Viimeinen tieto.
Monta vuotta oli jo tällä välin kulunut. Silloin saapui, ei kauan sitten, eräs kirje vuoristoon ja se oli osoitettu Gaiser-Bimelille, joka vielä eleli metsämajassaan. Kirje oli Emanuelilta, entiseltä Kurjalan Pyhän-Marian sielunpaimenelta, ja sisälsi seuraavaa:
"Rakas ystävä!
"Kurjalan kirkon seinustalla, auringon laskuun päin, on maassa kaksi harmaata kiveä lähetysten. Ne ovat ehken jo sammaloituneet. Sido seppele katajasta ja alppiruusuista ja aseta se kiville. Sinä olet hyvä ihminen ja täytät varmaankin pyyntöni. — Minä voin hyvin; ruumiini ja sieluni ovat terveinä. Elän lähetyssaarnaajana Uudessa-etelä-Walesissa, Austraaliassa."
Gaiser huudahti ilosta, aivankuin olisi hän saanut kauvan odotetun sanoman rakkaimmalta veljeltään. Hän ja hänen vaimonsa sitoivat seppeleen katajasta, alppiruusuista ja kaikista ikuisesti viheriöivistä alppikasveista. Ja vielä tänäänkin komeilee kirkon sivustalla oleva hauta tuoreessa loistossa.
Mutta suojamaja on asumaton, pyhiinvaelluspaikka autio. Ne harvat toivioretkeläiset, jotka vielä tänne nousevat, lähtevät pian pois. Tornista kaikuva surumielinen kellojen soitto ei voi tehdä tehottomaksi tuon omituisen saarnaajan sanoja, eikä milloinkaan enää herättää kansan luottamusta.
Kaksi vuorihämähäkkiä on laskeutunut hyljättyyn kirkkoon. Ne ovat kutoneet kolminkertaisen harson sen syvennyksen eteen, missä vieläkin on jälellä kerran niin ihmeellisellä tavalla mäntypensaasta kasvanut Jumalan-äidin kuva.