— No, mikä nyt on? kysyi Johannes. — Mikä kirje se on? Mistä se on?
— Se on kotoa.
— Onko mitä tapahtunut?
— On.
Mari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.
— Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.
— Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin tulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.
— Kuollut?! huudahti Johannes.
— Kuollut?! — tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.
— Niin… Halvaukseen… ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki kolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä aloin sitte ensiksi sanoen:
— Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää. Paljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan se on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta puolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi ruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo Sillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta liene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen äiti on ai'ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut. Ihmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin hyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme vain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä sairaalasta.
— Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän tekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, — myöntelivät molemmat.
Ja sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä asioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin pian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä ja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan. Siihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi Johanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän siinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa taas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä itsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa pois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois lähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin — pikaiseen näkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan katsomassa…
Seuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni pikaista parantumista.
— No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? — sanoin lähtiessäni.
— Toivottavasti syksyllä, ell'ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi toinen hyvillä mielin.
Minä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.
Pietarissa 1888.
Hän oli noita pikku virkamiehiä, noita "ikuisia nimineuvoksia", joista ei koskaan loppua tule Pietarin virastojen vilinässä.
Minä näin hänen usein eräässä hyvin vilkasliikkeisessä, huokeassa ruokapaikassa. Istuinpa usein hänen kanssaan saman pöydän ääressä, istuimme ja söimme vastatusten, niin että lopulta jo olimme vähän niinkuin tuttuja. Eikä ihan tuttujakaan, sillä emme me koskaan toisiamme tervehtineet, mutta jos minä jo satuin olemaan syömässä, kun hän tuli, niin ajattelin minä aina: "kas tuossapa hänkin tulee" ja varmaan ajatteli hänkin minut nähdessään, että "jopa se tuokin on syömään ehtinyt".
Ja hänen tulonsa erotti niin hyvin aina muista tulijoista, ett'ei tarvinnut katsoa sinnepäinkään. Hän oli, näet, hiukan ontuva ja siitä syntyi tuollainen omituinen askelten kapse, joka heti koskee korviin, niinkuin seinäkellon epätasainen tik-tak. Hänen toista askeltaan kuuli hyvin vähäisen, se läpsähti vain pehmoisesti, mutta toinen kolahti hyvin kovaan lattiata vastaan. Ja siitäpä sen aina tiesin näkemättänikin, että "kas tuossapa hänkin tulee".
Kesäaikaan — ja kesäaikaan, monta vuotta perätysten, minä hänen tavallisesti näinkin — oli hän puettu harmahtavaan, hiilakkaaseen, vuorittomaan lystriinipalttooseen, jota hän ei koskaan jättänyt ovenvartijalle, vaan tuli palttoo päällä saliin, jossa hän sen riisui yltään ja laski syömäajaksi tuolinsa selkäimen yli. Tämän teki hän joko siitä syystä, ettei tarvitsisi ovenvartijalle juomarahaa antaa tahi pelosta, ettei palttoo tulisi vahingossa vaihdetuksi tahi ehkäpä molemmistakin syistä. — Sormissa oli hänellä aina harmaat säämiskähansikkaat, joita hän myöskin, aivan kuin määrätyn asetuksen mukaan, otti sormistaan ja laski hattunsa sisään ikkunalle, paperisalkkunsa päälle.
Muutoin oli hän tuollainen pikkuruinen miehen kuippana ja hyvin laiha, laiha kuin lastu. Varsinkin koskivat silmiin laihuutensa takia hänen pienet kätensä pitkine sormineen, mutta kauniine, hyvin hoidettuine kynsineen. Sanotaan, että tuollaiset pitkät, kuivat sormet ovat keuhkotautisen merkkejä ja tässä tapauksessa olisivat tätä olettamusta vahvistaneet myöskin miehen sisään vajonneet, kalpeat posket, joissa ikäänkuin hehkui punaisia täpliä. Hänen silmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan, mutta ei se ollut syynä siihen, etten hänen katsettansa koskaan nähnyt. Ei, — vaan hän ei katsonut kehenkään milloinkaan, tuskin katsoi hän silmälasiensakaan läpi, vaan aina, niinkuin minusta näytti, niiden alitse. Hänen otsansa oli tavattoman korkea, mutta enemmän sen tähden, että hän edestäpäin oli hiukan kaljupäinen ja että hänen muutoin pitkät hiuksensa olivat kovin harvat. Samoin oli hänen leukapartansa niin hatara, että hänen laihan, kuivan kaulansa esiinpistävä aataminpala varsin hyvin näkyi sen läpi. Mutta eniten kuitenkin herätti huomiota hänen kasvoissaan hänen, aivan kuin luumu, sinertävän punainen, litteähkö, paljon merkitsevä nenänsä.
Kun tämä ruokavieras istuutui i'äti saman pöytänsä ääreen, riensi palvelija — lyhytkasvuinen, mustaviiksinen tataarilainen — hänen luoksensa, nyökäytti, mitäkään sanomatta, hänelle päätään ja pani suunsa leveään, mutta kylmän kohteliaaseen hymyyn. Tämä hymy näytti minusta aina hyvin omituiselta sen takia, että miehen suupielet yht'äkkiä venyivät niin pitkälle kuin suinkin ja vetäytyivät taas yht'äkkiä paikoilleen, näyttämättä samalla mitäkään ilmettä hänen silmissään tahi kasvojensa juonteissa. Se tapahtui tuossa tuokiossa ja katosi ikäänkuin poispyyhittynä. Samallaista hymyä en ole koskaan kellään nähnyt. — Tataarilainen pisti ruokalistan ruokavieraansa nenän alle ja tämä tarttui siihen molemmin käsin, tutki sitä kauan aikaa, aivan kuin se olisi ollut hyvin tärkeä paperi, jonka hän oli saanut puhtaaksi kirjoitettavaksi ja joka oli Keisariin saakka menevä ja vasta tyystin harkittuaan määräsi hän, mitä ruokalajeja tahtoi syödä.
Ja olisittepa nähneet, kuinka hän söikin! Söi hitaasti, vakavasti, nauttimalla joka lusikallisesta, joka palasesta, jonka hän pisti suuhunsa, melkein samaan tapaan, kuin hän luultavasti nautti virastossaan puhtaaksi kirjoittaessaan, kielenkärki ulkona suupielestä, pyörittämällä päätään sen mukaan, kuin hän kirjaimiaankin paperille pyöritteli. Päivällisaika oli hänestä pyhä hetki, sen näki selvään. Ja varmaan oli se hänen ainoa pyhä hetkensä päivässä, sillä kaikesta päättäen ei hän syönyt kuin kerran päivässä, ellei ota lukuun hänen aamu- ja iltateetään, jota hän kotonaan nautti, ja luultavasti yhtä hartaasti sitäkin.
Yhden ryypyn vieras tavallisesti otti, mutta isonlaisen, ja otti sen, ei ennenkuin kävi soppaa syömään, vaan vasta sitte kun oli sitä syönyt noin neljä, viisi lusikallista. Ja ryypynkin otti hän yhtä hartaasti. Nosti verkalleen ryyppylasin huulilleen, kallisti hiljaa päätään taaksepäin, niin että hatara leukaparta nousi vaakasuoraan ilmaan, ja antoi lasin sisällyksen tyynesti vuotaa kulkkuunsa. Vaan hänen tätäkään temppuaan tehdessään en nähnyt koskaan hänen silmiänsä, sillä sen mukaan kuin hän kallisti päätään taaksepäin, sulkeutuivat, aivan kuin mannekiinin silmät, hänen silmäluomensa kiinni tyyneen, autuaalliseen nautintoon ja aukenivat jälleen yhtä hitaasti sen mukaan kuin hän nosti päänsä pystyyn. Ryyppylasin laski hän sitte levollisesti pöydälle ja teki samalla pienen näpsäyksen toisen kätensä sormilla. Ja sitä ei hän unhottanut ihmeenkään vuoksi koskaan tehdä. Samaan tapaan aivan tyhjensi hän sitte ne kolme suurta olutlasiakin, jotka hän ikäänkuin säännönmukaisesti joka päivälliseksi nautti. Tämä verraten suuri määrä juomaa kummastutti minua kovin sen luulon perustuksella, mikä minulla oli hänen elinehdoistansa, koko hänen olemuksestansa ja esiintymisestänsä päättäen. Mutta kaikissa tapauksissa selitti mainittu seikka varmuudella hänen nenänsä silmään pistävän värin, tuon aivan kuin luumun sinertävän punaisen värin.
