Kurittaja.
Puolen vuotta tulivat kirjeet hyvin säännöllisesti Olalta. Sitte tämä kuusitoista-vuotinen poika karkasi Newyorkissa laivasta ja läksi amerikkalaisella laivalla pitkälle matkalle Itä-Indiaan, Austraaliaan ja Länsi-Amerikkaan.
Kului nykyään ainakin kuusi kuukautta joka kerran välillä, kuin mustakiharainen pikku postimies poikkesi pistämään kirjettä Riben puotiin.
Joka kerran lupasi Ola palata kotiin ensi matkan jälkeen, nyt kun olivat rahat lopussa eikä siis millä tulla, ja joka kerran äiti vapisevalla kädellä kirjoittaen pyysi häntä tulemaan.
Mutta viime kirjeessä ei ollut enää mitään puhettakaan kotimatkasta, vaikka se muuten kyllä oli hyvin ystävällinen. Se kuului näin:
"Rakas äiti!
Kun olen niin kauan ollut kirjoittamatta, niin nyt tänä iltahetkenä kirjoitan kirjeen, rakas äiti, sinä kysyt mikä on syynä kun en koskaan kirjoita, en minä tiedä mitään syytä se on vain välinpitämättömyyttä, minä sain sinulta kirjeen ja kahden päivän perästä tuli konsuli tänne ja kysyi oliko täällä ketään nimeltä O. Ribe. Minä tulin esihuoneesen ja silloin hän sanoi minä sain kirjeen äidiltäsi ja hän pyytää minua etsimään sinua ja kysymään minkä tähden sinä et kirjoita kotiisi. Kuin hän sanoi että minä en ollut kirjoittanut kotiin kokonaiseen vuoteen, koski se sydämmeeni enkä saa mitään rauhaa ennen kuin kirjoitan. Oli ihan kuin joku olisi minussa sanonut kirjoita kotiin. Niin rakas äiti minä pyydän anteeksi välinpitämättömyyttä jota olen osoittanut sinua ja isää kohtaan, mutta minä koetan tulla paremmaksi. Minä ensi viikolla menen huvilaivaan, niin että minun tulee hyvä olla tänä kesänä. Me tulemme purjehtimaan vaan kerran ja kahdesti viikossa niin että minä välistä ehdin käydä tervehtimässä ystäviäni. Koko talven purjehtelin minä täällä ja on hirveän kylmä helmikuussa pestauduin höyrylaivaan ja menin Baltimoreen, ja palatessa sain kuumeen että piti jäädä maalle niin että kuuteen viikkoon en ole kyennyt työhön. Mutta toivon että Jumala antaa minulle terveyden niin tulee parempi. Nyt minä lopetan kirjoitukseni tällä kertaa ystävällisellä tervehdyksellä kaikille. Hyvästi, voikaa hyvin tulevan kerran käy paremmin. Terveisiä kaikille terveisiä isälle terveisiä puoti Rasmukselle hyvästi
Ole Ribe."
Siihen loppuivat kaikki elon merkit lapsesta. Äiti kuunteli ja tähysteli. Ei, ei kuulunut, ei näkynyt mitään.
Hän kirjoitteli ja kyseli. Ei! Kuollut tai elävänä haudattu.
Ane tuli heikkohermoiseksi ja äänettömäksi ja saattoi välistä kärsimättömästi tiuskata Antonille siitä, että hänkin oli yhtä vaiti juuri nyt, ei puhelemalla eikä muulla tavoin huvittanut hänen suruista mieltänsä.
Ikään kuin Anton ei aina olisi ollut vaiti. Ikään kuin ei Ane itse olisi aina puhunut ja huvittanut sekä itseään että Antonia. Mutta tiuskumisesta Antonin kurkku kutistui tietysti vielä ahtaammaksi. Hän ei olisi nyt mitenkään voinut saada yhtäkään sanaa kuuluviin suustansa eikä nostetuksi silmiään ylös maasta, vaikka olisi uhattu surmata hänet.
