mutta kun te aloititte, kun kuulin Crayelta teidän itsenne olevan saalistamassa tuolla Northumberlandissa, aloin minäkin tietysti miettiä asioita. Ja minusta näytti siltä, että salaisuus oli tuon Bickerdalen hallussa, jolle olin luovuttanut lippaan korjattavaksi ja joka sai pitää sitä hallussaan tarpeeksi kauan voidakseen tutustua siihen paremmin kuin minä. Mieleeni juolahti, että Bickerdale, tyytymättä siihen, mitä hän oli saanut teiltä ilmoitettuaan lippaan säilytyspaikan, oli löytänyt siitä jotakin, jota hän säilytti toisen suuremman palkinnon toivossa. Matkustin sen vuoksi Newcastleen ja aloin ottaa siitä selkoa. Ja sainkin asiasta selvän, vaikka en vieläkään tiedä, milloin Bickerdale löysi erään asiakirjan lippaasta; havaitsin kuitenkin, että hänellä oli se hallussaan. Ja Crayen ja teidän valtuutettunne Pawleyn läsnäollessa, jolle minä vähää ennen uskoin muutamia tietoja, pakotin Bickerdalen luovuttamaan asiakirjan minulle. Se on nyt hallussani. Ja se ratkaisee kysymyksen, joka on vaivannut teitä."
Herra Charles alkoi käydä yhä kärsimättömämmäksi, hänen lihavat valkoiset sormensa rummuttivat pöytää. Ja kun Parslewe lopetti, puhkesi hänen kärsimättömyytensä esille nopeana kysymyksenä:
"Mikä tuo asiakirja on?"
Parslewe hymyili kääntäen lippaan niin, että sen neljä pyöreätä nuppimaista jalkaa tulivat ylimmäisiksi.
"Näytän sen teille", hän sanoi. "Ja minä näytän teille samalla senkin, minne vanha Matthew Palkeney oli piilottanut sen, aikoen ehkä ennen kuolemaansa kertoa teille, Sperrigoe, sen kätköpaikan. Katsokaahan nyt, tässä lippaassa on toinenkin pohja. Nämä nupit on kierrettävä irti näin, toinen toisensa jälkeen. Kun ne on irroitettu kuten nyt, otetaan tämä levy pois paikoiltaan, ja silloin nähdään, että sisäpohjan ja sen välissä on matala ontelo. Ja tässä on tuo asiakirja. Panin sen takaisin lippaaseen, että tekin näkisitte paikan, missä se on ollut piilossa."
Hän työnsi pöydän yli saman kuoren, jonka minä olin nähnyt hänen ottavan Bickerdalelta. Asianajaja tarttui siihen kiihkeästi. Hän levitti auki sen sisässä olevan postipaperiarkin, ja hänen terävät, tarkat silmänsä lukivat sen sisällön muutamissa sekunneissa. Hän haukkoi ilmaa, niin että hänen suuret kasvonsa punastuivat, ja katsoi sitten pöydän yli Parsleween.
"Hyvä Jumala, hyvä herra", hän huudahti, "tiedättekö, mikä tämä, mikä tämä tärkeimmistä tärkein asiakirja on?"
"Kyllä", vastasi Parslewe kuivasti. "Mutta nämä molemmat eivät tiedä."
Herra Charles kääntyi puoleemme. Luullakseni hän sai jotakin huojennusta hämmentyneille tunteilleen saadessaan kertoa jollekin kuulijalle jotakin.
"Tämä — tämä on testamentti", sanoi hän melkein pelonsekaisella korostuksella. "Kuolleen asiakkaani herra Matthew Palkeneyn tekemä testamentti. Hänen itsensä kirjoittama tavalliselle postipaperiarkille. Mutta se on täysin pätevä, asianomaisesti laadittu ja todistettu. Tunnen todistajatkin —"
"Niin minäkin", Parslewe huomautti nauraen. "Juttelin heidän molempien kanssa tänä aamuna ajaessamme tänne."
"Ja — ja, lyhyesti sanottuna, se on juuri sellainen kuin sanoin", jatkoi herra Charles. "Mikään ei voi kumota sitä. Ja siinä, niin harvoilla sanoilla kuin suinkin, herra Matthew Palkeney luovuttaa kaiken, mitä hän kuollessaan omistaa, herra Parslewelle. Ihmeellistä!"
Parslewe työnsi kätensä taskuunsa.
"Minä en näe siinä mitään niin erittäin ihmeellistä", huomautti hän kylmästi. "Mehän olimme samaa verta. Vanhus halusi varmaankin tehdä sen ja toteutti tuumansa. Mutta hän ei neuvotellut milloinkaan minun kanssani siitä, Sperrigoe."