Nämä pienet havaintoni olin tehnyt monena kesänä, käydessäni tässä ruokalassa syömässä. Olipa minusta ikäänkuin huvittavaakin käydä siellä saadakseni nähdä tuota toista ruokavierasta ja hänen harrasta syöntiään säännöllisine temppuineen. Ja yhtä säännöllinen oli hän siellä käynnissäänkin, joka aina tapahtui määrätyllä tunnilla. Ylen harvoin, ja sekin yhtä säännöllisesti, tapahtui kuitenkin, että hän oli päivän poissa. Mistä syystä se tapahtui, sen sain kuulla vasta, kun vieras oli kokonaan laannut siellä käymästä.
* * * * *
Erään kerran tulin, näet, jälleen tähän samaan ruokapaikkaan. Istuuduin tavallisen pöytäni ääreen. Pieni, mustaviiksinen tataarilainen riensi, ruokalista kädessä, luokseni, nyökäytti päällään minulle hyvänpäivän ja pani suunsa tuohon ainaiseen leveään, kylmän kohteliaaseen hymyyn.
Minä määräsin ruokalajit.
Syötyäni päivällisen ja nähtyäni, ettei entinen pöytäkumppanini tullutkaan, vaikka oli hänen tavallinen ruokatuntinsa, menin puhuttelemaan tiskinsä takana seisovaa ravintolan isäntää toivossa saavani kuulla häneltä jotakin. Tämä oli punapartainen, epämiellyttävän näköinen juutalainen, mutta kohteliaisuudesta pidin velvollisuutenani toisinaan vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja.
— Onkos minun entinen pöytäkumppanini sairas, koska en häntä ole täällä tänään nähnyt? — kysyin lopuksi.
— Hän käski toivottamaan teille pitkää ikää, — vastasi isäntä venäläiseen tapaan.
— Mitä! Onko hän kuollut? Ja koska? lausuin kummastukseni.
— Pari viikkoa sitte. Joi itsensä kuoliaaksi.
— Niin säntillinen mies! Ja minä kun luulin, ettei hän kykenisi juomaankaan muutoin, kun säännön mukaisesti, niinkuin hän täällä syödessään teki!
— Aivan oikein. Niinpä hän tekikin.
— No, vaan kuinkas se sitte…?
— Nähkääs, miten se tapahtui. Olen tosin jo monelle saanut kertoa saman asian, sillä tuo ontuva nimineuvos (olin siis arvannut oikein, luullessani miehen olevan nimineuvoksen) näkyy herättäneen yleistä huomiota, mutta pitäähän se toki kertoa teillekin, koska olitte pöytäkumppania. — Minä tunsin hänet jo kauan, — siitä asti jo kun tämän ravintolaliikkeeni alotin. Hän asui täällä aivan likellä, — muutaman talon päässä täältä — ja kävi täällä melkein joka päivä syömässä. Miksi sanon "melkein", saatte kohta kuulla. En tiedä, kuinka hän, ontuva ja heikko kun oli, jaksoi monesti päivässä kavuta ylös viidennen kerroksen ullakkokamariin, jossa hän yksinään, kuin hämähäkki nurkassaan, asuskeli. Tuon pienen, matalan koppinsa oli hän vuokrannut eräältä vanhalta kirjurin leskeltä, jolle hän siitä maksoi kuusi ruplaa kuukaudessa, saaden siitä hinnasta myöskin huonekalut — tietysti vain kehnon sängyn, huojuvan pöydän ja samallaisen rottinkituolin, jonka istuin oli puhjennut — palveluksen sekä teekeittiön aamuin ja illoin. Koko hänen palkkansa, minkä hän sai kaupunginpäällikön kansliasta, jossa hän puhtaaksikirjoittajana palveli, taisi olla neljäkymmentäviisi ruplaa kuukaudessa. Ja sillä hän eli, elipä, verraten puhuen, jotenkin hyvin. Tietääkseni ei hän kotona syönyt muuta, kuin mitä vähäisen vehnäleipää teeksensä osteli, mutta täällä hän kävi päivällistä syömässä ja söi, niinkuin olette suvainnut nähdä, hyvin hartaasti, koko vuorokauden varalle.
Virassaan kuuluu hän olleen hyvin uuttera ja niin säntillinen, ettei paremmasta mihinkään. Tuli lyömälleen virkaansa, kirjoitti hyvin kauniisti, vaikka tosin hitaanlaisesti ja käytöksessään oli hän nöyrä ja siisti. Mutta yksi vika hänellä oli, vaikka ei sitäkään kansliassa vikana pidetty, koska hän senkin toimitti aivan yhtä säännöllisesti kuin muuta virkaansa. Hän, näet, joi kerran kuukaudessa ja oli silloin aina yhden päivän poissa virastaan. Ja silloin ei hän käynyt täälläkään syömässä. Mutta koska kansliassa tiedettiin, että nyt hänen juomapäivänsä tulee, niin voitiin asettaa kirjoituksetkin sen mukaan ja sentähden tuo pieni teko hänelle mielelläänkin anteeksi annettiin hänen muiden, monessa suhteessa, suurtenkin ansioittensa vuoksi. Hänen juomapäivänsä, näet, sattui aina yhteen palkan maksupäivän kanssa. Sillä vielä samana päivänä, jolloin hän kuukautisen palkkansa sai, kävi hän täällä päivällisellä, mutta varma oli, ettei hän sitä seuraavana päivänä syömään tullut. Ja kun hän sinä päivänä syömästä läksi, niin tuli hän aina hilpeällä mielellä tähän näin tiskin luokse, kertoi saaneensa palkkansa ja maksoi koko kuukauden päivälliset. Sitte otti hän minulta hyvästi ja lausui aina samoilla sanoilla: "Huomenna taas en tule päivälliselle, sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden surut talteen." Palkastaan hän, näet, oli määrännyt vissin summan tätä "reissuaan" varten ja joi silloin niin, ettei kyennyt seuraavana päivänä liikkumaan minnekään. Mutta kolmantena päivänä oli hän taas lyömälleen virassansa sekä täällä päivällisellä. Semmoinen se oli hänen unholaan matkansa, jonne hän tahtoi surunsa jättää.
— Omituinen mies! — lausuin minä.
— Niin. Mutta tapahtuipa pari viikkoa sitte, ettei hän enää mennyt virkaansa eikä tullut tänne syömäänkään. Päivällisen jälkeen samana päivänä, kun hän oli saanut kuukausipalkkansa, tuli hän luokseni, maksoi ja sanoi minulle: "Huomenna taas en tule päivälliselle, sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden surut talteen." Ja unholaan hän kyllä matkustikin, mutta takaisin ei hän sieltä koskaan palannut. Hän oli, näet, sen päivän jälkeisenä päivänä humalapäissään lähtenyt ulos ullakkohuoneestaan, kompastunut portailla ja pudonnut niin pahasti, että parin tunnin kuluttua heitti henkensä. Sääli oli miestä, sillä olisihan hän toki vähän paremman lopun ansainnut.
— Sääli! Sääli! — Kiitoksia kertomastanne ja suokaa anteeksi, että vaivasin. Hyvästi! Täytyy rientää.
Kumarsin ja lähdin.
Eikä nimineuvos sen koommin enää sen pöydän ääressä istunut. Toisia kyllä tuli hänen paikallensa, mutta kaikki — tavallisia ihmisiä vain.
Pietarissa v. 1889.
Erään haudanvartijan kertomuksen mukaan.
Kaikki varmaan tietävät, että Keisarimme [Tämä kertomus on kirjoitettu Aleksanteri III hallituksen aikaan. Tapahtuma on siltä ajalta, jolloin hän itse vielä oli perintöruhtinas.] ja Suuriruhtinaamme vanhimman tyttären nimi on Ksenia, mutta ani harva tietänee, kuinka hän tuli tämän nimen saaneeksi.
Jos suvaitsette, kerron sen teille. Toivon, ettei sensori löydä mitäkään luvatonta tästä viattomasta tarinasta, ellei se olisikaan aivan niin, kuin olen kuullut sen kerrottavan. Toivon myöskin, että suotte minulle suosiollisesti anteeksi, etten kykene sitä kyllin kauniisti kertomaan.
* * * * *
Suuriruhtinas, nykyinen Perintöruhtinas Nikolai Aleksandrovitsh sairasti kovaa lavantautia. Hovin parhaimmat lääkärit vartioivat vuoron perään sairaan vuoteen ääressä. Anitshkovin palatsissa ei oltu pitkiin aikoihin yöllä valoa sammutettu. Kärsimättöminä odottivat ihmiset joka aamu sanomalehtiä saadaksensa lukea bulletiinejä ja kuullaksensa edes sanankin lohdutusta, toivoa. Mutta vieläkin kärsimättömämpinä rukoilivat sairaan korkeat vanhemmat taivaalta lohdutusta, toivoa…
— Mitä sanoo Botkin? — kysyy Hänen Keisarillinen Korkeutensa MariaFeodorovna eräänä aamuna korkealta puolisoltansa. — Onko parempi?