Monen vuoden kuluttua viimein eräs merimies kertoi puhelleensa Ola Riben kanssa Lontoossa tanssisalissa. Mutta minkä näköinen hän oli ja miten törkeästi hän jutteli, sitä merimies ei ruvennut kertomaan.
Mieli raskaana hoiperteli Ane Omeyerin luo. Milloin tuntui liian vaikealta, täytyi hänen aina mennä sinne.
Ja Omeyer itki yhdessä Anen kanssa. Hän ei muuta voinut.
Mutta sitte pastori alkoi astuskella edes takaisin lattialla ja vähitellen nähdä kaikkea toisessa valossa.
"Rohkeutta, Ane, rohkeutta! Jokin ääni minussa sanoo, että kaikki on vielä kääntyvä hyväksi."
Ja Ane mennessään kotiin kuiskasi itsekseen:
"Onpa sentään hyvä, että on sellaisia ihmisiä maailmassa!"
Ken nyt näki lastenkodin Anen, olisi tuskin enää tuntenutkaan häntä. Ei hänen ulko-olemuksensa ollut juuri suuresti muuttunut, mutta koko hänen sisällinen ihmisensä, koko hänen mielensä.
Antonin luo oli kuoleman enkeli tullut, kuin hän vasta oli viidenkymmenen ijässä. Mutta hän ei ylpeillyt Ribein ijän pituudella, vaan läksi hiljaisesti kuolemaan niin, kuin oli hiljaisesti vaeltanut elämässäkin ja arvostellut kaikkea suurenmoiseksi ihan viimeiseen hengenvetoon asti.
Niin oli Ane jäänyt ihan yksin taloon. Puodin antoi hän pois vouralle.
Ja sitte, niin, sitte hän teki ripeän päätöksen, rupesi suurin määrin tekemään, mitä jo ennen oli tehnyt hiljaisuudessa. Hän alkoi kokoamisen sijaan kylvää, antaa, auttaa ja ilahuttaa toisia — se tuli nyt hänen työksensä, hänen elintehtäväksensä.
Omeyer oli enemmän kuin koskaan hänen oikea kätensä sekä päätöksiä tehdessä että niitä toimeen pannessa.
"Nyt on Ane Ribe todella kääntynyt", sanoi hän vaimolleen. "Paras todistus siitä on se, että hän on alkanut keventää kukkaroaan."
* * * * *
Oli kylmät tammikuun päivät heikkoine, vaan jäätävän kylmine itätuulineen. Aurinko oli vähän aikaa ylhäällä, ja silloinkin sitä peittivät keveät, pehmoiset pilvet kuin valkoharmaat lammaskatraat taivaan lakeuksilla.
Himmeä talviaurinko levitti hopeavalkoista välkettä laineille, jotka nousivat ja laskivat taivaan valkoharmaata laitaa vasten.
Oli niin sanoen kuutamonkaltaista merellä ihan keskellä aamupäivää.
Lähempänä korkeata kukkulaa, jonne Ane Ribe joka päivä meni katselemaan kotirannan avoimesta ikkunasta ulos aukealle merelle, lähempänä loistavaa nientä oli hopeanvalkoinen väri ikään kuin tiheämpää.
Luodot ja saaret olivat umpipeitossa kylläisiä, valkoisia kalalokkeja, ja hyökylaineilla oli valkoinen kuohukaulus joka saaren ylöspistävän pään ympärillä.
Veneitä, jaaloja ja jahteja, jopa höyrylaivojakin oli siinä kosolta ja kaikki ne olivat päältä ja sivuilta valkoharmaina sillin suomuksista. Ja kalastajat kivillä hänen allansa vetivät nuottaa lähemmäksi, että heidän veneissä olevat kumppaninsa saisivat suurilla kahden tynnörin haaveilla ammentaa ylös hopealta välkkyviä kaloja. Kalastajatkin välkkyivät perlemon kaltaisilta sadelakista aina saappaihin asti.
Yksin ajelematta jääneet kasvotkin olivat hieroutuneet täyteen hopeata.
Ainoastaan ihka uudet, keltaiset öljykangasvaatteet loistivat tuota yleistä, yksitoikkoista hopeanharmaata pohjaa vasten kuin voikukat.