"Sitä suurempi iloinen yllätys teille, hyvä herra!" huudahti Charles. Hän näytti joutuneen aivan toisenlaiselle tuulelle luettuaan testamentin vielä kerran läpi tarkkaavaisemmin kuin äsken. Hän hieroi käsiään, nauraa hihitti, säteili kaikille meille kolmelle ja näytti vapautuneen raskaasta, mieltä painavasta taakasta. "Sydämelliset onnitteluni, herra", jatkoi hän taivuttaen melkein kunnioittavasti päätään pöydän toista päätä kohti. "Herra Parslewe, olette saanut tämän perusteella haltuunne hyvin kauniin maatilan. Päärakennus on Englannin vanhimpia ja kauneimpia, tila on lumoava vaikkakin pieni, ja — ja, kuinka sen nyt sanoisinkaan, sen tulot arvioidaan noin viideksi- tahi kuudeksituhanneksi punnaksi vuodessa. Ihanaa!"
Mutta Parslewe nojautuen taaksepäin tuolissaan kädet housujen taskuissaoli jännittänyt huulensa kapeaksi viiruksi. Hän katsoi pöydän yli herraCharlesiin kuin hän ei enää milloinkaan aikoisikaan avata suutaan.Mutta hän puhui sentään.
"Niin", hän sanoi kuivimmalla ja töykeimmällä tavallaan. "Juuri niin!Ehkäpä! Mutta katsokaa, minä en halua sitä. Enkä minä tahdo sitä."
Kuolonhiljaisuus levisi ympärillemme. Madrasia katsoi ihmetellen holhoojaansa. Minä olin jo kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni häneen. Herra Charles Sperrigoe taas punastui tulipunaiseksi, kuin joku olisi läimäyttänyt häntä korvalle loukkaavasti. Hän kumartui eteenpäin.
"Te — kuulkaahan nyt, hyvä herra, minä pelkään, että minulla on taipuvaisuutta kuurouteen", sanoi hän. "Pitääkö minun ymmärtää teidän todella tarkoittavan —?"
"Minä sanoin, etten halua enkä tahdo sitä omakseni", toisti Parslewe kovasti. "Olisin sanonut sen vanhalle Matthewillekin, jos hän vain olisi vaivautunut kysymään sitä minulta. Olen sellainen mies, jolla on määrätyt ja peruuttamattomat periaatteet. Kun matkustin nuorena miehenä Intiaan, vannoin, etten tässä elämässä omista enkä ota mitään sellaista, jota en ole ansainnut omilla ponnistuksillani, ja sen valani aion pitääkin. En halua Palkeneyn maatilaa, en Palkeneyn taloa enkä Palkeneyn rahoja, koska minulla on niin paljon omiakin, etten oikeastaan tiedä, mitä niillä teenkään, ja sellainen koti, joka sopii minulle paljon paremmin kuin tämä. Jos haluatte tutustua minuun, lukekaa uudestaan tuo mielilause. Teen vain sitä, mikä minua miellyttää. Ja koska minä en halua tätä omakseni, on asia selvä."
Herra Charlesin hämmästyneet kasvot saivat takaisin tavallisen värinsä ja hän nauroi äkkiä hyvin huvitettuna.
"Hyvänen aika!" hän sanoi. "Hyvä herra, teidän palkeneylaista sukujuurtanne ei voida epäilläkään, sillä Palkeneythan ovat aina olleet kummallisia. Mutta unhotatte nyt jotakin, jotakin hyvin asiaankuuluvaa. Tämä paikka on teidän. Niin, juuri teidän! Kaikki on teidän. Minä luullakseni pitäisin teidän sijassanne sen hyvänäni siekailematta, hyvä herra!"
Parslewen huulet jäykistyivät taas. Mutta ne höltyivät hetkisen kuluttua, ja hän kumartui jälleen pöydän yli alkaen hymyillä.
"Jos vain tämä paikka kuuluu minulle ehdottomasti ja kokonaan", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "saan kai menetellä sen kanssa mieleni mukaan?"
"Siihen ei kukaan ihminen voi vastata kieltävästi", sanoi Charles."Kaikki on teidän."
"Silloin sanon teille jotakin", sanoi Parslewe hymyillen kauniisti ja heiluttaen kättään. "Minä lahjoitan tämän näille molemmille nuorille. He sopivat hyvin toisilleen ja tämäkin miellyttää heidän makuaan kuin sormikas kättä. He voivat mennä naimisiin heti ja asettua asumaan tänne, ja minä voin tulla tervehtimään heitä jolloinkin, ja hekin voivat tulla silloin tällöin Kelpieshawiin tervehtimään minuakin. Parempaa ratkaisua en voi keksiä tälle vaikeudelle. Me teemme lahjakirjan heille ja heidän lapsilleen —"
Nyt olivat jo Madrasian posket tulipunaiset ja hän kääntyi Parslewen puoleen leimuavin silmin.