Suuriruhtinas, Perintöruhtinas pudistaa vastaukseksi päätään ja pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleensä.
— Montako astetta on kuume?
— Kello kahdeksan oli 39,3° ja nyt, parin tunnin kuluttua, jo 40,1°.Kylmät ammekylvyt vähentävät tuskin ollenkaan kuumetta.
Suuriruhtinatar purskahti jälleen katkeraan, hurjaan itkuun.
— Eikö siis toivoa mitään, ei mitään?!
Perintöruhtinas poistuu synkkänä kuin syystaivas.
Läheiset hovinaiset koettavat lohduttaa Suuriruhtinatarta.
— Jumala on armollinen! Hän kuulee Teidän Korkeutenne rukoukset! Hän auttaa kyllä! — lohduttaa vanha ruhtinatar W—— ja pyyhkii myöskin kyyneleitä itkettyneiltä poskiltansa.
— Lähettäkää käsky Kasanskin katedraalikirkkoon, että lakkaamatta on pidettävä esirukouksia Suuriruhtinaan puolesta!
Käskyä lähdetään viipymättä täyttämään.
— Oi, minä olen rukoillut Neitsyt Mariaa, ihmeitä tekevää Nikolaita ja muita pyhimyksiä, olen luettanut esirukouksia ja lakkaamatta poltattanut kyntteleitä luostareissa ja kirkoissa, vaan kaikki turha! Herra ryöstää minulta viimeisenkin toivon!!… En tiedä enää, mitä koettaakaan!… Ja minä antaisin vaikka mitä, minä tekisin kaikki, jos vain tietäisin jonkin voivan pelastaa rakkaan esikoiseni.
— Teidän korkeutenne, lausui ruhtinatar W——, viimeiset sananne antavat minulle rohkeutta tehdä Teidän Korkeudellenne pienen esityksen, joka minulla jo kauan on sydämelläni ollut. Suvaitsetteko minun lausua se?
— Jospa voisitte, hyvä ruhtinatar, neuvoa apua! Puhukaa!
— Teidän Korkeutenne, suonette anteeksi, että tällaisella hetkellä esitän näin yksinkertaisen koetuskeinon, joka, jos suvaitsette siihen turvautua, ehkä tulee olemaan yhtä epävarma, kuin kaikki muutkin tähän asti käytetyt. Mutta hädässähän usein usko on suurin ja Herran näkymätön käsi myöskin yksinkertaisimmassa keinossa läsnä. — Teidän Korkeutenne! Monta kymmentä vuotta sitte sanotaan täällä Pietarissa olleen erään Ksenia-nimisen ihmeitä tekevän vaimoihmisen. Häntä pidettiin mielipuolena. Missä hän asui, millä eli, sitä ei tietänyt kukaan. Mutta Kasanskin kirkon ovella hänen nähtiin aina Jumalanpalveluksen aikaan seisovan almuja kerjäämässä. Ja siellä ainoastaan tapasi hänen, jos ken tahtoi kysyä häneltä neuvoa tahi pyytää hänen apuansa taudeissa tahi muissa onnettomuuksissa. Sillä yleisesti tunnettu oli, että kun kaikkea muuta apua oli turhaan koetettu, niin saattoi Ksenia melkein aina auttaa. Hänessä sanotaan olleen Herran voiman. Hän rukoili kauan, usein koko yön, yksin sairaan vuoteen ääressä ja sairas parani. Eikä Ksenia koskaan ottanut maksua avustaan, vaikka almua muutoin kerjäelikin. Näin salaperäinen ja hämärä oli koko hänen elämänsä, joka vihdoin loppui, kun hän oli 83 vuoden vanha. Ja kuollessa ei häneltä jäänyt jälkeen mitään, ei ainoatakaan kopeikkaa. Mutta kuitenkin kuuluu hän tehneen kalliin testamentin: "Rukoilkaa minun haudallani", oli hän kuolinvuoteellaan sanonut, "niin rukoilen minä taivaassa Herraa auttamaan teitä teidän vaivoissanne." Ksenia on haudattu Smolenskin hautuumaahan. Hänen haudallansa on vain yksinkertainen puuristi, mutta tämän ristin juurella on moni ylhäinenkin jo käynyt rukoilemassa ja apua anomassa, kun maallinen apu on ollut turha, ja aina ovat he jonkun ajan kuluttua palanneet sinne takaisin kiitosrukousta pitämään sieltä avun löydettyään…
* * * * *
Puoli tuntia tämän jälkeen ajoivat Suuriruhtinattaren vaunut Anitshkovin palatsin portista ulos Nevskille, kulkien Amiraliteetille päin. Satoi kauheata lumiräntää ja ihmisiä oli vähän liikkeellä, niin varhainen kun muutoinkin oli. Mutta ne, joiden täytyi ulkona olla, seisattuivat ja paljastivat päänsä, kun vaunut kiitivät ohi. "Minne ajaa Suuriruhtinatar näin varhain? Varmaan on jotakin tapahtunut", ajattelivat he ihmeissään… Vaunut kääntyivät Suurelle-Morskajalle… kulkivat Nikolain sillan yli… Vasiljevski Ostrovin poikki… ja saapuivat Smolenskin hautuumaalle.
— Ruhtinatar W——, joka seurasi Suuriruhtinattaren mukana, viittasi hautuumaan portilla seisovan vartian luokseen ja sanoi hänelle:
— Juokse hautuumaan batjushkan luo ja pyydä häntä tulemaan sielumessua pitämään eräälle haudalle!
Vartia lähti. Mutta hän ei tietänyt, kuka hänen lähetti, ja saattoiko edes odottaakaan semmoiseen aikaan niin ylhäisiä vieraita.
— Batjushka ei voi tulla… ei ole aikaa… ja sitte on tämmöinen ilmakin, — toi vartia sanan vastaukseksi.
— Vie meidät Ksenian haudalle, sanoi Suuriruhtinatar ja astui ulos vaunuista.
Vartia totteli. Suuriruhtinatar ja ruhtinatar W—— seurasivat.
Kauan, kauan rukoili Suuriruhtinatar hartaasti tuon yksinkertaisen puuristin juurella.
Noustuaan ylös poislähteäksensä sanoi hän vartialle:
— Kas tässä tämä sadanruplan seteli! Vie se batjushkalle ja sano, että Venäjän tuleva keisarinna lähetti sen hautuumaan kirkon hyväksi! Ja tämä on sulle!
Vartia sai kultarahan ja kumarsi syvään. Hänen hämmästyksensä oli ääretön.
— Ruhtinatar, puhui Suuriruhtinatar paluumatkalla, — minä olen sydämessäni luvannut, että jos rakas poikani paranee ja lapsi, joka mulle vasta syntyy, on tyttö, niin annan sille nimeksi Ksenia. Tapahtukoon Herran tahto!
Ja vaunut vierivät nopeasti takaisin.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua oli ylhäisen sairaan tila jo koko joukon parempi ja kuukauden perästä oli hän aivan terve. 6 p. Huhtikuuta (v. 1.) v. 1875 syntyi hänelle sisar, joka sai nimekseen Ksenia.
"Batjushka" siirrettiin jonkun ajan kuluttua pois toiseen paikkaan ja Ksenian haudalle, Smolenskin hautuumaalle, rakennettiin kivestä kaunis rukoushuone, jossa alati palaa Jumalankuvan edessä öljylamppu ja jossa keisarinna joka vuosi tänä samana aamuna rukoilemassa käypi.
Pietarissa v. 1890.
Hän oli nuori ja kaunis. Ei, hän oli enemmän kuin kaunis, hän oli oikea kaunotar. Kastanjanvärinen, aaltoileva tukka, vilkkaat, sielua säihkyvät, mustanruskeat silmät kaarevien mustien silmäkulmien alla, korkeataipeinen, henkevyyttä ilmaiseva nenä, tasaiset valkoiset hampaat punertavien huulien lomassa, pieni lemmenkuoppa vasemmassa poskessa ja solakka, täyteläinen vartalo, sanalla sanoen, oikea etelämaan kaunotar. Ja ainoastaan yhdeksäntoista vuoden vanha.
Hän oli vuosi sitte lopettanut koulunkäyntinsä ja oli jo kihloissa erään pikku virkamiehen kanssa, jolla oli pieni paikkansa — ei muuta. Koulussa jo oli eräs opettaja häneen ihastunut, mutta hänestä ei hän huolinut. Rupesi ennemmin, varojen puutteessa, kotiopettajattareksi ja odotti, siksi kuin hänen sulhonsa voisi naida hänet.