Kuusitoista vuotta oli siitä, kuin silli viime kerran kävi täällä päin! Ja nyt olivat melkein kaikki tottuneet sillinpyytäjät menneet pohjoisemmaksi, Kinnin tai Islannin seutuihin.
Vanhuksia ja lapsia vain oli tässä haaviamassa saalista meren tyhjentymättömästä hopeakaivoksesta.
Varsinkin kotitarpeiksi. Paistetun kevätsillin hajua tuntui kaikkialla ja avonaisista ovista kuului rätinää paistinpannuista.
Sitä paitsi oli pidettävä huolta pitkistä ajoista eteen päin, kaloja oli sekä savustettava että suolattava. Viinimarjapensaiden keskellä puutarhoissa ja missä vain muuten oli tilaa, riippui seipäissä äsken puhdistettuja sillejä.
Olipa myöskin muistettava rahan saantia. Ranta-aittojen ovet, jotka olivat olleet kiinni kuusitoista vuotta, avattiin nyt. Veneet työnnettiin juhlallisesti vesille, täynnä tyhjiä tynnöriä ja suolaa.
Kalanpuhdistaja-naiset häärivät rannoilla, yllänsä vanhat öljykangasvaatteet ja jalassa raskaat saappaat. Lisäksi liina suun edessä ja veitsi kädessä. Ja kädet veristyivät ja tulivat suomuksisiksi. Niitä eukot pyyhkivät vaatteihinsa, niin että koko etupuoli loisti kauneimman kirjavana.
Se kaikki näkyi varsin selvään, kuin he astuivat sileätä aitan lattiaa ovelle palavissaan ja hikisinä, varjostaen kädellään silmiänsä. Pää pään vieressä näkyi siinä, heidän katsellessaan ulos, kuin hurraahuudot kaikuivat aittarivien väliltä kalastajilta ja pikku ostelijoilta, joiden toivo kasvoi joka kerran, kuin rahtilaiva tai suuria ostajia tuova höyrylaiva saapui pitkään, kapeaan lahteen.
Tämä oli oikeata meri-elämää, tavallansa yhtä juhlallista ja omituista kuin Venetsian kanavakaduilla.
Ihan kuin kuusitoista vuotta sitte! Ja miten sakealti silliä ja miten suuria ja lihavia kaloja!
Hurraa! Ei tarvinnut muuta kuin alkaa, se oli kuin sytykkeen pistäminen ruutiin. Hurraa-huutoja kaikui joka taholta, yksin väsyneimmät ja nälkäisimmätkin huusivat, vaikka heidän voittonsa olikin vähäinen.
Sillä hinta aleni niin arveluttavasti tästä kalarikkaudesta, että jotkut venekunnat jo alkoivat tyytymättöminä katsella välkkyviä kalakasojansa. Ainoastaan kruunu tynnöristä! Riittikö se edes työpalkaksikaan tai muiksi menoiksi, vaikka kala olisi mennytkin heti kaupaksi?
* * * * *
"Herra pastori!" huusi vouti Brun ikkunasta.
Pastori ja hänen rouvansa pysähtyivät ja vouti juoksi ulos kadulle.
"Tiedättekö, mitä Kaarlesta on tullut?… Nähkääs, hän voi vielä päästä pitkällekin", kertoi hän loistavan iloisesti ja löi pastoria rintaan. "Hän on lähettiläsvirastossa Lontoossa!" Ja vouti katsoi vuorotellen pastoriin ja rouvaan. "Hän totisesti on onnen poika ja sellainen tulevaisuus!… Niin, rouva Omeyer!" sanoi hän tarttuen hänen käteensä, "te varmaankin otatte osaa poikanikin vaiheihin, sillä hän on pitänyt niin paljon teistä. Se on varmaankin siitä asti, kuin te ja hänen äitinsä olitte niin hyvät ystävät. Mutta minä en huoli pidättää teitä kauemmin, te kai olette menossa kirkkoon."
Vouti paljain päin ja vilusta sinisenä peräytyi takaisin konttoriinsa.Ja pastori jatkoi matkaansa kirkkoon.