"Jimmie!" hän huudahti. "Kuinka — kuinka sinä uskallat? Milloin sinä luovut tuosta mielettömästä tavastasi, että sinä päättelet toisten ihmisten asioista kuin he olisivat vain nukkeja? Hyvänen aika, herra Craye ei ole edes pyytänytkään minua vaimokseen!"
Parslewe kääntyi meidän puoleemme töykeimmällä hymyllään.
"Entä sitten, kultaseni!" hän vastasi verkalleen. "Ellei hän ole, on se hänen oma syynsä. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on ollut siihen paljonkin sopivia tilaisuuksia. Mutta —"
Herra Charles pelasti nyt tilanteen. Hän nousi tuoliltaan kumartuenParslewen puoleen, uskalsipa vielä antaa pienen viittauksenkinParslewelle.
"Hyvä herra", kuhersi hän. "Minä luulen — hm — että meidän pitää nyt jättää nuoret ystävämme hetkiseksi kahden kesken, hyvä herra. Suokaamme heille — hm — hetkinen lyhyeen vaatimattomaan keskusteluun keskenään — hm — sillä aikaa kuin me lähdemme johonkin toiseen huoneeseen tutkimaan, miltä Palkeneyn kuuluisa kuiva sherry maistuu, hyvä herra. Aivan niin, aivan niin —"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo houkutellut Parslewen pois huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Madrasia ja minä tuijotimme toisiimme pöydän yli istuessamme siinä vastakkain. Aikaa tuntui kuluneen melkoisesti, ennen kuin voin puhua.
"Madrasia!" onnistui minun vihdoin sanoa. "Madrasia!"
"No?" vastasi hän.
"Madrasia!" jatkoin minä. "Tämähän on vallan hirveätä! Tehän tiedätte, millainen holhoojanne on — kauhea mies. Mikään ei voi estää häntä noudattamasta omaa tahtoaan kaikissa asioissa. Joko siitä pidämme tahi emme, tekee hän kuitenkin sen, mitä — mitä hän juuri äsken sanoi."
Madrasia katsoi pöytään alkaen tarkastella pöytäliinan kirjailua.
"Entä sitten?" sanoi hän.
"Minusta se ei ole lainkaan hyvin", minä sanoin. "Jos nyt otaksutaan — niin, jos nyt otaksutaan, että suostumme hänen toivomukseensa ja menemme naimisiin, mitä silloin seuraa? Tämä on tietysti vain otaksuma."
"Entä sitten", sanoi hän jälleen.
"Ettekö te ymmärrä, kuinka hirveätä se olisi?"
Hän vilkaisi minuun äkkiä kääntäen sitten katseensa yhtä nopeasti syrjään.
"Kuinka niin?" kysyi hän.
"Ihmiset sanoisivat minun menneen naimisiin teidän kanssanne rahojen vuoksi", sanoin rohkeasti. "Sellainen olisi hirveätä meille molemmille."
Hän vaikeni hetkiseksi kuljettaen sormeaan pöytäliinan kirjailua pitkin. Sitten hän sanoi painokkaasti:
"Pyh!"
"Ei!" sanoin yhtä painavasti, "koska he tekisivät niin. Minä tunnen heidät. Ja se on tavattoman kovaa minulle, koska se kumoaa suunnitelmani. Parslewe on tehnyt tyhjäksi kaikki aikeeni. Jos minä vain olisin tiennyt —"
"Mitä sitten?" kysyi Madrasia.
"Sen, että hän aikoo tehdä tällaisen kepposen meille", vastasin minä katkerasti. "Jos minä vain olisin tiennyt sen, olisin —"
"Te olisitte tehnyt — mitä?" kysyi hän minun keskeyttäessäni ja epäröidessäni.
"Olisin kosinut teitä tänä aamuna hotellin puutarhassa tahi vaunuissa tahi metsässä, kun Parslewe kulki edellämme", vastasin. "Tahi eilen tahi toissapäivänä tahi sitäkin edellisenä päivänä tahi milloin tahansa ensi tapaamisemme jälkeen. Mutta nyt — eikö nyt näyttäisi aivan siltä kuin minä kosisin Palkeneyn maatilaa?"
Hän kohotti äkkiä katseensa vilkaisten minuun kummallisesti ja nousten tuoliltaan meni erääseen ikkunakomeroon. Minä seurasin häntä ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen.
"Mitä ihmettä meidän nyt pitää tehdä?" kysyin häneltä. "Neuvokaa minua!"
Sain hänet vihdoinkin kohdistamaan katseensa minuun.
"Te olette hirveän vanha aasi!" hän sanoi kuiskaten. "Minä keksin ratkaisun heti. Hän ei sanonut lahjoittavansa tätä minulle, vaan meille molemmille!"
"Tämä tulee siis kuulumaan meille molemmille, vai mitä?" kysyin kiihkeästi.
"Siltä ainakin minusta näyttää", vastasi hän kainosti.
Sitten, mutta kuitenkin vasta hetkisen kuluttua, menimme kertomaan senParslewelle.