Rautatien varrella oli se kartano, jossa hän oli kotiopettajattarena — kaksi virstaa asemalta. Kaksi pientä tyttöä oli hänellä hoidettavana ja opetettavana. Rouva, joka oli leski, hänen sisarensa ja isänsä — vanhanpuoleinen herra — siinä talon herrasväki. Vieraita kävi talossa usein ja paljon.
Kaikki häntä rakastivat, lapset, heidän äitinsä ja tätinsä. Ja kaikki hänen kauneuttaan ihailivat, varsinkin lasten isoisä. Usein oli hän tuntenut, että vanha patruuna häntä kauan, hyvin kauan salaa katseli, ja se teki häneen hyvin pahaa. Nuo vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä, riippuva, rietas alahuuli — hyi! Jotakin hirveän pahaa niissä aina näkyi olevan.
Ja sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa kävelemässä:
—Mademoiselle,isoisä sanoo, että te olette niin kaunis!
— Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu!
Se oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä valehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he kuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän ei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakaan, mitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin tuskastuttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään, mutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan kuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin. Mutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui heidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi, noinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se oli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin tukalaa…
Voi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun perheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi jättää paikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime kirjeessään kirjoittanut.
Näin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun saakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja hänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa leikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille elonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella, ei ole muita kotona, kuin kotiopettajatar yksin, joka ruokasalissa ruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä, mietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneessa kuuluu ainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista, lennähtää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka vihellys rautatieradalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa.
Neljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat ratisten pihalle: poika toi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja ruokasalin ovi avautuu.
"Patruuna!" Vetiset kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli!
—Mademoiselle,kirjettä ei teille postissa ollut, mutta, ehkä tahdotte lukea sanomalehtiä? — kuuluu ääni ovelta.
Säpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa toisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt katseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luo lähestyvään patruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotka hän vapisevalla äänellä töintuskin saa huuliltansa:
— Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut.
Silmänräpäys.
Sanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna neidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ettei hän voisi nousta ylös, ja kumartuu häntä suudellakseen.
Huutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos kuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle.
Ja neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa kauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran kuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta naamaa.
Sitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin helähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään neidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa, joka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä, hän peräytyy verkalleen ovelle, ja jää siihen seisomaan, luomatta vetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan pitemmällä, himoisasti värähdellen.
Viisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan loppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen. Pelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko tämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden katsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu.
Silloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä suun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy, kuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja veri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä kohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä katseltuaan, lähtee hän keittiön kautta ulos, lapsia puutarhasta tavoittelemaan.
— Mikä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen? — kysyy rouva neidiltä teepöydässä samana iltana.
— Ei mikään, — vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti.
Sanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla. Mutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana sanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneeseensa. Nukkua ei hän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä.
Eikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunan näki hän tämän jälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päiviäkin, ettei häntä nähnyt, ei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn myöhästyäkseen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa.
Syyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään, muutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat.
— Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, — sanoi rouva lähtöpäivänä neidille.
— Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en minä tarvitse hevosta, — koetti tämä päästä pulasta.
Vaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään auttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli koetus kestettävä.
Vieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän.Siitäsaakka he eivät olleet puhuneet keskenään. Eikä nytkään patruuna tahtonut saada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki syrjäsilmällä, että tämä, hevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja tahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin kuuli hän sanat:
— Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta… mutta minä rakastin teitä ja minä rakastan teitä vieläkin…
Neiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän tunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli.
— Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa! Noin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ettevoirakastaa. Se on hävytöntä!…
Eikä sanaakaan enää.
Rautatien asemalla hän kiitti patruunaa kyydistä ja sanoi hyvästi. Nytkään ei hän katsonut häntä kasvoihin, mutta sielullaan näki hän hänen vetiset, kiiluvat silmänsä ja pitkän, riippuvan, riettaan alahuulensa. Ja oikein tuntui helpolta hengittää, kun juna kiidätti häntä kauemmaksi tältä asemalta.
Eikä hän sanonut rouvalle koskaan mitään tuosta tapauksesta, mutta sulhasellensa, ennen häitään, kertoi hän kaikki tyyni, tarkkaan.
Pietarissa v. 1890.
Tällä päällekirjoituksella luettiin kerran sanomalehdissä seuraava uutinen:
"Maanantaiaamuna heittäytyi nuori naisihminen mereen lähellä Ruoholahden rantalaituria. Kun hänet autettiin ylös, oli hän sanonut: 'antakaa minun kuolla, ei minusta enää kukaan huoli…'"
Kuka hän oli? Miksi tahtoi hän hukuttaa itsensä?
Sattumalta sain kohta tämän tapauksen jälkeen vastauksen näihin kysymyksiin ja koetan nyt panna koko kertomuksen paperille semmoisena, kuin sen kuulin.
* * * * *
Elna oli hänen nimensä, Elna Elers. Isättömäksi oli hän jo pikkaraisena jäänyt ja eli sitte köyhän äitinsä luona tämän niukasta eläkkeestä sekä niistä raha-ansioista, jotka he yhdessä jaksoivat käsitöillä ja muilla tavoin itselleen hankkia.
Äiti oli jumalinen ihminen ja istutti aikaiseen tyttäreensä Jumalan pelkoa, rakkautta Jumalan sanaan ja niitä elämän ja siveyden ohjeita, joita Jumalan sana neuvoo. Itse opetti hän lastaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta ei tyytynyt kuitenkaan tähän kotiopetukseen yksistään. Kun Elna tuli yhdentoista vuoden vanhaksi, toimitti hän hänet tyttökouluun, johon tyttö köyhäntodistuksen nojalla pääsi vapaaoppilaaksi.
Vaikealta se kyllä tuntui äidistä, kun nyt täytyi työansioihin käyttää kaikki heikot voimansa tytön koulua käydessä. Mutta vähäkös äidin rakkaus on valmis uhraamaan ilman pienintäkään palkinnon toivoa?! Elnasta tahtoi hänen äitinsä saada siivon, hyvin kasvatetun tytön, joka kerran saattaisi itsensä elättää — siinä hänen koko itsekäs toivonsa! Jos Elna lisäksi voisi äitiäänkin hiukan auttaa tämän vanhoilla päivillä — jos nimittäin Jumala soisi ikää niin kauan, — niin sitä parempi. Vaan se oli kuitenkin sivuasia.
Elnapa ei ollut oikein hyväoppinen: ei ollut Jumala liialta lahjoja antanut. Alussa kävi hänen koulun käyntinsä tyydyttävästi, mutta kuta ylemmälle luokalle hän tuli, sitä enemmän alkoivat henkiset voimat uupua. Neljännelle luokalle asti hän ehti, vaan ei jaksanut kauemmaksi. Vapaaoppilaan oikeudet kun kadotti ja kun ei äiti itse jaksanut hänen puolestaan lukukausimaksuja suorittaa, niin täytyi ottaa tyttö pois koulusta.
Pari vuotta tämän jälkeen sattui sanomissa olemaan ilmoitus, että erääsen uuteen sikaripuotiin Helsingissä tarvittiin myöjäksi "siivo ja sievä nuori tyttö". Ei äiti oikein tämmöistä paikkaa rakastanut, mutta koska hänellä ahtaissa oloissaan muuta neuvoa ei ollut ja koska tyttö itse halusi enemmän siihen, kuin neulojan ammattiin ryhtyä, niin alkoi äiti hänelle mainittua paikkaa puuhata ja onnistuikin tuttavain kautta sen saamaan. Vieläpä kävi niin onnellisesti, että hän itsekin sai Helsingissä vakinaista työtä ja molemmat muuttivat sinne.
Siivo Elna kyllä oli, sen saattoi äiti vakuuttaa, sievyydestä muut saivat päättää. Ja sievä hän oli myöskin siinä seisoessaan sikaripuodin tiskin takana yksinkertaisessa, mutta puhtaassa puvussaan. Hienot, pienet kädet kurottuivat niin kauniisti ottamaan kaapin hyllyltä paperossilaatikoita, jota tehdessä hiha hieman laskeutui alas ja paljasti pulleata, valkoista käsivartta ja leningin miehusta pingoitti niin sievästi nuorta, paisumallaan olevaa rintaa ja notkeita vyötäisiä. Ja kun hän sitte laski laatikon tiskille tahi raapasi tulitikulla valkean ja tarjosi ostajalle, niin lehahti puna hänen pyöreille poskillensa ja siniset silmät loivat pikimältään ylös kirkkaan, viattoman katseen kadotakseen jälleen kainosti rahoihin, jotka hän tunnollisesti tiskin laatikkoon korjasi.