Kaupunki oli kasvanut melkoisesti viime vuosien edullisesta laivaliikkeestä. Oli ruvettu harjoittamaan tätä elinkeinoa kalastuksen sijasta, joka nyt sitä paitsi tuli lisäksi.
Hopearahat välkkyivät käsissä samoin kuin sillin suomuksetkin, jotka olivat tarttuneet sekä rahoihin että suurten ja pienten sormiin, mutta ei vouti Brunin.
Hän oli hyvin tarkka siinä kohden eikä voinut sietää likaisia rahoja. Sen tähden sai konttoristi ottaa vastaan ja antaa pois kaikki rahat, kuin konttorissa liikkui, ja ne, jotka vouti tahtoi omaan taskuunsa, piti konttoristin joka kerran puhdistaa vanhalla hammasharjalla pesuvadissa. Ja sittekin vouti aina koski hopearahoihin ainoastaan sormiensa nenillä; näytti ihan, kuin hän ei olisi tahtonut alentua koskemaan pikku rahoihin. Soveltuipa hyvin, että hänen poikansa oli valinnut valtiomiehen uran.
Kun kaupunki oli kasvanut melkoisesti, oli siinä nyt kaksi kirkkoa ja kaksi pappia. Uudemmalla oli kuten tavallista suurempi vetovoima ja "ehkäpä siinä oli myös tuoreempia ajatuksiakin tarjona", sanoi Omeyer ihan vaatimattomasti ystävilleen.
Mutta taitamattomille, ylpeille arvostelijoille ja kypsymättömille maailmanparantelijoille, jotka tahtoivat sysätä syrjään kaiken vanhan ja kaikki vanhat, sanoi hän:
"Nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat täydentävät toinen toistansa. Sekä nuoren intoa että vanhan hiljaisuutta tulee pitää kunniassa; molemmat ovat ikänsä kaunistus, ja seurakunta, joka käyttää hyväkseen molemmat, tuomitsematta ja jumaloimatta kumpaistakaan, ansaitsee myöskin kaikkea kunnioitusta."
Oli sitä paitsi toinenkin syy, jonka tähden moni luopui vanhasta kirkosta, mutta sitä ei tiennyt Omeyer: hän oli kerran viheltänyt kirkossa.
Hän oli eräänä sunnuntaina joulun pyhinä ihan väsyksissä astunut saarnastuolista alas sakastiin. Iloissaan, että oli päässyt rasittavimmasta osasta päivän työtä, pisti hän kätensä kauhtanan alle housuntaskuihin, astuskeli edes takaisin ja vihelteli kuin visertelevä kiitollinen lintu. Ajatukset eksyivät juoksemaan omia teitänsä ja yht'äkkiä alkoi helistä vihellyksen seasta erään preciosa-laulun sävel tuollaisena ylioppilasajan muistona.
Mutta sakastin ovi oli raollaan ja sen toisella puolen hörkistyi moni korva ja ehti kuulla yllin kyllä ennen, kuin urkujen vieno alkusoitto muuttui kohisevaksi virreksi.
Mustanaan valui nyt ihmisvirta Omeyerin kirkon ohitse. Kaikki näyttivät olevat menossa uuteen.
Omeyer nyökkäsi tuon tuostakin, milloin kellokin mutta he kaikki arasti välttivät hänen katsettaan. Jotkut salaa katsoivat rouva Omeyeriin, mutta hän silloin aina katsoi toisaalle.
Kirkon ovella sanoi Omeyer vähän väkinäisesti:
"Etkö sinä, Tiina, mene uuteen kirkkoon?"
"E-en", vastasi hän hitaasti, oikeastaan vain sen tähden, ett'ei loukkaisi kunnon vanhusta.
Omeyer huomasi sen ja sanoi rohkasevasti:
"Mene sinä vain, vaimoseni. Vähä uutta ja tuoretta tekee ehkä sinullekin hyvää, kun et vuosikausiin ole kuullutkaan ketään muuta, et kirkossa etkä kotona. Mene sinä vain!"
"No ehkä…" vastasi rouva vitkastellen.
"Hyvästi sitte, ystäväni!"