Sehän se juuri paljon lisää sikaripuodin tuottavaisuutta, kun tiskin takana seisoo sievä, nuori neiti. Eipä siis kumma, että Elnankin puodissa istuskeli milloin rikkiviisas keltanokka, pänsneet nenällä, milloin kulipää, lyhyttakki kadetti, milloin toivorikas lyseon yläluokkalainen, milloin viiksihuuli upseeri, milloin ryppyotsa vanhus, joka uskosti sikarinsa päätä hampaattomilla ikenillään nutusteli. Ja kaikki he olivat Elnaan enemmän tahi vähemmän ihastuneet. Kävivät siellä usein, mikä jokapäiväkin, ja olivat siellä kuin kotonaan. Istuivat siellä väliin tuntikausia, polttaa tuprutellen paperossiaan, joko laiskasti loikoen sohvan nurkassa tahi kyynärpäihinsä nojautuen, puoli ruumista tiskin päällä riippumassa. Istuivat, suottailivat ja puhuivat tytölle sievistelyjä hänen kauniista kätösistään, sinisistä silmistään ja pienestä ruusunnuppu suustansa.
— Tiedättekö mitä, neiti? — sanoi kerran luutnantti N——, katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne — sanotaan, että korkeat otsat ovat kauniita, lisäsi hän, mutta minun mielestäni naisille on korkea otsa päinvastoin ruma — katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne näyttää minusta, että pienet otsakiharat sopisivat teille vallan mainiosti. Teidän täytyy välttämättä sellaiset itsellenne laittaa ja huomiseksi jo, että minä saan ne nähdä. Sitä paitsihan nyt on muotikin niitä käyttää.
Se ilta maksoi Elnalle paljon kyyneleitä ja hänen äidillensä paljon surua. Mutta sen sijaan seisoi hän seuraavana päivänä tiskinsä takana kahta vertaa tyynempänä ja mielestään tuhansia kertoja sievempänä.
Ja siitä se sitte alkoi. Hänen ihailijoittensa jokapäiväiset imartelut ja kauniit puheet saivat hänen kääntämään kaiken huomionsa vaatteukseensa ja omaan itseensä. Heitä miellyttääkseen käytti hän muodin kaikkia koristuskeinoja ja oppi sitä paitsi aikaa voittaen sukkelan, keveän puhuttelutavan ja vapaan, mutta teeskennellyn käytöksen. Ja entinen sievä Elna ei enää ollut lainkaan yhtä kaino tiskinsä takana, vaan loi ylös ostajiin kiehtovia, kokettia katseita valkoisesta pitsityöstään, jota hän, veikeästi tuolillaan istuen, nopeasti kutoi, niin että pikku sakarisormi vain ilmassa heilui.
Elnan ihailijoista näkyi varsinkin muuan kandidaatti olevan häneen kokonaan ihastunut ja oli myöskin jo voittanut tytönkin sydämen puolelleen. Ja se oli Elnan ensi lempi, todellinen ensi lempi. Paljon oli hän jo ehtinyt mielistelyjä kuulla ja ne olivat hänessä kyllä itserakkautta virittäneet, mutta vasta Alfred Stormin kauniit puheet hänen sydämeensä tunkivat. Ei koskaan kukaan ollut vielä voinut niin vähillä keinoin vaikuttaa häneen niin paljon ja niin hyvin vakuuttaa hänelle rakkauttansa. Ei koskaan kukaan ollut voinut tehdä itseään hänen tähtensä niin onnettomaksi ja siten herättää hänessä sääliä ja rakkautta. Eikä koskaan kukaan ollut näyttänyt häntä kohtaan niin paljon myötätuntoisuutta ja luvannut hänen puolestaan tehdä niin paljon, jos vain saisi omistaa hänet.
Ne olivat Elnasta kovin ikäviä päiviä, jolloin Storm ei käynyt hänen puodissaan. Sen Storm kyllä huomasi ja käytti sitä hyväksensä poissaolollaan yhä enemmän kiihdyttääkseen Elnan ikävää ja siten myöskin hänen rakkauttaan. Toisinaan, kun hän näki Elnan riukenevat, lempeä kaipaavat katseet, näytti hän olevansa häntä kohtaan hyvin välinpitämätön ja kyllästänyt häneen, mutta sitte taas, jos hän huomasi Elnan jostakin syystä laimistuneen tahi toiseen huomionsa kääntäneen, käytti hän kaiken taitonsa entistään enemmän mullistaakseen tyttö paran sydämen. Todellakin, hän leikki aivan kuin kissa hiiren kanssa, sillä hän tiesi, että ainoastaan tällainen pelon ja toivon vaihtelu, tällainen leikki, eikä tyyni lempi ja tasainen, kuin hiljaisen joen juoksu, voi pitää Elnan vireillä ja olla hänelle itselleen hyödyksi jos ollakseen.
Monesti oli Storm talven aikaan pyytänyt Elnaa teatteriin ja tanssijaisiin, vaan ei ollut Elna lähtenyt. Lähtenyt hän kyllä olisi mielellään, mutta sanoa äidilleen, kenen kanssa menisi, ei hän uskaltanut ja jos olisi sanonut yksin menevänsä, niin ei olisi äiti päästänyt. Usein hänellä tämän johdosta oli äitinsä kanssa ottelu vanhentuneista mielipiteistä, usein vuodatti hän kyyneleitä niille siteille, jotka näin kovasti hänen nuoruutensa haluja hillitsivät ja usein kuunteli hän suutuksissaan äitinsä vakavia nuhteita, helliä varoituksia ja vetoomista Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Tämä pidätti kyllä Elnaa jonkun aikaa turmiosta, mutta samalla se yhä enemmän kiihdytti häntä voittamaan kaikki esteet, jotka olivat hänen ja hänen rakkautensa esineen välillä, ja voittamaan ne, maksoi mitä maksoi.
Pahaksi onneksi tutustui Elna silloin erääseen nuoreen modistineitiin, joka palveli hattukaupassa vastapäätä, toisella puolen katua. Aina kun vain joutoaikaa sattui olemaan, hyppäsi tämä Elnan puotiin, asialle muka, vaikka toden perään nuoria herroja nähdäkseen ja tavatakseen sekä heidän kanssaan virnaillakseen. Ja kun puodit sitte iltasin suljettiin, tapasivat tytöt aina toinen toisensa, kävelivät käsitysten esplanaadilla, nauraa kikattivat keskenään, katselivat julkeasti vastaan tulijoita silmiin, puolikovaan tehden heistä tuhmia huomautuksiaan, ja saattoivat toinen toistaan kotiin.
Liina — Elnan uusi tuttava — oli myöskin näppärän näköinen tyttö, niinkuin useimmat modistineidit, mutta aika hupakko ja kevytmielinen. Jo ensi kerralla, kun hän kävi Elnan kotona, ei hän miellyttänyt tämän äitiä, joka tietysti olisi tahtonut tyttärelleen siivon, vakavan kumppanin. Elna koetti kyllä silloin ja usein perästäpäinkin Liinaa puolustaa, mutta äitinsä vastenmielisyyttä Liinaa kohtaa ei hänen onnistunut koskaan poistaa. Ja kohta saikin äiti tuta, ett'ei hän ollut arveluissaan lainkaan erehtynyt. Liina istutti toveriinsa aikaa voittaen röyhkeää vastustuksen henkeä ja tottelemattomuutta, joka yhä enemmän lisäsi surun kuormaa äidin muutoinkin jo raskaalle sydämelle. Huokaellen katui hän usein sitä päivää, jolloin hän ainoan tyttärensä Helsinkiin toi ja varsinkin sitä, että oli hänelle paikan sikaripuotiin toimittanut.
Onnellisesti kävi kuitenkin kaikki, niin kauan kuin äiti tarkalla silmällään valvoi Elnansa käytöstä. Mutta tulipa sitte kerran kevät. Talven uutterasta työstä olivat äiti raukan voimat taas koko lailla heikontuneet; senpä tähden hän kiitollisuudella otti vastaan eräältä hyvää tekevältä rouvalta tarjoumuksen tulla kesäksi maalle hänen maatilalleen, vaikka sydämeen kyllä koskikin kipeästi ajatellessa, että Elnan oli jäätävä Helsinkiin yksin, ilman häntä. Mutta olihan Elna jo aikaihminen, omantakeinen, ajatteleva ihminen, joka voi pitää huolta itsestään ja vastata töistään ja teoistaan. "Ja Herra olkoon hänen suojelijansa", ajatteli äiti lähtiessään.