"Niin, ehkä minun pitää mennä sinne muiden tähden, että saavat nähdä, että sinä et ole kateellinen", sanoi rouva ihan hiljaa.
"Ei", vastusti Omeyer, napsauttaen sormiaan oikein kaikuvasti, "ei muiden, vaan itsesi tähden, Tiina. Mene sinä vain!"
"Kas miten tyytymätön vanha pastori on!" sanoivat muutamat ohi menijät keskenään ja nauraa hihittivät nenäliinaansa tai käsiinsä.
"Eipä totisesti olisi ihmekään, jos hän pahastuisi", puhelivat keskenään pari vanhaa mummoa niiattuaan ensin pastorille kirkon ovella, niin kovaa kuitenkin, että pastori sen kuuli.
Ovella hän katsahti taaksensa ja näki paraiksi, mitenkä Tiina juuri kääntyi nurkasta toiselle kadulle.
Tuntui ihan siltä, kuin aurinko olisi mennyt piiloon pilven taa, tuntui niin ihmeen tyhjältä Tiinan mentyä astua nyt yksin läpi kirkon. Yksin sakastissakin, jonne Tiina ei kuitenkaan koskaan astunut jalkaansa, sielläkin tunsi pastori, että vaimonsa oli poissa, hän, joka aina oli seurannut häntä sekä raskaina että iloisina päivinä.
Niin, vielä sittenkin, kuin hän jo oli kirkossa tavallisessa työssänsä, teki kaipaus hänet omituisen surumieliseksi ja se kaikui hänen saarnastaankin.
Vallitsi omituinen rauha ja omituinen turvallisuus puolihämärässä, kunnioitusta herättäväin, siniharmaiden kivipylvästen välillä ja korkean kuoriholvin alla.
Tuolla istui kaksi yksinäistä naista hämärässä ihan urkulehterin alla, ja he käyttivät nenäliinojaan uutterammin kuin kukaan muu.
Ne olivat pastorin rouva ja Ane Ribe, jotka olivat osuneet vastakkain kadun nurkassa. Ane aikoi Omeyeriä kuulemaan, häntä, ei ketään muuta, vaikka olisi tullut kymmenen uutta pappia. Ja hän katsoi niin kauhistuneesti pastorin rouvaan, että tämä heti paikalla kääntyi, hän kun tosiaan olikin aikonut mennä toiseen kirkkoon ainoastaan muiden tähden ja omasta puolestaan tunsi vetoa Omeyerin kirkkoon enemmän, kuin kukaan edes aavistikaan.
Mutta pikku kierros oli ehkä tehnyt hänet paljon virkeämmäksi ja hartaammaksi kuulijaksi kuin ennen, vai lieneekö sen vaikuttanut paljon kokeneen äidin ja lesken läheisyys. Se vain on varma, että kuin Ane itki, itki hänkin.
Ja sitte alkoivat urut soida.
Kukapa ei ole tuntenut, että urut samoin kuin Davidin psalmit voivat tuoda ilmi ihmissydämmen kaikki värähdykset? Välistä se on sydämmeen sattuva herätyshuuto ikään kuin nouseva raju-ilma, kuohuva meri ja jyrisevä ukkonen, jonka pauhu panee sielun ikkunat tärisemään ja herättää omantunnon syvimmästä unesta.
Välistä se taas on vieno, lempeä ääni, joka antaa rauhaa ja toivoa levottomimmallekin sydämmelle.
Eivät urkujen sävelet olleet koskaan vaikuttaneet niin rauhoittavasti kuin nyt, ajatteli pastorin rouva. Ne ihan kuin kantoivat sekä hänet että hänen vieressään istuvan lesken aina alttarin luo, jossa Kristuksen kuva, iso ja valkoinen, ojensi käsiään heille.
"Sanokaa terveisiä pastorille ja kertokaa, että minusta tuntuu ihan kuin enkelin siivet olisivat levitettyinä päälleni, niin rauhallinen ja turvallinen olen minä nyt", sanoi Ane jäähyväsiksi.
Heti, kuin pastori päätti loppurukouksen, astui rouva hänen jäljestään sakastiin.
"Sinäkö täällä!"
Rouva ei vastannut, vaan kiersi pehmoiset käsivartensa pastorille kaulaan, muistamatta pitää lukua papin kauhtanasta, kauluksesta tai lukkarista.
"Minä olen niin iloissani, että käännyin takaisin", sanoi hän, "sillä eipä kuitenkaan ole ketään muuta sellaista kuin sinä."
"Sinulle, niin sinulle, pitää sinun lisätä", vastasi Omeyer iloissaan ja hämillään ja katsoi lukkariin.
"Ei suinkaan, on ainakin yksi toinenkin, ja hän käski minua kiittämään sinua, että olet auttanut hänet enkelin siipien turviin."
"Jumala se on auttanut, enkä minä, Tiina, en minä. Pitäähän minun kerrankin oppia tulemaan nöyräksi."
Ja Omeyer ajatteli taas kuten niin usein ennenkin, kuinka vähän hyvää ensimmäisinä pappisvuosina saatu imartelu ja kiitos olivat tehneet hänelle ja miten vähän ne olivat herättäneet hänessä kiitollisuutta siitä, että hän sai vaikuttaa murheellisten ihmisten jaloa lohduttamistointa.
"Mutta vähän kehoitusta tarvitsee pappikin virassaan, voidakseen jatkaa ja olla menettämättä kaikkea itseluottamusta", sanoi hän, katsoen lukkariin, joka seisoi kädet ristissä ja ainoastaan nyykäytti päätään hyväksyvästi.
Ja kiitollisuus, että tyhjänlaisessa kirkossa edes yksi olento oli saarnasta kiitollinen, levisi lämpöisenä virtana pastorin olemukseen ja sai hänen silmänsä loistamaan ja suunsa hymyilemään, vaikka hän moneen kertaan sivelikin partaansa, hymyä salatakseen.
"Niin, niin; niin, niin! Jumalalle olkoon kiitos kaikesta!"
Hän astuskeli sakastipöydän ympäri, kosketellen silmälasiensa koteloa, virsikirjaa, saarnavihkoa, lakritsirasiaa, hajupulloa ja nenäliinaa, kunnes Tiina viimein auttoi häntä saamaan ne kaikki kokoon.
Kuin he pääsivät kotiin, oli siellä kirje rouvalle.
"Lontoosta!" huusi pastori tuodessaan sitä työhuoneestaan. "Lontoosta!" Hän oli jo saanut kauhtanan pois yltänsä, mutta papinkaulus oli vielä jäänyt kaulaan, kuin hän riensi huoneiden läpi huutamaan Tiinaa.
Viimein hän löytyi ja hänen maltiton miehensä pakotti hänet heti istumaan tuolille ja avaamaan kirjeen, jonka pastorikin sitte yht'aikaa luki hänen olkansa päällitse.
"Keitä se on?"
Tiina katsoi allekirjoitusta.
"Kaarle Brunilta."
"Keltä?"
"Voudin Kaarlelta!"
* * * * *
Lontoosta toisena joulupäivänä 188-.
Hyvä rouva Omeyer!
Kuin nyt lähetän teille kirjeen Lontoosta, pitäisi minun kai ensin kertoa, miten minä olen joutunut tänne; mutta isä kaiketi on siitä jo teille puhunut.
Sitte pitää minun vähä kertoa tästä maailmankaupungista, vaikka siitä tällä kertaa ei tulekaan paljoa puhutuksi, ja syyn kyllä kohta käsitätte.
Lontoon omituisuutena on suuruus, pauhina ja äärettömyys.
Neapolilla ja Genualla on pomeranssi- ja öljypuistonsa, Roomalla raunionsa ja muut muistonsa, Venetsialla uivat palatsinsa, Parisilla bulevardinsa, Moskovalla säkenöivät kirkonkattonsa, Amsterdamilla kellosoittonsa ja viehättävät kanavansa. Mutta purjehtikaa ylös Thems-jokea Lontoosen ja nouskaa johonkin Sant Paulin saliin ja katsokaa ulos, niin heti jää mieleenne haihtumattomaksi havainnoksi matkojen ja työn äärettömyys.