Oi, kuinka vapaus, tuo kaivattu, ennen vieras vapaus maistui Elnasta makealta, kun äidin lähtö höllitti kodin ikäviä kahleita! Se oli omituisen mielihyvän tunne, jommoista hän ei ollut ennen koskaan kokenut. Jopa hän melkein iloitsi siitä, että ennen aina oli ollut ikäänkuin vankeudessa ja nyt sai yhdellä kertaa, täysin rinnoin, hengittää, vetää keuhkoihinsa vapauden, itsenäisyyden, oman tahdon suloista ilmaa. Perästäpäin hän kyllä kuitenkin käsitti, että ell'ei äiti häntä aina ennen olisi niin kiinteällä pitänyt, jos hän vähitellen, pienuudesta jo olisi saanut ohjata omin käsin elämänsä purtta, niin ei hän ainakaan olisi niin pian karille ajanut, jos ollenkaan.
Nyt ei tarvinnut äidiltä pyytää, että "saanko minä tänä iltana mennä sinne ja sinne", nyt ei tarvinnut pelätä soimauksia, jollei tullut määrätunnilla kotia, eikä nyt tarvinnut tehdä tiliä siitä, mitä silloin ja silloin oli tehnyt ja missä oli ollut. Kuiskasi vain Liinalle korvaan, että "huomennahan on taas sunnuntai, tule minua hakemaan, niin lähdetään koko päiväksi Korkeasaarelle" tahi kun iltasin puodin sulki, niin lähti esplanaadille kävelemään ja kappelin edustalla musiikkia kuuntelemaan tahi Hesperiaan akrobaatteja katselemaan tahi chansonettilaulajattaria kuuntelemaan. Ei ketään silloin tarvinnut peljätä, vaikka illat pitkään istui jossakin penkillä lehmuksen hämärässä varjossa, hauskasti jutellen sydämen salaisuuksista jonkun tuntemattoman kavaljeerin kanssa, joka oli uskaltanut puhuttelemaan tulla, tahi antoi Alfredin yösydännä, syrjäkatuja pitkin, itseään kotia saattaa, kauan aikaa vielä portilla hänen kanssaan jutteli ja jäähyväisiksi salli hänen pusertaa itseään rintaansa vasten sekä painaa huulille pitkän, pitkän suudelman. Eikä sitä seuraavana aamuna katua huolinut, hävetti alussa vain vähäsen, että tuo punssilasi niin piti päähän mennä ja noin hurmaantua saattoi, mutta kun jälleen puotiinsa tuli, niin heräsi ikävä ja sama halu saada häntä taas sinä iltana tavata ja halu taas saatattaa itseään kotia ja taaskin saada samallainen hyväily.
Ja samaa lystiä oli sitte koko kesän.
Tuli elokuu lauhkeine iltoineen ja kauniine kuutamoineen. Usein istui Elna Alfredin rinnalla Kaivopuiston vuorella ja katseli sitä kimaltelevaa hopeasiltaa, jonka kuu loi hiljaa väräjävän meren pinnalle ja joka viistoon kulki Viron rantamaa kohti, vaikka ei näyttänyt koskaan voivan siihen yhtyä. Suloisesti kuiskaellen he istuivat ja katselivat Viaporin äänettömiä valleja ja kirkkoa, laivoja, jotka siellä täällä tekivät päivänsä viimeisiä kulkuja, ja majakkaa, joka valollaan heille ilkkuen silmää iski! Toisinaan taas tuli Alfred illemmalla puotiin ja kun puoti suljettiin, otti hän ajurin ja ajoi, kiertäen käsivartensa lujaan Elnan vyötäisten ympäri, Hesperiaan ilotulitusta katselemaan, jälessään toinen ajuri, joka Liinaa ja hänen kavaljeeriansa samallaiselle matkalle kuljetti. Siellä he sitte kävelivät edestakaisin, kuuntelivat jymisevää sotilassoittoa ja iloisten laulajattarien kirkunaa, katselivat sähähteleviä ja räiskiviä raketteja, joivat varistettua viiniä ja söivät lopuksi illallista yksityisissä huoneissa. Ja auringon nousun edellä puhalteli jo raitis aamutuulonen, kun he vihdoin kotiansa vaelsivat.
* * * * *
— Voi Herra Jumala! Rakas Liina! Sano, mitä pitää minun tekemän! Autahan, neuvo edes! tuli Elna kerran syyskuun lopulla epätoivoissaan kumppanilleen valittamaan.
— Mitäs minä sille voin. Ja mitä se minuun kuuluu. Mene Alfredisi luo. Tehän sen teitte. Syyttäkää itseänne.
— Voi rakas Jumala! Sinäkin niin puhut! Vai menehänenluo? Etkö luule, että ensimäiseksi menin juuri hänen luo? Mutta hänkin kääntää mulle selkänsä. "Olenkos minä siihen syypää?" sanoi hän. "ja mistä sen tietää, kenenkä kanssa sinä olet ollut."
— Lähde Pietariin. Kyllä siellä siitä pääset, kehoitti Liina.
— Entäs äiti?! Kolmen viikon kuluttua palaa hän maalta. Ei, minä en tätä kestä. Minä… hukutan itseni.
— Ole hupsuttelematta!
Elna raukka! Näin yht'äkkiä selvisi hänelle kaikki, kaikki, koko elämän ilo ja kurjuus. Sen ruusuharso oli pudonnut alas ja hänen vastaansa irvisteli alaston, musta tyhjyys.Häntä, jota hän ennen oli rakastanut, joka veti häntä puoleensa, kuin joku salaperäinen maneetti, alkoi hän nyt vihata viheliäisenä heittiönä. Ja vaikka välistä tuntuikin niinkuinhänolisi ollut ainoa, joka voisi häntä lohduttaa ja apua antaa, jonka turviin tahtoi heittäytyä voidakseen hänen sylissään rauhallisesti vaikka edes hetkeksi sulkea silmänsä epätoivon ammottavalta kuilulta, niin heräsi samalla myöskin kammo, joka niinkuin vastaismaneetti sysäsi häntä hänestä kauemmas, yhä kauemmas. Äiti se oli, joka nyt yhäti kangasti hänen silmissään, äidin kotiatulo ja — Jumala!
Nämä molemmat, jotka hän oli unhottanut, jotka hän oli ylenkatsonut, seisoivat nyt hänen silmäinsä edessä, kun hätä oli suurin. Mitä oli äiti sanova, kun hän tulee kotia, kun hän saa kaikki tietää? Ja hän tulee kohta. Nyt ei ole enää kolmea viikkoakaan jäljellä, päivä kuluu päivän perästä, tasaisesti, taukoamatta. Oi, jos niitä edes voisi pidättää, pysäyttää, pitentää vaikka, mutta ne tuntuvat kuin tahallaan yhä lyhemmiltä. Silloin, ennen,häntäodottaessa, ne tuntuivat niin hirveän pitkiltä, vaan nyt nekin ikäänkuin näkyvät tahtovan pilkkaa tehdä, rientävät, kuin hullut. Jumala! Jumala! Hän seisoo siinä ja ojentaa syntisraukalle sovinnon kättä, Hän yksin on tullut lohduttamaan nuhtelematta ja soimaamatta, Hän tarjoo hänelle anteeksiantamusta kaikesta, kaikesta. Niin, mutta vasta siellä, rajan toisella puolella, jossa ei enää löydy pelkoa, katumusta, epätoivoa, häpeää…
Häpeää! Häpeä juuri häntä kaikista eniten masentaa, häpeä itsensä, omantuntonsa edessä, häpeä äitinsä, ihmisten, koko mailman edessä. Ei, hän ei voi sitä kestää. Rauhattomana harhailee hän yksinänsä pimeinä syysiltoina ja nousee varhain ylös unettoman yön jälkeen, tahtoo paeta omaa itseänsä, karata kauas pois ihmisten näkyvistä. Mutta se rahtunen velvollisuuden tuntoa, joka hänellä vielä jäljellä on, pakottaa häntä kuitenkin puodissaan käymään, teeskentelemään, että hän on sama entinen Elna ja väkinäisellä hymyllä vastaamaan tuttujen ihmetteleviin kysymyksiin, että "mikä häntä vaivaa" tahi "miksi hän on niin muuttunut", vastaamaan "ei mikään, en minä ole muuttunut"…
Tulevana tiistaina on jo äidin määrä tulla. Siis vain kaksi kokonaista päivää enää jäljellä, sillä nyt on lauantai. Voi, Herra Jumala! Mitä pitää nyt tehdä?
"Lähde Pietariin, kyllä siellä siitä pääset", muistaa Elna yht'äkkiä Liinan sanat. "Mitäs jos todellakin…?" ajattelee hän. "Mutta siihenhän tarvitsee kuitenkin rahaa ja minulla ei ole. Vaan tänäänhän on lauantai. Viikon rahat ovat tänä iltana tahi huomenna vietävät isännälle. Mitäs jos minä ne… jos minä ne lainaisin?" Ja iltasella sulkee hän puodin, lähtee kotiaan ja valmistaa, niinkuin tavallisesti, tilin kassastaan.