Ja minä olen jo huomannut, että suuruus ja pauhina saavat ikävöimään vastakohtia: keveyttä ja hiljaisuutta.
Mutta on Lontoossakin hiljaiset, pyhät paikkansa.
Tahdotteko seurata minua nyt yhteen niistä? Ei Westminster-Abbeyhin eikä Livingstonen haudalle, vaan kaikkein yksinkertaisimpaan paikkaan, meidän pieneen norjalaiseen merimieskirkkoomme. Minulla on omat syyni valita juuri se.
Siellä oli eilen joulujuhla. Äsken saapuneena tänne olin minä pastorin vieraana koko päivän. Ja kaikki, mitä näin ja kuulin, herätti minussa samaa kiitollista hyväksi tulemisen halua kuin lapsellisimmassa, taitamattomimmassakin merimiehessä.
Monesti olen tuntenut, että joulu on rakkauden juhla, mutta en koskaan niin kuin eilen.
Ajatelkaahan: tulla vierasten, välinpitämättömäin ihmisten hälinästä pieneen norjalaiseen kirkkoon, joka on koristettuna joulujuhlaksi niin kuin siellä kotonakin ja täynnä iloisia lapsia, sillä merimiehet ovat lapsia kaikki tyyni.
Ajatelkaahan: veisata täällä kaukana kodista vanhoja jouluvirsiä, jotka herättävät eloon lapsuuden valoisimmat muistot.
Ja sitte kuulla rakkauden evankeliumia kotimaan kielellä! Eikä ainoastaan kuulla sitä, vaan myöskin kokea rakkautta, saada ystävällistä kättelyä ja hymyilyä ja lahjoja ihan kuin kotona joulun aattona.
Ihmisrakkaus harvoin pyrkii korkealle. Se tavallisimmin pysyy alhaalla ja kalpeana ja heikkona, kuin talvinen aurinko; mutta jos se hetkisenkään näyttäytyy, voipi se loitsia esiin ruusuja yksin lumen altakin.
Jos se pilkistää sisään oven raosta tai pienestä ikkunan reiästä niin heti se maalaa kullan ja purpuran värisen paratiisin sekä köyhän miehen paljaalle seinälle että merimiehen mustaan komeroon.
Ei yksikään säde lähde turhaan auringosta, samoin ei myöskään rakkauden auringosta.
Miksikä kirjoitan tätä tänään? Miksi en ole vaiti? Ja minkä tähden kirjoitan juuri teille?
Sen tähden, että eilen näin yhden tällaisista rakkauden voitoista, pienistä äkillisistä auringon välähdyksistä synkimpään pimeyteen, niin liikuttavan tapauksen, että minun täytyi kääntyä pois pyyhkimään kyyneliäni.
Joulukuusi oli sytytettynä, teetä ja muuta hyvää jo nautittu. Puheita oli pidetty ja virsiä veisattu. Joululahjojen jakeleminen alkoi, merimiehet saivat pehmeitä virkattuja ja neulottuja vaatekappaleita: lakkeja, mekkoja, sukkia ja kaulaliinoja, ynnä niiden muassa kotona olevain vaimojen, äitien ja tyttärien rukoukset merimiesten puolesta.
Siinä sanalla sanoen aurinko taisteli myrskyn kanssa näistä meren kiertolaisista, rakkauden aurinko, lähetellen säteitänsä ja lämmittäen, missä myrsky oli raivonnut ja pauhannut.
Niiden joukossa, jotka tunkeutuivat esiin numerolippuineen, oli myöskin eräs merimies, kolmenkymmenen ikäinen, muoto tavallistakin kovempi ja hurjempi. Hän oli purjehdellut vieraissa laivoissa viisitoista vuotta pitkillä matkoilla ja joka kerran maalle päästyään elänyt oikein hurjasti.
Nyt oli hän juuri saapunut Singaporen matkalta ja paraiksi ehtinyt laivasta maalle. Hänellä oli taskussaan 50 punnan eli 1,250 markan nostolippu, mutta kun oli juhlapäivä, ei hän saanut penniäkään.
Astuessaan kirkon ohitse kuuli hän joulujuhlan ja arveli, että saattoihan hän paremman puutteessa poiketa sinne.
Hän oli niin kovettunut ja paatunut, että ei tavallinen ystävyys, ravinto eikä Jumalan sana olisi tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta; vaikka kukapa tietää, kuinka paljo hänen kovuudestaan jo oli sulanut.
Mutta saatuaan numerollansa kauniin, virkatun mekon, sanoi hän raa'asti ja välinpitämättömästi toisille merimiehille:
"Olisi tämä ollut hyvä kolme päivää sitte kanavan tuulissa, mutta nyt tästä ei juuri paljoakaan saa panttilainakonttorista."
Mekkoon oli kuitenkin kirje kiinnitettynä ja lukuhuoneen pöydällä vetelehtien ja jalkojaan riiputtaen avasi hän sen ja luki.
Minä en ollut huomannut häntä ennen, kuin hurja huudahdus veti sinne päin sekä minun että kaikkein muidenkin huomion. Silloin hän nojasi kuin sairas seinää vasten ja voihki kauan tuskissaan. Viimein hän sanoi toivottomimman itsesyytöksen äänellä: "Äiti, äiti, äiti!"
Apulainen vei hänet yksityishuoneihin. Pastori otti kirjeen ja luki sen ensin hiljaa itsekseen ja sitte kaikkein meidän kuullen:
Se oli tällainen:
"Rakas merimies, jonka käsiin minun pikku lahjani joutuu, Jumala siunatkoon ja suojelkoon sinua aavalla merellä ja vielä enemmin vaarallisella rannalla, jossa niin moni sielu hukkuu kevytmielisyyden syvään kaivoon.
Minä puhun surullisesta kokemuksesta. Olen vanha leski, vanha ennen aikaani. Yksi ainoa poika on minulla ollut ja hän oli minun ylpeyteni ja iloni, mutta minulla ei ole häntä enää.
Raskas suru se olisi ollut minulle, jos hän olisi saanut hautansa meriruohokkoon, mutta vielä paljon raskaampaa on minulle ollut se, että hän on ollut ikään kuin kuollut minulta viisitoista pitkää vuotta.
Hän on musertanut äitinsä voimat, himmentänyt hänen näkönsäja särkenyt hänen sydämmensä.
Minä pyydän sinua, jos sinulla on äiti: älä tuota hänellesellaista surua!
Paras iloni on ollut lähettää joka joulu pieni tervehdys ja lahja muille kaukana oleville merimiehille, toivoen, että siten edes jokukaan äiti pääsisi tyhjentämästä samaa katkeraa kalkkia kuin minä.
Ane Ribe."
Äiti paran lahjan ja kirjeen oli Jumala saattanut hänen oman kadonneen poikansa käsiin. Mahdoton oli sitä ajatellessa pidättää kyyneliänsä.
Tämä merimies oli yötä pastorin luona kuten minäkin. Ja me kuulimme hänen enimmän osan yöstä itkeä nyyhkivän viereisessä huoneessa ja huutavan: "äiti, äiti!" Yksin unissaankin teki hän sitä, kuin viimeinkin aamun tullen nukahti.
Ja te, äitini uskollinen ystävä, varmaan käsitätte, mitä minun täytyi ehdottomasti tehdä? Minun täytyi muistella omaa äitiäni, puhella hänelle ja rukoilla hänen puolestansa.
Minä sanon uudestaan: ymmärrätte kyllä, minkä tähden minun tänään täytyy kirjoittaa teille — sekä oman itseni että sen merimies paran tähden.
Pyytäkää miehenne varovasti valmistamaan hänen äitiänsä. Minun mielestäni hän saattaisi kuolla ilosta. Ola Ribe tulee itse ensimmäisellä höyrylaivalla…
* * * * *
Omeyer syöksyi pois kuin hulluna. Tiina töin tuskin ehti kiskaista häneltä pois papin-kauluksen; pastori jo juoksi pitkin katua, kirje kädessä.
"Ole varovainen, Omeyer, varovasti, kuuletko!" huusi Tiina porstuan ovelta jäljestä.