Huomenna, kello puoli kahdeksan, on hän jo rautatien asemalla. Siellä ei ole vielä juuri ketään. Muutamia rautatien miehiä puhelee vain eräässä nurkassa. Kahdeksalta vasta ajaa karauttaa pari ajuria portaiden eteen ja väkeä alkaa vähitellen keräytyä, mikä lähdön puuhassa, mikä saattamassa, mikä kirjettä tahi pakettia tuomassa. Eteisessä ja odotussaleissa syntyy liikettä ja hälinää, kävellään ja puhellaan. Joukon läpi puikkelehtivat sanomalehtipojat, jotka tavanomaisilla huudoillaan kutkin sanomalehteään huutavat. Kassain luo muodostuu pitkä jono piletin ostajia. Elna, pieni, musta salkku käsivarrellaan, asettuu jonoon. Siinä, mietteissään, hajamielisenä seisoessaan kuulee hän yht'äkkiä äänen.
— Elna! Pietariinko sinä lähdet? Se oli Liina.
— Enkä. Malmin asemalle vain.
"Todellakin. Näinhän saavat kaikki tietää. Ja lähtevät takaa ajamaan", tuli hän ajatelleeksi.
Ja hän ottaa piletin Malmin asemalle. Sieltähän kerkiää sitte ottaa toisen, minne tahtoo.
Soitetaan ensimäinen kerta. Odotussalien ovet laiturille avataan ja väki tulvahtaa laukkuineen, tavaroineen ulos, kilvan rientäen etsimään itselleen hyvän paikan vaunuista. Elna on myöskin astunut erääseen kolmannen luokan vaunuun ja istuutunut laiturin vastaiselle puolelle pienelle penkille, oven komeroon, piiloon, ihan nurkkaan, ettei kukaan häntä enää huomaisi. Laiturilla juostaan, puhellaan ikkunoissa, ovia avataan ja paiskellaan kiinni, kuuluu toinen soitto, kolmas, viimeinen hyvästi, konduktöörin pirisevä pilli ja sitte veturin korvia vihlova, räikeä vastaus sekä muutama, harva "puh, puh". Ja juna kiitää pois…
Mutta Malmin asemalla ei Elna otakaan pilettiä kauemmaksi. Lähtee vain kulkemaan tietä pitkin, ilman määrää, kulkee ja poikkeaa vihdoin metsään. Sydän alaa niin pahasti vääntää, hän istuutuu mättäälle. Ensin vähän helpottaa, vaan sitte yhä enemmän eltoo ja ku'ottaa. Voi, Herra Jumala! Mitä tämä on?! Hän istuu, tukee päätään käsillään. Taaskin hirveä tunne sydänalassa ja sulatettua ruokaa purskahtaa ulos suusta. Ja sitä kestää kauvan, hyvin kauvan, lopulta tulee vain pelkkää keltaista sappea. Kylmät hikihelmet peittävät hänen kalpean otsansa. Voi, Herra Jesus auta!
Vihdoin, kun tämä puuska on mennyt ohi, nousee Elna ylös ja menee lähellä olevaan latoon maata…
Hän makasi kauan, iltapuoleen asti, ja rauhallisesti. Näin rauhallisesti ei hän ollut pitkiin aikoihin maannut, tuskin sinä kesänä ollenkaan. Hän oli unhottanut kaikki ja kun hän heräsikin, niin ei hän olisi heti muistanut mitään, ellei hän olisi kaivannut nenäliinaansa. Hänen oli tapa pitää nenäliinaa salkussaan, mutta salkkua ei ollutkaan hänen vieressään. Hän oli sen siis unhottanut sinne, metsän laitaan. Vaan, Herra Jumala! Siinähän olivat kaikki ne rahat, jotka hän edellisenä iltana oli puodista mukaansa ottanut, isännän rahat!
Yht'äkkiä hypähtää hän ylös ja juoksee pelästyneenä etsimäänsitämätästä. Hän löytää sen: siinähän on selvä merkki jäljellä hänen siellä olostaan. Hän etsii, katselee ympärilleen: salkkua ei näy missään! Sen on siis joku ottanut, joko luullut sen siihen joltakin unhottuneen tahi varastanut sen. Ei, ei näy missään, vaikka kuinka etsisi.
Epätoivossaan juoksee hän taas takaisin latoon, jossa oli maannut. "Ehkä sen olinkin ottanut sinne mukaani, vaikk'en muista, ja ripustanut johonkin naulaan tahi seinän rakoon." Vaan salkkua ei löydy mistään, ei seiniltä, ei heinistä, jotka hän mylleröi ylös alasin. "Se on siis todellakin poissa ja minä olen — varas!"
"Herra, Herra, miksis minut ylenannoit!"
"Vaan ei, ei se ole niin! Minä olen hyljännyt Herran eikä Hän minua ja siksi kohtaa minua nyt Herran rangaistus."
Ja Elna lähtee rientämään takaisin asemalle, juoksee melkein, mättään luona vain kotvaksi seisattuu ja katsoo ympärilleen, ja sitte taas lähtee juoksemaan. Hän ikäänkuin pakenee jotakin, joka vainoo häntä, seuraa häntä kintereillä, mutta joka kuitenkin on hänen muassaan, hänen sisässään. Omaa itseään hän pakenee, vaan ei pääse kuitenkaan paikoiltaan. Oi, se on pahempi kuin painajainen, tuhansia kertoja pahempi!
Kun hän tulee likemmä asemaa, kuuluu radalta Helsinkiin menevän junan kohinaa. Sillähän sitä pääsee heti pois, kotia. Taskustaan, pienestä kukkarostaan löytää hän vielä kahdenmarkan rahan, menee kassan luo ja ostaa piletin, nousee sitte junaan ja istuutuu jälleen vaunun nurkkaan, hatun harso silmillä…
Luulo, että häntä jo etsitään, ajetaan takaa, valtaa hänet valtaamistaan. "Ainakin on poliisi jo vastaanottamassa, kun tulen Helsinkiin", ajattelee hän. Vaan junassa ei kukaan häntä huomaakaan, toinen puoli vaunua on melkein tyhjä, ja junankuljettajakin vain riksahuttaa murusen keltaisesta piletistä ja kulkee tietään eteenpäin. Eikä Helsingin asemallakaan ole poliisia yhtään, muutamia tuttuja herroja vain, jotka hänelle hymyillen lakkia nostavat. Ei kukaan näy tietävän tahi aavistavan mitään ja kaikki on entisellään.
Mutta kotia tultuaan muistaa hän taas yhtäkkiä, että ylihuomenna, tiistaina, on äidin määrä palata maalta, ylihuomenna jo. Ja samalla muistaa hän myöskin pahoinvointinsa syyn ja salkkunsa katoamisen ja isännän rahat ja poliisin ja vankeuden…
"Ei, ei, minä en kestä, minä en kestä tätä…! Herra Jesus Kristus auta!" ja hän purskahtaa hurjaan itkuun ja vaipuu alas suin vuoteellensa, yksinäisessä pienessä huoneessansa.
Ja siten makasi hän siinä koko yön, aamuun asti, väliin koettaen rukoilla, väliin taas itkien rajusti, väliin raueten unen ja valvomisen väliseen tilaan, jolloin aivot toivat hänen eteensä sekavia kuvia ja hänen päähänsä johdottomia, päättömiä ajatuksia. Toisinaan hän tiesi, että hän siinä makasi, ja tuntui aivan kuin olisi pitänyt nousta ylös ja lähteä puotia avaamaan, mutta ettei jaksanut nousta. Eikä vain jaksanut, mutta ei viitsinyt, ettei tahtonut, että oli samantekevä, menikö tahi oli menemättä. Mutta sitte piti taas tehdä jotakin, piti välttämättä nousta ylös ja tehdä jotakin. Mitä oikeastaan, se oli epäselvä, mutta että se oli tehtävä ennen kuin äiti ehti tulla, se oli välttämätöntä. Ja hirveästi teki mieli saada selville, mitä se oli, jota piti tehdä, mutta se vain ei tahtonut millään muotoa selvitä. Aina sitä oli jo vähän niinkuin jäljellä ja perille pääsemässä, mutta sitte sekaantui taas kaikki.
Seinän takana, naapurien huoneessa löi kello viisi.
Silloin hypähti Elna yhtäkkiä selki selvänä ylös vuoteeltaan. Vasta kun hän seisoi lattialla, huomasi hän, ettei hän ollut riisuutunut, vaan oli maannut täydessä puvussa. Hattu ainoastaan oli piirongin päällä, vuoteen vieressä. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hän selvillä siitä, mitä piti tehdä.
Hän lähti hiljaa ulos. Koneentapaisesti kulkivat hänen askeleensa Ruoholahdelle päin. Koko kaupunki nukkui sikeätä unta. Taivas oli tasaisessa harmaassa pilvessä ja ruumista, unettomuuden ja sielun tuskien runtelemaa ruumista puistatti kolakka aamuviima. Harvaan rakennetut syrjäkadut mataloine puutaloineen näyttivät ikäviltä, kuolleilta ja herättivät inhoa. Jalkakäytävät olivat epätasaiset ja huonot, jotta oli kompastua joka askeleella. Liikkeellä oli tuskin yhtään ristisielua.
Hän kuljeskeli kauvan katuja ja rantaa pitkin, yli tunnin ajan. Vähän matkan päässä laiturista veisti kaksi miestä hirsiä jotakin rakennusta varten. Ne näkyivät tuskin huomaavankaan Elnaa, joka meni ja istuutui erään laiturilla olevan, kumoon kaadetun venheen laidalle.
Siinä hän istui jonkun aikaa ja mietti. Rantaa pitkin ajoi mies vesitynnyriä. Ajaja puhui huutaen muutaman sanan kirvesmiesten kanssa ja ajoi eteenpäin. Silloin nousee Elna nopeasti ylös, menee laiturin äärimäiseen päähän, seisoo kotvan ja — hyppää veteen.
Vesi pursuaa vaatteissa, kohisee korvissa ja silmissä näkyy keltaisen vehreitä ylöspäin kohoavia helmiä.
Kuuluu paukaus.
Ne olivat kirvesmiehet, jotka, tämän huomattuaan, juoksivat sillalle ja heittivät siinä kumossa olevan veneen veteen. Toinen heistä hyppäsi veneeseen ja veti Elnan ylös.
— Antakaa minun kuolla, sanoi hän — ei minusta enää kukaan huoli.
Mutta hän vietiin lähimäiseen poliisikonttoriin.
Ja Elna jäi eloon, mutta älkää kysykökään, kuinka hänen sitte kävi. Siinä alkaa taas toinen tarina, ehkä surullisempi kuin tämä, paatuneen sydämen tarina.
Pari kuukautta tämän jälkeen kuoli hänen äitinsä suruun.
Pietarissa v. 1890.
Sinne Keisarin Suomen kansliaan, Pietarissa, se tuli, Miettisen mummo.
Tuollainen pieni, kuivettunut akan känttyrä: keltaiset kasvot isoissa rypyissä ja harmaat silmät sisäänvajonneet, punaiset ja vetiset, mutta terävät ja toimekkaat. Päässä ruutukas villahuivi; kapeista hartioista polviin ulottuva, kotikutoinen "topattu" palttoo ihan omaa, hauskaa, kotoista muotiaan, ja sen alla uutuuttaan pönköttävä rantuinen hame, kotikutoinen ja -tekoinen sekin. Ja sydänalan kohdalla nenäliinaan kääritty paperitukko, puristettu peukalojen ja ristiin pantujen sormien väliin.
… "Oli käynyt Ministerin luona ja Ministeri oli laittanut ylös kansliaan", — ilmoitti vahtimestari.
— Hyvää päivää!
Mummo niiaa syvään, jäykkänä kuin vihkituolissa papin kysymykseen vastatessa.
— Mitäs ois' asiaa?
— Vai mitä asiaa? — mummo hymähtää. — Niinkuin ei ne herrat jo minun asiaani tietäisi.
— Mistä ne kaikki tietää? Vähäkös niitä on asioita?!
— No, ka niin. Vaikka johan se kolmatta kymmentä vuotta minun asiani on vireillä ollut, vaan ei tahdo tolkkua lähteä mistään. Ei, vaikka itse annoin Hatsinassa Keisarille valitukseni: omakätisesti sen vielä ottikin, kun vaunuissa ohi ajoi, ja lupasi toimittaa…
— Milloinka niin?
Ka, silloin… mikä siitä lie kymmenkunta vuotta.
— No? Ettekö sen koomin ole mitään tietoa asiastanne saanut?
— Enkä. Herrojen teille se on varmaan Keisarinkin päätös jäänyt.
— Miksi sitä täältä tulette kuulustelemaan? Ettehän sitä tänne ole antanut.
— Tännehän se, kuulen ma, on lähetetty.
— Mistä sen tiedätte?
— Niinhän ne sanoivat siellä anomusasiain kansliassa, että tänne se oli silloin lähetetty se valitus, jonka Keisari otti, ja se uus' anomus, jonka kaksi viikkoa sitte anoin. Tämän lipun käskivät näyttämään…
Mummo aukoo nenäliinaa. Sen sisästä tulee esille punaisella villalangalla ristiin sidottu paperitukko, jonka reunat ovat käsittelemisestä mustuneet. Ja sieltä ojentaessaan pienen lipun, jossa on merkitty anomusasiain kansliasta lähetetyn kirjeen päivämäärä ja numero, selittää hän:
— Anitshkovan palatsin lähellä olevaan kirjelaatikkoon laskin Keisarin nimelle nyt sen anomuksen ja kolmatta viikkoa olen täällä vastausta odottamassa.
— Mikä nimenne on? Ja mistä olette kotoisin?
— Miettinenhän se on sukunimi. Ja Heinävedeltä oon,Karhilantaipaleen kylästä.
— No, sanokaa lyhyesti, mitä teidän asianne oikein koskee?
— Mitäkö koskee? Sitähän se koskee talon ryöstöä. Kun se vallesmanni Lunkreini otti ja möi sen. Kolmekymmentä yhdeksän markkaa neljäkymmentä penniä oli rästiä, kun se kuulututti avissioonin. Ja vaikka se sen sadasta markasta möi, niin ei meille loppurahoja antanut; — silloin oli vielä ukkokin elossa. Mutta napitpa siltä sitte kuitenkin lähti. Kuvernööri tuli ja otti siltä napit ja virattomaksi jätti. Nyt on heittiö kuollut.
Mummo pyyhkii vesiä silmistään.
— Odottakaa vähän, niin minä katson, onko paperinne tulleet?
— No, katsokaa! Jaksaahan tuon, ka, uottaa
* * * * *
Ovat, — ovat tulleet, ja ovat menneetkin. Ne on lähetetty täältä kenraalikuvernöörille, joka ne lähettää kuvernöörille ja se ottaa asiasta selon.
— Sieltäkö mitä selkoa lähtisi?! Herrajumala! Harva kertako jo olen kuvernöörissä käynyt ja kysellyt. Senaatissakin asti olen käynyt, vaan ei se oikeus lähtenyt… Tässähän ne on Senaatin paperit.
Mummo näyttää.
Todellakin. Senaatissa asti oli käynyt. Siinähän on silloisen prokuraattorin Sederholmin allekirjoittama päätös. Ei ole ollut syytä valituksen tekemiseen.
— Taitaa mummo itse olla väärässä. Senaattihan jo näkyy ratkaisseen asian, ammoin aikoja.
Mummo ei sano mitään. Katsahtaa vain, ja hänen kasvonsa ilmaisevat jotakin ylenkatsetta toista kohtaan ja oman oikeuden tuntoa.
— Asiakirjoista näkyy, että Keisarille antama valituksenne oli kyllä aikoinaan tämän kautta Suomeen lähetetty, mutta että alkuperäinen päätös oli jäänyt voimaan.
— Keisariko ei olisi oikeutta antanut?! Herrat ne on muuttaneet…
— Eihän se Keisari itse kerkiä kaikkia asioita tutkimaan.
— Vai ei?—hymähtää mummo taas ylenkatseellisesti: — kun itse omasta kädestäni paperini otti. Ei kerkiä?!
Sen sanoo, ihan kuin ajatellen, että "vielä häntä tuossa puhuu".
Ja alkaa kääriä paperinsa kokoon:
— Toiseen kertaan monta kymmentä peninkulmaa kulkee, vaan ei näy tulevan tolkkua missään mitään. Paikasta paikkaan vaan lähetetään.
Pyyhki taas vesiä silmistään.
— Minkäs sille voi? Niinkuin sanoin, niin ovat paperinne taas lähetetty Suomeen. Jos oikeus on teidän puolellanne, niin sen kai saattekin.
Mummo sitoo punaisen villalangan solmuun papereinsa ympäri ja ne nenäliinaan käärii:
— Oikeus! — huokaa hän. — Eipä taida enää muu auttaa, kuin Ruotsin Kuninkaalle kirjoittaa pitää, ett'ei sitä ole oikeutta enää täällä mitään.
Ja hän meni tiehensä uskossaan, että on sitä oikeutta jossakin vielä sittenkin.
Eikä jäähyvästiäkään sanonut, mummo parka!
Pietarissa v. 1893.